Pariisin Notre-Dame 1482

by Victor Hugo

KYMMENES KIRJA

I. Gringoire keksii hyviä keinoja Bernhardiinilaiskadulla

Siitä lähtien kun Gringoire tajusi, minne päin asiat kääntyivät, ja että köysi, hirsipuu ja muut epämiellyttävyydet ehdottomasti odottivat tämän näytelmän päähenkilöitä, ei hän enää halunnut siihen sekaantua. Kulkurit, joiden joukkoon hän oli jäänyt ja joiden seuraa hän hätätilassa piti Pariisin parhaana, olivat yhä huolissaan Esmeraldan kohtalosta. Hänestä oli se sangen yksinkertaista henkilöihin nähden, joilla ei, enempää kuin mustalaistytölläkään, ollut mitään muuta tulevaisuudenmahdollisuutta kuin joutua Charmoluen ja Torteruen käsiin ja jotka eivät hänen laillaan kyenneet kohoamaan Pegasoksen siivillä mielikuvituksen ilmapiireihin. Hän oli heidän keskusteluistaan kuullut, että hänen särjetyllä ruukulla vihitty vaimonsa oli paennut Notre-Dameen, ja hän oli siitä sangen mielissään. Mutta hän ei ollut tuntenut kiusausta mennä häntä sinne katsomaan. Hän ajatteli toisinaan pientä vuohta, siinä kaikki. Hän teki muuten päiväkaudet voimailutemppuja elättääkseen itseään ja kirjoitti iltaisin valituskirjoitusta Pariisin piispaa vastaan, jota kohtaan hänellä oli vanhaa kaunaa siitä, että hänen myllynsä olivat kastelleet hänet. Hän kirjoitti sen lisäksi selityksiä Noyonin ja Tournayn piispan Baudry le Rougen kauniiseen teokseen De Cupa Petrarum, mikä oli innostanut hänet rakennustaiteeseen; tämä taipumus oli hänen sydämestään karkoittanut hänen ihastuksensa hermetiikkaan, josta se oikeastaan oli vain luonnollinen seuraus, koska hermetiikka ja muuraus ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Gringoire oli aatteen rakkaudesta siirtynyt tämän aatteen muodon rakkauteen.

Eräänä päivänä hän oli Saint-Germain-l'Auxerrois'n läheisyydessä pysähtynyt erään Piispanlinna nimisen palatsin kulmaukseen, jonka vastapäätä oli toinen nimeltään Kuninkaanlinna. Tässä Piispanlinnassa oli erittäin kaunis kappeli neljänneltätoista vuosisadalta, ja sen kuori oli kadulle päin. Gringoire tutki parhaillaan hartaana tämän kuorin ulkoseinän kuvanveistoksia. Hänellä oli tuollainen itsekäs, eristetty, korkein nautinnonhetki, jolloin taiteilija koko maailmassa näkee ainoastaan taiteen ja näkee maailman taiteessa. Äkkiä hän tuntee käden laskeutuvan raskaana olkapäälleen. Hän kääntyy. Siinä on hänen vanha ystävänsä, vanha opettajansa, herra arkkidiakoni.

Hänet valtasi hämmästys. Siitä oli jo kauan, kun hän viimeksi oli nähnyt arkkidiakonin, ja dom Claude oli niitä juhlallisia ja intohimoisia miehiä, joiden kohtaaminen aina järkyttää epäilevien filosofien tasapainoa.

Arkkidiakoni oli hetken vaiti, jolloin Gringoire saattoi tarkastaa häntä. Hän näki dom Clauden paljon muuttuneen: hän oli kalpea kuin talviaamu, hänen silmänsä olivat sisäänpainuneet ja hänen hiuksensa miltei valkeat. Vihdoin katkaisi pappi äänettömyyden sanoen rauhallisella, mutta kylmällä äänellä:

— Mitä teille kuuluu, mestari Pierre?

— Mitenkö voin? vastasi Gringoire. — He! he! siitä voi sanoa sitä ja tätä. Yleensä kuitenkin hyvää. En käytä mitään liiaksi. Tiedättehän, mestari, että Hippokrateksen mukaan on hyvinvoinnin salaisuus id est cibi, potus, somni, Venus, omnia moderato, sint [on siinä, että ruuassa, juomassa, nukkumisessa rakkaudessa, kaikessa noudattaa kohtuutta].

— Teillä ei siis ole mitään hätää? jatkoi arkkidiakoni katsellen häntä tutkivasti.

— Ei, toden totta.

— Ja mitä nykyään toimitatte?

— Kuten näette, mestarini. Tutkin noita veistoksia ja korkokuvia.

Pappi hymyili, mutta tuollaista katkeraa hymyä, joka vain hieman venyttää suupieliä.

— Ja se huvittaa teitä?

— Se on paratiisi! huudahti Gringoire. Ja kumartuen veistokuvien puoleen elinilmiöitä esittävän tutkijan innostunein ilmein puhkesi hän puhumaan: — Eikö teistä esimerkiksi tämä korkokuva ole veistetty erittäin taidokkaasti, hienosti ja huolellisesti? Katsokaahan tätä seinäpylvästä. Oletteko missään pylväänpäässä nähnyt herkemmin ja pehmeämmin veistettyjä lehtikuvioita? Ja tuossa on kolme Jean Maillevinin pyörökorkokuvaa. Ne eivät tosin ole tuon suuren neron parhaita luomia. Mutta noiden kasvojen naiivi ja suloinen ilme, asentojen ja pukujen viehättävyys ja tuo selittämätön miellyttävyys, joka ilmenee kaikissa virheissä, tekee kuvat sangen hauskoiksi ja herkullisiksi, ehkäpä liiaksikin. — Eivätkö ne ole teistä huvittavia?

— Ovat kyllä! sanoi pappi.

— Ja jos näkisitte kappelin sisustan! jatkoi runoilija puheliaan innostuneesti. — Kaikkialla veistoksia. Yhtä tiheässä kuin kaalin lehdet! Absiidi varsinkin on niin täynnä hurskaita ja omituisia kuvia, etten ole missään sellaista nähnyt.

Dom Claude keskeytti hänet:

— Te olette siis onnellinen?

Gringoire vastasi innostuneena:

— Olenpa todellakin! Ensin rakastin naisia, sitten eläimiä. Nyt rakastan kiviä. Ne ovat ainakin yhtä huvittavia kuin eläimet ja naiset, eivätkä niin uskottomia.

Pappi nosti käden otsalleen. Se oli hänen tavallinen liikkeensä.

— Todellakin!

— Katsokaas! sanoi Gringoire, — kullakin on nautintonsa!

— Ja hän tarttui papin käsivarteen ja vei hänet Piispanlinnan portaisiin. Pappi antoi kuljettaa itseään. — Tässä vasta porraskäytävä on! Joka kerta, kun sen näen, olen onnellinen. Se on Pariisin samalla sekä yksinkertaisin että harvinaisin porraskäytävä. Joka portaan alareuna on pyöristetty. Sen kauneus ja yksinkertaisuus on askelmain kauniissa mittasuhteissa, jotka noin jalan levyisinä ovat palmikoidut, sovitetut, kytketyt, liitetyt ja koverretut toisiinsa ja pureutuvat toisiinsa todella tiiviisti ja jalosti!

— Ettekä toivo mitään?

— En.

— Ette kaipaa mitään?

— Ei toivoa, ei kaipausta. Olen järjestänyt elämäni.

— Minkä ihmiset järjestävät, sanoi Claude, sen panevat tapahtumat sekaisin.

— Olen epäilevä filosofi, vastasi Gringoire, ja pidän kaiken tasapainossa.

— Ja millä te tulette toimeen?

— Teen silloin tällöin jonkin epopean tai tragedian; mutta eniten ansaitsen sillä toimella, jonka tunnette, mestarini: tuolipyramiidien kantamisella hampaissani.

— Se on karkeata ammattia filosofille.

— Onhan se joka tapauksessa tasapainoilua, sanoi Gringoire.

— Johtavan ajatuksensa kohtaa kaikkialla.

— Tiedän sen, vastasi arkkidiakoni.

Hetken vaitiolon jälkeen virkkoi pappi:

— Teidän elämänne on yhtä kaikki sangen kurjaa?

— Kurjaa kyllä, mutta ei onnetonta.

Tällöin kuului ratsujoukon kavionkapsetta, ja keskustelijamme näkivät komppanian kuninkaallisen henkivartioväen jousimiehiä ratsastavan kadunpään ohitse keihäät koholla ja edellään upseeri. Ratsujoukkue oli loistava ja kavionkapse sai koko kadun kaikumaan.

— Katselettepa te tuota upseeria! sanoi Gringoire arkkidiakonille.

— Luulen tuntevani hänet.

— Mikä on hänen nimensä?

— Luulen, sanoi Claude, — että hänen nimensä on Febus de
Châteaupers.

— Febus! harvinainen nimi. On myös eräs kreivi Febus de Foix.
Minä muistelen tunteneeni erään tytön, joka ei vannonut muuta kuin
Febuksen nimeen.

— Seuratkaa minua, sanoi pappi. Minulla on teille jotakin sanottavaa.

Siitä saakka kun ratsujoukko oli ratsastanut ohitse, näkyi arkkidiakonin kylmän muodon alla kiihtymystä. Hän lähti astumaan, ja Gringoire, joka oli tottunut häntä tottelemaan, kuten kaikki, jotka olivat joutuneet tekemisiin tämän vaikuttavan miehen kanssa, seurasi häntä. He kulkivat ääneti Bernhardiinilaiskadulle asti, joka oli miltei autio. Siellä dom Claude pysähtyi.

— Mitä teillä on minulle sanottavaa? kysyi häneltä Gringoire.

— Eikö teistä, vastasi arkkidiakoni näyttäen vaipuneen syviin mietteisiin, — noiden äsken näkemiemme ratsumiesten puku ole kauniimpi kuin teidän ja minun?

Gringoire ravisti päätään.

— Pidänpä totta tosiaan enemmän punakeltaisesta mekostani kuin noista rauta- ja teräspaidoista. On siinäkin iloa: kun vähänkin liikahtaa, niin syntyy sellainen räminä kuin Romurautarannalla maanjäristyksen aikana!

— Ette siis, Gringoire, ole koskaan kadehtinut noita koreita sotavarusteisia poikia?

— Minkä vuoksi kadehtinut, herra arkkidiakoni? Heidän voimansako vuoksi, vaiko heidän varustustensa ja kurinsa? Parempi on filosofia ja vapaus repaleissa. Olen mieluummin kärpäsen päänä kuin leijonan häntänä.

— Se on omituista, sanoi pappi miettiväisenä. — Kaunis puku on yhtä kaikki kaunis.

Nähdessään hänen vaipuneen mietteisiinsä jätti Gringoire hänet mennäkseen ihailemaan läheisen talon portaalia. Hän palasi lyöden käsiään yhteen.

— Jolleivät sotilaitten kauniit puvut niin kiinnittäisi teidän mieltänne, herra arkkidiakoni, pyytäisin teitä katsomaan tuota portaalia. Olen aina sanonut, että herra Aubryn talon käytävä on komeimpia maailmassa.

— Pierre Gringoire, sanoi arkkidiakoni, — miten on käynyt tuon pienen mustalaistanssijattaren?

— Esmeraldan? Vaihdattepa te äkkiä puheenaihetta.

— Eikö hän ollut teidän vaimonne?

— Oli, särjetyllä ruukulla vihitty. Meidän naimiskauppamme kestää neljä vuotta. — Mutta kesken kaiken, lisäsi Gringoire katsellen arkkidiakonia puolittain veitikkamaisin ilmein, — te ajattelette siis yhä häntä?

— Ja te, te ette enää ajattele häntä?

— Perin vähän. — On niin paljon muuta!… Hyvä Jumala, miten tuo pieni vuohi oli sievä!

— Eikö tuo mustalaistyttö pelastanut teidän henkeänne?

— Se on totta, Herra paratkoon!

— No niin, miten hänen on käynyt? Minne hän on joutunut?

— Sitä en tiedä sanoa. Luulen, että hänet on hirtetty.

— Niinkö luulette?

— En ole siitä aivan varma. Kun näin, että aiottiin ryhtyä hirttämään ihmisiä, vetäydyin pois pelistä.

— Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte?

— Malttakaahan. Olen kuullut, että hän olisi paennut Notre-Dameen, ja että hän siellä olisi turvassa, mistä olin sangen mielissäni, mutta en saanut tietää, onko pieni vuohikin pelastunut. Siinä kaikki, mitä tiedän.

— Minäpä voin teille antaa tarkempia tietoja, huusi dom Claude, ja hänen tähän asti hiljainen, hidas ja miltei kumea äänensä muuttui jyriseväksi. Hän on todellakin paennut Notre-Dameen. Mutta kolmen päivän päästä vaatii oikeus hänet luovutettavaksi ja hänet hirtetään Grève-torilla parlamentin päätöksestä.

— Sepä onnetonta, sanoi Gringoire.

Pappi oli jälleen silmänräpäyksessä muuttunut kylmän rauhalliseksi.

— Ja ketä perhanaa, virkkoi runoilija, on huvittanut saada aikaan luovutuspäätös? Eikö voitu antaa parlamentin olla rauhassa? Mitäpä haittaa siitä olisi ollut, että joku tyttö raukka piileksii Notre-Damen tukipylväitten alla pääskynpesien keskellä?

— Onhan maailmassa paholaisia, vastasi arkkidiakoni.

— Niin, pannahisen ikävä juttu, huomautti Gringoire.

Arkkidiakoni toisti hetken äänettömyyden jälkeen.

— Hän pelasti siis teidän henkenne?

— Niin, hyväin ystäväini kulkurien parissa. Hetkinen vielä ja minut olisi hirtetty. He olisivat siitä nyt sangen pahoillaan.

— Ettekö haluaisi tehdä jotakin hänen hyväkseen?

— En toivo mitään parempaa, dom Claude, kunhan siitä ei vain koidu minulle vaaraa!

— Mitäpä siitä!

— Mitäkö siitä? Te olette leikkisä, hyvä mestari! Minulla on kaksi suurta teosta tekeillä.

Pappi löi käden otsalleen. Hänen näennäisestä tyyneydestään huolimatta ilmaisi silloin tällöin jokin kiihkeä liike hänessä riehuvan valtavan sisäisen taistelun.

— Miten pelastaa hänet?

Gringoire virkkoi hänelle:

— Mestarini, minä vastaan teille: Il padelt. Turkkilaiset tarkoittavat sillä: Jumala on toivomme.

— Miten pelastaa hänet? toisti Claude mietteissään.

Gringoire löi vuorostaan otsaansa.

— Kuulkaa, mestarini. Minulla on mielikuvitusta. Minä kyllä keksin keinon. — Jos anoisi kuninkaalta armahdusta?

— Armoa Ludvig XI:ltä?

— Miksi ei?

— Ottakaa tiikeriltä luunpalanen!

Gringoire ryhtyi keksimään uutta ratkaisua.

— Hyvä! kuulkaahan! — Tahdotteko, että käännyn kätilöitten puoleen anomuksella ja selitän, että tyttö on raskaana?

Nämä sanat saivat papin syvälle painuneet silmät leimahtamaan.

— Raskaana! hupsu! tiedätkö siitä jotain?

Gringoire säikähti hänen ilmettään. Hän kiirehti vastaamaan:

— Oh! en suinkaan! Meidän avioliittomme oli täysin muodollinen. En hyötynyt siitä mitään. Mutta voittaisimmehan aikaa.

— Hullutusta! ilkeätä! ole vaiti!

— Eihän teillä ole syytä pahastua, mutisi Gringoire. — Voittaisimme aikaa, eikä se ketään vahingoittaisi, ja siitä hyötyisivät köyhät kätilöt neljäkymmentä pariisilaista denieriä.

Pappi ei kuunnellut häntä.

— Hänen täytyy kuitenkin päästä sieltä! mutisi hän. Kolmen päivän päästä pannaan päätös täytäntöön! Muuten ei olisi päätöstä lainkaan… tuo Quasimodo! Naisilla on sangen turmeltunut maku! — Hän korotti äänensä: — Mestari Pierre, olen miettinyt asiaa puolelta ja toiselta: ei ole muuta kuin yksi keino hänen pelastamisekseen.

— Mikä? minä en puolestani näe ainoatakaan.

— Kuulkaa, mestari Pierre. Muistakaa, että hän on pelastanut henkenne. Sanon teille suoraan ajatukseni. Kirkkoa vartioidaan yötä päivää. Sieltä ei lasketa ulos muita kuin ne, joiden on nähty sinne menevän. Te voitte siis astua sisään. Minä johtaisin teidät hänen luokseen. Te vaihtaisitte vaatteita hänen kanssaan. Hän pukeutuisi teidän mekkoonne, te hänen hameeseensa.

— Kaikki hyvin siihen saakka, huomautti filosofi. — Entä sitten?

— Sitten? Hän lähtisi pois teidän vaatteissanne, te jäisitte jäljelle hänen vaatteissaan. Te joutuisitte ehkä hirteen, mutta hän pelastuisi.

Gringoire kynsäisi korvallistaan vakavan näköisenä.

— Sitä ajatusta en tosiaankaan itse olisi koskaan keksinyt, hän sanoi.

Dom Clauden odottamaton ehdotus oli äkkiä pimittänyt runoilijan avoimet ja huolettomat kasvot aivan kuin italialaisen hymyilevän maiseman vihainen tuulenpuuska, joka peittää auringon pilveen.

— No, Gringoire! mitä sanotte siitä keinosta?

— Sanon, hyvä mestari, ettei minua ehkä hirtettäisi, vaan että minut varmasti hirtetään.

— Eihän se muuta asiaa.

— Piru vieköön! sanoi Gringoire

— Hän on pelastanut teidän henkenne. Maksaisitte siten velkanne.

— On paljon muita velkoja, joita en maksa!

— Mestari Pierre, se on välttämätöntä.

Arkkidiakoni puhui käskevästi.

— Kuulkaa, dom Claude, vastasi runoilija perin hämmästyneenä. — Teette väärin pitäessänne niin kiinni tuosta ajatuksesta. Enpä tosiaankaan tiedä, miksi antaisin hirttää itseni toisen sijasta.

— Mikä teitä sitten niin kiinnittää elämään?

— Oh! tuhannet seikat!

— Mitkä, jos saan luvan kysyä?

— Mitkäkö? Ilma, taivas, aamu, ilta, kuutamo, hyvät ystäväni kulkurit, meidän janoiset kurkkumme, Pariisin kauniin rakennustaiteen tutkiminen, kolme suurta, keskeneräistä teosta, joista yksi piispaa ja hänen myllyjään vastaan; mistäpä tietäisin kaiken? Anaksagoras sanoo, että hän oli olemassa ihaillakseen aurinkoa. Ja sitten minulla on onni viettää kaiket päivät aamusta iltaan erään neron seurassa: oman itseni, ja se on sangen miellyttävää.

— Päätä narrinpeliin! murahti arkkidiakoni. — No niin, ketä on sinun kiittäminen tästä elämästä, jonka olet tehnyt niin suloiseksi? Ketä saat kiittää siitä, että voit hengittää tätä ilmaa, että saat katsella tätä taivasta, että voit yhä huvittaa leivonsieluasi houreilla ja hullutuksilla? Missä olisit ilman häntä? Tahdot siis, että hän kuolee, hän, jonka avulla sinä elät, että hän kuolee, tuo kaunis, suloinen, ihailtava olento, tarpeellinen maailman valoksi, jumalallisempi kuin Jumala! samalla kun sinä puoliviisas ja puolihullu, jonkin turha luonnos, eräänlainen kasvi, joka luulet liikkuvasi ja ajattelevasi, jatkat elämää, jonka olet varastanut häneltä, yhtä hyödyttömänä kuin palava kynttilä keskellä päivää? Hieman sääliä, Gringoire! ole jalomielinen vuorostasi. Hän on ottanut ensi askeleen.

Pappi oli puhunut kiihkeästi. Gringoire kuunteli häntä aluksi epämääräisin ilmein, mutta vähitellen hän heltyi ja virnisti viimein niin traagillisesti, että hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat ähkyä potevan vastasyntyneen lapsen kasvoja.

— Te puhutte innostavasti, sanoi hän kuivaten kyyneleen. — No niin! mietin asiaa. — Mutta sangen merkillinen on teidän ajatuksenne. — Vaan kukapa tietää? jatkoi hän hetkisen kuluttua, — ehkäpä he eivät hirttäisikään minua. Eihän kihlaus aina naimisiin vie. Ehkäpä he, löytäessään minut niin eriskummaisissa pukimissa kuin hameessa ja myssyssä, purskahtavat nauramaan. — Ja jos hirttävätkin, niin olkoon menneeksi! kuolema kuin kuolema; tai oikeastaan ei se ole muiden kuolemain kaltainen. Se kuolema on viisaan arvoinen, joka koko ikänsä on häälynyt sinne tänne, kuolema, joka, kuten todellisen epäilijän sielu, ei ole kala eikä lintu, kuolema täynnä pyrrholaisuutta ja epäröintiä, joka pysyttää ihmisen taivaan ja maan välillä ja antaa hänen häilyä. Se on filosofin kuolema ja se on ehkä ennalta minulle määrätty. On komeata kuolla niin kuin on elänytkin. Pappi keskeytti hänet:

— Onko sovittu?

— Mikä on kuolema oikeastaan? jatkoi Gringoire haltioituneena. Ikävä hetki, tulliportti, askel mitättömästä tyhjään. Kun joku kysyi megalopolilaiselta Kerkidakselta, kuolisiko hän mielellään, vastasi hän: "Miksi ei? Sillä kuolemani jälkeen saan nähdä nuo suuret miehet, Pytagoraksen filosofien, Hekataeuksen historioitsijain, Homeroksen runoilijani ja Olympoksen soittoniekkani joukossa."

Arkkidiakoni tarjosi hänelle kätensä.

— Sovittu siis? te tulette huomenna.

Tämä liike palautti Gringoiren todellisuuteen.

— Oh! eipä suinkaan! sanoi hän sellaisen henkilön äänellä, joka havahtuu unesta. Hirteenkö! Se on liian mieletöntä. Siihen en suostu.

— Hyvästi sitten! Ja arkkidiakoni lisäsi hampaittensa välitse:

— Kyllä sinut vielä tapaan!

— En tahdo, että tuo perhanan mies minut vielä tapaa, ajatteli Gringoire ja juoksi dom Clauden jälkeen. — Kuulkaahan, herra arkkidiakoni, ei kaunaa vanhojen ystävien kesken! Te olette mieltynyt tuohon tyttöön, vaimooni, piti minun sanoa, ja se ilahduttaa minua. Te olette miettinyt keinon, millä pelastaa hänet Notre-Damesta. Mutta teidän suunnitelmanne on mitä epämiellyttävin minulle, Gringoirelle. — Kunpa tietäisin toisen, minä! — Nyt iski päähäni jotakin: sangen loistava mielijohde. — Mitä sanoisitte, jos esittäisin teille keinon, millä vapauttaisimme hänet, minun kaulani joutumatta vaaraan? Eikö se tyydyttäisi teitä? Onko aivan välttämätöntä, että minä joudun hirteen, ennen kuin olette tyytyväinen?

Pappi riuhtaisi kärsimättömyydessään kauhtanansa napit irti.

— Anna sanojesi vuotaa! — Mikä on keinosi?

— Niin, sanoi Gringoire puhellen itsekseen ja pannen miettiväisenä etusormen nenälleen, — se tepsii! — Kulkurit ovat rohkeita poikia. — Mustalaiset rakastavat häntä. — He nousevat käden käänteessä. — Ei mikään ole sen helpompaa. — Salainen rynnäkkö. — Metelin aikana voi hänet helposti viedä pois. — Huomeniltana… — He eivät parempaa pyydäkään.

— Keinosi! puhu! sanoi pappi ravistaen häntä.

Gringoire kääntyi majesteetillisena hänen puoleensa:

— Antakaa minun olla! näettehän, että minä olen luomistyössä. Hän mietti vielä hetkisen. Sitten hän paukutti käsiään omalle ajatukselleen huutaen: — Mainiota! Käy kuin leikki!

— Keinosi! toisti Claude suuttuneena.

Gringoire säteili ilosta.

— Tulkaa, niin sanon sen teille hiljaa. Se on sangen sukkela takaportti, joka johtaa meidät kaikki ehjin nahoin leikistä. Herra paratkoon! täytyyhän tunnustaa, etten ole mikään pässinpää.

Hän keskeytti puheensa:

— Ah! mutta onko tuo pieni vuohi hänen luonaan?

— On. Piru sinut periköön!

— Se aiottiin hirttää myös, eikö niin?

— Mitä se minua liikuttaa?

— Niin, se olisi hirtetty myös. Viime kuussa hirtettiin muuan emäsikakin. Pyöveli pitää sellaisista. Hän syö sitten elukat. Hirttää kaunis Djali! Pikku kuttu parka!

— Kirottu! huusi dom Claude. Sinä vasta kiduttaja olet. Minkä keinon olet keksinyt hänen pelastamisekseen, tolvana? Täytyykö kiskoa suunnitelmasi sinusta pihdeillä ulos?

— Varovammin, mestari! — No kuulkaa!

Gringoire kumartui kuiskaamaan arkkidiakonin korvaan vilkuillen levottomana joka haaralle, vaikka ei kadulla liikkunut ketään. Kun hän oli lopettanut, paiskasi dom Claude hänelle kättä ja sanoi kylmästi:

— Hyvä. Huomenna.

— Huomenna, toisti Gringoire. Ja arkkidiakonin loitotessa suunnalleen, hän lähti astelemaan omalle taholleen mutisten itsekseen:

— Tämä on ankara juttu, herra Pierre Gringoire. Mutta mitäpä siitä! Eihän ole sanottu, että vaikka onkin pieni, pitäisi pelätä suuria yrityksiä. Biton kantoi suurta sonnia harteillaan; västäräkit, kertut ja rautiaiset lentävät valtameren yli.

II. Rupea kulkuriksi

Kun arkkidiakoni palasi luostariin, hän tapasi kammionsa ovella veljensä Jehan du Moulinin, joka odotti häntä ja joka aikansa kuluksi oli hiilellä piirtänyt vanhemman veljensä kuvan varustaen sen suunnattomalla nenällä.

Dom Claude tuskin huomasikaan veljeään. Hänellä oli muuta ajattelemista. Nuo iloiset tyhjäntoimittajan kasvot, jotka niin usein olivat säteilyllään kirkastaneet papin synkät piirteet, eivät nyt kyenneet haihduttamaan sitä usvaa, joka päivä päivältä yhä tiheämpänä levittäytyi tämän epäterveen, myrkyllisen ja rämettyneen sielun ylle.

— Hyvä veli, sanoi Jehan arasti, tulin sinua katsomaan.

Arkkidiakoni ei edes vilkaissut häneen.

— Mitä nyt?

— Hyvä veli, jatkoi teeskentelijä, olet niin hyvä minulle ja annat minulle niin hyviä neuvoja, että aina palaan luoksesi.

— Entä sitten?

— Voi! veljeni, miten oikeassa olitkaan sanoessasi: — Jehan! Jehan! cessat doctorum doctrina, discipulorum disciplina. [Oppilaiden kurittomuus on oppineiden opin loppu.] Jehan, ole järkevä, Jehan, ole ahkera; Jehan, älä ole öitä poissa kollegiosta ilman laillista syytä ja johtajan lupaa. Älä tappele pikardilaisten kanssa, noli, Joannes, verberare picardos. Älä mätäne tietämättömän aasin lailla, quasi asinus illitteratus, koulun oljilla. Jehan, anna mestarin kurittaa itseäsi mielensä mukaan. Jehan, mene joka ilta kappeliin ja laula siellä antienne [liturginen säkeistö, joka lauletaan virren edellä] virsineen ja rukouksineen ylistetylle Neitsyt Marialle. Ah! Voi! miten oivallisia neuvoja!

— Mitä vielä?

— Veljeni, näet tässä syyllisen, rikollisen, kurjan, hummaajan, viheliäisen ihmisen! Rakas veljeni, Jehan on tallannut hyvät neuvosi jalkainsa alle kuin oljet ja lannan. Mutta olen saanut siitä aika rangaistuksen, ja hyvä Jumala on erinomaisen oikeamielinen. Niin kauan kun minulla on ollut rahaa, olen mässäillyt, hullutellut ja viettänyt iloista elämää. Oh! miten irstailu, joka on niin kaunis etupuolelta, on takaapäin ruma ja inhottava! Nyt ei minulla ole enää penniäkään ja olen myynyt pöytäliinani, paitani ja pyyhkeeni. Iloinen elämä on lopussa! Kaunis kynttilä on sammunut, eikä minulla ole enää kuin vaivainen savuava talikynttiläpahanen. Tytöt tekevät pilkkaa minusta. Omatuntoni on kipeä, ja karhut vainoavat minua.

— Entä vielä? sanoi arkkidiakoni.

— Ah! rakastettu veljeni, minä tahtoisin mielelläni aloittaa paremman elämän. Tulen luoksesi katuvana syntisenä. Tunnustan rikokseni. Lyön armotta rintoihini nyrkeilläni. Olet aivan oikeassa toivoessasi, että suorittaisin tutkintoni ja pääsisin aliopettajaksi Torchin kollegioon. Tunnen nyt aivan harvinaista kutsumusta tuohon toimeen. Mutta minulla ei ole enää mustetta; sitä pitäisi ostaa; minulla ei ole enää kyniä; niitäkin pitäisi ostaa. Kaikkea tätä varten tarvitsisin kipeästi hieman varoja. Ja minä tulen luoksesi, hyvä veljeni, sydän täynnä katumusta.

— Siinäkö kaikki?

— Niin, sanoi ylioppilas. Vähän rahaa.

— Minulla ei ole.

Tällöin ylioppilas sanoi vakavana ja päättävänä:

— No niin, veljeni, olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa sinulle, että minulle on eräältä toiselta taholta tehty sangen edullisia tarjouksia. Etkö halua antaa minulle rahaa? — Etkö? — Siinä tapauksessa rupean kulkuriksi.

Hän lausui tämän hirmuisen sanan Ajaksin ilmein, joka odottaa salamaniskua.

Arkkidiakoni sanoi hänelle kylmästi:

— Rupea kulkuriksi.

Jehan kumarsi syvään ja lähti viheltäen astumaan alas luostarin portaita.

Kun hän luostarin pihalla meni veljensä kammion ikkunan ohitse, kuuli hän sen aukeavan, kohotti päänsä ja näki arkkidiakonin ankarat kasvot ikkuna-aukossa.

— Mene hornantuuttiin! sanoi dom Claude, tässä viimeiset rahat, mitkä minulta saat.

Ja samassa pappi paiskasi Jehania kukkarolla niin, että hänen otsaansa nousi aika kuhmu. Ylioppilas koppasi kukkaron ja lähti tiehensä harmistuneena mutta tyytyväisenä aivan kuin koira, jota nakellaan ydinluilla.

III. Eläköön ilo!

Lukija ei liene unohtanut, että osa Ihmeiden pihaa rajoittui kaupungin vanhaan ympärysmuuriin, jonka tornit näihin aikoihin alkoivat pahasti rappeutua. Yhden torneista kulkurit olivat valinneet nautiskelujensa tyyssijaksi. Alimmassa tornisalissa oli kapakka, ja muu osa oli muuna huoneistona. Tämä torni oli koko kulkurinpesän vilkkain ja samalla myös iljettävin paikka. Se oli jonkinlainen suunnaton mehiläispesä, joka surisi yötä päivää, öisin, kun koko muu kerjäläispesä nukkui, kun torin reunoilla sijaitsevista mökkirähjistä ei enää näkynyt ainoatakaan valaistua ikkunaa, kun ei enää kuulunut ainoatakaan huutoa noista lukemattomista asunnoista, noista varkaitten, ilotyttöjen ja varastettujen tai aviottomain lasten muurahaispesistä, saattoi aina tuntea tuon iloisen tornin sieltä kuuluvasta remusta ja punertavasta valosta, joka yhtaikaa luukuista, ikkunoista ja muurinhalkeamista loistaen säteili aivan kuin sen kaikista huokosista.

Kellari oli siis kapakkana. Sinne astuttiin matalasta ovesta ja niin kömpelöitä portaita myöten kuin klassillinen aleksandriini. Oven päällä oli osoitekilpenä ihmeellinen töherrys, joka esitti muokkaamatonta maata ja tapettuja kananpoikia ja jossa oli päällekirjoituksena sanaleikki: Sielunkellojen soittajille.

Eräänä iltana, juuri kun kaikissa Pariisin kirkoissa soitettiin iltakelloja, olisivat vartijat, jos he olisivat rohjenneet tunkeutua pelättyyn Ihmeiden pihaan, huomanneet että kulkurikapakassa oli tavallista suurempi metakka, että siellä juotiin ja kiroiltiin tavallista enemmän. Torilla kapakan ulkopuolella liikkui kulkuriryhmiä, jotka innokkaasti puhelivat hiljaisella äänellä, aivan kuin jotakin tärkeätä olisi ollut tekeillä, ja siellä täällä teroitti joku ryysyläinen kyyrysillään ruostunutta miekkaa kiveä vasten.

Itse kapakkahuoneessa olivat viini ja peli niin voimakkaina ajatusten johdattimina kulkurien tämäniltaisissa keskusteluissa, että olisi ollut vaikeata juomarien puheista arvailla, mistä oli kysymys. He olivat vain tavallista riehakkaammalla tuulella, ja jokaisen vyöllä välkkyi jokin vesuri, kirves, suuri lyömämiekka tai vanhan pyssyn rautahaka.

Sali oli suuri ja pyöreä, mutta pöytiä oli niin tiheässä ja väkeä niin paljon, että koko kapakan sisällys, miehet, naiset, penkit, olutruukut, juomarit, nukkujat, pelurit, terveet ja rammat näyttivät yhteiseltä sotkuiselta mylläkältä, jossa oli yhtä vähän järjestystä ja sopusointua kuin osterinkuoriläjässä. Joitakin talikynttilöitä paloi siellä täällä pöydillä; mutta kapakan varsinainen valonlähde, mikä siellä vastasi kattokruunua teatterisalissa, oli takkavalkea. Kellari oli niin kostea, ettei siellä koskaan, ei edes keskikesällä, annettu tulen sammua takasta, suunnattomasta takasta, jossa oli kuvanveistoksilla koristettu katos, joka oli täynnä raskaita rautaisia kolmijalkoja ja keittiöastioita ja jossa loimusi tuollainen valtainen halko- ja turveroihu, jollainen öisin kylänkujilla luo pajan ikkunasta punertavan kuvan vastakkaiselle seinälle. Suuri koira, joka vakavana istui tuhkassa, käänteli varrasta, joka oli täynnä lihanpaloja.

Sekamelskasta huolimatta saattoi ensi silmäyksen jälkeen erottaa tuossa joukossa kolme päiden ryhmää, jotka tunkeilivat kolmen henkilön ympärillä, jotka lukija jo tuntee. Yksi näistä henkilöistä, joka oli pukeutunut omituisiin itämaisiin helyihin, oli Mathias Hungadi Spicali, Egyptin ja mustalaisten herttua. Tuo heittiö istui eräällä pöydällä jalat ristissä, sormi pystyssä ja piti äänekästä esitelmää valkeasta ja mustasta noituudesta häntä ympäröivälle, suu auki kuuntelevalle joukolle. Toinen ryhmä oli kerääntynyt tiheään kehään vanhan ystävämme urhokkaan Tunisin kuninkaan ympärille, joka oli aseistautunut kiireestä kantapäähän. Clopin Trouillefou valvoi vakavana ja matalalla äänellä suuren, aseilla täytetyn tynnyrin tyhjentämistä, joka pohja avattuna oli hänen edessään ja josta virtasi tukuttain kirveitä, miekkoja, kypäriä, panssaripaitoja, rintavarustuksia, peitsen- ja keihäänkärkiä, kaaria ja nuolia kuin omenia ja rypäleitä runsaudensarvesta. Jokainen otti kasasta kuka kypärin, kuka pistinmiekan, kuka ristikahvalla varustetun tikarin. Lapsetkin aseistautuivat, ja olipa joukossa raajarikkojakin, jotka rautapaitoihin pukeutuneina kömpivät käsillään eteenpäin juomarien jaloissa kuin suuret kilpikonnat.

Kolmas ryhmä vihdoin, joka oli meluisin, iloisin ja lukuisin, tungeskeli pöytien ja penkkien ääressä, joiden keskeltä kaikui kimakka ääni, joka lähti raskaitten, kypäristä kannuksiin saakka täydellisten varustusten sisältä ja joka piti puhetta ja kiroili. Henkilö, joka siten oli taottu rautaan kiireestä kantapäähän, peittyi niin täydellisesti sotaisen asunsa kätköön, ettei koko miehestä näkynyt muuta kuin julkea, punainen pystynenä, suortuva vaaleita hiuksia, punaiset huulet ja rohkeat silmät. Hänen vyönsä oli täynnä erikokoisia tikareja, kupeella riippui pitkä miekka, vasemmassa kädessä oli jousi, pöydällä hänen edessään suuri viiniruukku ja oikeassa kainalossa lihava, puolialaston tyttö. Kaikki suut hänen ympärillään nauroivat, kiroilivat ja joivat. Jos tähän lisää parikymmentä pienempää ryhmää, tarjoilevat tytöt ja pojat, jotka juoksivat edes takaisin ruukut päittensä päällä, biljardin, ruutupelin, nopan, korttien ja innostuttavan tringletpelin pelaajat, toran yhdessä nurkassa, rakastelun toisessa, niin saa jo joltisenkin kuvan tästä joukosta, jota valaisi suuren loimuavan tulen hehkuva hohde, joka sai kapakan seinillä häilymään tuhannet suhdattomat ja eriskummaiset varjot.

Mitä meluun tulee, muistutti se suuren kirkonkellon täyttä pauhinaa kellon sisällä kuultuna.

Paistinpannu, jossa kärisi rasvasade, täytti ainaisella räiskeellään noiden tuhansien keskustelujen välit, jotka risteilivät salin toisesta päästä toiseen.

Keskellä tätä hälinää istui salin perällä takan vieressä olevalla penkillä miettivä filosofi jalat tuhkassa ja tuijottaen tuleen. Hän oli Pierre Gringoire.

— No kiireesti! joutukaa, aseistautukaa! tästä lähdetään liikkeelle tunnin päästä! sanoi Clopin argotlaisilleen.

Joku tyttö rallatti:

Isä, äiti, hyvää yötä!
Valot viimeiset sammutetaan.

Kaksi kortinpeluria toraili.

— Lurjus! huusi punakampi ja heristi nyrkkiä toiselle, tahdotko että isken ristin kuonoosi! Sittenhän voit käydä ristipampusta kuninkaan korttipelissä.

— Uh! ulvoi muuan normandialainen, jonka helposti tunsi nenä-äänestään, täällä ollaan yhtä ahtaassa kuin pyhimykset Caillouvillessa!

— Pojat, sanoi kuulijakunnalleen Egyptin herttua kimeällä äänellä, Ranskan noidat lentävät hornaan ilman luutaa, silavaa ja ratsua pelkillä manaussanoilla. Italialaisilla on aina pukki odottamassa ovenpielessä. Mutta kaikkien täytyy lentää savutorven kautta.

Kaiken tämän melun yli kaikui kuitenkin kiireestä kantapäähän aseistautuneen nuoren vekkulin ääni.

— Hurraa! hurraa! kirkui hän. Tänään lähden ensimmäiseen aseleikkiini! Kulkuri! minä olen kulkuri, Jumalauta! Kaatakaa minulle viiniä! — Ystävät, nimeni on Jehan Frollo du Moulin, ja minä olen aatelismies. Olen varma siitä, että jos Jumala olisi santarmi, hän rupeaisi rosvoksi. Veljet, me lähdemme kauniille retkelle. Me olemme urhoollista väkeä. Piiritämme kirkon, lyömme ovet säpäleiksi, vapautamme sieltä tuon kauniin tytön, pelastamme hänet tuomarien ja pappien käsistä, revimme maahan luostarin ja poltamme piispan palatsiinsa, ja kaikki käy käden käänteessä, pikemmin kuin joku pormestari ehtii pistää lusikallisen soppaa suuhunsa. Asiamme on oikea, me ryöstämme Notre-Damen, se siitä. Me hirtämme Quasimodon. Tunnetteko Quasimodon, hyvät naiset? Oletteko nähneet hänen heiluttavan suurta kelloa helluntaina? Hitto vieköön! Se vasta on kaunista! Luulisi näkevänsä pirun ratsastavan suurella kidalla. — Ystäväni, kuulkaa minua, olen kulkuri täydestä sydämestäni ja sielustani, olen täydellinen argotlainen, olen synnynnäinen lurjus. Olen ollut sangen rikas ja olen syönyt omaisuuteni. Äitini tahtoi tehdä minusta upseerin, isäni alidiakonin, tätini oikeusneuvoksen, isoäitini kuninkaallisen pronotaarin, isäntätini rahatoimikamarin virkamiehen. Mutta minäpä rupesinkin kulkuriksi. Kun sanoin sen isälleni, sylkäisi hän kirouksensa vasten kasvojani, mutta äitini, tuo vanha nainen, alkoi vetistellä ja pihistä niin kuin halot tuolla keittojalkojen alla. Eläköön ilo! Olen oikea bicêtreläinen! [Bicêtre, hulluinhuone lähellä Pariisia] — Tarjoilijatar, hempukkani, kiikuta toista viiniä! Vielä on minulla millä maksaa! En huoli Suresnes-viiniä. Se karvastelee kurkkuani. Mieluummin huuhdon sitä, piru vieköön! vaikka juurikorilla!

Joukko remahti suosionosoituksiin ja nauruun. Huomatessaan hälinän ympärillään yltyvän ylioppilas huudahti:

— Voi mikä ihana melu! Populi debacchantis populosa debacchatio! Mässäävän kansan joukkomässäys! — Sitten hän alkoi laulaa iltamessua veisaavan kaniikin äänellä ja haltioitunein katsein: — Quae cantica! quae organa! quae cantilenae! quae melodiae hic sine fine decantantur! sonant melliflua hymnorum organa, suavissima angelorum melodia, cantica canticorum mira! [Mitä lauluja! mitä ääniä! mitä säveliä täällä alati kaiutellaan! soivat suloiset virsien soinnut, enkelien ihanimmat sävelet, ihmeelliset laulujen laulut!] Hän keskeytti ja huusi: — Helvetin kapakanemäntä, anna minulle ruokaa!

Rähinä vaimeni hetkiseksi. Egyptin herttuan kuultiin rämeällä äänellä opettavan mustalaisiaan:

—… Kärppää nimitetään Aduineksi, kettua Sinijalaksi tai Metsänjuoksijaksi, sutta Harmaa jalaksi tai Kultajalaksi, karhua Ukoksi tai Isoisäksi. — Tontun lakki tekee näkymättömäksi ja sen avulla näkee näkymättömiä seikkoja. — Konnat ristitään puettuina punaiseen tai mustaan samettiin, kulkunen kaulassa, kulkuset jaloissa. Risti-isä pitelee päästä, ristiäiti peräpuolesta. — Sidragasum-paholaisen mahti pakottaa tytöt tanssimaan ilkosen alastomina.

— Hitto vieköön! huudahti Jehan, tahtoisinpa olla
Sidragasum-paholainen.

Tällä välin jatkoivat kulkurit kapakan toisessa päässä kuiskaillen aseistautumistaan.

— Esmeralda raukka! sanoi muuan mustalainen. — Hän on sisaremme. —
Hänet täytyy pelastaa sieltä.

— Hän on siis yhä Notre-Damessa? kysyi muuan juutalaisen näköinen kaupustelija.

— On, piru vieköön!

— No niin! toverit, huudahti kaupustelija, Notre-Dameen! Ja sitä paremmalla syyllä, koska Pyhän Féréolin ja Pyhän Ferrutionin kappeleissa on kaksi patsasta, toinen Pyhän Johannes Kastajan ja toinen Pyhän Antoniuksen, jotka kumpikin ovat puhdasta kultaa ja painavat yhteensä seitsemäntoista markkaa [vanha painoyksikkö, naula] ja viisitoista esterliiniä ja joiden jalustat ovat kullattua hopeata ja painavat yhteensä seitsemäntoista unssia. Tiedän sen. Olen kultaseppä.

Tällöin tuotiin Jehanille hänen illallisensa. Hän huudahti loikoen hänen vieressään lojuvan tytön rinnoilla:

— Pyhän Voult-de-Lucques'in kautta, jota kansa nimittää pyhäksi Gogueluksi, olenpa täysin onnellinen. Tuolla vastapäätäni on pässinpää, joka katselee minua arkkiherttuan siloisella naamalla. Tuossa vasemmalla istuu toinen, jolla on niin pitkät hampaat, että ne peittävät leuan. Ja sitten olen samassa asemassa kuin marsalkka Gié Pontoisea piirittäessään: oikea sivustani nojaa mäennyppylään. Mahometin vatsan nimessä, toveri! Sinä näytät kulkukauppiaalta ja tulet istumaan minun viereeni! Olen aatelismies, ystäväni. Kauppias ja aatelismies eivät sovi yhteen. Mene tiehesi siitä! — Hei, te siellä! älkää tapelko! Mitä, Baptiste Croque-Oison, sinä, jolla on niin kaunis nenä, panet sen alttiiksi tuon rentun suurille nyrkeille! Hölmö! Non cuiquam datum est habere nasum! [Ei kaikilla ole oikeutta nenään] — Olet tosiaan jumalallinen, Jacqueline Ronge-Oreille! vahinko vain, ettei sinulla ole hiuksia. — Hohoi! nimeni on Jehan Frollo, ja veljeni on arkkidiakoni. Piru hänet periköön! Tämä on kaikki totta. Kun rupesin kulkuriksi, luovuin ilomielin paratiisissa olevasta talonpuolikkaasta, jonka veljeni oli minulle luvannut. Dimidiam domum in paradiso [talonpuolikas paratiisissa], niin sanotaan tekstissä. Minulla on läänitys Tirechappe-kadun varrella, ja kaikki naiset ovat hullaantuneita minuun, yhtä varmasti kuin on totta, että pyhä Eloy oli mainio kultaseppä ja hyvän Pariisin kaupungin viisi ammattikuntaa ovat nahkurin, valkoparkitsijan, nahanvärjärin, kukkarontekijän ja nahanpakottajan ammattikunnat ja Pyhä Laurentius poltettiin munankuorilla. Vannon teille, toverit,

Etten vuoteen viiniä juo, jos on valhetta kaikki tuo!

Kaunoiseni, tulee kuutamo, katsohan tuosta aukosta, miten tuuli hajoittaa pilvet. Aivan kuin sinun kaulahuivisi. — Tytöt, niistäkää lapset ja kynttilät. — Kristus ja Muhametti! mitä minä nyt suuhuni sain, Jupiter! Hoi! senkin noita, hiukset, jotka puuttuvat porttojesi päistä, ovat sinun munakkaissasi. Kuules, akka! minä pidän kaljupäistä munakkaista. Lyököön piru nenäsi lättään! — Kaunis Beelsebubin kapakka, jossa portot kampaavat hiuksiaan haarukoilla!

Ja hän heitti lautasen lattialle ja alkoi hoilata kohti kurkkuaan:

Ei ole mulla, parkitulla, pirulaisten takia, ei uskoa, ei lakia, ei kotia, ei sukua, ei kuningasta, enkä pidä lukua jumalasta!

Tällä välin oli Clopin Trouillefou saanut aseet jaetuksi. Hän lähestyi Gringoirea, joka näytti vaipuneen syviin unelmiin nojaten jalkojaan takan rautaristikkoon.

— Pierre ystävä, sanoi Tunisin kuningas, mitä pirua sinä ajattelet?

Gringoire kääntyi häneen päin surumielisesti hymyillen:

— Pidän tulesta, hyvä korkea herrani. En siitä arkipäiväisestä syystä, että se lämmittää jalkojamme ja kiehuttaa keittomme, vaan siksi, että se suitsee säkeniä. Toisinaan saatan tuntikausia katsella säkeniä. Näen tuhansia seikkoja noissa tähdissä, jotka sinkoilevat lieden mustaan kitaan. Nuokin tähdet ovat maailmoja.

— Perhana sinua ymmärtää, sanoi kulkuri. — Tiedätkö mitä kello on?

— En tiedä, vastasi Gringoire. Clopin meni Egyptin herttuan luo.

— Veli Mathias, tämä yö ei ole oikein suotuisa. Sanotaan kuningas
Ludvig XI:n olevan kaupungissa.

— Sitä suurempi syy temmata sisaremme pois hänen kynsistään, vastasi vanha mustalainen.

— Sinä puhut miehen lailla, Mathias, sanoi Tunisin kuningas. Se käy käden käänteessä. Kirkossa ei ole pelättävissä vastarintaa. Kaniikit ovat jäniksiä, ja meitä on paljon. Tuomarit saavat pitkän nenän tullessaan häntä huomenna noutamaan! Paavin suolien kautta! tuo kaunis tyttö ei saa joutua hirteen!

Clopin lähti ulos.

Tällöin kuului Jehan huutavan käheällä äänellä:

— Minä juon, minä syön, olen juovuksissa, olen Jupiter! — Kuules, Pierre l'Assommeur, jos vielä katselet minua noin, niin näpsäytän sinua nenälle.

Gringoire oli puolestaan ryhtynyt tarkastamaan hurjaa ja meluisaa näytelmää ympärillään sen jälkeen, kun hänet oli herätetty mietteistään, ja hän mutisi hampaittensa välitse: Luxuriosa res vinum et tumultuosa ebrietas [Viini ja humala herättää irstautta ja pahaa elämää]. Teet oikein, Gringoire, kun et juo, ja pyhä Benediktus sanoo mainiosti: Vinum apostatare facit etiam sapientes. [Viini tekee viisaistakin luopioita]

Clopin Trouillefou palasi sisälle ja huusi jyrisevällä äänellä:

— Keskiyö!

Tämän sanan kuullessaan, jolla oli sama vaikutus kuin torventörähdyksellä lepäävään rykmenttiin, riensivät kaikki kulkurit, miehet, naiset ja lapset, ulos kapakasta aseitten ja rautavarustusten kauheasti rämistessä.

Kuu oli kadonnut pilveen.

Ihmeiden piha oli aivan pimeä. Ei näkynyt mitään valoja. Se ei kuitenkaan ollut läheskään tyhjä. Siellä erotti joukon miehiä ja naisia, jotka puhelivat hiljaisella äänellä. Kuului hillittyä hälinää, ja pimeässä välkkyi kaikenlaisia aseita. Clopin nousi suurelle kivelle.

— Paikoillenne, Argot! huusi hän. Paikoillenne, Egypti!
Paikoillenne, Galilea!

Pimeässä syntyi liikettä. Tuo suunnaton väkijoukko näytti järjestäytyvän rivistöksi. Jonkin minuutin kuluttua kuului taas Tunisin kuninkaan ääni:

— Nyt hissun kissun halki Pariisin! Tunnussana on, muistakaa se:
Puukko tupessa! Soihtuja ei sytytetä ennen kuin Notre-Damen luona.
Mars!

Kymmenen minuuttia myöhemmin pakenivat ratsuvartijat säikähtäneinä pitkän, mustan kulkueen tieltä, joka eteni Pont-au-Changea kohden pitkin hallikorttelin sokkeloisia katuja.

IV. Tyhmä ystävä

Sinä yönä Quasimodo ei nukkunut. Hän oli juuri tehnyt viimeisen kierroksensa kirkossa. Hän ei ollut huomannut, että dom Claude oli hänen parhaillaan sulkiessa kirkon ovia kulkenut hänen ohitseen ja näyttänyt hieman tyytymättömältä nähdessään hänen huolellisesti työntävän eteen suunnattomat rautasalvat, jotka tekivät ovet lujiksi kuin muurit. Dom Claude näytti tavallista hajamielisemmältä. Hän oli muuten tuon yöllisen kohtauksen jälkeen Notre-Damen katolla kohdellut Quasimodoa ankarasti. Mutta kohtelipa arkkidiakoni häntä miten tylysti tahansa, vaikkapa joskus loikin häntä, ei mikään järkyttänyt uskollisen kellonsoittajan kuuliaisuutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä. Hän kärsi arkkidiakonin taholta kaikkea, sättimisiä, uhkauksia ja lyöntejä ilman moitetta tai valitusta. Korkeintaan hän seurasi katseellaan levottomana arkkidiakonia, kun tämä nousi tornin portaita ylös, mutta arkkidiakoni ei enää tullut mustalaistytön näkyviin.

Tänä yönä oli siis Quasimodo, silmättyään ohimennen hylättyjä kellojaan, Jacquelinea, Marieta ja Thibauta, noussut pohjoisen tornin korkeimmalle pengermälle ja ryhtynyt katselemaan Pariisia, asetettuaan lyijykatolle huolellisesti suljetun salalyhtynsä. Yö oli, kuten sanottu, sangen pimeä. Pariisi, joka siihen aikaan oli miltei kokonaan vailla katuvalaistusta, kuvastui silmään mustien möhkäleiden rykelmältä, jonka siellä täällä Seinen himmeä valojuova halkaisi. Quasimodo saattoi erottaa vain yhden ainoan ikkunan valon. Se loisti kaukana idässä olevasta rakennuksesta, jonka epämääräinen, tumma hahmo näkyi Porte Saint-Antoinen seudun kattojen yllä. Sielläkin valvoi joku.

Antaessaan katseensa näin harhailla pitkin tuota sumuista, pimeää taivaanrantaa, kellonsoittaja tunsi omituista levottomuutta. Hän oli useita päiviä ollut vahdissa. Hän näki alati synkännäköisten miesten liikuskelevan kirkon ympärillä ja pitävän silmällä tytön turvapaikkaa. Hän pelkäsi, että tuota onnetonta pakolaista vastaan oli jotakin tekeillä. Hän kuvitteli, että sekä tyttö että hän olivat kansan vihan kohteina, ja että milloin tahansa saattoi jotain tapahtua. Hän olikin aina vahdissa tornissaan tarkaten vuoroin kammiota, vuoroin Pariisia valppaana ja epäluuloisena kuin vahtikoira.

Quasimodon katsellessa tutkivasti kaupunkia tuolla silmällä, jonka luonto jonkinlaiseksi korvaukseksi oli tehnyt niin tarkkanäköiseksi, että se miltei saattoi täyttää niidenkin aistien tehtävän, jotka kellonsoittajalta puuttuivat, hänestä näytti yhtäkkiä siltä kuin Vieille-Pelleterien rantakadun varjokuvassa olisi ollut jotain omituista, että jotakin liikkui siellä, ettei kaidemuurin ääriviiva, joka mustana kuvastui joen vaaleaa juovaa vasten, ollutkaan suora eikä liikkumaton, kuten muiden rantakatujen, vaan keinuili virran laineiden tai liikkeellä olevan kansanjoukon päiden lailla.

Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Hän terästi katsettaan. Liike näytti lähenevän Citétä. Muuten ei näkynyt mitään valoa. Hetken tuo liike jatkui rantakadulla, sitten se vähitellen katosi, aivan kuin se olisi tunkeutunut saaren sisempiin osiin, kunnes se viimein kokonaan lakkasi, ja rantakadun viiva oli jälleen yhtä suora ja liikkumaton kuin ennenkin.

Quasimodon koettaessa arvailla, mitä tuo ilmiö merkitsi, sukelsi se uudelleen näkyviin Rue du Parvis'lla, joka kohtisuorassa Notre-Damen julkisivua vastaan kulkee Citén halki. Vihdoin hän näki pimeydestä huolimatta lähestyvän rivistön alkupään tällä kadulla, ja hetken kuluttua saapui torille väkijoukko, josta ei voinut erottaa pimeässä mitään muuta kuin että se oli väkijoukko.

Tuo näky oli tavallaan kauhistava. On luultavaa, että tämä omituinen kulkue, joka niin huolellisesti pysytteli pimeässä, oli myös yhtä vaitelias. Jonkinlaista ääntä täytyi kuitenkin syntyä, vaikkapa vain astunnan töminää. Mutta sitä ei kuuro kellonsoittaja kuullut, ja tuo joukko, josta hän erotti jotakin, mutta ei kuullut mitään, vaikka se liikkui ja hyöri niin lähellä häntä, se vaikutti hänestä kuolleitten äänettömältä ruumiittomalta haamukulkueelta.

Silloin pelko palasi uudelleen hänen mieleensä, ajatus hyökkäyksestä mustalaistyttöä vastaan valtasi hänet uudelleen. Hän tunsi hämärästi vaaran lähenevän. Hän teki tänä uhkaavana hetkenä suunnitelmansa niin varmasti ja nopeasti, ettei sellaista olisi voinut odottaa niin vajaarakenteisilta aivoilta. Pitikö hänen herättää mustalaistyttö ja viedä hänet pois? Mitä tehdä? Katuja vartioitiin, ja kirkko oli virran partaalla. Ei ollut venettä! ei mitään poispääsyn mahdollisuutta! — Hänellä ei ollut muita mahdollisuuksia kuin kaatua Notre-Damen kynnyksellä, tehdä vastarintaa edes siksi, kun apua ehtisi tulla, jos sitä lainkaan tuli. Mutta Esmeraldan unta ei saanut häiritä. Onneton tyttö ehtisi kyllä vielä herätä kuolemaan. Tehtyään tämän päätöksen Quasimodo alkoi levollisemmin tarkastaa vihollista.

Väkijoukko torilla näytti hetki hetkeltä kasvavan. Se oli kai hyvin hiljaa, koska talojen ikkunat torin varrella pysyivät suljettuina. Äkkiä näkyi valoa torilla, seitsemän tai kahdeksan sytytettyä soihtua hulmusi joukon päitten päällä ja syöksi tulikieliä pimeään. Quasimodo näki torilla liikehtivän suunnattoman joukon ryysyisiä miehiä ja naisia, aseistettuina viikatteilla, keihäillä, puutarhaveitsillä ja pertuskoilla, joiden lukemattomat kärjet välkkyivät soihtujen valossa. Sieltä täältä pisti esiin hankoja muodostaen sarvia noille kauheille kasvoille. Hän muisti hämärästi tämän väkijoukon ja luuli siinä tuntevansa kaikki ne päät, jotka muutama kuukausi sitten olivat juhlineet häntä narripaavina. Muuan mies, jolla oli soihtu toisessa ja ryhmysauva toisessa kädessä, nousi kivipylväälle ja näytti pitävän puhetta. Samalla väkijoukko liikehti kuin piirittääkseen kirkon. Quasimodo otti lyhtynsä ja riensi alas tornien väliselle pengermälle nähdäkseen paremmin ja koettaakseen keksiä puolustuskeinoja.

Clopin Trouillefou oli todellakin kulkueen saavuttua Notre-Damen pääportaalin eteen järjestänyt joukkonsa taisteluasentoon. Vaikka hän ei odottanutkaan vastarintaa, hän tahtoi kuitenkin viisaana sotapäällikkönä asettua asentoon, jossa hän saattoi tarpeen tullen puolustautua vartijoiden hyökkäystä vastaan. Hän oli siis asettanut joukkonsa niin, että se ylhäältä tai kaukaa katsoen olisi muistuttanut roomalaista kolmikulmaa Ecnomuksen taistelussa, Aleksanterin sianpäätä tai Kustaa Aadolfin kiilaa. Tämän kolmion alusta nojasi torin perälaitaan ja sulki Parviskadun, toinen sivu Hôtel-Dieuhön, samalla kun toinen sivu sulki Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadun. Clopin Trouillefou oli Egyptin herttuan, ystävämme Jehanin ja uljaimpien kulkurien kanssa asettunut kolmion kärkeen.

Sellainen rynnäkkö, johon kulkurit nyt ryhtyivät Notre-Damea vastaan, ei ollut mikään harvinainen ilmiö keskiajan kaupungeissa. Poliisia nykyisessä merkityksessä ei siihen aikaan ollut. Suurissa kaupungeissa ja varsinkaan pääkaupungeissa ei ollut järjestävää keskusjohtoa. Läänityslaitos oli muodostanut nämä suuret yhteiskunnat sangen omituisiksi. Kaupunki oli kokoomus lukemattomia läänitysalueita, jotka jakoivat sen sangen erimuotoisiin ja -suuruisiin osiin. Seurauksena tästä oli lukematon joukko erillisiä poliisiryhmiä, toisin sanoen, ei lainkaan poliisilaitosta. Niinpä oli esimerkiksi Pariisissa niitä sataaneljääkymmentä lääniherraa lukuunottamatta, joilla oli vero-oikeus, kaksikymmentäviisi, joilla oli sekä vero- että tuomio-oikeus, Pariisin piispasta, jolla oli sataviisi katua, Notre-Dame des Champs'n prioriin, jolla oli neljä. Kaikki nämä läänitystuomarit tunnustivat vain nimellisesti kuninkaan ylivallan. Kaikilla heillä oli poliisivalta. Kaikki he olivat herroja omalla konnullaan. Ludvig XI, tuo väsymätön uurastaja, joka niin pontevasti aloitti läänityslaitoksen rakennuksen hajoittamisen, jota Richelieu jatkoi kuningasvallan ja jonka Mirabeau päätti kansanvallan hyväksi, hän oli koettanut repiä tuota läänitysalueverkkoa, joka peitti Pariisin, kahdella tai kolmella yleisellä poliisisäädöksellä, jotka hän oli rajusti paiskannut sen silmien välitse. Niinpä hän määräsi vuonna 1465 asukkaita yön tullen pitämään valoa ikkunoissa ja sulkemaan koiransa sisälle hirttämisen uhalla; ja samana vuonna hän määräsi sulkemaan kadut rautaketjuilla ja kielsi kantamasta tikaria tai muuta hyökkäysasetta öisin kaduilla. Mutta kaikki nämä yhteiskunnallisen lainsäädännön yritykset unohtuivat pian. Porvarit antoivat vedon sammuttaa kynttilät ikkunoistaan ja koiriensa juosta pitkin katuja; rautaketjut kiinnitettiin paikoilleen vain piirityksen aikana; tikarinkantokielto ei aiheuttanut muuta muutosta, kuin että Ryövärimurjunkatu sai nimen Rosvoluolankatu, mikä osoitti selvää edistystä. Läänityslaitoksen tuomio-oikeuksien vanha rakennus säilyi vahingoittumattomana; suunnaton joukko tuomiokuntia ja läänityspiirejä, jotka ristiin rastiin kietoutuivat, punoutuivat, sotkeutuivat ja leikkautuivat toisiinsa; hyödytön vahtien, alivahtien ja vastavahtien verkko, jonka silmien lovissa anastelu, rosvoilu ja mellastus temmelsi ase kädessä. Tällaisen sekasorron vallitessa ei siis tuollainen hyökkäys jotakin palatsia tai taloa vastaan kaupungin väkirikkaimmissa kortteleissa ollut lainkaan harvinaista. Useimmiten naapurit eivät lainkaan sekaantuneet leikkiin, jollei ryöstö uhannut heidänkin talojaan. He tukkivat korvansa laukauksilta, sulkivat ikkunaluukkunsa, pönkittivät porttinsa ja antoivat asianomaisten suoriutua tappelusta joko vahtien avulla tai ilman, ja seuraavana päivänä sanottiin Pariisissa: — Viime yönä hyökättiin Étienne Barbetten taloon. — Marsalkka de Clermont raastettiin talostaan, jne. — Niinpä oli sekä kuninkaallisissa palatseissa, Louvressa, Palais de Justicessä, Bastiljissa ja Tournelles'issa että yksityisten läänitysherrain palatseissa, Petit-Bourbonissa, Hôtel de Sens'issa, Hôtel d'Angoulêmessa ym. ampuma-aukot muureilla ja porttien päällä. Kirkkoja suojeli niiden pyhyys. Jotkut niistäkin olivat linnoitettuja. Notre-Dame ei kuulunut niihin. Saint-Germain-des-Prés'n apotilla oli muureissa ampuma-aukkoja aivan kuin jollakin paronilla, ja hänen luostarissaan oli käytetty enemmän kuparia tykkeihin kuin keiloihin. Vielä vuonna 1610 oli hänen linnoituksensa nähtävissä. Nyt on tuskin hänen kirkkonsakaan enää jäljellä.

Mutta palatkaamme Notre-Dameen.

Kun ensijärjestelyt oli suoritettu, ja meidän on kulkurien kunniaksi mainittava, että Clopinin määräykset täytettiin ääneti ja erinomaisen täsmällisesti, nousi joukon arvoisa johtaja tuomiokirkon torin aitausmuurille ja puhui käheällä ja voimakkaalla äänellä heiluttaen soihtua, jonka liekki tuulessa hulmuten ja usein oman savunsa pimittämänä vuoroin valaisi kirkkoa, vuoroin antoi sen peittyä pimeään:

— Sinulle, Louis de Beaumont, Pariisin piispa ja parlamentinneuvos, teen minä, Clopin Trouillefou, Tunisin kuningas, suurvelho, Argot'n ruhtinas ja narrien piispa, tiettäväksi: — Sisaremme, joka väärin on tuomittu kuolemaan noituudesta, on paennut sinun kirkkoosi; sinä olet velvollinen suomaan hänelle suojan ja turvapaikan; parlamentti tahtoo kuitenkin ottaa hänet pois, ja sinä suostut siihen; ja huomenna hänet hirtettäisiin Grève-torilla, jollei Jumalaa ja kulkureita olisi. Sen tähden tulemme luoksesi, piispa. Jos kirkkosi on pyhitetty, on sisaremmekin pyhitetty; jollei sisaremme ole pyhitetty, ei kirkkosikaan ole pyhitetty. Siksi vaadimme sinua luovuttamaan tytön, jos tahdot säästää kirkkosi, tai muuten me otamme hänet sieltä ja ryöstämme kirkon. Ja niin tapahtuukin. Minkä vakuudeksi pystytän tähän lippuni, ja Jumala olkoon kanssasi, Pariisin piispa!

Onnettomuudeksi ei Quasimodo kuullut näitä sanoja, jotka lausuttiin jonkinlaisella synkällä ja villillä majesteetillisuudella. Muuan kulkuri ojensi lipun Clopinille, joka juhlallisesti pystytti sen kahden katukiven väliin. Se oli hanko, jonka piikeissä oli verta tippuva raadonkappale.

Sen tehtyään Tunisin kuningas kääntyi ja tarkasti armeijaansa, tuota villiä laumaa, jossa silmät ja keihäät kilpaa kiiluivat. Hetkisen kuluttua hän huusi:

— Eteenpäin, pojat! Työhön puskurit!

Kolmekymmentä rotevaa, jäntevää, sepännäköistä miestä astui esiin moukarit, sorkkaraudat ja rautakanget olkapäillä. He lähestyivät kirkon pääportaalla, astuivat ylös portaita, ja pian nähtiin heidän portaalin syvennyksessä käyvän oveen käsiksi rautakangeilla. Joukko kulkureita seurasi heitä auttaakseen tai katsellakseen. Portaalin yksitoista askelmaa olivat väkeä tulvillaan.

Ovi kesti kuitenkin mainiosti.

— Perkele! se on kova ja itsepintainen! sanoi muuan.

— Se on vanha ja kivettynyt, sanoi toinen.

— Rohkeutta, toverit! innosti Clopin. — Lyönpä pääni vetoa tohvelia vastaan, että olette saaneet oven auki, vapauttaneet tytön ja tyhjentäneet pääalttarin, ennen kuin ainoakaan kirkonvartija on herännyt. Kas niin! luulenpa, että lukko on särkymässä.

Samassa keskeytti Clopinin puheen kauhea ryske, joka kuului hänen takaansa. Suunnaton hirsi oli pudonnut alas ilmasta, murskannut kymmenen tai kaksitoista kulkuria kirkon portailla ja vieri torille kanuunanlaukauksen paukkeella ruhjoen vielä mennessään siellä täällä sääriä tuolta ryysyläisjoukolta, joka tungeskeli torilla ja peräytyi päästäen kauhun huudon. Hetkessä oli portaitten edusta tyhjentynyt. Puskuritkin jättivät oven, vaikka olivat portaalin suojassa, ja itse Clopinkin vetäytyi kunnioittavan välimatkan päähän kirkosta.

— Töin tuskin pääsin ehjänä sen alta! huusi Jehan. — Tunsin ilman leyhäyksen, perhana vie! Mutta Pierre l'Assommeur on mäsänä!

Mahdotonta on kuvata sitä kauhun sekaista hämmästystä, millä tämä hirsi pudotessaan löi kulkurit. He tuijottivat hetken ilmaan paljon säikähtäneempinä tämän pölkyn putoamisesta, kuin jos kaksikymmentätuhatta kuninkaallista jousimiestä olisi äkkiä hyökännyt heidän niskaansa.

— Saatana! murahti Egyptin herttua, — tämä haiskahtaa noituudelta!

— Kuu on paiskannut tuon pölkyn päällemme, sanoi Andry le Rouge.

— Luulisinpa, että kuu on Pyhän Neitsyen ystävä! virkkoi François
Chanteprune.

— Tuhat paavia! karjaisi Clopin, — te olette pöllöjä joka sorkka!
— Mutta hänkään ei osannut selittää pölkyn putoamista.

Kun soihtujen loimu valaisi ainoastaan seinän julkisivun alaosaa, ei voitu nähdä mitään sen ylemmästä osasta. Raskas hirsi makasi torilla, ja iskun saaneitten kuultiin ähkivän ja valittavan.

Kun ensi hämmästys oli hälvennyt, Tunisin kuningas keksi vihdoin selityksen, joka tuntui hänen seuralaisistaan todennäköiseltä.

— Perhana! puolustautuvatko kaniikit? Hyökätkää! hyökätkää!

— Hyökkäykseen! toisti joukko raivoisasti hurraten, ja nuolia ja kuulia satoi julkisivuun.

Laukauksista heräsivät lähitalojen rauhalliset asukkaat. Useita ikkunoita avattiin, ja niissä näkyi yömyssyjä ja kynttilänjalkoja piteleviä käsiä.

— Ampukaa ikkunoihin! huusi Clopin.

Ikkunat sulkeutuivat heti. Ja porvariraukat, jotka tuskin olivat ehtineet katsahtaakaan tuota meluisaa ja sekavaa hälinää, johon punertava soihdunvalo loi kamalan valaistuksen, riensivät sydän kurkussa takaisin vaimojensa luo epätietoisina siitä, pidettiinkö nyt hornanpeliä Notre-Damen edustalla, vai olivatko burgundilaiset hyökkäämässä, kuten vuonna 64. Ja miehet ajattelivat ryöstöä ja vaimot raiskausta, ja kaikki vapisivat.

— Hyökkäykseen! toistivat kulkurit. Mutta he eivät uskaltaneet lähestyä. He katselivat vuoroin kirkkoa, vuoroin pölkkyä. Pölkky ei liikahtanut paikaltaan ja kirkko seisoi rauhallisena ja autiona, mutta jokin seikka kauhisti kulkureita.

— Työhön, puskurit! huusi Trouillefou. Särkekää ovet!

Kukaan ei liikahtanut.

— Helvetti! sanoi Clopin, pelkäävätkö miehet hirttä!

Muuan vanha kulkuri vastasi hänelle:

— Kapteeni, hirsi ei meitä pidätä, vaan ovi, joka on täynnä raudoituksia. Sorkkaraudat eivät pysty siihen.

— Millä te sitten saisitte sen rikki? kysyi Clopin.

— Tarvittaisiin muurinsärkijää.

Silloin juoksi Tunisin kuningas urheasti tuon kauhean hirren luo ja pani jalkansa sen päälle.

— Tässä se on! huusi hän, — kaniikit ovat sen teille lähettäneet.
— Ja tehden pilkallisen kumarruksen kirkkoa kohden hän lisäsi: —
Kiitos, kaniikit!

Tämä temppu teki hyvän vaikutuksen, pölkyn lumous haihtui. Kulkurien rohkeus palasi. Pian syöksyi tuo raskas tukki, jonka kaksisataa voimakasta käsivartta nosti kevyesti kuin höyhenen maasta, raivoisasti pääportaalin ovea vasten, jota jo ennen oli yritetty järkyttää. Siten nähtynä kulkurien soihtujen hämärässä hohteessa, muistutti tuo pitkä tukki, jota miesjoukko juoksujalkaa syöksi kirkkoa vasten, tuhatjalkaiselta kummitukselta, joka sarvet ojossa ryntäsi kivi jättiläistä vastaan.

Hirren iskusta metallipintainen ovi kumahti kuin suunnaton rumpu. Se ei särkynyt, mutta koko tuomiokirkko tärähti, ja kumea jyminä kuului sen syvästä hautaholvista. Samassa alkoi suuria kiviä putoilla ylhäältä julkisivusta hyökkääjien niskaan.

— Piru vieköön! huusi Jehan, — ravistavatko tornit kaiteensa päällemme?

Mutta nyt oltiin päästy hyvään vauhtiin, ja Tunisin kuningas näytti hyvää esimerkkiä; piispa siellä varmasti puolustautui; ja siksi syöstiin hirttä yhä raivokkaammin ovea vasten, huolimatta siitä, että kivet siellä täällä murskasivat pääkalloja.

Ihmeellistä oli, että nämä kivet putoilivat yksitellen, vaikkakin tiheään. Kulkurit tunsivat aina kaksi iskua yhtaikaa, toisen jalkoihin ja toisen päähän. Harvat olivat osumatta, ja suuri joukko kuolleita ja haavoittuneita peitti maan hyökkääjien jaloissa. Mutta heidän raivonsa kasvoi vain siitä ja uusia astui alati kaatuneitten tilalle. Pitkä hirsi syöksyi ovea vasten säännöllisesti kuin kellon läppä, kiviä satoi lakkaamatta, ja ovi rytisi.

Lukija on varmaan arvannut, että tämän vastarinnan, joka niin ärsytti kulkureita, aiheutti Quasimodo.

Sattuma oli pahaksi onneksi suosinut kuuroa kellonsoittajaa.

Saavuttuaan tornien väliselle pengermälle oli hän aluksi ollut aivan pyörällä päästään. Hän oli jonkin minuutin vain juossut edestakaisin pengermällä kuin hullu ja nähnyt kulkurien tiheän joukon valmiina hyökkäämään kirkkoa vastaan ja rukoillut paholaista tai Jumalaa pelastamaan mustalaistytön. Kerran välähti hänen mieleensä juosta eteläiseen torniin ja soittaa hätäkelloa; mutta kirkonovet olisivat kai jo säpäleinä, ennen kuin Marien ääni ehtisi kaiuttaa ainoatakaan soinnahdusta. Juuri silloin kävivät kulkurit rautakangeillaan oveen käsiksi. Mitä tehdä?

Äkkiä hän muisti, että työmiehet olivat koko päivän olleet eteläisen tornin seinien palkiston ja katon korjaustöissä. Se oli valonsäde. Seinät olivat kivestä, katto lyijystä ja palkisto puusta. Tuo suunnaton palkisto, joka oli niin tiheä, että sitä nimitettiin metsäksi.

Quasimodo juoksi tähän torniin. Alemmat suojat olivat todellakin täynnä rakennusaineita. Siellä oli kiviröykkiöitä, lyijylaattoja käärössä, suuri joukko rimoja ja jo sahattuja hirsiä sekä rakennussorakasoja. Täydellinen asevarasto.

Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Sorkkaraudat ja moukarit tekivät jo työtään alhaalla. Voimalla, jonka tietoisuus vaaran läheisyydestä teki kymmenkertaiseksi, hän nosti hirsistä suurimman ja painavimman, työnsi sen ulos eräästä aukosta ja antoi sen liukua pengermän kaiteitten yli ja syöksyä syvyyteen. Pudotessaan näin sadankuudenkymmenen jalan korkeudesta tuo raskas tukki raapi mennessään tornin seinää, särki kuvanveistoksia ja pyörähti usean kerran ympäri kuin myllynsiipi, joka itsekseen liikkui avaruudessa. Vihdoin se jysähti maahan, kuului kauheita huutoja, ja tuo musta tukki näytti torille pudotessaan loikkaavalta käärmeeltä.

Quasimodo näki kulkurien hirren pudottua hajaantuvan kuin lapsen puhaltaman tuhkan. Hän käytti hyväkseen heidän hämmästystään, ja sillä aikaa kun he taikauskoisen kauhun vallassa katselivat tuota taivaasta pudonnutta tukkia ja sen jälkeen ampuivat kuuron nuolia ja luoteja päin portaalin kivipyhimysten silmiä, Quasimodo keräsi kaikessa hiljaisuudessa soraa, kiviä, vieläpä muurarien työkalupussejakin samalle kaiteelle, josta hirsi oli syöksynyt alas.

Kun kulkurit uudelleen hyökkäsivät kirkon ovea vastaan, alkoi heidän ylleen sataa kiviä, ja heistä tuntui siltä, kuin kirkko ravistelisi palasia itsestään heidän ylleen.

Joka tällöin olisi voinut nähdä Quasimodon, olisi kauhistunut. Paitsi niitä heittoaseita, joita hän oli kasannut kaiteelle, hän oli kerännyt suuren kiviröykkiön myös pengermälle. Kun varasto kaiteella oli loppunut, hän kävi käsiksi vararöykkiöön, hän kumartui ja nousi, kumartui ja nousi edelleen uskomattoman nopeasti. Hänen suuri tontunpäänsä nojautui kaiteen yli, suuri kivi putosi, sitten toinen, kolmas. Tuolloin tällöin hän seurasi katseellaan jotakin suurta kiveä, ja kun se osui hyvin, hän sanoi: Heh!

Kulkurit eivät kuitenkaan menettäneet rohkeuttaan. Tuo suuri ovi, jota he lakkaamatta puskivat, oli jo toistakymmentä kertaa rysähtänyt heidän tammisen muurinsärkijänsä raskaista iskuista sadan miehen voimalla. Ovensivut halkeilivat, kohokoristeet pirstoutuivat, saranat hypähtivät joka iskusta, laudat irtautuivat liitoksistaan, ja raudoitusten väliset puuosat pirstoutuivat jauhoksi. Quasimodon onneksi oli ovissa enemmän rautaa kuin puuta.

Hän huomasi kuitenkin, että suuri ovi oli särkymäisillään. Vaikka hän ei kuullutkaan mitään, kumahti kuitenkin muurinsärkijän joka isku kirkon hautaholveissa ja hänen aivoissaan. Hän näki pengermältään kulkurien raivoisina ja voitonvarmoina puivan nyrkkiä kirkon pimeälle julkisivulle, ja hän toivoi että hänellä ja mustalaistytöllä olisi siivet, kuten pöllöillä, jotka lehahtivat lentoon hänen päänsä yläpuolella.

Hänen kivisateensa ei enää kyennyt karkottamaan hyökkääjiä.

Tämän tuskallisen huomion tehtyään hän näki sen kaiteen alapuolella, josta hän murskasi kulkureita, kaksi pitkää kivistä vesitorvea, jotka päättyivät aivan pääportaalin kohdalle. Näitten torvien yläpää oli pengermän pinnassa. Hänessä heräsi muuan ajatus, josta tajusi olevan hyötyä. Hän juoksi silmänräpäyksessä pieneen tornihuoneeseensa, toi sieltä sylillisen kuivia risuja, heitti ne torvien suulle, keräsi risujen päälle kasan rimoja ja lyijykääröjä, joita hän ei vielä ollut käyttänyt, ja sytytti risuihin tulen lyhdystään.

Kun kiviä ei enää satanut, kulkurit eivät enää katselleet ylös. Huohottaen kuin metsäsian pesään hyökkäävät koirat, he tunkeilivat pääoven ääressä, joka yhä kesti, vaikka paikoin olikin jo ruhjottu. He odottivat innoissaan ratkaisevaa iskua, joka saisi sen murtumaan. Jokainen halusi päästä ensimmäisten joukossa sisälle, kun se avaisi pääsyn tähän tuomiokirkkoon, tuohon suunnattomaan aarreaittaan, johon oli kerätty kolmen vuosisadan rikkaudet. Villisti ja riemukkaan himokkaasti ulvoen he johtivat toistensa mieleen noita kauniita hopearistejä, kauniita kultakoristekaapuja, kauniita hautakoristeita kullatusta hopeasta, kuorin suurta komeutta, pyhimyslippaita, kynttilänjalkoja, rippileipärasioita, tabernaakkeleita ja pyhäinjäännöskätköjä, jotka loistavina juhlapäivinä, jouluna kynttiläin hohteessa, pääsiäisenä auringonvalossa, peittivät alttarit kokonaan kullalla ja timanteilla. Varmaa on, että nuo raajarikot, pyhiinvaeltajat, arkkikätyrit ja vapaat peitset ajattelivat paljoa vähemmän mustalaistytön vapauttamista kuin kirkon ryöstämistä. Uskommepa kernaasti, että Esmeraldan vapauttaminen oli suurelle osalle heistä vain tekosyy, mikäli varkaat yleensä tekosyitä tarvitsevat.

Kun he parhaillaan järjestäytyivät muurinsärkijän ympärille viimeiseen ponnistukseen, kun kaikki henkeä pidättäen jännittivät lihaksiaan pannakseen tähän ponnistukseen kaiken voimansa, silloin kuului yhtäkkiä joukon keskeltä vielä kauheampia parkaisuja kuin tukin pudotessa. Ne, jotka eivät huutaneet, jotka vielä olivat hengissä, katsoivat ylös. — Kahdesta kohdasta virtasi ylhäältä rakennuksesta sulaa lyijyä tiheimpään väkijoukkoon. Tämä kiehuva metalli litisti alleen tuon ihmismeren, johon se lävisti kaksi mustaa ja suitsevaa aukkoa aivan kuin kuuma vesi lumeen. Niissä vääntelehti kuoleman kielissä puoliksi palaneita ihmisiä, jotka karjuivat tuskasta. Noista kahdesta päävirrasta räiskyi tuo kauhea sade pisaroina väkijoukkoon ja tunkeutui tulikairoina pääkalloihin. Tuo raskas tuli sirotti noiden onnettomien päälle tuhansittain hauleja.

Tuskanhuudot olivat sydäntäsärkeviä. Kulkurit pakenivat suin päin, niin rohkeat kuin pelkuritkin, heittäen hirren kaatuneitten päälle, ja paikka tyhjeni jälleen.

Kaikki katselivat ylös kirkkoa kohden. Se, mitä he siellä näkivät, oli aivan erikoista. Ylemmällä pengermällä ruusustoikkunan yläpuolella loimusi suuri tuli, josta tornien välissä tuprusi ilmaan sankkoja savu- ja kipinäpilviä, suuri liekehtivä tulipatsas, josta tuuli silloin tällöin riuhtaisi kielekkeitä irti. Tämän tulipatsaan alla, punertavan apilanlehtikaiteen alla vuodatti kaksi lohikäärmeen pään muotoista vesitorvea lakkaamatta tuota hehkuvaa sadetta, jonka hopeanvalkea virta kuvastui kirkon pimeää alaosaa vasten. Lähetessään maata nuo lyijyvirrat levisivät suihkuksi, joka muistutti ruiskukannun lukemattomista rei'istä ryöppyävää vettä. Tulipatsaan yläpuolella kohosivat valtavat tornit, joista kaksi sivua näkyi selvästi ja tarkkapiirteisesti, toinen aivan mustana, toinen tulenkarvaisena, ja jotka näyttivät vielä suuremmilta sen suunnattoman varjon vuoksi, jonka ne loivat taivaalle. Niiden lukemattomat paholaisen- ja pedonkuvat muodostivat kammottavan näyn. Tulen loimuavassa hohteessa näytti siltä, kuin ne liikahtelisivat. Näkyi käärmeenpäitä, jotka näyttivät nauravan, lohikäärmeenpäitä, joiden haukahtelun luuli kuulevansa, salamantereita, jotka puhalsivat tuleen, ja hirviöitä, jotka aivastivat savusta. Ja näiden kummituksien joukossa, jotka tämä tulenloimu ja melu siten oli herättänyt kiviunestaan, oli muuan, joka todella liikkui ja jonka silloin tällöin nähtiin kulkevan tuon liekehtivän roihun ohitse aivan kuin yölepakon kynttilän ohitse.

Tämä harvinainen majakkatuli herätti varmaankin kaukana Bicêtren kummuilla puunhakkaajan, joka kauhistuen näki Notre-Damen tornien jättiläismäisen varjon häälyvän nummellaan.

Kulkurien keskuudessa vallitsi kauhun synnyttämä hiljaisuus, jolloin kuului vain luostariin suljettujen kaniikkien hätähuutoja, jotka ilmaisivat heidän olevan suuremman levottomuuden vallassa kuin palavaan talliin suljettujen hevosten, räminää ikkunoista, joita avattiin ja vielä nopeammin suljettiin, hälinää taloista ja Hôtel-Dieustä, tulen räiskettä, kuolevien viimeisiä korahduksia ja lyijysateen lakkaamaton lotina kiveystä vasten.

Kulkuripäälliköt olivat vetäytyneet Gondelaurier'n talon eteen ja pitivät siellä neuvottelua. Egyptin herttua istui pylväskivellä ja katseli taikauskoisella pelolla tuota aavemaista roviota, joka loimusi kahdensadan jalan korkeudessa ilmassa. Clopin Trouillefou puri raivosta suuria nyrkkejään.

— Mahdotonta päästä sisälle! mutisi hän hampaittensa välitse.

— Vanha noiduttu kirkko! murahti vanha mustalainen Mathias Hungadi
Spicali.

— Paavin parran kautta! virkkoi muuan harmaantunut veijari, joka oli ollut sotamiehenä, — nuo kirkon vesitorvet sylkevät sulaa lyijyä paremmin kuin Lectouren ampumareiät.

— Näettekö tuota paholaista, joka liikkuu edestakaisin tulen ääressä? huudahti Egyptin herttua.

— Perhana! sanoi Clopin, sehän on tuo kirottu kellonsoittaja, se on
Quasimodo.

Mustalainen ravisti päätään.

— Sanon teille, että se on Sabnacin henki, suuri markiisi, linnoitusten haltija. Hänellä on aseistetun sotilaan vartalo ja leijonan pää. Toisinaan hän ratsastaa hirvittävällä hevosella. Hän muuttaa ihmisiä kiviksi, joista hän rakentaa torneja. Hänellä on viisikymmentä legioonaa käskettävänään. Se on varmasti hän. Tunnen hänet. Toisinaan hän on pukeutunut kauniiseen kultakirjailtuun, turkkilaismalliseen pukuun.

— Missä on Bellevigne de l'Etoile? kysyi Clopin.

— Hän on kuollut, sanoi muuan nainen.

Andry le Rouge nauroi typerää naurua:

— Notre-Dame toimittaa Hôtel-Dieulle puuhaa, sanoi hän.

— Eikö sitten millään keinolla saada tuota ovea murretuksi? huudahti
Tunisin kuningas jalkaa polkien.

Egyptin herttua osoitti murheellisena kiehuvia lyijyvirtoja, jotka yhä valuivat fosfori juovina pitkin kirkon julkisivua.

— On nähty kirkkojen tuolla tavalla puolustautuvan, huomautti hän huoaten. Pyhän Sofian kirkko Konstantinopolissa paiskasi neljäkymmentä vuotta sitten kolme kertaa perättäin Muhametin puolikuun alas tärisyttämällä kupolejaan. Vilhelm Pariisilainen, joka rakennutti tämän kirkon, oli velho.

— Lähdemmekö sitten täältä noloina kuin koira häntä koipien välissä? sanoi Clopin. Jätämmekö sisaremme tuonne ja annamme noiden kaapususien hirttää hänet huomenna!

— Ja sakaristo, jossa on kuormittain kultaa! lisäsi muuan kulkuri, jonka nimi, ikävä kyllä, ei ole tiedossamme.

— Perhana! huusi Trouillefou.

— Koetetaan vielä kerran, sanoi kulkuri.

Mathias Hungadi ravisti päätään.

— Emme pääse ovesta sisälle. Meidän täytyy etsiä jokin heikko kohta tuon vanhan peikon varustuksessa. Jokin kolo, jokin salakäytävä, jonkinlainen sauma.

— Missä on sellainen? sanoi Clopin. Paikalla käännyn sinne. — Mutta missä on tuo pieni ylioppilas Jehan, joka oli pukeutunut kokonaan rautaan.

— Hän on varmaankin kuollut, vastasi joku. Hänen nauruaan ei enää kuulu.

Tunisin kuningas rypisti kulmakarvojaan.

— Vahinko. Tuon haarniskan alla sykki urhea sydän. — Entä mestari
Pierre Gringoire?

— Kapteeni Clopin, sanoi Andry le Rouge, hän hiipi tiehensä jo silloin, kun olimme vasta Pont-aux-Changeurs'illa.

Clopin polki jalkaa.

— Jumalauta! hän se meidät tänne yllytti, ja nyt hän jättää meidät kesken kaiken! — Senkin suulas pelkuri ja akka!

— Kapteeni Clopin, huusi Andry le Rouge, joka katseli Rue du
Parvis'lle, tuoltahan se pieni ylioppilas tulee.

— Kiitetty olkoon Pluto! sanoi Clopin. Mutta mitä pirua hän raahaa perässään?

Jehan sieltä todellakin tuli, juosten niin nopeasti kuin hänen raskas asunsa ja pitkät portaat, joita hän veti perässään, sallivat, hengästyneempänä kuin muurahainen, joka kiskoo pariakymmentä kertaa itseään isompaa heinänkortta.

— Voitto! Te Deum! huusi ylioppilas. Tässä on Port Saint-Landryn rantajätkien portaat.

Clopin meni hänen luokseen.

— Poika! mitä aiot tehdä noilla portailla, hitto vieköön?

— Minulla on ne, vastasi Jehan huohottaen. Minä tiesin, missä ne olivat. — Satamamestarin vajassa. — Siellä on eräs tyttö, joka pitää minua kauniina kuin Kupido. — Hänen avullaan sain portaat, piru vieköön. — Tyttö raukka tuli paitasillaan avaamaan minulle.

— No niin, sanoi Clopin, mutta mitä aiot tehdä portailla?

Jehan katsahti häneen kujeellisen ja tärkeän näköisenä ja näpsäytti sormiaan kastanjettien tapaan. Hän oli ylpeä tällä hetkellä. Hänellä oli päässään tuollainen viidennentoista vuosisadan raskas kypäri, joka omituisilla koristuksillaan pelotti vihollista. Siinä törrötti kymmenen sellaista rautapiikkiä, että Jehan olisi voinut esittää vaatimuksia Nestorin homerolaisen Dekembolos laivan peloittavaan nimeen.

— Mitäkö aion tällä tehdä, korkea Tunisin kuningas? Näetkö tuolla portaalien päällä noita patsaita, jotka ovat niin hupsun näköisiä?

— Näen. Mitä sitten?

— Ne ovat Ranskan kuninkaitten kuvapatsaita.

— Mitä se minua liikuttaa? sanoi Clopin.

— Odotahan! Tuon patsasrivin päässä on ovi, joka suljetaan vain säpillä. Nousen näillä portailla ylös ja olen kirkossa. — Poika, anna minun nousta ensimmäisenä.

— En, hyvä toveri, minullahan portaat on. Tule toisena.

— Beelsebub sinut nujertakoon! sanoi Clopin suuttuneena. Minä en tahdo kulkea kenenkään jäljessä.

— No hae itsellesi portaat, Clopin!

Ja hän alkoi juosta torin poikki vetäen portaita perässään ja huutaen:

— Seuratkaa minua, pojat!

Pian portaat olivat pystyssä alemman patsasrivin kaidetta vasten toisen sivuportaalin kohdalla. Kulkurit tunkeilivat portaitten ympärillä rynnätäkseen niitä myöten ylös. Mutta Jehan piti puoliaan ja astui ensimmäisenä portaille. Nouseminen kävi hitaasti. Ranskan kuninkaitten patsasrivi on noin kuudenkymmenen jalan korkeudella lattiasta ja yksitoista askelmaa lisäsi vielä tätä korkeutta. Jehan, jota raskas varustus haittasi, nousi vain verkalleen pitäen toisella kädellä kiinni porraspuista ja kantaen toisessa jousipyssyä. Päästyään puolitiehen, hän loi surumielisen silmäyksen siihen ruumiskasaan, joka peitti portaat.

— Voi! sanoi hän, tuo ruumisröykkiöhän on Iliadin viidennen laulun veroinen! — Sitten hän jatkoi kiipeämistään. Kulkurit seurasivat häntä. Heitä oli mies joka askelmalla. Kun näki tuon rautaselkäjuovan kohoavan pimeässä kesäyössä, olisi luullut näkevänsä terässuomuisen käärmeen matelevan kirkon seinää myöten. Jehan, joka viheltäen nousi etunenässä ja muodosti pään, teki mielikuvan täydelliseksi.

Vihdoin ylioppilas pääsi kaiteelle saakka ja kiipesi sen yli varsin keveästi koko kulkuri joukon riemuitessa. Päästyään siten linnan herraksi hän päästi ilohuudon, mutta vaikeni äkkiä kivettyneenä. Erään kuningaspatsaan takaa hän oli keksinyt Quasimodon kiiluvan silmän.

Ennen kuin kukaan muu ryntääjistä oli ehtinyt astua pengermälle, oli tuo kauhea kyttyräselkäinen yhdellä harppauksella syöksynyt portaitten luo, tarttunut sanaakaan sanomatta suurilla käsillään niiden päihin, työntänyt ne jättiläisvoimin seinästä ulommas, huojuttanut hetken noita ylhäältä alas saakka kulkureita täynnä olevia pitkiä, heiluvia portaita edestakaisin ja sitten äkkiä yliluonnollisella ponnistuksella töytäissyt ne ihmisineen päivineen torille päin. Tänä hetkenä vapisivat rohkeimmatkin. Silmänräpäyksen nuo sysätyt portaat seisoivat pystyasennossa aivan kuin kahden vaiheilla, alkoivat sitten huojahdella ja syöksyivät vihdoin kauheassa kuudenkymmenen jalan kaaressa taaksepäin torille ihmistaakkoineen nopeammin kuin nostosilta, jonka ketjut katkeavat. Kuului kauhea kirousten huuto, sitten kaikki oli hiljaista, ja vain joku vaivainen raajarikko ryömi esille ruumiskasoista.

Riemuhuutoa seurasi nyt tuskan ja vihan sorina. Quasimodo seisoi hievahtamatta nojaten käsivarsillaan kaiteeseen ja katsellen torille. Hän näytti vanhalta pitkätukkaiselta kuninkaalta ikkuna-aukossaan.

Jehan Frollo oli joutunut sangen arveluttavaan asemaan. Hän oli parvekkeella kahden kesken tuon pelottavan kellonsoittajan kanssa, erotettuna tovereistaan, jotka olivat kuudenkymmenen jalan korkuisen pystysuoran muurin juurella. Quasimodon huojuttaessa portaita ylioppilas oli rientänyt ovelle, jonka hän luuli olevan auki. Mutta se olikin kiinni. Kuuro oli pengermälle juostessaan sulkenut sen jälkeensä. Jehan oli silloin piiloutunut erään kivikuninkaan taakse ja tuijotti kyttyräselkää henkeä pidättäen ja yhtä säikähtäneen näköisenä kuin se onneton, joka liehitteli erään eläintarhan vartijan vaimoa ja eräänä iltana rakkauskohtaukseen mennessään erehdyksestä kiipesi väärästä kohdasta muurille ja kohtasi odottamatta jääkarhun.

Aluksi kuuro kellonsoittaja ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota; mutta vihdoin hän käänsi päänsä ja suoristautui äkkiä. Hän oli äkännyt ylioppilaan.

Jehan valmistautui ankaraan iskuun, mutta kuuro ei liikahtanutkaan; hän oli vain kääntynyt ylioppilaan puoleen ja katseli häntä.

— Ho! ho! sanoi Jehan, miksi katselet minua noin tuolla ainoalla surumielisellä silmälläsi?

Ja samalla tuo nuori hulivili jännitti salaa jousensa.

— Quasimodo! huusi hän, minä muutan liikanimesi. Tästä lähin nimitetään sinua sokeaksi.

Hän laukasi. Sulitettu nuoli suhahti ilmassa ja tunkeutui kyttyräselkäisen vasempaan käsivarteen. Quasimodo ei välittänyt siitä sen enempää kuin kuningas Faramond, jos hän olisi saanut naarmun. Hän tarttui nuoleen oikealla kädellään, veti sen haavasta, taittoi sen tyynenä polveaan vasten ja pikemminkin pudotti kuin heitti palaset maahan. Mutta Jehan ei enää ehtinyt ampua uudelleen. Taitettuaan nuolen Quasimodo ponnahti yhdellä harppauksella kuin heinäsirkka ylioppilaan kimppuun, jonka varustus litistyi töytäyksestä muuria vasten.

Ja nyt näki joukko soihtujen valossa hirvittävän näyn.

Quasimodo oli vasemmalla kädellään tarttunut ylioppilaan molempiin käsiin tämän seisoessa kauhusta mykistyneenä ja liikahtamattomana ja poimi oikealla ääneti uhkaavan hitaasti kaikki hänen varustuksensa, miekan, tikarit, kypärän, rintahaarniskan ja käsivarrensuojukset. Olisi luullut näkevänsä apinan kuorivan pähkinää. Quasimodo heitti pala palalta jalkoihinsa ylioppilaan rautakuoren.

Kun Jehan näki aseensa ja varustuksensa riisuttavan ja tunsi olevansa turvattomana noissa kauheissa käsissä, hän ei koettanutkaan puhua tuolle kuurolle, vaan alkoi julkeasti nauraa hänelle vasten kasvoja ja laulaa kuusitoistavuotiaan huolettomalla pelottomuudella siihen aikaan yleistä laulua:

Yhä kaupungillamme on näkö hieno ja huoleton, se vaikka ryöstetty on…

Hän ei ehtinyt pitkälle. Quasimodon nähtiin seisovan patsaskäytävän reunalla ja pitäen toisella kädellään ylioppilasta jaloista heiluttavan häntä syvyyden yllä kuin mitäkin linkoa. Sitten kuultiin kolahdus, aivan kuin luulipasta olisi lyöty seinää vasten, ja sen jälkeen putosi alas jotakin, joka noin kolmanneksen matkaa tehtyään tarttui erääseen seinänulkonemaan ja jäi siihen riippumaan. Se oli kuollut ruumis kahtia taittuneena, selkä katkenneena ja pääkallo särkyneenä.

— Kostoa! huusi Clopin.

— Rynnäkköön! kiljui väkijoukko.

— Kimppuun! kimppuun!

Syntyi kauhea ulvonta, johon sekaantui kaikki kielet, kaikki murteet, kaikki äänet. Ylioppilasraukan kuolema oli saattanut tämän lauman villiintyneen raivon valtaan. Joukon valtasi häpeä ja viha siitä, että niin kauan oli antanut kyttyräselkäisen pidättää hyökkääjiä kirkon edustalla. Tämä raivo sai heidät löytämään portaita, lisäsi soihtujen lukua, ja hetken päästä Quasimodo näki tuon kauhean muurahaispesän joka haaralta ryntäävän Notre-Damea vastaan. Kellä ei ollut portaita, hänellä oli köyttä, jossa oli solmuja, kellä ei ollut köyttä, hän kiipesi kuvanveistoksia myöten ylös kirkon julkisivua. He tarttuivat toistensa repaleihin. Mahdotonta oli vastustaa tätä hirvittäväin kasvojen hyökyä. Raivon liekit leimahtelivat heidän villeistä katseistaan, hiki valui virtoinaan heidän lianharmailta kasvoiltaan. Kaikki nuo irvistykset, kaikki tuo ilkeys vyöryi Quasimodoa kohden. Olisi luullut, että jokin toinen kirkko oli lähettänyt kaikki gorgoninsa, verikoiransa, ihmissutensa, paholaisensa, kaikki mielikuvituksellisimmat kuvanveistoksensa hyökkäämään Notre-Damea vastaan. Julkisivun kivikummitusten päällä oli kerros eläviä kummituksia.

Tällä välin oli torille ilmestynyt lukemattomia soihtuja. Tuo tähän saakka pimeässä esitetty kammottava näytelmä valaistiin äkkiä. Tuomiokirkon tori loi punertavan kajastuksen yötaivaalle, ja ylemmällä pengermällä palava rovio valaisi kauas kaupunkia. Tähän valovirtaan muodostivat Notre-Damen tornien varjokuvat, jotka kohosivat korkealle Pariisin kattojen yläpuolelle, laajan varjosyvennyksen. Kaupunki tuntui olevan liikkeellä. Hätäkellojen valitus kuului kaukaa. Kulkurit ulvoivat, läähättivät, kiroilivat, kiipesivät, ja Quasimodo, joka oli voimaton sellaista vihollista vastaan, vapisi mustalaistytön puolesta nähdessään noitten raivoisien kasvojen lähestyvän yhä lähemmäksi hänen pengermäänsä. Hän rukoili ihmettä taivaasta väännellen epätoivoisena käsiään.

V. Kammio, jossa Ranskan Ludvig herra lukee rukouksiaan

Lukija ei liene unohtanut, että Quasimodo hetkistä aikaisemmin kuin keksi kulkurien öisen kulkueen torninsa huipulta tarkastellessaan Pariisia oli nähnyt siellä ainoastaan yhden ainoan valon, pienen tähden, joka loisti erään Saint-Antoineportin luona sijaitsevan korkean ja synkän rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Tämä rakennus oli Bastilji, tämä tähti oli Ludvig XI:n kynttilä.

Kuningas Ludvig XI oli todellakin ollut jo kaksi päivää Pariisissa. Parin päivän päästä hän palasi jälleen Montilz-les-Tours'in linnaan. Hän kävi harvoin ja vain pikimmältään hyvässä Pariisissaan, jossa hänen turvanaan ei ollut riittävästi vallihautoja, hirsipuita eikä skotlantilaisia jousimiehiä.

Hän oli tänään valinnut Bastiljin yösijakseen. Hän ei ensinkään pitänyt suuresta Louvren huoneestaan, joka oli viiden neliösylen laajuinen ja jossa oli suuri uuni, kuusi suurta eläinveistosta ja kolmetoista suurta profeettaa sekä suuri, yksitoista jalkaa leveä ja kaksitoista jalkaa pitkä vuode. Hän häipyi tähän avaruuteen. Tuo täydellinen porvarikuningas piti Bastiljista ja sen pienestä huoneesta ja vuoteesta. Ja sitä paitsi Bastilji oli linnana Louvrea vankempi.

Se kammio, jonka kuningas oli varannut itselleen tuohon valtion vankilaan, ei ollut aivan pieni ja käsitti linnan erään pikkutornin ylimmän kerroksen. Se oli pyöreä suoja, joka oli sisustettu kiiltävillä olkimatoilla, jonka kattohirret oli koristeltu kullatuilla tinaliljoilla ja hirsien välit maalattu, jossa oli rikkaasti veistoksilla koristettu seinälaudoitus, joka oli täynnä kiiltäviä tinaruusuja ja maalattu kauniilla vaaleanvihreällä värillä, joka oli valmistettu maksaruohosta ja hienosta indigosta.

Tässä huoneessa oli vain yksi ikkuna, korkea suippokaari, joka oli varustettu messinkilankaverkolla ja rautaristikolla ja sen lisäksi hämärrytetty kauniilla lasiruuduilla, joihin oli maalattu kuninkaan ja kuningattaren vaakunat ja jotka olivat maksaneet kaksikymmentäkaksi souta ruudulta.

Huoneeseen johti vain yksi käytävä, yksi uudenaikainen pyörökaarityylinen ovi, joka oli varustettu verholla irlantilaisen puisen oviholvin kummassakin päässä, jollaisia taidokkaita, omituisesti valmistettuja puutöitä tapasi vielä sataviisikymmentä vuotta sitten useassa aatelistalossa. "Vaikka ne ovat rumia ja epämukavia", sanoo Sauval valittaen, "eivät vanhuksemme tahdo luopua niistä ja säilyttävät niitä kaikkien harmiksi."

Tässä huoneessa ei ollut lainkaan tavallisen huoneen kalustoa, ei penkkejä, ei kolmijalkoja, ei tavallisia arkunmuotoisia jakkaroita eikä liioin hienompia, pienten neljän soun pylvästen ja vastapylvästen kannattamia. Siellä ei ollut kuin yksi ainoa kokoontaitettava nojatuoli, muuten sangen komea: puuosiin oli maalattu ruusuja punaiselle pohjalle, istuin oli korallinpunaista kartuaaninahkaa, reunustettu pitkillä silkkiripsuilla ja kiinnitetty puuhun monilukuisilla kultanastoilla. Muiden tuolien puute osoitti, että yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus istua tässä huoneessa. Tuolin vieressä lähellä ikkunaa oli pöytä, jota peitti lintukuvioilla koristettu pöytäliina. Pöydällä oli tuhriintunut mustepullo, jokin pergamenttiliuska, pari kynää ja suuri pakotuskoristeinen hopeapikari. Hieman etäämmällä sievä uuni ja tummanpunaisella sametilla päällystetty ja kultaisilla kohokoristeilla varustettu rukouspalli. Ja vihdoin huoneen perällä tavallinen vuode, jota ympäröi punakeltaiset, pelkillä ripsuilla reunustetut damastiverhot ilman kultakuituja ja punoskoristeita. Tämä vuode, joka oli ollut Ludvig XI:n unen tai unettomuuden todistajana, oli vielä kaksisataa vuotta sitten nähtävänä erään valtioneuvoksen luona. Siellä sen näki vanha rouva Pilou, joka on tunnettu Cyrus'stä, jossa hän esiintyy nimellä Arricidie ja Elävä moraali.

Sellainen oli huone, jota nimitettiin "kammioksi, jossa Ranskan
Ludvig herra lukee rukouksiaan".

Johtaessamme lukijan tähän kammioon se oli hyvin hämärä. Iltasoitosta oli jo kulunut tunti, yö oli tulossa, ja niitä viittä henkilöä, jotka olivat huoneessa, valaisi yksi ainoa pöydällä lepattava vahakynttilä.

Ensimmäinen, johon valo lankesi, oli hovimies, pukeutuneena helakanpunaisiin, hopeajuovaisiin verkaisiin polvihousuihin ja kapotakkiin sekä riippuvahihaiseen, mustilla kirjailuilla koristettuun kultakankaiseen päällystakkiin. Tämän loistavan puvun kaikki poimut, joissa kynttilänvalo hohteli, näyttivät ikään kuin tulella lasitetuilta. Miehellä, jolla oli tämä puku, oli rinnassa vaakunansa kirjailtuna räikein värein: kannus ja sen alla astuva kuusipeura [le daim]. Vaakunan oikealla puolen oli öljypuunlehvä [olivier, öljypuu] ja vasemmalla kuusipeuransarvi. Tällä hovimiehellä oli vyössään kallisarvoinen tikari, jonka kullattu kahva oli taottu kypäränkoristeen muotoiseksi ja kruunattu kreivillisellä kruunulla. Hän oli ilkeän näköinen, ylpeäilmeinen ja ylväsryhtinen. Ensi silmäyksellä näki hänen kasvoillaan röyhkeyttä, toisella salakavaluutta.

Hän seisoi paljain päin ja pitkä pergamenttikäärö kädessä nojatuolin takana, jossa istui hyvin kumarainen henkilö vaatimattomissa pukimissa, polvi toisen päällä ja kyynärpää pöytään nojaten. Kuvitelkaa tuolla komealla kartuaani-istuimella kahta väärää säärtä, kahta laihaa, ahtaitten, mustien, kudottujen villahousujen peittämää reittä ja ruumista, jonka peitti turkiksilla reunustettu pitkä parkkumitakki, jonka kuluneista turkiksista näkyi enemmän nahkaa kuin karvaa; ja loppujen lopuksi vanhaa, tahraista, lyijykoristenauhalla ympäröityä, kehnoimmasta mustasta verasta tehtyä hattua. Kun tähän lisää likaisen patalakin, jonka reunan alta näkyi jokin haiven, on siinä kaikki, mitä istuvasta henkilöstä näkyi. Hänen päänsä oli painunut niin syvään rinnalle, ettei hänen varjoon peittyvistä kasvoistaan erottanut muuta kuin nenän pään, johon lankesi kynttilänvalo ja joka näytti pitkältä. Kurttuisen käden laihuudesta päättäen hän oli vanha ukko. Siinä istui Ludvig XI.

Jonkin matkan päässä heidän takanaan keskusteli hiljaisella äänellä kaksi henkilöä flanderilaispuvussa. He eivät seisseet niin etäällä varjossa, ettei joku niistä, jotka olivat olleet läsnä Gringoiren mysteerin esityksessä, olisi tuntenut heitä kahdeksi tärkeimmäksi flaamilaiseksi lähettilääksi, Willem Rymiksi, Gentin älykkääksi pormestariksi, ja Jacques Coppenoleksi, kansan suosimaksi sukankutojaksi. Kuten muistamme, olivat nämä miehet salaisissa poliittisissa suhteissa Ludvig XI:een.

Kauimpana huoneen pimeimmässä osassa lähellä ovea seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas jykevä, lyhyenläntä mies yllään sotavarustukset ja vaakunalla koristettu takki. Hänen nelikulmaiset, matalaotsaiset kasvonsa, jotka kaksi ulkonevaa silmää lävisti ja suuri suu halkaisi ja joiden korvat peittyivät kahden latistetun, suuren hiuskatoksen alle, muistuttivat koiraa ja tiikeriä.

Kaikki muut, paitsi kuningas, olivat paljain päin.

Kuninkaan vieressä seisova hovimies luki pitkää muistiinpanolistaa, jota hänen majesteettinsa näytti tarkkaavasti kuuntelevan. Flaamilaiset kuiskailivat keskenään.

— Jumaliste! mutisi Coppenole, olen väsynyt seisomaan. Eikö täällä sitten ole tuoleja?

Rym vastasi kieltävällä eleellä hymyillen levottomasti.

— Jumaliste! jatkoi Coppenole onnettomana siitä, että hänen oli pakko puhua niin hiljaa, tekeepä mieleni istuutua permannolle jalat ristiin, kuten teen sukankutomaliikkeessäni.

— Varokaa sitä tekemästä, mestari Jacques!

— Mitä! mestari Willem! pitääkö täällä sitten aina olla jaloillaan?

— Taikka polvillaan, sanoi Rym.

Samassa kuningas alkoi puhua. He vaikenivat.

— Viisikymmentä souta palvelijaimme pukuihin ja kaksitoista livreä kirjuriemme viittoihin! Tehän tuhlaatte kultaa tynnyrittäin! Oletteko hullu, Olivier?

Tätä sanoessaan vanhus kohotti päätään. Hänen kaulassaan näkyi
välkkyvän pyhän Mikaelin ritarikunnan kultainen kaulaketju.
Kynttilänvalo lankesi nyt hänen laihoille ja ärtyisille piirteilleen.
Hän tempasi pergamentin lukijan kädestä.

— Te saatatte meidät perikatoon! huusi hän silmäillen sisäänpainuneilla silmillään paperia. Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä me teemme niin suunnattomalla taloudella? Kaksi kappalaista kumpikin kymmenen livren ja yksi apulainen sadan soun palkalla kuussa! Yksi kamaripalvelija yhdeksälläkymmenellä livrellä vuodessa! Neljä kokkia, kukin sadankymmenen livren palkalla vuodessa! Yksi paistinkääntäjä, yksi liemikokki, yksi kastikekokki, yksi keittiömestari, yksi astiainkiillottaja, kaksi lakeijaa, kukin kymmenen livren palkalla kuussa! Kaksi keittiöpoikaa, kahdeksan livreä! Yksi tallirenki ja hänen kaksi apuriaan, kaksikymmentäneljä livreä kuussa! Yksi kantaja, yksi sokurileipuri, yksi leipuri, kaksi renkiä, kukin kuudenkymmenen livren palkalla vuodessa! Hevosenkengitysmestari, satakaksikymmentä livreä! Ja rahavarainhoitajamme, tuhatkaksisataa livreä, ja tarkastaja, viisisataa! — Mitä tämä on? Sehän on sulaa hulluutta! Palvelijaimme palkkaus ryöstää Ranskan putipuhtaaksi! Kaikki Louvren aarteethan sulavat sellaisessa menojen tulessa! Olemme pakotetut myymään pöytäastiamme! Ja ensi vuonna, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt (tässä hän kohotti hattuaan) suovat meidän elää, saamme juoda lääkejuomaamme tinatuopista!

Hän loi silmäyksen pöydällä välkkyvään hopeapikariin. Hän yski ja jatkoi:

— Mestari Olivier, suurten maiden hallitsijat, kuninkaat ja keisarit, eivät saa sallia tuhlausta taloudessaan, sillä siitä se leviää kulovalkeana ympäri maata. — Pane se mieleesi, mestari Olivier. Menomme paisuvat vuosi vuodelta. Se ei miellytä meitä. Mitä, Herra paratkoon! vuoteen 79 eivät ne nousseet yli kolmenkymmenenkolmen tuhannen livren. Vuonna 80 ne olivat nousseet neljäänkymmeneenkolmeen tuhanteen kuuteensataanyhdeksääntoista livreen, — muistan luvun mainiosti, — vuonna 81 kuuteenkymmeneenkuuteen tuhanteen kuuteensataankahdeksaankymmeneen livreen ja tänä vuonna, kautta kunniani! ne nousivat kahdeksaankymmeneen tuhanteen livreen! Neljässä vuodessa nousseet kaksinkertaisiksi. Ennen kuulumatonta!

Hän vaikeni hengästyneenä, sitten hän jatkoi kiivaasti:

— Näen ympärilläni ainoastaan väkeä, joka lihoo minun laihuudestani.
Te imette minusta kultakolikolta joka huokosesta!

Kaikki olivat ääneti. Se oli tuollainen vihanpuuska, jonka annetaan itsekseen purkautua. Hän jatkoi:

— Sen laita on samoin kuin tuon Ranskan aatelin anomuksen, että me uudistaisimme suuret kruununvirat! Virrat, paremmin sanoen! virrat, jotka nielevät varat tyhjiin! Ah! herrani! te sanotte, ettemme ole kuningas hallitessamme dapifero nullo, buticulario nullo! [ilman juomanlaskijaa ja hovimestaria!] Herra paratkoon, kyllä me näytämme heille, emmekö ole kuningas!

Tässä hän hymyili tietoisena mahtavuudestaan; hänen huono tuulensa haihtui ja hän kääntyi flaamilaisten puoleen:

— Katsokaahan, veli Willem, nuo leipomojen ylitarkastajat, ylimmäiset juomanlaskijat, ylimmäiset kamariherrat ja ylimmäiset hovimestarit eivät ole halvimman palvelijankaan arvoisia. — Muistakaa mitä sanon, veli Coppenole — ne eivät toimita mitään. Ollessaan noin hyödyttöminä kuninkaan ympärillä ne muistuttavat minusta Palatsin suuren kellon taululla olevia evankelistoja, jotka Philippe Brille hiljakkoin maalasi uudelleen. Ne ovat kullattuja, mutta ne eivät osoita aikaa, eikä kellonviisari niitä tarvitse.

Hän istui hetken mietteissään ja lisäsi sitten vanhaa päätään ravistaen:

— Ho! ho! Pyhän Neitsyen kautta, minä en olekaan Philippe Brille, enkä kultaa uudelleen noita suuria vasalleja. Olen samaa mieltä kuin kuningas Edvard: on pelastettava kansa ja hävitettävä herrat. — Jatka Olivier.

Tällä nimellä puhuteltu henkilö otti jälleen paperin käsiinsä ja alkoi lukea kovalla äänellä:

— "… Adam Tenonille, Pariisin kaupunginvoudin viraston sinetinvartijalle, hopeasta, valmistuksesta ja kaiverruksesta mainittujen sinettien uudistamiseksi, koska entiset vanhuutensa ja huonoutensa takia eivät enää kunnolla kelvanneet käytettäviksi — kaksitoista pariisilaista livreä.

"Guillaume Frèrelle neljä livreä, neljä pariisilaista souta Hôtel des Tournelles'in kahden kyyhkyslakan kyyhkysten ruokkimisen ja elättämisen korvaukseksi tammi-, helmi- ja maaliskuun ajalta tänä vuonna ja maksuksi siihen käytetyistä seitsemästä kuudenneksesta ohria.

"Eräälle fransiskaanimunkille erään rikollisen ripityksestä neljä pariisilaista souta."

Kuningas kuunteli äänesti. Tuon tuostakin hän yski. Tällöin hän vei pikarin huulilleen ja ryyppäsi kulauksen samalla virnistäen.

— "Tänä vuonna on oikeusistuimien määräyksestä toimitettu viisikymmentäkuusi kuulutusta torventoitotusten keralla Pariisin torilla. — Maksua ei ole vielä ilmoitettu.

"Kaivauksien toimeenpanosta Pariisissa ja muualla rahojen etsimistä varten, joita sanottiin sinne kätketyn, mutta mitään ei ole löydetty — neljäkymmentäviisi pariisilaista livreä."

— Kaivetaan maahan écu, jotta löydettäisiin kuparinen sou! sanoi kuningas.

— "Kuuden valkean lasiruudun asettamisesta Hôtel des Tournelles'iin sille kohdalle, missä rautahäkki on — kolmetoista souta. — Neljän vaakunakilven valmistuksesta ja luovuttamisesta petojen päiväksi kuninkaan käskystä ja hänen vaakunallaan koristettuina ruususeppeleen ympäröimänä — kuusi livreä. — Kahden uuden hihan asettamisesta kuninkaan vanhaan nuttuun — kaksikymmentä souta. — Rasvarasiaan kuninkaan saappaiden rasvaamista varten — viisitoista denieriä. — Uuden lätin rakentamiseen kuninkaan mustille sioille — kolmekymmentä pariisilaista livreä. — Erinäisiä väliseiniä, laudoituksia ja luukkuja varten Saint-Paulin leijonahäkkeihin — kaksikymmentäkaksi livreä."

— Kalliita elukoita, sanoi Ludvig XI. Mutta vähät siitä! se on oikeata kuninkaallista komeutta. Siellä on muuan punertava leijona, josta minä pidän sen sirouden vuoksi. — Oletteko nähnyt sen, mestari Willem? — Ruhtinailla pitää olla tuollaisia ihmeellisiä eläimiä. Meillä kuninkailla pitää olla koirina leijonia ja kissoina tiikereitä. Suuruus kuuluu kruunuille. Jupiteria palvelevain pakanain aikana antoivat keisarit sata leijonaa ja sata kotkaa, kun kansa uhrasi sata härkää ja sata lammasta. Se oli kammottavaa ja sangen kaunista. Ranskan kuninkailla on aina ollut tuollaista karjuntaa valtaistuimensa ympärillä. Minulle on kuitenkin siinä suhteessa tehtävä oikeutta, että kulutan niihin vähemmän rahoja kuin muut, ja että minulla on paljon vaatimattomampi kokoelma leijonia, karhuja, elefantteja ja leopardeja kuin muilla. — Jatkakaa, mestari Olivier. Tahdoimme sanoa tämän flaamilaisille ystävillemme.

Willem Rym kumarsi syvään, samalla kun Coppenole jurotti kuin kuriinkaan mainitsema karhu. Kuningas ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän oli nostanut pikarin huulilleen, mutta sylkäisi juoman suustaan ja sanoi:

— Uh! tuota kiusallista lääkejuomaa!

Lukija jatkoi:

— "Erään irtolaisen ylläpitoon, joka kuusi kuukautta on ollut teljettynä nylkyrin koppiin, koska ei olla tiedetty mitä hänelle tehdä, — kuusi livreä, neljä souta."

— Mitä? keskeytti kuningas. Elättää sellaista, joka pitää hirttää!
Herra paratkoon! en anna enää penniäkään tuohon elatukseen. —
Olivier, puhukaa asiasta herra d'Estoutevillelle ja ryhtykää vielä
tänä iltana valmistamaan tuon herran häitä hirsipuun kanssa. —
Jatkakaa.

Olivier teki kynnellään merkin irtolaisen kohdalle ja jatkoi:

— "Henriet Cousinille, Pariisin oikeuslaitoksen mestaajalle, kuusikymmentä pariisilaista souta, jotka hänelle on määrännyt Pariisin herra kaupunginvouti suuren lyömämiekan ostamista varten niiden henkilöiden teloittamiseksi, jotka rikostensa vuoksi ovat tuomitut mestattaviksi, sekä sen tuppea ja kaikkea muuta siihen kuuluvaa varten, kuin myös siksi, että hän on antanut teroittaa ja korjata vanhan miekan, joka vioittui ja sai lovia tehtäessä oikeutta Luxemburgin Ludvig herralle, kuten vieläkin selvästi näkyy…" Kuningas keskeytti:

— Riittää. Myönnän summan mielelläni. Sellaisia menoja en surkeile.
Niitä rahoja en ole koskaan katunut. — Jatkakaa.

— "Suuren häkin uudestaan rakentamiseen…"

— Ah! sanoi kuningas ja tarttui molemmin käsin tuolin käsinojiin, tiesin vallan hyvin, että jokin seikka oli tuonut minut tänne Bastiljiin. — Odottakaa, mestari Olivier. Tahdon itse nähdä häkin. Te luette minulle, mitä se on maksanut, sillä aikaa, kun tarkastan sitä. — Tulkaa katsomaan, herrat flaamilaiset. Se on näkemisen arvoinen.

Samassa hän nousi, tarttui lukijan käsivarteen, viittasi ovella seisovaa äänetöntä henkilöä käymään edellä, flaamilaisia seuraamaan jäljessä ja lähti huoneesta.

Kuninkaalliseen seurueeseen liittyi oven ulkopuolelta kiireestä kantapäähän rautaan pukeutuneita sotilaita ja nuoria, soihtuja kantavia hovipoikia. Kuljettiin siten jonkin aikaa tuon synkän linnan sokkeloissa portaita ja käytäviä myöten, jotka osaksi kulkivat itse muureissa. Bastiljin päällikkö kulki etunenässä ja antoi avata ovia vanhalle, sairaalle kumaraiselle kuninkaalle, joka yski vähän väliä.

Jokaisella ovella oli kaikkien pakko kumartua lukuunottamatta vanhuuden kutistamaa kuningasta.

— Hm! mutisi hän ikeniensä välitse, sillä hänellä ei enää ollut hampaita, olemme valmiit astumaan haudan portista sisälle. Matala ovi kumaraista kulkijaa varten.

Kun vihdoin oli astuttu viimeisestä ovesta, joka oli varustettu niin monella lukolla ja salvalla, että sen avaamiseen meni neljännestunti, saavuttiin korkeaan ja suureen holvattuun saliin, jonka keskellä näkyi soihtujen valossa tiilistä, hirsistä ja raudasta rakennettu nelikulmainen komero. Tuo valtava kuutio oli ontto sisältä. Se oli noita kuuluisia valtiollisten vankien häkkejä, joita nimitettiin kuninkaan tyttösiksi. Seinissä oli pari kolme pientä ikkunaa, joissa oli niin tiheät ja paksut rautaristikot, ettei ruutua lainkaan näkynyt. Ovena oli suuri kivipaasi aivan kuin haudoissa. Sellaisista ovista astutaan vain sisälle. Vainaja oli tässä kuitenkin elävä.

Kuningas alkoi hitaasti astuskella tuon pienen rakennuksen ympäri ja tarkastaa sitä huolellisesti, sillä aikaa kun häntä seuraava mestari Olivier luki paperiaan:

— "Suuren häkin uudestaan rakentamiseen jykevistä pölkyistä nurkka- ja alushirsineen yhdeksän jalkaa pitkäksi, kahdeksan jalkaa leveäksi ja seitsemän jalkaa korkeaksi lattiasta kattoon, jonka häkin seinät ovat sileiksi hakatut ja raudoituksella vahvistetut, joka sijaitsee eräässä Saint-Antoinen linnakkeen tornihuoneessa ja jossa herramme kuninkaan käskystä säilytetään erästä vankia, joka ennen asui eräässä ränsistyneessä ja heikossa häkissä. — Mainittuun uuteen häkkiin on käytetty yhdeksänkymmentäkuusi poikkiparrua ja viisikymmentäkaksi pystyparrua sekä kymmenen alushirttä, pituudeltaan kolme syltä; ja yhdeksäntoista kirvesmiestä on kaksikymmentä päivää Bastiljin pihalla piilunnut, sahannut ja veistänyt mainittuja hirsiä…"

— Kaunista, lujaa tammea! sanoi kuningas ja naputti sormellaan hirsiseinää.

— "… Tähän häkkiin", jatkoi lukija, "on mennyt kaksisataaviisikymmentä paksua, kahdeksan ja yhdeksän jalan pituista rautatankoa muttereineen, peltilevyineen ja siderautoineen painaen koko mainittu rautamäärä kolmetuhatta seitsemänsataakolmekymmentäviisi livreä; lisäksi kahdeksan paksua rautahaarukkaa sinkilöineen ja kynsineen häkin kiinnittämistä varten painaen yhteensä kaksisataakahdeksantoista livreä, lukuunottamatta rautaisia ikkunaristikkoja siihen huoneeseen, jossa häkki sijaitsee, rautasalpoja huoneen oveen ynnä muita tarvikkeita…"

— Onpa siinä rautaa yhden hengen osalle! sanoi kuningas.

"… Kaikki nousten kolmeensataanseitsemääntoista livreen viiteen souhun, seitsemään denieriin."

— Herra paratkoon! huudahti kuningas.

Tämän Ludvig XI:n lempikirouksen kuultuaan tuntui joku liikahtavan häkin sisässä; sieltä kuului kahleitten kalinaa lattiaa vasten ja heikko ääni, joka tuntui tulevan haudasta, sanoi:

— Teidän majesteettinne! armoa! armoa!

Puhujaa ei voinut nähdä.

— Kolmesataaseitsemäntoista livreä viisi souta seitsemän denieriä! toisti Ludvig XI.

Häkistä kuuluva valittava ääni oli saanut kaikki läsnäolijat, yksinpä mestari Olivier'nkin kauhistumaan. Kuningas yksin oli sen näköinen kuin ei olisi kuullut mitään. Hänen käskystään mestari Olivier jatkoi lukemistaan. Hänen majesteettinsa jatkoi aivan levollisena häkin tarkastusta.

— "… Sitä paitsi on maksettu eräälle muurarille, joka on tehnyt ikkunoihin kolot rautaristikoita varten ja muurannut huoneen lattian, koska se ei olisi muuten kestänyt tämän häkin painoa, kaksikymmentäseitsemän livreä neljätoista pariisilaista souta…"

Ääni alkoi uudelleen valittaa:

— Armoa! teidän majesteettinne! Minä vannon teille, että petoksen teki Angers'in herra kardinaali, enkä minä.

— Olipa se aika muurari! sanoi kuningas. Jatka, Olivier.

Olivier jatkoi:

— "… Eräälle puusepälle ikkunoista, vuoteesta, reikätuolista ynnä muista esineistä kaksikymmentä livreä kaksi pariisilaista souta…"

Ääni valitti edelleen:

— Ah! teidän majesteettinne, ettekö kuuntele minua lainkaan? Minä vannon teille, että minä en kirjoittanut kirjettä monseigneur de Guyennelle, vaan herra kardinaali La Balue!

— Puuseppä on kallis, huomautti kuningas. — Siinäkö kaikki?

— Ei, teidän majesteettinne. — "… Eräälle lasinleikkaajalle ikkunaruutujen asettamisesta mainittuun huoneeseen neljäkymmentäkuusi souta kahdeksan pariisilaista denieriä."

— Armahtakaa! teidän majesteettinne. Eikö riitä, että koko minun omaisuuteni on annettu tuomareilleni, hopea-astiani herra de Torcylle, kirjastoni mestari Pierre Doriollelle, seinäverhoni Roussillonin kuvernöörille? Olen viaton. Neljätoista vuotta olen värissyt vilusta rautahäkissä. Armahtakaa, teidän majesteettinne! se palkitaan teille taivaassa.

— Mestari Olivier, sanoi kuningas, kaiken kaikkiaan?

— "Kolmesataakuusikymmentäseitsemän livreä kahdeksan souta kolme denieriä pariisilaista rahaa."

— Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Siinäpä hävytön häkki! Ja hän tempasi luettelon mestari Olivier'n käsistä ja alkoi itse laskea sormillaan tarkastaen vuoroin häkkiä, vuoroin luetteloa. Silloin kuultiin vangin nyyhkyttävän. Se teki kamalan vaikutuksen, ja läsnäolijat katsahtivat kalveten toisiinsa.

— Neljätoista vuotta, teidän majesteettinne! neljätoista vuotta! huhtikuusta saakka vuonna 1469. Jumalan pyhän äidin nimessä, teidän majesteettinne, kuulkaa minua! Te olette koko tämän ajan nauttinut auringon paisteesta. Minä, viheliäinen vanki, enkö minä enää koskaan saa nähdä päivän valoa? Armoa, teidän majesteettinne! Olkaa sääliväinen. Lempeys on kaunis kuninkaallinen hyve, joka voittaa vihanpuuskat. Luuletteko, teidän majesteettinne, että kuolinhetkenä on kuninkaalle suurta lohtua siitä, ettei ole jättänyt ainoatakaan rikosta rankaisematta? Muuten en ole pettänyt teidän majesteettianne, sen teki Angers'in kardinaali. Ja minulla on jalassa ylen raskas kahle ja sen päässä suuri rautapuntti, paljoa painavampi kuin kohtuullista on. Ah! teidän majesteettinne! säälikää minua!

— Olivier, sanoi kuningas päätään puistaen, huomaan että muurilaasti on laskettu kahdeksikymmeneksi souksi mitalta, vaikka se ei maksa kuin kaksitoista. Tehkää uudelleen tämä lasku.

Hän käänsi selkänsä häkille ja alkoi tehdä lähtöä huoneesta. Vanki raukka huomasi soihdun valon ja äänien häipymisestä, että kuningas poistui ja huusi epätoivoisesti:

— Teidän majesteettinne! teidän majesteettinne!

Ovi sulkeutui. Hän ei nähnyt enää mitään, eikä kuullut muuta kuin vanginvartijan rämeän äänen, joka lauloi hänen korvaansa laulua:

Herra Jean Balue, tuho lähestyy, ei hiippaa enää sulla; Verdunin herran myös vietiin kerran; ei taida takaisin tulla.

Kuningas palasi ääneti takaisin kammioonsa, ja hänen seurueensa seurasi häntä vangin viimeisten vaikerrusten kauhistamana. Äkkiä hänen majesteettinsa kääntyi Bastiljin kuvernöörin puoleen:

— Kesken kaiken, sanoi hän, oliko tuossa häkissä joku?

— Oli Herran tähden, teidän majesteettinne! vastasi kuvernööri hämmästyneenä kysymyksestä.

— Ja kuka siis?

— Verdunin herra piispa.

Kuningas tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Mutta se oli hänen hulluuttaan.

— Ah! sanoi hän sen näköisenä kuin ensi kertaa ajattelisi koko asiaa, Guillaume de Harancourt, herra kardinaali La Baluen ystävä. Aika hyvänahkainen.

Hetken päästä avattiin kammion ovi ja suljettiin jälleen noiden viiden henkilön jälkeen, jotka lukija näki siellä tämän luvun alussa ja jotka siellä nyt asettuivat entisille paikoilleen entisiin asentoihinsa ja jatkoivat kuiskailuaan.

Kuninkaan poissaolon aikana oli hänen pöydälleen tuotu muutamia kirjeitä, joiden sinetit hän itse mursi. Sitten hän alkoi kiireesti lukea niitä toista toisensa jälkeen, viittasi mestari Olivier'ta, joka näytti suorittavan ministerin toimia, tarttumaan kynään ja ilmaisematta hänelle kirjeitten sisältöä alkoi hiljaa sanella hänelle vastauksia, jotka hän pöydän ääreen polvistuen kirjoitti epämukavassa asennossa.

Willem Rym kuunteli.

Mutta kuningas puhui niin hiljaa, että flanderilaiset saattoivat hänen sanelustaan kuulla vain silloin tällöin joitakin erillisiä ja käsittämättömiä pätkiä:

—… Hedelmällisillä seuduilla edistää kauppaa ja hedelmättömillä teollisuutta… — Näyttää englantilaisille herroille meidän neljää pommitykkiämme, Landres'ia, Brabantia, Bourg-en-Bressea, Saint-Omeria… — Tykistön ansiota on, että sotia käydään nykyään harkitummin… — Ystävällemme herra de Bressuirelle… — Sotajoukkoja ei voida pitää yllä ilman veroja… — Jne.

Kerran hän korotti äänensä:

— Herra paratkoon! Sisilian herra kuningas sinetöi kirjeensä keltaisella lakalla aivan kuin Ranskan kuningas. Teemme ehkä väärin, että sallimme hänen niin tehdä. Komea Burgundin serkkuni ei hyväksynyt vaakunakilpiä, joissa oli punainen pohja. Hallitsijasukujen suuruus vakiintuu etuoikeuksien loukkaamattomuudesta. Huomaa se, veli Oliver.

Toisen kerran hän sanoi:

— Ohhoh! onpa siinä paksu kirje! Mitähän veljemme keisari meille ilmoittaa?

Hän alkoi silmäillä kirjettä huudahtaen silloin tällöin:

— Todellakin! Saksa on aivan uskomattoman suuri ja mahtava. —
Mutta älkäämme unohtako vanhaa sananlaskua: Kaunein kreivikunta on
Flanderi; kaunein herttuakunta Milano; kaunein kuningaskunta Ranska.
— Eikö niin herrat flaamilaiset?

Tällä kertaa kumarsi Coppenolekin yhdessä Willem Rymin kanssa.
Sukankutojan isänmaallisuutta oli kutkutettu.

Viimeinen kirje sai Ludvig XI:n silmäkulmat rypistymään.

— Mitä tämä on? huudahti hän. Kanteita ja valituksia linnueitamme vastaan Pikardiassa! Olivier kirjoittakaa heti paikalla herra marsalkka de Rouault'lle. — Että kuri höltyy. — Että henkivartioväen santarmit, aatelisjunkkarit, tarkka-ampujat ja sveitsiläiset kohtelevat kansaa huonosti kaikella tavalla. Että sotilaat eivät tyydy edes siihen, mitä talonpoikain taloissa on tarjottavana, vaan pakottavat heitä lyönneillä ja iskuilla noutamaan kaupungista viiniä, kalaa, mausteita ja muuta tarpeetonta. — Että herra kuningas tietää sen. — Että me aiomme suojella kansaamme vääryyksiltä, varkauksilta ja rosvouksilta. — Että se on tahtomme, Pyhän Neitsyen nimessä! — Ettei meitä muuten miellytä, että viulunvinguttajat, parturit ja kuormarengit käyvät pukeutuneina samettiin, silkkiin ja kultaketjuihin aivan kuin ruhtinaat. — Että sellainen turhamaisuus ei ole Jumalalle mieleistä. — Että me, joka olemme aatelinen, tyydymme takkiin, jonka kangas maksaa kuusitoista pariisilaista souta kyynärä. — Että herrat kuormarengit voivat vallan hyvin alentua käyttämään samaa lajia, hekin! — Käskemme ja teemme tiettäväksi. — Ystävällemme herra de Rouault'lle. — Hyvä.

Hän saneli tämän kirjeen korkealla, pontevalla äänellä ja puuskittain. Juuri kun hän sai lopetetuksi, aukeni ovi, ja sisään syöksyi muuan henkilö kauhistuneen näköisenä ja huutaen:

— Teidän majesteettinne! kansanmeteli Pariisissa!

Ludvig XI:n vakavat kasvonpiirteet jännittyivät, mutta tämä mielenliikutuksen ainoa näkyvä ilmaus katosi salaman nopeasti. Hän hillitsi itsensä ja sanoi rauhallisen ankarasti:

— Veli Jacques, kylläpä te ryntäätte sisään!

— Teidän majesteettinne! kapina! jatkoi ystävä Jacques hengästyneenä.

Kuningas oli noussut ja tarttui häntä kovakouraisesti käsivarteen kuiskaten vihastuneena hänen korvaansa, niin että hän yksin sen kuuli, ja luoden salaisen silmäyksen flaamilaisiin:

— Vaikene tai puhu hiljaa!

Tulija ymmärsi ja alkoi hänelle hiljaa kertoa voimakkain värein tapahtumaa, kuninkaan levollisena kuunnellessa, samalla kun Willem Rym kiinnitti Coppenolen huomiota vasta tulleen kasvoihin, pukuun, hänen turkisvuoriseen huppuunsa, caputia jourrata, hänen lyhyeen viittaansa, epitogia curta, ja hänen mustaan samettipukuunsa, josta hänet tunsi kamarioikeuden presidentiksi.

Tuskin oli tämä henkilö ehtinyt hieman selittää kuninkaalle asiaa, kun tämä jo huudahti nauraen:

— Todellakin! puhukaa ääneen, veli Coictier! Miksi puhutte noin hiljaa? Pyhä Neitsyt tietää, ettei meillä ole mitään salattavaa hyviltä ystäviltämme flaamilaisilta.

— Mutta, teidän majesteettinne…

— Puhukaa ääneen!

"Veli Coictier" ei saanut hämmästyksissään sanaa suustaan.

— Siis, jatkoi kuningas, — mutta puhukaa, herrani, — on siis kansanmeteli hyvässä Pariisissamme?

— Niin on, teidän majesteettinne.

— Ja joka on suunnattu, sanotte te, Oikeuspalatsin voutia vastaan.

— Siltä näyttää, vastasi tulija änkyttäen, hämmästyneenä äkillisen ja selittämättömän käänteen johdosta kuninkaan ajatuksenjuoksussa.

Ludvig XI jatkoi:

— Missä vartiosto kohtasi joukon?

— Kun se suuresta kulkuripesästä kulki Pont-aux-Changeurs'ille. Kohtasin sen itsekin, kun teidän majesteettinne käskystä olin matkalla tänne. Kuulin muutamien joukosta huutavan: Alas palatsivouti!

— Ja mitä heillä on voutia vastaan?

— No! sanoi mestari Jacques, hän on heidän herransa.

— Todellakin!

— Niin, teidän majesteettinne. Ne ovat Ihmeiden pihan roistoja. He ovat jo kauan valittaneet voutia vastaan, jonka alustalaisia he ovat. He eivät tahdo tunnustaa hänen tuomio-oikeuttaan eivätkä hänen vero-oikeuttaan.

— Niinkö! virkkoi kuningas tyytyväisenä hymyillen, mitä hän turhaan koetti salata.

— Kaikissa valituksissaan parlamentille, jatkoi mestari Jacques, — he väittävät, ettei heillä ole kuin kaksi herraa, teidän majesteettinne ja jumalansa, joka varmaankin on piru.

— Hohhoh! sanoi kuningas.

Hän hykersi käsiään ja nauroi tuota sisäistä naurua, joka saa kasvot säteilemään. Hän ei voinut salata iloaan, vaikka hän tuon tuostakin koetti saada ilmeensä vakavaksi. Kukaan ei käsittänyt, mitä hänessä tänä hetkenä liikkui, ei edes mestari Olivier. Hän istui hetken vaiti mietteissään, mutta tyytyväisen näköisenä.

— Onko heitä paljonkin? kysyi hän äkkiä.

— On varmasti, teidän majesteettinne, vastasi mestari Jacques.

— Miten paljon?

— Ainakin kuusituhatta.

Kuningas ei voinut pidättyä sanomasta: — Hyvä! — Sitten hän kysyi:
— Ovatko he aseistettuja?

— Ovat, keihäillä, viikatteilla, pyssyillä, kuokilla ja muilla sangen vaarallisilla aseilla.

Kuningasta ei tämä luettelo näyttänyt lainkaan huolestuttavan.
Mestari Jacques luuli olevansa velvollinen lisäämään:

— Jollei teidän majesteettinne heti lähetä voudille apua, hän on hukassa.

— Me lähetämme, sanoi kuningas koettaen näyttää vakavalta. Hyvä. Tietenkin lähetämme. Herra vouti on ystävämme. Kuusituhatta! Aika sisukkaita narreja! Heidän rohkeutensa on ihmeellinen ja me olemme siitä sangen närkästyksissämme. Mutta meillä on vähän väkeä täällä tänä yönä. — Huomisaamuna on aikaa.

Mestari Jacques huudahti:

— Heti paikalla, teidän majesteettinne! Huomiseen mennessä on voudin talo ehditty ryöstää vaikka kaksikymmentä kertaa, hänen arvoansa häväistä ja hänet itsensä hirttää. Jumalan tähden, teidän majesteettinne! lähettäkää ennen huomisaamua.

Kuningas katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:

— Sanoin teille, huomisaamuna.

Se oli noita katseita, joihin ei vastata mitään. Hetken vaitiolon jälkeen virkkoi Ludvig XI:

— Veli Jacques, tehän voitte sen sanoa? Miten laajalle ulottui… ulottuu, oikaisi hän, voudin läänioikeus?

— Teidän majesteettinne, palatsivoudilla on Calandre-katu Herberie-kadulle saakka, Saint-Michel-tori ja Les Mureaux'ksi nimitetty Notre-Dame des Champs (tässä Ludvig XI kohotti hattuaan) kirkon luona oleva alue, jossa on kolmetoista taloa, lisäksi Ihmeiden piha, pitaalisairaalan alue, jota nimitetään Banlieueksi, lisäksi viertotie, joka alkaa tästä sairaalasta ja päättyy Saint-Jacques-porttiin. Tällä alueella on hänellä täysi tuomiovalta, vero-oikeus, täysi herruus.

— Kas vain! sanoi kuningas ja hypisteli oikealla kädellä vasenta korvaansa, onhan siinä sievoinen palanen kaupunkiani. Niin, tuon kaiken kuningas herra vouti oli.

Tällä kertaa hän ei oikaissut sanojaan. Hän jatkoi uneksien ja ikään kuin itsekseen puhuen:

— Mainiota, herra vouti! teillä oli hampaissanne kaunis lohkare
Pariisiamme!

Äkkiä hän puhkesi puhumaan:

— Herra paratkoon! Mitä ovatkaan nuo ihmiset, jotka väittävät omaavansa vero-, tuomio- ja käskijävallan meillä, joilla on tullipuomeja kautta koko maan, tuomioistuimia ja pyöveleitä joka torilla kansamme seassa, niin että ranskalaiset ovat luulleet, että heillä on yhtä monta kuningasta kuin hirsipuuta, aivan kuin kreikkalaiset luulivat, että on yhtä monta jumalaa kuin heillä oli lähteitä, ja persialaiset, että on yhtä monta jumalaa kuin tähtiä! Herra paratkoon! tämä asiaintila on sietämätön, eikä tuo sekasotku miellytä minua. Tahtoisinpa tietää, onko Pariisissa muuta verottajaa Jumalan armosta kuin kuningas, muuta tuomioistuinta kuin meidän parlamenttimme, muuta hallitsijaa tässä valtakunnassa kuin me! Kunniani kautta! on välttämätöntä, että se päivä pian koittaa, jolloin ei Ranskassa ole kuin yksi kuningas, yksi herra, yksi tuomari, yksi mestaaja, niin kuin paratiisissa on vain yksi Jumala!

Hän kohotti taas hattuaan ja jatkoi yhä mietteissään sen näköisenä ja sellaisella äänenpainolla kuin metsästäjä, joka kiihottaa koiriaan:

— Kas niin! kansani! sillä lailla! murskaa nuo väärät herrat! tee tehtäväsi! Joudu! joudu! ryöstä ne, hirtä ne, hävitä ne!… Ah! te tahdotte olla kuninkaita, herrani? Niin! kansa! kas niin!

Tässä hän äkkiä pysähtyi, puraisi huultansa, ikään kuin pidättääkseen ajatusta, jonka oli jo puoliksi ilmaissut, silmäili läpitunkevalla katseellaan vuoroin jokaista huoneessa olijaa, otti äkkiä hatun päästään molemmin käsin, katseli sitä ja sanoi sille:

— Oh! minä polttaisin sinut, jos tietäisit, mitä nyt päässäni liikkuu!

Senjälkeen hän silmäsi taas huoneessa olijoita vaanivasti ja pelokkaasti kuin luolaansa vetäytyvä kettu:

— Yhdentekevää! me autamme herra voutia. Pahaksi onneksi on meillä vain vähän väkeä täällä tällä haavaa sellaista väkijoukkoa vastaan. Meidän on odotettava huomiseen. Palautetaan järjestys Citéhen ja kaikki vangitut hirtetään.

— Kesken kaiken, teidän majesteettinne! sanoi Coictier, unohdin ensi hätäkässä, että vartijat vangitsivat kaksi joukosta jälkeen jäänyttä kulkuria. Jos teidän majesteettinne haluaa nähdä miehiä, niin he ovat täällä.

— Haluanko nähdä heitä! huudahti kuningas. Mitä! Herra paratkoon! ja sellaiset asiat sinä unohdat! — Juokse, Olivier! tuo heidät heti tänne!

Mestari Olivier lähti ja palasi hetken kuluttua takaisin mukanaan kaksi vankia henkivartioväen jousimiesten välissä. Toinen, jolla oli suuret, typerät kasvot, oli humalaisen ja hämmästyneen näköinen. Hän oli ryysyinen ja astui notkuvin polvin ja laahustaen. Toisella oli kalpeat, hymyilevät kasvot, jotka lukija jo tuntee.

Kuningas katseli heitä hetken ääneti ja kääntyi sitten äkkiä ensimmäisen puoleen:

— Mikä on nimesi?

— Gieffroy Pincebourde.

— Mikä sinä olet?

— Kulkuri.

— Mitä aioit tehdä tuossa kirotussa metelissä?

Kulkuri katsoi kuninkaaseen ja heilautti käsiään tylsän näköisenä. Siinä oli tuollainen huonorakenteinen pää, jossa älyllä on miltei yhtä heikot edellytykset viihtyä kuin liekillä kynttilänsammuttimen peitossa.

— En tiedä, sanoi hän. Muut menivät, minä seurasin.

— Ettekö aikoneet hävyttömästi hyökätä Palatsin voudin kimppuun ja ryöstää hänen talonsa?

— Tiedän vain että mentiin hirttämään jotakin jonnekin. Siinä kaikki.

Muuan sotamies näytti kuninkaalle puutarhaveistä, joka oli otettu kulkurilta.

— Tunnetteko tämän aseen? kysyi kuningas.

— Tunnen, se on minun veitseni. Olen viinitarhuri.

— Ja onko tämä mies toverisi? lisäsi Ludvig XI osoittaen toista vankia.

— Ei. En tunne häntä.

— Riittää, sanoi kuningas. Ja tehden sormellaan merkin vaiteliaalle henkilölle, joka liikkumattomana seisoi ovella ja josta jo olemme lukijalle maininneet, hän lisäsi:

— Tristan ystävä, siinä on mies sinulle.

Tristan l'Hermite kumarsi. Hän antoi hiljaa määräyksen kahdelle jousimiehelle, jotka veivät kulkurin pois.

Tällä välin oli kuningas lähestynyt toista vankia, joka hikoili ankarasti.

— Nimesi?

— Teidän majesteettinne, Pierre Gringoire.

— Ammattisi?

— Filosofi, teidän majesteettinne.

— Miten rohkenet, hupsu, lähteä hyökkäykseen ystäväämme Palatsin herra voutia vastaan, ja mitä sanot tästä kansanmetelistä?

— Ei, teidän majesteettinne, se on erehdys. Se on onneton kohtalo. Minä teen murhenäytelmiä. Minä rukoilen, että teidän majesteettinne kuuntelisi minua. Olen runoilija. Minun ammattilaisiani ajaa surumielisyys kuljeksimaan öisin kaduilla. Satuin kulkemaan siellä päin tänä iltana. Se oli pelkkä sattuma. Minut pidätettiin vääryydellä. Olen syytön tähän porvarismyrskyyn. Teidän majesteettinne näki, ettei kulkuri tuntenut minua. Minä vannon teidän majesteetillenne…

— Vaikene! sanoi kuningas kahden lääkejuomakulauksen välillä. Sinä vaivaat meidän päätämme loruillasi.

Tristan l'Hermite lähestyi Gringoirea ja osoitti häntä sormellaan:

— Teidän majesteettinne, hirtetäänkö tämäkin? Ne olivat ensimmäiset sanat, mitkä hän lausui:

— Noh! vastasi kuningas välinpitämättömästi. Enpä tiedä, mikä siitä estäisi.

— Minäpä tiedän paljonkin, minä! sanoi Gringoire.

Filosofimme oli tänä hetkenä oliivia viheriämpi. Kuninkaan kylmästä ja välinpitämättömästä ilmeestä hän huomasi, että hänen ainoa pelastuksensa oli hyvin korkealentoisissa sanoissa, ja heittäytyen Ludvig XI:n jalkoihin hän huudahti epätoivoisesti viittoillen:

— Teidän majesteettinne! suvaitkaa kuunnella minua. Teidän majesteettinne! älkää murskatko ukkosella niin vähäpätöistä oliota kuin minua! Jumalan valtava salama ei iske vuohenkaaliin. Teidän majesteettinne, olette ylen korkea ja mahtava hallitsija, säälikää kunniallista miesraukkaa, joka yhtä vähän kykenee saamaan aikaan meteliä kuin jääpuikko iskemään kipinää! Kaikkein armollisin majesteetti, hyväntahtoisuus on sekä leijonan että kuninkaan hyve. Voi! ankaruus vain vieroittaa mieliä, rajut tuulenpuuskat eivät voi riuhtaista kulkijalta viittaa, mutta aurinko lämmittää häntä säteillään vähitellen siihen määrään, että saa hänet riisuutumaan paitasilleen. Teidän majesteettinne, te olette aurinko. Minä vakuutan teille, korkea herrani ja kuninkaani, etten ole mikään kulkuri, varas tai hurjastelija. Kapina ja rosvous eivät kuulu Apollon pojille. Minä en ole niitä, jotka syöksyvät niihin pilviin, joista kapinan ukkonen jyrähtelee. Olen teidän majesteettinne uskollisia alamaisia. Yhtä arka kuin miehen on oltava vaimonsa kunniasta, yhtä kiitollinen kuin pojan on oltava isänsä rakkaudesta, niin on hyvän alamaisen oltava kuninkaansa kunniasta; hänen pitää kuihtua innosta hänen huoneensa hyväksi ja hänen suuruutensa kohottamiseksi. Kaikki muut intohimot jotka hänet vallannevatkin ovat sulaa hulluutta. Ne ovat valtiolliset mielipiteeni teidän majesteettinne. Älkää siis kyynärpäistä kuluneen pukuni vuoksi arvelko minua kapinoitsijaksi ja rosvoksi. Jos armahdatte minut, teidän majesteettinne, kulutan sen polviltakin rukoillessani Jumalaa joka aamu ja ilta. Voi! en ole suinkaan rikas, se on totta. Olenpa lisäksi hieman köyhäkin. Mutta en silti huono ihminen. Eihän köyhyys ole minun vikani. Jokainenhan tietää, ettei kaunokirjallisuudesta kiskota suuria rikkauksia, ja niillä jotka ovat parhaiten perehtyneet hyviin kirjoihin, ei aina ole takkavalkeaa talvisin. Lainvääristelijät vievät kaikki jyvät, eivätkä jätä muuta kuin oljet muille oppineille ammateille. On olemassa neljäkymmentä sangen mainiota sananlaskua filosofien kuluneesta viitasta. Oh! teidän majesteettinne, lempeys on ainoa valo, joka voi valaista suuren sielun sisintä. Lempeys kantaa soihtua kaikkien muitten hyveitten edellä. Ilman sitä ovat ne sokeita, jotka hapuillen etsivät Jumalaa. Armahtavaisuus, joka on samaa kuin lempeys, synnyttää alamaisissa rakkautta, joka on ruhtinasten paras henkivartija. Mitäpä teitä haittaa, teidän majesteettinne, joka häikäisette kaikkien kasvot, jos maailmassa on yksi miesraukka enemmän? viaton filosofiraukka, joka tyhjin kukkaroin ja tyhjin vatsoin harhailee puutteen pimeydessä? Olen lisäksi oppinut, teidän majesteettinne. Suuret kuninkaat ovat aina pitäneet kirjallisuuden suojelemista helmenä kruunussaan. Herkules ei halveksinut arvonimeä Musagetes. Mathias Corvinus suosi Jehan de Monroyalia, matematiikan kaunistusta. Mutta oppineen hirttäminen on huonoa kirjallisuuden suojelemista. Mikä häpeätahra Aleksanterin maineelle, jos hän olisi hirttänyt Aristoteleksen! Sellainen vetäisy ei olisi mikään pieni kaunistava ihotäplä hänen maineensa kasvoilla, vaan ilkeä, rumentava mätähaava. Teidän majesteettinne! olen tehnyt sangen hyvän häärunoelman Flanderin prinsessalle ja hänen korkeudelleen dauphinille. Se ei ole minkään kapinoitsijan työtä. Teidän majesteettinne näkee, etten ole mikään tietämätön musteentuhrija, vaan oppinut mies, ja että minulla on paljon luonnollista kaunopuheisuutta. Armahtakaa minut, teidän majesteettinne. Te tekisitte sillä Pyhälle Neitsyelle sangen ritarillisen palveluksen, ja minä vannon teille, että minua kauhistuttaa suunnattomasti ajatus joutua hirteen!

Ja lohduton Gringoire suuteli kuninkaan tohveleita. Willem Rym virkkoi kuiskaten Coppenolelle:

— Hän tekee oikein laahatessaan itseään maassa. Kuninkaat ovat kuin
Jupiter Kreetalla: heillä on korvat vain jaloissa.

Ja välittämättä Jupiterista Kreetalla vastasi sukankutoja jurosti hymyillen ja katsellen Gringoirea:

— Oh! aivan samalla tavalla! luulenpa kuulevani kansleri Hugonet'n anovan itseltäni armoa.

Lopetettuaan viimein hengästyneenä Gringoire kohotti vapisten päänsä kuningasta kohden, joka raapi kynnellään tahraa, joka oli hänen housujensa polvella. Sitten hänen majesteettinsa ryyppäsi pikarista lääkejuomaa. Hän ei sanonut sanaakaan, ja tämä äänettömyys kidutti Gringoirea. Vihdoin kuningas katsahti häneen.

— Siinäpä kauhea suunpieksäjä! sanoi hän. Sitten hän kääntyi Tristan l'Hermiten puoleen: — Noh! päästäkää hänet.

Gringoire oli vähällä lentää selälleen ilosta.

— Vapauteen! murahti Tristan. Teidän majesteettinne, ettekö tahdo, että hänet pannaan vähäksi aikaa häkkiin?

— Tristan ystävä, sanoi Ludvig XI, — luuletko sinä, että me tuollaisia lintuja varten annamme rakentaa häkkejä, jotka maksavat kolmesataakuusikymmentäseitsemän livreä kahdeksan souta kolme denieriä? — Päästäkää paikalla se viheliäinen (Ludvig XI käytti mielellään tätä sanaa, joka Herra paratkoon huudahduksen ohella oli hänen leikillisyytensä ilmauksia) ja ajakaa hänet ulos läimäyksillä!

— Oh! huudahti Gringoire, mikä suuri kuningas!

Ja peläten päinvastaista määräystä hän riensi ovelle, jonka Tristan sangen vastahakoisesti avasi hänelle. Sotilaat työnsivät hänet ulos aimo nyrkiniskuilla, jotka Gringoire kärsi todellisena stoalaisena filosofina.

Kuninkaan hyvä tuuli, jota hän oli osoittanut siitä saakka, kun hän sai tiedon kapinasta palatsivoutia vastaan, ilmeni kaikessa, eikä tämä harvinainen lempeys ollut suinkaan vähäinen ilmaus siitä. Tristan l'Hermite nurkassaan oli nyrpeän näköinen kuin verikoira, joka on nähnyt riistan, mutta ei saa kajota siihen.

Kuningas rummutti tällä välin iloisesti sormillaan käsinojaan Pont-Audemerin marssia. Hän oli kavala ruhtinas, mutta hän osasi paremmin peittää harminsa kuin ilonsa. Nämä ilon ulkonaiset ilmaukset jokaisen hyvän uutisen johdosta menivät toisinaan pitkälle; niinpä hän Kaarle Rohkean kuollessa lupasi Tours'in Saint-Martinille hopeaisen kaiteen; ja noustessaan valtaistuimelle hän unohti antaa määräyksiä isänsä hautajaisista.

— Mutta teidän majesteettinne! huudahti äkkiä Jacques Coictier, miten on sen ankaran sairauden laita, jonka vuoksi teidän majesteettinne antoi kutsua minua?

— Oh! sanoi kuningas, — minä kärsin todellakin kovasti. Korvissani suhisee ja tuliharavat karvivat rintaani.

Coictier tarttui kuninkaan käteen ja alkoi tärkeän näköisenä tunnustella hän valtasuontaan.

— Katsokaa, Coppenole, sanoi Rym kuiskaten. Siinä hän on Coictier'n ja Tristanin välissä. Siinä on hänen koko hovinsa. Lääkäri häntä itseään varten, pyöveli muita varten.

Koetellessaan kuninkaan valtasuonta Coictier kävi yhä levottomamman näköiseksi. Ludvig XI tarkasteli häntä hieman rauhattomana. Coictier'n kasvot synkkenivät silminnähtävästi. Tuon kunnon miehen ainoa viljelysmaa oli kuninkaan huono terveys. Hän viljelikin sitä parhaalla taidollaan.

— Ohhoh! mutisi hän vihdoin, tämä on todellakin vakavaa.

— Onko? sanoi kuningas levottomana.

— Pulsus creber, anhelans, crepitans, irregularis [Tiheitä, läähättäviä, kaikuvia, epäsäännöllisiä lyöntejä], jatkoi lääkäri.

— Herra paratkoon!

— Kolmessa päivässä voi tämä tehdä lopun miehestään.

— Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Ja lääke, ystävä?

— Mietin sitä, teidän majesteettinne.

Hän antoi Ludvig XI:n pistää kielensä ulos, ravisti uudelleen päätään, virnisti ja sanoi äkkiä kesken teeskentelyään:

— Totisesti! teidän majesteettinne, kerronpa teille, että huvitusten veronkantajanvirka on avoinna, ja että minulla on veljenpoika.

— Minä annan veronkantajan viran veljenpojallesi, Jacques ystävä, vastasi kuningas; — mutta ota pois polte rinnastani.

— Koska teidän majesteettinne on niin armollinen, jatkoi lääkäri, hän ei kieltäydy hieman auttamasta rakennustani Rue Saint-André-des-Arcs'in varrella.

— Hm! äänsi kuningas.

— Olen rahaton, jatkoi lääkäri, — ja olisi vahinko, ellen saisi taloon kattoa. Ei talon vuoksi, joka on yksinkertainen ja aivan porvarillinen, vaan Jehan Fourbaultin maalausten vuoksi, jotka kaunistavat sen seiniä. Siellä on ilmassa leijuva Diana, joka on niin mainio, niin vieno, niin hieno, niin viaton, jonka tukka on niin mainiosti järjestetty ja puolikuulla kruunattu, iho niin valkea, että se saattaa kiusaukseen kaikki, jotka sitä liian hartaasti katselevat. Siellä on myös Ceres. Hänkin on sangen kaunis jumalatar. Hän istuu viljalyhteillä ja hänen päässään on tähkäseppele, johon on kiedottu pukinpartoja ja muita kukkia. Ei saata nähdä sen suloisempia silmiä, sen pyöreämpiä sääriä, sen jalompaa ilmettä, sen koreampaa hametta kuin hänellä on. Se on viattomimpia ja täydellisimpiä kaunottaria, mitä pensseli milloinkaan on luonut.

— Pyöveli! murahti Ludvig XI, mihin tuolla tähtäät?

— Tarvitsen katon näiden maalausten ylle, teidän majesteettinne, ja vaikka se onkin pikku asia, ei minulla ole enää rahaa.

— Miten paljon kattosi maksaa?

— Koristettu ja kullattu kuparikatto, korkeintaan kaksituhatta livreä.

— Mikä murhamies! huudahti kuningas. Jokainen hammas, minkä hän minulta kiskoo, on timantti.

— Saanko kattoni? sanoi Coictier.

— Saat! ja piru sinut periköön, mutta paranna minut. Jacques
Coictier kumarsi syvään ja sanoi:

— Teidän majesteettinne, teidät pelastaa takaisin pakottava lääke. Asetamme selkäänne suuren puolustushauteen, joka sisältää vahalaastaria, armeenialaista voidetta, munanvalkuaista, öljyä ja etikkaa. Teidän majesteettinne jatkakoon lääkejuoman nauttimista, ja me vastaamme teidän majesteetistanne.

Palava kynttilä houkuttelee useampiakin kärpäsiä. Nähdessään kuninkaan olevan niin anteliaalla tuulella ja luullen hetkeä otolliseksi astui mestari Olivier vuorostaan esiin:

— Teidän majesteettinne…

— Mitä nyt taas? sanoi Ludvig XI.

— Teidän majesteettinne tietää, että mestari Simon Radin on kuollut.

— Entä sitten?

— Hän oli kuninkaallinen neuvos rahatoimikamarissa.

— Entä sitten?

— Teidän majesteettinne, hänen paikkansa on vapaa.

Näitä sanoja lausuessaan oli mestari Olivier'n ylpeitten kasvojen röyhkeä ilme muuttunut matelevaksi. Se on ainoa muutos liehittelijän kasvoilla. Kuningas katsahti häneen tiukasti ja sanoi kuivasti:

— Ymmärrän.

Hän jatkoi:

— Mestari Olivier, marsalkka de Boucicaut sanoi: "Ei ole muita lahjoja kuin kuninkaan, ei ole muuta kalalammikkoa kuin meri." Huomaan, että olette samaa mieltä kuin herra de Boucicaut. Kuulkaahan nyt. Meillä on hyvä muisti. Vuonna 68 teimme teidät kamaripalvelijaksemme, vuonna 69 Pont de Saint-Cloud'n linnakkeen hoitajaksi sadan toursilaisen livren palkalla (te tahdoitte sen pariisilaisissa); marraskuussa vuonna 73 nimitimme teidät Georgeolessa annetulla valtakirjalla Vincennesmetsän vartijaksi tallimestari Gilbert Aclen tilalle; vuonna 75 Rouvray-les-Saint-Cloud'n metsän hoitajaksi Jacques Le Mairen tilalle; vuonna 78 määräsimme teille ja vaimollenne kaksinkertaisella viheriällä vahasinetillä varustetulla valtakirjalla kymmenen pariisilaisen livren tulot Saint-Germain-koulun luona sijaitsevista kauppapaikoista; vuonna 79 teimme teidät Senart-metsän hoitajaksi Jehan Daiz raukan tilalle; sitten Loches-linnan komentajaksi; sitten Saint-Quentinin kuvernööriksi; sitten Pont de Meulanin komentajaksi, jonka mukaan te nimitätte itseänne kreiviksi. Niistä viidestä sousta, jotka jokaiselle sunnuntai- ja pyhäpäivinä työskentelevälle parturille tuomitaan sakkoa, saatte te kolme souta, ja me saamme tyytyä jäännökseen. Me olemme lisäksi osoittaneet teille sen suosion, että olemme muuttaneet teidän nimenne Le Mauvais'n [Ilkeä], joka liiaksi muistutti teidän ulkomuotoanne. Vuonna 74 myönsimme me teille aatelimme suureksi mielipahaksi monivärisen vaakunakilven, joka saa teidän rintanne näyttämään riikinkukon rinnalta. Herra paratkoon! ettekö ole kylläinen? Eikö saaliinne ole jo kyllin kaunis ja ihmeellinen? Ettekö pelkää, että yksikin lohi lisää voisi kaataa veneenne? Pöyhkeys saattaa teidät turmioon ystäväiseni. Pöyhkeyttä seuraa aina häviö ja häpeä. Ajatelkaa sitä ja olkaa vaiti! Nämä sanat, jotka lausuttiin ankaralla äänellä, saivat ilmeen Olivier'n kasvoilla jälleen muuttumaan matelevasta röyhkeäksi.

— Hyvä, mutisi hän miltei ääneensä, — kyllä näkyy että kuningas on sairas. Hän antaa kaikki lääkärille.

Tästä hävyttömyydestä vähintäkään suuttumatta Ludvig XI jatkoi jonkin verran lauhtuneella äänellä:

— Kuulkaahan, unohdin, että olen vielä tehnyt teidät lähettilääkseni Gentiin rouva Marien luo. — Niin, herrani, hän lisäsi kääntyen flaamilaisiin, tuo mies on todellakin ollut lähettiläänä. — No niin, ystävä, jatkoi hän mestari Olivier'n puoleen kääntyen, älkäämme suuttuko, me olemme vanhoja ystäviä. On jo sangen myöhä. Olemme lopettaneet työmme. Ajakaa partamme.

Lukijamme ovat jo varmaankin tunteneet mestari Olivier'n tuoksi kauheaksi Figaroksi, jonka sallimus, tuo suuri näytelmäin tekijä, niin taitavasti on sekoittanut Ludvig XI:n pitkään ja veriseen komediaan. Emme kuitenkaan tässä ryhdy lähemmin esittämään tätä omituista olentoa. Tällä kuninkaan parturilla oli kolme nimeä. Hovissa nimitettiin häntä kohteliaisuudesta Olivier le Daimiksi; kansa nimitti häntä Olivier le Diableksi [Diable = paholainen]. Hänen oikea nimensä oli Olivier le Mauvais.

Olivier le Mauvais ei liikahtanut paikaltaan nyrpeillen kuninkaalle ja katsahtaen karsaasti Jacques Coictier'hen.

— Niin, niin! lääkäri! mutisi hän hampaittensa välitse.

— Niinpä niin! lääkäri, virkkoi Ludvig XI harvinaisen hyväntahtoisena, lääkärillä on enemmän arvoa kuin sinulla. Se on päivän selvää. Hänen vallassaan on koko meidän ruumiimme; sinun käsissäsi on vain meidän leukamme. Ole huoleti, parturi raukkani, se menee kyllä ohitse. Mitä sanoisit silloin ja miten kävisi sinun ammattisi, jos minä olisin sellainen kuningas kuin kuningas Chilpéric, jolla oli tapana tarttua kädellä partaansa? — Kas niin, veliseni, tee tehtäväsi, aja partani. Mene noutamaan mitä tarvitaan.

Kun Olivier huomasi, että kuningas oli päättänyt ottaa asian leikin kannalta, ja ettei häntä nyt saisikaan suuttumaan, hän meni muristen täyttämään käskyä.

Kuningas nousi, meni ikkunan luo, avasi sen ja huudahti vilkkaasti ja lyöden kätensä yhteen:

— Oh! kas vaan! Citén yllä punoittaa taivas. Siellä poltetaan voutia. Se ei voi olla muuta. Ah! kansani! sinä autat siis vihdoinkin minua hävittämään nuo suuret herrat!

Ja kääntyen flaamilaisten puoleen hän jatkoi:

— Herrani, tulkaa katsomaan sitä. Eikö siellä tuli loimota?
Gentiläiset lähestyivät ikkunaa:

— Suuri roihu, sanoi Willem Rym.

— Oh! virkkoi Coppenole, jonka silmät äkkiä alkoivat iskeä tulta, tämä tuo mieleeni herra d'Hymbercourt'in talon polttamisen. Siellä on varmasti aika mellakka.

— Niinkö luulette, mestari Coppenole? — Ja Ludvig XI:n katse oli miltei yhtä iloinen kuin sukankutojankin. — Eikö totta, että sitä on vaikea vastustaa?

— Herra nähköön! teidän majesteettinne! teiltä survoutuu siellä monta komppaniaa sotilaita!

— Noh, minun suhteeni on eri asia, vastasi kuningas. Jos tahtoisin!…

Sukankutoja vastasi rohkeasti:

— Jos tämä meteli on sellainen, jollaiseksi sitä luulen, ei tahto riitä, teidän majesteettinne!

— Coppenole ystävä, sanoi Ludvig XI, kahdella henkivartijakomppanialla ja tykinlaukauksella lakaistaan tuollainen moukkalauma tanterelta.

Sukankutojan ei tehnyt mieli myöntää huolimatta siitä, että Willem
Rym koetti häntä merkeillä varoittaa.

— Teidän majesteettinne, sveitsiläiset olivat myös moukkia. Burgundin herttua oli mahtava aatelinen ja teki pilkkaa noista lurjuksista. Grandsonin taistelussa hän huusi: "Tykkimiehet! ampukaa nuo vaivaiset!" ja hän vannoi Saint-Georges'in kautta. Mutta laamanni Scharnachtal hyökkäsi komeata herttuaa vastaan sotanuijineen ja väkineen, ja tuossa yhteentörmäyksessä noiden puhvelinnahkaan pukeutuneiden talonpoikien kanssa murskaantui tuo loistava burgundilainen armeija pirstoiksi kuin lasiruutu kiveä vasten. Siellä sai moni ritari surmansa moukan iskuista; ja herra de Château-Guyon, Burgundin mahtavin aatelisherra, tavattiin suurine harmahtavine hevosineen kuolleena pienestä suosta.

— Ystäväni, virkkoi Ludvig XI, tehän puhutte taistelusta Nyt on kysymyksessä vain kansanmeteli. Se on lopussa, kunhan vain suvaitsen rypistää kulmakarvojani.

Toinen vastasi välinpitämättömästi:

— Ehkä niinkin, teidän majesteettinne. Siinä tapauksessa ei kansan hetki vielä ole tullut.

Willem Rym katsoi parhaaksi astua väliin:

— Mestari Coppenole, puhutte mahtavalle kuninkaalle.

— Tiedän sen, vastasi sukankutoja karskisti.

— Antakaa hänen puhua, ystäväni herra Rym, sanoi kuningas. Pidän tuollaisesta suorasukaisuudesta. Isäni Kaarle VII sanoi, että totuus oli sairas. Minä luulin sen kuolleen ilman ripittäjää. Mestari Coppenole näytti sen harhaluuloksi.

Ja asettaen kätensä tuttavallisesti Coppenolen olalle hän sanoi:

— Te sanotte siis, mestari Jacques?…

— Sanon, teidän majesteettinne, että olette ehkä oikeassa, ettei kansan hetki vielä ole tullut teillä.

Ludvig XI katseli häntä läpitunkevin katsein.

— Ja milloin tulee tuo hetki, mestari?

— Te saatte kuulla sen lyövän.

— Mistä kellosta, jos saan luvan kysyä?

Coppenole vei rauhallisella ja hienostumattomalla tavallaan kuninkaan ikkunan ääreen.

— Kuulkaa, teidän majesteettinne! Tässä on linnantorni, kellotorni, tykkejä, porvareita ja sotilaita. Kun kellotorni pauhaa, kun tykit jyrisevät, kun linnantorni kauhealla ryskeellä sortuu, kun porvarit ja sotilaat karjuen surmaavat toisiaan, silloin on hetki lyövä.

Ludvig XI:n kasvot synkkenivät miettiviksi. Hän oli hetken vaiti, sitten hän löi paksua linnantornin muuria hiljaa kädellään aivan kuin taputetaan juoksijan lautasia.

— Ehei! sanoi hän. — Eikö niin, ettet sorru niin vähällä, hyvä
Bastiljini?

Ja kääntyen äkkiä rohkean flaamilaisen puoleen hän kysyi:

— Oletteko milloinkaan nähnyt kapinaa, mestari Jacques?

— Olen tehnytkin kapinan, sanoi sukankutoja.

— Miten te menettelette noustessanne kapinaan? kysyi kuningas.

— No! vastasi Coppenole, se ei ole suinkaan vaikeata. On monta tapaa. Ensinnäkin täytyy olla tyytymättömyyttä kaupungeissa, ja sehän ei ole harvinaista. Suuri merkitys on myös asukkaitten luonteella. Gentiläiset ovat hyvin taipuvaisia kapinaan. He pitävät aina ruhtinaan pojasta, eivät koskaan ruhtinaasta. No niin! otaksutaan, että jonakin aamuna tullaan kauppaani ja sanotaan: Ukko Coppenole, nyt on niin tai niin, Flanderin prinsessa tahtoo pelastaa ministerinsä, ylivouti aikoo korottaa mallasveron kaksinkertaiseksi, tai jotain muuta. Mitä tahansa. Minä jätän työni, lähden sukankutomostani, menen kadulle ja huudan: Hyökkäykseen! Aina on jossain jokin tyhjä tynnyri. Nousen sille ja puhun miten kuten, mitä sydämelläni on; ja kun on kansanmies, teidän majesteettinne, on aina jotakin sydämellä. Silloin kokoonnutaan joukoksi, melutaan, soitetaan hälytyskelloa, aseistetaan kansa sotilailta riistetyillä aseilla, kauppapaikkojen väki liittyy joukkoon ja sitten lähdetään. Ja niin käy aina, niin kauan kuin on aatelisherroja linnoissa, porvareita kaupungeissa ja talonpoikia maalla.

— Ja ketä vastaan te siten kapinoitte? kysyi kuningas. Voutejanne vastaan? lääninherrojanne vastaan?

— Milloin sitä, milloin tätä. Toisinaan myös herttuaa vastaan.

Ludvig XI istuutui ja sanoi hymyillen:

— Noh! täällä he ovat ehtineet vasta vouteihin!

Samassa Olivier le Daim astui huoneeseen. Häntä seurasi kaksi hovipoikaa, jotka kantoivat kuninkaan parranajotarpeita; mutta kuningasta hämmästytti se, että häntä seurasi myös Pariisin kaupungin vouti ja vartioston päällikkö, jotka kumpikin näyttivät hämmästyneiltä. Kostonhimoinen parturikin näytti hämmästyneeltä, mutta samalla tyytyväiseltä. Hän virkkoi:

— Teidän majesteettinne, pyydän anteeksi, että minulla on teille onneton uutinen ilmoitettavana.

Käännähtäessään rajusti repäisi kuningas tuolin jaloilla lattian olkimattoa:

— Mitä tämä merkitsee?

— Teidän majesteettinne, vastasi Olivier le Daim sellaisen henkilön ilkeällä ilmeellä, joka iloitsee siitä, että saa ilmaista musertavan iskun, tuo kansanmeteli ei olekaan suunnattu palatsivoutia vastaan.

— Ketä vastaan siis?

— Teitä vastaan, teidän majesteettinne.

Vanha kuningas hypähti pystyyn ja seisoi suorana kuin nuorukainen:

— Selitä Olivier! selitä! Ja varo päätäsi, ystäväiseni, sillä minä vannon Saint-Lôn ristin kautta, että jos nyt meille valehtelet, ei miekka, joka on katkaissut Luxemburgin herran kaulan, ole vielä niin tylsä, ettei se leikkaisi sinunkin kaulaasi!

Vala oli kauhea! Ludvig XI ei ollut vannonut Saint-Lôn ristin kautta kuin kaksi kertaa elämässään. Olivier avasi suunsa vastatakseen:

— Teidän majesteettinne…

— Polvillesi! keskeytti kuningas rajusti. Tristan, pidä silmällä tuota miestä!

Olivier laskeutui polvilleen ja sanoi penseästi:

— Teidän majesteettinne, teidän parlamenttinne on tuominnut erään noidan kuolemaan. Hän on paennut Notre-Dameen. Kansa aikoo ottaa hänet sieltä väkisin. Herra kaupunginvouti ja herra vartioston päällikkö, jotka tulevat suoraan mellakkapaikalta, voivat todistaa, eikö jokainen sanani ole totta. Väkijoukko piirittää Notre-Damea.

— Vai niin, sanoi kuningas valkeana kuin palttina ja vihasta vapisten. Notre-Damea! he piirittävät Pyhää Neitsyttä, hyvää hallitsijatartani hänen tuomiokirkossaan! — Nouse, Olivier. Olet oikeassa. Annan sinulle Simon Radinin viran. Olet oikeassa. — Minua vastaan siis hyökätään. Noita on kirkon suojeluksessa, kirkko on minun suojeluksessani. Ja minä kun luulin, että se koski voutia! Vai minua vastaan!

Raivon nuorentamana hän alkoi astella pitkin askelin edestakaisin. Hän ei nauranut enää, hän oli hirvittävä, hän kulki edestakaisin; kettu oli muuttunut hyeenaksi. Ääni takertui hänen kurkkuunsa, hän ei saanut sanaa suustaan, hänen huulensa liikkuivat, ja hänen luisevat sormensa kouristuivat. Äkkiä hän kohotti päänsä, hänen syvälle painuneet silmänsä leimahtivat ja hänen äänensä kajahti kuin torventoitotus:

— Iske, Tristan! iske noita roistoja! Mene, Tristan ystäväni! tapa! tapa!

Kun tämä purkaus oli ohi, hän istuutui jälleen ja sanoi kylmällä ja keskitetyllä raivolla:

— Tänne, Tristan! — Meillä on täällä Bastiljissa varakreivi de Gifin viisikymmentä peistä, siis kaikkiaan kolmesataa hevosta, ottakaa ne. Lisäksi on herra de Châteaupers'in komppania henkivartioväkemme jousimiehiä, ottakaa se. Te itse olette ratsupoliisien päällikkö, teillä on poliisivoimanne, ottakaa se. Hôtel Saint-Polissa on neljäkymmentä herra dauphinin uuden kaartin jousimiestä, ottakaa ne. Ja näillä voimilla riennätte Notre-Damen luo. — Ah! herrat pariisilaiset, te aiotte uhmata Ranskan kruunua, häväistä Notre-Damen pyhyyttä ja häiritä valtakunnan rauhaa! — Hakkaa maahan, Tristan! hakkaa maahan! äläkä päästä ainoatakaan muualle kuin Montfauconiin.

Tristan kumarsi.

— Hyvä, teidän majesteettinne! Ja hän lisäsi hetken päästä:

— Ja mitä teen noidalle?

Tämä kysymys pani kuninkaan miettimään.

— Niin! sanoi hän, noita! — Herra d'Estouteville, mitä kansa tahtoi hänelle tehdä?

— Teidän majesteettinne, vastasi Pariisin kaupunginvouti, arvelen että kansa tahtoi riistää hänet turvapaikastaan Notre-Damesta siksi, että sitä loukkaa tämä rankaisemattomuus, ja että se tahtoo hirttää hänet.

Kuningas näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin, sitten kääntyi hän
Tristan l'Hermiten puoleen:

— No niin! ystäväiseni, hakkaa maahan väkijoukko ja hirtä noita.

— Onpa sekin, kuiskasi Rym Coppenolelle, rangaista kansaa sen johdosta, että se tahtoo jotain, ja sitten täyttää sen tahto!

— Hyvä, teidän majesteettinne, vastasi Tristan. Jos noita on vielä Notre-Damessa, pitääkö hänet ottaa sieltä turvapaikkaoikeudesta huolimatta?

— Herra paratkoon, turvapaikka! sanoi kuningas kynsien korvallistaan. Tuo nainen täytyy kuitenkin hirttää.

Ja aivan kuin hänen päähänsä olisi äkkiä pälkähtänyt jokin ajatus, hän heittäytyi polvilleen nojatuolinsa eteen, otti hatun päästään, asetti sen tuolille, ja katsellen hartaasti erästä hattunauhan lyijy amulettia lausui ristien kätensä.

— Oh! Pariisin Pyhä Neitsyt, armollinen suojelijattareni, anna minulle anteeksi! En tee sitä kuin tämän ainoan kerran. Tätä rikoksentekijää täytyy rangaista. Vakuutan sinulle, Pyhä Neitsyt, hyvä valtijattareni, että hän on noita, joka ei ole sinun suloisen suojeluksesi arvoinen. Tiedäthän, Pyhä Neitsyt, että moni erittäin hurskas ruhtinas on rikkonut kirkon etuoikeuksia Jumalan kunniaksi ja valtion parhaaksi. Pyhä Huugo, Englannin piispa, salli kuningas Edvardin ottaa erään noidan hänen kirkostaan. Ranskan Ludvig Pyhä, esi-isäni, tunkeutui samasta syystä Pyhän Paavalin kirkkoon; ja samoin herra Alphonse, Jerusalemin kuninkaan poika, itse Pyhän Haudan kirkkoon. Anna sen vuoksi anteeksi tämä kerta, Pariisin Pyhä Neitsyt. En tee sitä enää, ja minä annan sinulle kauniin hopeapatsaan, samanlaisen kuin viime vuonna Ecouys'n Pyhälle Neitsyelle. Amen.

Hän teki ristinmerkin, nousi, pani hatun päähänsä ja sanoi
Tristanille:

— Joutukaa, ystävä. Ottakaa herra de Châteaupers kanssanne. Antakaa soittaa hälytyskelloa. Musertakaa väkijoukko. Hirttäkää noita. Se on sanottu. Odotan, että itse valvotte mestausta. Teette siitä minulle selon. — Tule, Olivier, en nuku tänä yönä. Aja partani.

Tristan l'Hermite kumarsi ja poistui. Kuningas tervehti kädellään hyvästiksi Rymiä ja Coppenolea ja sanoi:

— Herran haltuun, hyvät ystäväni flaamilaiset. Menkää hiukan lepäämään. Yö on jo pitkälle kulunut, nyt ollaan jo lähempänä aamua kuin iltaa.

Flaamilaiset poistuivat ja vetäytyivät huoneisiinsa Bastiljin komentajan opastamina. Tällöin sanoi Coppenole Rymille:

— Hm! olenpa saanut kyltikseni tuosta yskivästä kuninkaasta! Olen nähnyt Burgurdin Kaarlen humalaisena, eikä hän ollut niin ilkeä kuin Ludvig XI sairaana.

— Mestari Jacques, vastasi Rym, se johtuu siitä, ettei kuninkaitten viini ole niin karvasta kuin heidän lääkejuomansa.

VI. Puukko tupessa

Lähtiessään Bastiljista Gringoire juoksi Saint-Antoine-katua pitkin valloilleen päässeen hevosen vauhdilla. Saavuttuaan Baudoyer-portille hän suuntasi kulkunsa suoraan torin keskellä olevaa kiviristiä kohden, aivan kuin hän olisi saattanut pimeässä erottaa mustaan viittaan ja huppuun pukeutuneen miehen, joka istui ristin jalustalla.

— Tekö siellä, mestari? sanoi Gringoire. Mustapukuinen nousi.

— Kuolema ja kirous! Tehän saatatte sappeni kiehumaan, Gringoire. Mies Saint-Gervais'n tornissa on jo huutanut kello puoli kahta aamulla.

— Voi! vastasi Gringoire, ei ole minun syyni, että myöhästyin, vaan vartijoiden ja kuninkaan. Pääsin juuri äsken hänen käsistään. Puuttuu aina vain hiuskarvan verran, etten joudu hirteen. Se on minun kohtaloni.

— Kaikki sinulta puuttuu, sanoi toinen. Mutta nyt on kiire. Tiedätkö tunnussanan?

— Ajatelkaa, mestari, että minä näin kuninkaan. Tulen hänen luotaan.
Hänellä on parkkumiset polvihousut. Se vasta seikkailu oli.

— Senkin suunpieksijä! mitä sinun seikkailusi minua liikuttaa?
Tiedätkö kulkurien tunnussanan?

— Tiedän. Olkaa huoleti. Puukko tupessa.

— Hyvä. Ilman sitä emme pääsisi kirkon luokse. Kulkurit ovat sulkeneet kadut. Onneksi näyttävät he kohdanneen vastarintaa. Ehdimme ehkä vielä ajoissa.

— Kyllä, mestari. Mutta miten päästään kirkon sisälle?

— Minulla on tornin avain.

— Ja miten päästään sieltä pois?

— Luostarin takana on pieni portti, joka johtaa Rantamaalle ja joelle. Minulla on sen avain ja olen varannut tänä aamuna sinne veneen.

— Olinpa totisesti vähällä joutua hirteen! toisti Gringoire.

— No nopeasti! lähdetään! sanoi toinen. Molemmat lähtivät kiireisin askelin Citetä kohden.

VII. Châteaupers apuun!

Lukija ehkä muistaa sen uhkaavan aseman, johon jätimme Quasimodon. Nähdessään kimppuunsa hyökättävän joka taholta tuo urhea kuuro oli menettänyt kaiken toivonsa mustalaistytön pelastamisesta, mutta ei suinkaan rohkeuttaan, sillä hän ei välittänyt vähääkään siitä, miten hänen kävisi. Hän juoksi epätoivoisena sinne tänne patsaspengermällä. Kulkurit olivat valloittamaisillaan Notre-Damen väkirynnäköllä. Silloin kuului yhtäkkiä läheisiltä kaduilta laukkaavien hevosten kavioiden kapsetta, ja pitkän tulisoihturivin valossa nähtiin tiheän ratsuväkirivistön syöksähtävän myrskynä torille peitset ojossa ja ohjakset valtoimina ja kajauttaen valtavan sotahuudon: — Ranska! Ranska! Maahan moukat! Châteaupers apuun! Kaupunginvouti!

Kauhistuneet kulkurit kääntyivät ympäri.

Quasimodo, joka ei kuullut mitään, näki paljastetut miekat, soihdut, keihäänkärjet, koko tuon ratsuväkijoukon, jonka etunenässä hän tunsi kapteeni Febuksen, hän näki kulkurien hämmingin, toisten kauhistuksen, rohkeimpain levottomuuden, ja tämä odottamaton apu täytti hänet sellaisella voimalla, että hän syöksi takaisin ensimmäiset hyökkääjät, jotka jo kapusivat kaiteen yli.

Kuninkaan joukot olivat tosiaan tulleet apuun.

Kulkurit pitivät urheasti puoliaan. He taistelivat epätoivon vimmalla. Kun heidän kylkeensä oli hyökätty Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta ja selkäänsä Parvis-kadulta ja heidät oli työnnetty heidän yhä ahdistamaansa ja Quasimodon puolustamaa Notre-Damea vastaan, olivat he, samalla piirittävinä ja piiritettyinä, samassa omituisessa asemassa, kuin puolitoista vuosisataa myöhemmin kuuluisassa Torinon piirityksessä vuonna 1640 kreivi Henri d'Harcourt, Taurinum obsessor idem et obsessus [Torinon piirittäjä ja samalla piiritetty], kuten hänen hautakirjoituksessaan sanotaan, oli Savoijin prinssin Thomas'n ja markiisi de Leganez'n välissä, joista hän piiritti edellistä ja joista jälkimmäinen piiritti häntä.

Syntyi kauhea käsikähmä. Koiranhammas himoitsi sudenlihaa, kuten sanoo P. Mathieu. Kuninkaalliset ratsumiehet, joiden joukossa Febus de Châteaupers urheasti taisteli, eivät säälineet ketään, ja miekan sivallukset kaatoivat mitä pistoilta säästyi. Huonosti aseistetut kulkurit kuohuivat raivoa ja purivat. Miehet, naiset ja lapset heittäytyivät hevosten kimppuun ja tarrautuivat niiden lautasiin ja rintoihin kiinni kynsillään ja hampaillaan kuin kissat. Toiset löivät ratsumiehiä kasvoihin soihduilla. Toiset pistivät rautakoukkuja heidän kaulaansa ja vetivät heidät satulasta. Ne, jotka putosivat, raadeltiin.

Erikoista huomiota herätti muuan kulkuri, joka suurella, välkkyvällä viikatteella pitkän aikaa niitti poikki hevosten jalkoja. Hän oli hirvittävä. Hän lauloi nenä-äänellä ja heilutti lakkaamatta viikatettaan oikealle ja vasemmalle. Joka iskulla viilsi hän ympärilleen suuren kaaren katkaistuja jalkoja. Keskellä tiheintä ratsumiesjoukkoa hän kulki siten eteenpäin rauhallisen hitaasti, pää samaan tahtiin nousten ja laskien, ja säännöllisesti henkäisten kuin niittomies viljapellolla. Hän oli Clopin Trouillefou. Hänet kaatoi väkipyssynluoti.

Ikkunat torin varrella olivat uudelleen avautuneet. Kun naapuriston asukkaat olivat kuulleet kuninkaan väen sotahuudot, olivat hekin sekaantuneet leikkiin, ja kaikista kerroksista satoi luoteja kulkurien ylle. Torin yllä leijaili paksuja savupilviä, joihin laukausten tulijuovat piirtelivät viirujaan. Savun lävitse erotti epäselvästi Notre-Damen julkisivun ja rapistuneen Hôtel-Dieun. Sen kattoluukuista, joita oli tiheässä kuin suomuksia, katseli joku kalpea potilas.

Vihdoin kulkurien vastarinta murtui. Uupumus, kunnollisten aseitten puute, äkillisen hyökkäyksen synnyttämä hämminki, luotisade ikkunoista, kuninkaan väen urhea rynnäkkö, kaikki se yhdessä lannisti heidät. He tunkeutuivat hyökkääjien välitse ja pakenivat joka taholle jättäen torille kasoittain kaatuneita.

Kun Quasimodo, joka koko ajan oli taistellut, näki tämän häviön ja paon, hän lankesi polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden. Sitten hän riensi ilonhuumeessa nopeasti kuin lintu tuohon kammioon, jota hän niin urheasti oli puolustanut. Hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: langeta polvilleen sen eteen, jonka hengen hän toisen kerran oli pelastanut.

Kun hän saapui kammioon, se oli tyhjä.