Kurjat I: Fantine

by Victor Hugo

KAHDEKSAS KIRJA

JÄLKIMAININGIT

1.

Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa.

Päivä alkoi koittaa. Fantinea oli yöllä vaivannut kuume ja unettomuus, vaikka iloiset kuvat mielessä väikkyivätkin; aamulla vaipui hän uneen. Sisar Simplice, joka oli häntä hoitanut, käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja meni valmistamaan uutta kiina-annosta. Kunnon sisar oli jo ollut hetkisen sairaalan lääkehuoneessa, kumartuneena tarkastelemaan rohtojaan ja pullojaan hyvin läheltä, sillä hämärä kääri kaikki esineet ikäänkuin jonkunlaiseen sumuverhoon. Äkkiä käänsi hän päätään ja kirkaisi heikosti. Herra Madeleine seisoi hänen edessään. Hän oli astunut hiljaa sisään.

"Tekö se olettekin, herra pormestari!" huudahti hän.

Hän vastasi matalalla äänellä:

"Mitenkä voi Fantine-parka?"

"Jotenkin hyvin nykyään. Mutta kyllä olemmekin saaneet olla levottomia".

Hän selitti kaikki, mitä oli tapahtunut, miten Fantinen tila oli hyvin huono eilis-iltana, mutta miten hän nyt voi paremmin, koska hän luuli herra pormestarin menneen hakemaan hänen lastaan Montfermeilistä. Sisar ei uskaltanut udella herra pormestarilta asian todellista laitaa, mutta hänen ulkomuodostaan osasi hän kyllä päättää, ett'ei hän ainakaan sieltä tullut.

"Hyvä on", sanoi hän, "teitte oikein, kun ette haihduttanut hänen luuloansa".

"Niinpä kyllä", jatkoi sisar, "mutta kun hän nyt saa nähdä teidät, herra pormestari, eikä lasta olekaan mukana, mitä osaamme hänelle silloin sanoa?"

Hän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.

"Kyllä Jumala sovittaa sanamme", vastasi hän.

"Ei ainakaan valehteleminen tule kysymykseen", mutisi sisar itsekseen.

Huoneeseen oli vähitellen levinnyt täysi päivänvalo. Se osui herra
Madeleinen kasvoihinkin. Sisar kohotti sattumalta silmänsä.

"Hyvä Jumala, herra!" huudahti hän, "mitä teille on tapahtunut?
Tukkannehan on aivan valkea!"

"Valkea!" toisti hän.

Sisar Simplicellä ei ollut lainkaan kuvastinta; pitkän etsimisen jälkeen löysi hän eräästä kotelosta palasen kuvastinlasia, jota sairaalan lääkäri käytti nähdäkseen oliko potilas todellakin kuollut eikä hengittänyt enää. Herra Madeleine otti lasin palasen, tarkasteli tukkaansa ja sanoi: "Kas vaan!"

Hän lausui nämä sanat välinpitämättömästi ja ikäänkuin ajatellen muita asioita.

Sisar tunsi kauhuun jähmettyvänsä kaikesta siitä salaperäisestä, jonka hän aavisti kätkeytyvän tämän välinpitämättömyyden alle.

Herra Madeleine kysyi:

"Voinko mennä hänen luokseen?"

"Eikö herra Madeleine toimitakaan hänelle lasta takaisin?" sanoi sisar, tuskin uskaltaen tehdä kysymystään.

"Tietysti, mutta siihen menee ainakin pari kolme päivää".

"Ell'ei hän saisi lainkaan nähdä herra pormestaria", jatkoi sisar arastellen, "ei hän tietäisi herra pormestarin palanneenkaan; olisi helppoa pitää häntä kärsivällisenä, ja kun lapsi sitten tulisi, ajattelisi hän aivan luonnollisesti, että herra pormestari on tuonut lapsen. Silloin ei tarvitsisi keksiä valeita".

Herra Madeleine näytti miettivän jonkun aikaa, sitten sanoi hän tyynellä vakavuudellaan:

"Ei käy päinsä, sisareni. Minun täytyy nähdä hänet. Minun on ehkä kiire".

Nunna ei näyttänyt huomaavan tuota sanaa "ehkä", joka antoi herra pormestarin sanoille hämärän, kummallisen mielen. Hän vastasi kunnioittavasti alentaen katseensa ja äänensä:

"Siinä tapauksessa, hän nukkuu, mutta herra pormestari astuu sisään vaan".

Herra Madeleine puhui jostakin ovesta, joka sulkeutuessaan sai aikaan melua, niin että sairaskin voisi siitä herätä; sitten astui hän Fantinen huoneeseen, läheni vuodetta ja raotti uutimia. Hän nukkui. Hengitys lähti hänen rinnastaan koristen näille taudeille ominaisella hirvittävällä tavalla, joka vihloo äitien sydäntä, kun he valvovat öisin kuolemaan tuomitun nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Mutta tämä hengitys häiritsi tuskin sitä sanomattoman rauhan ilmettä, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen ja joka unessa muutti hänen muotonsa kokonaan. Kalpeus oli muuttunut valkeudeksi; hänen poskensa olivat ruusunpunaiset. Hänen pitkät vaaleat silmäripsensä, ainoa sulo, mikä hänelle oli jäänyt neitseellisen kauneutensa ja nuoruutensa päiviltä, värisivät hiljaa, vaikka silmäkannet olivatkin kiinni painettuina. Koko hänen olentonsa vavahteli aivan kuin olisivat salaperäiset siivet pyrkineet aukenemaan ja kohottamaan hänet ylä-ilmoihin; tuntui kuin olisi kuullut niiden havinan, vaikka ne pysyivätkin näkymättöminä. Kun hän siinä sellaisena lepäsi, ei olisi mitenkään voinut luulla häntä melkein toivottomasti sairaaksi. Hän näytti pikemmin lentoon kohoavalta kuin kuolevalta.

Kun käsi ojentautuu irrottamaan kukkaa, värisee oksa ja näyttää ikäänkuin vetäytyvän pakoon, mutta samalla tarjoavan aarrettaan. Ihmisruumiissakin tuntuu tuollainen värähdys, kun saapuu hetki, jolloin kuoleman näkymättömät sormet kurkottautuvat poimimaan sielun.

Herra Madeleine pysähtyi liikkumattomaksi vuoteen ääreen, katsellen vuoroin sairasta, vuoroin ristiinnaulitun kuvaa, niinkuin hän oli tehnyt kaksi kuukautta aikaisemmin, päivänä, jolloin hän oli tullut ensi kerran katsomaan Fantinea tähän turvapaikkaan. He olivat molemmat samoissa asennoissakin: Fantine nukkui, hän rukoili; nämä kaksi kulunutta kuukautta olivat tuoneet vain sen muutoksen, että Fantinen tukka oli nyt harmaa ja hänen valkea.

Sisar ei ollut tullut huoneeseen hänen kanssaan. Hän seisoi vuoteen ääressä sormi huulilla, aivan kuin olisi tarvinnut kehottaa jotakuta tässä huoneessa olemaan hiljaa.

Fantine avasi vihdoin silmänsä, huomasi hänet ja kysyi rauhallisesti hymyten:

"Entä Cosette?"

2.

Fantine on onnellinen.

Fantine ei tehnyt yhtään hämmästyksen eikä ilon elettä; hän oli itse pelkkää iloa. Hän teki tuon yksinkertaisen kysymyksensä: "entä Cosette?" niin syvällä luottamuksella, niin suurella varmuudella, niin täydelleen vailla pienintäkin epäilystä tai rauhattomuutta, ettei herra Madeleine löytänyt sanaakaan vastaukseksi. Hän jatkoi:

"Minä tiesin, että te seisoitte siinä. Minä nukuin, mutta minä näin kuitenkin teidät. Minä seurasin Teitä silmilläni koko yön. Teitä valaisi loistava sädekehä ja teidän ympärillänne oli paljon taivaallisia olentoja".

Madeleine kohotti katseensa ristiinnaulitun kuvaan.

"Mutta", jatkoi hän, "sanokaahan jo minulle, missä Cosette on? Miksi ette ole pannut häntä tähän vuoteelleni, jotta olisin nähnyt hänet heti herätessäni?"

Hän vastasi konemaisesti jotakin, jota hän ei ole koskaan voinut myöhemmin muistaa.

Onneksi oli lääkäri saanut vihiä ja kiiruhtanut paikalle. Hän tuli herra Madeleinen avuksi.

"Lapsukaiseni", sanoi lääkäri, "tyyntykää. Tyttönne on jo täällä".

Fantinen silmät sädehtivät ja valaisivat loisteellaan koko hänen olentonsa. Hän liitti kätensä yhteen, kasvoilla ilme, johon sisältyi kaikki, mitä rukouksessa voi olla rajuinta ja lempeintä:

"Oi!" huudahti hän, "tuokaa hänet minulle!"

Mikä liikuttava äidin harhaluulo! Cosette oli hänen mielestään yhä tuollainen pikku-lapsi, jota tuodaan.

"Ei vielä", virkkoi lääkäri, "ei vielä juuri. Teissä on vielä hiukan kuumetta. Lapsenne näkeminen kiihdyttäisi teitä ja tuottaisi turmiollisia seurauksia. Teidän täytyy ensin tulla terveeksi".

Fantine keskeytti hänen puheensa tuimasti.

"Mutta minähän olen terve! Minä sanon teille, että minä olen aivan terve! On tuokin aika tyhmyri, tuo lääkäri! Minä tahdon nähdä lapseni!"

"Nähkääs nyt", sanoi lääkäri, "miten te kiivastutte. Niinkauvan kun te käyttäydytte tuolla lailla, vastustan minä sitä, että lapsenne tuotaisiin teille. Ei riitä yksistään nähdä häntä kerran, tulee elää hänen takiaan. Kun te tulette järkiinne, tuon minä itse hänet tänne".

Äiti-raukka painoi päänsä alas.

"Herra lääkäri, pyydän anteeksi. Ennen en minä olisi suinkaan puhunut siten kuin minä tässä puhuin, mutta minulle on sattunut niin paljon onnettomuutta, ett'en joskus enää tiedä mitä puhunkaan. Ymmärrän kyllä, että te pelkäätte mielenliikutusta; minä odotan niin kauvan kun te vaan tahdotte, mutta minä vannon teille, ett'ei lapseni näkeminen olisi tehnyt minuun lainkaan pahaa vaikutusta. Minä näen hänet, minä en ole jättänyt häntä silmistäni eilis-illasta asti. Tiedättekö, jos hänet nyt tuotaisiin tänne, niin minä vaan hänelle hellästi, hiljaa puhelisin. Siinä kaikki. Eikö ole aivan luonnollista, että minä haluan nähdä lastani, kun on käyty hänet varta vasten noutamassa Montfermeilista? En ole vihoissani. Tiedän kyllä tulevani onnelliseksi. Koko yön näin vain valoa ja ihanuutta ja ihmisiä, jotka hymyilivät minulle. Herra lääkäri saa tuoda Cosetten minulle, milloin hän vaan tahtoo. Minussa ei ole enää kuumetta, koska olen parantunut; tunnen selvästi, ett'ei minua vaivaa enää mikään; mutta olen aivan kuin olisin todellakin sairas, enkä liikahdakaan, tehdäkseni näiden hoitaja-naisten mieliksi. Kun sitten nähdään, että minä olen niin hiljaa ja niin rauhallinen, silloin sanotaan: nyt täytyy antaa hänelle lapsensa".

Herra Madeleine oli istuutunut tuolille vuoteen viereen. Fantine kääntyi häneen päin; hän ponnisteli huomattavasti, näyttääkseen tyyneltä ja "hyvin kiltiltä", kuten hän tapasi sanoa tuossa sairauden synnyttämässä avuttomuudessaan ja heikkoudessaan, jotta ei enää voitaisi olla tuomatta hänelle Cosettea, kun havaittaisiin hänet niin rauhalliseksi. Mutta vaikka hän näin kokikin hillitä itseään, ei hän voinut olla tekemättä herra Madeleinelle tuhansia kysymyksiä.

"Oliko teillä hauska matka, herra pormestari? Ah, miten olittekaan hyvä, kun läksitte noutamaan häntä minulle! Sanokaa vain, miten hän nyt jaksaa. Onko hän hyvin kestänyt matkan vaivat? Voi! hän ei varmaankaan tunne minua enää! Näin pitkässä ajassa on hän ehtinyt unohtaa minut, tuo sydänkäpyseni! Lapsilla niillä ei ole sitten muistoa lainkaan. Ne ovat aivan kuin lintuset. Tänään ne näkevät yhden esineen, huomenna toisen, ja sitten ne eivät enää ajattele kumpaistakaan. Oliko hänellä edes puhtaita liinavaatteita? Pitivätkö nämä Thénardierit hyvää huolta hänen siisteydestään? Miten oli hänen ruokansa laita? Ah, jos tietäisitte miten kärsinkään toistaessani kurjuuteni aikana kaikkia näitä kysymyksiä! Mutta nythän se on sekin ohi. Minä olen iloinen. Oi kuinka haluaisinkaan häntä nähdä! Herra pormestari, oliko hän teistä kaunis, tuo minun pikku tyttöseni? Teidän oli kai hyvin kylmä niissä kyytivaunuissa! Eiköhän häntä voisi tuoda tänne lyhyeksi, lyhyeksi hetkeksi vaan ja viedä sitten heti pois taas? Sanokaahan! Tehän olette isäntä täällä, teidänhän vain tarvitsee käskeä!"

Herra Madeleine tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Cosette on kaunis, Cosette voi hyvin, Te saatte nähdä hänet heti, tyyntykää nyt vaan. Te puhutte liian kiihkeästi ja sitten te ojentelette käsiänne peitteen alta ja siitä yskänne pahenee".

Yskänpuuskaukset keskeyttivät todellakin Fantinen puhetta melkein joka sanassa.

Fantine ei nurissut, hän pelkäsi liian kiihkeillä valituksillaan vähentäneensä luottamusta, jota hän halusi herättää, ja hän ryhtyi puhelemaan joutavista asioista:

"Se on jokseenkin kaunista seutua se Montfermeil, eikö niin? Kesäisin on sinne hyvä tehdä huvimatkoja. Miten niiden Thénardierein asiat luistavat? Ei niillä main paljon isoista väkeä kulje. Se onkin se heidän majatalonsa jonkunlainen nurkkakapakka vain".

Herra Madeleine piteli yhä hänen kättään omassaan ja tarkasteli häntä huolestuneena; hän oli ilmeisesti tullut sanomaan Fantinelle asioita, joiden edessä hän nyt joutui epäröimisen valtaan. Suoritettuaan tehtävänsä oli lääkäri vetäytynyt pois. Vain sisar Simplice oli heidän kanssaan. Mutta yht'äkkiä huudahti Fantine kesken tätä hiljaisuutta:

"Minä kuulen hänen äänensä! Hyvä Jumala! Minä kuulen hänen äänensä!"

Hän viittasi kädellään olemaan hiljaa, pidätti hengitystään ja kuunteli ihastuneena.

Joku lapsi leikki pihalla, portinvartijattaren tai jonkun työläisvaimon lapsi. Se on niitä sattumia, joita tapaa aina ja jotka näyttävät kuuluvan surullisten tapahtumain salaperäiseen koneistoon. Lapsi, pieni tyttönen, hyöri ja hääri ja juoksi lämpimikseen, nauroi ja lauloi täyttä kurkkua. Ah! Mihin kaikkeen sekaantuvatkaan lasten leikit! Juuri tämän pienen tytön kuuli Fantine laulavan.

"Oi!" jatkoi hän, "se on minun Cosetteni! Minä tunnen hänen äänensä!"

Lapsi kaikkosi pois niinkuin oli tullutkin, ääni vaikeni, Fantine kuulosti vielä jonkun aikaa, sitten saivat hänen kasvonsa synkän ilmeen ja herra Madeleine kuuli hänen puhelevan hiljaa: "Kuinka tuo lääkäri on ilkeä, kun ei anna minun nähdä lastani! Sillä miehellä onkin niin pahannäköiset kasvot!"

Mutta vähitellen palasi hänen ilomielensä taas. Hän puheli yhä itsekseen, pää korvallisella:

"Miten onnellisiksi tulemmekaan! Me saamme ensiksikin pienen puutarhan, sen on jo herra Madeleine luvannut minulle. Tyttöseni saa leikkiä puutarhassa. Hän kai tuntee jo kirjaimet, minä opettaisin häntä sitten tavaamaan. Hän ajaisi ruohikossa takaa perhosia. Minä katselisin häntä. Ja sitten hän pääsisi ripille. Ah niin! Milloinkahan hän pääsisikään ripille?"

Hän rupesi laskemaan sormillaan.

"… Yksi, kaksi, kolme, neljä … hän on nyt seitsemän vanha. Viiden vuoden päästä. Hän saisi valkean hunnun, hienot harsosukat, hän näyttäisi oikein pikku-neidiltä. Oi hyvä sisareni, ette tiedäkään, kuinka tyhmä minä olen, minä ajattelen tässä tyttäreni ripillepääsyä!"

Ja hän rupesi nauramaan.

Herra Madeleine oli päästänyt hänen kätensä. Hän kuunteli Fantinen juttelua kuin kuunnellaan humisevaa tuulta, silmät maahan luotuina, ajatus vaipuneena pohjattomiin mietiskelyihin. Äkkiä lakkasi Fantine puhumasta, hän kohotti vaistomaisesti päätään. Fantine oli muuttunut hirvittävän näköiseksi.

Hän ei puhunut enää, hän ei enää hengittänyt; hän oli noussut puoliksi istualleen, laihat olkapäät tulivat esiin paidan alta, hänen kasvonsa, jotka vielä hetki sitten säteilivät iloa, olivat muuttuneet kalman kalpeiksi ja hän näytti suuntaavan kauhun suurentamat silmänsä johonkin hirmunäkyyn huoneen toisessa päässä.

"Jumalani! Mikä teidän on, Fantine?" huudahti herra Madeleine.

Fantine ei vastannut, hän ei irrottanut katsettansa esineestä, jonka hän tuntui näkevän, hän kosketti toisella kädellään herra Madeleinen käsivarteen ja toisella viittasi häntä katsomaan taakseen.

Herra Madeleine käännähti ympäri ja näki Javertin.

3.

Javert on tyytyväinen.

Mitä oli tapahtunut?

Kello löi puoli yksi, kun herra Madeleine poistui Arrasin oikeussalista. Hän tuli majataloonsa juuri parhaaseen aikaan päästäkseen heti paluumatkalle postivaunuissa, joihin muistamme hänen tilanneen itselleen paikan. Vähää ennen kello kuutta aamulla oli hän saapunut Montreuil-sur-Meriin; hänen ensimäisenä huolenansa oli ollut panna postiin kirjeensä Laffittelle, sekä kiirehtiä sairaalaan Fantinea katsomaan.

Mutta tuskin oli hän poistunut oikeuden istuntosalista, kun ensimäisestä hämmästyksestään toipunut yleinen syyttäjä oli ruvennut puhumaan, välittääkseen Montreuil-sur-Merin kunnianarvoisan pormestarin mielenvikaisuus-kohtausta, julistaakseen, ett'ei tämä outo tapaus, joka kyllä selviäisi myöhemmin, ollut missään suhteessa muuttanut hänen vakaumustaan ja vaatiakseen sillä välin tämän Champmathieun tuomitsemista, koska hän oli ilmeisesti oikea Jean Valjean. Yleisen syyttäjän itsepäinen vakaumus oli silminnähtävästi ristiriidassa kaikkien, niin hyvin yleisön kuin tuomarien ja valamiesten vakaumuksen kanssa. Puolustajan oli ollut sangen helppoa kumota tämä mahtipontinen puhe ja osottaa, että herra Madeleinen, s.t.s. oikean Jean Valjeanin paljastusten kautta oli juttu saanut tykkänään, täydellisesti toisen luonteen sekä että tuomarein edessä seisoi nyt syytön mies. Asianajaja oli saanut siitä aiheen ankarasti kosketella oikeudellisia erehdyksiä, jotka kovaksi onneksi eivät ole niinkään harvinaisia, j.n.e., j.n.e., puheenjohtaja oli loppulausunnossaan yhtynyt puolustajaan, ja muutamain minuuttien kuluttua oli valamiehistö vapauttanut Champmathieun kaikesta kanteesta.

Mutta yleiselle syyttäjälle piti olla joku Jean Valjean, ja kun hän oli menettänyt Champmathieun, kävi hän käsiksi Madeleineen.

Heti Champmathieun vapauttamisen jälkeen sulkeutuivat yleinen syyttäjä ja puheenjohtaja kahdenkeskiseen neuvotteluun. He keskustelivat "välttämättömyydestä toimittaa Montreuil-sur-Merin herra pormestari varmaan talteen". Tämä lause on sanasta sanaan otettu herra yleisen syyttäjän alkuluonnoksesta ilmotuskirjelmäksi prokuraattorille. Päästyään ensimäisestä liikutuksestaan, ei puheenjohtajalla enää ollut suuria vastaanväitettävänä. Oikeuden täytyi joka tapauksessa tehdä tehtävänsä. Ja sitten, sanoaksemme kaikki, vaikka puheenjohtaja olikin hyvä ja sangen älykäskin mies, oli hän kuitenkin kiihkeä kuningasmielinen, ja häntä oli loukannut se seikka, että Montreuil-sur-Merin pormestari oli Cannesin maihinnoususta puhuessaan sanonut keisari eikä Buonaparte.

Annettiin siis vangitsemis-käsky. Yleinen syyttäjä toimitti sen Montreuil-sur-Meriin erityisellä pikalähetillä ja jätti asian poliisikomisario Javertin huostaan.

Tiedämme Javertin palanneen Montreuil-sur-Meriin heti todistettuaan.

Javert nousi juuri makuulta, kun lähetti jätti hänelle vangitsemismääräyksen sekä käskyn tuoda vangittu oikeuden eteen.

Lähetti oli itsekin kokeneimpia poliisimiehiä, ja hän selitti parilla sanalla Javertille, mitä Arrasissa oli tapahtunut. Yleisen syyttäjän allekirjottama vangitsemismääräys kuului seuraavasti: "Komisario Javert vangitkoon herra Madeleinen, Montreuil-sur-Merin pormestarin, jonka on tämän päivän istunnossa havaittu olevan vapautettu rangaistusvanki Jean Valjean".

Ken ei olisi tuntenut Javertia ja olisi nähnyt hänet sillä hetkellä, kun hän tunkeusi sairaalan etuhuoneeseen, ei olisi osannut aavistaakaan mitään erinomaisempaa olevan tekeillä, vaan olisi Javert hänen mielestään ollut aivan tavallisen näköinen. Hän oli kylmä, tyyni, vakava, hänen harmaat hivuksensa valuivat sileinä ohimoille, ja hän nousi rappuja totutulla hitaudellaan. Mutta ken olisi tuntenut hänet perin pohjin ja tarkastellut häntä huolellisesti, olisi kauhistunut. Hänen nahka-kauluksensa solki oli tavalliselta paikaltaan niskassa siirtynyt vasemman korvan kohdalle. Se osotti suunnatonta kiihtymystä.

Javert oli kaikessa täydellinen; hän ei kärsinyt ryppyä velvollisuudessaan eikä virkapuvussaan; kaikki kävi sääntöjen mukaisessa tarkassa järjestyksessä rikoksellisista takin nappeihin asti.

Jotta hän oli pannut kauluksensa soljen väärään paikkaan, siihen oli tarvittu jotain suurta mielenliikutusta, sellaista, jota voimme kutsua sisäiseksi maanjäristykseksi. Hän oli tullut huomiota herättämättä, ottanut läheiseltä vahti-asemalta mukaansa korpraalin ja neljä sotilasta, jättänyt sotilaat pihalle ja kysellyt Fantinen huonetta vanhalta portinvartijattarelta, joka ei osannut lainkaan aavistaa pahaa, koska hän oli usein ennenkin nähnyt aseistettuja miehiä tulevan herra pormestarin puheille.

Tultuaan Fantinen huoneen edustalle käänsi Javert avainta, työnsi ovea auki hiljaa kuin sairaanhoitaja tai sala-urkkija ja astui sisään.

Tai paremmin sanoen, hän ei astunut sisään. Hän jäi seisomaan kynnykselle oven rakoon, hattu päässä, vasen käsi pistettynä leukaan asti napitetun päällystakin alle. Kyynärtaipeessa saattoi erottaa hänen suunnattoman keppinsä lyijynupin, vaikka hän koettikin peittää selkänsä taakse tuota hirveätä asettaan.

Hän jäi tähän asentoon lähes minuutin ajaksi, kenenkään huomaamatta hänen läsnäoloaan. Äkkiä kohotti Fantine silmänsä, näki hänet ja sai herra Madeleinenkin kääntymään.

Kun Madeleinen katse kohtasi Javertin katseen, muuttui tuo hievahtamaton, liikkumaton, puhumaton Javert kauhistuttavan näköiseksi. Ei mikään inhimillinen tunne voi muuttua niin hirvittäväksi kuin ilo.

Hänen kasvonsa olivat kuin pahanhengen, joka löytää uhrinsa.

Varma tietoisuus siitä, että nyt hänellä oli vihdoinkin vallassaan Jean Valjean, loihti hänen kasvoilleen kaiken, mikä liikkui hänen sielussaankin. Raivoisassa myllerryksessä oli pohjamuta kohoutunut pinnalle. Nöyryytyksen tunne siitä, että oli vähän jäljiltä eksynyt ja että oli edes muutamiksi silmänräpäyksiksi erehtynyt tuon Champmathieun suhteen, oli haihtunut sen ylpeän puolustuksen tieltä, että hänhän oli ensiksi arvannut oikein ja että hänellähän oli jo niin kauvan ollut oikea vainu. Javertin tyytyväisyys ilmeni hänen mahtavassa asennossaan. Voitonriemun koko rumuus kuvastui tälle kalpealle otsalle. Siinä näkyi kaikki se kamaluus, mikä tyytyväisillä kasvoilla saattaa näkyä.

Javert oli tällä hetkellä kuin taivaassa. Pääsemättä siitä tietoisuudessaan täysin selville, tunsi hän kuitenkin hämärästi sisimmässään oman tärkeytensä ja saavuttamansa menestyksen, hän tunsi, mitenkä hän, Javert, oli oikeuden, valon ja totuuden ruumiillistunut ilmestys, jonka ylevänä tehtävänä oli pahan musertaminen. Hän näki takanansa ja ympärillään, suunnattomissa syvyyksissä, esivallan, oikeuden, tutkittavat asiat, lain kirkkauden, pelottavan rangaistuksen, kaikki tähdet; hän valvoi järjestystä, hän singahutti lain salamia, hän kosti yhteiskuntaa vastaan tehdyt rikokset, hän avusti asevoimin rajatonta hallitusvaltaa; hän kohosi kirkkauteen ja loistoon; hänen voitossaankin oli vielä jäännös taistelun uhmaa ja ottelun tulisuutta; siinä ylpeänä, mahtavana seisoessaan kuvasti hän täydessä loistossaan jonkun säälimättömän julman pääenkelin yli-inhimillistä petomaisuutta; sen teon synkästä pimennosta, jota hän parhaillaan täytti, välkähti tuolloin tällöin hänen lujaan kouraansa puserretun yhteiskunnan miekan hohtava terä; onnellisena ja jalon närkästyksen täyttämänä musersi hän kantapäällään rikoksen, paheen, kapinahengen, hävityksen, helvetin voimat; hän sädehti, hän ruhjoi, hän hymyili, ja tästä hirvittävästä Pyhästä Mikaelista loisti eittämätön suuruus.

Vaikka Javert olikin kauhistuttava, ei hänessä kuitenkaan näkynyt mitään halpamaista.

Rehellisyys, vilpittömyys, suoruus, vakaumus, velvollisuuden tunto ovat asioita, jotka väärille poluille johtuessaan voivat tulla kauhistuttaviksi, mutta jotka kauhistuttavinakin ovat suuremmoisia; niiden mahtava vaikutus johtuu ihmisluonnon mukaisesti juuri tuosta kauhun tunteesta. Ne ovat hyveitä, joissa on vain yksi pahe, erehdys. Hirveimmissä muodoissaan esiintyvän kiihkoilijan rehellisen säälimättömästä voitonriemusta säteilee kuitenkin jonkunlainen kaameata kunnioitusta herättävä ylevyys. Kauhistuttavassa onnellisuudessaan oli Javert itse tietämättään kuitenkin yhtä suuresti surkuteltava kuin jokainen koston-iloa paistava raaka ja sivistymätön ihminen. Ei voi ajatella järisyttävämpää, kamalampaa näkyä kuin nämä kasvot, joille kuvastui kaikki se, mitä voisimme kutsua hyvän pahaksi.

4.

Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliiseensa.

Fantine ei ollut nähnyt Javertia lainkaan sen jälkeen kun herra pormestari oli vapauttanut hänet tämän miehen käsistä. Hänen sairaat aivonsa eivät osanneet asioita arvostella, mutta siitä oli hän varma, että Javert oli nyt tullut häntä uudestaan hakemaan. Hän ei voinut sietää tämän miehen kamalaa ulkomuotoa, hän tunsi menehtyvänsä, hän peitti käsin kasvonsa ja huusi tuskissaan:

"Herra Madeleine, pelastakaa minut!"

Jean Valjean — täst'edes emme käytä enää hänestä muuta nimeä — oli noussut seisoalleen. Hän sanoi Fantinelle lempeimmällä, levollisimmalla äänellään:

"Olkaa rauhassa. Ei hän ole tullut teitä hakemaan".

Sitten kääntyi hän Javertin puoleen ja sanoi:

"Tiedän kyllä, mitä varten olette tullut".

Javert vastasi:

"No, joutua siis!"

Äänensävyssä, millä hän lausui nämä kolme sanaa, oli jotakin raivokasta, vimmattua. Javert ei sanonut: "No, joutua siis!" vaan hän sanoi: "Na, jautoa sääs!" Ei mikään kirjoitustapa voi ilmaista äänenväriä, millä nuo sanat lausuttiin; se ei ollut enää inhimillistä puhetta, se oli pedon murinaa.

Hän ei menetellyt lainkaan tavallisuuden mukaan; hän ei ryhtynyt selittämään asiaa; hän ei esittänyt kirjettä, missä käskettiin tuoda vangittu oikeuden eteen. Hänen mielestään oli Jean Valjean jonkunlainen salakähmäinen, saavuttamaton vihollinen, ovela painija, jota hän oli pidellyt käsissään jo viisi vuotta voimatta paiskata häntä tantereeseen. Tämä vangitseminen ei merkinnyt taistelun alkua, se merkitsi loppua. Hän sanoikin siis vain: "No joutua siis!"

Mutta hän ei edennyt askeltakaan; hän naulitsi Jean Valjeaniin jäätävän katseensa, jonka hän iski uhriinsa kuin rautakynnen ja jolla hän oli tottunut vetämään onnettomat vastustamattomasti luoksensa.

Tämän samaisen katseen oli Fantine kaksi kuukautta aikaisemmin tuntenut tunkevan luihin ja ytimiinsä asti.

Kuullessaan Javertin äreät sanat avasi Fantine silmänsä. Olihan herra pormestari tuossa lähellä. Mitä tarvitsi hänen pelätä?

Javert astui nyt keskelle huonetta ja karjasi:

"No, eikö sinusta tule lähtöä?"

Onneton Fantine katsahti ympärilleen. Ei ketään muita kuin nunna ja herra pormestari ollut saapuvilla. Ketä voikaan siis tarkottaa tämä raaka sinutteleminen? Vain häntä. Hän vapisi.

Silloin näki hän kamalan näyn, niin kamalan, ett'ei ollut moista aavistanut edes kauheimmissa kuumehourailuissaan.

Hän näki sala-urkkija Javertin tarttuvan herra pormestaria kauluksesta; hän näki herra pormestarin taivuttavan päänsä. Hän luuli maailmanlopun tulevan.

Javert oli todellakin tarttunut Jean Valjeania kauluksesta.

"Herra pormestari!" kirkaisi Fantine.

Javert purskahti nauruun, tuohon inhottavaan nauruun, joka paljasti ikeniä myöten kaikki hänen hampaansa.

"Ei täällä ole enää herra pormestaria!"

Jean Valjean ei kokenutkaan irrottaa kättä, joka piteli hänen takinkauluksestaan. Hän sanoi:

"Javert…"

Javert keskeytti:

"Sinun tulee kutsua minua herra komisarioksi".

"Herra", jatkoi Jean Valjean, "haluaisin puhua teille pari sanaa kahden kesken".

"Kovaa! Puhu kovaa!" vastasi Javert; "minulle puhutaan aina kovaa!"

Jean Valjean jatkoi ääntään hiljentäen:

"Minulla olisi vain muuan harras pyyntö teille…"

"Johan minä käskin sinua puhumaan kovaa".

"Mutta sitä ei saa kuulla muut kuin te…"

"Mitä se minua koskee? Minä en kuuntele!"

Jean Valjean kääntyi hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle nopeasti ja hyvin hiljaa:

"Myöntäkää minulle kolme päivää! Kolme päivää, mennäkseni hakemaan tämän onnettoman naisen lasta! Minä maksan, mitä vaan vaaditte. Te voitte tulla mukaani, jos haluatte".

"Jopa nyt pilojasi puhut!" huusi Javert. "Etpä totta tosiaan ole tyhmimpiä! Sinä pyydät minulta kolmea päivää päästäksesi pakoon! Sanot muka lähteväsi hakemaan tämän naikkosen lasta! Ompa se viisaasti keksitty!"

Fantine säpsähti.

"Lastani!" huudahti hän, "hakemaan! Hän ei siis olekaan täällä!
Sisareni, vastatkaa, missä on Cosette? Tahdon lapseni! Herra Madeleine!
Herra pormestari!"

Javert polki jalkaa.

"Siinä toinen! Pidätkö kitasi, senkin lunttu! On tämäkin kaunista paikkakuntaa tämä, missä kaleerivangit ovat hallitusmiehiä ja missä yleisiä naisia hoidellaan kuin kreivittäriä ikään. Mutta kyllä tästä nyt tulee sukkela loppu! Jo oli aikakin!"

Hän katsahti tuikeasti Fantineen ja lisäsi, tarttuen kourallaan Jean
Valjeanin kaulaliinaan, kaulukseen ja paitaan yhtaikaa:

"Minä sanon sinulle, ett'ei ole olemassa herra Madeleinea eikä herra pormestaria. On olemassa vain varas, rosvo, rangaistusvanki Jean Valjean! Häntä minä tässä juuri pitelen! Ja muuta hän ei ole!"

Fantine kavahti äkkiä kohoksi, nojaten jäykkiin käsivarsiinsa ja käsiinsä, katseli Jean Valjeania, katseli Javertia, katseli nunnaa, avasi suunsa kuin puhuakseen, korinaa kuului hänen kurkustaan, hänen hampaansa kalisivat, hän ojenteli tuskissaan käsivarsiansa, availi suonenvedontapaisesti nyrkkejänsä, etsi apua ympäriltään kuin hukkuva, ja vaipui sitten kuin musertuneena tyynylleen. Pää kolahti vuoteen laitaa vastaan ja retkahti rinnalle, suu levisi ammolleen, silmät olivat auki, niiden tuike sammunut.

Hän oli kuollut.

Jean Valjean laski kätensä Javertin kädelle, joka häntä piteli, avasi sen kuin lapsen käden ja sanoi:

"Te olette tappanut tämän naisen!"

"Lopettakaamme!" huusi Javert raivoissaan. "En minä ole tullut tänne puheita kuuntelemaan. Heittäkäämme kaikki joutavat. Vahti odottaa alhaalla. Matkaan heti, tai tahdotteko käsiraudat!"

Huoneen nurkassa oli muuan vanha, ränsistynyt rautasänky, jota sisaret käyttivät leposijanaan valvoessaan sairaiden luona. Jean Valjean astui tämän sängyn luo, irrotti siitä silmänräpäyksessä jo kovin hontelon pääpuolen, mikä oli hyvin helppo tehtävä hänen voimilleen, tarttui kourin vahvimpaan rautatankoon ja mitteli katseillaan Javertia. Javert peräytyi ovelle.

Rautatanko kädessään astui Jean Valjean hitaasti Fantinen vuodetta kohti. Saavuttuaan sen ääreen kääntyi hän ympäri ja sanoi Javertille tuskin kuuluvalla äänellä:

"Annan teille sen neuvon, ett'ette häiritse minua tällä hetkellä".

Varmaa on, että Javert vapisi.

Hän ajatteli ensin lähteä hakemaan vahtia, mutta Jean Valjean voi sillä välin luikkia tiehensä. Hän jäi siis huoneeseen, tarttui keppiinsä alapäästä kiinni ja nojasi ovenpieleen, hellittämättä Jean Valjeania silmistään.

Jean Valjean laski kyynärpäänsä sängyn pielustalle, nojasi otsaansa käteensä ja katseli liikkumatonna lepäävää Fantinea. Hän jäi tähän asentoon puhumattomaksi, hievahtamattomaksi, ajattelematta varmaankaan enää mitään tämän maailman asioita. Hänen kasvoillaan ja hänen asennossaan näkyi enää vain sanomattoman säälin ilme. Hetkisen näin tuijoteltuaan kumartui hän Fantinen puoleen ja alkoi puhella hänelle hiljaa.

Mitä sanoi hän Fantinelle? Mitä saattoi sanoa tämä mies, joka oli kadotukseen ja kiroukseen tuomittu, tälle naiselle, joka oli kuollut? Mitä hän puhui? Ei kukaan ihminen maan päällä sitä kuullut. Kuuliko sitten kuollut hänen sanansa? Niitä on liikuttavia harhaluuloja, jotka ovat ehkä ylevintä todellisuutta. Varmaa kuitenkin on että sisar Simplice, ainoa tapahtuman todistaja, on usein kertonut selvään nähneensä sillä hetkellä, jolloin Jean Valjean puhui Fantinen korvaan, kohoovan näille kalpeille huulille ja näihin hämäriin, haudan hämmästystä kuvastaviin silmiin sanoin selittämättömän, kirkkaan hymyn.

Jean Valjean tarttui molemmin käsin Fantinen päähän ja laski sen tyynylle hellävaroen kuin äiti lapsensa pään, veti kiinni hänen paitansa rihman ja työnsi huolellisesti hänen hivuksensa päähineen alle. Sitten sulki hän kuolleen silmät.

Fantinen kasvot näyttivät tällä hetkellä kummallisen kirkastuneilta.

Kuolema merkitsee astumista suuren valon piiriin.

Fantinen käsi riippui vuoteen ulkopuolella. Jean Valjean polvistui tämän käden eteen, kohotti sitä hellästi ja painoi siihen suudelman.

Sitten nousi hän jälleen seisoalleen ja sanoi Javertiin päin kääntyen:

"Nyt olen teidän käytettävissänne".

5.

Sopiva hauta.

Javert vei Jean Valjeanin kaupungin vankilaan.

Herra Madeleinen vangitseminen synnytti Montreuil-sur-Merissä tavattoman melun tai paremmin sanoen: tavattoman mieltenkuohun. Sydäntämme särkee, mutta me emme voi salata sitä seikkaa, että kuullessaan vain nuo sanat: Hän on entinen kaleeriorja, heittivät melkein kaikki hänet oman onnensa nojaan. Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa oli ehditty unohtaa kaikki hyvä, mitä hän oli tehnyt, ja hänestä tuli "vain kaleerivanki". Tähän tulee kuitenkin lisätä, ett'ei tunnettu vielä kaikkea, mitä oli tapahtunut Arrasissa. Koko päivän kuuli kaikkialla kaupungissa tämäntapaisia keskusteluja:

"Tiedättehän! Hän on vapautettu rangaistusvanki! — Kuka sitten? — Pormestari. — Loruja! Herra Madeleineko? — Niin. — Oikeinko totta? — Ei hänen nimensä ollutkaan Madeleine, vaan joku inhottava Béjean, Bojean, Boujean. — Ah! Jumalani! — Hänet on vangittu. — Vangittu! — Viety kaupungin vankilaan siksi, kunnes hänet muutetaan toiseen paikkaan. — Kunnes hänet muutetaan toiseen paikkaan! Muutetaanko hänet! Minne hänet muutetaan? — Hänet viedään rikos-oikeuden eteen eräästä varkaudesta julkisella tiellä, jonka hän kuuluu tehneen aikoinaan. — No johan minä sitä ajattelin! Tämä mies oli niin liian hyvä, liian täydellinen, liian lempeä. Hän kieltäytyi kunniarististä, hän jakeli rahoja kaikille paitaressuille, joita tapasi. Jo minä sitä aina aavistelin, että siinä takana on varmaan joku roskainen juttu!"

"Salongeissa" varsinkin piestiin kieltä tähän suuntaan.

Muuan vanha vallasnainen, Drapeau blanc'in[67] tilaaja, päästi ilmoille seuraavan mietelmän, jonka syvyyksiin on melkein mahdotonta tunkeutua:

"En ole lainkaan pahastunut. Se niitä buonapartelaisia opettaa!"

Näin hävisi Montreuil-sur-Meristä haamu, joka oli kulkenut herra Madeleinen nimellä. Kolme, neljä henkilöä koko kaupungissa pysyi uskollisena hänen muistolleen. Vanha portinvartijatar, joka oli häntä palvellut, kuului näiden joukkoon.

Saman päivän iltana istui tämä kunnon vanhus kopissaan vielä vallan säikäyksissään ja surullisten ajatusten rasittamana. Tehdas oli ollut suljettuna koko päivän, pääportti vahvasti lukossa, katu autiona. Koko talossa oli vain nuo kaksi nunnaa, sisar Perpetua ja sisar Simplice, jotka valvoivat Fantinen ruumiin ääressä.

Lähetessä sen hetken, jolloin herra Madeleinen oli tapa tulla kotiin, nousi kelpo portinvartijatar vaistomaisesti, otti eräästä laatikosta herra Madeleinen huoneen avaimen sekä kynttilän, jota hän käytti iltaisin rappuja noustessaan, pisti sitten avaimen naulaan, josta hän oli tottunut sen ottamaan, ja laski kynttilän siihen viereen, aivan kuin odottaisi hän herra Madeleinea nytkin tulevaksi. Sitten hän istuutui jällen tuolilleen ja vaipui ajatuksiinsa. Kelpo eukko oli tehnyt kaiken tuon tietämättään, tajuamattaan.

Vasta parin tunnin kuluttua heräsi hän mietiskelyistään ja huudahti:
"Voi hyvä Jumala Jeesus! Kun olen pannut hänen avaimensa naulaan!"

Siinä hetkessä avautui kopin lasiluukku, käsi pistihe aukosta sisään, otti avaimen ja kynttilän sekä sytytti sen toisesta kynttilästä, joka paloi kopin pöydällä.

Portinvartijatar nosti silmänsä ja hämmästyi sanattomaksi, kirkaisun tukahtuessa kurkkuun.

Hän tunsi nämä sormet, tämän käsivarren, tämän päällystakin hihan.

Se oli herra Madeleine.

Hän seisoi muutaman sekunnin ajan voimatta saada sanaakaan suustaan, ällistyneenä, kuten hän itse sanoi perästä päin, tapauksesta kertoessaan.

"Hyvä Jumala! Herra pormestari!" huudahti hän vihdoin, "minä kun luulin
Teidän olevan…"

Hän pysähtyi, hänen lauseensa loppu olisi loukannut alkua. Jean Valjean oli yhä hänen mielestään herra pormestari.

Jean Valjean täydensi hänen ajatuksensa.

"Vankilassa", sanoi hän. "Siellä minä olinkin. Mutta minä mursin akkunan rautaristikon, pudottauduin katonrajasta maahan ja olen nyt tässä. Minä menen nyt huoneeseeni, käskekää puheilleni sisar Simplice. Hän on kaiketi tuon vaimoraukan luona."

Vanhus totteli kiireesti.

Jean Valjean ei häntä millään tavalla varottanut; hän oli varma siitä, että hän pitäisi hänen turvallisuudestaan parempaa huolta kuin hän itse.

Ei ole saatu selville, miten hänen oli onnistunut päästä pihaan avaamatta pääporttia. Hänellä oli tosin aina mukanaan erikoinen avain, joka avasi erään pienen sivuportin; mutta kaihan oli tutkittu hänen taskunsa ja otettu tuo avain pois. Tätä seikkaa ei ole voitu selvittää.

Hän nousi rappuja, jotka johtivat hänen huoneeseensa. Saavuttuaan ylös laski hän kynttilänsä rappujen viimeiselle astuimelle, avasi hiljaa ovensa, sulki haparoiden akkunan ja ulkoluukut, palasi sitten noutamaan kynttiläänsä ja astui jälleen huoneeseensa.

Tämä varovaisuus olikin tarpeen; sillä muistammehan, että hänen akkunansa näkyi kadulle.

Hän heitti silmäyksen ympärilleen, tuolilleen, vuoteelleen, johon ei oltu koskettu kolmeen päivään. Ei näkynyt pienintäkään jälkeä tois-öisestä epäjärjestyksestä. Portinvartijatar oli "korjannut huoneen". Hän oli sitäpaitsi poiminut tuhasta ja asettanut siististi pöydälle raudotetun kepin pätkät ja mustuneen kahden frangin rahan.

Jean Valjean kirjotti eräälle paperilehdelle: Tässä ovat raudotetun keppini pätkät sekä Pikku-Gervaisilta varastettu kahden frangin raha, josta puhuin silloin rikosoikeuden istunnossa. Hän laski tälle paperilehdelle hopearahan ja raudotetun kepin pätkät niin, että ne ensinnä näkyivät huoneeseen astuttaessa. Hän otti kaapista vanhan paitansa ja repi sen kappaleiksi. Niin sai hän kangasliuskoja, joihin hän kääri nuo kaksi hopeaista kynttilänjalkaa. Muuten ei hän ollut lainkaan kiireissään eikä kiihdyksissään, sillä kääriessään piispan kynttilänjalkoja paitaansa pureskeli hän ahkerasti mustaa leivänpalasta. On luultavaa, että hän oli paetessaan vankilasta tuonut leivänpalan mukanaan.

Tämän todistivat ne leivänmuruset, jotka myöhemmin oikeuden käskystä toimitetussa tutkimuksessa löydettiin huoneen lattialta.

Koputettiin ovelle hiljaa kaksi kertaa.

"Sisään!" sanoi hän.

Tulija oli sisar Simplice.

Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset, kynttilä huojui hänen kädessään. Kohtalon ankarat iskut ovat siitä omituisia, että vaikka olisimme kuinka täydellisiä tai paatuneita tahansa, ne kiskovat salatuimmistakin syvyyksistä ihmis-luonnon esiin ja pakottavat sen näyttäytämään pinnalla. Tämänpäiväisissä mielenliikutuksissa oli nunnasta tullut jälleen nainen. Hän oli itkenyt ja hän vapisi.

Jean Valjean sai juuri kirjottaneeksi muutamia rivejä paperille, jonka hän ojensi nunnalle sanoen: "Sisareni, toimittakaa tämä herra rovastille".

Paperia ei oltu taivutettu kokoon. Hän vilkaisi siihen.

"Kyllä Te saatte lukea sen", sanoi Jean Valjean.

Hän luki:

"Pyydän herra rovastia ottamaan huostaansa kaiken, mitä tänne jää minulta. Hän suvainnee hyväntahtoisesti maksaa siitä minun oikeus-kuluni sekä tänään kuolleen naisen hautaamis-kustannukset. Loppu jääköön köyhille."

Sisar tahtoi puhua, mutta hän voi tuskin sopertaa muutamia käsittämättömiä äännähdyksiä. Lopulta onnistui hänen kuitenkin saada sanotuksi:

"Eikö herra pormestari haluaisi viimeistä kertaa tulla katsomaan sitä onnetonta nais-raukkaa?"

"En", sanoi hän, "minua ajetaan takaa, minut voitaisiin helposti vangita hänen huoneessaan ja se häiritsisi häntä."

Tuskin oli hän päättänyt lauseensa, kun kovaa melua kuului rappukäytävästä. He erottivat nousevain askelten kolinaa ja he kuulivat vanhan portinvartijattaren huutavan korkeimmalla, kimeimmällä äänellä:

"Hyvä herra, minä vannon Teille Pyhän Jumalan kautta, ett'ei kukaan ole käynyt tästä sisään koko päivänä eikä koko iltanakaan, minäkään en ole liikahtanut kopistani!"

Mies vastasi:

"Mutta tuolla huoneessahan on valoa."

He tunsivat Javertin äänen.

Huone oli laitettu sillä tavoin, että ovi peitti oikealle kädelle avautuessaan yhden nurkan kokonaan. Jean Valjean puhalsi kynttilänsä sammuksiin ja asettui tähän nurkkaan.

Sisar Simplice vaipui polvilleen pöydän viereen.

Ovi avautui.

Javert astui sisään.

Käytävästä kuului useampain miesten kuisketta ja portinvartijattaren innokkaita vastaväitteitä.

Nunna ei nostanut silmiään. Hän rukoili.

Hänen pieni kynttilänsä oli takanotsalla ja loi ympärilleen vain heikkoa valoa.

Javert huomasi sisaren ja pysähtyi neuvottomana.

Muistamme, että Javertin olemuksen peruste, hänen alku-aineensa, hänen ilmakehänsä oli kaiken esivallan kunnioitus. Hän oli valettu yhdestä kappaleesta, eikä hän sietänyt vastaväitteitä eikä rajotuksia. Hänen mielestään oli tietysti kirkollinen esivalta ensimäinen kaikista, hän oli uskollinen, pintapuolinen ja sääntöjä noudattava tässä kohdassa niinkuin muissakin. Hänen silmissään oli pappi korkeampi henki, joka ei voi erehtyä, ja nunna pyhä olento, joka ei voi tehdä syntiä. Molemmat olivat hänen nähdäkseen maailman pahuudelta visusti suljettuja sieluja, ja niissä oli yksi ainoa ovi, joka avautui vain totuutta julistaakseen.

Huomattuaan nunnan aikoi hän ensin poistua.

Mutta oli olemassa toinenkin velvollisuus, joka häntä piteli ja työnsi voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan. Hän jäi siis paikalleen ja — yritti vain yhden kysymyksen.

Nunna oli juuri sisar Simplice, joka ei ollut eläissään valehdellut.
Javert tiesi sen ja kunnioitti häntä erikoisesti sen takia.

"Sisareni," sanoi hän, "oletteko yksin tässä huoneessa?"

Seurasi hirvittävä hetki, jonka kuluessa portinvartijatar-parka tunsi voimainsa raukeavan.

Sisar kohotti päänsä ja vastasi:

"Olen."

"Te ette siis ole nähnyt", jatkoi Javert, "— suokaa anteeksi, jos yhä vaivaan, velvollisuuteni käskee — tänä iltana erästä henkilöä, erästä miestä. Hän on karannut, me etsimme häntä — Jean Valjeania, ettekö ole nähnyt häntä?"

Sisar vastasi:

"En."

Hän valehteli. Hän oli valehdellut kaksi kertaa peräkkäin, epäröimättä, nopeasti, ikäänkuin uhraten oman itsensä.

"Suokaa anteeksi", sanoi Javert ja poistui syvään kumartaen.

Oi hurskas nainen! Te ette ole enää moneen, moneen vuoteen ollut elävien joukossa; Te olette tavannut valkeudessa sisarenne puhtaat neitsyet ja veljenne enkelit; luettakoon tämä valhe hyväksenne paratiisissa!

Sisaren vakuutus oli Javertista niin ratkaiseva ja luotettava, ett'ei hän lainkaan huomannut sitä omituista seikkaa, että juuri sammutettu kynttilä savusi pöydällä.

Tuntia myöhemmin kulki muuan mies läpi metsikköjen ja sumuisten laaksojen, edeten nopeasti Montreuil-sur-Meristä Pariisia kohti. Tämä mies oli Jean Valjean. Pari kolme kuorma-ajuria, jotka kohtasivat hänet, ovat myöhemmin kertoneet hänen kantaneen kädessään jotain myttyä sekä olleen puettuna työmekkoon. Mistä oli hän saanut tämän mekon. Siitä ei päästy milloinkaan selville. Muuan vanha työmies oli muutamia päiviä aikaisemmin kuollut tehtaan sairaalassa, jättäen ainoaksi perinnökseen mekkonsa. Ehkä Jean Valjeanilla oli juuri tämä mekko.

Lopuksi sananen Fantinesta.

Meillä on kaikilla sama äiti, maa. Fantine jätettiin tämän äidin huomaan.

Rovasti luuli tekevänsä oikeimmin — ja ehkäpä tekikin — säästäessään Jean Valjeanin jälkeenjättämästä omaisuudesta mahdollisimman paljon köyhille. Sillä mistä olikaan lopulta kysymys? Kaleeri-vangista ja yleisestä naisesta. Sentähden teki hän Fantinen hautaamisen mahdollisimman mutkattomaksi ja supisti sen tuohon kaikkein välttämättömimpään: yhteiseen hautaan.

Fantine haudattiin siis kirkkotarhan vapaaseen kulmaan, joka kuuluu kaikille eikä kenellekään ja jonne köyhät kuopataan. Onneksi osaa kuitenkin Jumala löytää sielun. Hämärän vaipuessa maille mantereille laskettiin Fantine viimeiseen lepoonsa tuntemattomien luiden joukkoon; kohta oli hänkin tomuksi muuttuva, tuntemattomaksi, hajoavaksi tomuksi.

Hänet heitettiin yleiseen hautaan.

Hänen hautansa oli aivan hänen vuoteensa kaltainen.

(Fantinen II osan loppu.)