Pariisin Notre-Dame 1482

by Victor Hugo

YHDEKSÄS KIRJA

I. Kuumeessa

Claude Frollo ei ollut enää silloin Notre-Damessa, kun hänen ottopoikansa niin äkkiarvaamatta katkaisi sen kohtalokkaan solmun, johon onneton arkkidiakoni oli sitonut mustalaistytön ja itsensä. Päästyään sakaristoon hän oli riuhtaissut yltään messupaidan, kaavun ja kasukan, heittänyt ne ällistyneen kirkonpalvelijan käsiin, kiiruhtanut ulos luostariin johtavan oven kautta, käskenyt erään soutajan viemään hänet Seinen toiselle rannalle ja painautunut Yliopiston mäkisille kaduille, tietämättä minne mennä ja kohdaten joka askeleella joukoittain miehiä ja naisia, jotka hyväntuulisina kiiruhtivat Pont Saint-Micheliä kohden toivoen vielä saapuvansa ajoissa Grève-torille nähdäkseen noitaa hirtettävän; hän oli harhaillut kalpeana ja hämmentyneenä, sokeampana ja arempana kuin irti päässyt huuhkaja, jota keskellä päivää parvi poikia ajaa takaa. Hän ei tiennyt enää, missä hän oli, mitä ajatteli, uneksiko. Hän asteli, kiiruhti, juoksi mitä katua sattui, valitsematta, alati Grèven ajamana, tuon kauhean Grèven, jonka hän hämärästi tunsi olevan takanaan.

Hän riensi siten Sainte-Genevieve-mäkeä alas ja astui vihdoin ulos kaupungista Porte Saint-Victorin kautta. Hän jatkoi pakoaan niin kauan kuin näki taakseen vilkaistessaan Yliopiston tornirivin ja etukaupungin talot; mutta kun vihdoin muuan notkelma painoi tuon kirotun Pariisin hänen näköpiirinsä taakse, kun hän saattoi luulla olevansa sadan peninkulman päässä siitä maaseudulla, erämaassa, hän pysähtyi ja hänestä tuntui siltä kuin hän hengittäisi keveämmin.

Silloin alkoi hänen mieleensä tunkeutua kauheita ajatuksia. Hän näki selvästi sieluunsa, ja häntä puistatti. Hän ajatteli tuota onnetonta tyttöä, joka oli syössyt hänet ja jonka hän puolestaan oli syössyt turmioon. Hän loi tuijottavan silmäyksen sille kaksinkertaiselle tuskantielle, jonka onneton sallimus oli heidän kummankin kohtalolle määrännyt, aina siihen yhtymäkohtaan saakka, jossa se oli säälimättä antanut niiden murskautua toisiaan vasten. Hän mietti ikuisten lupausten hulluutta, viattomuuden, tieteen, uskonnon ja siveyden turhuutta, Jumalan hyödyttömyyttä. Hän antautui sydämen ilolla pahoille ajatuksille, ja kuta enemmän hän niihin vajosi, sitä selvemmin hän tunsi sisässään saatanallisen naurun purskahduksia.

Ja kaivautuessaan siten sieluunsa ja nähdessään, miten laajan alan luonto oli siinä valmistanut intohimoille, hän nauroi yhä katkerammin. Hän kaivoi esille kaiken vihansa, kaiken pahuutensa, mikä hänen sydämensä pohjalla oli, ja hän havaitsi sairasta tutkivan lääkärin kylmällä katseella, että tämä viha ja tämä pahuus oli vain vääristynyttä rakkautta; että rakkaus, tuo kaikkien inhimillisten hyveiden lähde muuttui papin sielussa kauheaksi irvikuvaksi, ja että hänen luontoisensa mies muuttuu papiksi antautuessaan paholaiseksi. Tällöin purskahti hän hirveään nauruun ja äkkiä hän kävi kalpeaksi miettiessään kohtalokkaan intohimonsa kamalinta puolta, tuota kalvavaa, myrkyllistä, vihantäyttä, leppymätöntä rakkautta, joka oli vain saattanut toisen hirteen, toisen helvettiin: tytön kuolemaan, hänet kadotukseen.

Ja sitten hän nauroi uudelleen muistaessaan, että Febus eli; että kapteeni kaikesta huolimatta eli, oli iloinen ja tyytyväinen, että hänellä oli entistä koreampi asetakki ja uusi rakastettu, jonka hän vei katsomaan entisen hirttämistä. Hänen naurunsa yltyi, kun hän ajatteli, että niistä olennoista, joille hän oli halunnut kuolemaa, mustalaistyttö, ainoa olento, jota hän ei vihannut, oli ainoa, jonka suhteen hän ei ollut epäonnistunut.

Kapteenista siirtyivät hänen ajatuksensa kansaan, ja hänessä syttyi eräänlainen ennenkuulumaton mustasukkaisuus. Hän ajatteli, että myös kansa, koko väkijoukko oli nähnyt hänen rakastamansa naisen paitasillaan, miltei alasti. Hän väänteli käsiään ajatellessaan, että tämä nainen, jonka muotojen näkeminen vain vilaukseltakin hämärässä olisi ollut hänen korkein onnensa, oli luovutettu päivänvalossa, keskellä kirkasta päivää kaikelle kansalle puettuna kuin hekumallista yötä varten. Hän itki raivosta kaikkea tuota iäksi häväistyä, lokaan tallattua, paljastettua, tahrattua rakkauden mysteeriä. Hän itki raivosta kuvitellessaan, miten monta saastaista katsetta tuo huolimattomasti kiinnitetty paita oli tyydyttänyt. Ja että kaunis tyttö, tuo neitseellinen lilja, tuo kainouden ja nautinnon malja, jota hän ei ollut uskaltanut muuta kuin vapisten lähentää huulilleen, oli muutettu eräänlaiseksi yleiseksi juoma-altaaksi, josta Pariisin roskaväki, varkaat, kerjäläiset ja lakeijat olivat tulleet yhdessä juomaan julkeata, saastaista ja rivoa nautintoa.

Ja kun hän koetti luoda itselleen kuvaa siitä onnesta, jonka hän olisi voinut löytää maan päällä, ellei tyttö olisi ollut mustalainen ja hän pappi, ellei Febusta olisi ollut, ja ellei tyttö olisi tätä rakastanut; kun hän kuvitteli, että elämä onnessa ja rakkaudessa olisi ollut mahdollinen hänellekin, että siellä täällä maailmassa silläkin hetkellä oli onnellisia pareja, jotka oranssien alla, purojen partailla, auringon laskussa tai tähtikirkkaassa yössä olivat vaipuneina pitkiin pakinoihin; ja että hänkin, jos Jumala olisi niin tahtonut, olisi tytön kanssa voinut muodostaa tuollaisen siunatun parin, silloin suli hänen sydämensä hellyydestä ja epätoivosta.

Oh! hän! se on hän! se hellittämätön ajatus palasi aina hänen mieleensä, kiduttaen häntä, kalvaen hänen aivojaan, raadellen hänen sieluaan. Hän ei tuntenut lainkaan katumusta, ei lainkaan omantunnonvaivoja; kaikki, minkä hän oli tehnyt, hän oli valmis tekemään uudelleen; hän näki hänet mieluummin pyövelin käsissä kuin kapteenin sylissä, mutta hän kärsi; hän kärsi niin suunnattomasti, että hän silloin tällöin nyhti irti kokonaisia tukkuja hiuksia nähdäkseen, eivätkö ne olleet käyneet valkeiksi.

Toisinaan pälkähti hänen päähänsä kesken kaiken, että nyt ehkä oli se hetki, jolloin tuo hirveä ketju, jonka hän aamulla oli nähnyt, kiristi rautasolmunsa tuon hennon ja kauniin kaulan ympäri. Tämä ajatus sai koko hänen ruumiinsa hikoilemaan.

Toisinaan hän yhä saatanallisesta nauraen itselleen kuvitteli samalla kertaa Esmeraldaa sellaisena, kuin hän oli hänet ensi kerran nähnyt, täynnä elämäniloa, huolettomana, koristettuna, tanssivana, siivitettynä, sopusointuisena, ja Esmeraldaa tänä viimeisenä päivänä, paitasillaan, köysi kaulassa, nousemassa hitaasti paljain jaloin ylös hirsipuun teräviä porraspuita; tämä kaksinkertainen kuva kohosi hänen mieleensä sellaisella voimalla, että hän päästi kamalan karjaisun.

Tämän epätoivon myrskyn myllertäessä, pirstoessa, repiessä, väännellessä ja raastaessa juuriltaan kaikki hänen sielussaan, hän loi silmäyksen luontoon ympärillään. Hänen edessään nokkivat kanat pensaita, sinikiiltävät sontiaiset liikkuivat auringonpaisteessa, hänen päänsä yllä purjehti muutamia laikullisia pilviryhmiä sinisellä taivaalla, taivaanrannalla pisti Saint-Victorin luostarin torninhuipun liuskakiviobeliski esiin mäkien aaltoviivan takaa, ja Copeaux-mäen mylläri katseli vihellellen myllynsä ahkerien siipien pyörintää. Koko tämä toimelias, järjestetty, rauhallinen elämä, joka tuhansissa muodoissa ilmeni hänen ympärillään, vaivasi häntä. Hän pakeni uudelleen.

Hän harhaili siten iltaan saakka. Tätä luonnon, elämän, oman itsensä, ihmisen, Jumalan, kaiken pakenemista kesti koko päivän. Toisinaan hän heittäytyi maahan kasvoilleen ja raastoi kynsillään irti maasta viljan oraita. Toisinaan hän pysähtyi autiolle kyläkadulle, ja hänen ajatuksensa olivat niin sietämättömiä, että hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja yritti riuhtaista sitä irti olkapäistä murskatakseen sen maata vasten.

Kun aurinko alkoi laskea, hän tutki itseään uudelleen ja huomasi itsensä miltei mielipuoleksi. Myrsky, joka oli riehunut hänessä siitä saakka, jolloin hän oli kadottanut toivon ja halun mustalaistytön vapauttamiseen, tuo myrsky ei ollut jättänyt hänen tietoisuuteensa ainoatakaan tervettä ja selvää ajatusta. Hänen järkensä oli aivan repaleina. Hän näki mielikuvituksessaan vain kaksi selvää kuvaa enää: Esmeraldan ja hirsipuun; kaikki muu oli mustana. Nämä kaksi kuvaa muodostivat yhdessä kauhean ryhmän, ja kuta enemmän hän hämmennyksessään pystyi kiinnittämään niihin ajatuksiaan ja tarkkaavaisuuttaan, sitä mukaa hän näki niiden kasvavan yhä enenevissä mielikuvituksellisissa mittasuhteissa, toisen suloudessa, lumousvoimassa, kauneudessa ja valossa, toisen kauhussa, niin että Esmeralda näytti hänestä lopulta tähdeltä, hirsipuu suunnattomalta luiselta käsivarrelta.

Kummallista oli, ettei koko tämän kidutuksen aikana hänen päähänsä kertaakaan vakavasti pälkähtänyt kuolla. Niin oli luonto tuon onnettoman laatinut. Hän riippui kiinni elämässä. Ehkäpä hän näki todella kadotuksen tuolla puolen.

Aurinko vaipui yhä lähemmäksi taivaanrantaa. Hämärä vaisto sanoi hänessä olevalle elolliselle olennolle, että oli aika palata. Hän luuli olevansa kaukana Pariisista, mutta katseltuaan tarkemmin ympärilleen hän huomasi, että hän vain oli kiertänyt Yliopiston ympärysmuuria. Saint-Sulpicen torin ja Saint-Germaindes-Prés'n kolme korkeaa huippua kuvastuivat kaukana oikealla taivasta vasten. Hän suuntasi askeleensa sinne päin. Kuullessaan vahdin huutavan hänelle Saint-Germainin luostarin sakaramuureilta, hän väistyi syrjään, astui eräälle polulle, joka kulki luostarin myllyn ja kauppalan sairaalan välitse, ja joutui hetken päästä Pré-aux-Clercs'in luo, joka oli tunnettu mellakoista, joita siellä pidettiin yötä päivää; se oli Saint-Germainin munkkiraukkojen kauhu-lohikäärme. Arkkidiakoni pelkäsi, että tapaisi siellä jonkun; hän pelkäsi kaikkia ihmiskasvoja; hän oli väistänyt Yliopistoa ja Saint-Germainia ja halusi vasta illan pimeyden suojassa astua kaupunkiin. Hän kulki Pré-aux-Clercs'in kautta sitä yksinäistä polkua pitkin, joka mutkitteli Dieu-Neufiin, ja saapui viimein joen rannalle. Siellä hän tapasi erään soutajan, joka muutamasta pariisilaisesta denieristä souti hänet Citén kärkeen ja laski hänet maihin tuolle autiolle maakielekkeelle, jossa lukija on nähnyt Gringoiren uneksivan ja joka ulottui kuninkaallisten puutarhain toiselle puolelle Paimensaaren suuntaisena.

Veneen yksitoikkoinen keinunta ja veden solina olivat vaivuttaneet onnettoman Clauden jonkinlaiseen horrostilaan. Kun soutaja oli poistunut, hän seisoi aluksi jonkin hetken rannalla tylsänä tuijottaen eteensä ja näki esineet vain suurentavan keinunnan lävitse, mikä sai kaikki näyttämään hänen silmissään jonkinlaisilta aavekuvilta. Ei ole lainkaan harvinaista, että suuren surun vaikuttama väsymys aiheuttaa tällaista.

Aurinko oli laskenut korkean Nesle-tornin taakse. Alkoi hämärtää. Taivas oli kuulas, joen kalvo välkkyili. Näiden kahden valoisan kohdan välissä lepäsi Seinen vasemman rannan musta juova, johon hänen silmänsä tuijottivat ja joka perspektiivin vuoksi yhä kaventuen taivaanrannan utuisessa etäisyydessä muistutti mustaa torninhuippua. Rannalla tiheissä riveissä olevista taloista näkyi vain tummat varjokuvat, jotka selvästi piirtyivät taivaan ja joen valojuovia vasten. Siellä täällä alkoivat ikkunat välkkyä tulisilminä. Tuo suunnaton musta obeliski, joka siten lepäsi taivaan ja siltä kohtaa varsin leveän joen valopintojen välissä, teki arkkidiakoniin samantapaisen vaikutuksen, kuin joku henkilö saattaisi tuntea maatessaan selällään Strassburgin tuomiokirkon tornin juurella ja nähdessään tuon valtavan huipun häipyvän illan hämyyn. Tässä oli vain se erotus, että dom Claude seisoi ja obeliski lepäsi; mutta kun joki kuvastaessaan taivasta avasi hänen jalkainsa alle huimaavan syvyyden, näytti tuo suunnaton niemeke kohoavan yhtä korkealle avaruuteen kuin minkä tuomiokirkon torni tahansa; ja vaikutelma oli sama. Ja tuossa vaikutelmassa oli vielä sikäli oudompi ja syvempi teho, että tässä kylläkin oli Strassburgin kellotorni, mutta peninkulman korkuisena, mikä oli ennen kuulumatonta, jättiläismäistä, mittaamatonta, rakennus, jollaista ei ainoakaan ihmissilmä ollut nähnyt, Baabelin torni. Talojen savutorvet, muurien harjat, kattojen terävät päädyt, augustiinilaisluostarin torninhuippu, Tour de Nesle, kaikki tuon suunnattoman obeliskin kyljessä olevat ulkonemat, jotka näyttivät suunnattomilta, omituisilta veistoksilta, lisäsivät vaikutelmaa. Siinä aistiharhojen tilassa, jossa dom Claude oli, hän luuli omin silmin näkevänsä helvetin kellotornin; nuo tuhannet valopilkut, joita näkyi huippuun saakka tuon kauhean tornin pinnalla, näyttivät hänestä sen sisällä olevan suunnattoman lieden aukoilta; äänet ja melu, joka sieltä kuului, tuntui hänestä parkunalta ja korahduksilta. Silloin valtasi hänet pelko, hän asetti kädet korviensa eteen, ettei kuulisi, käänsi selkänsä, ettei näkisi ja pakeni pitkin askelin tuota kauhistuttavaa näkyä.

Mutta näköhäiriön syy oli hänessä itsessään.

Kun hän saapui kaduille, näyttivät hänestä ohikulkijat, joita liikkui kauppapuodeista pilkistävän valon hohteessa, alati hänen ympärillään kuhisevilta peikoilta. Hänen korvissaan kumisi omituisesti. Hän ei nähnyt taloja, ei katuja, ei vaunuja, ei miehiä eikä naisia, vaan sekamelskan epämääräisiä esineitä, jotka liittyivät toisiinsa. Rue de la Barillerien kulmassa oli maustepuoti, jonka katoksen koko reunus oli ikimuistoisen tavan mukaan täynnä peltirenkaisiin kiinnitettyjä puukynttilöitä, jotka toisiaan vasten kolahtaessaan synnyttivät kastanjettien ääntä muistuttavan paukkeen. Hän luuli kuulevansa Montfauconin luurankojen kalahtelevan toisiaan vasten pimeässä.

— Oh! hän mutisi, tuuli lyö niitä toisiaan vasten ja saa niiden kahleitten räminän sekoittumaan niiden luiden kalahteluun! Ehkä hän on siellä niiden joukossa!

Pökerryksissään hän ei tiennyt minne meni. Hetken päästä hän huomasi olevansa Saint-Michelin sillalla. Eräässä maakerroksen ikkunassa oli valoa. Hän meni sen luo. Erään rikkinäisen ruudun lävitse hän näki siivottoman huoneen, joka herätti hänessä hämäriä muistoja. Keskellä tuota huonerähjää, jota savuava lamppu himmeästi valaisi, syleili nuori, vaalea, verevä mies, jolla oli iloiset kasvot, äänekkäästi nauraen nuorta, puolialastonta tyttöä. Lampun ääressä istui vanha eukko kehräten ja laulaen särähtelevällä äänellä. Kun nuori mies ei aina nauranut, kuului eukon laulusta jokin pätkä papin korviin. Se oli käsittämätöntä ja hirvittävää:

Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
Pyöri, rukkini, pyöri,
pyövelille kehrää nyöri;
hän taas hirsipuulla hyöri.
Mylvi, Grève, ulvo, Grève!

Kehrään kauniin hamppuköyden!
Pelkkää hamppua kylväkäätte!
Vehnää vaille, velhot, jäätte.
Koska varkaan vievän näätte
kauniin hamppuköyden!

Mylvi, Grève, ulvo, Grève!
nähdessäsi sutkan suoran:
killumassa velhohuoran
silmukassa hamppunuoran.
Mylvi, Grève, ulvo, Grève!

Nuori mies nauroi ja likisteli tyttöä. Vanha vaimo oli Falourdelin eukko. Tyttö oli portto. Nuori mies oli hänen nuori veljensä Jehan.

Arkkidiakoni katseli edelleen ikkunasta sisälle. Samapa se, mitä katseli.

Hän näki Jehanin menevän huoneen toisessa päässä olevan ikkunan luo, avaavan sen, katsahtavan rantakadulle, jonka ikkunoista tuhannet valot vilkkuivat, ja kuuli hänen sanovan sitä sulkiessaan:

— Herra nähköön! onhan jo tulossa yö. Porvarit sytyttävät kynttilöitään ja hyvä Jumala tahtiaan.

Sitten Jehan palasi porton luo, vilkaisi läheisellä pöydällä olevaa pulloa ja huudahti:

— Jo tyhjä, tuhat tulimmaista! eikä minulla ole enää rahaa! Isabeau, hentukkani, en ole tyytyväinen Jupiteriin, ennen kuin hän on muuttanut sinun valkeat nisäsi mustiksi pulloiksi, joista voin imeä Beauneviiniä yötä päivää.

Tämä kaunis sutkaus nauratti ilotyttöä, ja Jehan lähti ulos.

Dom Claude ehti töin tuskin heittäytyä maahan, ettei veli näkisi ja tuntisi häntä. Katu oli onneksi pimeä, ja ylioppilas oli juovuksissa. Hän äkkäsi kuitenkin lokaisella kadulla makaavan miehen.

— Oh! hoh! hän sanoi, veijari on viettänyt hauskan päivän.

Hän tönäisi jalallaan dom Claudea, joka pidätti hengitystään.

— Tukkihumalassa, jatkoi Jehan. Hitto vie, täynnä kuin tynnyri! Oikea viinitynnyristä irroittunut iilimato. Kaljupäinen, hän lisäsi kumartuen; vanha mies! Fortunate senex! [Onnellinen vanhuus!]

Dom Claude kuuli hänen loittonevan mutisten:

— Kaikki samanlaisia! Järki on mainio asia, ja veljeni arkkidiakoni on onnellinen, hän kun on sekä viisas että varakas.

Arkkidiakoni nousi ylös ja juoksi minkä pääsi Notre-Damea kohti, jonka valtavien tornien hän näki kohoavan hämärässä kattojen yllä.

Saapuessaan hengästyneenä kirkon torille hän pysähtyi eikä heti uskaltanut nostaa katsettaan tuota synkkää rakennusta kohden.

— Oh! hän. mutisi, onko totta, että niin kauheata on voinut tapahtua täällä tänään, tänä aamuna!

Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja silmäsi kirkkoa. Sen julkisivu oli pimeä. Taivas sen takana oli täynnä välkkyviä tähtiä. Nouseva puolikuu paistoi tällä hetkellä oikeanpuoleisen tornin huipulla, ja näytti siltä kuin jokin loistava lintu olisi istuutunut tornin mustan apilanlehtikaiteen reunalle.

Luostarin portti oli lukossa. Mutta arkkidiakonilla oli aina taskussaan sen tornin avain, jossa hänen työkammionsa oli. Hän käytti nyt sitä päästäkseen kirkkoon.

Se oli pimeä ja hiljainen kuin hautaholvi. Pimeydestä, joka seinistäkin uhosi häntä vastaan, hän huomasi, ettei aamupäivän juhlatoimituksen suruverhoitusta vielä oltu otettu pois. Suuri hopearisti hohti pimeässä täynnä valoläikkiä aivan kuin linnunrata tässä haudanyössä. Kuorin korkeista ikkunoista näkyi mustan verhoituksen yläpuolella suippokaarien yläosat, joitten ruutujen lävitse kuu kumotti ja joissa oli vain yön epämääräisiä värejä, jonkinlaista sinipunaista, valkoista ja sinistä, jollaista väriyhdistelmää ei näe muualla kuin kuolleitten kasvoilla. Nähdessään ympäri kuoria nämä kalpeat suippokaarien kärjet, luuli arkkidiakoni näkevänsä kadotukseen tuomittujen piispain hiippoja. Hän sulki silmänsä ja kun hän ne jälleen avasi, hän luuli näkevänsä piirin kalpeita kasvoja, jotka katselivat häntä.

Hän alkoi juosta kirkon halki. Silloin hänestä tuntui kuin kirkkokin alkaisi liikkua, elävöityä, elää, kuin jokainen valtava pylväs muuttuisi suunnattomaksi jalaksi, joka painaltaisi leveän kivisen jalkapohjansa lattiaa vasten, kuin tuo jättiläismäinen tuomiokirkko olisikin vain suunnaton elefantti, joka huohottaen asteli pylväsjaloillaan, tornit kärsänään ja laaja musta verhoitus peitteenään.

Lopulta kuume tai hulluus oli päässyt sellaiseen valtaan, että tuo onneton aisti ulkoisen maailman vain jonkinlaisena näkyvänä, ruumiillisena, kauhistavana ilmestyksenä.

Hetkeksi hän tunsi helpotusta. Paetessaan erääseen sivulaivaan, hän huomasi erään pylvästen takana punertavan hohteen. Hän kiiruhti sinne päin kuin tähteä kohden. Tuo valo hohti pienestä lampusta, joka yötä päivää valaisi Notre-Damen yleistä messukirjaa rautaristikkonsa takana. Hän hyökkäsi ahnaasti tuon pyhän kirjan kimppuun toivoen siitä löytävänsä lohtua tai rohkaisua. Teos oli auki Jobin kirjan seuraavan jakeen kohdalta, jota hänen tuijottava katseensa tarkkasi: — "Ja henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin."

Lukiessaan näitä kolkkoja sanoja hän koki samaa kuin sokea, joka tuntee käsiinsä osuneen sauvan pistävän itseään. Hänen polvensa tuntuivat hervottomilta, ja hän lysähti lattialle muistellen häntä, joka oli kuollut päivällä. Hän tunsi niin monien kauheitten mielikuvien kohoavan aivoihinsa, että hänestä tuntui siltä, kuin hänen päänsä olisi muuttunut helvetin savutorveksi.

Hän makasi näin hyvän hetken ajattelematta mitään, murtuneena ja tahdottomana hornanvaltojen temmellyskenttänä. Vihdoin häneen palasi hitunen voimaa ja hänen päähänsä pälkähti etsiä pakopaikkaa tornista uskollisen Quasimodon luota. Hän nousi pystyyn ja peloissaan otti messukirjan lampun valaistakseen tietään. Se oli pyhäinryöstöä, mutta sellaista pikkuseikkaa hän ei tullut ajatelleeksi.

Hän nousi hitaasti torninportaita, tuntien salaista pelkoa, joka hiipi myös niiden harvojen kulkijain mieleen, jotka tänä myöhäisenä hetkenä astelivat tuomiokirkontorin poikki, kun he näkivät tuon salaperäisen valon nousevan luukulta luukulle, tornin juurelta miltei sen huipulle saakka.

Äkkiä hän tunsi raikkaan ilman tuulahtavan vastaansa; hän oli saapunut ylimmän pylvästasanteen ovelle. Ilma oli viileä: taivaalla purjehtivat pilvet muistuttivat suuria jäälohkareita, jotka valkeine reunoineen tunkivat toistensa päälle ja puskivat toistensa kulmat rikki aivan kuin jäänlähdön aikana keväisellä virralla. Pilvien välistä pilkistävä puolikuu muistutti taivaan laivaa, joka oli tarttunut kiinni näitten jäitten väliin.

Hän loi katseensa alemmas ja tarkasteli hetkisen torneja yhdistävän pylvästön lävitse etäällä usva- ja utuharson keskellä häämöttävää Pariisin äänetöntä kattomerta, joka täynnä tiheään sullottuja pieniä huippuja lepäsi hänen edessään muistuttaen kesäöisen, levollisen meren laineita.

Kuu valaisi himmeästi luoden katoille ja maahan tuhkanharmaan värisävyn.

Samassa kuului kellon kumea, värähtelevä ääni lyövän kahtatoista.
Pappi ajatteli keskipäivää. Kahdentoistalyönnit toistuivat.

— Oh! sanoi pappi hiljaa itsekseen, hän on nyt kylmänä.

Äkkiä tuulenpuuska sammutti hänen lamppunsa, ja miltei samalla hetkellä hän näki varjon, jonkin valkean, jonkun olennon, naishahmon astuvan esille tornin toisesta kulmasta. Hän alkoi vapista. Tuon naisen vieressä kulki pieni vuohi, jonka määkinä sekoittui kellon viimeisiin lyönteihin.

Ponnistaen tahdonvoimiaan dom Claude tarkasti olentoa. Se oli hän.

Hän oli kalpea, hän oli synkkä. Hänen hiuksensa valuivat olkapäille niinkuin aamullakin. Mutta hänellä ei enää ollut köyttä kaulassa, hänen kätensä eivät enää olleet sidotut. Hän oli vapaa, hän oli vainaja.

Hän oli valkopukuinen, ja hänen päässään oli valkea huntu.

Hän astui pappia kohden hitaasti, katse taivasta kohden kohotettuna. Noiduttu vuohi seurasi häntä. Papista tuntui siltä kuin hänen jalkoihinsa olisi kytketty kiviä. Joka askeleella, jonka haamu astui eteenpäin, hän astui taaksepäin; muuta hän ei voinut tehdä. Näin hän joutui takaisin pimeään porrasholviin. Hänet jääti ajatus, että haamu valitsisi saman tien; jos se olisi tehnyt sen, hän olisi kuollut kauhusta.

Se tuli tosiaan portaisiin johtavan oven luo, pysähtyi siihen hetkeksi, tuijotti pimeään, mutta näyttämättä huomaavan pappia se lähti pois. Hän näytti papista suuremmalta kuin eläessään. Pappi näki kuun hänen valkean pukunsa lävitse, hän kuuli hänen hengityksensä.

Kun haamu oli mennyt ohitse, pappi alkoi laskeutua portaita alas yhtä hitaasti kuin oli nähnyt kummituksen liikkuvan, luullen itsekin olevansa kummitus, astuen hämmentyneenä, hiukset kauhusta kankeina ja sammunut lamppu yhä kädessä; ja laskeutuessaan siten kiertoportaita alas hän kuuli selvästi äänen toistavan nauraen korvaansa:

"… Henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin."

II. Kyttyräselkä, silmäpuoli, nilkku

Jokaisella kaupungilla keskiajalla ja jokaisella kaupungilla Ranskassa Ludvig XII:n aikaan saakka oli turvapaikkansa. Keskellä sitä barbaaristen rikoslakien ja tuomioistuimien vedenpaisumusta, joka peitti koko kaupungin, muodostivat nämä turvapaikat jonkinlaisia saaria, jotka kohosivat inhimillisen oikeuden käytön pinnan yläpuolelle. Jokainen rikollinen, joka nousi niille, oli pelastettu. Jokaisen kaupungin piirissä oli miltei yhtä monta turvapaikkaa kuin teloituspaikkaakin. Se oli rankaisemattomuuden väärinkäyttöä kuolemanrangaistuksen rinnalla, kaksi huonoa tapaa toistensa vastapainoksi. Kuninkaan linnalla, ruhtinasten palatseilla ja etenkin kirkoilla oli turvapaikkaoikeus. Joskus tapahtui, että kokonainen kaupunki, joka tarvitsi uusia asukkaita, julistettiin joksikin ajaksi vapaakaupungiksi. Ludvig XI myönsi Pariisille vuonna 1467 turvapaikkaoikeuden.

Astuttuaan jalallaan turvapaikkaan rikollinen oli koskematon: mutta hänen tuli varoa lähtemästä sieltä. Askelkin pyhäkön ulkopuolelle, ja hän syöksyi takaisin virtaan. Teili, hirsipuu ja mestauskirves vartioivat tarkoin turvapaikkaa ja vaaniskelivat alati saalistaan kuin haikalat laivan ympärillä. Niinpä kuolemaantuomittujen nähtiin harmaantuvan jonkin luostarin porttikäytävässä, jonkin palatsin portailla tai jonkin kirkon portaalin alla. Siten oli turvapaikka samalla vankila. Joskus tapahtui, että parlamentin virallinen määräys rikkoi turvapaikkaoikeutta ja luovutti tuomitun pyövelille; mutta niin tapahtui harvoin. Parlamentit pelkäsivät piispoja, ja kun papin- ja tuomarinkaavut joutuivat otteluun keskenään, ei jälkimmäinen juuri selvinnyt ehjänä leikistä. Joskus, kuten Pariisin pyövelin Petit-Jeanin murhaajan ja Jean Valleret'n murhaajan Emery Rousseaun jutuissa, tapahtui kuitenkin, että oikeus kirkkoa uhmaten pani tuomionsa täytäntöön; mutta onneton se, joka ilman parlamentin määräystä tunkeutui aseistettuna turvapaikkaan! Onhan tunnettua Robert de Clermont'in, Ranskan marsalkan, ja Jean de Châlons'in, Champagnen marsalkan kuoleman syy; ja asia koski kuitenkin vain muuatta Perrin Marcia, välittäjänapulaista, kurjaa murhamiestä; mutta nuo kaksi marsalkkaa olivat särkeneet Saint-Méryn portit, ja se oli ennen kuulumatonta.

Turvapaikkaoikeutta kunnioitettiin siinä määrin, että tarinain mukaan eläimetkin saivat usein nauttia sitä. Aymoin kertoo, että kun muuan Dagobertin ajama hirvi pakeni pyhän Dionysiuksen haudalle, koirat pysähtyivät haukkuen sen ääreen.

Kirkoissa oli tavallisesti pieni komero turvanetsijoitä varten. Vuonna 1407 rakenutti Nicolas Flamel Saint-Jacques-de-la-Boucherien kattoholvin päälle kammion, joka maksoi hänelle neljä livreä, kuusi souta, kuusitoista pariisilaista denieriä.

Notre-Damessa oli turvapaikkana pieni komero, joka oli laitettu erään sivulaivan katon päälle tukipatsaitten alle ja josta näki luostariin; se oli samassa paikassa, johon nykyisen torninvartijan vaimo oli laittanut pienen puutarhan, joka Babylonin riippuvain puutarhain rinnalla on kuin vuohenkaali palmun, kuin portinvartijatar Semiramiksen rinnalla.

Sinne Quasimodo oli hillittömän ja voitonriemuisen kiertokulkunsa jälkeen torneissa ja pylvästöissä sijoittanut Esmeraldan. Tämän riemukulun aikana tyttö ei ollut tointunut; puolittain tiedottomana, puolittain tajuissaan hän oli vain huomannut, että hän nousi ylöspäin ilmassa, että hän leijaili ja lensi, että joku vei häntä pois maan pinnalta. Silloin tällöin hän kuuli Quasimodon kaikuvan naurun ja jyrisevän äänen korvissaan; hän raotti silmiään ja näki silloin allansa epäselvästi Pariisin tuhannet liuskakivi- ja tiilikatot sinisenä ja punaisena mosaiikkina ja yllänsä Quasimodon kauheat ja riemukkaat kasvot. Silloin hänen silmäluomensa painuivat jälleen kiinni; hän luuli, että loppu oli tullut, että hänet oli teloitettu hänen tainnostilansa aikana, ja tuo muodoton paholainen, joka oli käynyt hänen kohtaloonsa käsiksi, oli jälleen saanut hänet valtaansa ja kiidätti häntä pois. Tyttö ei uskaltanut enää katsoa häntä ja antoi itseään kantaa.

Mutta kun kellonsoittaja huohottaen ja tukka liehuen oli asettanut hänet kammioon, kun hän tunsi hänen karkeitten käsiensä hellävaroen irroittavan köyden, joka kiristi hänen käsivarsiaan, hätkähdytti se häntä samalla lailla kuin hereille kavahtaminen keskellä yötä karille ajaneen laivan matkustajia. Hänen ajatustoimintansakin elpyi vähitellen. Hän huomasi olevansa Notre-Damessa, hän muisti, että hänet oli riistetty pyövelin käsistä, että Febus eli, ettei Febus enää rakastanut häntä; ja kun nämä kaksi ajatusta, joista toinen niin suuresti katkeroitti toista, yhtaikaa heräsivät onnettomassa kuolemaantuomitussa, kääntyi hän Quasimodon puoleen, joka pelottavana seisoi hänen vieressään, ja sanoi:

— Miksi pelastitte minut?

Quasimodo katseli tyttöä innokkaana, ikään kuin koettaen arvata, mitä tämä hänelle sanoi. Tyttö toisti kysymyksen. Silloin Quasimodo katsoi häntä syvän surun ilmein ja riensi pois.

Tyttö katsoi ihmetellen hänen jälkeensä.

Hetken kuluttua hän saapui takaisin kantaen myttyä, jonka heitti tytön jalkoihin. Siinä oli vaatteita, joita säälivät naiset olivat häntä varten asettaneet kirkon kynnykselle. Silloin tyttö katsoi itseään, huomasi olevansa miltei alasti ja punastui. Hän palasi elämään.

Quasimodoonkin näytti tämä kainous tarttuvan. Hän nosti leveän kämmenen siimalleen ja poistui jälleen, mutta hitain askelin.

Tyttö pukeutui nopeasti. Puku oli valkea, valkealla hunnulla varustettu. Hôtel-Dieun noviisien puku.

Tuskin hän oli ehtinyt pukeutua, kun hän näki Quasimodon palaavan.
Hänellä oli kori toisessa kainalossa, toisessa patja. Korissa oli
pullo, leipää ja muuta ruokaa. Hän asetti korin maahan ja sanoi: —
Syökää. — Hän levitti patjan lattialle ja sanoi: — Nukkukaa. —
Kellonsoittaja oli tuonut hänelle oman ateriansa ja oman vuoteensa.

Mustalaistyttö katsahti häneen kiittääkseen häntä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Quasimodo raukka oli todellakin kauhistuttava. Hän painoi päänsä alas, ja kammo värisytti häntä.

Silloin sanoi Quasimodo:

— Herätän teissä pelkoa. Olen kovin ruma, eikö niin? Älkää katsoko minuun. Kuulkaa vain mitä puhun. — Päivisin tulee teidän pysytellä täällä; öisin voitte kävellä pitkin kirkkoa. Mutta älkää milloinkaan astuko kirkon ulkopuolelle. Silloin olette hukassa. Ne tappaisivat teidät, ja minä kuolisin.

Liikuttuneena tyttö nosti päätään vastatakseen hänelle, mutta hän oli jo mennyt. Tyttö oli jälleen yksin. Hän mietiskeli tuon melkein kummituksellisen olennon omituisia sanoja, hämmästyneenä hänen äänensä samalla käheästä ja lempeästä sävystä.

Sitten hän tarkasteli komeroaan. Se oli noin kuuden neliöjalan laajuinen kammio, jonka pieni ikkunaluukku ja ovi olivat loivasti viettävälle liuskakivikatolle päin. Useat eläinten päitten muotoiset vesitorvet näyttivät kurkottavan kaulojaan katsoakseen häntä. Kattonsa reunalta hän näki Pariisin liesien savun nousevan taivasta kohden lukemattomista savutorvista. Se oli surullinen näky mustalaistyttö raukalle, löytölapselle, kuolemaantuomitulle, onnettomalle, jolla ei ollut isänmaata, ei vanhempia, ei kotiliettä.

Juuri silloin, kun ajatus hänen hylätystä tilastaan valtasi hänet voimakkaampana kuin milloinkaan ennen, hän tunsi karvaisen ja partaisen pään koskettavan käsiään ja polviaan. Hän hätkähti (kaikki säikäytti häntä nykyään) ja katsoi. Se oli vuohi raukka, pikku Djali, joka samalla, kun Quasimodo oli hajoittanut Charmoluen joukon ja kantanut Esmeraldan pois, oli juossut hänen jäljessään ja seissyt jo lähes tunnin anoen ja hyväillen hänen jalkainsa juuressa saamatta osakseen katsettakaan. Mustalaistyttö tuhlasi sille suudelmiaan.

— Oh! Djali, hän sanoi, miten saatoin unohtaa sinut! Sinä ajattelet aina minua! Oh! sinä et ole kiittämätön, sinä!

Ikään kuin näkymätön käsi olisi kohottanut painon hänen sydämeltään, hän alkoi samassa itkeä ja tunsi, että tulvivain kyynelten keralla katosi hänen kipein ja katkerin tuskansa.

Illan tullen hän havaitsi yötaivaan niin kauniiksi ja kuutamon niin houkuttelevaksi, että hän kiersi ylemmän tornin penkereen ympäri. Maa täältä ylhäältä katsoen näytti hänestä niin tyyneltä, että hän tunsi jonkin verran lievitystä.

III. Kuuro

Seuraavana aamuna havahduttuaan tyttö tajusi, että hän oli nukahtanut. Tämä omituinen seikka ihmetytti häntä. Niin kauan oli jo siitä, kun hän oli viimeksi nukkunut. Nousevan auringon iloiset säteet pilkistivät hänen ikkunaluukustaan sisälle ja osuivat hänen kasvoihinsa. Mutta samalla kun hän näki auringon, hän huomasi luukussa muutakin, joka pelotti häntä: Quasimodon kasvot. Hän sulki silmänsä, mutta turhaan: hän luuli yhä ruusuisten silmäluomiensa lävitse näkevänsä tuon kyttyräselkäisen, silmäpuolisen ja torahampaisen maahisen naamion. Silloin hän kuuli, pitäessään silmiään yhä kiinni, käheän äänen sanovan lempeästi:

— Älkää pelätkö. Olen ystävänne. Tulin katsomaan teitä, kun nukuitte. Eihän teitä haittaa, vaikka olenkin tässä, kun silmänne ovat kiinni? Nyt menen tieheni. Olen jo muurin takana. Voitte avata silmänne.

Sanoja vielä surullisempi oli ääni, jolla ne lausuttiin. Mustalaistyttö avasi liikuttuneena silmänsä. Quasimodo ei todellakaan enää ollut luukulla. Tyttö meni ikkunaan ja näki tuon kyttyräselkäisen raukan istuvan muurinnurkkauksessa murheellisena ja alistuneessa kyyryasennossa. Tyttö koetti voittaa sen vastenmielisyyden, jota Quasimodo herätti hänessä.

— Tulkaa, hän sanoi rujolle lempeästi.

Kun Quasimodo näki hänen huuliensa liikkuvan, hän luuli että tyttö kehoitti häntä poistumaan; hän nousi ylös ja lähti nilkuttamaan tiehensä hitain askelin ja pää painuksissa, uskaltamatta nostaa tyttöön edes epätoivoista katsettaan.

— Tulkaahan nyt! huusi tyttö, mutta Quasimodo loittoni yhä.

Silloin tyttö syöksähti ulos kammiostaan, riensi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsivarteen. Tämä kosketus sai Quasimodon koko ruumiin vapisemaan. Hän kohotti rukoilevasti silmänsä, mutta nähdessään että tyttö johdatti häntä takaisin kammioon, hänen kasvonsa säteilivät ilosta. Tyttö koetti saada häntä astumaan sisälle, mutta hän ei tahtonut millään muotoa astua kynnyksen yli.

— Ei, ei, hän sanoi, huuhkaja ei astu leivosen pesään. Silloin kyyristyi tyttö sirosti vuoteelleen nukkuva vuohi jalkainsa juuressa. Kumpikin oli hetken liikahtamatta; ääneti katseli Quasimodo niin suurta suloutta, tyttö niin suurta rumuutta. Joka hetki hän keksi Quasimodossa uusia epämuotoisuuksia. Hänen katseensa kulki vääristä sääristä kyttyrään, kyttyrästä ainoaan silmään. Hän ei voinut ymmärtää, miten saattoi olla olemassa niin muodoton olento. Mutta tuosta olennosta huokui kuitenkin sellaista surumielisyyttä ja lempeyttä, että tyttö alkoi tottua häneen.

Quasimodo katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

— Te pyysitte siis minua palaamaan?

Tyttö nyökäytti päätään ja sanoi:

— Niin.

Quasimodo ymmärsi päännyökkäyksen.

— Voi! hän sanoi ikään kuin epäröiden jatkaa, niin… olen kuuro.

— Mies raukka! huudahti mustalaistyttö ystävällisen säälivällä äänellä.

Quasimodo hymyili murheellisesti.

— Eikö niin, että se vielä puuttui? Niin, olen kuuro. Tällainen minä olen. Eikö se ole kauheaa? Te olette niin kaunis, te!

Äänessä, millä hän lausui nämä sanat, värähti niin syvä tunto hänen kurjuudestaan, ettei tyttö voinut sanoa sanaakaan. Quasimodo ei olisi muuten kuullutkaan mitään. Hän jatkoi:

— En ole milloinkaan tuntenut rumuuttani niin selvästi kuin nyt. Kun vertaan itseäni teihin, tunnen syvää sääliä itseäni kohtaan, minä onneton kummitus raukka. Minä näytän teistä varmaan eläimeltä, eikö niin? — Te, te olette auringonsäde, kastepisara, linnunliverrys! — Minä, minä olen jokin kauhea, en ihminen enkä eläin, jokin piikiveä kovempi, poljetumpi ja muodottomampi!

Ja hän alkoi nauraa, mutta tuo nauru oli sydäntäsärkevintä, mitä kuulla saattoi. Hän jatkoi:

— Niin, olen kuuro. Mutta te voitte puhua minulle liikkeillä ja merkeillä. Herrani puhuu minun kanssani sillä tavalla. Ja sitten saatan myös pian nähdä, mitä haluatte, huulienne liikkeistä ja katseestanne.

— No niin, sanoi tyttö hymyillen, sanokaa minulle, miksi olette pelastanut minut.

Quasimodo katseli häntä tarkkaavasti hänen puhuessaan.

— Olen ymmärtänyt, hän sanoi. Te kysyitte, miksi pelastin teidät. Te olette siis unohtanut erään kurjan, joka eräänä iltana koetti ryöstää teidät, kurjan, jota te seuraavana päivänä autoitte heidän kirotulla kaakinpuullaan. Tippa vettä ja hiukan sääliä, se on enemmän kuin mitä koko elämälläni kykenen korvaamaan. Te olette unohtanut tuon kurjan; mutta hän on muistanut sen.

Tyttö kuunteli häntä syvästi liikuttuneena. Kellonsoittajan silmissä kimalteli kyynel, mutta se ei vierähtänyt. Hän näytti pitävän jonkinlaisena kunnia-asianaan tukahuttaa sen.

— Kuulkaa, hän jatkoi, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että tämä kyynel valahtaisi hänen silmästään, tässä on meillä sangen korkeat tornit; joka niiden huipulta putoaa, kuolee ennen kuin ehtii maahan; kun tahdotte, että hyppään alas, ei teidän tarvitse sanoakaan mitään, katsekin riittää.

Tämän sanottuaan hän nousi. Niin onneton kuin mustalaistyttö olikin, herätti tämä eriskummainen olento kuitenkin hänessä sääliä. Hän viittasi häntä jäämään.

— Ei, ei, sanoi Quasimodo. Minun ei pidä viipyä enää. Katseenne saa minun tuntemaan oloni täällä tukalaksi. Säälistä te vain olette kääntämättä kasvojanne pois minusta. Minä menen jonnekin, josta voin katsella teitä, ilman että te näette minua. On parempi niin.

Hän otti taskustaan pienen metallisen vihellyspillin.

— Ottakaa tämä, hän sanoi, kun tarvitsette minua, kun haluatte minun tulevan, kun ette erikoisesti pelkää nähdä minua, niin viheltäkää tällä. Kuulen sen äänen.

Hän asetti pillin permannolle ja riensi pois.

IV. Hietakiveä ja kristallia

Päivä seurasi toistaan.

Rauha palasi vähitellen Esmeraldan sieluun. Valtava suru samoin kuin valtava ilokin on lyhytaikaista. Ihmissielu ei kauan viihdy äärimmäisyyksissä. Mustalaistyttö oli kärsinyt niin paljon, että vain ihmetyksen tunne oli jäänyt jäljelle.

Turvallisuuden keralla oli toivokin palannut. Hän oli yhteiskunnan ja elämän ulkopuolella, mutta hän aavisti hämärästi, ettei hänen ehkä olisi mahdotonta palata siihen. Hän oli kuin kuollut, jolla oli hautansa avain.

Hän tunsi kauheiden kuvien vähitellen häipyvän muististaan. Kaikki nuo hirveät kuvajaiset, Pierrat Torterue, Jacques Charmolue, vieläpä itse pappikin, haihtuivat hänen sielustaan.

Ja Febushan eli, hän oli varma siitä, hän oli nähnyt hänet. Febus eli, sehän oli kaikkein tärkeintä. Kaikkien niiden kauheitten iskujen jälkeen, jotka olivat hävittäneet kaiken hänen sielussaan, hän oli tavannut siellä yhden ainoan seikan, yhden ainoan tunteen ehjänä ja vahingoittumattomana: rakkautensa kapteeniin. Sillä rakkauden laita on samoin kuin puun: se työntää juurensa syvälle koko meidän olemukseemme ja viheriöitsee usein vielä särkyneessäkin sydämessä.

Ja selittämätöntä on, että kuta sokeampi tuo intohimo on, sitä sitkeämpi se on. Se ei ole milloinkaan kestävämpi kuin täysin järjettömänä.

Esmeralda ei kuitenkaan voinut ajatella kapteenia ilman katkeruutta. Oli kauheata, että hänkin oli johdettu harhaan, että hänkin oli voinut pitää mahdollisena, että tuo tikarinisku oli hänen, Esmeraldan antama, joka olisi ollut valmis uhraamaan tuhat elämää hänen puolestaan. Mutta ei pitänyt tuomita liian ankarasti kapteenia: eikö hän, Esmeralda, itse ollut tunnustanut rikostaan? Eikö hän, heikko nainen, ollut antanut kidutuksen taivuttaa itseään? Syy oli yksin hänen. Hänen olisi ennen pitänyt antaa repiä kynnet itseltään kuin sallia kiristää tuollaista tunnustusta. Mutta kunhan hän vain kerrankin, vain lyhyen hetkenkin saisi jälleen nähdä Febuksen, ei tarvittaisi kuin sana, kuin katse vain, jotta hän luopuisi harhaluulostaan ja rakastaisi jälleen häntä. Hän ei epäillyt sitä. Hän karkotti mielestään joukon omituisia seikkoja, kuten Febuksen läsnäolon hänen tehdessään katumusta ja nuoren tytön, jonka seurassa hän oli. Se oli epäilemättä hänen sisarensa; sangen järjetön selitys, mutta se tyydytti häntä, koska hänen oli pakko uskoa, että Febus rakasti häntä yhä, häntä eikä ketään muuta. Olihan Febus vannonut sen hänelle. Mitäpä hän muuta tarvitsi, kokematon, herkkäuskoinen tyttö? Ja eivätkö asianhaarat jutussa todistaneet paljon enemmän häntä kuin Febusta vastaan? Hän odotti siis. Hän toivoi.

Meidän on lisättävä, että kirkko, tuo suunnaton kirkko, joka häntä joka puolella ympäröi, joka vartioi häntä, joka suojeli häntä, oli myös parhain rauhoittaja. Tuon valtavan rakennuksen juhlalliset viivat, kaikkien tuota neitoa ympäröivien esineitten uskonnolliset piirteet, ne hurskaat ja korkeat ajatukset, jotka niin sanoakseni tulvivat tuon kiviruumiin kaikista huokosista, vaikuttivat häneen hänen tietämättään. Rakennuksen äänetkin olivat vaikutukseltaan niin siunauksellisia, niin majesteetillisia, että ne vaimensivat tuon sairaan sielun tuskia. Jumalanpalvelusta toimittavien pappien yksitoikkoinen laulu, seurakunnan vastaukset, toisinaan tuskin kuuluvina, toisinaan voimakkaina kuin ukkosen jyrinä, ikkunaruutujen sointuva helinä, urkujen pauhu kuin sadan pasuunan ääni, suunnattomina mehiläispesinä surisevan kolmen kellotornin kumina, jättiläissoittimien koko orkesteri, jonka ääniasteikko alati nousi ja laski kansanjoukosta kellotorniin, huumasi hänen muistinsa, mielikuvituksensa ja tuskansa. Ennen kaikkea tuudittivat kellot hänet rauhaan. Nuo valtavat kojeet vuodattivat hänen ylleen ikään kuin voimallista magnetismia suurina laineina.

Jokainen auringonnousu tapasikin hänet rauhoittuneempana, keventyneempänä ja vertyneempänä. Sitä mukaa kuin hänen sisäiset haavansa arpeutuivat, alkoi sulo ja kauneus jälleen kukkia hänen kasvoillaan, mutta sielukkaampana, vähemmän häikäisevänä. Hänen entinen luonnonlaatunsakin palasi, vieläpä osaksi hänen iloisuutensa, soma suunsuipennuksensa, rakkautensa vuoheen, hänen laulunhalunsa ja kainoutensakin. Hän pukeutui aamuisin aina kammionsa nurkassa, ettei vaan kukaan naapuri läheisistä ylistenluukuista näkisi häntä.

Kun Febuksen ajatteleminen joskus hetkiseksi keskeytyi, ajatteli mustalaistyttö Quasimodoa. Hän oli ainoa side, ainoa välittäjä ja yhdistäjä, jonka kautta Esmeralda oli kosketuksissa ihmisiin ja elämään. Tuo onneton oli eristetympi kuin Quasimodo. Hän ei ymmärtänyt lainkaan tuota omituista ystävää, jonka sattuma oli hänelle antanut. Toisinaan hän moitti itseään siitä, ettei kiitollisuuskaan saanut häntä voittamaan vastenmielisyyttänsä, mutta hänen oli mahdotonta tottua kellonsoittaja raukkaan. Tämä oli liian ruma.

Hän oli antanut Quasimodolta saamansa vihellyspillin olla permannolla. Se ei kuitenkaan estänyt Quasimodoa ensi päivinä silloin tällöin näyttäytymästä. Esmeralda teki voitavansa, ettei vallan ilmeisellä vastenmielisyydellä kääntyisi poispäin, kun Quasimodo toi hänelle ruokakorin ja vesiruukun, mutta tämä huomasi pienimmänkin sen luontoisen liikahduksen, ja silloin hän meni surullisena matkoihinsa.

Kerran hän tuli juuri, kun tyttö hyväili Djalia. Hän seisoi hetken mietteissään ja katseli tuota somaa ryhmää, jonka vuohi ja mustalaistyttö muodostivat. Vihdoin hän sanoi pudistaen raskasta ja pörröistä päätään:

— Onnettomuuteni on, että vielä liiaksi muistutan ihmistä. Toivoisin olevani kokonaan tuon vuohen kaltainen eläin.

Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä.

Quasimodo vastasi tuohon katseeseen:

— Voi! tiedän kyllä minkä tähden.

Ja hän meni matkoihinsa.

Erään toisen kerran hän ilmestyi kammion kynnykselle, jonka yli hän ei koskaan astunut, Esmeraldan parhaillaan laulaessa vanhaa espanjalaista romanssia, jonka sanoja hän ei ymmärtänyt, mutta joka oli jäänyt hänen mieleensä siksi, että mustalaiseukon oli ollut tapana nukuttaa häntä sillä, kun hän oli pieni. Nähdessään nuo kauheat kasvot, jotka ilmestyivät hänen eteensä hänen laulaessaan hän vaikeni äkkiä säikähdyksen elein. Onneton kellonsoittaja lankesi polvilleen kynnykselle ja rukoilevasti katsoen risti karkeat, muodottomat kätensä.

— Oh! hän sanoi murheellisena, — vannotan teitä, jatkakaa, älkää ajako minua pois.

Tyttö ei tahtonut tuottaa hänelle tuskaa ja jatkoi vapisten lauluaan. Vähitellen hänen kammonsa kuitenkin haihtui, ja hän antautui kokonaan laulunsa laahustavan sävelen surumielisen tunnelman valtaan. Quasimodo oli yhä polvillaan kädet ristissä kuin rukoillen tarkkaavasti, tuskin uskaltaen hengittää ja katse mustalaistyttöön kiinnittyneenä. Voisipa sanoa, että hän kuunteli tytön laulua hänen silmistään.

Kolmannen kerran hän tuli Esmeraldan luo kömpelön ja aran näköisenä.

— Kuulkaa minua, hän sanoi ponnistaen, minulla on teille jotakin sanottavaa.

Esmeralda ilmoitti hänelle merkillä kuuntelevansa. Silloin Quasimodo alkoi huokailla, raotti huuliaan, näytti jo valmiilta puhumaan, katsahti häneen, ravisti kieltävästi päätään ja meni hitain askelin matkoihinsa kasvot kättä vasten painettuina jättäen mustalaistytön ihmeisiinsä.

Muuriin veistettyjen eriskummallisten olentojen joukossa oli varsinkin muuan, josta Quasimodo erikoisesti piti ja jonka kanssa hän usein näytti vaihtavan veljellisiä katseita. Kerran Esmeralda kuuli hänen sanovan kuvalle — Oh! miksi en olekin kiveä niin kuin sinä! Eräänä päivänä vihdoin Esmeralda oli mennyt katon reunalle asti ja katseli torille Saint-Jean-le-Rondin terävän katon ylitse. Quasimodo seisoi hänen takanaan. Hän asettui siten vapaaehtoisesti, säästääkseen niin paljon kuin mahdollista Esmeraldalta hänen näkemisensä tuottamaa ikävyyttä. Äkkiä valtasi mustalaistytön vapistus, kyynel ja ilonsalama loisti yhtaikaa hänen silmissään, hän polvistui katon räystäälle ja ojentaen tuskallisena käsivartensa toria kohden hän huusi:

— Febus! tule! tule! sana vain, yksi ainoa sana, taivaan nimessä,
Febus! Febus!

Hänen äänessään, kasvoissaan, eleissään, koko hänen olemuksessaan oli sama sydäntäsärkevä ilme kuin haaksirikkoisella, joka antaa hätämerkkejä laivalle, joka huolettomana purjehtii kaukana taivaanrannalla auringonpaisteessa.

Quasimodo katsahti torille ja näki, että tämän hellän ja intohimoisen rukouksen kohde oli nuori mies, upseeri, kaunis kiiltävähaarniskainen ritari, joka hiljaista laukkaa ratsasti torin perällä ja töyhdöllä koristetulla hatullaan tervehti eräällä parvekkeella seisovaa kaunista, hymyilevää naista. Upseeri ei muuten kuullut onnettoman Esmeraldan ääntä, joka huusi hänelle. Hän oli liian kaukana.

Mutta kuuroraukka kuuli. Syvä huokaus paisutti hänen rintaansa. Hän kääntyi poispäin. Hänen sydäntään ahdistivat kyyneleet, joita hän pidätti; hänen nyrkkinsä iskivät kouristuksenomaisesti yhteen hänen päänsä päällä, ja kun hän ne veti takaisin, oli hänen kummassakin kädessään tukku punaisia hiuksia.

Mustalaistyttö ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Quasimodo lausui hiljaa hampaitaan kiristellen:

— Kirous! Tuollainen pitää siis olla! Ei tarvitse muuta kuin olla kuorelta korea!

Tällä välin mustalaistyttö lepäsi yhä polvillaan ja huusi ankaran mielenliikutuksen vallassa:

— Oh! tuolla hän laskeutuu hevosen selästä! — Hän astuu tuonne taloon! — Febus! — Hän ei kuule minua lainkaan! — Febus! — Miten tuo nainen on ilkeä, kun puhuu hänelle yhtaikaa kuin minä! — Febus! Febus!

Kuuro katseli häntä. Hän ymmärsi nuo liikkeet ja eleet.
Kellonsoittajaraukan silmä täyttyi kyynelillä, mutta hän ei antanut
ainoankaan tipahtaa. Äkkiä hän veti hellä varoen tyttöä hihasta.
Tyttö kääntyi. Quasimodo oli jälleen rauhallisen näköinen ja sanoi:

— Tahdotteko, että menen noutamaan häntä? Esmeralda päästi riemuhuudon.

— Oh! menkää! juoskaa! nopeasti! Tuo kapteeni! Tuo kapteeni! Tuokaa hänet tänne, niin minä rakastan teitä!

Hän syleili Quasimodon polvia. Tämä ei voinut olla surullisesti ravistamatta päätään.

— Minä tuon hänet luoksenne, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten hän kääntyi ja riensi pitkin askelin portaille, huokausten täyttäessä hänen rintansa.

Päästyään alas torille näki hän vain kauniin hevosen, joka seisoi sidottuna Gondelaurier'n talon portin pieleen. Kapteeni oli mennyt sisälle.

Hän kohotti katseensa kirkon katolle. Esmeralda oli siellä yhä samassa paikassa, samassa asennossa. Hän nyökäytti surullisesti päätään tytölle ja nojautui sitten Gondelaurier'n talon portinpylvästä vasten päättäen odottaa, kunnes kapteeni tulisi takaisin.

Gondelaurier'n talossa oli kutsut, joita on tapana pitää ennen häitä. Quasimodo näki paljon väkeä menevän sisälle, mutta ei kenenkään poistuvan. Tuontuostakin hän katsahti katolle. Mustalaistyttö seisoi yhtä liikkumattomana kuin hänkin. Renki tuli irroittamaan hevosta ja vei sen talon talliin.

Näin kului koko päivä. Quasimodo seisoi portinpielessä, Esmeralda katolla. Febus vietti varmaan aikaansa Fleur-de-Lys'n jalkain juuressa.

Vihdoin tuli ilta, kuutamoton, pimeä ilta. Miten Quasimodo koettikin tirkistellä sitä kohtaa, jossa hän tiesi Esmeraldan olevan, hän ei nähnyt muuta kuin vaaleamman täplän hämärässä, sitten ei enää mitään; kaikki häipyi näkymättömiin, kaikki oli yhtä mustaa.

Quasimodo näki, miten Gondelaurier'n talon ikkunat valaistiin yläkerrasta alas saakka. Hän näki muiden torin varrella olevien ikkunain toinen toisensa jälkeen valaistuvan; hän näki myös niiden pimenevän viimeistä myöten. Sillä hän seisoi kaiken iltaa paikallaan. Upseeri ei tullut ulos. Kun viimeiset kulkijat olivat menneet kotiansa, kun kaikkien talojen ikkunat olivat pimentyneet, seisoi Quasimodo yhä yksinään yön pimeydessä. Siihen aikaan ei ollut ainoatakaan lyhtyä Notre-Damen torilla.

Gondelaurier'n talon ikkunoista loisti kuitenkin yhä valoa, vieläpä keskiyön jälkeenkin. Quasimodo, joka liikkumattomana ja tarkkaavana seisoi paikallaan, näki joukon liehuvia ja tanssivia varjoja kulkevan moniväristen ikkunaruutujen ohitse. Jollei hän olisi ollut kuuro, hän olisi sitä mukaa, kun yölevolle käyvän Pariisin melu vaikeni, kuullut yhä selvemmin juhlamelun, naurun ja soiton kaikuvan yöhön Gondelaurier'n talosta.

Kello yhden tienoilla aamulla alkoivat vieraat poistua. Pimeän varjossa Quasimodo näki heidän toinen toisensa jälkeen astuvan ulos soihduilla valaistun portaalin kautta. Mutta kapteenia ei vain näkynyt.

Quasimodon päätä askarruttivat surulliset ajatukset. Silloin tällöin hän katsahti ilmaan, kuten ihmiset ikävissään tekevät. Suuria, mustia, raskaita, repaleisia pilviä riippui suruharson tavoin yön tähtiholvin alla. Olisi luullut näkevänsä taivaanlaella hämähäkinverkkoja.

Tällöin hän näki kerran parvekkeelle johtavan lasioven avautuvan salaperäisesti hänen päänsä päällä ja sulkeutuvan jälleen yhtä äänettömästi kahden henkilön jäljestä, jotka olivat astuneet parvekkeelle. Siinä oli mies ja nainen. Quasimodo saattoi vain vaivoin tuntea miehen kauniiksi kapteeniksi ja naisen siksi nuoreksi neidiksi, jonka hän aamulla oli nähnyt samalta parvekkeelta vastaavan kapteenin tervehdykseen. Tori oli aivan pimeä eikä kaksinkertainen tummanpunainen verho, joka oli valahtanut oven taakse suljettaessa, päästänyt ainoatakaan valonsädettä parvekkeelle.

Kadulla seisova kuuro ei luonnollisestikaan voinut kuulla, mitä he puhelivat, mutta hän saattoi kuitenkin huomata, että he olivat antautuneet sangen hellään kuherteluun. Tyttö näytti sallineen upseerin kietoa käsivartensa vyötäistensä ympärille ja teki vain hellää vastarintaa, kun upseeri koetti ryöstää suudelmaa.

Quasimodo katseli alhaalta tuota kohtausta, joka oli sitäkin suloisempi nähdä, kun sitä ei ollut aiottu nähtäväksi. Hän seurasi katkerana tuota onnea, tuota kauneutta. Luonto ei suinkaan ollut mykkä tuossa vaivaisessa, ja hänen koukkuinen ja epämuodostunut selkärankansa saattoi yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa värähtää. Hän ajatteli sitä kurjaa kohtaloa, joka oli tullut hänen osakseen, että nainen, rakkaus ja nautinto ikuisesti meni häneltä sivu suun, että hän oli tuomittu vain näkemään toisten onnea. Mutta eniten koski häneen tässä näyssä se ajatus, miten mustalaistyttö kärsisi, jos hän näkisi tämän. Se sekoitti harmia hänen katkeruuteensa. Yö oli kuitenkin ylen pimeä, ja joskin Esmeralda yhä seisoisikin katolla (mitä kuuro ei epäillytkään), hän oli liian kaukana nähdäkseen mitään. Quasimodo saattoi töin tuskin itsekään erottaa tuota rakastavaista paria. Se lohdutti häntä.

Heidän keskustelunsa vilkastui yhä. Nuori nainen näytti anovan, ettei upseeri pyytäisi häneltä enää muuta. Quasimodo saattoi kaikesta tästä huomata vain tytön kauniit, ristityt kädet, hänen hymyilynsä kyynelten lomitse ja hänen tähtiä kohden kohotetun katseensa ja kapteenin tulisena häntä ahmivan katseen.

Kun neitosen vastustus alkoi jo horjua, avautui onneksi lasiovi äkkiä, ja vanha nainen näyttäytyi. Tyttö näytti hämmentyneeltä, upseeri harmistuneelta, ja kaikki kolme astuivat sisälle.

Hetken päästä korskui hevonen portaalin edessä, ja tuo kaunis upseeri ratsasti aika vauhtia Quasimodon ohitse.

Kellonsoittaja antoi hänen kääntyä kulmauksesta, mutta alkoi sitten apinan nopeudella juosta hänen jäljessään huutaen:

— Hei! kapteeni!

Kapteeni pysähtyi.

— Mitähän tuo roisto minusta tahtoo? mutisi hän nähdessään tuon kummallisen olennon nilkuttaen lähestyvän häntä hämärässä.

Quasimodo oli ehtinyt hänen luokseen ja tarttunut rohkeasti hevosen suitsiin.

— Seuratkaa minua, kapteeni, joku tahtoo puhutella teitä.

— Piru vieköön! murahti kapteeni, tuon variksenpelätin olen tainnut jossain ennenkin nähdä. — Hei! herraseni, päästätkö hevoseni suitset siellä!

— Kapteeni, vastasi kuuro, — ettekö kysy minulta kuka?

— Sanon sinulle, että hellittäisit hevoseni suitset, sanoi Febus kärsimättömästi. Mitä oikeastaan tahtoo tuo pöllö, joka riippuu suitsissa? Luuletko hevostani hirsipuuksi?

Käskystä välittämättä Quasimodo koetti päinvastoin kääntää hevosta. Kun hän ei saattanut käsittää kapteenin vastaanhangoittelua, kiirehti hän lisäämään:

— Tulkaa, kapteeni, eräs nainen odottaa teitä. Ja hän lisäsi ponnistaen: — Eräs nainen, joka rakastaa teitä.

— Kirottu lurjus! sanoi kapteeni, luuletko että minä olen velvollinen menemään jokaisen naisen luo, joka minua rakastaa tai sanoo rakastavansa! Ja ehkäpä on hän sinun näköisesi, senkin huuhkaja? — Sano sille, joka sinut lähetti, että minä menen naimisiin, ja että menköön helvettiin!

— Kuulkaa, huudahti Quasimodo luullen voittavansa yhdellä ainoalla sanalla kapteenin vastustuksen, tulkaa, korkea-arvoisa herra! teitä odottaa mustalaistyttö, jonka tunnette!

Tämä sana teki todellakin voimakkaan vaikutuksen Febukseen, mutta ei sitä, mitä kuuro oli odottanut. Kuten lukija muistanee, oli kunnon kapteenimme Fleur-de-Lys'n seurassa lähtenyt parvekkeelta vähää ennen kuin Quasimodo pelasti kuolemaantuomitun Charmoluen käsistä. Myöhemmin käydessään Gondelaurier'n talossa hän oli tarkasti varonut puhumasta tästä naisesta, jonka muisto kaiken jälkeen oli hänestä kiusallinen eikä Fleur de-Lys'kään puolestaan ollut pitänyt viisaana sanoa hänelle, että mustalaistyttö eli. Febus luuli niin ollen, että Similar raukka oli ollut kuollut jo kuukauden tai pari. Muuten oli kapteeni jo hetkisen ajatellut yön pimeyttä, tuon omituisen sanantuojan haudanomaista ääntä ja tavatonta rumuutta, että kello oli yli kahdentoista, että katu oli autio, kuten sinäkin iltana, jona kummitus oli häntä puhutellut, ja että hänen hevosensa korskui vilkaistessaan Quasimodoon.

— Mustalaistyttö! huudahti hän miltei säikähtäneenä. Sinä tulet niin muodoin toisesta maailmasta?

Ja hän tapaili tikarinsa kahvaa.

— Pian, pian, sanoi kuuro koettaen vetää hevosta mukaansa. Tänne päin!

Samassa Febus potkasi häntä saappaallaan voimakkaasti rintaan.

Quasimodon silmä välähti. Hän liikahti syöksyäkseen kapteenin kimppuun, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:

— Ah! miten onnellinen te olette, jolla on joku, joka rakastaa! Hän pani painoa sanalle joku ja huudahti päästäessään suitset:

— Menkää sitten!

Febus kannusti kiroten hevostaan, ja Quasimodo näki hänen katoavan yön pimeyteen.

— Oh! sanoi kuuroraukka hiljaa, hylätä sellainen!

Hän palasi Notre-Dameen, sytytti lamppunsa ja nousi torninportaita katolle. Mustalaistyttö seisoi yhä paikallaan, kuten hän oli odottanutkin. Niin pian kun hän näki Quasimodon, riensi hän tätä vastaan.

— Yksin! huudahti hän ja väänteli tuskaisena kauniita käsiään.

— En voinut löytää häntä, sanoi Quasimodo kylmästi.

— Häntä olisi pitänyt odottaa koko yö! sanoi tyttö kiivaasti.

Quasimodo näki hänen suuttuneen liikkeensä ja ymmärsi nuhteen.

— Vartioin paremmin häntä ensi kerralla, sanoi hän ja painoi päänsä alas.

— Menkää matkoihinne! sanoi tyttö.

Quasimodo lähti. Tyttö oli häneen tyytymätön. Quasimodo olisi mieluummin suonut hänen pieksevän häntä, kuin tuottanut hänelle surua. Hän oli sälyttänyt koko tuskan omille harteilleen.

Tämän jälkeen mustalaistyttö ei enää nähnyt häntä. Hän ei enää tullut tytön kammion lähelle. Korkeintaan hän näki kellonsoittajan surullisena katselevan häntä. Mutta kun hän huomasi, että tyttö näki hänet, poistui hän.

On tunnustettava, ettei mustalaistyttö ollut tästä kyttyräselkäraukan vapaaehtoisesta pakoilusta lainkaan pahoillaan. Päinvastoin hän oli siitä mielissään. Quasimodokin tajusi sen selvästi.

Esmeralda ei enää nähnyt häntä, mutta hän tunsi hyvän haltijan läsnäolon kaikkialla. Hänen ruokavarastoansa täydensi näkymätön käsi hänen nukkuessaan. Eräänä aamuna hän huomasi ikkunassaan lintuhäkin. Hänen kammionsa yläpuolella oli hirveä veistokuva, joka häntä peloitti. Quasimodo oli useamman kerran huomannut hänen pelkonsa. Eräänä aamuna (sillä kaikki nämä tapahtuivat öisin) ei sitä enää ollutkaan. Se oli murrettu irti. Tuon kuvan luo kiivennyt oli pannut henkensä alttiiksi.

Toisinaan tyttö kuuli iltaisin jostakin kellotornin aukosta surumielistä ja omituista laulua, aivan kuin univirttä hänelle. Ne olivat loppusoinnuttomia säkeitä, sellaisia kuin kuuro saattaa kyhätä.

Älä, neito, katso pintaa vain,
katso syvälle sydämeen.
Ruma usein on sydän kauniin nuorukaisen.
Monen sydämen rakkaus on perin petollista.

Neito, kuusi ei ole kaunis,
ei niin kaunis kuin poppeli,
mutta se viheriöi kesät, talvet.

Voi, turhaan tästä haastelen kai?
Eihän rumaa saisi ollakaan,
kaunishan rakastaa vain kauneutta,
kevät kääntää selkänsä talvelle.
On kauneus täydellistä.
On kauneus kaikkivoipa.

On kauneus ainoa, joka ei ole puolinaista. Korppi lentää vain päivisin, huuhkaja lentää vain öisin, joutsen lentää öin ja päivin.

Eräänä aamuna tyttö näki herättyään kaksi kukkamaljakkoa ikkunallaan. Toinen oli kristallia, sangen kaunis ja välkkyvä, mutta haljennut. Vesi, jota se oli ollut täynnä, oli valunut kuiviin halkeamasta, ja kukat olivat sen tähden kuihtuneet. Toinen oli hietakiviruukku, karkeatekoinen ja yksinkertainen, mutta se oli pitänyt veden, ja kukat olivat tuoreita ja raikkaita.

En tiedä, tahallaanko Esmeralda otti juuri kuihtuneen kukkakimpun ja kantoi sitä koko päivän povellaan.

Sinä päivänä hän ei kuullut tornista laulua.

Hän ei siitä välittänyt rahtuakaan. Hän vietti päivänsä Djalia hyväilemällä, Gondelaurier'n talon porttia tähystelemällä, kuiskailemalla hiljaa itsekseen Febuksesta ja murentelemalla leipää pääskysille.

Hän ei muuten enää nähnyt eikä kuullut Quasimodoa. Kellonsoittajaraukka näytti kadonneen kirkosta. Eräänä yönä, kun tyttö makasi valveilla ja ajatteli kaunista kapteeniaan, hän kuuli huokailemista komeronsa ovelta. Hän nousi säikähtäneenä, kurkisti alas luukusta ja näki muodottoman möhkäleen lepäävän oven edessä kuun hohteessa. Quasimodo siinä nukkui kivikatolla.

V. Punaisen oven avain

Tällä välin arkkidiakonikin oli saanut kuulla mustalaistytön ihmeellisestä pelastuksesta. Saatuaan siitä tiedon, hän ei ollut selvillä tunteistaan. Hän oli tottunut ajatukseen, että Esmeralda oli kuollut. Siihen nähden hän oli rauhallinen; hän oli tyhjentänyt tuskan kalkin pohjaan saakka. Ihmissydän (sillä dom Claude oli mietiskellyt näitä seikkoja) ei voi sisältää muuta kuin rajoitetun määrän epätoivoa. Kun sieni on kyllästetty, voi meri lainehtia sen ylitse ainoankaan pisaran siihen enää tunkeutumatta.

Kun Esmeraldaa ei enää ollut, oli sieni kyllästetty ja kaikki lopussa dom Claudelta täällä maan päällä. Mutta saatuaan tietää tytön ja Febuksen elävän, hän sai kantaa kidutusten, iskujen, kärsimyksien, elämän taakkaa uudelleen. Ja Claude oli väsynyt kaikkeen.

Kun hän sai kuulla tämän uutisen, hän sulkeutui kammioonsa luostarissa. Häntä ei näkynyt, ei kapitulineuvotteluissa, ei jumalanpalveluksissa. Hän sulki ovensa kaikilta, yksin piispaltakin. Hän eli näin koppiinsa sulkeutuneena useita viikkoja. Luultiin että hän oli sairas. Ja sairas hän olikin.

Mitä hän toimitti tämän vapaaehtoisen vankeutensa aikana? Mitkä ajatukset hänessä riehuivat? Taisteliko hän viimeistä kamppailua kauhean intohimonsa kanssa? Tekikö hän viimeistä suunnitelmaa Esmeraldan tuhoksi ja omaksi perikadokseen.

Hänen rakas veljensä Jehan, hänen hemmoteltu kasvattinsa saapui kerran hänen ovelleen, kolkutti, kiroili, rukoili, sanoi useaan kertaan nimensä. Claude ei avannut.

Hän seisoi päiväkaudet kasvot ikkunaansa vasten painettuina. Tästä luostarin ikkunasta hän näki Esmeraldan kammion, näki toisinaan hänet itsensäkin milloin vuohen, milloin Quasimodon seurassa. Hän havaitsi tuon kuuron rumahisen pienet palvelukset ja hänen hienotunteisen ja alistuvan suhtautumisensa mustalaistyttöön. Hän muisti, sillä hänellä oli hyvä muisti, ja muisti on mustasukkaisten kiduttaja, hän muisti sen omituisen katseen, jolla kellonsoittaja eräänä iltana oli katsellut tanssijatarta. Hän ihmetteli, mikä oli mahtanut saada Quasimodon pelastamaan tytön. Hän näki mustalaistytön ja kuuron monen monta pikku kohtausta, joiden mykät eleet kaukaa katsottuina ja hänen intohimonsa valossa näyttivät sangen helliltä. Hän epäili naisten omituisia oikkuja. Silloin hän tunsi hämärästi itsessään heräävän mustasukkaisuuden, jota hän ei ollut odottanut, mustasukkaisuuden, joka sai hänet punastumaan häpeästä ja harmista. — Olkoon menneeksi vielä kapteeni, mutta tämä! — Se ajatus raivostutti häntä.

Hänen yönsä olivat kauheita. Siitä saakka kun hän oli saanut kuulla, että mustalaistyttö eli, olivat nuo kolkot kummitus- ja kuolemanajatukset, jotka olivat pitäneet häntä vallassaan kokonaisen päivän, hävinneet, ja liha alkoi häntä jälleen kannustaa. Hän vääntelehti vuoteellaan tietäessään tuon tummaverisen nuoren tytön olevan niin lähellä.

Joka yö loihti hänen hullaantunut mielikuvituksensa ilmoille Esmeraldan kaikissa niissä tilanteissa, jotka olivat eniten kiehuttaneet hänen vertansa. Hän näki hänet haavoitetun kapteenin ylle vaipuneena, silmät ummessa, kaunis, alaston rinta Febuksen veren peittämänä, tuona autuuden hetkenä, jolloin arkkidiakoni oli painanut hänen kalpeille huulilleen tuon suudelman, jonka polton tuo onneton oli tuntenut, vaikka oli puolikuollut. Hän näki pyövelinapulaisten karkeitten käsien riisuvan ja asettavan kidutuskenkään hänen pientä jalkaansa ja hienoa, pyöreätä säärtänsä. Hän näki jälleen tuon siron, norsunluunvalkoisen polven, joka yksin oli jäänyt näkyviin Torteruen kauhean kojeen ulkopuolelle. Hän kuvitteli vihdoin tuota nuorta tyttöä paitasillaan, köysi kaulassa, olkapäät paljaina, avojaloin, puolialastomana, sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet viimeisenä päivänä. Nämä nautinnokkaat mielikuvat saivat hänen kätensä puristumaan kouristuksenomaisesti nyrkkiin ja väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitänsä.

Eräänä päivänä varsinkin ne saivat hänen pidätetyn pappisverensä niin polttamaan hänen suonissaan, että hän puri päänalustaan, kavahti vuoteeltaan, heitti kaavun hartioilleen ja lähti lamppu kädessä kammiostaan puolialastomana, hämmentyneenä, silmät liekehtivinä.

Hän tiesi, missä Punaisen oven avain oli, oven, joka johti luostarista kirkkoon, ja hänellä oli, kuten tiedetään, aina mukanaan torninportaitten avain.

VI. Jatkoa Punaisen oven avaimeen

Sinä yönä Esmeralda oli nukahtanut kammiossaan mieli täynnä unohdusta, toivoa ja suloisia ajatuksia. Hän oli nukkunut hetkisen uneksien tapansa mukaan Febuksesta, kun hän luuli kuulevansa liikettä lähellään. Hänen unensa oli kevyttä ja levotonta, linnun unta, ja pieninkin seikka herätti hänet. Hän avasi silmänsä. Yö oli sangen pimeä. Hän näki kuitenkin ikkuna-aukossa pään, joka katseli häntä. Tuolla olennolla oli kädessään lamppu, joka valaisi häntä. Kun hän huomasi Esmeraldan nähneen hänet, hän sammutti lampun. Tyttö oli kuitenkin ehtinyt tuntea hänet. Hänen silmänsä sulkeutuivat kauhusta.

— Oh! sanoi hän tukahtuneella äänellä, pappi!

Koko hänen mennyt onnettomuutensa palasi salamana hänen mieleensä. Hän vaipui kauhun jäykistämänä vuoteelleen. Hetkisen kuluttua hän tunsi pitkin koko ruumistaan kosketuksen, joka sai hänet niin vapisemaan, että hän kavahti istualleen täysin heränneenä ja kauhistuneena.

Pappi oli asettunut hänen viereensä ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen.

Hän yritti huutaa, mutta ääni petti.

— Mene pois, peto! mene pois, murhaaja! sanoi hän hiljaisella äänellä, joka vapisi vihasta ja pelosta.

— Armoa! armoa! mutisi pappi painaen huulensa hänen olkapäilleen.

Tyttö tarttui molemmin käsin hänen kaljun päänsä haiveniin ja koetti väistää näitä suudelmia kuin puremia.

— Armoa! toisti onneton pappi. Jospa tietäisit, miten sinua rakastan! On kuin tulta, kuin sulaa lyijyä, kuin tuhat veistä olisi sydämessäni.

Ja hän puristi yliluonnollisella voimalla käsivartensa tytön ympärille. Tyttö virkkoi raivostuneena:

— Päästä minut tai syljen vasten kasvojasi! Pappi päästi hänet:

— Häpäise minua, lyö minua, ole ilkeä! tee mitä haluat! Mutta armoa! rakasta minua!

Silloin tyttö löi häntä raivostuneen lapsen tavoin. Hän kouristi kauniit kätensä iskeäkseen hänen kasvonsa mustelmille.

— Mene pois, paholainen!

— Rakasta minua! rakasta minua! sääliä! huusi pappiraukka vierittäytyen hänen päälleen ja vastaten hänen lyönteihinsä hyväilyillä.

Äkkiä tyttö tunsi hänet itseään voimakkaammaksi.

— Tästä täytyy tulla loppu! sanoi pappi hammasta purren. Tyttö oli hänen alleen nujerrettuna, läähättävänä, sortuneena, hänen vallassaan. Hän tunsi käden kopeloivan häntä himokkaana. Hän teki viimeisen ponnistuksen ja alkoi kirkua:

— Apua! apua! vampyyri! vampyyri!

Ketään ei tullut. Djali yksin oli herännyt ja määki levottomana.

— Ole hiljaa! sanoi pappi huohottaen.

Äkkiä Esmeraldan käsi kosketti johonkin kylmään ja metalliseen, kun hän taistellessaan tapaili tukea lattiasta. Se oli Quasimodon vihellyspilli. Hän tarttui siihen epätoivon voimalla, nosti sen huulilleen ja puhalsi siihen minkä jaksoi. Pilli päästi kirkkaan, kimeän, läpitunkevan vihellyksen.

— Mitä se on? sanoi pappi.

Miltei samassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaitten käsien tarttuvan häneen. Kammio oli pimeä. Hän ei selvästi erottanut, kuka häntä piteli, mutta hän kuuli jonkin kiristelevän raivosta hampaitaan, ja oli juuri sen verran valoa, että hän saattoi erottaa suuren veitsen välkkyvän päänsä päällä.

Pappi luuli tuntevansa Quasimodon vartalon. Se ei voinut olla kukaan muu kuin kellonsoittaja. Hän muisti nyt sisään astuessaan kompastuneensa johonkin kammion oven edessä viruvaan myttyyn. Mutta kun tulokas ei sanonut mitään, hän ei tiennyt mitä ajatella. Hän syöksyi veistä pitelevän käden kimppuun ja huusi: — Quasimodo! Hän unohti tuskassaan, että Quasimodo oli kuuro.

Silmänräpäyksessä oli pappi nujerrettu maahan ja hän tunsi lyijynraskaan polven painavan rintaansa. Tästä väärästä polvesta hän tunsi Quasimodon. Mutta mitä tehdä? Miten saada tuo kuuro tuntemaan hänet? Yö teki kuuron sokeaksi.

Hän oli mennyttä miestä. Tyttö, joka oli säälitön kuin ärsytetty tiikeri, ei tehnyt mitään hänen pelastuksekseen. Veitsi läheni hänen päätänsä. Hetki oli uhkaava. Silloin näytti hänen vastustajansa äkkiä valtaavan epäröinti.

— Ei verta tänne! sanoi hän kumealla äänellä.

Se oli todellakin Quasimodon ääni.

Pappi tunsi suuren käden laahaavan häntä jalasta kammion ulkopuolelle. Siellä tuli hänen kuolla. Hänen onnekseen oli kuu juuri pilkistänyt esiin pilvien raosta.

Kun he olivat kammion oven ulkopuolella, valaisi sen kalpea hohde papin kasvoja. Quasimodo katsoi häntä tarkemmin, alkoi vapista, päästi hänet irti ja peräytyi.

Mustalaistyttö, joka oli tullut kammion ovelle, näki hämmästyksekseen, miten osat äkkiä vaihtuivat. Nyt uhkasi pappi, ja Quasimodo aneli.

Pappi, joka syyti kuuron ylle vihaisia ja moittivia eleitä, viittasi häntä käskevästi vetäytymään syrjään.

Kuuro painoi päänsä alas, laskeutui sitten polvilleen mustalaistytön kammion eteen ja lausui vakavalla ja alistuvalla äänellä:

— Teidän korkea-arvoisuutenne voi tehdä, mitä haluaa; mutta surmatkaa minut ensin.

Ja hän ojensi papille veistään. Poissa suunniltaan kurottautui pappi sitä tempaisemaan, mutta tyttö oli häntä nopeampi. Hän sieppasi veitsen Quasimodon kädestä ja purskahti kauheaan nauruun.

— Tulkaahan nyt! sanoi hän papille.

Hän kohotti veitsen lyöntiin. Pappi seisoi neuvotonna. Tyttö olisi varmasti iskenyt.

— Et uskalla enää lähestyä, pelkuri! huusi tyttö papille. Sitten hän lisäsi julmasti tietäen hyvin, että pisteli tuhansilla tulisilla raudoilla papin sydäntä: — Nyt tiedänkin, ettei Febus ole kuollut!

Pappi potkaisi Quasimodon nurin ja syöksyi raivosta vapisten porrasholviin.

Kun hän oli mennyt, Quasimodo otti maasta vihellyspillin, joka äsken oli pelastanut mustalaistytön.

— Se ruostuu maassa, hän sanoi antaen sen jälleen tytölle. Sitten hän jätti hänet yksin.

Tyttö, jonka tämä kohtaus oli äärimmilleen jännittänyt, vaipui menehtyneenä vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun. Hänen taivaansa oli jälleen vetäytynyt uhkaaviin pilviin.

Pappi puolestaan oli palannut haparoiden kammioonsa.

Niinpä todellakin. Dom Claude oli mustasukkainen Quasimodolle!

Hän toisti miettivänä kohtalokkaita sanojaan: Kukaan ei saa omistaa häntä!