Kurjat I: Fantine

by Victor Hugo

SEITSEMÄS KIRJA

CHAMPMATHIEUN JUTTU

l.

Sisar Simplice.

Tapaukset, joista alempana puhumme, eivät ole kaikki tulleet tunnetuiksi Montreuil-sur-Merissä; mutta sekin vähä, mikä niistä joutui yleisempään tietoon, jätti kaupunkiin sellaisen muiston, että muodostuisi huomattava aukko tähän kirjaan, ell'emme kertoisi niitä pienimpiä yksityiskohtiaan myöten.

Näissä yksityiskohdissa on lukija löytävä pari kolme mahdottomalta näyttävää seikkaa, jotka me kuitenkin esitämme totuutta kunnioittaaksemme.

Sen päivän iltana, jolloin Javert oli käynyt hänen luonaan, meni herra
Madeleine tapansa mukaan katsomaan Fantinea.

Ennen kuin astui Fantinen huoneeseen, pyysi hän sisar Simpliceä puheilleen.

Ne kaksi nunnaa, jotka hoitivat sairaalaa, kuuluivat lazaristi-liittoon kuten kaikki laupeudensisaret. Heidän nimensä olivat sisar Perpetua ja sisar Simplice.

Sisar Perpetua oli tavallinen maalaiseukko, joka oli ilman sen syvempää kutsumusta ruvennut laupeudensisareksi ja joka oli astunut Herran palvelukseen aivan kuin johonkin virkapaikkaan. Hänestä oli tullut nunna aivan samoin kuin jostakin toisesta olisi tullut keittäjätär. Tämä tyyppi ei ole lainkaan harvinainen. Veljes- ja sisarkunnat ottavat mielellään joukkoihinsa tätä karkeata talonpoikaista tavaraa, josta helpolla voi muovata kapusiinimunkin tai ursuliina-nunnan. Heitä voi sopivasti käyttää raskaampien, karkeampien töiden toimittajina. Härkäpaimenen muuttaminen karmeliittimunkiksi käy päinsä ilman suurempia vaikeuksia; edellisestä tulee jälkimäinen hyvin vähällä työllä; maalaiskylän ja luostarin yhteinen tietämättömyys on sopivana muuttumisperustana, ja se asettaa heti moukan munkin tasalle. Mekkoa vain hiukan avarammaksi ja siitä syntyy munkin kaapu. Sisar Perpetua oli väkevä, rohkea, rehellinen, punanaamainen nunna, kotoisin Marinesista Pontoisen läheltä, joka veisasi virsiä, äkäili, sekoitti lääkejuomaan sokeria potilaan tekopyhyyden tai ulkokultaisuuden mukaan, joka oli tyly sairaille, yrmy kuoleville, heittäen heille Jumalan melkein vasten kasvoja ja ahdistaen kuoleman kanssa kamppailevaa vihaisilla rukouksillaan.

Sisar Simplice oli valkea kuin vaha. Sisar Perpetuan rinnalla oli hän kuin vahakynttilä talikynttilän rinnalla. Vincentius Paulus on jumalaisesti määritellyt laupeudensisaren olennon seuraavilla ihanoilla sanoillaan, jossa hän yhdistää suuren vapauden suureen orjuuteen: "Heillä on luostarina vain sairaiden talo, koppina vuokrahuone, kappelina seurakunnan kirkko, holvikäytävinä kaupungin kadut tai sairaalain salit, muurina tottelevaisuus, ristikkoporttina jumalanpelko, huntuna kainous". Tämä ihanne oli toteutunut sisar Simplicessä. Kukaan ei olisi voinut sanoa sisar Simplicen ikää; hän ei ollut koskaan ollut nuori, eikä näyttänyt taas koskaan tarvitsevan tulla vanhaksi. Hän oli hiljainen, vakava, rakastettava, vaitelias henkilö — emme rohkene sanoa nainen, eikä hän ollut milloinkaan valehdellut. Hän oli niin hento, että olisi luullut hänen särkyvän; mutta hän oli lujempi kuin kallio. Hän kosketteli kärsivää hienoilla, puhtailla, ihastuttavilla sormillaan. Hänen puheessaan oli niin sanoaksemme hiljaisuutta; hän puhui juuri niin paljon kuin välttämättömintä oli, hänellä oli äänensävy, joka olisi samalla kertaa sopinut rippituoliin ja hurmannut salongin. Tämä hento olento pukeutui karkeasta villakankaasta tehtyihin vaatteisiin, niin että hänellä täten oli alituinen muistuttaja taivaasta ja Jumalasta. Puhukaamme laveammalta eräästä seikasta. Sisar Simplicen luonteenomaisin piirre oli se, ett'ei hän ollut koskaan valehdellut, ett'ei hän ollut koskaan puhunut jonkun edun takia, tai vaan välinpitämättömyydessä muuta kuin puhtainta totta; se oli hänen hyveidensä huippu. Hän oli sisarkunnassa tullut kuuluisaksi tästä järkähtämättömästä totuudenrakkaudestaan. Pappi Sicard puhuu sisar Simplicestä kirjeessään kuuromykkä Massieulle. Kuinka vilpittömiä ja puhtaita olemmekaan, rumentaa meidän puhtautemme pintaa aina jonkun viattoman pikku valheen halkeama. Mutta hänen laitansa ei ollut niin. Onko sellaista olemassakaan kuin pikku valhe? Valehteleminen on ehdottomasti pahasta. Vähän valehteleminen ei ole mahdollista; joka valehtelee, valehtelee koko valheen: valehteleminen kuuluu pahanhengen olemukseen; Saatanalla onkin kaksi nimeä: Saatana ja Valhe. Niin hän ajatteli. Ja niinkuin hän ajatteli, niin hän myös toimi. Siitä johtui tuo valkeus, josta olemme puhuneet, valkeus, joka peitti hohteellaan hänen huulensa ja silmänsäkin. Hänen hymyilynsä oli valkea, hänen katseensa valkea. Ei näkynyt ainuttakaan hämähäkinverkkoa, ei tomunhiventäkään tämän omantunnon akkunaruudussa. Astuessaan pyhän Vincentius Pauluksen[61] sisarkuntaan oli hän erikoisesta valinnasta ottanut nimekseen Simplice. Sisilialainen Simplicehän oli näet se pyhimys, joka antoi mieluummin repiä molemmat rintansa kuin vastasi olevansa syntynyt Segestassa, vaikka hän olikin syntynyt Syrakusassa, valhe, joka olisi hänet pelastanut. Tämä suojeluspyhimys sopi tälle sielulle.

Sisar Simplicellä oli sisarkuntaan astuessaan ollut kaksi virhettä, joista hän oli vähitellen kokenut vapautua; hän oli ollut erikoisesti mielistynyt kaikenlaisiin herkkuihin ja hänellä oli ollut suuri halu saada kirjeitä. Hän ei lukenut mitään muuta kuin erästä latinankielistä rukouskirjaa, jossa paino oli hyvin suurta. Latinaa hän ei ymmärtänyt, mutta kirjan hän ymmärsi.

Tämä hurskas neitsyt oli erittäin mieltynyt Fantineen, jossa hän luultavasti tunsi salatun hyveen piilevän, ja hän oli antautunut melkein yksistään häntä hoitamaan.

Herra Madeleine vei sisar Simplicen syrjään ja uskoi Fantinen hänen huostaansa äänessään outo värähdys, jonka sisar myöhemmin muisti.

Sitten meni hän Fantinen luo.

Fantine odotti joka päivä herra Madeleinen ilmestymistä kuin odotetaan lämmön ja ilon sädettä. Hän sanoi sisarille: "Tunnen eläväni vain silloin, kun herra pormestari on luonani".

Sinä päivänä oli hän kovassa kuumeessa. Heti nähdessään herra
Madeleinen kysyi hän:

"Entä Cosette?"

Madeleine vastasi hymyillen:

"Hän tulee pian".

Herra Madeleine puheli Fantinen kanssa tavalliseen tapaansa. Mutta hän jäi kokonaiseksi tunniksi puolen tunnin asemesta, Fantinen suureksi tyydytykseksi. Hän antoi kaikille tuhannet neuvot ja ohjeet, jott'ei sairaalta mitään puuttuisi. Huomattiin, että hänen kasvoilleen levisi hetkiseksi hyvin synkkä pilvi. Mutta sehän oli vallan luonnollista, koska tiedettiin lääkärin kuiskanneen hänen korvaansa: "Hänen tilansa huononee arveluttavasti".

Sitten palasi hän jälleen kaupungintaloon, ja juoksupoika näki hänen tarkasti tutkivan työhuoneen seinälle ripustettua Ranskan tiekarttaa. Hän kirjotti lyijykynällä muutamia numeroita paperipalaselle.

2.

Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.

Virkatalostaan lähti hän erään kaupungin toisessa päässä asuvan flanderilaisen Scaufflaerin — ranskalainen muodostus Scaufflaire — luo, joka vuokrasi hevosia ja "rattaita millaisia tahansa".

Tullakseen tämän Scaufflairen luo olisi lyhin tie ollut kulkea muuatta hyvin vähän käytettyä katua, jonka varrella oli sen seurakunnan pappila, mihin herra Madeleinekin kuului. Kirkkoherra oli, niin puhuttiin, hyvin kunnianarvoisa, viisas ja hyvä mies. Sillä hetkellä, kun herra Madeleine saapui pappilan kohdalle, oli kadulla vain yksi kulkija, ja tämä kulkija huomasi seuraavaa: päästyään pappilan ohi pysähtyi herra pormestari, jäi hetkiseksi paikalleen, palasi sitten takaisin entisiä jälkiään aina pappilan pääovelle asti; ovi oli tavallinen talojen pääovi rautakolkuttimineen. Hän tarttui nopeasti kolkuttimeen ja kohotti sitä; sitten pysähtyi hän jälleen ja jäi taas ikäänkuin miettimään, ja muutamain silmänräpäysten kuluttua laski hän kolkuttimen hiljaa vaipumaan alas, pudottamatta sitä äkkiä, niinkuin on tapana, ja jatkoi matkaansa oudon kiireesti.

Herra Madeleine tapasi mestari Scaufflairen kotona siloja paikkaamassa.

"Mestari Scaufflaire", kysyi hän, "onko Teillä hyvää hevosta?"

"Herra pormestari", vastasi flanderilainen, "kaikki hevoseni ovat hyviä. Millainen se hyvä hevonen on Teidän mielestänne?"

"Sellainen, joka voi kulkea kaksikymmentä lieutä päivässä".

"Saakeli!" hämmästeli flanderilainen, "kaksikymmentä lieutä!"

"Niin".

"Ja rattaat perässä?"

"Niin".

"Ja kauvanko se saisi levätä matkan jälkeen?"

"Sen täytyy tarvittaissa voida lähteä seuraavana aamuna".

"Ja taas sama matka?"

"Niin".

"Saakeli! Saakeli! Kaksikymmentä lieutä?"

Herra Madeleine veti taskustaan paperipalasen, jolle hän oli piirtänyt numeroita. Hän näytti sitä flanderilaiselle. Numerot olivat 5, 6 ja 8,5.

"Kuten näette", sanoi hän, "yhteensä yhdeksäntoista ja puoli, pyörein luvuin kaksikymmentä lieutä".

"Herra pormestari", virkahti flanderilainen, "kyllä me pulasta selviämme. Pieni valkea hevoseni. Olette kai nähnyt sen joskus juoksevan. Se on sellainen pikku elukka alisesta Boulognesta. Se on kuin tuli ja leimaus. Siitä aiottiin ensin ratsuhevosta. Mutta sepäs potki ja loikki ja pudotti kaikki seljästään. Huomattiin siinä vikurin vikaa, eikä tiedetty mihin pistää. Minä ostin sen. Minä panin sen rattaiden eteen. Herra, sitä se juuri tahtoikin; nyt se on säyseä kuin tyttönen vaan ja menee että korvissa vinkuu. Mutta äläpäs nouse selkään! Se ei millään juonella halua ruveta ratsuhevoseksi. Kullakin on omat mielitekonsa. Vetääkö? Aivan kernaasti! Kantaako? Älä puhukaan! Täytyy uskoa, että näin se itsekseen tuumailee".

"Ja se jaksaa sen matkan?"

"Se jaksaa ne kaksikymmentä lieutä. Aina täyttä laukkaa, ja vähemmässä kuin kahdeksassa tunnissa. Mutta seuraavilla ehdoilla".

"Antakaahan kuulua".

"Ensiksikin tulee Teidän antaa sen puhaltaa tunnin verran matkan puolivälissä; sille pitää antaa ruokaa, ja sen syödessä täytyy seisoa vieressä, muuten majatalon renkipoika varastaa kaurat; sillä minä olen huomannut, että majataloissa juovat tallipojat kauran paljoa useammin suihinsa kuin hevoset saavat sitä syödäkseen".

"Kyllä varotaan".

"Toiseksi… Itsekö herra pormestari rattaita tarvitsee?"

"Niin".

"Osaako herra pormestari ajaa?"

"Osaan".

"No, sitten kai herra pormestari matkustaa yksin, ilman tavaroita, jott'ei kuorma tulisi suotta raskaaksi".

"Sovittu".

"Mutta kun ei herra pormestarilla ole ketään muassaan, täytyy Teidän itse ottaa vaivaksenne vahtia kauroja".

"Se on sanottu".

"Vaadin kolmekymmentä frangia päivältä. Lepuutuspäivät siihen luettuina. Ei äyriäkään vähemmän, ja sitä paitsi tulee elukan ruoka myös herra pormestarin laskuun".

Herra Madeleine otti kukkarostaan kolme napoleonia ja laski ne pöydälle.

"Siinä kahden päivän maksu etukäteen".

"Neljänneksi, moista matkaa varten olisivat tavalliset kärryt liian painavat ja rasittaisivat liiaksi hevosta. Herra pormestarin täytyy suostua matkustamaan niillä keveillä pikku-rattailla, jotka minulla on".

"Suostun".

"Ne ovat kevyet, mutta avonaiset".

"Yhdentekevä minulle".

"Onko herra pormestari ajatellut, että nyt on kolea syksy, melkein talvi?…"

Herra Madeleine ei vastannut. Flanderilainen jatkoi:

"Että nyt on hyvin kylmä?"

Herra Madeleine pysyi yhä vaiti. Mestari Scaufflaire yritti:

"Että voi sadekin tulla?"

Herra Madeleine kohotti päänsä ja sanoi:

"Rattaiden ja hevosen täytyy olla minun taloni edustalla huomenna kello puoli viisi aamulla".

"Sovittu asia, herra pormestari", vastasi Scaufflaire. Sitten jatkoi hän raapien peukalonsa kynnellä pöydästä muuatta likapilkkua ja kasvoilla tuo huoleton ilme, jonka alle franderilaiset osaavat niin mainiosti kätkeä oveluutensa:

"Minä tässä kovin mietin erästä asiaa. Herra pormestari ei ole vielä sanonut, minne hän aikoo. Minne herra pormestari aikoo?"

Sitä oli hän miettinyt heti keskustelun alkaessa, mutta hän ei tiennyt, miksi hän ei ennemmin ollut uskaltanut tehdä tätä kysymystä.

"Onko teidän hevosellanne vahvat etujalat?" kysyi herra Madeleine.

"On kyllä, herra pormestari. Kunhan vähän pitelette alamäissä. Onko sillä tiellä paljon alamäkiä, jota Te aiotte kulkea?"

"Muistakaa nyt, että tulette täsmälleen kello puoli viisi aamulla taloni edustalle", vastasi herra Madeleine. Ja hän läksi.

Flanderilainen jäi "aivan ällistyksiinsä", kuten hän itse myöhemmin selitti.

Noin parin kolmen minuutin kuluttua herra pormestarin lähdöstä avautui ovi jälleen; tulija oli herra pormestari.

Hän oli yhä yhtä levollinen ja mietteliäs.

"Herra Scaufflaire", sanoi hän, "mihin summaan arvioitte hevosen ja sen kantamat rattaat, jotka minulle vuokraatte?"

"Rattaita vedetään, herra pormestari", nauroi flanderilainen leveästi.

"Olkoonpa niinkin. Mutta asiaan!"

"Haluaako herra pormestari ostaa ne?"

"En, mutta kaikkien tapausten varalle tahdon antaa niistä takauksen. Palattuani annatte rahat minulle takaisin. Mihin summaan arvioitte siis rattaat ja hevosen?"

"Viiteensataan frangiin, herra pormestari".

"Kas tässä".

Herra Madeleine laski setelin pöydälle, läksi eikä enää palannut.

Mestari Scaufflairea harmitti suunnattomasti, ett'ei ollut pyytänyt tuhatta frangia. Muuten ei hevosen ja rattaiden arvo summakaupallakaan ollut sataa kultarahaa suurempi.

Flanderilainen huusi vaimonsa ja kertoi hänelle tapahtuman. Minne hitossa aikoo herra pormestari? Pidettiin neuvottelu. — "Hän menee Pariisiin", sanoi vaimo. — "Sitä en usko", sanoi mies. Herra Madeleine oli unohtanut takanotsalle paperipalasen, johon hän oli piirtänyt numeronsa. Flanderilainen rupesi sitä tutkimaan.

"Viisi, kuusi, kahdeksan ja puoli? Tuo merkitsee varmaankin majatalojen
väliä". Hän kääntyi vaimoonsa päin. — "Jopa keksin". — "Mitä?" —
"Täältä on viisi lieutä Hesdiniin, Hesdinistä kuusi lieutä
Saint-Poliin, Saint-Polista kahdeksan ja puoli Arrasiin!"

Sillävälin oli herra Madeleine saapunut kotiinsa.

Palatessaan mestari Scaufflairen luota oli hän valinnut pisimmän tien, ikäänkuin pappilan ovi olisi ollut kiusauksena ja ikäänkuin olisi hän tahtonut sitä välttää. Hän nousi huoneeseensa ja sulkeutui sinne, mikä oli varsin luonnollista, hänen tapansa kun oli käydä aikaisin levolle. Mutta tehtaan portinvartijatar, joka oli samalla herra Madeleinen ainoa palvelija, huomasi valon sammuneen hänen huoneessaan kello puoli yhdeksältä, ja hän puhui siitä kotiutuvalle rahastonhoitajallekin, lisäten:

"Onkohan herra pormestari sairas? Minusta oli hän niin kummallisen näköinen".

Tämä rahastonhoitaja asui huoneessa, joka oli juuri herra Madeleinen huoneen alla. Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota portinvartijattaren sanoihin, paneutui levolle ja nukkui. Puoliyön aikaan heräsi hän äkkiä; hän oli unensa läpi kuullut melua yläpuoleltaan. Hän kuulosti. Oli niinkuin olisi kävelty edes takaisin siellä huoneessa hänen päänsä päällä. Hän kuulosti tarkemmin ja tunsi herra Madeleinen käynnin. Tämä tuntui hänestä oudolta; tavallisesti ei herra Madeleinen huoneesta kuulunut vähintäkään melua ennen ylösnousun aikaa. Hetkistä myöhemmin kuulusti rahastonhoitajasta niinkuin olisi laatikoita avattu ja suljettu. Sitten sysättiin jotain huonekalua, sitten oli kaikki hiljaa, kunnes käynti taas alkoi. Rahastonhoitaja kohousi istualleen, karisti unet silmistään, katseli, tähysteli ja huomasi lasistaan valaistun akkunan punertavan heijastuksen vastakkaisella muurilla. Päättäen säteiden suunnasta voi valo lähteä vain herra Madeleinen huoneesta. Heijastus värisi ja lekkui, aivan kuin johtuisi se pikemmin takkavalkeasta kuin kynttilästä. Akkunapuitteiden varjoa ei siihen kuvastunut, mikä osotti akkunan olevan sepo seljällään. Tämä akkunan auki-olo näin kylmällä ilmalla oli suorastaan hämmästyttävää. Rahastonhoitaja nukkui uudestaan. Parisen tuntia myöhemmin heräsi hän jälleen. Sama hidas, säännöllinen käynti kaikui yhäti hänen yläpuoleltaan.

Heijastus väikkyi yhä muurilla, mutta se oli jo kalpea ja rauhallinen kuin lampun tai kynttilän säteily. Akkuna oli yhä auki.

Katsokaamme, mitä herra Madeleinen huoneessa tapahtui.

3.

Myrsky ihmissielussa.

Lukija on varmaankin arvannut jo, että herra Madeleine on juuri Jean
Valjean.

Me olemme usein pilkistäneet tämän sielun syvyyksiin; hetki on tullut katsahtaa sinne jälleen. Me käymme siihen liikutetuin mielin ja vapisten. Ei löydy mitään kauhistuttavampaa kuin tällainen tarkastelu. Hengen silmä ei voi missään löytää häikäisevämpää valoa tai synkempää pimeyttä kuin ihmissielussa; se ei voi nähdä mitään pelottavampaa, sekavampaa, salaperäisempää, määrättömämpää. On näky mahtavampi kuin meri, se on taivas; on näky mahtavampi kuin taivas, se on ihmissielu salattuine syvyyksineen.

Ken tahtoisi tehdä runoelman ihmissielusta, olkoonpa vain yhden ainoan ihmisen, olkoonpa vain kaikkein halvimman ihmisen, hänen tulisi osata sulattaa kaikki runolajit yhdeksi suureksi, yleväksi runoelmaksi. Ihmissielu on haaveiden, pyyteiden ja pyrkimysten alkumeri, unelmien sulatusahjo, ajatusten kehto, usein ajatusten, joista häpeän puna poskille kohoaa; se on rikkiviisaan järkeilyn tyyssija, se on intohimojen taistelutanner. Tunkeudupas eräinä hetkinä jonkun miettivän ihmisolennon kalpeiden kasvojen läpi ja katso syvemmälle, katso sieluun, katso sinne pimeyteen ja hämärään. Siellä havaitset tyynestä ulkopinnasta huolimatta otteluja mahtavampia kuin Homeron jättiläisten, taisteluja hirveämpiä kuin Miltonin lohikäärmeiden ja vesihirviöiden ja haamujoukkojen, näkyjä kauhistavampia kuin Danten kärsimys-kerroksissa. Tämä on kamala tämä äärettömyys, jota jokainen ihminen kantaa povessaan ja johon hän epätoivoissaan kokee sovittaa järkensä aikomuksia ja elämänsä tekoja!

Alighieri kohtasi kerran pelottavan oven, jonka edessä hän epäröi. Mekin seisomme nyt tuollaisen oven edessä, jonka kynnyksellä epäröimme, astuako sisään vai eikö. Mutta me käymme kuitenkin kynnyksen yli.

Meillä on vain hyvin vähän lisättävää siihen, mitä lukija jo tietää Jean Valjeanille tapahtuneen Pikku-Gervaisin kohtauksen jälkeen. Tästä hetkestä alkaen tuli hänestä toinen ihminen. Mitä piispa oli tahtonut hänestä tehdä, sen vei hän itse päätökseen. Se oli enemmän kuin muutos, se oli todellinen kirkastus.

Hänen onnistui pysytellä piilossa ja myydä piispan hopeakalut, joista hän säilytti vain kynttilänjalat ikäänkuin muistoksi; hän kulki kaupungista kaupunkiin, vaelsi läpi Ranskanmaan, saapui Montreuil-sur-Meriin, teki keksinnön, josta olemme puhuneet, toimitti kaiken sen, mistä olemme kertoneet, pääsi lopulta saavuttamattomaan, koskemattomaan asemaan; ja niin eli hän rauhallisesti Montreuil-sur-Merissä, onnellisena, tuntiessaan sydämessään menneisyyden surut ja nähdessään elämänsä loppupuolen peittävän näkymättömiin sen alkupuolen, turvallisena ja toivovana, vain kaksi ajatusta mielessään: salata nimensä ja pyhittää elämänsä hyvyyden töille; päästä pakoon ihmisiä ja palata Jumalan luo.

Nämä kaksi ajatusta olivat hänen sielussaan niin läheisesti toisiinsa liittyneet, että ne muodostivat vain yhden; ne olivat molemmat yhtä valtaavia ja voimakkaita, ja ne hallitsivat hänen pienimpiäkin tekojansa. Tavallisesti olivat ne hyvässä sovussa hänen elämäänsä ohjatessaan; ne käänsivät häntä suruja kohti; ne tekivät hänet hyväntahtoiseksi ja yksinkertaiseksi; ne antoivat hänelle samanlaisia neuvoja. Mutta joskus joutuivat ne ristiriitaan keskenään. Tällaisessa tapauksessa, senhän muistamme, ei mies, jota koko Montreuil-sur-Merin seutu kutsui herra Madeleineksi, epäröinyt hetkeäkään, vaan uhrasi edellisen jälkimäiselle, turvallisuutensa hyveelle. Niin oli hän vastoin kaikkea varovaisuutta ja viisautta säilyttänyt piispan kynttilänjalat, pukeutunut suruun, kutsuttanut luokseen ja kuulustellut kaikkia paikkakunnalle saapuvia savoijalaispoikia, hankkinut tietoja Faverollesin perheistä ja Javertin uhkaavista puheista välittämättä pelastanut vanhan Faucheleventin hengen. Hän näytti ajattelevan niinkuin kaikki ne, jotka ovat elämässään noudattaneet rakkautta, pyhyyttä ja hurskautta, että hänen ensimäinen velvollisuutensa ei kohdistunut häneen itseensä.

Mutta täytyy sanoa, ett'ei mitään tällaista ollut vielä esiintynyt. Eivät milloinkaan vielä olleet ne kaksi ajatusta, mitkä vallitsivat tätä onnettomuuksien miestä, jonka kärsimyksiä tässä kerromme, joutuneet niin vakavaan taisteluun keskenään. Hän ymmärsi sen hämärästi, mutta syvästi heti Javertin ensimäisistä sanoista, jotka tämä lausui työhuoneeseen astuessaan. Hetkellä, jolloin niin oudoissa olosuhteissa lausuttiin nimi, jonka hän oli koettanut haudata mahdollisimman syvälle, valtasi hänet rajaton hämmästys, ja ikäänkuin kohtalonsa kamalan kummallisuuden päihdyttämänä vavahti hän, kuin aavistaen järisyttäviä iskuja; hän kumartui kuin tammi hirmumyrskyn lähetessä, kuin sotilas väkirynnäkön tullen. Hän tunsi päänsä päälle kokoutuvan synkkiä pilviä, täynnä ukkosta ja salamanvälähdyksiä. Kuunnellessaan Javertin puhetta pisti hänen päähänsä ensin ajatus heti kiiruhtaa antamaan itsensä ilmi, pelastamaan tämän Champmathieun vankilasta ja astumaan itse sijaan; se tuotti tuskaa ja viilsi kuin leikkaus lihaan, sitten se hävisi, ja hän sanoi itselleen: Maltahan! Maltahan! — Hän tukahutti tämän ensimäisen jalomielisyyden puuskan ja väistyi sankarillisuutta tavottelemasta.

Olisi epäilemättä ollut sangen kaunista, ellei tämä mies piispan hurskasten sanojen jälkeen, niin monien katumus- ja kieltäymys-vuosien jälkeen, edes tällaisessa hirvittävässä asemassa, olisi silmänräpäystäkään epäröinyt, vaan olisi järkähtämättömästi kulkenut ammottavaa kuilua kohti, jonka pohjalla oli taivas; se olisi ollut kaunista, mutta niin ei tapahtunut. Meidän tulee vaan kertoa, mitä tapahtui tässä sielussa, emmekä me voi siis mitään lisätä tai ottaa pois. Ensi hetkenä vei hänet valtoihinsa itsesäilytys-vaisto; hän kokosi nopeasti ajatuksensa, tukahutti liikutuksensa, huomasi Javertin läsnä-olon, tämän suuren vaaran, peräytyi kauhistuksen koko voimalla tekemästä mitään määrättyä päätöstä, yritti olla lainkaan ajattelematta sitä, mitä hänen nyt tulisi tehdä ja koki jälleen saavuttaa tyyneytensä niinkuin taistelija uudelleen tarttuu pudonneeseen kilpeensä.

Koko lopun päivää oli hän tässä tilassa, myrsky sisässä, syvä rauha ulkopuolella. Hän ryhtyi vain niin sanoaksemme "suojeleviin toimenpiteisiin". Hänen aivoissaan oli vielä kaikki hämärää ja sekavaa; myllerrys oli siellä niin valtava, ett'ei hän voinut muodostaa ainuttakaan selvää ajatusta; eikä hän olisi voinut itsestään mitään ilmottaa, paitsi ehkä sen, että hän oli saanut ankaran iskun. Hän meni totuttuun tapaansa Fantinen sairasvuoteen ääreen, ja jonkunlainen hyvyyden vaisto sai hänet viipymään siellä tavallista kauvemmin, koska hän ymmärsi, että näin tuli tehdä ja että tuli varottaa sisaria hyvin hoitamaan Fantinea siltä varalta, että hänen täytyisi poistua. Hän tunsi sekavasti että hänen ehkä täytyisi mennä Arrasiin, ja vaikk'ei hän ollut lainkaan päättänyt lähteä tälle matkalle, ajatteli hän kuitenkin, että suojassa kun oli kaikilta epäluuloilta, sopisi hänen varsin hyvin käydä katsomassa mitä tapahtuisi, ja niin tilasi hän Scaufflairen hevosen ja rattaat, ollakseen valmiina kaikkien tapausten varalle.

Hän söi päivällisensä melkoisella ruokahalulla.

Tultuaan huoneeseensa rupesi hän miettimään.

Hän tutki asemaa ja huomasi sen kauhistuttavaksi; niin kauhistuttavaksi, että hän kesken mietteitään selittämättömän tuskan valtaamana nousi tuoliltaan ja väänsi ovensa säppiin. Hän pelkäsi jonkun onnettomuuden vielä pyrkivän sisään. Hän varustautui mahdollisuuksia vastaan.

Hetkistä myöhemmin puhalsi hän kynttilänsä sammuksiin. Se kiusasi häntä.

Hänestä tuntui, että joku voi sen nähdä.

Kuka joku?

Voi! Se, minkä hän oli tahtonut oven taakse jättää, se oli astunut sisään; se, minkä hän oli tahtonut pimeyteen peittää, katseli häntä hellittämättömästi. Hänen omatuntonsa.

Hänen omatuntonsa, s.t.s. Jumala.

Mutta ensi hetkellä sai hän itsensä petetyksi. Hän oli tuntevinaan varmuutta ja yksinäisyyttä. Oven lukottuaan luuli hän olevansa saavuttamattomissa. Kynttilän sammutettuaan luuli hän olevansa näkymättömissä. Silloin pääsi hän itsensä valtiaaksi; hän laski kyynärpäänsä pöydälle, nojasi päänsä käteensä ja ryhtyi ajattelemaan pilkkosen pimeässä.

"Missä minä olen? — Enkö uneksi? — Mitä olen kuullut? — Onko varmasti totta, että olen nähnyt tuon Javertin ja että hän puhui minulle niin? — Kuka on tämä Champmathieu? — Onko hän siis minun näköiseni? — Onko se mahdollista? Kun ajattelen, että eilen olin vielä niin rauhallinen, enkä osannut mitään epäilläkään! — Mitä minä eilen tähän aikaan teinkään? — Mitä tämä tapaus oikeastaan merkitsee? — Miten se tulee päättymään? — Mitä tehdä? —"

Näin hän tuskissaan mietti. Hänen aivonsa olivat kadottaneet voimansa säilyttää ajatuksia, jotka tulivat ja menivät kuin meren aallot, ja hän tarttui kaksin käsin otsaansa niitä pysähdyttääkseen.

Tämä myllerrys, joka kaatoi hänen tahtonsa ja järkensä ja josta hän koki päästä selvyyteen ja johonkin varmaan päätökseen, tuotti hänelle vain tuskaa; ei valon häivettäkään näkynyt.

Hänen päätänsä poltti. Hän meni akkunan ääreen ja avasi sen selkoseljälleen. Ei ainuttakaan tähteä taivaalla. Hän palasi istumaan pöydän ääreen. Näin kului tunti.

Mutta vähitellen alkoi muodostua hämäriä rajapiirteitä hänen mietiskelyynsä, ja hän saattoi nyt tarkemmin huomata todellisuuden, ei tosin koko asemaa sellaisenaan, mutta muutamia yksityiskohtia. Aluksi pääsi hän selville siitä, että niin tavaton, niin tukala kuin tämä asema olikin, hän oli täydellisesti sen herra.

Hänen hämminkinsä siitä vain kasvoi. Tykkänään riippumatta toimintansa ankaran uskonnollisesta päämäärästä, ei kaikki se, mitä hän oli tähän päivään asti tehnyt, ollut muuta kuin kuopan kaivamista, johon hän voisi haudata nimensä. Mitä hän oli kaikkein eniten pelännyt itsetutkistelunsa hetkinä, unettomina öinään, oli kuulla joskus lausuttavan tätä nimeä; hän sanoi itselleen, että silloin olisi kaikki lopussa; hän pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin tämä nimi uudestaan kohoisi esiin, sinä päivänä hävittäisi se myös hänen uuden elämänsä ja ehkäpä hänen uuden sielunsakin. Hän värisi vain ajatellessaankin sellaista mahdollisuutta. Jos joku olisi hänelle sanonut näinä hetkinä, että tulisi vielä sekin aika, jolloin tämä nimi kaikuisi hänen korvissaan, jolloin nämä kamalat sanat, Jean Valjean, äkkiä ponnahtaisivat esiin yöstä ja kohoisivat hänen silmiensä eteen, jolloin tämä kauhistava valo, jonka määränä oli hävittää hänen turvallinen salakähmäisyytensä, äkkiä leimahtaisi loimuun hänen päänsä päällä, jos joku olisi sitten sanonut, ett'ei tämä nimi häntä uhkaisi, että tämä valo tekisi pimeyden yhä synkemmäksi, että tämä revitty peite yhä vain salaperäisyyttä enentäisi, että tämä maanjäristys vain vahvistaisi hänen rakennuksensa perustuksia, ett'ei tällä kuulumattomalla tapauksella tulisi olemaan muuta seurausta — mikäli hän vaan itse tahtoi — kuin että se tekisi hänen henkilönsä samalla kertaa kirkkaammaksi ja tutkimattomammaksi ja että hän, hyvä ja kunnianarvoisa kansalainen herra Madeleine, pääsisi ristikuulustelustaan tätä Jean Valjeanin haamua vastaan yhä kunnioitetumpana, yhä rauhallisempana ja yhä turvallisempana — jos joku olisi hänelle moista puhunut, olisi hän pudistanut päätään ja pitänyt sellaisia otaksumia mielettöminä. Mutta nythän oli juuri näin käynyt, koko tämä mahdottomuuksien sekamelska oli muuttunut tapahtuneeksi todellisuudeksi, ja Jumala oli sallinut näiden järjettömäin luulottelujen mennä täytäntöön!

Mietiskely toi yhä uutta valoa. Hän sai yhä enemmän ja enemmän selkoa tilastaan.

Hänestä tuntui kuin olisi hän vast'ikään herännyt oudosta unesta ja kuin huomaisi hän nyt vasta väristen, turhaan ponnistaen vastaan, liukuvansa kaltevaa pintaa pitkin keskellä synkeintä yötä yhä lähemmäksi ammottavan kuilun reunaa. Hän näki selvästi siellä pimeässä tuntemattoman miehen, muukalaisen, jota kohtalo piti hänenä ja työnsi kuiluun hänen sijastaan. Kuilu ei ennen sulkeutuisi, ennenkuin joku sinne putoaisi, joko sitten hän tai joku muu.

Tarvitsi vain antaa mennä.

Kirkkaus tuli täydelliseksi ja hän tunnusti itselleen tämän: "Hänen paikkansa kaleereilla oli tyhjä, turhaan hän ponnistelisi, se odottaisi häntä yhä, Pikku-Gervaisin ryöstäminen hänet sinne varmasti veisi, tämä tyhjä paikka odottaisi ja vetäisi häntä siksi, kunnes hän sinne joutuisi, siitä ei pääse mihinkään, se ottaa omansa". — Ja sitten hän ajatteli: Siitä hetkestä lähtien, jolloin hänellä oli sijainen, jolloin eräällä Champmathieulla sattui olemaan huono onni, jolloin hän itse, jota nyt henkilökohtaisesti rangaistusvankilassa edusti tämä Champmathieu, eli yhteiskunnan helmassa herra Madeleinen nimen suojissa, siitä hetkestä lähtien ei hänellä ollut enää mitään peljättävää, kunhan hän vaan ei estäisi ihmisiä sulkemasta tätä Champmathieuta sen häpeän kiven taakse, joka hautakiven tavoin kerran putoaa eikä koskaan enää nouse.

Kaikki tämä oli niin voimakasta, niin rajua ja kummallista, että hänessä tapahtui äkkiä tuollainen kuvaamaton mielenliikutus, jota ei kukaan ihminen koe kahta tai kolmea kertaa elämässään, joka on jonkunlaista omantunnon puistatusta, joka myllertää esiin kaikki sydämen epäilyt, joka on yhdistys ivaa, iloa ja epätoivoa ja jota voisimme nimittää sisäiseksi naurunremahdukseksi.

Hän sytytti nopeasti kynttilän uudelleen.

"Mutta mitä minä oikeastaan pelkään? Mikä minut panee moista ajattelemaan? Minähän olen pelastettu. Kaikki on selvä. Oli olemassa enää vain yksi avonainen ovi, jonka kautta entisyyteni saattoi hyökätä elämäni kimppuun; nyt on sekin ovi kiinni muurattu, iki-ajoiksi! Tämä Javert, joka on minua kiusannut niin pitkät ajat, tämä pelottavan tarkka urkkija, joka näytti minut paljastaneen ja joka jumaliste! minut paljastikin ja joka seurasi minua kaikkialle, tämä kamala vainukoira, joka herkeämättä nuuski jälkiäni, hän on nyt joutunut harhateille kerrassaan väärille poluille, toisille suunnille! Hän on nyt tyytyväinen, hän on jättävä minut rauhaan, hänhän on saanut kynsiinsä Jean Valjeaninsa! Kukaties lähtee hän vielä pois koko kaupungistakin! Ja kaikki tämä on tapahtunut ilman, minua! Minä en ole sormeanikaan liikuttanut! Mitä pahaa ja onnetonta siinä siis voisi olla? Jos ihmiset minut näkisivät, niin luulisivatpa he totta tosiaan minulle kummia tapahtuneen! Ja jos lopulta pahaa jollekin tapahtuu, niin siihen ei ole minulla pienintäkään syytä. Kaitselmus on kaikki niin asettanut. Se tahtoo ilmeisesti johtaa asiat juuri näin! Onko minulla oikeutta häiritä sen aikomuksia? Minne minä oikeastaan pyrin? Mihin minä haluan sekaantua? Asia ei koske minua lainkaan. Mitä! Enkö ole tyytyväinen! Mitä minulle siis pitää? Päämäärä, jonne jo niin monta vuotta olen pyrkinyt, joka on ollut öitteni ajatus ja rukousteni esine, turvallisuus, minähän olen sen juuri nyt saavuttamaisillani. Jumala niin tahtoo. Minun ei tule toimia Jumalan tahtoa vastaan. Ja miksi Jumala sitä tahtoo? Jotta minä jatkaisin sitä, mitä olen alottanut, jotta tekisin hyvää, jotta olisin kerran suurena, rohkaisevana esimerkkinä muille, jotta voitaisiin sanoa, että toimittamaani katumusparannukseen ja hyveeseen, johon olin palannut, liittyi lopultakin hiukan onnea! Enpä tosiaankaan ymmärrä, miksi pelkäsin mennä sen kunnon kirkkoherran luo, kertoa hänelle kaikki kuin rippi-isälleni ja pyytää hänen neuvoaan, sillä hän olisi varmasti sanonut minulle aivan samaa. Se on päätetty, antakaamme asiain mennä menojansa! Antakaamme hyvän Jumalan toimia!"

Näin puheli hän itselleen sielunsa syvyyksissä, vaappuessaan niin sanoaksemme oman kuilunsa partaalla. Hän nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä huoneessa. — "Älkäämme ajatelko enää koko juttua!" sanoi hän. "Päätös on tehty!" — Mutta hän ei tuntenut itseään lainkaan iloiseksi.

Päinvastoin.

Yhtä vaikeata on estää ajatusta palajamasta yhä samaan asiaan kuin estää merta palajamasta rannalleen. Merimies nimittää sitä kohovedeksi; syyllinen kutsuu sitä omantunnon tuskiksi. Jumala nostattaa sielun niinkuin valtameren.

Muutamain silmänräpäysten kuluttua alotti hän jälleen, tahtoi tai ei, tämän synkeän vuoropuhelunsa, jossa hän itse puhui ja itse kuunteli, sanoen sen, mistä hän olisi mielellään ollut vaiti, kuunnellen sitä, mitä hän ei olisi lainkaan halunnut kuulla, lannistuen sen salaperäisen voiman edessä, joka sanoi hänelle: ajattele! samoin kuin se kaksituhatta vuotta sitten sanoi eräälle toiselle tuomitulle: käy!

Ennenkuin menemme etemmäksi, ja jotta meitä täydellisesti ymmärrettäisiin, teemme muutamia tarpeellisia huomautuksia.

On varmaa, että voidaan puhua itselleen; ei löydy ainuttakaan ajattelevaa olentoa, joka ei olisi sitä kokenut. Saattaapa sanoa, ett'ei teonsanassa koskaan ilmene mahtavampaa salaisuutta kuin sen kulkiessa ihmisen sisimmässä ajatuksesta tietoisuuteen ja sen palatessa tietoisuudesta ajatukseen. Vain tässä mielessä on ymmärrettävä tässä luvussa usein käytetyt sanat: hän sanoi, hän huudahti. Sanotaan itselleen, puhutaan itselleen, huudahdetaan itselleen, lainkaan keskeyttämättä ulkonaista äänettömyyttä. Ankara myrsky myllertää; kaikki meissä puhuu, paitsi suu. Sielun todellisuudet, vaikka eivät olekaan silmin nähtäviä eivätkä käsin kosketettavia, ovat yhtä hyvin todellisuuksia.

Hän siis kysyi itseltään, mihin tulokseen hän oli tullut. Hän tutkisteli itseään tuon "tehdyn päätöksen" suhteen. Hän tunnusti itselleen, että kaikki, mitä hän äsken oli hengessään rakennellut, oli hirvittävää, että "antaa asiain mennä menojansa, antaa hyvän Jumalan toimia" oli suorastaan kamalaa. Antaa mennä täytäntöön tämän kohtalon ja ihmisten erehdyksen, ei estää sitä, auttaa sitä vaiti-olollaan, ei toimia mitään, se oli samaa kuin tehdä kaikki! se oli tekopyhän kunnottomuuden viimeinen aste! se oli rikos, alhainen, halpamainen, kavala, inhottava, hirveä rikos!

Ensi kerran kahdeksaan vuoteen tunsi tämä onneton mies pahan ajatuksen ja pahan teon kirpeätä makua suussaan.

Hän sylki sen inhoten pois.

Hän kuulusteli itseään edelleen. Hän kysyi ankarana itseltään mitä hän oli tarkottanut sanoessaan: "Päämääräni on saavutettu!" Hän selvitti itselleen, että hänen elämällään oli todellakin joku päämäärä. Mutta mikä päämäärä? Salatako nimeänsä? Pettääkö poliisia? Niinkö pienen asian takia oli hän tehnyt kaiken, mitä oli tehnyt? Eikö hänellä ollut sen suurempaa, sen jalompaa päämäärää? Pelastaa, ei henkilönsä, vaan sielunsa. Tulla kunnialliseksi ja hyväksi taas. Olla hurskas ja vilpitön! Eikö hän ollut juuri tätä, ja vain tätä aina tahtonut, eikö piispa ollut juuri näin käskenyt? — Sulkeako ovi menneisyydeltään? Mutta hänhän ei sitä sulkenut, suuri Jumala! Hän avasi sen jälleen tekemällä häpeällisen teon! Hänestähän tuli uudelleen varas, kaikista varkaista inhottavin! Hän varasti toiselta hengen, elämän, rauhan, sijan auringonpaisteessa! Hänestä tuli salamurhaaja! Hän tappoi, tappoi henkisesti, köyhän miehen, hän pakotti hänet kestämään tätä kauheata elävää kuolemaa, tätä hitaasti, mutta varmasti surmaavaa kuolemaa, jota kutsutaan rangaistusvankilaksi! Ei! päinvastoin tahtoi hän itse antautua oikeuden käsiin, pelastaa tämän miehen, jota niin hirvittävä erehdys vainosi, ottaa entisen nimensä, tulla velvollisuuttaan noudattaen kaleeriorja Jean Valjeaniksi; silloin olisi hän todellakin kuolleista noussut, silloin olisi hän ikipäiviksi sulkenut helvetin, mistä hän oli päässyt! Vaikka hän sinne näennäisesti putosikin, vapautui hän siitä todellisuudessa! Niin täytyi tehdä! Ell'ei hän sitä tekisi, ei hän olisi mitään tehnyt! Koko hänen elämänsä olisi hyödytön, koko hänen katumus-parannuksensa hukkaan mennyt, ja hänellä ei olisi muuta kuin sanoa: Mitä tässä turhia! Hän tunsi, että piispa oli hänen lähellään, että piispa sitä paremmin saattoi olla läsnä, koska hän oli kuollut, että piispa katseli häntä hellittämättä, että vast'edes tulisi pormestari Madeleine kaikkine hyveineen olemaan hänen mielestään inhottava, ja että kaleeriorja Jean Valjean olisi hänestä ihana ja puhdas. Hän tunsi, että ihmiset näkivät vain hänen naamarinsa, mutta että piispa näki hänen todelliset kasvonsa. Hän tunsi, että ihmiset näkivät elämänsä, mutta että piispa näki hänen sielunsa. Täytyi siis mennä Arrasiin, vapauttaa väärä Jean Valjean ja ilmaista oikea! Se oli kyllä uhreista suurin, voitoista tuskallisin, viimeinen noustava porras; mutta niin täytyi. Surullinen kohtalo! Vain vaipumalla häpeään ihmisten silmissä saattoi hän astua pyhyyden kunniaan Jumalan edessä!

"Kas niin", sanoi hän, "tehkäämme niin! täyttäkäämme velvollisuutemme! pelastakaamme tämä mies!"

Hän lausui nämä sanat ääneen, huomaamatta itse ensinkään kovaa puhuvansa.

Hän ryhtyi tarkastamaan ja järjestämään kirjojansa. Hän heitti tuleen tukun varattomille pikku-kauppiaille asetettuja velkakirjoja. Hän kirjotti kirjeen ja sulki sen sinetillään; jos joku olisi ollut huoneessa tähän aikaan, olisi hän nähnyt sen kuoreen kirjotetuksi: Herra pankkiin Laffittelle, Artoisin katu, Pariisi.

Hän otti kirjotuspöydän laatikosta kirjelaukun, joka sisälsi muutamia seteleitä ja passin, jota hän oli samana vuonna käyttänyt edusmiesvaaleissa.

Ken olisi nähnyt hänen toimittavan näitä askareitaan niin vakavana, miettivänä ja rauhallisena, ei olisi osannut lainkaan aavistaa, mitä hänen sisässään tapahtui. Joskus vain liikkuivat hänen huulensa; toisin hetkin kohotti hän taas päänsä ja tuijotti johonkin kohtaan seinässä, aivan kuin olisi siten etsinyt valaistusta ja selvyyttä ajatuksiinsa. Saatuaan Laffitten kirjeen valmiiksi pisti hän sen taskuunsa, samoin kuin paperilaukunkin, ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin.

Hänen mietiskelynsä pysyi yhä samoilla poluilla. Hän näki yhä velvollisuutensa tulikirjaimin kirjotettuna säteilevän silmiensä edessä, selvänä ja väistämättömänä: — Mene! Ilmaise itsesi! Sano oikea nimesi!

Hänestä tuntui myös kuin liikkuisivat hänen edessään näkyvin muodoin ne kaksi ajatusta, jotka olivat tähän asti olleet hänen elämänsä ohjaajina: nimensä kätkeminen, sielunsa pyhittäminen. Ensi kerran ilmestyivät ne nyt hänen eteensä täysin selvinä, ja hän huomasi nyt erotuksenkin niiden välillä. Hän tunnusti, että toinen näistä ajatuksista oli ehdottomasti hyvä, mutta että toinen saattoi muuttua huonoksi; että toinen tiesi uhrautumista ja toinen itsekkyyttä; että toinen sanoi: lähimäinen, ja toinen: minä; että toinen oli valosta kotoisin, toinen pimeyden perua.

Ne taistelivat, hän näki niiden taistelun. Mitä enemmän hän mietti, sitä suuremmiksi olivat ne kasvaneet hänen sielunsa silmien edessä; nyt olivat ne muuttuneet jättiläismäisiksi; ja hänestä tuntui kuin näkisi hän sisässään, siinä äärettömyydessä, josta ylempänä puhuimme, synkkyyden ja valonvälähdysten keskellä taistelevan enkelin ja pahanhengen.

Hän oli kauhun vallassa, mutta hyvä ajatus näytti voittavan.

Hän tunsi nyt elävänsä sielunsa ja kohtalonsa toista ratkaisevaa hetkeä; piispa oli merkinnyt ensimäistä vaihetta hänen uudessa elämässään, tämä Champmathieu merkitsi toista. Suuren muuttumisen jälkeen tuli suuri koetus.

Vaan hetkiseksi vaimennut kiihkeä mieliala palasi vähitellen. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, mutta ne yhä vain vahvistivat häntä hänen päätöksessään.

Eräänä hetkenä sanoi hän itselleen, että hän ehkä otti asian liian vakavalta kannalta, että tämä Champmathieun juttu lopultakin oli hyvin turhanpäiväinen, että hän tositeossa olikin varastanut.

Hän vastasi itselleen: "Jos tämä mies on todella varastanut muutamia omenoita, seuraa siitä kuukausi vankeutta. Kaleereista ei voi olla puhettakaan. Ja kuka tietää, onko hän sentään varastanutkaan? Onko se todistettu? Jean Valjeanin nimi musertaa hänet ja tekee todistukset tarpeettomiksi. Eivätkö yleiset syyttäjät tavallisesti aina menettele näin? Hänet uskotaan varkaaksi, koska hänet tiedetään rangaistusvangiksi".

Toisena hetkenä ajatteli hän, että vaikka hän itsensä ilmaisikin, katsottaisiin ehkä hänen tekonsa sankarillisuuteen ja hänen seitsemän vuoden nuhteettomaan elämäänsä ja kaikkeen siihen, mitä hän oli tehnyt maan hyväksi, ja että hänet armahdettaisiin.

Mutta tämä otaksuma häipyi pian, ja hän hymyili katkerasti ajatellessaan, että niiden kahden frangin varastaminen Pikku-Gervaisilta merkitsisi hänet uudistettuun rikokseen vikapääksi, että tämä asia varmasti tulisi ilmi ja että hänet lain selvien määräysten mukaan tuomittaisiin pakkotyöhön.

Hän hylkäsi tämän harhaluulon, koki irrottautua yhä enemmän maasta ja etsiä lohdutusta ja voimaa muualta. Hän vakuutti itselleen, että velvollisuus oli ennen kaikkea täytettävä, ett'ei hän ehkä olisikaan onnettomampi velvollisuutensa täytettyään kuin sen petettyään, että inhottava rikos myrkyttäisi hänen arvonsa, hänen hyvän maineensa, hänen hyvät työnsä, kunnioituksen, yleisen kiintymyksen, hänen almunsa, hänen rikkautensa, hänen kansansuosionsa, hänen hyveensä, jos hän antaisi asiain mennä menojaan ja jäisi Montreuil-sur-Meriin. Ja minkä maun saisivatkaan kaikki nämä tähän inhottavaan rikokseen liittyvät pyhät asiat! Mutta jos hän uhrinsa täyttäisi, kohottaisi ja vahvistaisi ihana tietoisuus siitä häntä vankilassakin, kahleissa, kaularaudassa, viheriässä päähineessä, herkeämättömässä raatamisessa, armottoman häpeänkin keskellä!

Sitten pääsi hän myös selville siitä, että näin oli määrä käydä, että hänen kohtalonsa oli sellainen, että hän ei voinut muuttaa ylhäisemmän aivoituksia, että joka tapauksessa oli valittava kahden välillä: joko hyve ulospäin ja inho sisäänpäin, tai viattomuus sisäänpäin ja häpeä ulospäin.

Tällaisia synkeitä ajatuksia seulomaan ei häneltä rohkeutta puuttunut, mutta aivot väsyivät. Hän koki vasten tahtoaankin ajatella muita vähäpätöisiä asioita.

Verisuonet jyskyttivät ankarasti hänen ohimoissaan.

Yhä hän vain käyskenteli edestakaisin. Kirkon kello löi ensin puolta yötä, sitten kaupungintalon kello. Hän luki noiden kahden kellon kaksitoista lyöntiä ja vertaili niiden erilaista ääntä. Ja hän muisti nyt jokunen päivä sitten nähneensä eräällä romukauppiaalla myytävänä vanhan kirkonkellon, jonka laitaan oli kaiverrettu nimi: Antoine Albin de Romainville.

Hänen tuli kylmä. Hän teki pesään tulta. Mutta hän ei hoksannut sulkea akkunaa.

Sillävälin oli entinen hämminki ja sekamelska vallannut hänet uudestaan. Hänen täytyi aika lailla ponnistaa muistaakseen, mihin oli ennen puolen yön lyömistä ajatuksissaan ehtinyt. Viimein se onnistui.

"Niin, niin!" sanoi hän itselleen, "minähän olin päättynyt ilmaista itseni".

Ja äkkiä muistui hänen mieleensä Fantine.

"Mutta miten käy tämän tyttö raukan!" sanoi hän.

Siitä alkoi uusi taistelu.

Hänen mietiskelyihinsä yht'äkkiä ilmestyvä Fantine oli kuin jotain odottamatonta valoa levittävä säde. Hänestä tuntui kaikki muuttavan muotoaan hänen ympärillään ja hän huudahti:

"Tähän asti olenkin ajatellut vain itseäni! Omista eduistani olen yksinomaan huolehtinut! Minun tulee vaijeta tai puhua — kätkeä itseni tai pelastaa sieluni — olla halveksittava ja kunnioitettu hallitusmies tai halveksittu ja kunnioitettava kaleeriorja, yhä minä, aina vain minä, yksinomaan minä! Mutta, hyvä Jumala, sehän on kaikki pelkkää itsekkäisyyttä! Pelkkää itsekkäisyyttä, vaikka vain erilaisissa muodoissa! Eikö minun tule ajatella hiukan muitakin? Vanhurskauden ensimäinen vaatimus on, että tulee ajatella muita. Katsokaamme, tutkikaamme. Jos jätämme minut pois luvusta, unohdamme, hävitämme, mitä syntyy silloin kaikesta tästä? — Jos annan itseni ilmi! Minut vangitaan, tämä Champmathieu päästetään vapaaksi, minut viedään uudestaan kaleereille. Hyvä! Entä sitten? Mitä tapahtuu täällä? Täällähän on koko seutu, koko kaupunki minusta riippuvainen, täällä ovat tehtaat, teollisuus, työläiset, miehet, naiset, vanhukset, lapset, köyhät! Minä olen kaiken luonut, minä kaikki elätän; missä ikänä savu piipusta nousee, siinä olen minä pannut puut pesään ja lihan pataan; minä olen synnyttänyt hyvinvoinnin, liikkeen, luoton; ennen minua ei ollut mitään; minä olen nostanut, elähyttänyt, vilkastuttanut, hedelmöittänyt, kiihdyttänyt, rikastuttanut koko seudun; kun minä poistun, poistuu yhdistävä sielu; kun minä poistun, kuolee kaikki. — Miten käy tämän naisen, joka on kärsinyt niin paljon, joka lankeemuksessaankin on niin puhdas, jonka kaikki onnettomuudet minä olen tahtomattani aiheuttanut! Miten käy lapsen, jota aijoin lähteä noutamaan ja jonka olen äidille luvannut! Eikö minun tule tehdä jotain tämän naisen hyväksi, korjatakseni sitä pahaa, minkä minä olen hänelle tuottanut? Jos minä katoan, mitä tapahtuu? Äiti kuolee. Lapsesta tulee mitä tahansa. Niin käy, jos minä ilmaisen itseni. — Mutta ell'en minä ilmaise itseäni? Niin, ell'en minä ilmaise itseäni?"

Tehtyään itselleen tämän kysymyksen pysähtyi hän; hän ikäänkuin epäröi ja vapisi hetken; mutta sitä ei kestänyt kauvan ja hän vastasi itselleen tyynesti:

"No niin, tämä mies joutuu siis kaleereille. Se on totta. Mutta mitä hitossa! Hänhän on varastanut! Sanoinpa mitä tahansa, väitinpä, ett'ei hän ole varastanut! Jos minä jään tänne, niin jatkan tietysti alotettua työtäni. Kymmenessä vuodessa ansaitsen kymmenen miljoonaa, minä hajotan ne yli koko maan, minulla ei ole mitään itselläni, mitä se minua hyödyttää? Enhän tee sitä omaksi hyväkseni! Kaikkein hyvinvointi kasvaa, teollisuus elpyy ja edistyy, tehtaita ja liikelaitoksia syntyy yhä uusia ja uusia, perheet, sadat perheet, tuhannet perheet ovat onnellisia! Seutu kansottuu; syntyy kyliä sinne, missä ennen oli vain jokunen maatila, syntyy maatiloja sinne, missä ennen ei ollut mitään; kurjuus häviää, ja kurjuuden mukana häviävät huonot tavat, haureus, varkaus, murhat, kaikki paheet, kaikki rikokset? Ja tämä äiti voi kasvattaa tyttärensä ihmiseksi! Ja koko suuri seutu tulee varakkaaksi ja hyväksi! Olin hullu, olin päätön, olenko tosiaankin luvannut ilmaista itseni? Täytyy toki ottaa kaikki asianhaarat huomioonsa eikä kiirehtiä turhan päiten. Mitä! Minä olisin vaan halunnut näytellä suurta, jalomielistä — näytelmää tämä sentään onkin! — minä olisin ajatellut vain itseäni, yksinomaan itseäni! Mitä? Pitäisikö kokonaisen paikkakunnan joutuman perikatoon sen takia, että voitaisiin ehkä hiukan liian ankarasta, mutta itse asiassa oikeutetusta rangaistuksesta pelastaa muuan varas, muuan puolihullu! Pitäisikö sen takia kurjan vaimoraukan menehtymän sairashuoneeseen, kurjan pikku tyttösen kuoleman kadulle kuin koiran! Sehän on kauheata! Eikä äiti saisi nähdäkään lastansa! Eikä lapsi tulisi tuntemaan äitiään! Ja kaikki tämä tuon vanhan omenanvarkaan, konnan takia, joka aivan varmasti on ansainnut kaleerit jostain muusta syystä, vaikk'eikaan tästä! Kauniita omantunnonepäilyjä todellakin, jotka pelastavat syyllisen ja uhraavat viattomat, jotka pelastavat vanhan maankiertäjän, — jolla kaiken lopuksi on enää vain muutamia vuosia elettävänään ja joka tuskin tuntisi itseään onnettomammaksi kaleereilla kuin kurjassa hökkelissäänkään — ja uhraavat kokonaisen seudun väestön, äidit, naiset, lapset! Tuon pienen Cosette-raukankin, jolla on vain minut maailmassa ja joka ehkä tälläkin hetkellä värisee aivan sinisenä vilusta Thénardierein luolassa! Ovat nekin roistoja, ne Thénardierit! Minä pettäisin velvollisuuteni kaikkia näitä avuttomia olentoja kohtaan! Minä menisin antamaan itseni ilmi! Minä tekisin todellakin tämän käsittämättömän tyhmyyden! Katsokaamme asiaa pahimmalta puolen. Otaksukaamme, että minä tässä todellakin tekisin omalta kannaltani huonon teon ja että omatuntoni minua siitä kerran soimaisi, niin silloinhan minä muiden hyvän takia kestäisin nämä nuhteet, jotka vaivaavat vain minua, tämän huonon teon, joka vain minun sieluani koskee, ja sehän olisikin juuri uhrautumista, sehän olisikin juuri hyvettä".

Hän nousi kävelemään. Tällä kertaa luuli hän olevansa tyytyväinen.

Jalokivet löytyvät vain maan synkistä uumenista; totuudet löytyvät vain ajatuksen huimaavista syvyyksistä. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt, laskeuduttuaan näihin syvyyksiin, harhailtuaan kauvan kaikkein synkeimmissä sopukoissa, vihdoinkin löytänyt yhden tällaisen jalokiven, yhden tällaisen totuuden, ja hänestä tuntui kuin pitäisi hän sitä kädessään; ja hän katseli sitä hämmästyen ja ihastuen.

"Niin", ajatteli hän, "niin se on! Olen osunut oikeaan. Olen päässyt ratkaisuun. Täytyyhän sitä lopultakin tulla johonkin varmuuteen. Olen tehnyt päätökseni. Antakaamme asiain mennä menojansa! Älkäämme enää horjuko, älkäämme enää väistykö. Se on kaikkein eduksi, eikä minun. Olen Madeleine, minä jään Madeleineksi. Hukka sille, joka on Jean Valjean! Minä en ole enää hän. Minä en tunne sitä miestä, minä en tiedä kuka hän on; jos joku sattuu tällä hetkellä olemaan Jean Valjean, niin pitäköön itsestään huolen! Asia ei koske minua. Se on kovan onnen nimi, se leijailee yössä, se pysähtyy, se putoaa jonkun päähän, sen pahempi sille, jonka päähän se putoaa!"

Hän katsahti pieneen takan otsalla olevaan peiliin ja virkahti:

"Katsohan vaan! Tuo päätös on minua helpottanut aika lailla! Olen aivan toisen näköinen".

Hän astui vielä muutaman kierroksen ja pysähtyi sitten äkkiä:

"Rohkeutta!" sanoi hän. "Ei pidä peljätä mitään tehdystä päätöksestä johtuvia seurauksia. Niitä on vielä siteitä, jotka kiinnittävät minut tähän Jean Valjeaniin. Ne täytyy katkaista! Tässä huoneessa löytyy esineitä, jotka voisivat minua syyttää, mykkiä esineitä, jotka voisivat kerran todistaa. Se on sanottu, niiden täytyy kaikkien kadota".

Hän kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä pienen avaimen.

Hän pisti tämän avaimen lukkoon, jonka reikää tuskin erotti seinäpaperien synkkäväristen kuvioiden keskeltä. Avautui jonkunlainen seinän nurkkaukseen ja muurin väliin laitettu salalaatikko. Tässä salalaatikossa näkyi vain muutamia vaaterääsyjä, sininen mekko, vanhat housut, vanha matkalaukku ja vahva molemmista päistään raudotettu ryhmysauva. Ne, jotka olivat lokakuussa 1815 nähneet Jean Valjeanin kulkevan Dignen läpi, olisivat helposti tunteneet koko tämän kurjan vaatetuksen.

Hän oli säilyttänyt niitä samoin kuin hän oli säilyttänyt hopeaisia kynttilänjalkoja, muistaakseen aina vaihdekohtansa. Ne esineet hän piilotti, mitkä olivat vankilasta peräisin, mutta kynttilänjalat, jotka hän oli piispalta saanut, piti hän näkyvillä.

Hän loi aran katseen oveen päin, aivan kuin olisi hän peljännyt sen avautuvan suljetusta säpistä huolimatta; sitten sieppasi hän nopeasti, heittämättä silmäystäkään näihin esineisiin, joita hän oli monet vuodet niin uskollisesti ja vaaraa uhmaten säilyttänyt, kaikki vaatekappaleet, sauvan, matkalaukun, ja heitti ne kaikki yht'aikaa tuleen.

Sitten sulki hän salalaatikon ja peitti erinomaisen huolellisesti sen oven suurella sohvalla, jonka työnsi sen eteen — jokseenkin tarpeeton toimenpide, koska salalaatikko nyt oli tyhjä.

Muutamien sekuntien kuluttua valaisi suuri punainen loimu huoneen ja vastapäisen muurin. Kaikki paloi. Ryhmysauva ratisi ja räiskyi ja lennätti kypeniä aina keskilattialle.

Matkalaukun palaessa kaikkine inhottavine rääsyineen tuli sieltä näkyviin jokin esine, joka kiilsi tuhkassa. Kumartumalla olisi helposti tuntenut sen hopearahaksi. Varmaankin pikku savoijilaiselta varastettu kaksifranginen.

Hän ei tulesta välittänyt, kulkihan vaan edestakaisin samaa tasaista käyntiänsä.

Äkkiä osui hänen silmiinsä kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, joita loimu heikosti valaisi takanotsalle.

"Kas!" ajatteli hän. "Vielä piilee Jean Valjeania noissakin. Täytyy hävittää nekin".

Hän otti ne kaksi kynttilänjalkaa.

Pesässä oli vielä tarpeeksi tulta, jotta ne voi äkkiä sulattaa ja muodostaa niistä jonkunlaisen tuntemattoman hopeaharkon.

Hän kyyristyi tulen ääreen ja lämmittelihe hetkisen. Hänen tuli oikein hyvä olla. — "Suloinen lämmin!" sanoi hän.

Hän kohensi hiillosta toisella kynttilänjalalla.

Hetkinen vielä ja ne olivat tulessa.

Silloin luuli hän kuulevansa äänen huutavan sisässään:

"Jean Valjean! Jean Valjean!"

Hänen tukkansa nousi pystyyn ja hänet valtasi suuri kauhu.

"Niin, niin! Juuri sillä tavalla! Päätä toimesi!" sanoi ääni. "Täytä työsi! Hävitä kynttilänjalat! Muserra se muisto! Unhota piispa! Unhota kaikki! Hukuta tämä Champmathieu! Se on hyvin tehty. Voit olla itseesi tyytyväinen! Niin on sovittu, niin on päätetty, niin sanottu! Tuota miestä, tuota vanhusta, joka ei tiedä mitä hänestä tahdotaan, joka ei ole ehkä mitään tehnytkään, viatonta, jonka kaikkiin onnettomuuksiin on sinun nimesi syynä, jota sinun nimesi rikoksena painaa, häntä pidetään sinuna, hänet tuomitaan, hän on päättävä päivänsä inhottuna ja hyljättynä! Se on mainiota! Pysy sinä vaan kunniallisena miehenä, sinä. Jää herra pormestariksi, jää kunnioitetuksi ja ylistetyksi, rikastuta kaupunki, ruoki puutteenalaiset, kasvata orvot, elä onnellisena, hyveiden kaunistamana ja ihailtuna; ja sillä välin kun sinä ilossa ja valossa liehut, sillä välin pitää toinen sinun punaista mekkoasi, sillä välin kantaa toinen sinun nimeäsi häpeässä ja laahaa sinun kahleitasi vankilassa! Niin, niin! Se on taitavasti tehty! Ah, sinä kurja!"

Hiki valui hänen otsaltaan. Hän tuijotti peljästyneenä kynttilänjalkoihin. Mutta hänen sisässään puhuva ääni ei ollut vielä lopettanut. Se jatkoi:

"Jean Valjean! Sinun ympärilläsi tulee olemaan paljon ääniä, jotka pitävät suurta melua, jotka puhuvat kovaa ja jotka sinua siunaavat, ja vain yksi ainoa, jota ei kukaan kuule ja joka sinua kiroo pimeyden-kuilussaan. Kuule siis, kunnoton! Kaikki nämä siunaukset häipyvät tielle ennenkuin taivaaseen ehtivät, ja vain tuo kirous nousee aina Jumalan luo!"

Tämä ääni, joka alussa heikkona oli noussut hänen sielunsa syvimmästä sopukasta, oli aste asteelta paisunut voimakkaaksi, hirvittäväksi, ja hän kuuli sen nyt korvaansa huutavan. Hänestä tuntui kuin olisi se lähtenyt hänestä pois ja kuin puhuisi se nyt ulkopuolella häntä. Hän luuli kuulleensa nuo viimeiset sanat niin selvästi, että hän kauhistuen katsahti ympäri huonetta.

"Onko täällä joku?" kysyi hän kovaa aivan sekapäissään.

Sitten sanoi hän nauraen mielipuolen tavoin:

"Kuinka tyhmä olenkaan! Eihän täällä voi ketään olla!"

Siellä oli kuitenkin joku; mutta se joku oli niitä, joita ei ihmissilmä näe.

Hän laski kynttilänjalat takanotsalle.

Sitten alkoi hän taas tuon yksitoikkoisen, surullisen kävelynsä, joka häiritsi alapuolella nukkuvan miehen unta ja herätti hänet joskus kokonaankin.

Tämä käveleminen helpotti, mutta samalla kiihdytti häntä. Joskus näyttää siltä kuin liikkuisimme me vaikeimpina hetkinämme kysyäksemme neuvoa kaikelta, mikä silloin voi osua vastaamme. Vähän ajan kuluttua ei hän enää tiennyt, mihin tuloksiin oli tullut.

Nyt pakeni hän yhtäläisellä kauhulla molempia päätöksiä, jotka hän aikaisemmin oli toisen toisensa jälkeen tehnyt. Molemmat ajatukset, jotka hänen elämäänsä johtivat, näyttivät hänestä yhtä turmiollisilta kumpikin. — Mikä kovan onnen isku! Mikä kamala sattuma tuo, että tätä Champmathieuta pidetään hänenä! Ja nyt täytyy hänen syöksyä perikatoon juuri sen välikappaleen kautta, jonka kaitselmus näytti ensin määränneen hänen pelastuksekseen!

Sitten ajatteli hän tulevaisuuttaan. Antautua oikeuden käsiin, suuri Jumala! Ilmaista itsensä! Hänet valtasi rajaton epätoivo, kun hänelle selvisi, mitä hänen oli jättäminen, mihin hänen oli meneminen. Täytyisi siis luopua tästä ihanasta, puhtaasta, kirkkaasta elämästä, kaikkien arvonannosta, kunniasta, vapaudesta! Hän ei saisi enää kuljeskella kedoilla ja kentillä, hän ei kuulisi enää lintujen laulavan toukokuussa, hän ei saisi enää jakaa lahjoja pikku-lapsille! Hän ei tuntisi enää kiitollisuuden ja rakkauden lämmittämän katseen kiintyvän itseensä! Hänen täytyisi jättää tämä talo, jonka hän oli rakentanut, tämä pieni huone! Kaikki näytti hänestä niin miellyttävältä tällä hetkellä. Hän ei enää saisi lukea kirjojaan, hän ei saisi enää kirjottaa tällä pienellä valkealla pöydällä. Hänen vanha portinvartijattarensa, ainoa palvelija, mikä hänellä oli, ei toisi enää hänelle kahvia aamuisin. Suuri Jumala! Kaiken tämän sijasta työvankila, kaularauta, punainen mekko, kahleet jalkoihin, väsymys, pimeä tyrmä, kova vuode, kaikki nämä kauhut, jotka hän niin hyvin tunsi! Hänen ijällään, oltuaan se, mikä hän nyt oli! Jos hän olisi edes nuori! Mutta häntä, vanhusta sinuttelee kuka haluaa, vanginvartija kopeloi hänen taskunsa, työnjohtaja sivaltaa häntä kepillään! Jalat paljaina raudotetuissa kengissä! Hänen täytyy aamuin ja illoin ojentaa jalkansa tarkastusmiehelle, joka vasaroineen koettelee rautarenkaan kestävyyttä! Hänen täytyy kestää vierasten uteliaat kysymykset, joihin varmasti tullaan vastaamaan: Tämä tässä on se kuuluisa Jean Valjean, joka on ollut pormestarina Montreuil-sur-Merissä! Illalla täytyy hänen hikeä valuen, väsymyksen murtamana, viheriä päähine silmille vedettynä nousta vierustoveri rinnallaan vartijan piiskan paukkuessa uivan vankilan tikapuurappuja ylös! Oi mikä kurjuus! Voiko siis kohtalokin olla pahansuopa niinkuin järkevä olento, voiko se muuttua säälimättömäksi niinkuin ihmissydän!

Miten hän taistelikaan, yhä uudestaan ja uudestaan joutui hän tuskallisen epäröimisen valtaan, joka hellittämättä nousi hänen ajatuksiinsa: Jäädäkö paratiisiin ja tulla siellä paholaiseksi! Astuako helvettiin ja tulla siellä enkeliksi!

Mitä tehdä, suuri Jumala! mitä tehdä!

Myrsky, jonka käsistä hän niin suurella vaivalla oli juuri päässyt, puhkesi uudestaan raivoomaan hänen sielussaan. Hänen ajatuksensa alkoivat taas mennä sekaisin. Ne muuttuivat omituisen tylsiksi ja tajuttomiksi, niinkuin aina tapahtuu ahdistavan epätoivon hetkinä. Romainvillen nimi palasi herkeämättä hänen mieleensä, samoin kaksi laulunsäettä, jotka hän oli joskus sattunut kuulemaan. Hän muisti, että Romainville on muuan pieni metsikkö Pariisin lähellä, mistä rakastuneet käyvät etsimässä sireeninkukkia huhtikuussa.

Hän horjui ruumiillisesti niinkuin hän horjui henkisesti. Hän käveli kuin omiin hoteihinsa jätetty pieni lapsi.

Toisin hetkin koki hän taas taistella väsymystä vastaan ja koota ajatuksensa. Hän yritti viimeisen, ratkaisevan kerran selvittää itselleen ongelmaa, jonka eteen hän oli menehtyneenä vaipunut. Ilmaistako itsensä? Vaietako? Hänen ei onnistunut nähdä mitään varmasti. Kaikki mietiskelyn luomat hämärät ajatusmuodot häilyivät ja värisivät, kunnes hävisivät toinen toisensa jälkeen sumuun. — Mutta sen hän tunsi, että tekipä hän päätöksen millaisen tahansa, täytyi hänestä välttämättömästi, väistämättömästi jotain kuolla; hän tunsi, että hauta häntä odotti niin oikealla kuin vasemmallakin; hän tunsi nyt kamppailevansa kuoleman kanssa; hänen tuli vain valita joko onnensa kuolema tai hyveittensä kuolema.

Entinen häilyväisyys ja epäröiminen olivat vallanneet hänet uudestaan.
Hän ei ollut sen pitemmällä kuin alussakaan.

Näin kamppaili tuskissaan tämä onneton sielu. Kahdeksantoista sataa vuotta ennen tätä kohtalon vainoomaa miestä oli muuan salaperäinen olento, johon ihmiskunnan kaikki hyveet ja kaikki kärsimykset olivat yhtyneet, öljypuiden värjyessä äärettömyyden rajujen tuulten puhalluksesta, kauvan aikaa torjunut luotaan katkerata kalkkia, josta keskellä tähdin kimaltelevaa avaruutta näytti vuotavan kuolemaa ja pimeyttä.

4.

Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.

Kello löi kolmea aamulla; viisi tuntia oli hän jo näin melkein herkeämättä kävellyt, kun hän vihdoin vaipui nojatuoliinsa.

Hän nukkui siihen ja näki unta.

Tämä uni liittyi varsinaisesti vain kaameudellaan ja synkkyydellään siihen tilaan, jossa hän oli, mutta se teki kuitenkin häneen valtavan vaikutuksen. Tämä kamala uni järkytti niin hänen mieltänsä, että hän perästä päin pani sen paperille. Se on yksi niitä harvoja kirjotuksia, joita on hänen kädestään jälkimaailmalle säilynyt. Luulemme velvollisuudeksemme jäljentää sen tähän sanasta sanaan.

Millainen tämä uni olikaan, tämän yön kuvaus olisi epätäydellinen, jos jättäisimme sen esittämättä. Se on sairaan sielun synkkää harhailua.

Sen käärelehdelle oli kirjotettu sanat: Uni, jonka näin silloin yöllä.

Se kuuluu seuraavasti:

"Olin kedolla. Suurella, surullisella kedolla, missä ei ruohoa kasvanut. Minusta tuntui kuin ei olisi oikein päivä eikä yö.

"Minä kävelin veljeni kanssa, lapsuusvuosieni veljen kanssa, veljen, josta minun tulee sanoa, ett'en häntä koskaan ajattele ja jota tuskin enää muistan.

"Me puhelimme keskenämme ja kohtasimme kulkijoita. Me haastelimme eräästä naapurinvaimosta, jonka olimme muinoisin tunteneet ja joka siitä ajasta asti, kun oli joutunut asumaan sen kadun varrelle, työskenteli aina avonaisen akkunan ääressä. Siinä jutellessamme tuli meille kylmä tuon avatun akkunan takia.

"Kedolla ei kasvanut yhtään puuta.

"Näimme miehen, joka kulki läheltä ohitsemme. Se oli aivan alaston mies, tuhkanharmaa, tuhkanharmaan hevosen selässä. Miehellä ei ollut hivuksia; hänen pääkallonsa näkyi ja suonet hänen pääkallossaan. Hän piti kädessään raippaa, joka oli notkea kuin viinipuun vesa ja raskas kuin rautakanki. Tämä ratsumies kulki ohitsemme eikä sanonut meille sanaakaan.

"Veljeni puhui minulle: Menkäämme rotkoteitä.

"Oli rotkotie, missä ei näkynyt ainuttakaan pensasta eikä sammalmätästä. Kaikki kantoi mullan väriä, taivaskin. Kuljettuani muutamia askeleita, en saanut enää vastausta kysymyksiini. Huomasin, ett'ei veljeni ollut enää mukanani.

"Astuin erääseen kylään, jonka näin edessäni. Ajattelin, että se mahtoi olla Romainvillen kylä (miksi Romainvillen?)[62]

"Ensimäinen katu, jolle jouduin, oli autio. Poikkesin seuraavalle kadulle. Molempien katujen kulmauksessa seisoi mies nojallaan seinää vasten. Sanoin tälle miehelle: 'Mitä seutua tämä on? Missä olen?' Mies ei vastannut. Näin erään talon oven olevan auki; astuin sinne sisään.

"Ensimäinen huone oli autio. Menin seuraavaan. Tämän huoneen oven takana seisoi mies nojallaan seinää vasten. Kysyin tältä mieheltä: 'Kenen on tämä talo? Missä olen?' Mies ei vastannut.

"Talossa oli puutarha. Astuin ulos talosta ja menin siihen puutarhaan. Puutarha oli autio. Ensimäisen puun takana näin miehen seisovan. Sanoin tälle miehelle: 'Mikä puutarha tämä on? Missä olen?' Mies ei vastannut.

"Harhailin kylässä ja huomasinkin, että se oli kaupunki. Kaikki kadut olivat autiot, kaikki ovet olivat auki. Ei ainuttakaan elävää olentoa näkynyt kaduilla, ei ketään kulkenut huoneissa, ei ketään kävellyt puutarhoissa. Mutta jokaisessa nurkassa, jokaisen oven takana, jokaisen puun vieressä seisoi mies, joka ei vastannut. Niitä näkyi vain yksi samalla kertaa. Nämä miehet katselivat minun kulkuani.

"Poistuin kaupungista ja aloin kävellä ketoja pitkin.

"Hetkisen kuluttua katsahdin taakseni ja näin suuren joukon seuraavan perässäni. Tunsin tuon joukon niiksi miehiksi, jotka olin tavannut kaupungissa. Heidän päänsä olivat oudot ja kummalliset. He eivät näyttäneet kiirehtivän ja kuitenkin kulkivat he nopeammin kuin minä. Ei risaustakaan kuulunut heidän astuessaan. Silmänräpäyksessä ehätti tämä joukko minut ja kokoontui ympärilleni. Näiden miesten kasvoissa oli mullan väri.

"Silloin sanoi se ensimäinen, jonka olin nähnyt kaupunkiin astuessani ja jolle olin tehnyt kysymyksiäni: 'Minne Te menette? Ettekö tiedä, että Te olette jo aikoja sitten ollut kuollut?'

"Avasin suuni vastatakseni, mutta huomasin samassa, ett'ei ketään ollut lähettyvilläni".

Hän heräsi. Häntä paleli. Aamun kylmä viima heitteli saranoillaan auki jääneen akkunan puoliskoita. Tuli oli sammunut. Kynttilä teki loppuaan. Yö oli yhä pilkkopimeä.

Hän nousi, hän meni akkunan ääreen. Ei vieläkään yhtään tähteä taivaalla.

Akkunasta näkyi talon piha ja katu. Äkkiä kuului kova, töksähtelevä kumina, joka järisytti maata ja joka sai hänet luomaan katseensa alaspäin.

Hän näki allaan kaksi punaista tähteä, joiden säteet pitenivät ja lyhenivät omituisesti pimeässä.

Hänen ajatuksensa olivat vielä puolittain äskeisen unen lumoissa.

"Kas vaan!" ajatteli hän, "ei näy tähtiä taivaalla. Ne ovatkin nyt muuttaneet maahan".

Mutta hämmennys hälveni, yhä jatkuva kumina sai hänet täydellisesti valveilleen, ja hän huomasi tarkemmin katsoessaan nuo kaksi tähteä ajoneuvojen lyhdyiksi. Niiden valossa saattoi hän erottaa ajoneuvojen muodonkin. Ne olivat pienet keveät rattaat, joita veti soma valkea hevonen. Kumina, jonka hän oli kuullut, oli johtunut hevosen kavioiden kopseesta katukivitystä vastaan.

"Mitähän nuo rattaat?" ajatteli hän. "Kukahan on jo näin aikaisin liikkeellä?"

Samassa kopahutettiin hiljaa hänen huoneensa ovelle.

Hän vavahti kautta koko ruumiin ja huusi pelottavalla äänellä:

"Kuka siellä?"

"Minä vaan, herra pormestari".

Hän tunsi vanhan portinvartijattarensa äänen.

"No mitä nyt sitten?" kysyi hän.

"Herra pormestari, kello on kohta viisi".

"Mitä se minuun kuuluu?"

"Herra pormestari, ne rattaathan ne vaan".

"Mitkä rattaat?"

"Ne pikku-rattaat vaan".

"Mitkä pikku-rattaat?"

"Eikö herra pormestari ole käskenyt pikku-rattaita?"

"En", sanoi hän.

"Ajaja vaan sanoi hakevansa herra pormestaria".

"Mikä ajaja?"

"Herra Scaufflairen mies".

"Herra Scaufflairen?"

Tämä nimi säikähytti hänet niinkuin olisi salama välähtänyt aivan hänen silmiensä editse.

"Ahaa, niin, niin!" jatkoi hän, "herra Scaufflairen".

Jos eukko olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, olisi hän kauhistunut.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Hän tuijotti sekapäisen tavoin kynttilän liekkiin, kokosi sydämen ympäriltä polttavaa vahaa ja pyöritteli sitä palloiksi sormillaan. Eukko odotti. Lopulta rohkaisihe hän jälleen ja korotti äänensä:

"Herra pormestari, mitä minun pitää vastata?"

"Sanokaa että hyvä on ja että minä tulen kohta alas".

5.

Puolapuut.

Postikyyditys Arrasista Montreuil-sur-Meriin tapahtui vielä niihin aikoihin pienillä keisarikunnan-aikuisilla vaunuilla. Nämä "vaunut" olivat tavallisesti kaksipyöräisiä hyvillä pontimilla varustettuja rattaita, jotka olivat sisäpuoleltaan verhotut vaaleankeltaisella nahalla ja joissa oli tilaa vain kahdelle hengelle, ajajalle ja matkustajalle. Pyörissä oli pitkät suoja-kopat, jotka pitivät vastaantulijan rattaat sopivan välimatkan päässä ja joita vielä näkee Saksan teillä. Postilähetyksiä varten oli rattaiden takaosaan kiinnitetty suunnattoman suuri pitkulainen laatikko. Tämä laatikko oli maalattu mustaksi ja rattaat keltaisiksi.

Nämä ajovehkeet, joidenlaisia ei nykyään enää missään tapaa, olivat muodoltaan kummallisen kömpelöitä ja rumia, ja kun näki niiden kulkevan tietään kaukana taivaanrannalla, luuli niitä aivan termiitti-hyönteisiksi, joiden hoikasta keskiruumiista roikkuu paksu taka-osa. Muuten kulkivat ne jotenkin nopeaan. Kun sellaiset postivaunut lähtivät Arrasista yöllä yhden aikoihin, Pariisin postivaunujen saavuttua, tulivat ne Montreuil-sur-Meriin vähän ennen kello viittä aamulla.

Tuona yönä törmäsivät Hesdinin tietä Montreuil-sur-Meriin pyrkivät postivaunut juuri muutamasta kadunkulmasta kaupunkiin kääntyessään vastaan tuleviin pieniin rattaisiin, joita veti valkoinen hevonen ja joissa istui vain yksi viittaan kietoutunut mieshenkilö. Pikku-rattaiden pyörä sai aimo täräyksen. Ajaja huusi miestä pysähtymään, mutta matkustaja ei kuunnellut häntä, vaan ajoi pois täyttä laukkaa.

"Ompa tuolla miehellä hiton kiire!" manaili ajaja.

Mies, jolla oli näin kova kiire, on sama, jonka olemme nähneet juuri sääliä herättävissä tuskissa kamppailleen.

Minne hän meni? Hän ei olisi osannut siihen vastata. Miksi hän moista kiirettä piti? Hän ei siitä tiennyt. Hän meni minne sattuma vei. Minne siis? Arrasiin varmaankin? mutta ehkä hän meni muuallekin. Joskus tunsi hän sen itsekin ja vavahti. Hän painui yön pimeyteen kuin mihinkin kuiluun. Joku häntä työnsi, joku häntä veti. Mitä hänen sielussaan liikkui, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta kaikki sen ymmärtävät. Kuka ihminen ei ole ainakin kerran elämässään astunut tähän tuntemattomaan pimeään luolaan?

Hän ei ollut vieläkään mitään päättänyt, ratkaissut, määrännyt eikä tehnyt. Hän ei ollut johtopäätöksissään päässyt mihinkään varmaan tulokseen. Nyt jos milloinkaan oli hän aivan samalla kohdalla missä ensi hetkelläkin.

Miksi meni hän Arrasiin?

Hän toisteli myötäänsä itselleen samaa, joka oli saanut hänet tilaamaan Scaufflairen rattaat: — olipa tulos mikä tahansa, eihän tekisi pahaa nähdä kaikki omin silmin, arvostella kaikkea omakohtaisesti; — sehän olisi sitäpaitsi sangen järkevääkin, sillä olihan hyvä tietää kaikki, mitä mahdollisesti tapahtuu; — vaikeahan olikin mitään päättää, ennenkuin itse näkee ja tarkastelee; — etäältä tekee mielikuvitus vähäpätöisetkin seikat vuorten korkuisiksi; — voipa kaiken lopuksi ehkä käydä niinkin, että kun hän näkee tuon Champmathieun, joka varmastikin on oikea roisto, hänen omatuntonsa rauhottuu suuresti, eikä ehkä enää tunnu lainkaan vaikealta lähettää häntä vankilaan sijastaan; — totta on myöskin, että Javert sekä Brevet, Chenildieu ja Cochepaille, nuo vanhat rangaistusvangit, olivat hänet tunteneet; — mutta häntäpä eivät he varmastikaan tuntisi; mikä joutava ajatuskin! — Javert ei moista enään uneksinutkaan; — kaikki epäluulot ja otaksumat ovat tavallisesti itsepäisimpiä; — vaaraa ei siis ollut lainkaan; — tapaus oli tosin kovin surkea, mutta varmasti hän siitä kunnialla suoriutuu. Oli miten tahansa: hän piti kohtaloaan, niin pahaksi kuin se muodostuisikaan, omissa käsissään; — hän vallitsi sitä täydellisesti.

Hän takertui lujasti tähän ajatukseen.

Sanoaksemme totuuden, ei hän pohjimmalta olisi lainkaan halunnut mennä
Arrasiin.

Mutta kuitenkin oli hän sinne menossa.

Näitä miettiessään hoputti hän herkeämättä hevostaan, joka juoksi säännöllistä lujaa laukkaansa kaksi ja puoli lieutä tunnissa.

Sitä mukaa kun rattaat etenivät tunsi hän sisässään jonkun peräytyvän.

Päivän koittaessa oli hän keskellä autioita ketoja; Montreuil-sur-Merin kaupunki oli kaukana hänen takanaan. Hän katseli taivaanrannan vaalenemista; hän katseli talvisen aamun kylmäin muotojen liukumista silmiensä editse, niitä kuitenkaan näkemättä. Aamulla on aaveensa kuten illallakin. Hän ei niitä nähnyt, niitä aaveita, mutta hänen tietämättäänkin tunkeutuivat näiden ja kukkulain hämärät hahmoviivat salaperäisellä voimalla hänen sieluunsa ja synkensivät yhä hänen surullista, masentunutta mielialaansa.

Joka kerta kun hän kulki yksinäisten teiden varsilla törröttäväin talojen ohi, sanoi hän itselleen: niitä löytyy sentään ihmisiä, jotka voivat nukkua!

Hevosen laukka, valjaissa kilisevät kulkuset, pyöräin räminä saivat aikaan vienon, yksitoikkoisen äänen. Se ääni on viehättävä, kun ilo sydämessä asustaa, mutta tuskallinen, kun murhe mieltä painaa.

Oli jo iso päivä hänen saapuessaan Hesdiniin. Hän pysähytti majatalon edustalla antaakseen hevosen hiukan puhaltaa ja toimittaakseen sille kauroja.

Tämä hevonen oli, kuten mainitsi Scaufflairekin, tuota pientä Boulognen rotua, jolla on päätä ja mahaa liiaksi eikä tarpeeksi kaulaa, mutta jolla on avonainen rinta, leveät lautaset, jalka kuiva ja hieno, kavio kestävä; se on rumaa, mutta vahvaa ja tervettä rotua. Mainio elukka oli juossut viisi lieutä kahdessa tunnissa, eikä vielä hikipisaraakaan näkynyt sen kyljissä.

Matkustaja ei ollut laskeutunut rattailta. Tallipoika, joka oli juuri tuonut kauroja, kumartui äkkiä tarkastelemaan vasenta pyörää.

"Aijotteko pitkällekin vielä näillä vehkeillä?" kysyi poika.

Hän vastasi melkein mietteistään havahtumatta:

"Kuinka niin?"

"Pitkältäkö jo olette matkustanut?" kysyi jälleen poika.

"Viisi lieutä".

"Oho!"

"Miksi sanotte: oho?"

Poika kumartui uudestaan, ei puhunut mitään, tarkastelihan vaan pyörää, kunnes lopulta ojentautui suoraksi ja vastasi:

"Siksi vaan, että tuo pyörä on kyllä voinut kulkea viisi lieutä, mutta nyt ei se varmasti kestäisi enää neljännestäkään".

Matkustaja hypähti rattailta.

"Mitä sanottekaan, ystäväni?"

"Sanon vaan, että on oikea ihme se, että olette voinut kulkea viisi lieutä vierimättä hevosinenne päivinenne maantienojaan. Katsokaas tänne".

Pyörä oli todellakin pahasti vahingoittunut. Postivaunujen töyttäys oli katkaissut kaksi puolapuuta ja vioittanut rumpuakin niin, ett'ei mutteri enää pysynyt kiinni.

"Ystäväiseni", sanoi hän tallipojalle, "kaihan täällä löytyy vaunuseppä?"

"Tiettävästi, herra".

"Tehkääpä hyvin ja käykää hakemassa häntä".

"Hän asuukin ihan tässä parin askeleen päässä. Hoi! mestari
Bourgaillard!"

Vaunuseppä, mestari Bourgaillard seisoi majansa kynnyksellä. Hän tuli tarkastelemaan pyörää ja irvisti kuin katkennutta jalkaa tutkiva haavalääkäri.

"Voitteko heti paikalla korjata tämän pyörän?"

"Kyllä, herra".

"Milloin saan taas lähteä matkalle?"

"Huomenna".

"Huomenna!"

"Tässä on työtä hyvin päiväksi. Onko herralla kiire?"

"Hyvin kiire. Minun täytyy päästä matkaan viimeistään tunnin kuluttua".

"Mahdotonta, herra".

"Minä maksan, mitä vaan vaaditte".

"Mahdotonta".

"No olkoon menneeksi! Kahden tunnin kuluttua".

"Mahdotonta tänään. Täytyy laittaa uudestaan kaksi puolapuuta ja rumpu.
Herra ei voi mitenkään lähteä ennen kuin huomenna".

"Asiani ei siedä huomiseen viipymistä. Mutta jos ei tätä pyörää korjattaisikaan, vaan pantaisiin sijaan uusi?"

"Miten niin?"

"Tehän olette vaunuseppä?"

"Tiettävästi, herra".

"Ettekö voi myydä minulle toista pyörää? Silloinhan voisin lähteä heti paikalla".

"Ettäkö vaihtopyörä?"

"Niin".

"Minulla ei satu nyt olemaan valmista pyörää Teidän rattaisiinne. Pyörät kuuluvat tavallisesti pariin. Ne eivät sovi toisiinsa sattumalta".

"Siinä tapauksessa myykää minulle pari pyöriä".

"Herra, kaikki pyörät eivät sovi kaikkiin akseleihin".

"Mutta voisihan ainakin koettaa".

"Se on turhaa, herra. Minulla on myytävänä vain vankkurin pyöriä. Tämä on talonpoikaista seutua tämä".

"Ettekö voi sitten vuokrata minulle rattaita?"

Vaunuseppä oli ensi silmäyksellä huomannut, että matkustajan rattaat olivat vuokratavaraa. Hän kohautti olkapäitään.

"Pitelettepä Te niitä kauniisti, niitä vuokrarattaita! Jos minulla olisikin, niin en minä niitä Teille vuokraisi".

"No myykää sitten!"

"Ei minulla ole rattaita".

"Eikö! Ei minkäänlaisia ratasvehkeitä? Tyydyn vähään, kuten huomaatte".

"Tämä on talonpoikaista seutua tämä. Vaikka kyllähän minulla sentään on tuolla vajassa", lisäsi seppä, "vanhat vaunut, jotka muuan kaupunkilainen jätti tänne minun säilyyni ja joita hän ei itse milloinkaan käytä. Kyllähän minä ne vuokraisin, mitäs se minulle tekisi, mutta jos se kaupunkilainen sattuisi ne näkemään! Ja sitten ne ovat vaunut; pitäisi olla kaksi hevosta".

"Minä otan kaksi kyytihevosta".

"Minne herra matkustaa?"

"Arrasiin".

"Ja herra aikoo saapua sinne jo tänään?"

"Aivan niin".

"Herra aikoo ottaa kaksi kyytihevosta?"

"Miks'eikäs?"

"Onko herrasta yhdentekevää saapua perille vasta kello neljä huomen-aamulla".

"Ei suinkaan".

"Katsokaas, niiden kyytihevostenkin laita on niin ja näin… — Onko herralla passia?"

"On kyllä".

"No niin, jos herra ottaa kyytihevoset, ei herra saavu Arrasiin ennen kuin huomenna. Tämä on vähän niinkuin syrjätietäkin. Kestikievarit ovat huonossa kunnossa ja hevoset ovat pelloilla. Nyt on tärkeä kyntö-aika alkamassa, täytyy olla paljon aurankiskojia, eikä siinä kyytihevosiakaan säästetä. Herran täytyisi odottaa ainakin kolme neljä tuntia jokaisessa vaihtopaikassa. Ja sitten melkein käyden sitä ajetaan. On paljon vastamäkiäkin noustavina".

"No sitten menen minä ratsain. Riisukaa hevonen rattaiden edestä.
Kaihan täältä saa jostain satulan ostaa?"

"Tiettävästi. Mutta sietääkö tuo Teidän hevosenne satulaa?"

"Se on totta, nythän muistankin. Ei se siedä satulaa".

"Siis…"

"Mutta kaihan täältä kylästä saa vuokrata hevosen?"

"Hevosenko, jolla sopisi laskettaa Arrasiin yhtä painoa?"

"Niin".

"Sellaista hevosta ei löydy näillä main. Ja ostaa se pitäisi, sillä eihän Teitä täällä kukaan tunne. Mutta sellaista ette Te saa ette ostamalla ettekä vuokraamalla, ette viidellä sadalla frangilla ettekä tuhannellakaan!"

"Mikäs tässä neuvoksi tulee?"

"Parasta on suoraan sanoen, että minä korjaan tuon pyörän ja että Te lykkäätte matkanne huomiseen".

"Huomenna on liian myöhään".

"No sille ei sitten hittokaan mitään mahda!"

"Eikö tästä mene postivaunuja Arrasiin? Milloin ne tästä ohi ajavat?"

"Ensi yönä. Molemmat postivaunut kulkevat öisin, niin tulevat kuin menevätkin".

"Oikeinko tosiaan Teiltä menee kokonainen päivä tämän pyörän korjaamiseen?"

"Kokonainen päivä ja tarkkaan sittenkin!"

"Mutta jos panisi pari apumiestä?"

"Vaikka panisi kymmenen!"

"Mitähän olisi sitoa nuo puolapuut nuorilla?"

"Puolapuut kylläkin; mutta ei rumpua. Ja sitten on kehäkin vikaantunut".

"Eikö täällä löydy yhtään ajoneuvojen vuokraajaa?"

"Ei".

Hän tunsi suunnatonta iloa.

Nyt oli ilmeisesti kaitselmus itse asioita ohjaamassa. Se oli rikkonut rattaiden pyörän ja pakottanut hänet pysähtymään matkalla. Hän ei ollut suinkaan masentunut ensi rasituksista; hän oli ponnistanut kaikkensa matkan jatkamiseksi; hän oli tarkasti ja omantunnon mukaisesti koettanut kaikkia keinoja; hän ei ollut väistänyt vuodenaikaa, väsymystä eikä kulunkeja; hän ei saattanut moittia itseään mistään. Ell'ei hän etemmäksi päässyt, niin ei se ollut hänen vikansa. Asia ei enää koskenut häntä eikä hänen omaatuntoansa, sitä johti kaitselmus.

Hän hengitti syvään. Hän hengitti vapaasti, täysin rinnoin, ensi kerran Javertin käynnin jälkeen. Hänestä tuntui kuin olisi rautakäsi, joka oli puristanut hänen sydäntään jo kaksikymmentä tuntia, hellittänyt otteensa.

Hänestä näytti kuin olisi Jumalakin ilmaissut olevansa hänen puolellaan.

Hän selvitti itselleen, että hän oli tehnyt voitavansa ja että hän voi nyt kääntyä vallan rauhallisesti takaisin.

Jos hänen keskustelunsa vaunusepän kanssa olisi tapahtunut jossakin majatalon huoneessa, ei olisi ollut ketään sitä kuulemassa eikä todistamassa, asia olisi jäänyt sikseen, ja otaksuttavaa on, ett'emme mekään voisi kertoa ainuttakaan niistä tapauksista, joista myöhemmin tulemme puhumaan. Mutta tämä keskustelu oli tapahtunut tiellä. Missä kaksi kadulla haastelee, siihen kohta piiri muodostuu. Niitä on ihmisiä, jotka eivät parempaa pyydä kuin töllistellä ja nähdä. Hänen haastellessaan sepän kanssa oli muutamia ohikulkijoita pysähtynyt heidän ympärilleen. Kuunneltuaan hetkisen oli muuan nuori poika, jota ei kukaan ollut huomannut, eronnut joukosta ja lähtenyt juosta vilistämään.

Samassa kun matkustaja sen sisäisen neuvottelun jälkeen, jonka juuri esitimme, oli päättänyt kääntyä takaisin, palasi tämä lapsi paikalle. Hänen seurassaan oli muuan vanha vaimo.

"Herra", alkoi eukko, "poikani sanoo, että Te haluaisitte vuokrata rattaat".

Nämä yksinkertaiset, lapsen taluttaman eukon lausumat sanat saivat hien virtaamaan hänen selkäänsä alas. Hän luuli näkevänsä käden, joka oli hänet päästänyt, kohoavan uudestaan esiin pimeästä, valmiina tarttumaan häneen jälleen.

Hän vastasi:

"Niinpä niin, eukkoseni, minä haluan todellakin vuokrata rattaat".

Ja hän kiiruhti lisäämään:

"Mutta täällähän ei niitä ole saatavissa".

"On kyllä", sanoi vanhus.

"Missä sitten?" virkahti seppä.

"Minulla", vastasi eukko.

Hän säpsähti. Kauhistava käsi oli tarttunut häneen uudelleen.

Eukon vajassa oli todellakin jonkunlaiset pajukoriset rattaat. Seppä ja tallipoika, jotka harmikseen huomasivat matkustajan luistavan heidän käsistään, astuivat väliin.

"Ne olivat perin kurjat ratasvehkeet, — kori oli pelkältään akseliin kiinnitetty, — tosin riippuivat istuimet sisäpuolelta nahkahihnojen varassa, — ei mitään sateensuojaa, — pyörät olivat ruosteiset ja kosteuden mädättämät, — ei niillä paljoakaan pitemmälle pääsisi kuin noilla pikku-rattaillakaan, — oikeat retelit koko rattaat! — herra tekisi aika tyhmästi, jos niillä lähtisi, — j.n.e. j.n.e."

Kaikki tuo oli totta, mutta nämä retelit, nämä kurjat ratasvehkeet — olivat sitten muuten millaiset tahansa — kulkivat kaksin pyörin ja niillä voi ehkä päästä Arrasiin.

Hän maksoi mitä pyydettiin, jätti pikku rattaansa sepän korjattaviksi ottaakseen ne sitten palatessaan, valjastutti valkean hevosen uusien rattaiden eteen, astui niihin ja jatkoi näin aamulla alkamaansa matkaa.

Kun ränsistyneet rattaat hänen niihin astuessaan arveluttavasti horjahtivat, tunnusti hän itselleen, että hän oli hetkistä ennen tuntenut salaista iloa siitä, ett'ei hän sentään sinne saavu, minne on matkalla. Hän tutki tätä iloa ikäänkuin suuttuneena ja huomasi sen mielettömäksi. Miksi iloita siitä, että jää tielle? Hänhän tekee tämän matkan omasta vapaasta tahdostaan. Ei häntä siihen kukaan pakottanut.

Eihän totta tosiaan mitään sellaista tapahtuisi, mikä ei riippuisi hänen tahdostaan.

Juuri kun hän oli poistumassa Hesdinistä kuuli hän äänen huutavan perässään: Pysähtykää! Pysähtykää! Hän pysähytti hevosensa äkkinäisellä liikkeellä, jossa näkyi vielä jonkunlaista kuumeenomaista, tuskallista toivoa.

Huutaja oli äskeinen poika.

"Herra", sanoi hän, "minähän Teille rattaat hankin".

"Entä sitten?"

"Ette antanut minulle mitään".

Hänestä, joka muulloin antoi kaikille ja niin mielellään, tuntui tämä vaatimus kohtuuttomalta, melkeinpä hävyttömältä.

"Ahaa! Sinäkö se oletkin, vintiö!" sanoi hän. "Et sinä mitään saa!"

Hän sivalsi hevosta ruoskalla ja läksi kiitämään täyttä laukkaa.

Hän oli hukannut paljon aikaa Hesdinissä, hän tahtoi voittaa sitä takaisin. Pikku hevonen oli reipas ja yritti kahden edestä; mutta oli helmikuu, oli satanut hiljan ja tiet olivat huonoja. Ja rattaatkaan eivät olleet enää hänen mainiot, keveät pikku rattaansa. Nämä olivat kovat ja hyvin raskaat. Ja sitten vielä paljon ylämäkiä.

Häneltä meni lähes neljä tuntia päästäkseen Hesdinistä Saint-Poliin.
Neljä tuntia ja viisi lieutä matkaa.

Saint-Polissa riisui hän hevosensa ensimäisessä majatalossa, mihin osui, ja toimitti sen talliin. Scaufflairelle antamansa lupauksen mukaisesti pysyttelihe hän soimen lähettyvillä hevosen syödessä. Hänen ajatuksensa olivat murheelliset ja sekavat.

Majatalon emäntä tuli talliin.

"Eikö herra tahdo suurustaa?"

"Sepä oikein sattui", sanoi hän, "minulla on nälkä ja hyvä nälkä onkin".

Hän seurasi emäntää, jonka kasvot olivat terveen ja iloisen näköiset. Emäntä vei hänet erääseen matalaan saliin, missä oli useita pöytiä ja niillä vahakankaiset pöytäliinat.

"Pitäkääpä kiirettä", toimitti matkustaja, "minun täytyy taas pian lähteä matkalle. Minun on kiire".

Lihava flanderilainen palvelustyttö kattoi nopeasti hänelle pöytää. Hän katseli tytön puuhia rauhoittavalla mieltymyksellä.

"Siinäpä se vika olikin", ajatteli hän. "Minä en ollut syönyt aamiaista".

Ruoka tuotiin pöytään. Hän hyökkäsi leivän kimppuun, puraisi siitä palasen, laski sen sitten hitaasti pöydälle eikä koskenut siihen enää.

Muuan kuorma-ajuri söi viereisessä pöydässä. Matkustaja sanoi tälle miehelle:

"Minkätähden on heidän leipänsä niin karvasta?"

Kuorma-ajuri oli saksalainen eikä ymmärtänyt mitään.

Hän palasi talliin hevosensa luo.

Tuntia myöhemmin hän lähti Saint-Polista ja ohjasi kulkunsa Tingnesia kohti, josta on vain viisi lieutä Arrasiin.

Mitä teki hän tämän matkan kestäessä? Mitä ajatteli hän? Samoin kuin aamullakin, näki hän nytkin puiden, olkikattojen ja viljapeltojen liukuvan ohitseen, ja jokaisessa tien käänteessä tarjosi maisema jotakin uutta nähtävää. Usein tuollainen katseleminen kiinnittää sielun kokonaan ja poistaa sitä painamasta ajatusten taakan. Nähdä tuhannet esineet viimeisen kerran, mikä olisikaan kaihomielisempää ja vaikuttavampaa! Matkustaminen on kuin syntyisi ja kuolisi joka silmänräpäys. Ehkäpä vertaili hän henkensä salaisimmassa sopukassa näitä taivaanrannan vaihtelevia muotoja ja ihmiselämää keskenään. Kaikki elämässä esiintyvä pakenee alituisesti edestämme. Varjo ja valo vaihtelevat. Häikäisevän loiston jälkeen synkkä pimeys; tähystellään, riennetään, ojennetaan käsiä tarttuakseen siihen, joka väistyy; jokainen tapaus on tien käänne; ja äkkiä yllättää vanhuus. Tuntee kuin sysäyksen, kaikki pimenee, tuskin erottaa mustan oven, pysähtyy elämän hepo, joka ihmistä veti, ja on kuin näkisi jonkun oudon, tuntemattoman miehen riisuvan sitä pimeässä yössä.

Alkoi jo hämärtää, kun koulusta palaavat lapset näkivät tämän matkustajan saapuvan Tingnesiin. Nythän olivatkin vielä vuoden lyhyimmät päivät. Hän ei pysähtynyt Tingnesissä. Hänen poistuessaan kylästä kohotti muuan tietä kiveävä työmies päätään ja virkkoi:

"Ompa tuo hevonen vahvasti väsyksissä".

Eläinraukka kulki tosiaankin enää vain käymäjalkaa.

"Menettekö Arrasiin?" lisäsi tientekijä.

"Menen".

"Jos tuota menoa pitkitätte, niin ettepä saavu sinne kovinkaan ajoissa".

Hän pysähytti hevosen ja kysyi tientekijältä:

"Pitkältäkö tästä on vielä Arrasiin?"

"Lähes seitsemän lieutä".

"Kuinka niin? Postikirjassahan puhutaan vain viidestä ja yhdestä neljänneksestä".

"Ahaa!" lausui tientekijä. "Ette siis tiedäkään, että tietä paraillaan korjataan? Neljännestunnin päässä täältä huomaatte tien katkaistuksi. Mahdotonta mennä etemmäksi".

"Oikeinko totta?"

"Poikkeette ensin vasemmalle, Carencyn tielle, kuljette joen poikki ja kun saavutte Cambliniin, käännytte oikealle; siinä on Mont-Saint-Éloyn tie ja se vie Arrasiin".

"Mutta yö tulee tuossa paikassa, ja minä eksyn aivan varmaan".

"Ettekö ole näiltä main?"

"En".

"Ja sitten on koko matka pelkkiä syrjäteitä. — Kuulkaahan, herra",
jatkoi tientekijä, "jos suvaitsette, annan Teille hyvän neuvon.
Hevosenne on väsynyt, palatkaa Tingnesiin. Siellä on hyvä majatalo.
Nukkukaa siellä yönne. Menette huomenna Arrasiin".

"Minun täytyy olla siellä tänä iltana".

"Se on eri asia. Mutta menkää sittenkin siihen majataloon ja ottakaa sieltä lisähevonen. Kyytipoika opastaa Teitä matkalla".

Hän seurasi tientekijän neuvoa, kääntyi ympäri ja puolisen tuntia myöhemmin ajoi hän taas saman paikan ohi, mutta nyt täyttä laukkaa, edessään oivallinen lisähevonen. Tallipoika, jota mainittiin kyytimieheksi, istui rattaiden etunokalla.

Mutta sittenkin tunsi matkustaja menettävänsä aikaa. Oli jo täysi yö.

He poikkesivat syrjätielle. Se muuttui yhä kauheammaksi. Rattaat hyppivät kuopasta toiseen. Hän sanoi kyytimiehelle:

"Täyttä laukkaa vaan, ja kaksinkertaiset juomarahat".

Eräässä töytäyksessä katkesi vetovipu.

"Herra", sanoi kyytimies, "nyt katkesi vetovipu, on mahdotonta enää minun hevoseni vetää, tämä tiekin on niin pahaa näin yöllä; etteköhän tahtoisi palata yöksi Tingnesiin, niin menisimme huomen-aamulla varhain Arrasiin?"

Hän vastasi: "Onko sinulla vähän köyttä ja veitsi?"

"On, herra".

Hän taittoi puunoksan ja teki siitä vetovivun.

Siihenkin hukkui parikymmentä minuuttia; mutta he laskivat taas täyttä laukkaa.

Tasangolla oli kolkkoa. Matalat, synkät sumupilvet laahasivat pitkin kukkulain harjoja, tai kohosivat ilmaan kuin savu. Pilvistä hohti vaalea valo. Vihainen, mereltä puhaltava tuuli kohisi ja pauhasi kaikilla ilmansuunnilla kuin olisi huonekaluja siirrelty. Kaikissa esineissä, joita saattoi hämärästi erottaa, oli kauhun leima. Kuinka monet värisevätkään näiden yön mahtavain henkäysten tuivertaessa!

Hänelle tuli kylmä. Hän ei ollut eilisestä asti syönyt mitään. Hän muisti hämärästi toisen yöllisen retkeilynsä suurella nummella Dignen lähistöllä. Siitä oli kahdeksan vuotta, mutta hänestä tuntui kuin olisi se ollut eilen.

Kello löi jossain etäisessä kirkontornissa. Hän kysyi pojalta:

"Mitä tuntia se nyt löi?"

"Seitsentä, herra. Pääsemme Arrasiin kello kahdeksaksi. On enää vain kolme lieutä jälellä".

Siinä hetkessä joutui hän ensi kerran ajattelemaan — hän kummasteli, ett'ei hän ollut ennemmin sitä ajatellut — että koko puuha oli ehkä sittenkin hyödytöntä; hänhän ei edes tiennyt aikaa, jolloin juttu oli esillä; olisihan hänen toki pitänyt ottaa siitä selkoa; oli järjetöntä lähteä tällä lailla kulkemaan päätä pahkaa, tietämättä edes oliko siitä mitään hyötyä. — Sitten teki hän mielessään muutamia laskelmia: tavallisesti alkoivat rikosoikeudet istunnot kello yhdeksältä aamulla; — tämä juttu ei varmaankaan kestä kauvan; — omenain varkaus selvitetään hyvin lyhyeen; — jälellä on siis vain kysymys syyllisen henkilöstä; — neljä viisi todistusta, vähän sanan sijaa asianajajille; — hän tulee varmasti perille vasta sitten kun kaikki jo on loppunut!

Kyytimies huitoi hevosia ruoskalla. He olivat jo kulkeneet joen yli ja jättäneet taakseen Mont-Saint-Éloyn.

Yö yhä pimeni.

6.

Sisar Simpliceä koetellaan.

Mutta samaan aikaan oli Fantine iloa täynnä.

Hän oli viettänyt yönsä hyvin huonosti. Kamala yskä, kuume kovasti yltynyt; hän oli nähnyt outoja unia. Aamulla lääkärin käydessä hän houraili. Lääkäri oli näyttänyt huolestuneelta ja käskenyt heti ilmottamaan, kun herra Madeleine saapuisi.

Koko aamupäivän oli Fantine synkkä ja alakuloinen, puhui vähän ja hypisteli lakanaansa, mutisten hiljaa laskelmia, jotka tuntuivat tarkottavan välimatkoja. Hänen silmänsä olivat kuopallaan ja tuijottavat. Ne näyttivät melkein sammuneilta, mutta aika ajoin sytähtivät ne jälleen ja hohtivat kuin tähdet. Tuntuu kuin täyttäisi erään synkeän hetken lähetessä taivaallinen valo ne, joista maallinen valo pakenee.

Joka kerta kun sisar Simplice kysyi hänen vointiansa, vastasi hän muuttamattomasti: "Hyvin. Haluaisin nähdä herra Madeleinen".

Muutamia kuukausia aikaisemmin, hetkellä, jolloin Fantine oli kadottanut viimeisen kainoutensa, viimeisen häpynsä ja viimeisen ilonsa, oli hän itsensä varjo; nyt oli hän vain itsensä haamu. Ruumiillinen huonous oli täydentänyt siveellisen huonouden työn. Tämän kahdenkymmenenviiden vanhan tytön otsa oli kurttuinen, posket sisäänpainuneet, nenä rumentunut, hampaat näkyvissä, iho lyijynharmaa, kaula luiseva, olkaluut ulkonevat, jäsenet hennot ja kullankeltaisista hivuksista puolet harmaita. Ah, miten äkkiä sairaus tekeekään vanhan!

Puolenpäivän aikoihin palasi lääkäri, antoi muutamia määräyksiä, kyseli, oliko herra pormestaria jo näkynyt sairashuoneessa ja pudisti päätään.

Herra Madeleinen oli tapana tulla katsomaan Fantinea kello kolmelta.
Koska täsmällisyyskin kuuluu hyvyyden avuihin, oli hän täsmällinen.

Puoli kolmen aikaan alkoi Fantine tulla rauhattomaksi. Kahdenkymmenen minuutin kuluessa kysyi hän ainakin kymmenen kertaa nunnalta: "Sisareni, mitä kello on?"

Kello löi kolme. Kolmannella lyönnillä kohousi Fantine istualleen, hän, joka tavallisesti kykeni tuskin liikahtamaankaan vuoteessaan; hän liitti laihtuneet, keltaiset kätensä jonkunlaiseen suonenvedon tapaiseen puristukseen ja nunna kuuli hänen rinnastaan lähtevän tuollaisen syvän huokauksen, joka tuntuu huojentavan ylenmäärin rasitettua sydäntä. Sitten Fantine kääntyi tuijottamaan oveen.

Ei ketään tullut sisään; ovi ei avautunut.

Hän jäi tähän asentoon neljännestunniksi, katse oveen kahlittuna, liikkumatta ja ikäänkuin hengitystään pidättäen. Sisar ei uskaltanut puhutella häntä. Kirkon tornikello löi neljänneksen yli kolme. Fantine vaipui tyynyilleen.

Hän ei lausunut sanaakaan, vaan ryhtyi jälleen hypistelemään lakanaansa.

Kului puoli tuntia, kului tunti. Ei ketään tullut. Joka kerta kun kello löi, kohousi Fantine istualleen ja tuijotti oveen; sitten vaipui hän makuulle taas.

Voi aivan selvästi huomata hänen ajatuksensa, mutta hän ei lausunut mitään nimeä, ei valittanut, ei moittinut. Hän vain yski kamalasti. Tuntui kuin olisi pimeys hiljaa laskeutunut hänen päälleen. Hän oli aivan lyijynharmaa, ja hänen huulensa olivat siniset. Hän hymyili silloin tällöin.

Kello löi viisi. Silloin kuuli sisar hänen sanovan hyvin hiljaa ja lempeästi: "Mutta koska minä menen pois huomenna, pitäisi hänen tuleman tänään!"

Sisar Simplice oli itsekin kovin hämmästynyt herra Madeleinen viipymisestä.

Fantine tähysteli vuoteensa kattoverhoja. Hän näytti muistuttelevan jotakin. Äkkiä rupesi hän laulamaan äänellä heikolla kuin henkäys. Nunna kuunteli.

Laulu oli vanha tuutulaulu, jolla hän oli usein Cosetten uneen uuvuttanut; se ei ollut viiteen vuoteen muistunut hänen mieleensä, koska ei hänellä enää ollut lasta. Hän lauloi sitä niin surullisella äänellä ja niin vienolla sävelellä, että se hellytti yksinpä nunnankin kyyneleihin. Sisar, joka kylläkin oli tottunut sydäntäsärkeviin näkyihin, tunsi vesikarpalon vierähtävän poskelleen.

Kello löi kuusi. Fantine ei näyttänyt sitä kuulevankaan. Hän ei näyttänyt enää kiinnittävän huomiota mihinkään ympärillään tapahtuvaan.

Sisar Simplice lähetti palvelustytön tiedustelemaan tehtaan portinvartijattarelta, oliko herra pormestari jo palannut kotiin ja eikö hän pian saapuisi sairaalaan. Tyttö palasi hetkisen kuluttua.

Fantine ei vielä liikahtanutkaan, vaan näytti tykkänään vaipuneen omiin ajatuksiinsa.

Palvelustyttö kertoi hyvin hiljaa sisar Simplicelle, että herra pormestari oli jo ennen kuutta aamulla lähtenyt matkalle valkean hevosen vetämillä pikkurattailla, tällaiseen kylmään ilmaan, yksinään, ilman kyytimiestä; ei tiedetty edes tietä, mitä hän oli mennyt; muutamat sanoivat nähneensä hänen kääntyneen Arrasin tielle, toiset väittivät taas tavanneensa hänet Pariisin tiellä. Hän oli lähtiessään ollut niinkuin tavallisestikin hyvin lempeä, ja oli vain sanonut portinvartijattarelle, ett'ei häntä tarvitsisi odottaa tänä yönä.

Sillävälin kun molemmat naiset kuiskuttelivat selkä päin Fantinen vuodetta, sisar kysellen, palvelustyttö vastaillen, oli Fantine tuolla muutamien elimiä tuhoavain tautien kuumeenomaisella ketteryydellä, jossa terveen ihmisen voimakkaat liikkeet yhtyvät kuolemaan tuomitun kauhistuttavaan heikkouteen, noussut polvilleen vuoteelleen, nojaten nyrkkiin pusertuneilla käsillään peitteeseen, kurottaen päätään uudinten raosta. Hän kuunteli. Yht'äkkiä hän huudahti:

"Te puhutte herra Madeleinesta? Miksi kuiskailette? Mitä hän on tehnyt?
Miks'ei hän tule?"

Hänen äänensä oli niin tuima ja kolea, että naiset luulivat kuulleensa miehen äänen; he kääntyivät säikähtyneinä.

"Vastatkaa!" huusi Fantine.

Palvelustyttö sopersi:

"Portinvartijatar sanoi vaan minulle, ett'ei hän voi tulla tänään".

"Lapsukaiseni", sanoi sisar, "rauhottukaa, asettukaa lepäämään".

Fantine jatkoi asentoaan muuttamatta lujalla, käskevällä äänellä:

"Eikö hän voi tulla? Miksi ei? Te tiedätte syyn. Te siitä äsken keskenänne kuiskuttelitte. Tahdon tietää sen".

Palvelustyttö ehätti kuiskaamaan nunnan korvaan:

"Vastatkaa, että hänellä on kiireellisiä virkatoimia".

Sisar Simplice punastui heikosti; palvelustyttö esitti hänelle valhetta. Toiselta puolen näytti hänestä varmalta, että jos sairaalle nyt sanottaisiin totuus, voisi se olla hänelle hirveä isku, jota hän ei ehkä nykyisessä tilassaan voisi kestää. Mutta punastus hälveni pian. Sisar kiinnitti tyynen, surullisen katseensa Fantineen ja sanoi:

"Herra pormestari on lähtenyt matkalle".

Fantine laskihe istumaan kantapäilleen. Hänen silmänsä säkenöivät.
Sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoilleen.

"Matkalle!" huudahti hän. "Hän on mennyt hakemaan Cosettea!"

Sitten kohotti hän kätensä taivasta kohti ja hänen katseensa oli autuutta täynnä. Hänen huulensa liikkuivat; hän rukoili hiljaa.

Lopetettuansa rukouksensa sanoi hän: "Sisareni, kyllä minä käyn lepäämään, minä teen kaikki mitä vaan vaaditte; olin ilkeä, pyydän anteeksi äskeistä huutamistani, on paha huutaa sillä lailla, tiedän sen kyllä, hyvä sisareni, mutta katsokaas, minä olen nyt niin tyytyväinen. Jumala on hyvä, herra Madeleine on hyvä: ajatelkaas, että hän on mennyt hakemaan minun pikku Cosetteni Montfermeilistä".

Hän laskeutui makuulle, auttoi nunnaa korjaamaan päänalusta ja suuteli pientä hopearistiä, joka sisar Simplicen lahjana riippui hänen kaulassaan.

"Lapsukaiseni", sanoi sisar, "yrittäkää levähtää nyt, älkää puhelko enää".

Fantine otti kosteisiin käsiinsä sisaren käden; sisaren sydäntä särki tämä kosteus.

"Hän lähti tänä aamuna Pariisiin. Oikeastaan ei hänen tarvitsekaan mennä Pariisin kautta. Montfermeil on tullessa hiukan vasemmalla. Muistatteko, mitä hän eilen sanoi minulle, kun puhuin Cosettesta: pian, pian? Hän aikoo valmistaa minulle iloisen yllätyksen. Tiedättekö, että hän antoi minun kirjottaa nimeni kirjeeseen, jolla hän vaatii lastani Thénadiereilta pois? He eivät voi siihen mitään, eikö niin? Heidän täytyy luovuttaa Cosette. Kun kaikki on maksettukin. Laki ei suvaitse, että joku pidättää lapsen, vaikka on saanut maksunsa. Sisareni, älkää viitatko minulle, että minun tulisi olla puhumatta. Minä olen niin, niin onnellinen, minä voin oikein hyvin, minä en ole enää ensinkään kipeä, minä saan nähdä Cosetten, minun on nälkäkin. On jo lähes viisi vuotta siitä, kun hänet viimeksi näin. Te ette voi käsittää, miten sitä voi olla niin kiintynyt lapseensa! Ja sitten on hän niin soma ja kiltti, sen saatte nähdä! Jospa tietäisitte, kuinka hänellä on sievät ruusunhohtoiset pikku sormet! Hänen kätensä tulevat aina olemaan hyvin kauniit. Vuoden vanhana olivat hänen kätensä vallan naurettavat. Niin, niin! Hän on varmaankin jo hyvin iso. Vaikka johan sitä on ikääkin seitsemän vuotta. Hän on jo oikea neitonen. Minä kutsun häntä Cosetteksi, mutta hänen nimensä on Euphrasie. Tietäkääpäs, kun minä tänä aamuna katselin tuota pölyä tuolla uunin reunalla, niin tuli niin kummasti mieleeni, että minä saan kohta nähdä Cosetten. Jumalani! Kuinka voikaan olla vuosikausiin näkemättä lastaan! Pitäisihän toki ajatella, ett'ei elämä ole ijankaikkinen! Ah, miten hyvä olittekaan, herra pormestari, kun lähditte! Onko totta, että nyt on hyvin kylmä ilma? Oliko hänellä edes päällysvaippaa? Hän palaa huomenna, eikö niin? Huomenna on juhla. Muistuttakaa minua huomenaamulla, sisareni, että laitan sen pitsireunaisen myssyn päähäni. Montfermeil on hyvin kaunista seutua. Minä olen sieltä aikoinani kävellyt jalkaisin tänne. Oli siinä astumista minunlaiselleni. Mutta kyytivaunut kulkevatkin nopeaan! Hän palaa huomenna Cosetten kanssa. Kuinka pitkä matka täältä on Montfermeiliin?"

Sisar, jolla ei näistä välimatkoista ollut aavistustakaan, vastasi:

"Kyllä minä luulen hänen ehtivän huomiseksi tänne".

"Huomenna! Huomenna!" sanoi Fantine; "huomenna saan minä nähdä Cosetten! Katsokaas, hyvän Jumalan hyvä laupeudensisar, minä en ole enää ensinkään sairas. Minä olen ihan suunniltani. Minä tanssisin, jos niin haluttaisiin".

Ken olisi nähnyt hänet neljännestuntia aikaisemmin, olisi vallan hämmästynyt. Hänen poskillaan hehkui nyt ruusuinen puna, hän puhui reippaalla ja luonnollisella äänellä, koko hänen olentonsa oli pelkkää hymyä. Joskus hän nauroikin puhellessaan itsekseen hiljaa. Äidin ilo on melkein lapsen iloa.

"Kas niin", muistutti nunna, "nyt te olette onnellinen, totelkaa nyt älkääkä puhuko enää".

Fantine laski päänsä tyynylle ja rupatteli hiljaa: "Niin, nuku, nuku, ole järkevä, koska pian saat lapsesi takaisin. Sisar Simplice on oikeassa. Kaikki täällä ovat oikeassa".

Ja sitten alkoi hän liikahtamatta, päätään kääntämättä katsella kaikkialle, silmät selki seljällään ja kasvoilla iloinen ilme, eikä puhunut enää mitään.

Sisar sulki vuoteen uutimet, toivoen hänen vaipuvan uneen.

Puoli kahdeksan tienoissa tuli lääkäri. Kun ei kuullut hiiskaustakaan, luuli hän Fantinen nukkuvan, astui varovasti huoneeseen ja lähestyi vuodetta varpaisillaan. Hän raotti uutimia ja yölampun valossa näki Fantinen suuret, rauhalliset silmät vastassaan.

Fantine sanoi hänelle: "Herra, eikö totta, hänet pannaan nukkumaan tuohon noin minun viereeni pikku sänkyyn?"

Lääkäri luuli hänen hourailevan. Hän jatkoi:

"Katsokaahan, siinä on juuri tarpeeksi tilaakin".

Lääkäri vei sisar Simplicen syrjään ja sai selvityksen asiaan: herra Madeleine oli poistunut päiväksi tai pariksi eikä voitu haihduttaa sitä sairaan luuloa, että herra pormestari oli mennyt Montfermeiliin, etenkin kun oli hyvin mahdollista, että hän on arvannut oikein. Lääkäri hyväksyi menettelyn.

Hän lähestyi uudelleen Fantinen vuodetta. Fantine jatkoi:

"Niin, nähkääs, kun hän aamulla heräisi, sanoisin minä hyvää huomenta sille pikku kissanpojalle; ja yöllä, kun ei tule uni, kuuntelisin hänen nukkumistansa. Hänen vieno hengityksensä ilahuttaisi minua niin!"

"Antakaahan kätenne", sanoi lääkäri.

Fantine ojensi kätensä ja huudahti naurusuin:

"Ahaa! Nyt huomaankin! Tehän ette vielä tiedäkään, että minä olen parantunut. Cosette tulee huomenna".

Lääkäri hämmästyi. Hänen tilansa oli parempi. Hengenahdistus ei ollut enää niin ankara. Valtasuoni oli tullut voimakkaammaksi. Jonkunlainen odottamaton elämän tulvahdus täytti tämän riutuneen olennon.

"Herra tohtori", jatkoi hän, "onko sisar sanonut teille, että herra pormestari lähti hakemaan minun sydänkäpyistäni?"

Lääkäri varotti pitämään sairasta rauhallisena ja välttämään kaikkea tuskallista mielenliikutusta. Hän määräsi kiinaa ja tyynnyttävää juomaa siltä varalta, että kuume rupeaisi yöllä pahemmin ahdistamaan. Poistuessaan sanoi hän sisarelle: "Vointi on parempi. Jos onni todellakin niin asettaa, että herra pormestari palaa huomenna lapsi mukanaan, niin kuka tietää! Niitä tapaa niin kummallisia käänteitä, suuri ilo on ennenkin murtanut taudin vallan. Tiedän kyllä, että tässä on nyt kysymyksessä elimiä jäytävä tauti, joka on vielä päässyt hyvin pahaksikin, mutta usein sattuu niin käsittämättömiä asioita! Ehkä me saisimme hänet sittenkin pelastetuksi!"

7.

Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.

Kello oli kahdeksan maissa illalla, kun rattaat, jotka jätimme tielle, ajoivat Arrasin posti-majatalon portista sisään. Mies, jota olemme tähän asti seuranneet, astui rattailta, vastaili hajamielisenä majatalon hoitajain innokkaisiin palvelun-tarjouksiin, lähetti lisähevosen pois ja vei itse valkean pikku tammansa talliin; sitten avasi hän alakerrassa sijaitsevan biljardihuoneen oven ja istuutui nojalleen pöydän ääreen. Häneltä oli mennyt neljätoista tuntia matkaan, jonka hän oli luullut kulkevansa kuudessa. Hän lohdutteli itseään sillä, ett'ei se ollut hänen vikansa; eikä hän tosiasiassa myöhästymisestään niin kovin harmistunut ollutkaan.

Majatalon emäntä astui sisään.

"Pitääkö herralle yösijaa? Haluaako herra illallista?"

Hän teki päällään kieltävän merkin.

"Tallipoika sanoo, että herran hevonen on kovin väsyksissä!"

Nyt hän katkaisi äänettömyytensä.

"Eikö hevonen voi lähteä paluumatkalle huomenaamulla?"

"Ei millään lailla, herra! Sen täytyy levätä ainakin kaksi päivää".

Hän kysyi:

"Eikö tämä ole postiasema?"

"Kyllä, herra".

Emäntä vei hänet konttorihuoneeseen. Hän näytti passinsa ja tiedusteli, oliko mahdollista palata samana yönä postivaunuissa Montreuil-sur-Meriin; paikka ajajan vieressä osui juuri olemaan vapaana; hän tilasi sen ja maksoi heti. — "Herra", sanoi konttoristi, "muistakaa olla täällä täsmälleen kello yksi aamulla".

Suoritettuaan nämä asiat poistui hän majatalosta ja alkoi kävellä kaupungilla.

Hän ei tuntenut Arrasia, kadut olivat pimeät, ja hän kulki sattuman kauppaa. Mutta hän näytti itsepintaisesti karttavan kysymästä ohikulkijoilta tietä. Hän kulki pienen Crinchonin joen yli ja eksyi sitten ahtaiden katujen sokkeloihin. Muuan kaupunkilainen käyskenteli lyhty-tuikku kädessään. Hetkisen epäröityään päätti hän kuitenkin kääntyä tämän kaupunkilaisen puoleen, pälyiltyään ensin joka haaralle, ikäänkuin peläten, että joku sattuisi kuulemaan kysymyksen, jonka hän aikoi tehdä.

"Herra", sanoi hän, "missähän täällä on oikeustalo?"

"Ette ole kai kaupungista kotoisin, herra", vastasi puhuteltu, vanhanpuoleinen mies; "no tulkaahan jäljissäni. Minun tieni vie juuri oikeustalon sivu, eli maaherran palatsin sivu. Sillä varsinainen oikeustalo on nykyään korjauksen alaisena, joten oikeus istuu tilapäisesti maaherran palatsissa".

"Sielläkö se rikosoikeuskin istuu?" uteli hän.

"Tiettävästi, herra. Katsokaas, nykyinen maaherran palatsi oli ennen vallankumousta piispan asuntona. Herra de Conzié, joka oli piispana kahdeksankymmentäkaksi, rakennutti sinne suuren salin. Tässä suuressa salissa se oikeus nyt istuu".

Siinä kulkiessa virkkoi mies vielä:

"Jos herra haluaa kuunnella jotain riitajuttua, niin tulette hiukan myöhään. Istunnot loppuvat tavallisesti kello kuudelta".

Heidän saavuttuaan torille näytti mies neljää korkeata, valaistua akkunaa erään suuren synkän rakennuksen päätypuolessa.

"Katsohan tuota, te saavuttekin ajoissa, herra, oikeinpa teitä onni suosii. Näettekö nuo neljä akkunaa? Siinä on se rikosoikeus. Siellä on vielä valoa. Toimitus ei ole siis vielä päättynyt. Juttu on venynyt pitkäksi ja nyt otetaan jatkoksi ilta-istunto. Juttu taitaa koskea teitäkin? Onko se joku rikosjuttu? Ehkä olette todistajakin?"

Hän vastasi:

"Minä en tule minkään jutun takia, minulla on vaan hiukan toimia erään asianajajan kanssa".

"Se on eri asia", myönnytteli mies. "Kas tässä on ovi, herra. Siellä tapaatte kyllä järjestysmiehen. Nouskaa vain isoja rappuja".

Hän noudatti miehen ohjauksia ja hetkistä myöhemmin seisoi hän salissa, missä oli paljon väkeä ja missä virkapukuisten lakimiesten ympärille kokoontuneissa ryhmissä supistiin ja kuiskailtiin.

Ahdistaa oikein sydäntä, kun näkee noiden mustapukuisten ryhmäin kuiskivan hiljaa oikeussalin kynnyksellä. Harvoin tapahtuu, että lähimäisenrakkautta tai sääliä esiintyy heidän sanoissaan. Useimmiten esiintyy niissä jo edeltäpäin lausuttuja tuomioita. Kaikki nämä ryhmät näyttävät tarkastelevasta, ajattelevasta katsojasta pelottavilta mehiläiskeoilta, joissa surisevat henget laativat yksissä tuumin kaikenlaisia hirveitä rakennuksia.

Tämä avara sali, jota valaisi vain yksi ainoa lamppu, oli entinen piispan sali, ja sitä käytettiin nyt odotushuoneena. Kaksipuolinen, tällä hetkellä suljettu ovi erotti sen toisesta suuremmasta huoneesta, missä oikeus istui.

Pimeys oli niin vahva, ett'ei hän pelännyt kääntyä ensimäisen lakimiehen puoleen, jonka tapasi.

"Herra", sanoi hän, "pitkälläkö ollaan?"

"Lopussa", vastasi asianajaja.

"Lopussa!" lausuttiin sellaisella äänensävyllä, että asianajaja käännähti paremmin katsomaan.

"Anteeksi, herra, olette ehkä sukulaisia?"

"En. En tunne ketään täällä. Onko syytetty saanut tuomionsa?"

"Tietysti. Eihän toisin voinut käydäkään".

"Pakkotöihin?…"

"Elin-ajaksi".

Hän jatkoi niin heikolla äänellä, että sitä tuskin kuului:

"Hänen henkilöstään on siis päästy täysin selville?"

"Selville?" vastasi asianajaja. "Ei siinä ollut mitään selville pääsemistä. Asia oli aivan yksinkertainen. Nainen oli tappanut lapsensa, se on todistettu; oikeus harkitsi, ett'ei teko ollut ennalta mietitty, seurauksena siis vain elinkautinen vankeus".

"Nainenko se siis olikin!" ihmetteli hän.

"Tietysti. Limosinin tyttö. Mitä te sitten tarkotitte?"

"En mitään. Mutta jos kerran juttu on lopussa, niin mistä johtuu, että sali on yhä valaistu?"

"Siellä on esillä toinen juttu, joka alotettiin jo pari tuntia sitten".

"Mikä juttu?"

"Selvä se on sekin juttu! Muuan heittiö, muuan uudistetusta rikoksesta tavattu kaleerivanki oli varastellut. En muista enää nimeäkään. Sillä miehellä sitä on sitten rosvon naama. Vaikka ei minulla olisi muuta todistusta kuin hänen naamansa, lähettäisin minä hänet kaleereille".

"Herra", kysyi hän, "voisikohan mitenkään päästä tuonne saliin?"

"En tosiaankaan luule. Siellä on paljon väkeä. Nyt on istunto keskeytetty. Muutamia on ehkä poistunut, niin että istunnon uudelleen alkaessa voitte koettaa".

"Mistä sinne päästään?"

"Tästä suuresta ovesta".

Asianajaja poistui. Muutamissa silmänräpäyksissä oli hän melkein yht'aikaa, toisiinsa sekaantuneina kokenut kaikki mahdolliset mielenliikutukset. Nämä välinpitämättömät sanat olivat vuoron perään kulkeneet hänen sydämensä läpi kuin jääpuikot tai tuliset tutkaimet. Kun hän sai tietää, ett'ei päätöstä vielä oltu tehty, hengähti hän vapaammin, mutta hän ei olisi osannut sanoa, oliko se mitä hän tunsi tyytyväisyyttä vai tuskaa.

Hän läheni useita ryhmiä ja kuunteli niiden puheita. Kun istuntojen esityslistalla oli paljon asioita, oli oikeuden puheenjohtaja määrännyt samaksi päiväksi kaksi selvää ja lyhyttä juttua. Oli alettu lapsenmurhasta, ja nyt oltiin paraillaan entisessä rangaistusvangissa, uudistettuun rikokseen syyllisessä "kiertohevosessa". Tämä mies oli varastanut omenoita, mikä ei näyttänyt niinkään todistetulta; mutta täysin todistettua oli, että hän oli jo ollut Toulonin kaleerivankilassa. Ja se teki asian hänelle epä-edulliseksi. Muuten oli miehen kuulustelu jo päättynyt, samoin todistajain lausunnot; jäljellä olivat vielä asianajajan puolustuspuhe ja yleisen syyttäjän loppuvaatimus; niistä ei päästäisi ennen puolta yötä. Mies kai tuomitaan syylliseksi; yleinen syyttäjä oli mainio — hän ei milloinkaan hellittänyt syytettyjään; — hän oli nerokas mies ja sepitteli hiukan runojakin.

Muuan oikeudenpalvelija seisoi istuntosaliin johtavan oven ääressä. Hän kysyi tältä oikeudenpalvelijalta:

"Herra, joko ovi kohta avataan?"

"Ei sitä avata lainkaan", vastasi oikeudenpalvelija.

"Kuinka! Eikö ovea avata istunnon uudelleen alkaessa? Eikö istuntoa ole keskeytetty?"

"Istunto alotettiin juuri äsken", vastasi oikeudenpalvelija, "mutta ovea ei silti avata".

"Miksi ei?"

"Koska sali on aivan täynnä".

"Mitä? Eikö ole enää ainuttakaan paikkaa?"

"Ei ainuttakaan. Ovi on suljettu. Ei kukaan pääse enää sisään".

Hetkisen kuluttua lisäsi oikeudenpalvelija kuitenkin: "Kyllähän siellä vielä olisi pari kolme paikkaa herra puheenjohtajan takana, mutta herra puheenjohtaja ei päästä sinne muita kuin julkisia virkamiehiä".

Tämän sanottuaan käänsi oikeudenpalvelija hänelle selkänsä.

Hän vetäytyi syrjään pää kumarruksissa, kulki odotushuoneen läpi ja lähti astumaan rappuja alas hitaasti, kuin epäröiden joka askeleella. Hän varmaankin neuvotteli itsensä kanssa. Ankara taistelu, joka oli eilisestä saakka raivonnut hänen sisimmässään, ei ollut suinkaan päättynyt; joka silmänräpäys sai hän vielä nytkin kestää jonkun uuden hyökkäyksen. Saavuttuaan rappujen tasakohdalle nojautui hän kaidepuuhun ja laski kätensä ristiin rinnoilleen. Äkkiä hän avasi päällystakkinsa napit, veti esiin kirjelaukkunsa, repäisi siitä lehden ja kirjotti nopeasti lyijykynällä lyhdyn valossa tälle lehdelle seuraavat sanat: — Madeleine, Montreuil-sur-Merin pormestari. Sitten hän nousi pitkin harppauksin rappuja ylös, kulki läpi väkijoukon, kävi suoraan oikeudenpalvelijaa päin, antoi hänelle paperin ja käski: "Viekää tämä herra puheenjohtajalle".

Oikeudenpalvelija otti paperin, vilkaisi siihen ja totteli.

8.

Helppo pääsy istuntosaliin.

Montreuil-sur-Merin pormestari oli aavistamattaan hyvin kuuluisa mies. Niiden seitsemän vuoden aikana, jolloin hänen hyvyytensä maine täytti koko alisen Boulognen, oli se ehtinyt kulkea yli tämän seudun rajojen ja levitä pariin kolmeen naapurikuntaankin. Paitsi sitä suurta palvelusta, minkä hän oli tehnyt pääpaikalle perustamalla sinne mustan lasiteollisuuden, ei löytynyt Montreuil-sur-Merin piirikunnan sadanneljänkymmenenyhden pitäjän joukossa ainuttakaan, jonka ei olisi ollut kiittäminen häntä jostakin hyvästä työstä. Hän oli osannut tarpeen vaatiessa auttaa ja elvyttää muidenkin piirikuntien teollisuutta. Niinpä oli hän omalla luotollaan ja omilla varoillaan tukenut Boulognen silkkitehdasta, Fréventin pellavakehruutehdasta ja Boubers-sur-Cauchen vesivoimalla käypää verkatehdasta. Kaikkialla mainittiin herra Madeleinen nimi kunnioittaen. Arras ja Douai kadehtivat onnellista Montreuil-sur-Merin pikkukaupunkia sen verrattoman pormestarin takia.

Douain kuninkaallinen oikeusneuvos, joka toimi puheenjohtajana näissä Arrasin rikosoikeuden istunnoissa, tunsi yhtähyvin kuin muutkin tämän niin syvästi ja yleisesti kunnioitetun nimen. Kun oikeudenpalvelija oli varovaisesti avannut neuvotteluhuoneesta istuntosaliin johtavan oven, kumartunut puheenjohtajan nojatuolin takaa ojentamaan paperiansa, jolle oli kirjotettu yllämainitut sanat, ja lisännyt: Tämä herra haluaa olla läsnä istunnossa, osotti puheenjohtaja vilkkaasti suostumustaan, tarttui kynään, kirjotti muutamia sanoja paperin alareunaan ja antoi sen jälleen oikeudenpalvelijalle, sanoen: "Pyytäkää sisään".

Onneton mies, jonka vaiheita tässä kerromme, oli jäänyt salin oven suuhun seisomaan samaan paikkaan ja samaan asentoon, johon oikeudenpalvelija oli hänet jättänyt. Hän kuuli kuin unessa jonkun sanovan itselleen: Tahtooko herra osottaa minulle kunniaa ja seurata minua? Sama oikeudenpalvelija, joka silmänräpäys sitten oli kääntänyt hänelle selkänsä, kumarsi nyt maahan asti hänen edessään. Oikeudenpalvelija ojensi samassa hänelle paperilapun. Hän kiehitti sen auki ja sattuen juuri olemaan lampun kohdalla saattoi lukea seuraavat sanat:

"Oikeuden puheenjohtaja pyytää lausua kunnioitettavimmat tervehdyksensä herra Madeleinelle".

Hän hieraisi paperia käsissään, aivan kuin olisi näissä muutamissa sanoissa tuntunut jonkunlaista outoa, karvasta jälkimakua.

Hän seurasi oikeudenpalvelijaa. Hetkistä myöhemmin oli hän yksinään eräässä seinälaudotuksella varustetussa, juhlallisen näköisessä virkahuoneessa, jota valaisi kaksi viheriäverkaiselle pöydälle asetettua kynttilää. Hänen korvissaan kaikuivat vielä poistuneen oikeudenpalvelijan sanat: "Herra, tämä on neuvotteluhuone; teidän tarvitsee vain kääntää tämän oven kuparista kädensijaa päästäksenne heti istuntosaliin herra puheenjohtajan nojatuolin taakse". — Näihin sanoihin yhdistivät hänen ajatuksensa hämärän muiston ahtaista käytävistä ja pimeistä rappusista, joita hän oli kulkenut.

Oikeudenpalvelija oli jättänyt hänet yksin. Viimeinen, ratkaiseva hetki oli tullut. Hän koki koota ajatuksiansa, mutta ei onnistunut. Juuri sillä hetkellä, jolloin eniten tarvitsisi kiinnittää ajatuksiansa elämän tuskalliseen todellisuuteen, katkeavat kaikki yhdistävät säikeet aivoissa. Hän seisoi juuri samassa paikassa, missä tuomarit neuvottelevat ja tuomitsevat. Hän katseli tylsän tyynesti tätä hiljaista, pelottavaa huonetta, missä niin monta elämää oli muserrettu, missä hänen nimeään vähää ennen oli mainittu ja jonka kautta hän nyt kulki lopulliseen kohtaloonsa. Hän tarkasteli seiniä, hän tarkasteli itseään ja ihmetteli, että hän seisoi tässä huoneessa.

Hän ei ollut kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt lainkaan, rattaiden tärinä oli hänet aivan ruhjonut, mutta hän ei sitä tuntenut; hän oli kuin tylsistynyt.

Hän läheni muuatta seinään kiinnitettyä mustaa kehystä, jossa oli lasin alla vanha Jean Nicolas Pachen, Pariisin pormestarin ja ministerin, ehkä erehdyksestä 9 p. kesäkuuta vuonna 11 päivätty omakätinen kirje; siinä kirjeessä lähetti Pache seurakunnalle luettelon kaikista vangituista ministereistä ja kansanedustajista. Jos joku olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, olisi hän varmaankin luullut, että kirje herätti hänessä mitä suurinta mielenkiintoa, sillä hän ei irrottanut siitä silmiänsä, vaan luki sen pariin kolmeen kertaan. Hän luki kirjettä kiinnittämättä siihen mitään huomiota, aivan kuin tietämättään. Hän ajatteli Fantinea ja Cosettea.

Syviin ajatuksiin vaipuneena käännähti hän ympäri, ja hänen silmänsä osuivat istuntosaliin johtavan oven kupariseen kädensijaan. Hän oli miltei unohtanut tämän oven. Hänen ensimältä levollinen katseensa pysähtyi, kiintyi tähän kupariseen kädensijaan, muuttui sitten säikähtyneeksi ja tuijottavaksi, kunnes siihen vähitellen kuvastui hirveä kauhu. Hikipisaroita kihosi hänen päästään ja vieri ohimoille.

Eräänä hetkenä teki hän jonkunlaisella uhmailuun vivahtavalla mahtipontisuudella tuon sanoin kuvaamattoman eleen, joka tahtoo ilmaista ja joka ilmaiseekin niin hyvin: Tuhat tulimaista! Kuka minua siihen pakottaa? Sitten kääntyi hän äkkiä, näki edessään oven, josta oli tullut sisään, avasi sen ja astui ulos. Hän ei ollut enää tuossa kauheassa huoneessa, hän oli ulkona, käytävässä, pitkässä, kapeassa käytävässä, johon avautui ovia ja rappuja, joka muodosti kaikenlaisia kulmauksia ja jota valaisivat sairaalan yölamppujen lailla tuikkavat lyhdyt; hän oli tullut tämän käytävän kautta. Hän hengitti, hän kuulosti, ei risaustakaan takana, ei risaustakaan edessä; hän pakeni kuin olisi häntä ahdistettu.

Kuljettuaan jonkun aikaa tämän käytävän sokkeloissa, kuulosti hän jälleen. Yhä sama hiljaisuus, yhä sama hämärä hänen ympärillään. Hän oli hengästynyt, hän horjui, hän nojasi seinään. Kivi oli kylmä, hiki jäähtyi hänen otsallaan, hän ojentautui suoraksi väristen.

Siinä yksinään seisoessaan hämärässä, vilusta ja kenties muustakin väristen, hän koki ajatella.

Hän oli ajatellut koko yön, hän oli ajatellut koko päivän; hän kuuli enää sisässään vain yhden äänen huutavan: Voi surkeutta!

Näin kului neljännestunti. Vihdoin kumarsi hän päänsä, huokasi tuskallisesti, laski käsivartensa alas ja palasi samaa tietä takaisin. Hän kulki hitaasti ja kuin murtuneena. Näytti kuin olisi joku hänet paosta tavottanut ja nyt vienyt takaisin.

Hän astui uudelleen neuvotteluhuoneeseen. Ensimäinen, minkä hän huomasi, oli oven kädensija. Tämä pyöreä, silitetystä kuparista tehty kädensija hohti hänen mielestään kuin kauhistava tähti. Hän katseli sitä kuin katselisi vuona tiikerin silmää.

Hän ei voinut irrottaa siitä silmiänsä.

Tuon tuostakin astui hän askeleen lähemmäksi ovea.

Jos hän olisi voinut kuunnella, olisi hän kuullut jonkunlaisena sekavana humuna melun viereisestä salista; mutta hän ei kuunnellut eikä hän kuullut.

Äkkiä, itsekään tietämättä miten, huomasi hän olevansa aivan oven edessä. Hän tarttui suonenvedon tapaisesti kädensijaan; ovi avautui.

Hän oli istuntosalissa.

9.

Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.

Hän astui askeleen, sulki koneenomaisesti oven ja pysähtyi sitten katselemaan eteensä aukenevaa näkyä.

Hän näki melkoisen tilavan salin, joka oli heikosti valaistu, jonka täytti väliin melu, väliin kuolonhiljaisuus ja jossa rikosjuttua selviteltiin suuren kuuntelijajoukon keskellä asiaan kuuluvalla pikkumaisella, julmalla vakavuudella.

Salin toisessa päässä, siellä, missä hänkin seisoi, istuivat tuomarit hajamielisen näköisinä, pureskellen kynsiään tai sulkien silmäkansiaan; toisessa päässä joukko ryysyistä väkeä; asianajajia kaikissa mahdollisissa asennoissa; rehellisen, ankaran näköisiä sotilaita; vanhoja, likaantuneita seinälaudotuksia, mustunut katto, enemmän keltaiseen kuin viheriään vivahtavalla kankaalla verhottuja pöytiä, käsien tahraamia ovia; seinään lyödyissä nauloissa pahaisia lamppukituja, joista lähti enemmän savua kuin valoa; pöydillä kynttilöitä kuparisissa jaloissa; pimeyttä, rumuutta, painostavaa tunnetta; ja kaikki tämä teki kuitenkin ylevän, ankaran vaikutuksen, sillä kaiken yläpuolella tuntui leijailevan se suuri inhimillinen mahti, jota kutsutaan laiksi, ja se suuri jumalallinen mahti, jota kutsutaan oikeudeksi.

Ei kukaan tästä suuresta väkijoukosta huomannut häntä. Kaikkien katseet olivat suunnattuina samaan kohtaan, pienen oven ääressä näkyvään, pitkin seinää kulkevaan puupenkkiin, puheenjohtajasta vasemmalle. Tässä penkissä istui useiden kynttiläin valaisemana muuan mies kahden santarmin välissä.

Tämä mies oli nyt se hänen miehensä.

Hänen ei tarvinnut häntä hakea, hän huomasi hänet heti. Hänen silmänsä kääntyivät häneen päin aivan kuin luonnon pakosta, aivan kuin olisivat ne ennakolta tienneet, missä tämä olento istui.

Hän luuli näkevänsä oman itsensä, masentuneena, ehk'ei kasvoiltaan aivan saman näköisenä, mutta muuten vallan yhtäläisenä asennoltaan ja muodoltaan, törröttävine hivuksineen, harmaine, levottomine silmineen, mekkoineen, aivan sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä, jolloin hän astui Digneen täynnä vihaa, sielu tulvillaan salaisia hirmu-ajatuksia, jotka hän yhdeksäntoista vuoden kuluessa oli koonnut rangaistusvankilan synkistä komeroista.

Hän sanoi itselleen väristen: "Jumalani! Tällaiseksiko minä taas tulisin?"

Tämä mies näytti olevan ainakin kuudenkymmenen vanha. Hänessä oli jotain raakaa, typerää ja säikähtynyttä.

Oven narahtaessa oli hiukan siirrelty istuimia tehdäkseen hänelle tilaa, ja puheenjohtaja oli päätään käännettyään ymmärtänyt, että tulija oli herra Montreuil-sur-Merin pormestari, ja tervehtinyt häntä kunnioittavasti. Yleinen syyttäjä, joka oli nähnyt herra Madeleinen Montreuil-sur-Merissä, minne virkatoimet olivat hänet usein johtaneet, tunsi hänet ja tervehti niinikään. Hän tätä tuskin huomasi. Hän kulki kuin unessa; hän vain katseli. Tuomarit, kirjurit, santarmit, säälimättömän uteliaat kasvot, kaiken tämän oli hän jo kerran ennenkin nähnyt, kaksikymmentä vuotta sitten. Kaiken tuon kamalan tapasi hän jälleen; se oli siinä taas, se liikkui, se eli. Se ei ollut enää vain muistokuva, eikä hänen sielunsa harhanäky, ne olivat oikeita santarmeja ja oikeita tuomareita, oikeata kuulijakuntaa ja oikeita ihmisiä, lihaa ja luuta. Hän näki entisyytensä hirvittäväin näkyjen nousevan, ilmestyvän ympärilleen kaikella todellisuuden kauhu-voimalla.

Kadotuksen kuilu ammotti taas hänen edessään. Hän kauhistui, hän sulki silmänsä ja huudahti sielunsa sisimmässä: "Ei koskaan!"

Ja nyt julisti julma salliman oikku, joka myllersi kaikki hänen ajatuksensa ja teki hänet miltei hulluksi, että tuossa oli nyt toinen hän! Tätä syytettyä kutsuivat kaikki Jean Valjeaniksi!

Hän näki silmiensä edessä kamalan ilmestyksen: hänen elämänsä hirvittävintä hetkeä näytteli hänen aaveensa!

Kaikki näkyi siinä tarkalleen: samat menot, sama myöhäinen hetki, melkein samat tuomarit, sotilaat ja katselijat. Vain puheenjohtajan pään yläpuolella oli ristiinnaulitun kuva, joka puuttui oikeuden istuntosalista silloin kun hänelle oli lakia luettu. Kun hänet tuomittiin, ei Jumala ollut läsnä.

Hänen takanaan oli tuoli; hän vaipui siihen; suunnaton kauhu valtasi hänet, ajatellessansa että hänet voitiin nähdä. Kun hän oli päässyt istumaan, käytti hän hyväkseen tuomarein pöydälle ladottua salkku-pinoa, peittääkseen kasvonsa kaikilta katselijoilta. Hän saattoi nyt katsella kenenkään näkemättä. Vähitellen hän rauhottui. Hän palasi taas täydellisesti todellisuuteen; hän pääsi tyyntymään niin paljon, että voi kuunnella.

Herra Bamatabois oli valamiesten joukossa.

Hän etsi Javertia, mutta ei nähnyt tätä. Kirjurin pöytä peitti häneltä todistajain penkin. Jo vast'ikään sanoimme, että sali oli hyvin heikosti valaistu.

Hänen astuessaan sisään lopetti syytetyn asianajaja parhaillaan puolustuspuhettansa. Kaikkien huomio oli äärimmilleen jännitetty; juttu kesti jo neljättä tuntia. Jo neljättä tuntia näki tämä väkijoukko vähitellen musertuvan kauhean todennäköisyyden painosta tuntemattoman miehen, kurjan olennon, joka oli suunnattoman typerä tai suunnattoman ovela. Niinkuin jo tiedämme, oli tämä maankiertäjä tavattu tiellä kantamassa omenapuun oksaa, joka oli täynnä kypsiä hedelmiä ja joka oli katkaistu eräästä läheisestä puutarhasta, niin kutsutusta Pierronin tarhasta. Kuka oli tämä mies! Oli pantu toimeen tutkimus, todistajia oli kuulusteltu, he olivat kaikki sanoneet samaa, asiaan oli tullut paljon valaistusta. Syytöksessä mainittiin: "Meillä ei ole hallussamme vain hedelmävaras näpistelijä, vaan on meidän käsissämme rosvo, suuresti epäiltävä entinen rikoksellinen, entinen rangaistusvanki, mitä vaarallisin konna, Jean Valjean-niminen pahantekijä, jota poliisi on jo kauvan etsinyt ja joka kahdeksan vuotta sitten Toulonin vankilasta päästyään ryösti ase kädessä erään savoijalaispojan nimeltä Pikku-Gervais, rikos, josta puhutaan rikoskaaren 383 pykälässä ja jonka suhteen me pidätämme itsellemme täyden kannevallan ajettavaksi sitten kun syytetyn henkilöstä on oikeudellisen tutkimuksen kautta tultu selville. Nyt hän on tehnyt uuden varkauden. Kysymyksessä on siis uudistettu rikos. Tuomitkaa hänet nyt tästä rikoksesta; myöhemmin tullaan hänet tuomitsemaan aikaisemmista teoista". — Tämän syytöksen kuullessaan, kuullessaan todistajain yksimieliset lausunnot, näytti syytetty ylen hämmästyneeltä. Hän teki eleitä ja merkkejä, jotka tarkottivat kieltämistä, tai tuijotteli hän kattoon. Vaivaloisesti hän puhui, sekavasti hän vastasi, mutta koko mies kiireestä kantapäähän kielsi. Hän oli kuin mikäkin pöllöpää kaikkien näiden häntä vastaan taisteluun ryhmittyneiden älyniekkojen keskellä, hän oli kuin muukalainen tässä yhteiskunnassa, joka oli käynyt häneen käsiksi. Mutta yhä kävi hänen tulevaisuutensa uhkaavammaksi, todennäköisyys vahvistui joka hetki, ja koko tämä väkijoukko katseli tuskallisemmin kuin hän sitä raskasta tuomion pilveä, joka yhä taajemmaksi kokoontui hänen poloisen päänsä päälle. Saattoi melkein aavistaa, paitsi rangaistusvankilaa, myöskin kuolemantuomiota mahdolliseksi, jos hänet havaittaisiin Jean Valjeaniksi ja jos Pikku-Gervaisin juttu myöhemmin päättyisi myös syylliseksi-julistamiseen. Mikä oli tämä mies? Mitä laatua oli hänen välinpitämätön tylsyytensä? Oliko se typeryyttä vai viekkautta? Älysikö hän liikaa, vai eikö hän älynnyt yhtään mitään? Ne olivat kysymyksiä, jotka jakoivat väkijoukon kahteen leiriin ja jotka näyttivät vievän tuomaritkin eri suunnille. Tässä jutussa oli jotakin, mikä pelotti ja hämmensi; näytelmä ei ollut vain synkkä, se oli hämäräkin.

Puolustaja oli puhunut jokseenkin hyvin tuolla erikoiskielellään, joka on pitkät ajat kuulunut lakimiesten kaunopuheliaisuuteen, jota muinoin kaikki asianajajat niin Pariisissa kuin Romorantinissa ja Montbrisonissakin käyttivät ja jota nykyään, kun se on tullut klassilliseksi, suosivat vain viralliset puhujat sen arvokkaan sointuvaisuuden ja sen ylhäisen sävyn takia. Se oli kieltä, missä miestä ja vaimoa kutsutaan aviopuolisoiksi, Pariisia taiteiden ja sivistyksen keskukseksi, kuningasta yksinvaltiaaksi, hänen ylhäisyyttään piispaa pyhäksi kirkonmieheksi, yleistä syyttäjää lain ankaruuden kaunopuheiseksi tulkiksi, puolustuspuhetta kohdiksi, jotka olemme äsken kuulleet, Ludvig XIV:n vuosisataa suureksi vuosisadaksi, teateria Melpomenen temppeliksi, hallitsevaa sukua kuninkaittemme jaloksi vereksi, konserttia soitannolliseksi juhlatilaisuudeksi, maakunnan komentavaa kenraalia kuuluisaksi sotijaksi, joka j.n.e., pappisseminaarin oppilaita nuoriksi leviitoiksi, sanomalehtien hairahduksia parjaukseksi, joka vuodattaa myrkkyänsä erinäisten äänenkannattajain palstoille, j.n.e., j.n.e. — Asianajaja oli siis alottanut selvittämällä omenavarkauden — mikä ei ollut niinkään helppoa sovittaa ylevään tyyliin. Mutta täytyipä itsensä Bénigne Bossuetinkin keskellä hautapuhettansa viitata kanaan ja suoriutui hän siitä pulmasta loistavasti. Asianajaja oli näyttänyt, ett'ei omenain varkaus ollut oleellisesti lainkaan todistettu. Hänen suojattiansa, jota hän puolustajana itsepintaisesti kutsui Champmathieuksi, ei ollut kukaan nähnyt hyppäämässä muurin yli eikä oksaa taittamassa. — Hänet oli tosin tavattu tämä oksa (jota asianajaja mieluummin kutsui puunhaaraksi) kädessään, mutta hän sanoi löytäneensä sen maasta ja siitä ottaneensa. Missä oli todistus, ett'ei niin ollut käynyt? — Tietysti oli joku näpistelijä taittanut tämän oksan, kokenut salata sitä muurin yli hypättyään ja lopulta jostain säikähtyneenä heittänyt sen maahan; tietysti oli siis varas olemassa. — Mutta mikä todisti, että Champmathieu oli tämä varas? Yksi ainoa seikka: hän oli muka entinen rangaistusvanki. Asianajaja ei kieltänyt, että tämä seikka näytti onnettoman hyvin todistetulta; syytetty oli asustanut Faverollesissa; syytetty oli ollut siellä puiden karsijana; Champmathieun nimi voi kylläkin johtua Jean Mathieustä; kaikki tuo oli totta; ja sitten tunsi neljä todistajaa epäröimättä ja täysin varmasti Champmathieun entiseksi kaleerivanki Jean Valjeaniksi; näitä todistuksia, näitä ilmoituksia vastaan saattoi asianajaja asettaa vain suojattinsa kieltämisen, omaa etua koskevan kieltämisen; mutta vaikka otaksuisimmekin, että hän on entinen rangaistusvanki Jean Valjean, niin todistaisiko se myöskin, että hän varasti omenat? Se oli korkeintaan otaksuma, ei todistus. Syytetty oli tosin, sen puoltajakin "rehellisessä mielessään" myönsi, omaksunut "huonon puolustautumis-järjestelmän". Hän kielsi uppiniskaisesti kaikki, sekä varkauden että väitteen entisestä rangaistusvangista. Tämän viimeisen seikan myöntäminen olisi varmasti ollut parempi ja se olisi tuottanut hänelle tuomariensa säälin; asianajaja oli hänelle sitä neuvonutkin, mutta kaikesta huolimatta oli syytetty siitä jyrkästi kieltäytynyt, luullen ehkä pelastavansa kaikki olemalla tunnustamatta mitään. Se oli erehdys; mutta eikö ollut myös otettava huomioon hänen älynsä vähäiset lahjat? Tämä mies oli ilmeisesti tylsämielinen. Pitkä-aikainen kärsimys rangaistusvankilassa, suuri kurjuus sieltä päästyä olivat hänet sellaiseksi tehneet, j.n.e., j.n.e. Vaikka hän puolustikin itseään huonosti, niin oliko siinä syy tuomita hänet? Mitä Pikku-Gervaisin juttuun tulee, ei asianajaja ottanut sitä käsitelläkseen, koska se ei sisälly kanteeseen. Asianajaja lopetti pyytämällä valamiehiä ja oikeutta siinä tapauksessa, että tämä mies ja Jean Valjean heistä näyttivät olevan yksi ja sama henkilö, sovittamaan häneen vain niitä järjestyssääntöjen määräyksiä, jotka koskevat kielletyille alueille siirtynyttä, eikä sitä kauhistuttavaa rangaistusta, joka kohtaa uudistettuun rikokseen syylliseksi havaittua pakkotyövankia.

Yleinen syyttäjä vastasi puolustajalle. Hän yltyi kiivaaksi ja hilpeän kaunopuheiseksi, kuten yleiset syyttäjät tavallisesti tekevät.

Hän onnitteli puoltajaa hänen "vilpittömyydestään" ja käytti taitavasti hyväkseen tätä vilpittömyyttä. Hän hyökkäsi syytetyn kimppuun kaikkien niiden myönnytysten nojalla, joita asianajaja oli tehnyt: Asianajaja näytti myöntävän, että syytetty oli Jean Valjean. Hän tarttui tähän kohtaan. Tämä mies oli siis Jean Valjean. Se oli todistettu jo syytöskirjelmässäkin, eikä sitä vastaan voi näin ollen ensinkään väittää. Tästä johtui yleinen syyttäjä rikollisuuden alkuperusteita etsiessään taitavalla käänteellä pitämään jyrisevän puheen romanttisen koulun siveettömyyttä vastaan, koulun, jota silloisen kukoistuksen päivinä kutsuttiin saatanalliseksi kouluksi ja jonka hän tunsi Quotidiennen ja Oriflammen[63] arvosteluista; hän pani tämän paatuneen kirjallisuuden syyksi Champmathieun tai paremmin sanoen Jean Valjeanin rikoksen, eikä hänen vakuutteluistaan suinkaan puuttunut todennäköisyyttä. Päätettyään nämä mietteet palasi hän Jean Valjeaniin itseensä taas. Mikä oli tämä Jean Valjean? Jean Valjeanin kuvaus. Kauhistuttavin konna, j.n.e. Tämänlaisten kuvausten mallina on kertomus Therameneesta,[64] josta tosin murhenäytelmä ei paljoa hyödy, mutta joka tekee yhäti mainioita palveluksia lainopilliselle kaunopuheliaisuudelle. Kuulijat ja valamiehet "värisivät". Saatuaan kuvauksensa valmiiksi, jatkoi yleinen syyttäjä niin mahtavin kääntein ja vertauksin, että ne varmasti seuraavana aamuna nostaisivat Virallisen Lehden ihastuksen ylimmilleen: — "Semmoinen on tämä mies, j.n.e., j.n.e., j.n.e., maankiertäjä, kerjäläinen, vailla kaikkia toimeentulon mahdollisuuksia, j.n.e., j.n.e. — tottunut kun oli jo entisiltä ajoiltaan rikollisiin tekoihin, oleskelu vankilassa ei ollut sekään kyennyt häneen suuria vaikuttamaan, minkä hyvin osottaa Pikku-Gervaisinkin ryöstö, j.n.e., j.n.e., semmoinen se on mies, joka rohkenee vielä kieltää, vaikka hänet on julkisella tiellä verekseltä varkaudesta tavattu, parin askeleen päässä muurista, jonka yli hän oli hypännyt, kädessä varastamansa esine, joka rohkenee vielä kieltää ilmeisen rikoksensa, varkauden, muurin yli hyppäämisen, joka rohkenee kieltää kaikki, nimensä, jopa henkilönsäkin! Paitsi satoja muita todisteita, joihin tässä emme lähemmin kajoa, on neljä todistajaa hänet tuntenut, Javert, luotettava poliisikomissario Javert, ja kolme hänen entistä häpeätoveriaan, rangaistusvangit Brevet, Chenildieu ja Cochepaille. Miten puolustautuu hän tätä musertavaa yksimielisyyttä vastaan? Hän kieltää. Mikä härkäpäisyys! Menettelette vain ansion mukaan, herrat valamiehet, jos — — — j.n.e., j.n.e." — Syytetty kuunteli yleisen syyttäjän puhetta suu ammollaan, kasvoilla hämmästyksen ilme, johon sekaantui hiukan ihmettelyäkin. Hän oli ilmeisesti hyvin ällistyksissään siitä, että mies saattoi puhua tuolla tavoin. Tuon tuostakin, syytöspuheen "repäisevimmissä" kohdissa, hetkinä, jolloin hillitön kaunopuheliaisuus räiskyy ja tulvehtii musertavia voimasanoja ja ympäröi syytetyn kuin raju-ilma, käänteli hän hitaasti päätään oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, ikäänkuin tahtoen täten ilmaista alakuloisen, mykän vastalauseensa; tätä oli hän jatkanut jo istunnon alusta asti. Lähinnä istuvat kuulivat hänen pari kolme kertaa mutisevan itsekseen: "Siinä se nyt on, kun ei ole kysytty herra Baloupelta!" Yleinen syyttäjä kiinnitti tuomarein huomiota tähän typerään käyttäytymiseen, joka oli ilmeisesti laskettua, harkittua oveluutta, viekkautta, taitavuutta oikeuden pettämisessä, eikä suinkaan mitään typeryyttä, ja joka paljasti päivän selväksi tämän miehen "perinpohjaisen paatumuksen". Hän lopetti pidättämällä itselleen oikeuden ajaa Pikku-Gervaisin juttua ja vaatimalla ankaraa rangaistusta.

Muistettanee, että kysymyksessä oli elinkautinen pakkotyö.

Puolustaja nousi, alkoi kehumalla "herra yleistä syyttäjää" hänen "verrattomasta puheestaan" ja vastaili sitten parhaan taitonsa mukaan; mutta hänen todistelunsa kävivät yhä heikommiksi; pohja luisui ilmeisesti hänen altaan.

10.

Kieltämis-järjestelmä.

Aika oli tullut lopettaa istunto. Puheenjohtaja käski syytetyn nousta seisomaan ja teki hänelle tämän tavanmukaisen kysymyksen: "Onko teillä jotakin lisättävää puolustukseksenne?"

Mies ei näyttänyt kuulleen, pyörittelihän vain likaista lakkia käsissään.

Puheenjohtaja uudisti kysymyksensä.

Nyt kuuli mies. Hän näytti ymmärtäneen, hän säpsähti kuin unesta heränneenä, pälyili ympärilleen, tirkisteli yleisöä, santarmeja, puolustajaansa, valamiehiä, tuomareja, laski hirvittävän nyrkkinsä edessään olevan väliaidan reunalle, tirkisteli yhä ja alkoi sitten äkkiä puhua, katse tähdättynä yleiseen syyttäjään. Sanoja tulvi kuin purkamalla. Näytti kuin olisivat ne syöksyneet hänen suustaan yhteydettöminä, rajuina, iskemällä, sikin sokin ja ikäänkuin pyrkisivät ne kaikki yht'aikaa ilmoille. Hän puhui:

"Tämän vaan tahdon sanoa. Olen ollut vaunuseppänä Pariisissa, herra Baloupella vielä olinkin. Se on raskasta ammattia. Vaunuja kun tekee, niin täytyy työskennellä aina ulko-ilmassa, pihoilla, kunnon mestarein kattosuojissa, ei milloinkaan oikeissa suljetuissa työpajoissa, sillä siihen tarvitaan tilaa, nähkääs. Talvella tuleekin niin vilu, että täytyy takoa käsiään lämpimikseen; mutta siitä eivät mestarit pidä, sanovat, että se hukkaa aikaa. Kun täytyy käsitellä rautaa, vaikka vesi katu-ojissa jäätyy, niin ottaa se vähän lujille. Siinä tulee miehestä pian loppu. Aivan nuorella ijällä muuttuu siinä ammatissa vanhaksi. Neljänkymmenen korvilla ei miehestä enää ole mihinkään. Minä olin viidenkymmenenkolmen vanha, minua se oikein hätyytteli. Ja sitten ne ovat niin ilkeitä ne nuoremmat työmiehet! Kun ikäloppu ei ole enää niin ketterä, niin heti haukutaan vanhaksi rahjukseksi, vanhaksi koniksi! Minä ansaitsin vain kolmekymmentä souta päivässä, maksoivat minulle niin vähän kuin suinkin voivat, mestarit käyttivät hyväkseen minun ikääni. Ja sitten oli minulla tytär pesijättärenä joen rannalla. Hänkin ansaitsi hiukan tahollaan. Ja yhdessä sitä sentään elää kituutettiin kutakuinkin. Mutta olipa hänelläkin raskas työ. Päivät pitkät pesu-ammeessa vyötäisiin asti, sateessa, lumessa, tuulen pieksäessä kasvoja; vaikka kuinka pakkanen oli, niin pese pois vaan; on ihmisiä, joilla ei ole paljoa liinavaatteita ja joiden täytyy saada ne mahdollisimman pian; ell'ei tullut valmista, niin kaikkosivat liiketutut. Palkkien välissä on rakoja ja vettä sitä saa aina päälleen. Hameet kastuvat läpimäriksi, päältä ja alta. Aina ihoon asti. Hän kävi työssä myöskin Punaisten Lasten pesulaitoksella, missä vesi tulee hanojen kautta. Siellä oli hiukan parempaa. Saa pestä siinä edessään saikossa ja huuhtoa takanaan altaassa. Eikä siellä tule niin vilukaan, kun se on oikea rakennus. Mutta siellä on sellainen kuuma vesihöyry, joka on ihan kauheaa ja joka tärvelee silmät. Hän palasi seitsemän aikoihin illalla kotiin ja pani pian maata; hän oli niin väsyksissä. Miehensä pieksi häntä. Nyt hän on kuollut. Emme me kovin onnellisia olleet. Mutta hän oli kelpo tyttö, joka ei tansseissa juossut, vaan eli hyvin säädyllisesti. Muistan yhdenkin laskiaistiistain, jolloin hän pani nukkumaan jo kello kahdeksalta. Ja se on totta. Voitte vain kysyä. Ah niin! Kysyäkö? Kuinka tyhmä olenkaan! Pariisi on pimeä kuilu. Kuka tuntee ukko Champmathieun? Kuitenkin mainitsen teille herra Baloupen. Menkää hakemaan herra Baloupea. Muuten minä en lainkaan tiedä, mitä te minusta tahdotte".

Mies vaikeni. Hän seisoi yhä. Hän oli sanonut sanottavansa kovalla, nopealla, raa'alla, kärisevällä äänellä, jonkunlaisella suuttuneella, villillä suoruudella. Kerran keskeytti hän puheensa tervehtiäkseen jotakuta tuttua väkijoukosta. Vakuuttelujaan lasketteli hän ilman vähintäkään johtoa ja aivan kuin nikotellen, säestäen niitä eleellä, joka muistutti puunhakkaajaa tukkia halkaisemassa. Kun hän oli lopettanut, purskahti koko väkijoukko nauruun. Hän tirkisteli yleisöä ja kun hän ei ymmärtänyt, miksi niin naurettiin, alkoi hän itsekin nauraa hohottaa.

Se oli kamalaa.

Puheenjohtaja, tarkka ja hyväntahtoinen mies, korotti äänensä.

Hän johti "herrojen valamiesten" mieleen, että "mestari Baloupe, entistä vaunuseppää, jonka palveluksessa syytetty sanoo olleensa, oli tuloksetta manattu oikeuteen. Hän oli tehnyt vararikon, eikä häntä ole voitu tavata". Sitten kääntyi hän syytetyn puoleen, kehotti häntä tarkasti kuulemaan, mitä hän nyt sanoi ja lisäsi: "Te olette nyt asemassa, missä harkinta tulee kysymykseen. Mitä raskauttavimmat epäluulot kohdistuvat teihin ja ne voivat johtaa sangen turmiollisiin seuraamuksiin. Syytetty, pyydän teitä oman etunne nimessä viimeisen kerran, vastatkaa selvästi näihin kahteen seikkaan: Ensiksi, oletteko vai ette hypännyt Pierronin puutarhan muurin yli, taittanut oksan ja varastanut omenat, s.t.s. tehnyt varkausrikoksen ynnä muurin yli hyppäämisen? Toiseksi, oletteko vai ette vapautettu rangaistusvanki Jean Valjean?"

Syytetty pudisti päätään tärkeän näköisenä, aivan kuin mies, joka ymmärtää asian ja tietää, mitä vastata. Hän avasi suunsa, kääntyi puheenjohtajaan päin ja sanoi:

"Ensinnäkin…"

Sitten vilkaisi hän lakkiinsa, vilkaisi kattoon ja vaikeni.

"Syytetty", virkkoi yleinen syyttäjä ankaralla äänellä, "varokaa itseänne. Te ette vastaa lainkaan siihen, mitä teiltä kysytään. Teidän hämminkinne tuomitsee teidät. On ilmeistä, ett'ei teidän nimenne ole Champmathieu, vaan että te olette rangaistusvanki Jean Valjean, joka kätkeytyi äitinsä nimen varjoon ja kutsui itseään Jean Mathieuksi; ilmeistä on myös, että te olette ollut Auvergnessä, että olette syntynyt Faverollesissa, missä olette ollut puiden karsijana. Ilmeistä on sekin, että te olette muurin yli hypättyänne varastanut kypsiä omenoita Pierronin tarhasta. Herrat valamiehet harkitsevat kyllä asian".

Syytetty oli sillä välin istuutunut; kun yleinen syyttäjä oli päässyt puheensa loppuun, nousi hän äkkiä ylös ja karjaisi:

"Te olette perin ilkeä, Te! Sitä minä oikeastaan tahdoinkin sanoa, vaikk'en ensin saanut kiinni. En minä ole mitään varastanut. Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät päiväkausiin saa mitään syödäkseen. Tulin juuri Aillystä, astelin tietä pitkin sadekuuron jälkeen, joka oli tehnyt maan vallan keltaiseksi, lätäköitä oli ihan joka askeleella ja vain tien reunoilla törrötti hiekasta muutamia ruohonkorsia. Löysin maasta katkaistun oksan, jossa oli omenoita, otin oksan käteeni, aavistamatta, että siitä minulle näin paljon harmia koituisi. Jo kolme kuukautta olen istunut vankilassa, ja aina minua vaan kiusataan. Mutta minä en ymmärrä mitään; puhutaan minun vahingokseni, sanotaan: vastatkaa! Santarmikin, joka on niin hyvä mies, töykkää kylkeen ja sanoo minulle hiljaa: no vastaahan toki! En minä osaa asioita selittää, minä en ole oppia käynyt, minä olen köyhä mies. Mutta sitä ei nyt vaan huomata. En minä ole varastanut, minä vaan otin maasta, mitä siinä näin. Sanotte: Jean Valjean, Jean Mathieu! Minä en tunne näitä henkilöitä. Ne ovat varmaankin maalaisia. Minä olin töissä herra Baloupella, Sairashuoneen puistokadun varrella. Minun nimeni on Champmathieu. Oletteppa te hauskoja, kun sanotte minulle, missä minä olen syntynyt, enkä minä tiedä sitä itsekään. Ei ole kaikilla taloja, missä sopisi ilmestyä ihmisten ilmoille. Se olisi liian mukavaa. Luulen, että isäni ja äitini olivat sitä väkeä, joka vaeltaa paikasta toiseen. Muuta en tiedä. Lapsena kutsuttiin minua Pienokaiseksi, nyt minua kutsutaan Ukoksi. Siinä minun ristimänimeni. Ajatelkaa siitä mitä tahdotte. Olen ollut Auvergnessa, olen ollut Faverollesissa! No eikö sitten hitto soikoon voi olla käynyt Auvergnessa ja Faverollesissa, tarvitsematta olla käynyt kaleereilla? Sanon teille vielä kerran, ett'en ole varastanut ja että olen ukko Champmathieu. Olen ollut herra Baloupella töissä, oikein talon väkenä. Minua alkavat jo suututtaa nuo teidän hullutuksenne! Mitä erinomaista roikkuvat kaikki ihmiset minussa kuin takkiaiset?"

Yleinen syyttäjä oli seisonut koko ajan; hän kääntyi puheenjohtajan puoleen:

"Herra puheenjohtaja! Ottaen huomioon syytetyn sekavat, mutta sangen ovelat kieltämiset, hän kun näyttää tahtovan päästä vähäjärkisen kirjoihin, mikä ei tule onnistumaan, sen me takaamme, anomme, että te suvaitsisitte ja että Korkea Oikeus suvaitsisi kutsuttaa uudestaan tähän aitaukseen tuomitut Brevetin, Cochepaillen ja Chenildieun sekä poliisikomisario Javertin ja kuulustella heiltä viimeisen kerran, onko tämä syytetty entinen rangaistusvanki Jean Valjean vai ei".

"Pyydän huomauttaa herra yleiselle syyttäjälle", sanoi puheenjohtaja, "että poliisikomisario Javert on heti saatuansa todistaa poistunut istuntosalista ja koko kaupungistakin, koska virkatoimet vaativat hänen läsnäoloaan naapuri-piirikunnan pääpaikassa. Herra yleisen syyttäjän ja syytetyn puolustajan suostumuksella annoimme hänelle siihen luvan".

"Aivan oikein, herra puheenjohtaja", vastasi yleinen syyttäjä. "Koska herra Javert on siis poistunut, luulen olevani velvollinen muistuttamaan herroille valamiehille, mitä hän itse täällä vähän aikaa sitten lausui. Javert on arvossapidetty mies, joka täsmällisyydellään ja ehdottomalla luotettavaisuudellaan tuottaa kunniaa alempiarvoiselle, mutta tärkeälle virkakunnalleen. Hän on todistanut seuraavaa: 'Minun ei ole tarvis vedota siveellisiin arveluihin eikä päteviin todisteihin, jotka osottaisivat syytetyn kieltämiset vääriksi. Minä tunnen hänet ilmankin varmasti. Tämän miehen nimi ei ole Champmathieu; hän on muuan hyvin vaarallinen ja hyvin peljätty rangaistusvanki Jean Valjean. Rangaistus-ajan kuluttua päästettiin hänet vapaaksi vain hyvin vastenmielisesti. Hän yritti karata viisi tai kuusi kertaa. Paitsi Pikku-Gervaisin ryöstöstä ja Pierronin varkaudesta, epäilen minä häntä vielä hänen korkeutensa Dignen piispa-vainajan talossa toimitetusta varkaudesta. Minä näin hänet useastikin ollessani vanginvartija-apulaisena Toulonin rangaistusvankilassa. Toistan, että tunnen hänet varmasti'".

Tämä näin vakuuttava selitys näytti tekevän suuren vaikutuksen yleisöön ja tuomioistuimeen. Yleinen syyttäjä lopetti puheensa pyytämällä, että Javertin poistuttua kuulusteltaisiin ja tutkittaisiin juhlallisesti muita kolmea todistajaa Brevetiä, Chenildieutä ja Cochepaillea.

Puheenjohtaja antoi käskyn oikeudenpalvelijalle ja hetkisen kuluttua aukenikin todistajain huoneen ovi. Oikeudenpalvelija saattoi tuomitun Brevetin sisään, seurassaan santarmi valmiina antamaan aseellista apuansa. Yleisö oli jännityksissään ja kaikkein sydämet löivät tahdissa.

Entisellä rangaistusvanki Brevetillä oli päällään keskusvankiloiden mustan ja harmaan kirjava puku. Brevet oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha mies, jolla oli liikemiehen naama ja konnan kasvojen ilme. Joskus käyvätkin ne yhteen. Vankilassa, jonne uudet rikkomukset olivat hänet vieneet, oli hänestä tullut jonkunlainen alivartija. Päällysmiehensä sanoivat hänestä: "Hän koettaa osottautua hyödylliseksi". Vankilan saarnaajat antoivat hyviä todistuksia hänen uskonnollisista harrastuksistaan. Tulee muistaa, että tämä tapahtui entisen kuningassuvun valtaan-astumisen aikoihin.

"Brevet", sanoi puheenjohtaja, "Te olette saanut häpeällisen rangaistuksen, ettekä te voi siis tehdä valaa".

Brevet loi silmänsä maahan.

"Mutta lain tuomitsemassakin ihmisessä", jatkoi puheenjohtaja, "voi löytyä, jos taivaallinen armo sallii, kunnian ja rehellisyyden tuntoa. Tähän tuntoon vetoan tällä ratkaisevalla hetkellä. Jos sitä vielä tässä löytyy, niinkuin toivon, niin miettikää, ennenkuin vastaatte, katsokaa yhdeltä puolen tätä miestä, jonka yksikin sananne voi syöstä perikatoon, katsokaa toiselta puolen oikeutta, jonka yksikin sananne voi valaista. Hetki on juhlallinen ja teillä on yhä tilaisuus peruuttaa sananne, jos luulette erehtyneenne. — Syytetty, nouskaa seisomaan. — Brevet, katsokaa tarkoin syytettyä, kootkaa muistonne ja sanokaa meille sielunne ja omantuntonne kautta, väitättekö yhä tuntevanne tämän miehen entiseksi vankitoveriksenne Jean Valjeaniksi".

Brevet katseli syytettyä ja kääntyi sitten oikeusistuimeen päin.

"Kyllä, herra puheenjohtaja. Minähän hänet ensiksi tunsinkin, ja minä pysyn väitteessäni. Tämä mies on Jean Valjean, joka tuli Touloniin vuonna 1796 ja pääsi sieltä pois vuonna 1815. Minä pääsin vuotta myöhemmin. Hän näyttää hyvin typerältä nykyään, varmaankin on ikä hänet tylsistyttänyt; vankilassa oli hän hyvin ovela. Minä tunnen hänet ehdottomasti".

"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja. "Syytetty, pysykää seisomassa".

Tuotiin saliin Chenildieu, elinkautinen rangaistusvanki, minkä osottivatkin hänen punainen mekkonsa ja viheriä lakkinsa. Hän kärsi rangaistustaan Toulonin vankilassa, mistä hänet oli tuotettu tämän jutun takia. Hän oli pieni noin viidenkymmenen ikäinen mies, vilkas, ryppyinen, hento, kelta-ihoinen, julkea, levoton, jonka jäsenissä ja koko olennossa näkyi sairaloinen heikkous, mutta katseessa suunnaton voima. Vankitoverit olivat antaneet hänelle liikanimen Jumalankieltäjä.[65]

Puheenjohtaja lausui hänelle melkein samat sanat kuin Brevetillekin. Kun puheenjohtaja muistutti, ett'ei hänellä häpeällisen rangaistuksensa takia ollut oikeutta tehdä valaa, kohotti Chenildieu päätään ja katsoi suoraan väkijoukkoon. Puheenjohtaja kehotti häntä muistuttelemaan ja kysyi häneltä niinkuin Brevetiltäkin, väittikö hän yhä tuntevansa syytetyn.

Chenildieu räjähti nauruun.

"Lempo vieköön! Enkö häntä tuntisi! Olemmehan olleet viisi vuotta samaan kahleeseen kiinnitettynä. Miksi noin murjottelet, ukkoseni?"

"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja.

Oikeudenpalvelija toi Cochepaillen. Hänkin oli elinkautisvanki, tuli suoraan vankilasta ja oli puettu punaisiin niinkuin Chenildieukin; hän oli talonpoika Lourdesista ja oikea Pyreneitten karhu. Hän oli kaitsenut karjoja vuoristossa ja paimenesta luisunut rosvoksi. Cochepaille oli aivan yhtä villi ja vielä typerämmän näköinen kuin syytetty. Hän oli niitä onnettomia miehiä, joista luonto on aikonut naudan ja joista yhteiskunta tekee kaleeriorjan.

Puheenjohtaja koki liikuttaa häntä muutamilla mahtipontisilla, vakavilla sanoilla ja kysyi sitten häneltä niinkuin toisiltakin, väittikö hän yhä varmasti ja epäröimättä tuntevansa miehen, joka seisoi hänen edessään.

"Hän on Jean Valjean", sanoi Cochepaille. "Häntä kutsuttiin vielä Jean
Väkivivuksikin, kun hän oli niin väkevä".

Näiden kolmen miehen ilmeisesti rehelliset ja hyvässä uskossa lausutut vakuutukset olivat nostaneet kuulijain joukossa suuttumuksen murinan, joka ennusti syytetylle pahaa, murinan, joka yltyi ja koveni aina enemmän kuin uusi todistus vahvisti edellistä. Syytetty puolestaan oli kuunnellut niitä, kasvoilla tuo ällistyksen ilme, joka kannekirjan mukaan oli hänen paras puolustautumistemppunsa. Ensimäisen todistuksen aikana kuulivat lähellä istuvat santarmit hänen mutisevan hampaittensa välistä: "No on tuokin mokoma!" Toisen todistuksen kuultuaan sanoi hän kovempaa ja melkein tyytyväisen näköisenä: "Hyvä!" Kolmannelle todistajalle huusi hän: "Mainiota!"

Puheenjohtaja kysyi:

"Syytetty, olette kuullut. Mitä teillä on sanomista?"

Hän vastasi:

"Minä sanon — Mainiota!"

Yleisön joukossa syntyi hälinää, joka oli vähällä vallata valamiehetkin. Oli ilmeistä, että mies oli hukassa.

"Oikeudenpalvelijat", sanoi puheenjohtaja, "toimittakaa hiljaisuutta.
Minä lopetan kohta istunnon".

Samassa silmänräpäyksessä kuului liikettä aivan puheenjohtajan lähettyviltä. Kuultiin hänen huutavan:

"Brevet, Chenildieu, Cochepaille! Katsokaahan tänne!"

Kaikki, jotka kuulivat tämän äänen, tunsivat kylmien väreiden viiltävän ruumistaan, niin surkea ja kamala oli se ääni. Silmät kääntyivät sinne päin, mistä se oli tullut. Muuan mies, joka oli istunut etuoikeutettujen kuuntelijain joukossa tuomarin ja valamiesten takana, oli noussut pystyyn, avannut tuomarein korokkeelta yleisön puolelle johtavan rintaan asti ulottuvan oven ja seisoi nyt keskellä salia. Puheenjohtaja, yleinen syyttäjä, herra Bamatabois, parikymmentä henkilöä, tunsivat hänet oitis ja huudahtivat kaikki yht'aikaa:

"Herra Madeleine!"

11.

Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.

Hän se oli todellakin. Kirjurin lamppu valaisi hänen kasvonsa. Hän piteli hattua kädessään, hänen puvussaan ei voinut huomata minkäänlaista epäjärjestystä, päällystakkinsa oli napitettu huolellisesti. Hän oli hyvin kalpea ja hän vapisi heikosti. Hänen tukkansa, joka vielä hänen Arrasiin saapuessaan oli ollut harmaa, oli nyt aivan valkea. Se oli muuttunut valkeaksi yhden ainoan tunnin kuluessa, minkä hän oli viettänyt siellä.

Kaikki päät kohosivat. Kiihtymys yltyi sanoin kuvaamattomaksi. Yleisön oli hetkeksi vallannut epäröiminen. Ääni oli ollut niin tuskallinen, mies, joka nyt seisoi siinä, näytti niin tyyneltä, ett'ei ensi alussa päästy asiasta selville. Kyseltiin, että kuka se oikein huusi. Ei voitu luullakaan, että tämä tyyni mies olisi päästänyt niin kamalan huudon.

Tämä epävarmuus kesti vain muutaman sekunnin ajan. Ennenkuin puheenjohtaja ja yleinen syyttäjä ehtivät sanoa sanaakaan, ennenkuin santarmit ja oikeudenpalvelijat kerkisivät liikahtamaankaan, oli tuo mies, jota kaikki vielä sillä hetkellä kutsuivat herra Madeleineksi, astunut todistajia Cochepaillea, Brevetiä ja Chenildieutä kohti.

"Ettekö tunne minua?" kysyi hän.

Kaikki kolme eivät saaneet sanaakaan suustaan, ilmaisivathan vain päätään pudistamalla, ett'eivät he häntä tunteneet. Pelästynyt Cochepaille tervehti sotilaan tavoin. Herra Madeleine kääntyi valamiehiin ja tuomareihin päin ja sanoi lempeällä äänellä:

"Herrat valamiehet, päästäkää syytetty vapaaksi. Herra puheenjohtaja, toimittakaa minut kiinni. Mies, jota te etsitte, ei ole hän, vaan minä. Minä olen Jean Valjean".

Ei henkäystäkään kuulunut. Ensimäistä hämmästyksen tohausta oli seurannut haudan hiljaisuus. Salissa tuntui tuo syvä kauhu, joka aina valtaa väkijoukot, kun jotakin suurta tapahtuu.

Sillävälin oli puheenjohtajan kasvoille levinnyt säälivän murheellinen ilme; hän vaihtoi nopean katseen yleisen syyttäjän ja muutamia kuiskattuja sanoja oikeuden jäsenten kanssa. Hän kääntyi yleisön puoleen ja kysyi äänenpainolla, jonka kaikki ymmärsivät:

"Onkohan täällä lääkäriä?"

Yleinen syyttäjä puuttui puhumaan:

"Herrat valamiehet, tämä niin odottamaton ja outo tapaus, joka on keskeyttänyt istunnon, herättää meissä, samoinkuin teissäkin vain yhden tunteen, jota ei meidän tarvinne lähemmin määritellä. Tehän tunnette kaikki ainakin maineeltaan kunnianarvoisan herra Madeleinen, Montreuil-sur-Merin pormestarin. Jos yleisön joukossa löytyy lääkäri, yhdymme mekin herra puheenjohtajaan ja pyydämme häntä hyväntahtoisesti auttamaan herra Madeleinea ja saattamaan häntä asuntoonsa".

Herra Madeleine ei sallinut yleisen syyttäjän puhua pitemmältä. Hän keskeytti hänet hyväntahtoisella, arvokkaalla tavallaan. Esitämme seuraavassa hänen puheensa sanasta sanaan, sellaisena kuin sen kirjoitti muistiin muuan läsnäolijoista heti tapahtuman jälkeen, sellaisena kuin se kaikuu vielä niiden korvissa, jotka kuulivat sen lähes neljäkymmentä vuotta sitten.

"Kiitän Teitä, herra yleinen syyttäjä, mutta minä en ole hullu. Sen tulette kohta näkemään. Te olitte tekemäisillänne suuren erehdyksen, päästäkää tämä mies vapaaksi, minä täytän vain velvollisuuteni, minä olen tuo onneton tuomittu. Minä yksinäni näen täällä selvästi ja minä sanon Teille totuuden. Jumala tuolla ylhäällä näkee tekoni, ja se riittää. Te voitte vangita minut, koska minä seison tässä. Ja kuitenkin olen minä pannut parhaani pysyäkseni piilossa. Minä kätkeydyin uuden nimen varjoon; minä tulin rikkaaksi, minä pääsin pormestariksi; minä halusin päästä kunniallisten ihmisten joukkoon. Se näyttää kuitenkin olevan mahdotonta. Mutta on paljon asioita, joita en voi Teille sanoa, en rupea tässä kertomaan Teille elämäni vaiheita, joskus ne kuitenkin tulevat tiedoksi. Minä olen varastanut hänen ylhäisyytensä piispan tavaroita, se on totta; minä olen varastanut Pikku-Gervaisin rahan, sekin on totta. On oltu oikeassa selitettäessä Teille, että Jean Valjean oli hyvin vaarallinen konna. Mutta kaikki syy ei ehkä ole hänessä. Kuulkaahan, herrat tuomarit, niin syvään painuneen miehen kuin minun ei suinkaan sovi moittia kaitselmusta eikä neuvoa yhteiskuntaa; mutta nähkääs, häpeä, josta olen yrittänyt vapautua, tuottaa pelkkää turmiota. Kaleerit tekevät kaleeriorjan. Painakaa se mieleenne, jos tahdotte. Ennen vankilaan joutumistani olin minä yksinkertainen köyhä talonpoika vain, jonkunlainen pölkkypää; vankila minut muutti. Minä olin tyhmä, minusta tuli paha; minä olin pölkky, minusta tuli kekäle. Sittemmin pelastivat minut lempeys ja hyvyys, niinkuin säälimätön ankaruus oli minut kadottanut. Mutta suokaa anteeksi, ettehän Te voi käsittää puhettani. Menkää minun huoneeseeni ja Te löydätte tulisijan tuhasta sen kahden frangin rahan, jonka minä seitsemän vuotta sitten varastin Pikku-Gervaisilta. Minulla ei ole enää mitään lisättävää. Vangitkaa minut. Jumalani! Herra yleinen syyttäjä pudistaa päätään, Te sanotte: herra Madeleine on tullut hulluksi, Te ette usko minua! Se on surkeata. Älkää ainakaan tuomitko tätä miestä! Mitä! Eivätkö nämä miehet muka tunne minua! Tahtoisinpa, että Javert olisi täällä. Hän minut tuntisi, hän!"

Kukaan ei osaisi kuvata sitä lempeätä surumielisyyttä, sitä synkeätä kaikua, mikä esiintyi näissä sanoissa. Hän kääntyi noiden kolmen rangaistusvangin puoleen:

"Kyllä minä Teidät tunnen, Brevet! Muistatteko…"

Hän vaikeni, epäröi hetkisen ja jatkoi sitten:

"Muistatko niitä kudottuja ruudullisia housunkannattimia, joita sinä pidit vankilassa?"

Brevet vavahti kuin iskun saaneena ja mitteli häntä katseellaan kiireestä kantapäähän, osottaen suunnatonta hämmästystä, jopa säikähdystäkin, Hän jatkoi:

"Chenildieu, sinä, joka pidit paljon liikanimestäsi Jumalankieltäjä, sinun on koko oikea olkapääsi pahasti palanut, koska sinä kerran kärvensit sitä tulikuuman hiilospannun päällä, saadaksesi häviämään nuo kolme kirjainta E.P.T.,[66] jotka näkyvät siinä yhä kaikesta huolimatta. Vastaa, onko se totta?"

"Se on totta", sanoi Chenildieu.

Hän kääntyi Cochepailleen:

"Cochepaille, sinun oikeassa käsivarressasi on lähellä kyynärpäätä muuan päivämäärä, joka on syövytetty siihen poltetulla ruudilla sinisin kirjaimin. Tämä päivämäärä osottaa keisarin maallenousua Cannesissa, 1 p. maaliskuuta 1815. Kääri hihasi ylös".

Cochepaille kääri hihansa ylös, kaikki katseet tähdättiin hänen paljaaseen käsivarteensa. Santarmi lähensi lamppua: mainittu päivämäärä näkyi selvästi.

Onneton mies kääntyi yleisön puoleen, kääntyi tuomarein puoleen, huulilla hymy, joka vielä nytkin vihloo läsnäolijain sydäntä, kun he sitä ajattelevat. Se oli voiton hymyä, mutta se oli myös syvimmän epätoivon hymyä.

"Te näette nyt selvästi", sanoi hän, "että minä olen Jean Valjean".

Nyt ei ollut enää tässä aitauksessa tuomareita, syyttäjiä eikä santarmeja; oli vain tuijottavia silmiä ja liikutettuja sydämiä. Ei kukaan enää muistanut osaa, jota hänen tuli näytellä; yleinen syyttäjä unohti, että hänen toimenaan oli rangaistusten vaatiminen, puheenjohtaja unohti, että hänen piti johtaa oikeuden istuntoa, puolustaja unohti, että hänen tuli puolustaa. Ja mikä vielä hämmästyttävämpää: ei ainuttakaan virallista mahtisanaa lausuttu. Yleville näyille on ominaista, että ne valtaavat kaikki sielut ja että ne tekevät kaikista todistajista katselijoita. Kukaan ei ehkä selvittänyt itselleen, mitä hän tunsi; kukaan ei ehkä vakuuttanut itselleen, että hän näki edessään loistavan valon säteilevän; kaikki tunsivat sisimmässään olevansa huikaistuja.

Oli ilmeistä, että tuo mies tuossa oli Jean Valjean. Se oli päivän selvä. Tämän miehen esiintyminen riitti luomaan kokonaan uuden valaistuksen tähän hiukkaista ennen niin hämärään seikkaan. Tarvitsematta pitempiä selityksiä ymmärsi koko tämä väkijoukko ikäänkuin äkillisen ilmestyksen avulla heti, ensi silmäyksellä tämän rehellisen, jalon miehen, joka antautui oikeuden käsiin, jott'ei toista miestä tuomittaisi hänen sijastaan. Yksityiskohdat, epäröimiset, heikot vastustelemis-yritykset häipyivät tämän selvän, valtavan tosiasian tieltä.

Vaikutelma oli ohimenevää laatua, mutta siinä silmänräpäyksessä oli se vastustamaton.

"En tahdo enempää häiritä oikeuden istuntoa", jatkoi Jean Valjean. "Minulla on vielä paljon asioita selvitettävänä. Herra yleinen syyttäjä tietää kuka minä olen sekä minne minä menen, hän voi vangituttaa minut milloin tahtoo".

Hän astui ulos käytävää kohti. Ei yksikään ääni kohonnut, ei yksikään käsi ojentunut häntä estämään. Kaikki väistyivät tieltä. Tällaisissa tapauksissa on jotakin jumalallista, joka saattaa väkijoukot väistämään yhtä miestä ja antamaan hänelle tietä. Hän kulki väkijoukon läpi hitain askelin. Ei ole päästy selville, kuka avasi oven; niin paljon vaan on varmaa, että kun hän ovelle saapui, oli se selki seljällään. Siinä hän kääntyi ja sanoi:

"Herra yleinen syyttäjä, olen milloin tahansa käytettävissänne".

Sitten kääntyi hän kuuntelijain puoleen:

"Kaikki Te, jotka olette täällä, katsotte minun ansaitsevan sääliä, eikö niin? Jumalani! Kun ajattelen, mitä olin tekemäisilläni, katson ansaitsevani vihaa. Ja kuitenkin olisin mieluummin suonut, ett'ei kaikkea tätä olisi milloinkaan tapahtunut".

Hän poistui, ja ovi sulkeutui samoin kuin se oli auennutkin, sillä ne, jotka toimittavat yleviä, suuria tekoja, ovat aina varmat siitä, että joku joukosta palvelee heitä.

Noin tuntia myöhemmin vapautti oikeus päätöksellään Champmathieun kaikesta syynalaisuudesta; ja Champmathieu, joka päästettiin heti paikalla vapaaksi, meni tiehensä yhä hölmistyneempänä, luullen kaikkia ihmisiä hulluiksi ja ymmärtämättä tästä oudosta näytelmästä rahtuakaan.