Pariisin Notre-Dame 1482

by Victor Hugo

KAHDEKSAS KIRJA

I. Kuihtuneeksi lehdeksi muuttunut kultaraha

Gringoire ja koko Ihmeiden piha oli kuolettavan levottomuuden vallassa. Kokonaiseen kuukauteen ei ollut tiedetty mitään siitä, mitä Esmeraldalle oli tapahtunut, mikä suuresti huolestutti Egyptin herttuaa ja hänen kulkuriystäviään, eikä miten hänen vuohensa oli käynyt, mikä sitäkin enemmän huolestutti Gringoirea. Eräänä iltana oli mustalaistyttö kadonnut eikä sen jälkeen ollut antanut mitään elonmerkkiä itsestään. Kaikki etsiskelyt olivat olleet tuloksettomia. Jotkut kiusantekijät olivat sanoneet Gringoirelle nähneensä tytön Saint-Michel-sillan seutuvilla erään upseerin seurassa; mutta tämä mustalaistapaan vihitty aviomies oli epäilevä filosofi ja hän tiesi muuten paremmin kuin kukaan muu, miten neitseellinen hänen vaimonsa oli. Hän oli saanut nähdä, mikä horjumaton siveys oli seurauksena noista kahdesta voimasta, amuletista ja mustalaistytön kainoudesta, ja hän oli matemaattisesti laskenut tämän puhtauden vastustuksen toiseen voimaan nähden. Siinä suhteessa hän tunsi itsensä täysin rauhalliseksi.

Mutta hänenkin oli mahdotonta selittää tytön katoamista. Se tuotti hänelle syvää surua. Hän olisi laihtunut, jos se vielä olisi ollut hänelle mahdollista. Hän oli murheessaan unohtanut kaiken muun, yksin kirjalliset harrastuksensakin, yksin suuren teoksensakin De figuris regularibus et irregularibus [Säännöllisistä ja säännöttömistä kuvioista], jonka hän aikoi painattaa ensimmäisillä rahoilla, mitkä irti saisi. (Sillä hän ihaili kiihkeästi kirjapainotaitoa siitä lähtien, kun oli nähnyt Hugues de Saint-Victorin _Didascalon_in painettuna Vindelin Speierilaisen kuuluisilla kirjasimilla.)

Kulkiessaan eräänä päivänä murheellisena vankilan ohi hän näki väkijoukon kerääntyneenä Oikeuspalatsin erään portin edustalle.

— Mitä siellä on? kysyi hän eräältä nuorelta mieheltä, joka astui siitä ulos.

— En tiedä, herrani, vastasi mies. — Sanotaan, että siellä tuomitaan erästä naista, joka on murhannut santarmin. Koska näyttää siltä, että on ollut noituutta pelissä, ovat piispa ja kirkollisvirasto puuttuneet asiaan, ja veljeni Josas'n arkkidiakoni ottaa siihen innolla osaa. Halusin juuri puhutella häntä, mutta en päässyt hänen luokseen tungoksen takia, mikä harmittaa minua suuresti, sillä tarvitsen rahaa.

— Ah, herraseni, sanoi Gringoire, — olisinpa halukas tarjoamaan sitä teille; mutta jos housuntaskuni ovat puhki, eivät siihen ainakaan rahat ole olleet syynä.

Hän ei uskaltanut sanoa tuolle nuorelle miehelle, että hän tunsi hänen veljensä arkkidiakonin, jota hän ei ollut käynyt tervehtimässä kirkossa tapahtuneen kohtaamisen jälkeen, mikä laiminlyönti häntä suuresti hävetti.

Ylioppilas meni matkoihinsa, ja Gringoire nousi väkijoukon mukana ylös portaita, jotka johtivat suursaliin. Hän arveli, ettei mikään ollut niin omiaan haihduttamaan surumielisyyttä kuin oikeusjuttu, niin huvittavalta tuntui hänestä typeryys, jota tuomarit tavallisesti osoittivat. Väkijoukko, johon hän oli tunkeutunut, liikkui ja töniskeli äänetönnä. Hitaan ja ikävän liikunnan jälkeen pitkässä, hämärässä käytävässä, joka mutkitteli palatsissa kuin tuon vanhan rakennuksen suolistona, pääsi hän viimein matalan oven kautta saliin, jota hän pituutensa vuoksi saattoi tarkastaa väkijoukon päiden ylitse.

Sali oli suuri ja hämärä, mikä sai sen näyttämään sitäkin suuremmalta. Ilta oli jo tulossa; korkeista suippokaari-ikkunoista tunkeutui vain hämärä valojuova, joka sammui ennen kuin ehti kattoholviin, mahtavaan hirsiristikkoon, jonka tuhannet veistetyt kuvat näyttivät liikkuvan pimeässä. Siellä täällä pöydillä paloi jo kynttilöitä, jotka valaisivat paperipinkkojen ylle kumartuneitten kirjurien päitä. Salin etuosa oli täynnä yleisöä; oikealla ja vasemmalla oli pöytien ääressä asianajajia; perällä olevalla korokkeella istui joukko tuomareita, joiden taaimmaiset rivit häipyivät pimeään; liikkumattomia ja synkkiä kasvoja. Seinät olivat täynnä liljoja. Tuomarien yllä häämötti suuri Vapahtajankuva, ja kaikkialla välkkyi kynttiläin valossa keihäiden ja pertuskain kärkiä.

— Herrani, kysyi Gringoire eräältä naapuriltaan, keitä ovat nuo kaikki henkilöt, jotka ovat tuolla rivissä kuin papit kirkolliskokouksessa?

— Herrani, vastasi naapuri, nuo tuolla oikealla ovat ylioikeudenneuvoksia ja vasemmalla tutkinto-oikeudenneuvoksia, alemmat mustissa, korkeammat punaisissa viitoissa.

— Entä tuo lihava punainen tuolla heitä ylempänä, joka hikoilee? jatkoi Gringoire.

— Se on herra presidentti.

— Ja nuo lampaat hänen takanaan? jatkoi Gringoire, joka ei pitänyt lakimiehistä, kuten jo olemme nähneet, mikä seikka ehkä johtui siitä karsaudesta, mitä hän tunsi Oikeuspalatsia kohtaan epäonnistuneen draamallisen yrityksensä jälkeen.

— Ne ovat kuninkaallisen valitusoikeuden jäseniä.

— Ja tuo metsäkarju hänen edessään!

— Se on parlamentin sihteeri.

— Ja tuo krokotiili tuolla oikealla?

— Mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja.

— Ja tuo suuri musta kissa vasemmalla?

— Mestari Jacques Charmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä, sekä kirkollisviraston jäsenet.

— No mitä toimittavat sitten kaikki nämä kunnon miehet?

— He tuomitsevat.

— Ketä? En näe syytettyä.

— Se on eräs nainen, herrani. Ette näe häntä. Hän on meihin selin ja väkijoukko peittää hänet näkyvistä. Katsokaa, hän on tuolla, jossa näette joukon pertuskoita.

— Mikä nainen se on? kysyi Gringoire. Tiedättekö hänen nimeään?

— En, herrani. Olen vasta tullut. Arvelen vain, että on kysymys noituudesta, koska kirkollisviraston jäsenet ovat läsnä.

— Hyvä! sanoi filosofimme, saamme nähdä kaikkien näiden lakimiesten syövän ihmisen lihaa. Onhan se yhtä hyvä näytös kuin jokin muukin.

— Herrani, huomautti naapuri, eikö teistä mestari Jacques Charmolue ole sangen lempeän näköinen?

— Hm! vastasi Gringoire. En luota lempeyteen, kun sieraimet ovat nyrpistetyt ja huulet kapeat.

Tällöin käskivät naapurit keskustelijoita vaikenemaan. Kuunneltiin parhaillaan tärkeätä todistajaa.

— Korkea-arvoiset herrat, sanoi keskellä salia vanha nainen, jonka kasvotkin peittyivät niin hänen repaleittensa alle, että häntä olisi voinut sanoa käveleväksi lumppukasaksi, — asia on yhtä tosi, kuin että nimeni on Falourdel ja että neljäkymmentä vuotta olen asunut ja maksanut vuokraa ja veroa Saint-Michel-sillalla vastapäätä värjäri Tassin-Caillartia, jonka talo on yläpuolella virtaa. — Nykyään köyhä vanhus, ennen vanhaan sievä tyttö, korkea-arvoiset herrat! — Minulle on jo sanottu jonkin aikaa: "Falourdel, älkää kehrätkö niin tavattomasti iltaisin, piru sotkee mielellään sarvillaan vanhojen vaimojen pellavakuontaloita. On varmaa, että kummitus, joka viime vuonna pysytteli Templen tienoilla, liikkuu nykyään Citéssä. Falourdel, pitäkää varanne, ettei hän kolkuta ovellenne." — Eräänä iltana, kun parhaillaan kehräsin, kolkutetaan ovelleni. Kysyn kuka siellä on. Siellä kirotaan. Minä avaan. Kaksi miestä astuu sisälle: toinen musta, toinen kaunis upseeri. Mustalta ei näkynyt kuin silmät, kaksi kiiluvaa hiiltä. Kaikki muu oli viitan ja hatun peitossa. He sanovat minulle: — "Pyhän Martan huone." Se on yläkerrassa, korkea-arvoiset herrat, paras huoneeni. He antavat minulle écun. Minä lukitsen sen laatikkooni ja mietin: "Tällä ostan huomenna Glorietten lihakaupasta sisälmyksiä." — Me nousemme ylös. — Päästyämme sinne, katosi musta, kun olin selkäni kääntänyt. Se minua vähän kummastutti. Upseeri, joka oli kaunis kuin suuri herra ainakin, tuli alas minun kanssani ja lähti ulos. Kehrättyäni neljänneskuontalon palasi hän takaisin nuoren kauniin tytön kanssa, nuken, joka olisi loistanut kuin aurinko, jos hänen tukkansa olisi ollut kunnolla laitettu. Tytöllä oli mukanaan pukki, suuri pukki, musta tai valkea, sitä en enää muista. Se sai minut miettimään. Tyttö, se ei minua liikuttanut, mutta pukki!… En pidä niistä elukoista, niillä on parta ja sarvet. Ne muistuttavat miestä. Ja ne haiskahtavat lauantaiyölle. En kuitenkaan puhunut mitään. Olinhan saanut écun. Eikö se ollut oikein, herra tuomari? Vein tytön ja upseerin ylös huoneeseen ja jätin heidät yksin, toisin sanoen pukin seuraan. Laskeusin alas ja aloin kehrätä. — Minun on sanottava teille, että talossani on maakerros ja ensikerros, sen tausta on joelle päin, kuten muidenkin sillalla olevien talojen, ja maakerroksen ja ensikerroksen ikkunat aukeavat joelle. — Minä siis kehräsin. En tiedä, miten tulin ajatelleeksi tuimaa munkkia, jonka pukki oli tuonut mieleeni, ja tyttökin oli ollut hieman kummissa pukineissa. — Äkkiä kuulen huudon ylhäältä ja jotakin putoavan lattialle sekä ikkunaa avattavan. Riennän ikkunaani, joka on aivan sen alla, ja näen mustan möhkäleen putoavan veteen. Se oli joku peikko papin puvussa. Oli kuutamo. Näin sen aivan hyvin. Se ui Citélle päin. Silloin kutsuin vapisten vartijat. Nämä herrat astuivat sisälle ja kun eivät heti ensi hädässä tienneet, mistä oli kysymys, ja kun olivat iloisella tuulella, alkoivat he piestä minua. Minä heille selitin, miten asiat olivat. Me nousemme ylös ja mitä näemme? Huoneraukkani verta tulvillaan, kapteeni pitkällään tikari kaulassa, tyttö muka kuolleena ja pukki aivan säikähtäneenä. — Kylläpä on, ajattelin, menee ainakin neljätoista päivää, ennenkuin saan lattian puhtaaksi. Sitä täytyy raapia, se on kauheata. — Upseeri kannettiin pois, nuori miesraukka! ja tyttö aivan repaleisena. — Mutta kuulkaahan pahinta: kun seuraavana päivänä aioin ottaa écun ostaakseni sisälmyksiä, löysinkin sen sijasta kuihtuneen lehden.

Eukko vaikeni. Kauhistuksen sorina kulki kautta salin.

— Peikko, pukki, kaikki tuo haiskahtaa noituudelta, sanoi muuan
Gringoiren naapuri.

— Ja tuo kuihtunut lehti, lisäsi toinen.

— Ei ole epäilystäkään, virkkoi kolmas, että se on velho, joka yhdessä tuiman munkin kanssa rosvoaa upseereita.

Gringoire itsekin oli vähällä vakuuttua kaiken tämän kauheudesta ja todistusvoimasta.

— Vaimo Falourdel, sanoi herra presidentti majesteetillisesti, onko teillä vielä jotakin sanottavaa oikeudelle?

— Ei, korkea-arvoinen herra, vastasi eukko, jollei sitä, että tiedonannossa on nimitetty taloani kurjaksi ja haisevaksi mökkirähjäksi, mikä on häpäisevää puhetta. Talot sillalla eivät kyllä ole suurellisia, koska niissä asuu paljon väkeä, mutta siitä huolimatta asuu siellä yhä teurastajia, jotka ovat rikasta väkeä ja naivat komeita, kauniita naisia.

Lakimies, joka Gringoiresta oli näyttänyt krokotiililta, nousi ylös.

— Hiljaa! sanoi hän. Pyydän herroja muistamaan, että syytetyltä on löydetty tikari. — Vaimo Falourdel, onko teillä täällä se kuihtunut lehti, joksi écu, jonka saitte paholaiselta, on muuttunut.

— On, korkea-arvoinen herra, olen sen löytänyt. Tässä se on. Eräs oikeudenpalvelija vei lehden krokotiilille, joka synkästi päätään ravistaen antoi sen presidentille, joka sen lähetti kuninkaalliselle kirkollisasiain syyttäjälle, niin että se sai tehdä kierroksen koko salin kautta.

— Se on koivunlehti, sanoi mestari Jacques Charmolue. Uusi todistus noituudesta.

Eräs neuvos otti sananvuoron.

— Todistaja, kaksi miestä tuli yhdessä teidän luoksenne. Musta, jonka aluksi näitte katoavan, sitten uivan papin puvussa Seinessä, ja upseeri. — Kumpi heistä antoi teille écun?

Eukko mietti hetkisen ja sanoi:

— Se oli upseeri. Väkijoukossa kävi puheenkohina.

— Ah! ajatteli Gringoire, sehän järkyttää vakaumustani. Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja, oli kuitenkin uudelleen ottanut sananvuoron.

— Minä palautan herrojen muistiin, että murhattu upseeri kirjallisen, sairasvuoteella tehdyn lausunnon mukaan oli selittänyt, että hän heti ensi hetkestä, jolloin musta mies häntä puhutteli, oli arvellut, että se saattoi olla kummitus, ja että peikko lisäksi oli innokkaasti kehoittanut häntä kohtaukseen syytetyn kanssa, ja hänen, kapteenin, huomautettua, ettei hänellä ollut rahaa, oli peikko antanut hänelle écun, jolla mainittu upseeri oli maksanut Falourdelille huoneen. Écu on siis ollut helvetinraha.

Tämä sitova todistus näytti haihduttavan Gringoiren ja muiden skeptikkojen epäilyt.

— Herroilla on jutun asiakirjat, lisäsi kuninkaallinen asianajaja istuutuen, voitte siis ottaa selon Febus de Châteaupers'in lausunnosta.

Tämän nimen kuullessaan nousi syytetty seisoalleen. Hänen päänsä kohosi väkijoukon yli. Kauhistunut Gringoire tunsi Esmeraldan.

Hän oli kalpea; hänen tukkansa, joka ennen oli niin sirosti palmikoitu ja sekiineillä koristettu, valui nyt epäjärjestyksessä hänen harteilleen; hänen huulensa olivat siniset; hänen silmänsä kauhean sisäänpainuneet. Voi!

— Febus! sanoi hän tuijottaen, missä hän on? Oi, korkea-arvoiset herrat! ennen kuin tapatte minut, sanokaa armosta, elääkö hän vielä!

— Vaiti, nainen, vastasi presidentti. Se ei ole meidän asiamme.

— Oh! säälikää, sanokaa, onko hän elossa! jatkoi tyttö ristien kauniit, laihtuneet kätensä, jolloin kuultiin kahleitten kalisevan pitkin hänen pukuaan.

— No niin! sanoi kuivasti kuninkaallinen asianajaja, hän on kuoleman kielissä. Oletteko tyytyväinen?

Onneton tyttö vaipui takaisin penkilleen ääntä päästämättä, kyyneltä vuodattamatta, valkeana kuin vahakuva. Presidentti kumartui hänen jalkojensa juurella olevan miehen puoleen, jolla oli kultaompeleinen päähine, musta mekko, kaulaketjut ja kädessä sauva.

— Vartija, tuokaa sisälle toinen syytetty.

Kaikkien katseet kääntyivät pientä ovea kohden, joka aukeni ja josta Gringoire kauhukseen näki pienen, kauniin, kultasarvisen ja -kavioisen vuohen astuvan saliin. Tuo jalo eläin pysähtyi hetkeksi kynnykselle kurottaen kaulaansa, aivan kuin sen eteen olisi vuorenhuipulta auennut mittaamaton taivaanranta. Äkkiä se huomasi mustalaistytön ja hypäten erään kirjurin pöydän ja pään yli se oli parilla harppauksella hänen polviensa luona. Sitten se laskeutui sirosti emäntänsä jalkojen juureen anoen sanaa tai hyväilyä, mutta syytetty ei liikahtanut, eikä Djaliraukka saanut edes katsetta osakseen.

— Siinähän se ilkeä elukka onkin, virkkoi vanha Falourdelin eukko, kyllä minä ne tunnen hyvästi molemmat.

Jacques Charmolue esiintyi.

— Jos herrat suvaitsevat, kuulustelemme vuohta.

Se oli toinen syytetty. Oikeusjuttu eläintä vastaan noituudesta ei siihen aikaan ollut mitään ihmeellistä. Ylituomarinviraston laskuissa on vuodelta 1466 muun muassa mielenkiintoisia menoeriä jutussa Gillet-Soulartia ja hänen emäsikaansa vastaan, jotka mestattiin rikoksensa vuoksi Corbeil'ssa. Siinä on kaikki, maksu kuopasta sian hautaamista varten, viisisataa risukimppua Morsantin metsästä, viisi mitallista viiniä ja leivät, tuomitun viimeinen ateria, jonka hän veljellisesti sai jakaa pyövelin kanssa, ja yhdentoista päivän vartioiminen ja ruoka sialle, kahdeksan pariisilaista denieriä päivältä. Toisinaan mentiin eläimiäkin pitemmälle. Kaarle Suuren ja Ludvig Hurskaan kapitulaarit sisältävät ankaria rankaisumääräyksiä liekehtiville peikoille, jotka uskaltavat näyttäytyä ilmassa.

Kirkollisasiain syyttäjä huudahti:

— Jos paholainen, joka on mennyt tähän vuoheen ja joka on siinä yhä kaikista manauksista huolimatta, aikoo pelotella tuomioistuinta, teemme hänelle tiettäväksi, että olemme pakotetut häntä vastaan käyttämään hirsipuuta tai roviota.

Gringoiren otsalta valui kylmä hiki. Charmolue otti eräältä pöydältä mustalaistytön tamburiinin ja pitäen sitä erityisessä asennossa vuohen edessä kysyi siltä:

— Mitä on kello? Vuohi katsoi sitä älykkäällä katseella, nosti kullatun jalkansa ja löi sillä seitsemän kertaa. Kello oli todellakin seitsemän. Kauhun humina kulki kautta väkijoukon.

Gringoire ei saattanut hillitä itseään.

— Se on hukassa! hän huusi äänekkäästi. Näettehän, ettei se tiedä mitä tekee.

— Hiljaa siellä väkijoukossa salin perällä! sanoi uhkaavasti vartija.

Jacques Charmolue sai vuohen tekemään samoilla tamburiinin käänteillä useita muitakin temppuja, kuten ilmoittamaan päivämäärän, kuukauden ynnä muita sellaisia, jotka lukija jo on nähnyt sen tekevän. Ja oikeusjutuille ominaisen näköhäiriön vuoksi nämä samat katsojat, jotka ehkä useammin kuin kerran olivat ulkona kaduilla osoittaneet suosiotaan Djalin viattomille tempuille, kauhistuivat niitä Oikeuspalatsin holvien alla. Vuohi oli ehdottomasti perkele.

Ja asia paheni yhä, kun kuninkaallisen syyttäjän tyhjennettyä lattialle Djalin kaulassa olevasta pienestä nahkapussista joukon irtonaisia kirjaimia, sen nähtiin toisella kaviollaan muodostavan näistä kirjaimista tuon kohtalokkaan nimen: Febus. Se noituus, jonka uhriksi kapteeni oli joutunut, näytti nyt eittämättömästi todistetulta, ja mustalaistyttö, tuo ihastuttava olento, joka niin monasti oli sulollaan häikäissyt ohikulkijat, oli kaikkien silmissä inhottava noita.

Hän ei muuten osoittanut mitään elonmerkkiä. Ei Djalin soma lähentely, eivät lakimiesten uhkaukset, ei väkijoukon kirousten mutina kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa.

Erään oikeudenpalvelijan täytyi armotta ravistaa häntä, ennen kuin hän havahtui, ja presidentti lausui juhlallisella äänellä: — Tyttö, te olette mustalaisrotua ja teidät on tavattu noituudesta. Te olette yhdessä myötäsyytetyn noidutun vuohen kanssa pimeyden valtojen liitossa yöllä vasten viime maaliskuun 29:ttä päivää murhannut noituuden ja pirunjuonien avulla kuninkaallisen henkivartijaväen jousimiesten kapteenin Febus de Châteaupers'in. Kiellättekö yhä?

— Kauheata! huusi tyttö peittäen kasvot käsiinsä. Febukseni! Oh!
Tämä on helvetti!

— Kiellättekö yhä? kysyi presidentti kylmästi.

— Kiellänkö! sanoi tyttö kauhealla äänellä nousten ylös, ja hänen silmänsä leimahtivat.

Presidentti jatkoi samaan tapaan:

— Miten siis selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä vastaan?
Tyttö vastasi katkonaisesti:

— Olen jo sanonut. En tiedä. Se on eräs pappi. Pappi, jota en tunne.
Pappi, joka vainoaa minua!

— Niin, tuima munkki, virkkoi tuomari!

— Oi korkea-arvoiset herrat! säälikää! olen vain kurja tyttö…

— Egyptistä, sanoi tuomari. Mestari Jacques Charmolue otti sananvuoron lempeällä äänellä:

— Syytetyn surulliseen julkeuteen katsoen anon minä hänelle kidutusta.

— Myönnetään, sanoi presidentti. Onnettoman koko ruumis vapisi. Hän nousi kuitenkin pertuskamiehen käskystä ja astui melko varmoin askelin Charmoluen ja kirkollisviraston jäsenten jäljessä kahden pertuskarivin välissä matalaa ovea kohden, joka äkkiä aukeni ja sulkeutui jälleen hänen takanaan, mikä tuntui surullisesta Gringoiresta siltä kuin kauhea kita olisi niellyt hänet.

Kun hän katosi, kuului surkeaa määkimistä. Pieni vuohi siellä valitti.

Istunto keskeytettiin. Erään neuvoksen huomautettua, että herrat olivat väsyneitä, ja että kidutuksen päättymistä saisi kauan odottaa, vastasi presidentti että tuomarin tuli uhrautua velvollisuudelleen.

— Mokomakin lutka, laittautuu vielä kidutukseen, kun ei tässä edes ole saanut syödä! sanoi muuan vanha tuomari.

II. Jatkoa kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan

Astuttuaan muutamia askelmia ylös ja alas niin pimeässä käytävässä, että sitä keskipäivälläkin valaistiin lampuilla, saapui Esmeralda hirveän saattueensa ympäröimänä synkkään huoneeseen, johon hänet oikeudenpalvelijat työnsivät. Tämä pyöreä huone oli erään tuollaisen suuren tornin maakerroksessa, jotka vielä meidänkin vuosisadallamme tunkeutuvat sen uuden rakennuskerroksen läpi, jolla uusi Pariisi on peittänyt vanhan. Tässä kellarikammiossa ei ollut ainoatakaan ikkunaa eikä muuta aukkoa kuin matala sisäänkäytävä, jonka sulki jykevä rautaovi. Valoa ei kuitenkaan puuttunut. Muurinsyvennykseen oli laitettu uuni. Siihen oli sytytetty suuri nuotio, joka punertavalla hohteellaan valaisi kammiota ja kokonaan saattoi varjoon talikynttiläpahasen, joka paloi eräässä loukossa. Rautaristikosta, jolla uuni suljettiin ja joka nyt oli ylhäällä, ei näkynyt loimuavan uuninaukon tummasta laidasta muuta kuin rautatankojen päät ikään kuin mustina, terävinä, harvoina hampaina, mikä sai uuninsuun näyttämään satujen tultasyöksevän lohikäärmeen kidalta. Siitä lähtevän loimun valossa näki vanki ympäri huonetta kauheita kojeita, joiden tarkoitusta hän ei käsittänyt. Keskellä huonetta oli nahalla päällystetty miltei maan tasalla oleva vuode, jonka yläpuolella riippui soljella varustettu nahkahihna vaskirenkaassa, joka oli kiinnitetty holvinhuippuun veistetyn kivikummituksen suuhun. Kaikenlaisia pihtejä ja suuria aurankärkiä hehkui sikin sokin hiilloksessa. Takkavalkean verenkarvainen loimu valaisi kaikkialla huoneessa vain hirvittävien esineitten kokoelmaa.

Tätä helvettiä nimitettiin yksinkertaisesti kidutuskammioksi.

Vuoteella istui huolimattomassa asennossa valantehnyt pyöveli Pierrat Torterue. Hänen apulaisensa, kaksi jykeväkasvoista maahista nahkaesiliinoissa ja palttinahousuissa, kohensivat tulta suurilla hiilihangoilla.

Tytön oli täytynyt jo ponnistaa koko rohkeutensa. Astuessaan huoneeseen hän kauhistui.

Palatsivoudin palvelijat asettuivat hänen toiselle puolelleen, papit ja muut kirkollisviraston jäsenet toiselle. Eräässä loukossa oli pöytä, kirjoitusneuvot ja kirjuri. Mestari Jacques Charmolue lähestyi mustalaistyttöä lempeästi hymyillen.

— Rakas lapseni, sanoi hän, te kiellätte siis yhä?

— Kiellän, vastasi tyttö sammuneella äänellä.

— Siinä tapauksessa, virkkoi Charmolue, on meidän, ikävä kyllä, kuulusteltava teitä ankarammin kuin olisimme halunneet. — Suvaitsetteko istuutua tälle vuoteelle. — Mestari Pierrat, tehkää tilaa neidille ja sulkekaa ovi. Pierrat nousi muristen:

— Jos suljen oven, sammuu tuleni.

— No olkoon sitten auki, ystäväni, vastasi Charmolue. Esmeralda ei kuitenkaan liikahtanut. Tuo nahkavuode, jolla niin moni kurja oli vääntelehtinyt, peloitti häntä. Hän jähmettyi kauhusta luihin ja ytimiin saakka. Hän seisoi siinä hämmentyneenä ja kangistuneena. Charmoluen viittauksesta tarttuivat pyövelin apulaiset häneen ja asettivat hänet istumaan vuoteelle. He eivät häntä kohdelleet kovakouraisesti, mutta kun nämä miehet koskettivat häntä, kun hän tunsi allaan nahkavuoteen, syöksähti veri hänen sydämeensä. Hän loi tuijottavan silmäyksen ympäri huonetta. Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki nuo hirveät kidutuskojeet, jotka kaikkiin niihin esineisiin verrattuna, jotka hän ennen oli nähnyt, olivat kuin yölepakot, tuhatjalkaiset ja hämähäkit hyönteisten ja lintujen joukossa, liikkuisivat ja astuisivat joka taholta esiin ryömiäkseen hänen ylleen ja purrakseen ja likistääkseen häntä.

— Missä on lääkäri? kysyi Charmolue.

— Tässä, vastasi muuan mustapukuinen, jota tyttö ei ollut ennen huomannut.

Häntä puistatti.

— Neitiseni, virkkoi kirkollisen syyttäjän hyväilevä ääni kolmannen kerran, kiellättekö yhä ne rikokset, joista teitä syytetään?

Tällä kertaa petti tytön ääni, ja hän saattoi kieltää vain päännyökkäyksellä.

— Te kiellätte? sanoi Jacques Charmolue. Silloin on minun, ikävä kyllä, pakko täyttää virkavelvollisuuteni.

— Herra kuninkaallinen syyttäjä, sanoi äkkiä Pierrat, millä aloitamme?

Charmolue punnitsi hetkisen epäröivän näköisenä kuin loppusointua tavoittava runoilija.

— Kengällä, sanoi hän viimein.

Onneton tunsi itsensä niin Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi, että hänen päänsä vaipui rinnalle elottoman esineen lailla, josta voima on paennut.

Pyöveli ja lääkäri lähestyivät häntä yhtaikaa. Samalla ryhtyivät apulaiset penkomaan kidutuskojevarastoa.

Kuullessaan näiden kauheitten rautaesineitten räminän vavahteli onneton tyttö aivan kuin kuollut sammakko sähkövirran vaikutuksesta.

— Oh! kuiskasi hän niin hiljaa, ettei kukaan häntä kuullut, oi
Febukseni!

Sitten hän jälleen jäi liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin marmori.

Tämä näytelmä olisi kouristanut kaikkien muiden sydäntä paitsi tuomarien. Olisi luullut näkevänsä saatanan kiduttavan syntistä sielua helvetin tulipunaisella portilla. Se kurja ruumis, johon aikoi tarrautua tämä sahojen, pyörien ja kuvahevosten muurahaiskeko, se olento, jota ryhtyivät käsittelemään pyövelien karkeat kädet ja pihtien leuat, oli tällä kertaa tuo suloinen, valkea ja heikko olento. Hirssijyvä raukka, jonka inhimillinen oikeus jätti kidutuksen kammottavien myllynkivien jauhettavaksi!

Pierrat Torteruen renkien käsnäiset kädet olivat jo armotta paljastaneet tuon siron säären, tuon jalan, joka niin monasti oli hienoudellaan ja kauneudellaan ihastuttanut kulkijoita Pariisin kadunkulmissa.

— Sääliksi käy! mutisi pyöveli tarkastellen noita suloisia ja hienoja muotoja. Jos arkkidiakoni olisi ollut läsnä, olisi hän varmasti tällä hetkellä muistanut vertaustaan hämähäkistä ja kärpäsestä. Pian näki onneton tyttö pilven läpi, joka hämärsi hänen näkönsä, kengän lähenevän, pian näki hän jalkansa pistettävän sen raudoitettujen lautojen väliin ja katoavan tuon hirvittävän kojeen alle. Silloin valtasi kauhu hänet koko voimallaan.

— Ottakaa pois! hän huusi kuohahtaen. Ja hän nousi pystyyn hurjistuneena: — Armoa!

Hän ponnahti vuoteelta aikoen heittäytyä kuninkaallisen syyttäjän jalkoihin, mutta hänen jalkansa oli raskaan, raudoitetun tammipölkyn puristuksessa, ja hän vaipui kengän ylle voimattomampana kuin mehiläinen lyijypaino siivessään.

Charmoluen viittauksesta asetettiin hänet takaisin vuoteelle, ja kaksi karkeata kättä kiinnitti hänen hentojen vyötäistensä ympärille hihnan, joka riippui katosta.

— Viimeisen kerran, tunnustatteko ne rikokset, joista teitä syytetään? kysyi Charmolue ainaisella hyväntahtoisuudellaan.

— Olen viaton.

— Miten siis, neitiseni, selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä vastaan?

— Ah, korkea-arvoinen herra, en tiedä?

— Te kiellätte siis?

— Kaikki!

— Tehkää tehtävänne, sanoi Charmolue Pierrat'lle. Pierrat väänsi ruuvia, kenkä puristui, ja onneton tyttö päästi tuollaisen hirvittävän kirkaisun, jota ei millään kielellä voi ilmaista.

— Lopettakaa, sanoi Charmolue Pierrat'lle. — Tunnustatteko? sanoi hän mustalaistytölle.

— Kaikki! huusi kurja tyttö. Tunnustan, tunnustan! armoa! Hän ei ollut arvioinut voimiaan antautuessaan kidutukseen.

Tuon lapsiraukan, jonka elämä siihen saakka oli ollut niin iloista, niin huoletonta ja suloista, oli ensimmäinen kärsimys lannistanut.

— Inhimillisyys pakottaa minut sanomaan teille, huomautti kuninkaallinen syyttäjä, että tunnustuksenne jälkeen teitä odottaa kuolema.

— Se on tervetullut, sanoi tyttö. Ja hän vaipui nahkavuoteelle kuin kuollut, riippuen vyötäistensä ympärille kiinnitetystä hihnasta kuin kahtia taittuneena.

— No, kaunokaiseni, pysytelkääpä hieman pystyssä, sanoi mestari Pierrat nostaen hänet ylös. Tehän olette aivan kuin kultaoinas herra de Bourgognen kaulassa.

Jacques Charmolue lausui:

— Kirjuri, kirjoittakaa. — Nuori mustalaistyttö, te tunnustatte ottaneenne osaa helvetin kemuihin, hornanperiin ja noituuteen peikkojen, velhojen ja noita-akkojen parissa? Vastatkaa.

— Tunnustan, vastasi tyttö niin hiljaa, että hänen äänensä häipyi hänen henkäykseensä.

— Te tunnustatte nähneenne pukin, jonka Beelsebub antaa näyttäytyä pilvissä kutsuakseen hornanjuhlaan ja jonka ainoastaan noidat näkevät?

— Tunnustan.

— Te tunnustatte palvelleenne Bofomet-päitä, noita temppeliherrain inhoittavia epäjumalia?

— Tunnustan.

— Ja olleenne yhteistoiminnassa vuohessanne asustavan paholaisen kanssa, joka vuohi on kanssasyytettynne?

— Niin.

— Myönnättekö ja tunnustatteko lopuksi murhanneenne tuon paholaisen ja kummituksen avulla, jota kansa nimittää tuimaksi munkiksi, erään kapteenin nimeltä Febus de Châteaupers?

Hän kohotti suuret silmänsä kiinteästi tuomariin ja vastasi elottomasti ilman kouristusta ja mielenliikutusta:

— Tunnustan. Hänen sisimmässään oli ilmeisesti kaikki särkynyt.

— Kirjoittakaa, kirjuri, sanoi Charmolue. Ja kääntyen pyövelin puoleen hän lisäsi:

— Päästettäköön vanki irti ja vietäköön oikeuden eteen.

Kun vangilta oli riisuttu kidutuskenkä, tutki kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä hänen tuskan tunnottomaksi tekemää jalkaansa.

— No eipä ole hätää, sanoi hän. Te huusitte ajoissa. Te voisitte vielä tanssia, kaunoiseni!

Sitten hän kääntyi kirkollisviraston jäsenten puoleen.

— Vihdoinkin asia valkenee! Se oli lohdullista, herrani! Neiti voi todistaa, että olemme menetelleet mahdollisimman hellävaraisesti.

III. Loppu kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan

Kun Esmeralda kalpeana ja ontuvana palasi oikeussaliin, otti väkijoukko hänet vastaan yleisellä mielihyvän sorinalla. Kärsimättömänä odotellut kuulijakunta tunsi samaa tyydytystä kuin teatterissa viimeisen väliajan lopussa, kun esirippu aukeaa ja viimeinen näytös alkaa. Tuomareissa sen herätti pikaisen päivällisen toivo. Pieni vuohikin määki ilosta. Se tahtoi juosta emäntäänsä vastaan, mutta se oli sidottu penkkiin kiinni.

Ilta oli jo pimennyt. Kynttilöitä ei ollut sytytetty lisää ja ne valaisivat niin heikosti, ettei erottanut salin seiniä. Pimeys verhosi kaikki oliot jonkinlaiseen usvaan. Joitakin välinpitämättömiä tuomarinkasvoja vain häämötti sen vaipasta. Heitä vastapäätä saattoi salin perällä nähdä epämääräisen vaalean läikän kuvastuvan tummaa taustaa vasten. Se oli syytetty.

Hän oli laahustanut paikalleen. Kun Charmolue oli saapunut tuolilleen, istuutui hän mahtavasti, mutta nousi sitten jälleen ja lausui, antamatta menestyksen herättämän turhamaisuuden liiaksi pistää näkyviin:

— Syytetty on tunnustanut kaikki.

— Mustalaistyttö, virkkoi presidentti, te olette tunnustanut kaiken noituutenne ja haureutenne sekä murhanneenne Febus de Châteaupers'in.

Tytön sydäntä kouristi. Kuultiin hänen nyyhkyttävän pimeässä.

— Kaikki mitä tahdotte, vastasi hän heikolla äänellä, mutta tappakaa minut pian!

— Herra kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä, virkkoi presidentti, oikeus on valmis kuulemaan teidän kannettanne.

Mestari Charmolue otti esille valtavan paperikäärön ja alkoi lukea suurin elein ja asianajajan mahtipontisuudella latinalaista puhetta, jossa kaikki oikeusjutun todistukset esiintyivät ciceroisin kääntein pönkitettyinä ja varustettuina lainauksilla Plautukselta, hänen lempikoomikoltaan. Olemme pahoillamme siitä, ettemme voi lukijalle esittää tätä merkillistä asiakirjaa. Puhuja lausui sen ihmeteltävällä voimalla. Hän ei ollut vielä päässyt johdannon loppuun, kun hänen otsaltaan jo kihoili hikihelmiä ja hänen silmänsä pullistuivat. Mutta äkkiä hän pysähtyi keskellä lausetta, ja hänen tavallisesti varsin lempeä ja myös varsin tyhmä katseensa leimahti.

— Hyvät herrat, huudahti hän (tällä kertaa ranskaksi, sillä sitä ei ollut papereissa). Saatana on siihen määrin sotkeutunut tähän juttuun, että on läsnä istunnossamme ja tekee pilkkaa sen arvosta. Katsokaa!

Ja hän osoitti kädellään pientä vuohta, joka nähdessään Charmoluen viittovan oli luullut, että hänenkin tuli tehdä samoin, ja nousten takajaloilleen alkanut matkia etujaloillaan ja partaisella päällään parhaan taitonsa mukaan kuninkaallisen syyttäjän mahtipontista esiintymistä. Se oli, kuten ehkä muistetaan, sen loistotemppuja. Tämä tapaus, tämä viimeinen todistus, teki voimakkaan vaikutuksen. Vuohen jalat sidottiin, ja kuninkaallinen syyttäjä jatkoi kaunopuheista esitystään.

Se oli sangen pitkä, mutta loppu oli mainio. Otan tähän viimeisen lauseen, johon lisättäköön mestari Charmoluen käheä ääni ja hengästynyt esitystapa.

— Ideo, Domni, coram stryga demonstrata, crimine patente, intentione criminis existente, in nomine sanctae ecclesiae Nostrae-Dominae Parisiensis, quae est in saisina habendi omnimodam altam et bassam justitiam in illa hac intemerata Civitatis insula, tenore praesentium declaramus nos requirere, primo, aliquandam pecuniariam indemnitatem; secundo, amendationem honorabilem ante portalium maximum Nostrae-Dominae, ecclesiae cathedralis; tertio, sententiam in virtute cujus ista stryga cum sua capella, seu in trivio vulgariter dicto la Grève, seu in insula exreunte in fluvio Sequanae, juxta pointam jardini regalis, executatae sint!

[Täten ilmoitamme, hyvät herrat, mainitun noidan läsnäollessa, koska hänen rikoksensa on ilmeinen ja täydellä aikomuksella tehty, vaativamme Pariisin pyhän Notre-Dame-kirkon nimessä, jolla tällä Citén saarella on kaikinpuolinen ylempi ja alempi tuomiovalta, yleisön läsnäollessa, ensiksi, rahasakkoa; toiseksi, katumuksentekoa Notre-Damen tuomiokirkon pääportaalin edessä; kolmanneksi, tuomion, jonka nojalla sanottu noita ja hänen vuohensa mestataan joko sillä torilla, jota tavallisesti nimitetään Grèveksi, tahi vastapäätä kuninkaan puutarhaa sijaitsevalla Seine-virran saarella!]

Hän pani hatun päähänsä ja istuutui.

— Eheu! huokasi Gringoire liikuttuneena, bassa latinitas! [Voi, kehnoa latinaa!] Muuan toinen mustapukuinen nousi ylös syytetyn vierestä.

Se oli hänen puolustusasianajajansa. Nälkäiset oikeudenjäsenet alkoivat supista.

— Asianajaja, puhukaa lyhyesti, sanoi presidentti.

— Herra presidentti, vastasi asianajaja, koska vastaaja on tunnustanut rikoksensa, ei minulla ole muuta kuin sananen sanottavana herroille. Saalalaislaissa on kohta, joka kuuluu: "Jos noita on syönyt ihmisen ja se on hänestä todistettu, maksakoon hän sakkoa kahdeksantuhatta denieriä eli kaksisataa souta kullassa." Anon, että puolustettavani tuomitaan sakkoihin.

— Se kohta on kumottu, sanoi ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja.

— Nego [Kiellän], vastasi asianajaja.

— Äänestys! lausui muuan oikeudenneuvos; rikos on todistettu, ja kello on paljon.

Äänestettiin salissa. Tuomarit äänestivät hatuilla; heillä oli kiire. Toinen toisensa jälkeen näkyi pimennossa ottavan hatun päästään presidentin hiljaa lausuessa heille kolkon kysymyksensä. Onneton syytetty näytti katselevan heitä, mutta hänen hämärtynyt katseensa ei nähnyt mitään.

Sitten ryhtyi sihteeri kirjoittamaan, minkä jälkeen hän ojensi presidentille pitkän pergamentin.

Ja nyt kuuli tuo onneton tyttö väkijoukon liikehtivän, keihäitten kalahtelevan toisiaan vasten ja jäisen äänen sanovan:

— Mustalaistyttö, sinä päivänä, jonka meidän herramme kuningas suvaitsee määrätä, viedään teidät pyövelinrattailla paitaan puettuna, paljain jaloin ja köysi kaulassa Notre-Damen pääportaalin eteen, jossa teidän on tehtävä katumus kahden naulan painoinen vahakynttilä kädessänne, ja sieltä Grève-torille, jossa teidät hirtetään ja kuristetaan kuoliaaksi kaupungin hirsipuussa; ja samoin tämä teidän vuohenne; ja on teidän maksettava kirkollisvirastolle kolme kultakolikkoa sovitukseksi tekemistänne ja tunnustamistanne rikoksista, noituudesta, taikomisesta, haureudesta ja herra Febus de Châteaupers'in murhasta. Herra olkoon sielullenne armollinen!

— Oh! tämä on unta! kuiskasi tyttö, ja hän tunsi karkeitten käsien kuljettavan hänet pois.

IV. "Lasciate ogni speranza."

[Heittäkää kaikki toivo. — Viimeisen säkeen ensimmäiset sanat helvetin portin päällä olevasta kirjoituksesta Danten Divina Commediassa. — Suomentajan huomautus.]

Valmista keskiaikaista rakennusta oli melkein yhtä paljon maan alla kuin maan päälläkin. Jollei palatsi, linna tai kirkko ollut rakennettu paaluille, kuten Notre-Dame, oli se kaksikerroksinen. Tuomiokirkoissa oli ylemmän laivan alla, joka yötä päivää loisti valossa ja kaikui urkujen ja kellojen soittoa, toinen, maanalainen, matala, pimeä, salaperäinen, sokea ja mykkä kirkko; toisinaan hauta, toisinaan sekä vankila että hauta. Näillä valtavilla rakennuksilla, joiden syntyä ja kasvua olemme toisessa kohdassa kuvailleet, ei ollut ainoastaan perustuksia, vaan niin sanoakseni juuret, jotka maan alla haarautuivat huoneina, pylväskäytävinä ja portaina aivan kuin maanpäällinenkin rakennus. Niin olivat kirkot, palatsit ja linnat vyötäisiään myöten maan sisässä. Rakennuksen kellariholvit muodostivat toisen rakennuksen, johon laskeuduttiin nousemisen sijasta ja jonka maanalaiset kerrokset liittyivät maanpäälliseen kerroskukkulaan aivan kuin rantametsät ja -vuoret kuvastuvat nurinpäin järven kirkkaaseen kalvoon.

Saint-Antoinen linnassa, Pariisin Oikeuspalatsissa ja Louvressa olivat nämä maanalaiset rakennukset vankiloita. Näiden vankilain kerrokset kävivät yhä ahtaammiksi ja pimeämmiksi, kuta syvemmälle maan sisään ne tunkeutuivat. Niissä oli yhtä monta vyöhykettä kuin on kasvavan kauhun vivahduksia. Dante ei olisi voinut keksiä sopivampaa muotoa helvetilleen. Tämä maanalainen vankilasuppilo huipentui tavallisesti pohjakammioon, johon Dante sijoitti saatanan ja yhteiskunta kuolemaantuomitun. Kun joku kurja oli kerran sinne haudattu, sai hän heittää hyvästit päivänvalolle, ilmalle, elämälle, ogni speranza. Hän saattoi sieltä astua vain hirsipuulle tai roviolle. Joskus hän mätäni sinne. Inhimillinen oikeus nimitti sitä unohtamiseksi. Kuolemaantuomittu tunsi itsensä ja ihmisten välisen kivi- ja vangin vartija vuoren painon päänsä päällä, ja koko vankila, tuo valtava linna oli vain suunnaton, monimutkainen lukko, joka sulki hänet elollisen maailman yhteydestä.

Tällaiseen maanalaiseen kammioon, Ludvig Pyhän kaivauttamiin vankilakomeroihin, Tournellen in-pace-tyrmään oli epäilemättä pakenemisen pelosta sijoitettu hirtettäväksi tuomittu Esmeralda, ja hänen päänsä päällä lepäsi koko suunnaton Oikeuspalatsi. Kärpäsraukka, joka ei olisi voinut liikauttaa sen pienintäkään kiveä!

Sallimus ja yhteiskunta olivat tehneet yhdessä vääryyttä häntä kohtaan, eikä sellaista onnettomuuden ja kidutuksen ylellisyyttä olisi tarvittu niin hennon olennon murskaamiseen.

Hän oli siellä pimeyteen haudattuna, suljettuna, eristettynä, muurattuna. Jos joku olisi nähnyt hänet tässä tilassa, nähtyään hänen ennen nauravan ja tanssivan auringonpaisteessa, hän olisi kauhistunut. Kylmänä kuin yö, kuin kuolema, ainoankaan tuulenhenkäyksen hivelemättä hänen hiuksiaan, ainoankaan ihmisäänen kantautumatta hänen korviinsa, ainoankaan valonsäteen tunkeutumatta hänen silmiinsä, kyyristyneenä maahan kahleiden painamana, vaipuneena leivänpalasen ja vesiruukun viereen pienelle olkikuvolle vesilätäkköön, joka seinistä tihkuvista pisaroista oli kertynyt luolan pohjalle, liikahtamatta ja tuskin hengittäenkään hän ei enää kyennyt tuntemaan edes kärsimystä. Febus, aurinko, päivänvalo, raikas ilma, Pariisin kadut, tanssi ja suosionosoitukset, suloinen lemmenlepertely upseerin kanssa, sitten pappi, vanha noita-akka, tikari, veri, kidutus, hirsipuu, kaikki se tosin vielä häilähteli hänen sielunsa silmien ohi milloin kauhistavana painajaisena; mutta se oli enää vain kauheaa, sekavaa taistelua, joka häipyi pimeyteen, tai etäistä soitantoa, jota kaiuteltiin siellä korkealla maan päällä ja jota ei enää voinut kuulla siinä syvyydessä, johon tuo onneton oli vaipunut.

Koko sinä aikana, jonka hän oli siellä ollut, hän ei ollut voinut valvoa eikä nukkua. Tuossa onnettomassa luolassa hänen oli yhtä vaikea erottaa valveilla oloa unesta ja unta todellisuudesta kuin päivää yöstä. Kaikki liikkui hämmentyneenä, särkyneenä, sekavana ja hajallisena hänen mielikuvituksessaan. Hän ei enää tuntenut, ei tiennyt, ei ajatellut mitään. Korkeintaan hän unelmoi. Milloinkaan ei elävä olento ollut vaipunut niin syvään tyhjyyteen.

Tässä huumautuneessa, vilustuneessa, kivettyneessä tilassa hän oli pari, kolme kertaa hämärästi tajunnut kolinaa, joka syntyi luukun avaamisesta jossain hänen yläpuolellaan, valon silti tunkeutumatta aukosta, jonka kautta joku käsi heitti hänelle mustan leivänpalan. Tämä vanginvartijan ajoittainen käynti oli ainoa side, joka hänet yhdisti ihmisiin.

Yksi ainoa seikka askarrutti koneellisesti hänen korvaansa: hänen päänsä yllä tihkui vettä holvin homeisista kivistä, ja yhtä pitkän väliajan päästä putosi sieltä aina pisara. Hän kuuli tajuttomasti äänen, joka syntyi tämän pisaran putoamisesta hänen vieressään olevaan lätäkköön.

Liike, jonka tämä putoava pisara synnytti vesilätäkköön, oli ainoa elonmerkki hänen vaiheillaan, ainoa kello, joka mittasi aikaa, ainoa ääni, jonka hänen korvansa erotti kaikesta maan melusta.

Ja lopuksi hän tunsi silloin tällöin tässä lian ja pimeyden lokaviemärissä jonkin kylmän kulkevan jostain kohden hänen jalkainsa tai käsivarsiensa yli, ja häntä puistatti.

Miten kauan hän oli siellä ollut, sitä hän ei tiennyt. Hän muisti vain, että jossain oli julistettu kuolemantuomio jollekin, ja että hänet oli viety pois, ja että hän oli herännyt äänettömässä pimeydessä kohmettuneena. Hän oli ryöminyt käsiensä varassa, mutta silloin olivat rautarenkaat viiltäneet hänen nilkkojaan ja kahleet kalisseet. Hän oli huomannut, että kaikkialla hänen ympärillään oli kiviseinä, että hänen allaan oli vain märkä kivikamara ja olkikupo, mutta ei lamppua eikä ikkuna-aukkoa. Silloin hän oli istuutunut tälle olkikuvolle ja toisinaan vaihteen vuoksi siirtynyt tähän tyrmään johtavien kiviportaitten viimeiselle askelmalle. Hetken hän oli koettanut laskea niitä mustia minuutteja, joita vesipisarain putoaminen hänelle mittasi, mutta kohta oli tämäkin sairaitten aivojen surullinen toiminta sammunut itsestään hänen päästään, ja hän oli jälleen vaipunut tylsyyteen.

Vihdoinkin eräänä päivänä tai eräänä yönä (sillä päivä ja yö olivat tässä haudassa saman väriset) hän kuuli yläpuoleltaan äänekkäämpää kolinaa kuin minkä vanginvartija tavallisesti sai aikaan tuodessaan hänelle leipää ja vettä. Hän kohotti päätään ja näki punertavaa valoa vilkkuvan tyrmän kattoon laitetun oven tai luukun raoista. Samassa rämisi raskas rautalukko, luukku natisi ruostuneissa saranoissaan ja aukeni, ja hän näki lyhdyn, käden ja kahden miehen jalat, ovi kun oli liian matala, jotta hän olisi voinut nähdä heidän päänsä. Valo häikäisi niin hänen silmiään, että hänen täytyi sulkea ne.

Kun hän ne jälleen avasi, oli ovi kiinni, lyhty asetettu portaitten astuimelle, ja muuan yksinäinen mies seisoi hänen edessään. Hänen yllään oli jalkoihin saakka ulottuva musta vaippa, ja samanvärinen huppu peitti hänen päänsä. Tuosta olennosta ei näkynyt mitään, ei kasvoja, ei käsiä. Tytön edessä seisoi vain pitkä, musta käärinliina, jonka sisällä liikkui jotain. Hän tuijotti hetken tätä kummituksen tapaista. Kumpikaan ei kuitenkaan virkkanut mitään. Olisi luullut näkevänsä kahden kuvapatsaan tuijottavan toisiaan. Ainoastaan kaksi seikkaa osoitti elonmerkkejä tuossa luolassa: lyhdyn kynttilänsydän, joka rätisi ilman kosteuden vaikutuksesta, ja katosta putoavat vesipisarat, jotka yksitoikkoisella tipahtelullaan katkoivat tätä epäsäännöllistä, rätisevää ääntä ja saivat lyhdynvalon väräjämään öljyisen vesilätäkön värerenkaissa. Vihdoin vanki katkaisi äänettömyyden:

— Kuka te olette?

— Pappi. Tuo sana, äänenpaino ja ääni saivat hänet vapisemaan. Pappi jatkoi jylhällä äänellä:

— Oletteko valmis?

— Mihin?

— Kuolemaan.

— Oh! sanoi tyttö, tuleeko se pian?

— Huomenna.

Hänen päänsä, joka oli kohonnut iloisesti, painui takaisin rinnalle:

— Siihen on vielä pitkä aika! hän kuiskasi. Miksi eivät he jo tänään?

— Te olette siis kovin onneton? kysyi pappi hetken vaitiolon jälkeen.

— Minua viluttaa kovin, vastasi tyttö.

Hän kiersi käsivartensa jalkainsa ympäri, kuten aina tekevät onnettomat, joita palelee, ja kuten jo olemme nähneet Rolandin tornin erakon tekevän, ja hänen hampaansa kalisivat.

Pappi näytti tarkastelevan viitan hupun alta vankityrmää.

— Ilman valoa! ilman tulta! ilman vettä! tämähän on kauheaa!

— Niin, vastasi tyttö hajamielisenä, jollaiseksi onnettomuus oli hänet tehnyt. — Päivä on kaikkia varten. Miksi ei minulle anneta muuta kuin yö?

— Tiedättekö, kysyi pappi uuden tauon jälkeen, miksi te olette täällä?

— Luulen sen tietäneeni, sanoi tyttö, nostaen laihat sormensa silmäkulmilleen ikään kuin tukien muistiaan, — mutta en muista sitä enää.

Äkkiä hän alkoi itkeä lapsen lailla.

— Tahtoisin päästä pois täältä, herra. Minun on kylmä, minua pelottaa, ja täällä on eläimiä, jotka tulevat minun päälleni.

— No, seuratkaa minua.

Ja pappi tarttui hänen käsivarteensa. Tuo onneton tyttö oli jo aivan kohmeessa, mutta tämä käsi tuntui kuitenkin hänestä kylmältä.

— Oh! kuiskasi hän, — se on kuoleman jäinen käsi. Kuka te olette?

Pappi nosti päähineensä. Tyttö katsoi. Siinä olivat nuo synkeät kasvot, jotka olivat häntä niin kauan vainonneet, tuo demoninpää, joka oli ilmestynyt Falourdelin luona hänen jumaloidun Febuksensa pään viereen, nuo silmät, joiden hän oli viimeksi nähnyt välkähtävän tikarin vieressä.

Tämä olento, joka aina oli vaikuttanut hänen elämäänsä niin kohtalokkaasti, saattanut hänet onnettomuudesta toiseen ja viimein mestauslavalle, herätti hänet tylsyyden tilasta. Hänestä tuntui siltä kuin jokin harson tapainen, joka oli hämärtänyt hänen muistiaan, olisi revennyt rikki. Hänen kammottavan seikkailunsa kaikki vaiheet öisestä kohtauksesta Falourdelin luona kuolemantuomioon saakka Tournellessa palasivat yhtaikaa hänen muistiinsa, eivät enää sekavina ja hämärinä, kuten vielä äsken, vaan selvinä, räikeinä, voimakkaina, elävinä ja hirvittävinä. Nuo hiukan kalvenneet, hänen myöhempäin kärsimystensä osittain haihduttamat muistot, ne elävöitti uudelleen tuo tumma olento hänen edessään, aivan kuin tulen hohde saa sympaattisella musteella kirjoitetut näkymättömät kirjaimet ilmestymään valkealle paperille. Hänestä tuntui siltä kuin kaikki hänen sydänhaavansa aukeaisivat uudelleen ja vuotaisivat verta.

— Oh! huudahti hän peittäen käsillä silmiään ja koko ruumis kouristuksenomaisesti vapisten, — pappi!

Hänen käsivartensa vaipuivat sitten voimattomina alas ja hän jäi istumaan pää painuksissa, katse maahan luotuna, mykkänä ja vapisevana.

Pappi yhä tuijotti häntä kuin haarahaukka, joka kauan on kaarrellut viljaan kyyristyneen leivosen yläpuolella, ääneti lyhentänyt kauheita kierroksiaan ja yhtäkkiä nopeasti kuin salama iskenyt uhriinsa ja pitelee sitä huohottaen kynsissään.

Tyttö kuiskaili:

— Päättäkää työnne! antakaa viimeinen isku! — Ja hän painoi kauhistuen päänsä olkapäittensä väliin kuin lammas, joka odottaa teurastajan moukariniskua.

— Herätänkö minä teissä kauhua? sanoi pappi viimein.

Tyttö ei vastannut.

— Pelkäättekö te niin minua? toisti pappi.

Tytön huulet venähtivät aivan kuin hän olisi hymyillyt.

— Kyllä, sanoi tyttö, — pyöveli leikittelee kuolemaantuomitun kanssa. Jo kuukausimääriä hän on minua vainonnut, uhkaillut ja pelotellut! Hyvä Jumala, miten onnellinen olisinkaan ollut ilman häntä! Hän se on syössyt minut tähän kadotukseen! Armias taivas! Hän se on surmannut minun… hän se on surmannut hänet! Febukseni!

Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja virkkoi kohottaen katseensa pappiin:

— Oh! kurja! kuka te olette? Mitä olen teille tehnyt? Te vihaatte siis minua kauheasti? Oi! miksi, miksi?

— Minä rakastan sinua! huudahti pappi. Tytön nyyhkytykset katkesivat äkkiä. Hän katseli pappia tylsin ilmein. Tämä oli vaipunut polvilleen ja ahmi häntä palavin katsein.

— Kuuletko? minä rakastan sinua! huudahti hän uudelleen.

— Mikä rakkaus! sanoi onneton tyttö väristen. Pappi vastasi:

— Tuomitun sielun rakkautta.

Kumpikin oli hetken vaiti mielenliikutustensa painon musertamana, pappi mielettömänä, tyttö tylsänä.

— Kuule, sanoi pappi viimein, ja hän oli omituisesti tyyntynyt. Saat tietää kaikki! Tahdon sanoa sinulle, mitä en tähän saakka ole uskaltanut edes itselleni tunnustaa tutkiessani salaa omaatuntoani noina syvinä yön hetkinä, jolloin on niin pimeä, että tuntuu siltä kuin Jumalakaan ei näkisi meitä. Kuule. Ennen kuin tulin tuntemaan sinut, neitoseni, olin onnellinen…

— Niin minäkin! huokasi tyttö väsyneesti.

— Älä keskeytä minua. — Niin, olin onnellinen, ainakin luulin olevani. Olin puhdas, ja sieluni oli täynnä kuulasta kirkkautta. Ei kenenkään pää kohonnut ylpeämpänä ja säteilevämpänä kuin minun. Papeille olin esikuvana siveydessä, oppineille opissa. Niin, tiede oli minulle kaikki kaikessa. Se oli sisareni ja sisar tyydytti minua. Vuosien kuluessa vasta minussa heräsi muita ajatuksia. Useammin kuin kerran olin tuntenut vereni vavahtavan nähdessäni naisvartalon. Tämä luonnon ja veren voima, jonka järjettöminä nuoruusvuosinani luulin kokonaan tukahuttaneeni, oli useammin kuin kerran kouristuksenomaisesti järkyttänyt niitä lupausten rautaisia kahleita, jotka kytkivät minut, kurjan, alttarin kylmiin kiviin. Mutta paasto, rukous, opinnot ja luostarin lihankidutus olivat jälleen saattaneet sielun ruumiin herraksi. Lisäksi kartoin naisia. Eikä minun tarvinnut muuta kuin avata kirja, kun jo aivojeni epäpuhdas sauhu haihtui tieteen loiston tieltä. Ja hetken kuluttua tunsin maisten raskaitten seikkojen häviävän kaukaisuuteen. Olin jälleen tyynenä, häikäistyneenä ja kirkastuneena ikuisen totuuden rauhallisen säteilyn piirissä. Niin kauan kuin paholainen lähetti minua kiusaamaan vain häilyviä naishahmoja, joita silmäni havaitsi kirkoissa, kaduilla ja kedoilla ja jotka tuskin enää palasivat unelmiini, voitin sen helposti. Mutta Jumalan syytä on, ettei kamppailuni jatkunut yhtä voitollisena, sillä hän ei ole suonut ihmiselle voimia paholaisen voittamiseen. — Kuule. Eräänä päivänä…

Tässä pappi keskeytti, ja vanki kuuli hänen rinnastaan kohoavan huokauksia, joiden repäisy muistutti ruisrääkän ääntä.

Hän jatkoi:

— Eräänä päivänä nojasin kammioni ikkunalautaa vasten…

— Mitä kirjaa luin? Oh! en muista, pääni on pyörällä… Luin siis. Ikkuna oli torille päin. Kuulin tamburiinin ja soiton ääniä. Äkäisenä siitä, että minua siten häiritään unelmissani, katsahdan torille. Mitä näin, sen näki muutkin kuin minä, mutta tuo näky ei ollut hyväksi ihmissilmille. Keskellä toria, — oli keskipäivä, kirkas auringonpaiste, — tanssi muuan olento. Niin kaunis olento, että Herramme Jeesus olisi varmaan valinnut hänet Pyhäksi Neitsyeksi ja äidikseen ja tahtonut syntyä hänestä, jos tuo olento olisi elänyt silloin, kun Herramme otti ihmisen hahmon! Hänen silmänsä olivat mustat ja säteilevät, hänen hiuksensa mustat, lukuunottamatta muutamia hiussuortuvia, jotka auringonsäteissä hohtivat kultasäikeinä. Hänen jalkansa häipyivät liikkeisiin kuin nopeasti pyörivän pyörän puolaimet. Hänen mustiin hiuksiinsa päälaella ja hänen hiuspalmikoihinsa oli kiinnitetty joukko metallihelyjä, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa ja ympäröivät hänen otsansa tähtikruunulla. Hänen helyillä koristettu pukunsa hohti sinisenä ja välkehtivänä kuin kesäyö. Hänen notkeat, ruskeat käsivartensa liehuivat hänen vartalonsa vaiheilla kuin olkavyöt. Hänen vartalonsa muodot olivat hämmästyttävän kauniit. Oh! tuo loistava olento, joka auringonpaisteessakin säteili omituista valoa!… Oi! neitonen, se olit sinä. — Hämmästyneenä, hurmaantuneena ja ihastuneena jäin katselemaan sinua. Minä katselin sinua niin, että yhtäkkiä vavahdin kauhistuksesta; tunsin kohtalon tarttuvan minuun.

Pappi vaikeni jälleen mielenliikutuksesta hetkiseksi. Sitten hän jatkoi.

— Jo puoliksi lumottuna koetin tarrautua kiinni johonkin ehkäistäkseni lankeemustani. Muistelin niitä ansoja, joita saatana oli jo virittänyt tielleni. Olento, jonka edessäni näin, oli niin yli-inhimillisen kaunis, ettei sellainen voi olla peräisin muualta kuin taivaasta tai helvetistä. Hän ei ollut tavallinen, pienestä multalohkareesta tehty tyttö, jota niukasti valaisi naissielun häilyvä liekki. Hän oli enkeli! mutta pimeyden enkeli, lieskojen enkeli, ei valon. Tätä miettiessäni näin vieressäsi vuohen, hornanelukan, joka katseli minua nauraen. Keskipäivän aurinko sai sen sarvet hohtamaan tulelta. Silloin luulin näkeväni paholaisen ansan, enkä enää epäillyt, että tulit helvetistä, ja että olit minun turmioni. Uskoin niin.

Tässä pappi katsoi tarkasti vankia ja lisäsi kylmästi:

— Uskon niin vieläkin. — Lumous vaikutti kuitenkin vähitellen; sinun tanssisi pyöri päässäni; tunsin tuon salaperäisen taian kietovan minut pauloihinsa; sielunvoimani, joiden olisi pitänyt valvoa, olivat nukahtaneet; ja minä vaivuin nautinnolla tuohon uneen aivan kuin lumikinokseen kuoleva. Äkkiä aloit laulaa. Mitä saatoin tehdä, minä kurja? Sinun laulusi oli vielä lumoavampaa kuin tanssisi. Tahdoin paeta. Mahdotonta. Olin naulittu, juurtunut kiinni maahan. Minusta tuntui kuin permantoni marmorilaatat olisivat kohonneet polviini saakka. Minun täytyi jäädä paikalleni loppuun saakka. Jalkani olivat kuin jäätä, päätäni kuumotti. Vihdoin säälit ehkä minua; sinä lakkasit laulamasta ja lähdit pois. Tuon häikäisevän ilmestyksen heijastus, tuon lumoavan laulun kaiku kuoli vähitellen silmistäni ja korvistani. Silloin vaivuin ikkunasyvennykseeni jäykempänä ja voimattomampana kuin jalustaltaan syösty kuvapatsas. Iltakellot herättivät minut. Nousin, pakenin, mutta voi! sisässäni oli sortunut jotain, joka ei kyennyt enää nousemaan, sieluuni oli tullut jotain, jota en voinut paeta.

Taas hän oli hetken vaiti ja jatkoi:

— Niin, siitä päivästä lähtien oli minussa mies, jota en tuntenut. Koettelin kaikkia parannuskeinojani, luostaria, alttaria, työtä, kirjoja. Hullutusta! Oh! miten ontolta kaikuukaan tiede, kun siihen epätoivon vimmalla iskee intohimoa tulvivan pään! Tiedätkö, neito, mitä siitä lähtien aina näin kirjan ja itseni välillä? Sinut, sinun varjosi, sen valoisan ilmestyksen kuvan, joka eräänä päivänä oli väikkynyt edessäni. Mutta tällä kuvalla ei enää ollut samaa väriä; se oli tumma, synkkä, pimeä niin kuin se musta rengas, joka kauan seuraa silmää, kun varomattomasti on katsonut aurinkoon.

Kun en päässyt siitä irti, kun alati kuulin sinun laulusi soivan korvissani, kun aina näin jalkojesi tanssivan messukirjallani, kun aina öisin unessa tunsin sinun muotojesi koskettavan ihoani, tahdoin nähdä sinut, koskettaa sinua, tietää kuka olet, nähdä, olitko sinä sen ihannekuvan kaltainen, joka minulla oli sinusta muistossani, ehkä särkeä todellisuudella unelmani. Joka tapauksessa toivoin uuden vaikutelman heikentävän ensimmäistä, ja tuo ensimmäinen oli käynyt niin väkeväksi, etten kestänyt sen muistoa. Etsin sinua. Näin sinut. Miten onnetonta! Kun olin nähnyt sinut kaksi kertaa, tahdoin nähdä sinut tuhat kertaa, tahdoin nähdä sinut aina. Silloin, — miten pysytellä tällä luisuvalla pinnalla? — silloin en enää ollut oma itseni. Paholainen oli sitonut siipiini nuoran, jonka toisen pään hän oli kiinnittänyt sinun nilkkaasi. Sinun laillasi aloin harhailla ja kuljeksia pitkin katuja. Odottelin sinua porttikäytävissä, kuulostelin sinua kadunkulmissa ja tähystelin sinua tornini korkeudesta. Joka ilta palasin takaisin yhä hurmaantuneempana, yhä epätoivoisempana, yhä lumotumpana, yhä kadotetumpana!

Olin saanut tietää kuka olit: mustalainen, kiertolainen, gitana, zingara. Ei enää epäilystäkään, että olit noita! Kuule. Toivoin, että oikeudenkäynti vapauttaisi minut lumouksesta. Muuan noita oli loihtinut Bruno d'Astin, hän poltatti noidan ja parani. Tiesin sen. Tahdoin koettaa tätä keinoa. Koetin ensin saada kielletyksi sinun esiintymisesi Notre-Damen torilla toivoen unohtavani sinut, jollet enää palaisi. Sinä et välittänyt siitä. Sinä palasit. Silloin johtui mieleeni ryöstää sinut. Yritin eräänä yönä. Meitä oli kaksi. Sinä olit jo vallassamme, kun tuo kurja upseeri saapui. Hän vapautti sinut. Hän aiheutti siten sinun onnettomuutesi, minun onnettomuuteni ja oman onnettomuutensa. Vihdoin, kun en tiennyt mitä tehdä, annoin sinut epätoivoissani ilmi kirkollisvirastolle. Luulin paranevani samoin kuin Bruno d'Ast. Hämärästi ajattelin myös, että oikeusjuttu saattaa sinut valtaani, että vankilassa saavuttaisin sinut, että olisit minun, ettet siellä voisi paeta minua, että olit omistanut minut kyllin kauan, jotta minunkin piti vuorostani saada omistaa sinut. Kun kerran pahaan antautuu, niin tehtäköön sitä kunnolla. Hullua on pysähtyä puoliväliin hirviömäisyyden tiellä! Rikollisuuden äärimmäisyydellä on viehätyksensä. Se voi saada papin ja noidan sulautumaan nautintoon vankilakomeron olkiläjällä!

Annoin siis sinut ilmi. Silloin juuri sinua säikäytin kohdatessamme. Salahanke, jota suunnittelin sinua vastaan, myrsky, jota keräsin pääsi päälle, puhkesi minusta uhkauksina ja salamoina. Minä epäröin kuitenkin yhä. Suunnitelmallani oli kauhistuttavat puolensa, jotka saivat minut peräytymään.

Ehkäpä olisin hylännyt sen, ehkäpä olisi kamala ajatukseni kuihtunut aivoihini kantamatta hedelmää. Uskoin, että olisi minun vallassani jatkaa tai keskeyttää oikeudenkäynti. Mutta kaikki pahat ajatukset ovat järkähtämättömiä ja tahtovat muuttua teoiksi; ja siinä kohdassa, missä luulin itseäni kaikkivoivaksi, olikin kohtalo voimakkaampi minua. Voi! Kohtalo se oli, joka tarttui sinuun ja jätti sinut sen koneen kauhealle pyörälaitteelle, jonka minä olin pirullisesti suunnitellut! — Kuule. Lopetan kohta.

Eräänä päivänä, — eräänä toisena aurinkoisena päivänä, — näin kulkevan ohitseni miehen, joka lausui nimesi ja nauroi katse himokkaana. Kirous! minä seurasin häntä. Lopun tiedät. Hän vaikeni. Tyttö ei saanut esille muuta sanaa kuin:

— Oi Febukseni!

— Ei sitä nimeä! sanoi pappi ja tarttui rajusti hänen käteensä. Älä lausu sitä nimeä! Oh! meitä kurjia, tuo nimi on meidät tuhonnut! Tai oikeammin, me olemme tuhonneet toinen toisemme kohtalon selittämättömässä leikissä! — Sinä kärsit, eikö niin? Sinun on kylmä, yö sokaisee sinut, vankila ympäröi sinua, mutta ehkä sinulla vielä on jokin valo sielusi pohjalla, vaikkapa vain lapsellinen rakkautesi tuota tyhjää miestä kohtaan, joka leikitteli sydämelläsi! Mutta minä! minä kannan vankilaa sisässäni, sisälläni on talvi, jää, epätoivo, minulla on yö sielussani. Tiedätkö, mitä olen kärsinyt? Olen ollut läsnä sinua tuomittaessa. Olen istunut kirkollisviraston jäsenten penkillä. Niin, yhden tuollaisen papinkaavun alla vääntelehti tuomittu sielu. Olin siellä, kun sinut tuotiin sinne; olin siellä, kun sinua kuulusteltiin. — Sudenluola! — Näin oman rikokseni, oman hirsipuuni vähitellen kohoavan sinun pääsi ylle! Olin läsnä jokaisen todistuksen, jutun kaikkien vaiheiden aikana; olisin voinut lukea joka askeleesi tuolla kärsimysten polulla; olin läsnä silloinkin, kun tuo kauhea peto… — Oh! en ollut ottanut huomioon kidutusta! — Kuule. Seurasin sinua kidutuskammioon. Näin pyövelien saastaisten käsien riisuvan sinua ja käsittelevän sinua puolialastomana. Näin sinun jalkasi, tuon jalan, josta olisin antanut keisarikunnan saadakseni sitä suudella ja kuolla, tuon jalan, joka olisi tuottanut minulle tavatonta nautintoa murskatessaan pääni, näin sen suljettavan tuohon kauheaan kenkään, joka murskaa elävän olennon jäsenen veriseksi möhkäleeksi. Oh! minua kurjaa! nähdessäni tuon, viilsin rintaani tikarilla, joka minulla oli viittani alla. Kuullessani kirkaisusi, työnsin sen lihaani; vielä toinen huuto, ja minä olisin iskenyt sen sydämeeni! Katso. Luulen, että siitä yhä vuotaa verta.

Hän avasi kaapunsa. Hänen rinnassaan oli todellakin kuin tiikerin kynnen repäisemä viilto, ja hänen kyljessään oli suuri, vielä avoin haava.

Vanki peräytyi kauhistuneena.

— Oh! sanoi pappi, sääli minua, neito! Sinä luulet olevasi onneton, voi! voi! sinä et tiedä, mitä onnettomuus on! Oh! rakastaa naista! olla pappi! vihattu! rakastaa häntä sielunsa koko raivolla, tuntea että hänen pienimmästäkin hymyilystään antaisi verensä, henkensä, maineensa, pelastuksensa, kuolemattomuutensa ja ikuisuutensa, tämän ja tulevan elämänsä; valittaa, ettei ole kuningas, nero, keisari, arkkienkeli, jumala voidakseen asettaa hänen jalkainsa juureen vielä suuremman orjan; kiinnittää häneen yötä päivää unelmansa ja ajatuksensa; ja nähdä hänen rakastuvan sotilastakkiin! eikä omistaa hänelle tarjottavaksi kuin tahratun papinkauhtanan, joka hänessä herättää pelkoa ja inhoa! Olla mustasukkaisena ja raivoisana läsnä, kun hän tuhlaa kurjalle, typerälle narrille rakkauden ja kauneuden aarteita! Nähdä tämän ruumiin, jonka muodot polttavat, tämän suloisen poven, tämän ihon sykkivän ja punastuvan toisen suudelmista! Oi taivas! rakastaa hänen jalkaansa, hänen käsivarttaan, hänen olkaansa, uneksia hänen sinisistä suonistaan, hänen päivettyneestä ihostaan ja vääntelehtiä yökaudet kammionsa paasilla ja nähdä kaikkien hänelle unelmoimainsa hyväilyjen muuttuvan kidutukseksi! Nähdä ponnistustensa tuloksena hänen lepäävän kidutuslavitsalla! Oh! ne ovat todellakin helvetin tulessa kuumennetut pihdit! Oh! onnellinen hän, joka sahataan kahden laudan välissä tai sidotaan neljän hevosen revittäväksi! — Tiedätkö, mitä kidutusta on tuntea pitkinä öinä suontensa sytevän, sydämensä pakahtuvan, ohimoittensa takovan, hampaittensa pureskelevan käsiä; säälimättömiä pyöveleitä, jotka lakkaamatta kääntelevät onnetonta samassa rakkauden, mustasukkaisuuden ja epätoivon ajatuksessa kuin hehkuvassa paahtimossa! Armoa, neito! hetkinen lievitystä! hieman tuhkaa tälle hiilloshehkulle! Minä vannotan sinua, kuivaa hikihelmet, jotka virtaavat otsaltani! Tyttö! kiduta minua toisella kädellä, mutta hyväile toisella! Sääliä, neito! Sääli minua!

Pappi vääntelehti vesilätäkössä ja kolhi päätään porraskivien kulmiin. Neitonen kuunteli ja katseli häntä. Kun hän oli lopettanut väsyneenä ja huohottavana, toisti tyttö puoliääneen:

— Oi Febukseni!

Pappi ryömi polvillaan hänen luokseen.

— Minä rukoilen sinua, hän huusi, jos sinulla on sydän rinnassasi, älä työnnä minua pois! Oh! minä rakastan sinua! olen kurja olento! Kun lausut tuon nimen, onneton, on kuin hampaillasi repisit riekaleiksi kaikki sydämeni säikeet! Armoa! jos tulet helvetistä, seuraan sinua sinne. Olen tehnyt kaikki valmistukset. Helvetti, jossa sinä olet, on minun paratiisini, sinun näkemisesi on suloisempi kuin Jumalan näkeminen! Oh! sano! et siis tahdo olla minun? Sinä päivänä, jona nainen hylkäisi sellaisen rakkauden, uskoin vuortenkin liikkuvan. Oh! jospa tahtoisit!… Oh! miten onnelliset me olisimmekaan! Me pakenisimme, — minä auttaisin sinua pakenemaan, — me lähtisimme jonnekin, me etsisimme maailmasta seudun, jossa aurinko loistaisi kirkkaimmin, jossa puut olisivat vehmaimmat, jossa taivaan sini olisi kuulain. Me rakastaisimme toisiamme, meidän sielumme sulaisivat yhteen, ja meidät liittäisi toisiimme sammumaton jano, jota me yhdessä alati vaimentaisimme tyhjentymättömän rakkautemme maljalla!

Tyttö keskeytti hänet purskahtamalla kamalaan nauruun.

— Katsokaa, hyvä isä! teidän kyntenne ovat veressä!

Pappi oli hetken kuin kivettyneenä, katse kiinnittyneenä käteen.

— No niin! hän virkkoi viimein omituisen lempeästi, häpäise minua, pilkkaa minua, muserra minut! mutta tule, tule! Nopeasti! Huomenna, sanon minä sinulle. Grèven hirsipuussa, tiedäthän? Se on aina valmiina. Se on kauheata! Nähdä sinut noilla pyövelinrattailla! Oh! armoa! — Nyt vasta täysin tunnen, miten sinua rakastan. — Oi! seuraa minua. Sinä opit vähitellen minua rakastamaan, sitten kun olen pelastanut sinut. Vihaa minua niin kauan kuin haluat. Mutta tule. Huomenna! huomenna! hirsipuu! sinun teloituksesi! Oh! vapahda minut! säästä minua!

Hän tarttui tytön käsivarteen, hän oli hämmentyneen näköinen, hän tahtoi laahata tytön mukanaan pois. Tyttö kiinnitti häneen lujan katseen.

— Miten on käynyt minun Febukseni?

— Voi! sanoi pappi päästäen hänen käsivartensa, — te olette säälitön!

— Miten on käynyt Febuksen? toisti tyttö kylmästi.

— Hän on kuollut! huusi pappi.

— Kuollut! sanoi tyttö yhtä jäisesti ja liikahtamatta; miksi siis puhutte minulle elämästä?

Pappi ei kuunnellut häntä.

— Oi! niin, hän sanoi kuin puhellen itsekseen, — hän on kuollut. Terä painui syvälle. Luulen, että kärki lävisti sydämen. Oh! koko elämäni oli tikarin kärjessä!

Tyttö hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivoisa tiikeri ja työnsi hänet portaitten astuimille yliluonnollisella voimalla.

— Mene, hirviö! mene, murhamies! anna minun kuolla! Olkoon meidän molempain veremme ikuisena häpeätahrana sinun otsallasi! Antautua sinulle, pappi! ei koskaan! ei koskaan! Ei mikään voi yhdistää meitä, ei edes helvetti! Mene, kirottu! Ei koskaan!

Pappi oli kompastunut portaille. Hän irroitti ääneti jalkansa viittansa liepeistä, otti lyhtynsä ja alkoi hitaasti astua portaita ylös, avasi oven ja astui ulos.

Mutta samassa näki tyttö hänen päänsä uudelleen ilmestyvän esiin; hänen kasvonsa olivat kauhistuttavan näköiset, ja hän huusi tytölle raivosta ja epätoivosta käheällä äänellä:

— Sanon sinulle, että hän on kuollut!

Tyttö kaatui kasvoilleen maahan; eikä vankilakomerosta kuulunut enää muuta ääntä kuin väreilevään vesilätäkköön putoavan pisaran huokaus.

V. Äiti

Luulen, ettei maailmassa ole mitään hymyilevämpää kuin äidin sielussa heräävät ajatukset hänen katsellessaan lapsensa pientä kenkää, varsinkin jos se on juhla-, sunnuntai- ja kastekenkä, joka on koruommeltu anturaa myöten ja jolla lapsi ei vielä ole astunut askeltakaan. Tuo kenkä on niin soma ja pienoinen ja sillä on niin mahdoton kävellä, että äidistä tuntuu siltä kuin hän näkisi lapsensa. Hän hymyilee sille, hän suutelee sitä, hän puhelee sille. Hän kyselee, voiko jalka todella olla niin pieni; ja jos lapsi on poissa, riittää tuo siro kenkä loihtimaan hänen silmiensä eteen tuon suloisen ja avuttoman olennon. Hän luulee näkevänsä sen, hän näkee sen täydelleen, ilmielävänä, iloisena, hienoine käsineen, pyöreine paineen, puhtoisine huulineen, kirkkaine silmineen, joiden valkuaiset sinertävät. Jos on talvi, ryömii se matolla, kapuaa vaivalloisesti jakkaralle, ja äiti vapisee pelosta, että se joutuisi liian lähelle tulta. Jos on kesä, ryömii se pihalla, puutarhassa, repii ruohoa kivien raoista, katselee ihmetellen mutta pelotta suuria koiria ja suuria hevosia, leikkii näkinkengillä, kukilla ja saa puutarhurin murisemaan, kun hän huomaa hiekkaa kukkalavoissa ja multaa käytävillä. Kaikki on yhtä nauravaa, hohtavaa ja leikkivää sen ympärillä kuin se itsekin, tuulenhenkäys ja auringonsädekin, jotka kilvan leikkivät sen kiharoilla. Kaiken tämän loihtii tuo pieni kenkä äidin silmien eteen ja saa hänen sydämensä sulamaan kuin tuli vahan.

Mutta kun hän on kadottanut lapsensa, muuttuvat nämä tuhannet iloiset, ihastuttavat ja hellät, pienen kengän ympärillä parveilevat kuvat kauheiksi. Tuo pieni soma kenkä on silloin vain kidutuskoje, joka alati haavoittaa äidin sydäntä. Sama säie värähtelee yhä, syvin ja herkin säie; mutta hyväilevän enkelin asemesta on häntä paholainen kiduttamassa.

Eräänä aamuna, kun toukokuun aurinko juuri nousi tuollaiselle tummansiniselle taivaalle, jollaista taustaa vastaan Garofalo mielellään asettaa ristiltäottamisensa, kuuli Rolandin tornin erakko rattaitten räminää, kavioiden kapsetta ja kahleitten kalinaa Grève-torilla. Hän ei siihen suurestikaan kiinnittänyt huomiotaan, vaan sipaisi hiukset korviensa eteen, ettei kuulisi mitään, ja painautui polvilleen tarkastelemaan tuota elotonta esinettä, jota hän jo viisitoista vuotta oli jumaloinut. Kuten jo olemme sanoneet, oli tämä pieni kenkä koko hänen maailmansa. Kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat siihen, eivätkä jättäisi sitä ennen kuin kuolemassa. Miten paljon katkeria kirouksia, liikuttavia valituksia, rukouksia ja huokauksia hän oli tuon ruusunpunaisen, sievän silkkikengän vuoksi kohottanut taivasta kohden, sen tiesi yksin Rolandin tornin pimeä komero. Ei milloinkaan ole enempää epätoivoa vuodatettu sievemmän ja suloisemman esineen ylle.

Tänä aamuna hänen tuskansa tuntui purkautuvan vielä valtavammalla voimalla kuin tavallisesti, ja hänen kuultiin valittavan korkealla ja yksitoikkoisella sydäntävihlovalla äänellä.

— Voi tyttöseni! hän sanoi, — tyttöseni! pieni rakas lapsiraukkani! en siis näe sinua enää koskaan! Kaikki on siis lopussa! Minusta tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen! Hyvä Jumala, hyvä Jumala, olisi ollut parempi, ettei sitä minulle olisi annettukaan, kuin että se niin pian otettiin pois. Et siis tiedä, että meidän lapsemme ovat meidän lihaamme ja vertamme, ja ettei lapsensa kadottanut äiti enää usko Jumalaan? — Voi! minua kurjaa, kun lähdin ulos tuona päivänä! — Herra! Herra! koska noin saatoit riistää hänet minulta, et varmasti milloinkaan ollut nähnyt minua hänen kanssaan, kun ilosta säteillen lämmittelin häntä tulen ääressä, kun hän minulle nauroi ja ojenteli käsiään minua kohden, kun astutin hänen pikku jalkojaan rintaani pitkin huulilleni saakka? Oh! hyvä Jumala, jos olisit nähnyt sen, olisit armahtanut iloani, et olisi ottanut minulta ainoata rakkautta, joka vielä sydämessäni asusti! Olinko siis niin kurja olento, Herra, että et voinut suoda minulle katsettakaan ennen kuin minut tuomitsit? — Oi, voi! tässä on kenkä; mutta missä on jalka? missä ovat hänen muut jäsenensä? missä on lapsi? Tyttöseni, tyttöseni! mitä he ovat sinulle tehneet? Herra, anna hänet minulle takaisin! Viisitoista vuotta olen kuluttanut polviani rukoillen sinua, Jumalani; eikö se riitä? Anna hänet minulle, päiväksi, tunniksi, hetkeksi, hetkeksi, Herra! ja syökse minut sitten iankaikkisesti helvettiin! Oh! jospa tietäisin missä liehuu palanenkaan sinun viittasi lievettä, tarttuisin molemmin käsin siihen kiinni enkä päästäisi sinua ennen kuin olet antanut minulle takaisin lapseni! Etkö lainkaan sääli hänen pientä somaa kenkäänsä, Herra? Voitko tuomita äitiraukan viidentoista vuoden kuolemanrangaistukseen? Pyhä Neitsyt! taivaan Pyhä Neitsyt! minun Jeesus-lapseni ovat he ottaneet minulta, he ovat hänet varastaneet, he ovat syöneet hänet kedolla, he ovat juoneet hänen verensä, he ovat kalvaneet hänen luunsa! Pyhä Neitsyt, sääli minua! Tyttöseni! Tahdon tyttöseni! Mitä välitän siitä, että hän on paratiisissa? En tahdo teidän enkeliänne, tahdon lapseni! Olen leijona ja tahdon penikkani. — Oh! minä vääntelehdin maassa ja murskaan otsani seinään ja tuomitsen itseni ja kiroan sinut, Herra, jollet anna minulle lastani takaisin! Näethän, miten käsivarteni ovat haavoilla, Herra! Eikö hyvä Jumala säälikään ihmistä? — Oh! anna minulle vain suolaa ja mustaa leipää, kunhan annat minulle tyttöni, aurinkoni lämmittämään minua! Oi! Herra Jumala, olen vain vaivainen syntinen, mutta lapseni teki minut hurskaaksi. Olin jumalaapelkäävä rakkaudesta häneen, ja minä näin sinut taivaassasi hänen hymyilynsä lävitse aivan kuin ikkunasta. — Voi! anna vain kerran, yhden kerran vielä, yhden ainoan kerran minun asettaa tämä kenkä hänen somaan, pieneen, ruusuiseen jalkaansa, ja minä kuolen sinua siunaten, Pyhä Neitsyt! — Ah! viisitoista vuotta! hän on jo suuri nyt! — Onneton lapsi! mitä! on siis totta, etten enää saa nähdä häntä, en edes taivaassa! sillä sinne en minä pääse. Oh! miten kurjaa! Tässä on hänen kenkänsä, ja siinä on kaikki!

Onneton oli heittäytynyt pikku kengän ylle, joka oli ollut hänen lohtunsa ja epätoivonsa niin monen vuoden aikana, ja hänen tuskansa purkautui yhtä sydäntäsärkevinä huokauksina kuin ensimmäisenä päivänä. Sillä lapsensa kadottaneesta äidistä on aina ensimmäinen päivä. Sellaiset surut eivät vanhene milloinkaan. Surupuvut kuluvat ja haalistuvat: sydän pysyy mustana.

Tänä hetkenä kuului raikkaita ja iloisia lastenääniä kopin ulkopuolelta. Joka kerta kun tuo äiti raukka näki tai kuuli lapsen lähestyvän, ryntäsi hän hautakammionsa pimeimpään kolkkaan, ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut iskeä päänsä kiviseinän sisään, jotta ei kuulisi niiden ääntä. Tällä kertaa hän päinvastoin nousi kuin unesta havahtuen ja kuunteli ahnaasti. Joku poikanen sanoi: — Nähkääs, tänään hirtetään mustalaistyttö.

Yhtä äkkinäisellä hyppäyksellä kuin olemme nähneet hämähäkin syöksähtävän sen verkkoon tarttuneen kärpäsen kimppuun hän ryntäsi aukolle, joka kuten tiedämme, oli Grève-torille. Vakituista hirsipuuta vasten oli todellakin asetettu portaat, ja teloittaja järjesteli parhaillaan sateen ruostuttamia vitjoja. Hänen ympärillään oli jonkin verran väkeä.

Nauravien poikasten parvi oli jo kaukana. Säkkinainen odotti ohikulkijaa, jolta voisi kysyä. Hän havaitsi aivan komeronsa vieressä papin, joka oli lukevinaan julkista messukirjaa, mutta jota ei niinkään paljon kiinnostanut rautaristikon taakse asetettu kirja kuin hirsipuu, johon hän silloin tällöin heitti synkän ja aran katseen. Hän tunsi hänet Josas'n herra arkkidiakoniksi, pyhäksi mieheksi.

— Arvoisa isä, hän kysyi, kuka tuolla hirtetään?

Pappi katsoi häneen eikä vastannut; hän toisti kysymyksensä. Silloin pappi sanoi: — En tiedä.

— Tässä oli lapsia, jotka sanoivat, että se on mustalaistyttö, jatkoi erakko.

— Luultavasti, vastasi pappi.

Silloin päästi Paquette la Chantefleurie hyeenannaurun.

— Sisar, sanoi arkkidiakoni, vihaatteko noin julmasti mustalaisnaisia?

— Vihaanko? huudahti erakko; — he ovat noitia, lapsenvarkaita!
He ovat minulta ryöstäneet pikku tyttöni, lapseni, ainoan lapseni!
Minulla ei ole enää sydäntä. He ovat sen syöneet!

Hän oli kauhean näköinen. Pappi katseli häntä kylmästi.

— On erittäinkin eräs, jota vihaan ja jota olen kironnut, jatkoi erakko; — se on eräs nuori tyttö, joka on minun tyttöni ikäinen, jollei hänen äitinsä olisi syönyt minun lastani. Joka kerta, kun tuo nuori kyykäärme kulkee koppini ohi, saa hän vereni kiehumaan!

— No niin sisar, iloitkaa! sanoi pappi jäisenä kuin hautapatsas, — juuri hänen näette kohta kuolevan.

Hänen päänsä painui rinnalle ja hän poistui hitain askelin. Erakko hieroi ilosta käsiään.

— Olenhan sanonut sen hänelle, että hän sinne vielä nousee! Kiitos, pappi! hän huusi.

Ja hän alkoi pitkin askelin astella ikkuna-aukkonsa ristikon edessä tukka liehuen, silmät palaen tönien olkapäitään seinään yhtä villin näköisenä kuin kauan nälässä ollut susi häkissään vainutessaan ruoka-ajan lähestyvän.

VI. Kolme erilaista miessydäntä

Febus ei ollutkaan kuollut. Sellaisilla miehillä on henki sitkeässä. Kun mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja, oli sanonut Esmeralda raukalle: "Hän on kuoleman kielissä", hän oli sen tehnyt joko erehdyksestä tai piloillaan. Kun arkkidiakoni kerran toisensa jälkeen oli sanonut tuomitulle: "Hän on kuollut", ei hän tiennyt sitä, mutta luuli ja toivoi niin olevan, ei epäillyt sitä. Eihän voinut odottaakaan, että hän olisi antanut rakastamalleen naiselle hyviä uutisia kilpailijansa tilasta. Kaikki olisivat hänen asemassaan tehneet samoin.

Febuksen haava oli kyllä ollut arveluttava, mutta ei kuitenkaan niin hengenvaarallinen kuin arkkidiakoni oli toivonut. Apteekkari, jonka luokse vartiosotilaat olivat hänet ensi hädässä kantaneet, oli kahdeksan päivää epäillyt hänen henkiin jäämistään ja sanonutkin sen hänelle latinaksi. Nuori elinvoima oli kuitenkin voittanut; ja kuten usein tapahtuu, luonto oli vastoin ennustuksia ja taudinmäärittelyjä huvikseen pelastanut sairaan aivan lääkärin nenän edessä. Hänen vielä maatessaan apteekkarin vuoteella olivat Philippe Lheulier ja kirkollisviraston tuomarit häntä kuulustelleet, mikä oli häntä suuresti ikävystyttänyt. Niinpä hän oli eräänä kauniina aamuna, tuntiessaan vointinsa paremmaksi, jättänyt apteekkarille kultakannuksensa maksuksi ja lähtenyt tiehensä. Tämä seikka ei muuten ollut millään tavalla häirinnyt oikeusjutun kulkua. Sen aikuinen oikeudenkäyttö välitti vähät siitä, meneteltiinkö oikeusjutun käsittelyssä kaikin puolin nuhteettomasti. Kunhan syytetty hirtettiin, oli oikeus täytetty. Ja tuomareilla oli kylliksi todistuksia Esmeraldaa vastaan. He luulivat, että Febus oli kuollut, ja se riitti.

Febus puolestaan ei ollut paennut. Hän oli yksinkertaisesti mennyt komppaniansa luo, joka oli linnueena Queue-en-Briessä Île-de-Francessa, jonkin matkan päässä Pariisista.

Itse asiassa ei häntä lainkaan huvittanut mieskohtaisesti esiintyä tässä oikeusjutussa. Hänestä tuntui siltä, että hän näytteli siinä naurettavaa osaa. Eikä hän oikeastaan tiennyt, mitä ajatella koko asiasta. Kun uskonasioista välinpitämätön Febus, joka ammattisotilaiden tavoin kuitenkin oli taikauskoinen, mietiskeli seikkailuaan, herätti hänessä moni seikka epäluuloja: vuohi, omituinen sattuma, joka tutustutti hänet Esmeraldaan, yhtä omituinen tapa, millä tyttö antoi hänen aavistaa rakastuneensa häneen, tytön mustalainen syntyperä ja vihdoin kummitus. Hän päätteli jutussa piilevän paljon enemmän noituutta kuin rakkautta; luultavasti se oli velhon, ehkäpä itse pirun metkua; sanalla sanoen, komedia, tai sen ajan kielellä puhuen, sangen epämieluinen mysteeri, jossa hän oli näytellyt perin kehnoa osaa, piestyn ja nauretun osaa. Kapteeni oli sen vuoksi sangen nolona. Hän tunsi samanlaista häpeää, jota meidän La Fontainemme on niin mainiosti kuvannut sanoilla:

Häpeissään niinkuin kettu, jonka kana vei.

Hän toivoi muuten, ettei tieto jutusta leviäisi, ettei hänen nimeään mainittaisi sen yhteydessä, ja ettei siitä ainakaan missään tapauksessa puhuttaisi Tournellen ulkopuolella. Eikä hän siinä erehtynytkään. Siihen aikaan ei vielä ollut _Gazette des Tribunaux_ta, ja kun ei ainoatakaan viikkoa vierinyt, jolloin ei jotakuta vääränrahantekijää olisi paistettu, jotakuta noitaa hirtetty tai kerettiläistä poltettu jossakin Pariisin lukuisista tuomiokunnista, oltiin niin totuttu näkemään kaikilla toreilla läänityslaitoksen vanhan Themiksen paljain käsivarsin, hihat käärittyinä työssään hirsipuiden, kaakinpuiden ja mestauslavojen ääressä, ettei se kiinnittänyt juuri kenenkään huomiota. Senaikainen hienosto tiesi tuskin ohi kulkevan tuomitun nimeä, ja korkeintaan rahvas tyydytti itseään näillä karkeilla ruokalajeilla. Mestaus toreilla oli yhtä tavallinen ilmiö kuin piirakanpaistajan uuni tai nylkyrin verinen työ. Pyöveli oli vain hieman arvokkaampi teurastaja.

Febus ei siis erityisemmin vaivannut itseään miettimällä Esmeralda- tai Similar-noitaa, mustalaistytön tai tuiman munkin tikariniskua (vähät siitä kumman) ja oikeusjutun päättymistä. Mutta niin pian kuin hänen sydämensä oli vapaa siltä taholta, siihen palasi Fleur-de-Lys'n kuva. Kapteeni Febuksen sydän pelkäsi tyhjää tilaa aivan kuin senaikuinen fysiikkakin.

Queue-en-Brie oli muuten sangen ikävä oleskelupaikka. Se oli kylä, jossa oli vain hevosenkengittäjiä ja naarmukätisiä karjapiikoja, pitkä rivi töllejä ja vanhoja rakennusrähjiä, jotka puolen peninkulman pituudelta reunustivat valtatietä; siis todellakin häntä [queue = häntä].

Fleur-de-Lys oli hänen viimeistä edellinen pihkaantumisensa — kaunis tyttö, sievoiset myötäjäiset. Niinpä tuo rakastunut kapteeni, täydelleen toivuttuaan ja arvellen mustalaistytön jutun kahden kuukauden aikana jo täydelleen päättyneen ja unohtuneen, saapui eräänä kauniina päivänä korskuvalla hevosella ratsastaen Gondelaurier'n talon portille.

Hän ei kiinnittänyt huomiotaan suureen väkijoukkoon, joka oli kerääntynyt torille Notre-Damen pääportaalin edustalle. Hän muisti, että oli toukokuu, ja otaksui että oli kysymyksessä jokin hautasaatto, helluntai tai muu juhla, sitoi hevosensa portin pielessä olevaan renkaaseen ja astui huolettomana portaita ylös kauniin kihlattunsa luokse.

Hän oli yksin äitinsä kanssa.

Fleur-de-Lys'n mielessä kyti alati kohtaus noidan kanssa, hänen vuohensa ja kirotut aakkosensa ja Febuksen pitkäaikainen poissaolo. Mutta nähdessään kapteeninsa saapuvan, oli tämä hänestä niin hauskan näköinen uudessa asetakissaan ja loistavassa olkavyössään ja silmissään niin intohimoinen ilme, että hän punastui mielihyvästä. Tuo ylhäinen tyttö itsekin oli suloisempi kuin milloinkaan ennen. Hänen komea vaalea tukkansa oli ihastuttavilla palmikoilla, ja hän oli kokonaan pukeutunut tuohon taivaansiniseen, joka niin mainiosti sopii vaaleille, minkä hän oli kuullut Colombelta, ja hänen silmissään oli tuo lemmenriutumuksen kostea hohde, joka sopii heille vieläkin paremmin.

Febus, joka ei pitkään aikaan ollut nähnyt muita kauniimpaan sukupuoleen kuuluvia kuin Queue-en-Brien maatiaisia, ihastui täydellä todella Fleur-de-Lys'hin, mikä sai upseerimme osoittamaan sellaista lämpöä ja kohteliaisuutta, että rauha solmittiin heti. Eipä edes rouva de Gondelaurier'lla, joka yhä äidillisesti istui nojatuolissaan, ollut sydäntä torua. Ja mitä Fleur-de-Lys'n moitteisiin tulee, sulivat ne hellään kuherteluun.

Tuo nuori tyttö istui ikkunan luona ommellen yhä Neptunuksen luolaansa. Kapteeni nojasi tuolin selustaan, ja tyttö kuiskaili hänelle hyväileviä nuhteitaan.

— Mitä olette tehnyt kokonaista kaksi kuukautta, hävytön?

— Vannonpa, vastasi Febus hieman hämillään kysymyksestä, että olette niin kaunis, että saisitte vaikkapa arkkipiispan haaveilemaan itsestänne.

Fleur-de-Lys ei voinut pidättyä hymyilemästä.

— Hyvä, hyvä, herraseni. Mutta jättäkää kauneuteni rauhaan ja vastatkaa kysymykseeni. Kaunista kauneutta todellakin!

— Rakas serkkuseni, nainuthan määrättiin linnueeseen.

— Ja minne sitten, jos sallitte kysyä? Ja miksi ette tullut sanomaan minulle hyvästiä?

— Queue-en-Briehin.

Febus oli sangen mielissään siitä, että ensimmäinen kysymys vapautti hänet vastaamasta toiseen.

— Mutta sehän on aivan lähellä, herraseni. Miksi ette ole tullut katsomaan minua ainoatakaan kertaa?

Tämä kysymys sai Febuksen ylen hämilleen.

— Katsokaas… palvelus… ja sitten, ihastuttava serkkuni, olen ollut sairaana.

— Sairaana! toisti Fleur-de-Lys kauhuissaan.

— Niin… haavoittuneena.

— Haavoittuneena!

Tyttö raukka oli aivan suunniltaan.

— Oh! älkää olko siitä lainkaan huolissanne, virkkoi Febus välinpitämättömästi, — eihän se ollut mitään. Tora, miekanisku; mitäpä te siitä?

— Mitäkö minä siitä? huudahti Fleur-de-Lys ja kohotti häneen kauniit silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneleitä. — Oh! ette suinkaan tarkoita totta sanoillanne. Mikä miekanisku se oli? Tahdon tietää kaikki.

— No niin, kaunoiseni! riitaannuin Mahé Fédyn kanssa, tiedäthän, luutnantti Saint-Germain-en-Layessa, ja me piirtelimme hieman naarmuja toistemme nahkaan. Siinä kaikki.

Valehteleva kapteeni tiesi, että kunniajuttu aina kohottaa miestä naisen silmissä. Fleur-de-Lys katselikin häntä pelon, mielihyvän ja ihailun sekaisin ilmein. Hän ei ollut kuitenkaan täysin rauhoittunut.

— Kunhan olisitte täysin toipunut, hyvä Febus! sanoi hän. — En tunne teidän Mahé Fédytanne, mutta hän on varmaan inhottava ihminen. Ja mistä johtui tuo riita?

Febus, jonka luova mielikuvitus oli sangen köyhä, ei oikein tiennyt miten päästä pulasta.

— Oh! mistäpä sen muistaisin?… jostakin tyhjänpäiväisestä seikasta, hevosesta, sanasta! — Mutta, kaunis serkkuseni, huudahti hän vaihtaakseen puheenaihetta, mikä meteli tuolla kirkon edessä on?

Hän lähestyi ikkunaa.

— Oh! hyvä Jumala, kaunis serkkuseni, miten paljon väkeä torilla!

— En tiedä, sanoi Fleur-de-Lys; — sanotaan, että joku noita tekee katumusta kirkon edessä joutuakseen sitten hirteen.

Kapteeni luuli niin varmasti Esmeraldan jutun päättyneen, etteivät Fleur-de-Lys'n sanat häntä juuri lainkaan huolestuttaneet. Hän teki kuitenkin jonkin kysymyksen.

— Mikä tuon noidan nimi on?

— En tiedä, vastasi Fleur-de-Lys.

— Ja mitä sanotaan hänen tehneen?

Tyttö kohautti valkeita olkapäitään.

— En tiedä.

— Oh! hyvä Jumala! sanoi äiti, nykyään on niin paljon noitia, että luulen niitä poltettavan tietämättä niiden nimiäkään. Se olisi yhtä hyödytöntä kuin tietää pilvien nimet taivaalla. Mutta ei huolehdita siitä: hyvä Jumala merkitsee ne kyllä kirjaansa.

Ja tuo kunnianarvoisa rouva nousi ja astui ikkunan ääreen.

— Hyvä herra Febus, hän sanoi, — olette oikeassa! Todellakin suuri väkijoukko. Niitä on, Herra nähköön, katoillakin! — Tiedättekö, Febus? tämä tuo mieleeni nuoruuteni päivät, Kaarle VII:n tulon, jolloin oli myös noin paljon väkeä. — En muista enää minä vuonna. — Kun puhun tästä teille, Febus, tuntuu se teistä varmaankin hyvin vanhalta, mutta minusta aivan vastikään tapahtuneelta. — Oh! silloin oli paljon komeampi kansanjoukko koolla kuin nyt. Ihmisiä oli aina Saint-Antoine-portin harjalla saakka. Kuninkaalla oli kuningatar takanaan hevosen selässä, ja heidän korkeuksiensa jäljessä ratsastivat herrat samoin rouvineen. Muistan vielä, miten naurettiin, kun ohitse kulki Amanyon de Garlande, joka oli sangen pienikasvuinen, istuen jättiläismäisen ritari Matefelonin takana, joka oli kaatanut kasoittain englantilaisia. Se oli sangen kaunista. Kaikki Ranskan aatelismiehet saattueessa punertavine oriflammeineen [oriflamme, vanha Ranskan valtiolippu, -viiri]; toisilla oli standaarit, toisilla liput. Niinpä oli muistaakseni sire de Calanilla standaari, Jean de Châteaumorant'illa lippu, sire de Cousyllä lippu ja eniten koruommeltu kaikista, lukuunottamatta Bourbonin herttuan lippua… — Ah! on surullista ajatella, että se kaikki on kerran ollut, ja ettei siitä ole enää mitään jäljellä!

Rakastavat eivät kuunnelleet tuon kunnioitettavan rouvan puhetta. Febus oli jälleen asettunut nojalleen morsiamensa tuolin selustaa vasten ja tästä ihastuttavasta paikasta saattoi hänen halukas katseensa tunkeutua Fleur-de-Lys'n röyhelön kaikkien aukkojen lävitse. Tämä röyhelö oli parahiksi niin kohollaan ja salli Febuksen nähdä niin valittuja seikkoja ja aavistaa muita, että hän tämän silkinhienon hipiän hurmaamana virkkoi itsekseen: — Miten saattaakaan rakastaa muuta kuin valkoista? — Kumpikin oli vaiti. Tyttö kohotti silloin tällöin häneen ihastuttavan, suloisen katseensa, ja heidän hiuksissaan hohteli keväisen auringon säteet.

— Febus, sanoi Fleur-de-Lys äkkiä hiljaisella äänellä, — me menemme naimisiin kolmen kuukauden kuluttua, vannokaa minulle, ettette ole rakastanut ketään muuta kuin minua.

— Vannon, kaunis enkelini! vastasi Febus ja hänen intohimoinen katseensa ja vilpitön äänensä saivat Fleur-de-Lys'n vakuuttuneeksi siitä. Hän uskoi ehkä itsekin tällä hetkellä mitä sanoi.

Tällä välin oli kunnon äiti kihlattujen hyvästä sovusta ihastuneena lähtenyt huoneesta talouspuuhien vuoksi. Febus huomasi sen, ja tämä yksinolo rohkaisi siihen määrään tuota seikkailunhaluista kapteenia, että hänen päähänsä nousi sangen omituisia ajatuksia. Fleur-de-Lys rakasti häntä, hän oli hänen kihlattunsa, hän oli kahden kesken hänen kanssaan, hän alkoi jälleen, kuten ennenkin, vetää häntä puoleensa, ei kylläkään yhtä tuoreesti mutta yhtä kuumasti; eihän niin ollen ollut suurikaan rikos hieman maistaa jo etukäteen viljaansa; en tiedä, liikkuiko tällaisia ajatuksia hänen mielessään, mutta se on varmaa, että Fleur-de-Lys äkkiä säikähti hänen silmiensä ilmettä. Hän katsahti ympärilleen eikä nähnyt enää äitiään.

— Hyvä Jumala! hän sanoi punaisena ja levottomana, minun on kovin lämmin.

— Luulenpa, että on kohta keskipäivä, vastasi Febus. — Aurinko on helteinen. Ei auta muu kuin laskea kaihtimet alas.

— Ei, ei, huudahti tyttö raukka, — tarvitsen päinvastoin ilmaa.

Ja kuten hirvi, joka vainuaa koiraparven, hän nousi, juoksi lasiovelle, avasi sen ja syöksähti parvekkeelle.

Febus seurasi häntä vastahakoisesti.

Notre-Damen tori, jolle parveke oli, kuten muistamme, tarjosi tällä hetkellä synkän ja omituisen näyn, joka äkkiä antoi Fleur-de-Lys'n pelolle kauhun luonteen.

Suunnaton väkijoukko, jota riitti pitkälle läheisille kaduillekin, täytti koko torin. Miehen vyötäisten korkuinen muuri, joka ympäröi aukeamaa kirkon edustalla, ei olisi kyennyt pidättämään väkeä tunkeutumasta sinne, jollei sitä olisi suojannut tiheä vartiosotilasketju. Tämän keihäs- ja pyssymetsän turvissa pysyi kirkon edusta tyhjänä. Sisäänkäytävää vartioi kookas, piispan vaakunalla koristettu pertuskamies. Kirkon suuret ovet olivat kiinni, mutta lukemattomat, torille päin olevat ikkunat olivat selkoselällään ja täynnä tuhansia päitä, jotka olivat päällettäin kasattuina kuin kuularöykkiöt tykistöpuistossa.

Tämän väenpaljouden pinta oli harmaa, likainen ja maanvärinen. Näytelmä, jota se odotti, oli ilmeisesti niitä, joiden etuoikeutena on vetää puoleensa väestön likaisin osa. Ei ole sen epämieluisempaa kuin melu, joka lähti tästä muurahaispesästä, joka oli täynnä keltaisia naistenhattuja ja epäjärjestyksessä harottavia hiuksia. Tässä joukossa oli enemmän naurua kuin huutoa, enemmän naisia kuin miehiä.

Silloin tällöin erotti jonkin kimakan äänen yleisestä melusta.

— — —

— Hoi! Mahiet Baliffre! tuollako se hirtetään.

— Pässinpää! täällä hän tekee katumuksen paitasillaan! ja hyvä
Jumala yskii vähän latinaa hänelle päin naamaa! Se suoritetaan aina
täällä kahdeltatoista. Jos haluat nähdä hirttämisen, niin mene
Grève-torille.

— Menen sinne sitten.

— — —

— Sanokaahan, hyvä Boucanbry, onko totta, ettei hän halua pappia?

— Niin sanotaan, hyvä Bechaigne.

— Sitä pakanaa!

— — —

— Niin on tapana, hyvä herra. Palatsivouti on velvollinen luovuttamaan pahantekijän täysin tuomittuna teloitettavaksi, jos tämä on maallikko, kaupunginvoudille, jos tämä on kirkonmies, piispan kirkollisvirastolle.

— Kiitän teitä, herrani.

— — —

— Oh! hyvä Jumala! tuota onnetonta! sanoi Fleur-de-Lys.

Tämä ajatus täytti tuskalla katseen, jonka hän loi väkijoukkoon. Kapteeni, jonka mieltä hän kiinnitti paljoa enemmän kuin roskaväki alhaalla torilla, kietaisi takaapäin käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tyttö kääntyi anovasti hymyillen.

— Jättäkää minut Jumalan tähden, Febus! jos äiti tulisi, näkisi hän teidän kätenne!

Samassa löi Notre-Damen kello hitaasti kaksitoista. Väkijoukossa kävi tyydytyksen sorina. Kahdestoista lyönti oli tuskin vaiennut, kun nuo lukemattomat päät alkoivat keinua kuin laineet tuulenpuuskasta, ja torilta, ikkunoista ja katoilta kohosi suunnaton huuto:

— Tuolla hän on!

Fleur-de-Lys nosti kädet silmilleen, ettei näkisi.

— Rakkaani, sanoi hänelle Febus, — ettekö halua käydä sisälle?

— En, tyttö vastasi; ja nuo silmät, jotka hän äsken sulki pelosta, avasi hän nyt uteliaisuudesta.

Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta saapui torille kärryt, joita veti roteva normandialainen hevonen ja joita ympäröi joukko ratsastajia, joilla oli sinipunainen, valkealla ristillä varustettu puku. Poliisit raivasivat tietä pyssynperän voimakkailla iskuilla. Kärryjen vieressä ratsasti muutamia oikeuden ja poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka tunnettiin mustista puvuistaan ja kömpelöstä asennostaan satulassa. Heidän etunenässään ratsasti mestari Jacques Charmolue.

Noilla kolkoilla kärryillä istui nuori tyttö kädet selän taakse sidottuina ja ilman pappia rinnallaan. Hän oli paitasillaan, ja hänen pitkä musta tukkansa (siihen aikaan oli tapana leikata tukka vasta hirsipuun juurella) valui epäjärjestyksessä hänen puolialastomille olkapäilleen.

Tämän aaltoilevan hiusjoukon keskellä, joka oli kiiltävämpi kuin korpinsulat, näkyi luikertelevan karkea, takkuinen, harmaa köysi, joka kalvoi noita hentoja olkapäitä ja kiertyi tyttö raukan soman kaulan ympärille kuin mato kukalla. Köyden alla hohti vihreillä lasinpalasilla koristettu pieni amuletti, joka hänen oli sallittu pitää sen tähden, ettei kuolemaan meneviltä enää kielletä sellaisia. Ikkunoista katselijat saattoivat kärryjen pohjalla nähdä hänen paljaat jalkansa, joita hän naisellisesta vaistosta koetti kätkeä paitansa alle. Hänen jaloissaan makasi pieni vuohi sidottuna. Tuomittu piteli huolimattomasti hänen ylleen heitettyä paitaansa hampaillaan. Hän näytti vielä tuossa alennustilassaankin kärsivän siitä, että oli näin miltei alastomana kaikkien nähtävänä. Kainous ei ole luotu sellaisia tilanteita varten.

— Jumalani! huudahti Fleur-de-Lys kapteenille. — Katsokaahan, kaunis serkkuni! sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi!

Ja hän kääntyi Febuksen puoleen. Tämä katseli kärryjä. Hän oli kalvennut.

— Mikä mustalaistyttö, jolla on vuohi? hän sanoi änkyttäen.

— Mitä! virkkoi Fleur-de-Lys; ettekö enää muista?… Febus keskeytti hänet.

— En tiedä, mitä tarkoitatte.

Hän otti askeleen astuakseen sisälle. Mutta Fleur-de-Lys, jossa sama mustalaistyttö oli hiljattain herättänyt niin voimakasta mustasukkaisuutta, joka nyt uudelleen hiipi hänen mieleensä, loi häneen läpitunkevan ja epäilevän katseen. Hän muisti nyt hämärästi kuulleensa, että muuan kapteeni oli sotkeutunut tämän noidan juttuun.

— Mikä teitä vaivaa! hän sanoi Febukselle, — tuo nainen näyttää vaivaavan teitä.

Febus koetti naurahtaa.

— Minuako! ei vähintäkään! Kaikkea vielä!

— Jääkää siis, jatkoi tyttö käskevästi, ja katselkaa loppuun saakka.

Onnettoman kapteenin ei auttanut muu kuin jäädä. Häntä rauhoitti hieman se, ettei kuolemaantuomittu nostanut katsettaan kärryjen pohjasta. Se oli todella Esmeralda, sitä ei voinut epäilläkään. Tällä häväistyksen ja onnettomuuden viimeiselläkin portaalla hän oli yhä kaunis. Hänen suuret mustat silmänsä näyttivät vielä suuremmilta hänen poskiensa laihduttua. Hänen kelmeillä kasvoillaan oli puhdas ja ylevä ilme. Hän muistutti entistä itseään niin kuin joku Masaccion madonna Raffaellon madonnaa: hän oli heikompi, hoikempi, laihempi.

Kauhu ja epätoivo oli niin murtanut mustalaistytön, ettei hän näyttänyt välittävän enää mistään muusta kuin kainoudestaan tuossa välinpitämättömyyden ja tylsyyden tilassaan. Hänen ruumiinsa heilahteli kärryjen mukana elottoman tai särkyneen esineen lailla. Hänen katseensa oli synkkä ja mieletön. Hänen silmissään näkyi vielä kyynel, mutta se oli kuin jäätynyt.

Tuo kauhea saattue oli kulkenut väkijoukon halki ilohuutojen ja uteliaitten katseitten keskitse. Omantunnontarkkana historioitsijana on meidän kuitenkin lisättävä, että nähdessään hänet niin kauniina ja hylättynä useat kovasydämisimmistäkin tunsivat sääliä. Rattaat olivat saapuneet kirkon edustalle.

Ne pysähtyivät pääportaalin eteen. Saattue asettui riviin kummallekin sivulle. Väkijoukko vaikeni ja tämän juhlallisen ja painostavan hiljaisuuden vallitessa alkoivat pääportaalin ovenpuoliskot äkkiä kuin itsestään kääntyä vinkuen saranoillaan. Tällöin näkyi avara kirkko koko pituudessaan, suruverhoissa, muutaman kaukana pääalttarilla lepattaen palavan vahakynttilän heikosti valaisemana, aukeavan kuin suuren luolan kita auringonpaisteista toria kohden. Kirkon perällä näkyi absiidin hämärässä suuri hopearisti mustan verhoituksen pohjalla, joka ulottui holvista lattiaan saakka. Kirkko oli tyhjä. Kaukaisissa kuoripenkeissä näkyi kuitenkin epäselvästi muutamia papinpäitä, ja kun suuri ovi avautui, kuului kirkosta juhlallinen, kaikuva ja yksitoikkoinen laulu, josta silloin tällöin läikähti kuolinvirren katkelmia kuolemaantuomitun pään ylle.

"… Non timebo millia populi cirumdantis me: exsurge, Domine; salvum me fac, Deus!" [En pelkää, vaikka kansanpaljous minut piirittäisi: nouse, Herra; vapahda minut, Jumalani!]

"… Salvum me fac, Deus, quoniam intraverunt aquae usque ad animam meam." [Vapahda minut, Jumalani, sillä vedet ovat tunkeutuneet minun sieluuni saakka.]

"… Infixus sum in limo profundi; et non est substantia." [Olen vajonnut syvyyden liejuun; eikä ole kestävää pohjaa.]

Samalla aloitti kuorosta erillään muuan toinen ääni pääalttarin portailta surumielisen uhrirukouksen:

"Qui verbum meum audit, et credit ei qui misit me, habet vitam aeternam et in judicium non venit; sed transit a morte in vitam." [Joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka minut lähetti, hän perii iankaikkisen elämän eikä joudu tuomiolle, vaan astuu kuolemasta elämään.]

Tämä laulu, jota joukko hämäräänsä hautautuneita ukkoja etäällä kaiutti tämän kauniin olennon ylitse, joka uhkui nuoruutta ja elämää ja jota kevään tuulahdus hyväili ja auringonloiste ympäröi, oli kuolinmessu.

Väkijoukko kuunteli sitä hartaana.

Onnettoman tytön kasvoilla kuvastui kauhu ja hänen katseensa ja ajatuksensa tunkeutuivat kirkon pimeään sisustaan. Hänen valkeat huulensa liikkuivat kuin rukouksessa, ja kun pyövelinapulainen lähestyi häntä auttaakseen häntä rattailta alas, hän kuuli hänen kuiskailevan useaan kertaan sanaa: Febus.

Hänen kätensä päästettiin siteistä ja hänen annettiin astua maahan vuohen seuraamana, joka myös oli vapautettu ja määki ilosta tuntiessaan itsensä vapaaksi, ja hän sai paljain jaloin astua kiveystä pitkin pääportaalin portaille saakka. Köysi, joka oli hänen kaulassaan, laahasi hänen jäljessään. Oli kuin käärme olisi seurannut häntä.

Tällöin taukosi laulu kirkossa. Suuri kultaristi ja pitkä jono vahakynttilöitä lähti liikkeelle hämärästä. Kuului kirjavapukuisten sveitsiläisten sotilaitten pertuskain kalinaa, ja hetken päästä näyttäytyi kuolemaantuomitulle ja kansanjoukolle pitkä saattue pappeja messupaidoissa ja diakoneja dalmatikoissa astellen laulaen ja juhlallisin askelin kuolemaantuomittua kohden. Mutta hänen katseensa kiintyi siihen pappiin, joka kulki etunenässä, heti ristinkantajan takana.

— Oh! sanoi hän hiljaa ja väristen, taas hän! pappi!

Se oli todellakin arkkidiakoni. Hänen vasemmalla puolellaan oli alilukkari ja oikealla ylilukkari virkasauva kädessään. Hän kulki pää taapäin taipuneena, silmät avoimina ja jäykkinä, laulaen voimakkaalla äänellä:

"De ventre inferi clamavi, et exaudisti vocem meam. Et profecisti me in profumdum in corde maris, et flumen circumdedit me." [Minä huusin helvetin syvyyksistä, ja sinä kuulit minun ääneni ja syöksit minut alas syvyyteen, meren sydämeen, ja tulva peitti minut.]

Kun arkkidiakoni ilmestyi päivänvaloon pääportaalin suippokaaren alle pukeutuneena väljään hopeakudoskaapuun, jossa oli musta risti, hän oli niin kalpea, että yksi ja toinen väkijoukosta arveli häntä yhdeksi kuorin hautakivillä polvistuvista marmoripiispoista, joka oli noussut pystyyn ja tullut tänne ottamaan haudan kynnyksellä vastaan kuolemaan menijää.

Tämä itse oli yhtä kalpea ja patsasmainen. Hän oli tuskin huomannut, että hänen käteensä oli asetettu painava, palava vahakynttilä; hän ei ollut kuullut kirjurin kimeällä äänellä lukevan katumuksenteon sanamuotoa; kun hänen käskettiin vastata Amen, oli hän vastannut Amen. Vasta kun hän näki papin viittaavan hänen vartijoitaan vetäytymään taaemmaksi ja yksinään lähestyvän häntä, palasi häneen kipinä elämää ja voimaa.

Silloin hän tunsi veren kohoavan päähänsä, ja harmin kipinä syttyi tuossa jo jäykistyneessä ja kylmenneessä sielussa.

Arkkidiakoni lähestyi häntä hitaasti. Tänä kauheana hetkenäkin näki tyttö papin palavan katseen tarkastelevan hänen alastomuuttaan himollisena, mustasukkaisena ja halukkaana. Sitten hän sanoi tytölle korkealla äänellä:

— Neito, oletko rukoillut Jumalalta anteeksi vikojasi ja puutteitasi?

Hän kumartui tytön puoleen ja lisäsi (katsojat luulivat hänen kuuntelevan hänen viimeistä rippiään):

— Tahdotko kuulua minulle? Voin vielä pelastaa sinut! Tyttö katsoi häneen kiinteästi:

— Mene pois, paholainen, tai minä paljastan sinut! Papin huulille ilmaantui kamala hymy.

— Sinua ei uskottaisi. — Sinä vain lisäisit häväistyksen rikokseesi. — Vastaa pian! tahdotko kuulua minulle?

— Mitä olet tehnyt minun Febukselleni?

— Hän on kuollut, sanoi pappi.

Samalla kurja arkkidiakoni kohotti koneellisesti päätään ja näki torin toisessa päässä Gondelaurier'n talon parvekkeella kapteenin seisovan Fleur-de-Lys'n vieressä. Hän horjahti, vei käden silmiensä ylle, katsahti vielä kerran, mutisi kirouksen ja hänen kasvonpiirteensä kouristuivat rajusti.

— No niin! kuole siis! hän sanoi hampaittensa välitse. Kukaan ei saa sinua.

Ja kohottaen kätensä mustalaistytön ylitse huudahti hän haudanomaisella äänellä:

— I nunc, anima anceps, et sit tibi Deus misericors! [Mene nyt, syntinen sielu, ja olkoon sinulle Jumala armollinen!]

Ne olivat ne kauheat sanat, joilla tämä synkkä toimitus oli tapana päättää. Se oli sovittu merkki papin ja pyövelin kesken. Kansa lankesi polvilleen.

— Kyrie eleison [Herra, armahda meitä!], sanoivat portaalin suippokaaren alle jääneet papit.

— Kyrie eleison, toisti kansanjoukko äänten sorinalla, joka kohisi kaikkien päitten ylitse kuin myrskyävän meren pauhu.

— Amen, sanoi arkkidiakoni.

Hän käänsi kuolemaantuomitulle selkänsä, hänen päänsä painui rintaa vasten, hän asetti käsivartensa ristiin, astui pappissaattueensa luo, ja hetken päästä hänen nähtiin katoavan ristien, kynttiläin ja kaapujen kera tuomiokirkon hämäriin holveihin; ja hänen kaikuva äänensä häipyi vähitellen kuoriin näitä epätoivoisia sanoja laulaen:

Omnes qurgites tui et fluctus tui super me transierunt! [Kaikki sinun hyökysi ja virtasi syöksyivät ylitseni!]

Kuului vain sveitsiläisten pertuskain kumean kalinan kaiku, joka muistutti kuolemaantuomitun viimeisiä hetkiä mittaavan kellon lyöntejä, ja sekin kuoli vähitellen kirkon laivan pylvästöihin.

Notre-Damen ovet olivat yhä auki, ja kirkon sisusta näkyi tyhjänä, autiona, suruverhoisena, valottomana ja äänettömänä.

Kuolemaantuomittu seisoi liikahtamatta paikallaan odottaen, että hänet vietäisiin pois. Erään oikeudenpalvelijan täytyi mennä nykäisemään mestari Charmolueta, joka koko toimituksen ajan oli ollut syventyneenä tuon pääportaalin korkokuvan tarkasteluun, joka toisten mielestä esittää Abrahamin uhria, toisten viisasten kiven toimintaa ja jossa enkeli kuvaa aurinkoa, puupino tulta ja Abraham käsityöläistä.

Hänen oli työlästä irroittua tuosta mielenkiintoisesta mietiskelystä, mutta viimein hän kääntyi, ja hänen viittauksestaan lähestyi kaksi keltapukuista miestä, pyövelinapulaiset, mustalaistyttöä sitoakseen jälleen hänen kätensä.

Sinä hetkenä, jolloin tuon onnettoman uudelleen piti astua kärryille ja matkata viimeiselle pysähdyspaikalleen, heräsi hänessä ehkä epätoivoinen elämänhalu. Hän kohotti punertavat ja kuivat silmänsä kohden taivasta, aurinkoa ja sinisten kolmioiden ja puolisuunnikkaiden leikkelemiä hopeaisia pilviä, sitten hän katsoi ympärilleen, maahan, väkijoukkoon, taloihin. Äkkiä, toisen keltapukuisista sitoessa hänen käsiään, hän päästi kauhean kirkaisun, ilonkirkaisun. Kaukana torin kulmauksessa sijaitsevalla parvekkeella hän oli nähnyt hänet, rakastettunsa Febuksen, toisen elämänsä! Tuomari oli valehdellut! pappi oli valehdellut! hän se oli, sitä ei voinut epäillä, hän oli siellä kauniina, ilmielävänä, loistavaan pukuunsa pukeutuneena, töyhtö hatussa, miekka vyöllä!

— Febus! hän huusi, Febukseni!

Ja hän tahtoi rakkaudessaan ja ihastuksessaan ojentaa vapisevat käsivartensa häntä kohden, mutta ne olivat sidotut.

Silloin hän näki kapteenin rypistävän kulmakarvojaan, kauniin, nuoren, hänen käsivarteensa nojaavan tytön katsovan häntä huulilla halveksiva ilme ja kiukkuisin katsein; sitten Febus lausui jonkin sanan, joita hän ei kuullut, ja molemmat katosivat kiireesti parvekkeen lasioven taakse, joka sulkeutui.

— Febus! hän huusi menehtyen, uskotko sinä sen? Kummallinen ajatus nousi samassa hänen mieleensä. Hän muisti, että hänet oli tuomittu kuolemaan Febus de Châteaupers'in murhasta.

Siihen asti hän oli kestänyt kaikki. Mutta tämä viimeinen isku oli liian ankara. Hän kaatui tajuttomana maahan.

— Käykää käsiksi, sanoi Charmolue, kantakaa hänet kärryille ja lopetetaan tämä juttu!

Kukaan ei tähän saakka ollut huomannut portaalin päällä sijaitsevain kuningaspatsaiden rivistössä erästä omituista katsojaa, joka oli seurannut kaikkea, mitä oli tapahtunut, niin liikahtamattomana, kaula niin kurkotettuna ja kasvot niin muodottomina, että jollei hänellä olisi ollut puoliksi punaista, puoliksi sinipunaista pukua, häntä olisi voinut luulla yhdeksi noista kivikummituksista, joiden kitojen kautta tuomiokirkon pitkät vesitorvet jo kuusisataa vuotta ovat vuodattaneet vetensä. Tältä katsojalta ei ollut mitään jäänyt huomaamatta, mitä kello kahdentoista jälkeen oli tapahtunut Notre-Damen portaalin edessä. Heti ensi hetkenä hän oli kenenkään huomaamatta sitonut lujasti erääseen pylvääseen tukevan, solmuilla varustetun köyden, jonka pää ulottui maahan asti. Sen tehtyään hän asettui rauhallisesti katselemaan ja vihelsi silloin tällöin, kun joku mustarastas lensi hänen ohitseen. Äkkiä samana hetkenä, jolloin pyövelin apulaiset ryhtyivät panemaan täytäntöön Charmoluen tyyntä käskyä, hän astuu pengermän reunan yli ja tarttuu köyteen käsin, jaloin ja polvin; sitten nähdään hänen luisuvan pitkin portaalla kuin ruutua pitkin virtaava vesipisara, juoksevan pyöveleitä kohden nopeasti kuin katolta putoava kissa, lyövän heidät maahan kahdella valtavalla nyrkiniskulla, nostavan mustalaistytön yhdellä kädellä, kuin lapsi nostaa nukkensa, ja lennähtävän yhdellä ainoalla hyppäyksellä kirkkoon saakka, kohottaen neidon päänsä yli ja huutaen kauhealla äänellä:

— Turvapaikka!

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että jos olisi ollut yö, olisi voinut nähdä sen yhden leimauksen valossa.

— Turvapaikka! turvapaikka! toisti kansanjoukko, ja tuon kymmentuhantisen joukon kättentaputus sai Quasimodon ainoan silmän ilosta ja ylpeydestä välähtämään.

Tämä pauhu sai kuolemaantuomitun virkoamaan. Hän avasi silmänsä ja katsahti Quasimodoon sulkien ne jälleen nopeasti aivan kuin pelastajansa säikäyttämänä.

Charmolue seisoi hölmistyneenä, samoin pyövelit ja koko saattue.
Notre-Damen muurien sisällä oli tuomittu todella loukkaamaton.
Tuomiokirkko oli turvapaikka. Inhimillinen oikeus ei ulottunut sen
kynnyksen sisäpuolelle.

Quasimodo oli pysähtynyt pääportaalin alle. Hänen suuret jalkansa näyttivät tanakasti nojaavan kirkon kivilattiaan kuin raskaat romaaniset pylväät. Hänen suuri tuuheatukkainen päänsä oli olkapäiden välissä kuin leijonalla, jolla on harja, mutta ei kaulaa. Hän piteli tuota värisevää tyttöä kuin valkeata verhoa käsnäisillä käsillään; mutta hän kantoi häntä niin hellävaroen kuin olisi pelännyt särkevänsä tai tahrivansa hänet. Hän näytti tuntevan, että siinä oli jotain hienoa, erikoista ja kallisarvoista, joka oli tehty toisia käsiä varten kuin hänen. Toisinaan näytti siltä, kuin hän ei olisi uskaltanut henkäykselläänkään koskea häneen. Sitten hän otti äkkiä suojelevasti hänet käsivarsilleen, painoi hänet rintaansa vasten kuin oman aarteensa, kuin äiti olisi tehnyt lapselleen; hänen hiidensilmänsä suuntautui tyttöön tulvillaan hellyyttä, surua ja sääliä ja kohosi sitten äkkiä salamoiden. Silloin naiset nauroivat ja itkivät ja kansanjoukko osoitti myrskyistä suosiota, sillä tällä hetkellä oli Quasimodo todella tavallaan kaunis. Hän oli kaunis, tuo orpo, tuo löytölapsi, tuo hylkiö, hän tunsi itsensä korkeaksi ja väkeväksi, hän katsoi kasvoista kasvoihin tuota yhteiskuntaa, josta hänet oli erotettu ja jonka toimiin hän niin voimallisesti oli sekaantunut, tuota inhimillistä oikeutta, jolta hän oli temmannut saaliin, kaikkia noita tiikereitä, joiden oli pakko lipoa huuliaan, noita vahteja, tuomareita, pyöveleitä, koko tuota kuninkaan mahtia, jonka hän, alhaisin, oli Jumalan avulla murtanut.

Ja lisäksi oli jotain liikuttavaa tuossa suojeluksessa, jonka niin muodoton olento oli antanut niin onnettomalle, tuossa pelastuksessa, jolla Quasimodo oli vapauttanut kuolemaantuomitun. Siinä kosketti ja tuki luonnon ja yhteiskunnan kaksi kurjinta olentoa toisiaan.

Muutaman voitonriemuisen hetken kuluttua Quasimodo oli kuitenkin äkkiä rientänyt kirkkoon taakkoineen. Kansa, joka pitää sankaritöistä, etsi häntä silmillään hämärästä kirkonlaivasta pahoillaan siitä, että hän oli niin pian väistynyt sen suosionosoituksilta. Äkkiä nähtiin hänen tulevan näkyviin Ranskan kuninkaitten patsasrivin toisesta päästä ja juoksevan sen viertä mielipuolen tavoin kantaen saalistaan kohotetuilla käsivarsillaan ja huutaen: — Turvapaikka! Kansanjoukko puhkesi uudelleen suosionosoituksiin. Päästyään pylväistön päähän hän katosi taas kirkon sisälle. Hetken päästä hän näyttäytyi uudelleen ylemmällä pengermällä, mustalaistyttö yhä käsivarsillaan, juosten yhä kuin hullu ja huutaen: — Turvapaikka! Ja kansanjoukko osoitti suosiotaan. Vihdoin ilmaantui hän kolmannen kerran suuren kellon tornin juurelle; oli kuin hän olisi siellä ylpeänä näyttänyt koko kaupungille sitä, jonka oli pelastanut, ja hänen jyrisevä äänensä, tuo ääni, jota niin harvoin kuultiin ja jota hän itse ei kuullut koskaan, toisti kolme kertaa raivolla, joka tuntui kohoavan pilviin saakka: — Turvapaikka! turvapaikka! turvapaikka!

— Hyvä! hyvä! huusi väkijoukko alhaalla, ja nämä valtavat suosionhuudot ihmetyttivät joen toisella puolella Grève-torille kerääntynyttä väkijoukkoa ja erakkoa, joka herkeämättä odotti katse hirsipuuhun kiinnitettynä.