KAHDESKAHDEKSATTA LUKU.
Vanha noita.
Genia oli viime aikoina löytänyt pakopaikan Kruschedolin luostarissa. Mutta sinne ei hän voinut ijäkseen jäädä. Sitäpaitse veti sydän häntä takasin Belgradiin, jossa hän saattoi tavata Stefan Naumovitschia. Eräänä kauniina päivänä läksi Genia siis rautatienasemalle, jonne oli neljän tunnin matka. Sieltä piti hänen sitte jatkaa matkaa rautateitse Belgradiin. Päivä oli ihana ja kun Genia oli Kruschedolissa saanut kyllikseen levätä, teki kävely ulkona raittiissa ilmassa hänelle erittäin hyvää. Eikä hän pelännyt mitään. Hänen siten kulkiessaan eteenpäin metsän läpi, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka huusi hänelle:
- Halloo — kuuleeko hän, pikku neitsyt, elkää menkö niin nopeaan, antakaa minun seurata mukana!
Genia katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Kuka se oli, joka huusi hänelle täällä metsässä? Olikohan täällä ryöväreitä? Pian huomasi hän kuitenkin takanaan pienen eukon. Tämä ei ollut näöltään juuri miellyttävä eikä luotettava. Tuntuipa Geniasta siltä, kuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt resuisempaa ihmistä, kuin se, joka nyt tuli hänen takanaan. Hän ei ollut mustalainen, vaikka hän kyllä monessa suhteessa muistutti sellaista. Hän oli vanha, noin vähän yli kuudenkymmenen vuoden, mutta synnillinen elämä oli tehnyt hänet paljon vanhemman näköiseksi. Hän oli juoppo, sen näki selvästi pienen paksun eukon kuparinvärisistä kasvoista. Tukka riippui kasvoilla pitkissä harmaissa suortuvissa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pullo ja toisessa keppi. Silmät olivat, kuten kaikilla juopoilla vetiset ja arkailevat.
- Halloo! huusi akka vielä kerran. — Annatteko minun tulla seurassanne? Ei ole hyvä mennä yksin metsän läpi. Hänen äänensä oli käheä. Vaikkei Genia ollut ollenkaan seuraa vailla, kaikista vähimmän sellaista seuraa, pysähtyi hän ja antoi akan tulla luoksensa. Sillä hän luuli, että akka oli sairas ja heikko ja tarvitsi ehkä, hänen apuansa. Heikko hän olikin itse asiassa, se vanhus. Häntä vaivasi ilkeä yskä ja tuskin voi hän hengittää.
- Oi, minä en jaksa enää! valitti hän tultuaan lähelle Geniaa. — Minun täytyy istuutua tähän puun rungolle lepäämään. Rakas lapsi, te olette kadehdittava, sillä te olette vielä nuori ja kaunis — niin, sitä on sanonut moni mies, että minä olin — ah — minun täytyy ottaa vähän lääkettäni, muuten menehdyn minä! — Ilmaa! — Ilmaa! — Minä tukehdun!
Hän otti pullon taskustaan. Siinä näytti olevan paloviinaa lääkkeen sijasta, sillä kun hän otti korkin pois, tuli pullosta ilkeä haju, joka saattoi Genian ottamaan muutamia askelia taapäin. Vanhus joi, kuin olisi juonut vettä.
- Ah, se tekee hyvää — se on minun ainoa pelastukseni, kun vaiva tulee päälleni. Kun rintani alkaa vinkua ja röhistä, niin otan vähän lääkettäni, ja silloin menee se kohta ohi. Ja kun tämä lääke ei enää auta, niin tulee loppu — silloin on vaan hauta jälellä.
- Ja mikä on tuon lääkkeen nimi? kysyi Genia.
- Mikä sen nimi on, kysyt sinä, puluseni. Jos välttämättömästi tahdot sen tietää, niin on se paloviinaa. Ehkä sinäkin tahdot ryypyn? Niin, elä estele! Se maistaa hyvältä, sen saat uskoa ja sitä tahtoo vaan lisää, kun kerran on saanut maistaa sitä tavaraa.
- Ei, ei, kiitos vaan, huudahti Genia. — Minä en juo paloviinaa.
- Pelkäätkö sitä? Luuletko, että se kuumentaa liiaksi vertasi, niin että alat liiaksi pitää miesväestä?
Se kohta pitää kyllä paikkansa. Mutta minun lääkkeelläni on sekin etu, että kun on juonut sitä, niin tuntee itsensä taas nuoreksi. Silloin on valmis tekemään paljon asioita, joita ei uskoisi harmaahapsisesta ihmisestä. Sitä tahtoo hypätä, juosta ja tanssia. Mutta odotahan puluseni, jatkoi inhottava nainen, pannen korkin pullon suulle — vielä sinäkin kerran turvaudut tähän lääkkeeseen. Siihen tulemme kaikki, kun nuoruus on kerran mennyt menojaan.
Mummo vaikeni nyt hetkeksi pistäen pullon taskuunsa. Sitte rykäsi hän ja jatkoi:
- No, minne aiot sinä mennä? Ehkä rautatien asemalle?
- Niin, ja minä luulen, että voimme siellä olla tunnin kuluttua.
- Olet oikeassa, tunnissa sinne kyllä ehtii. Meillä on hyvää aikaa ja tulemme sinne paljon ennen kuin juna tulee. Matkustatko sinäkin junalla?
- Kyllä, minä menen Belgradiin.
- Belgradiin? Kas vaan! — Sehän on juuri minun tieni. Sinne minäkin menen. No, sitte voimme olla toisillemme seurana. On hyvä, ettei matkalla ole yksin. Tahdotko palan leipää ja läskiä? Tästä saat molempia.
Sillä aikaa oli hän toisesta taskustaan ottanut leipää ja läskiä ja alkoi, sittekun Genia oli kieltäytynyt ottamasta, hampaattomilla ikenillään mutustaa leipää ja läskiä.
- Belgrad on kaunis kaupunki, sanoi hän syödessään — suuri kaupunki,
Serbian pääkaupunki. Niin, kyllä minä sen pesän tunnen perin pohjin!
Siellä taitaa nykyään olla kaunis kuningatar.
- En voi sanoa, onko hän kaunis, mutta hänen nimensä on kuningatar
Draga.
- Kuningatar Draga, sanoi eukko ja nauroi. — Vai niin, onko hänen nimensä kuningatar Draga. Tiedätkö, minusta tuntuu se niin hullulta, että hänen nimensä on kuningatar Draga. Ja eikös hän ole syntyisin Lunjevica?
- Kyllä, aivan oikein, hänen liikanimensä on Lunjevica.
- Kutka ovat oikeastaan hänen vanhempansa? kysyi vanha nainen tutkien.
- Minä tunnen hyvin vähän hänen perhettään, mutta se, mitä olen kuullut, ei ole juuri hyvää.
- Ei juuri hyvää? Hänen vanhempansa olivat kai huonompaa väkeä? Sanokaa minulle, eikö Dragalla ollut äiti, joka joi paljon?
- Kyllä, luulen kuulleeni jotain sellaista, vastasi Genia. Mutta siitä ei saa puhua. Se, joka Serbiassa panettelee kuningasta tai kuningatarta, heitetään heti vankeuteen ja minä neuvoisin teitä, ettette päästäisi mitään sellaista huuliltanne, jollette tahdo tehdä vankilan kanssa tuttavuutta.
- Tuttavuutta — minäkö tekisin vankilan kanssa tuttavuutta? Sinä voit olla aivan huoletta, puluseni, että minä tulen aivan toiseen paikkaan kuin vankilaan. Voiko konakissa asua mukavasti?
- Kyllä, siihen saatte luottaa, konaki on ihana palatsi.
- Soo, onko siellä myös tarpeeksi paloviinaa? Sillä, näetkös, se on minun lääkettäni — minulla on niin kirottuja poltteita vatsassa — ne täytyy heti lopettaa!
Ja taas otti hän pullon ja ryyppäsi siitä pari kulausta.
- Teidän ei pitäisi juoda niin paljon, sanoi Genia — te saatte vielä halvauksen.
- Halvauksen? Ha, haa, siinä kylässä, jossa minä tähän asti olen asunut, varoitti kirkkoherra minua aina, ja tiedätkö, kaksi viikkoa sitte, kun hän seisoi alttarilla, kaatui hän ja kuoli. Hän ei juonut koskaan muuta kuin vettä ja minä — minä elän yhä! Niin, jos hän olisi käyttänyt minun lääkettäni, niin olisi hänkin elänyt. Hän oli tyhmeliini, tietysti. Mutta oikeastaan olen minä hyvin kiitollinen hänelle, jatkoi mummo hetken perästä, jolla ajalla hän uudestaan haki pullosta lohdutusta — sillä hänhän oli ensimäinen, joka antoi minulla tämän sanomalehden. Tästä sain lukea, että — eukko vaikeni äkkiä ja katsoi epäillen Geniaa. Hän oli nähtävästi ollut ilmoittamaisillaan jotakin, mutta malttoi mielensä ja keskeytti puheensa, peläten, että vieras käyttäisi hänen ilmoitustaan omaksi hyväkseen.
Kuningas Aleksanteri taitaa olla hyvin rakastunut kuningattareensa, vai mitä? alkoi hän uudelleen. — Hän ei taida olla oikein viisas, on minulle sanottu ja se taitaa olla kuningatar joka ohjaa.
- Niin, kyllä se on melkein sillä tavalla, vastasi Genia. — Mutta hullu ei kuningas ole, hän on vaan hyvin hermostunut, liiaksi rasittunut.
- Hän on hirmuinen nainen, tuo Draga sanoi mummo nauraen. — Sitä en olisi koskaan uskonut hänestä. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää mitä ihmisestä tulee. No, eikös Dragalla ole veli, jonka nimi on Nicodem, mitä hänestä on tullut?
- Hän on kapteeni ja sanotaan, että hänet kohta nimitetään vallanperijäksi Aleksanterin jälkeen.
- Vallanperijäksi? Nicodem? Se lurjus, joka aina mieluimmin piehtaroi loassa. No niin, miksikäs ei hän voisi siksi tulla.
- Tehän puhutte, kuin olisitte hyvä tuttu Lunjevican perheessä? Olette kai palvellut heillä?
Eukko rupesi kovasti nauramaan, joka sai linnutkin läheisistä puista lentämään tiehensä.
- Juuri niin! huudahti hän. — Niin todellakin olen minä palvellut Lunjevican perheessä. Mutta niinhän se aina käy tässä maailmassa, kun on tullut vanhaksi, niin ajetaan portista ulos. Ha, haa, sepä oli hauskaa, niin, minä olen palvellut heillä.
- Eiköhän mennä eteenpäin nyt, sanoi Genia. — Jos tahdotte tulla rautatienasemalle, niin täytyy teidän pysyä mukana. Nouskaa ylös nyt!
Mummo nousi ylös, sieppasi käteensä likasen nyyttinsä, joka hänellä oli ollut kädessä, ja jatkoi vaellustaan Genian rinnalla.
Genia pysyttelihe muutamain askelten päässä hänestä, sillä se ilkeä haju, joka tuli eukon suusta, löi melkein huumaavasti vasten hänen kasvojaan.
- Te olette siis tähän asti asunut unkarilaisessa kylässä? kysyi Genia, päästäkseen jollain tavoin puheeseen vanhuksen kanssa. Missä se kylä on?
- Aivan Kruschedolin takana, vastasi eukko. — Siihen kuuluu vaan pari kurjaa tölliä ja sitte on siinä kirkkokin tietysti.
- Ja miten olette tullut siellä toimeen? Millä olette elänyt?
- Milläkö olen elänyt, vastasi vanhus — niin, sitä en tiedä oikeastaan itsekään. Mutta viinaa minulla on aina ollut niin paljon kuin olen tahtonut. Ja sehän on pääasia.
- Mutta miksi läksitte kylästä? kysyi Genia. Minä en tahdo olla utelias enkä tunkeileva, mutta minua ihmetyttää, että teidän ikäisenne ihminen lähtee niin pitkälle matkalle.
- Niin, näetkös, kultaseni, sanoi inhottava vanhus, nauraen rumasti — siitä ei puhuta mitään. Jos ei löytyisi eräitä sanomalehtiä, niin asuisin minä varmaan vielä unkarilaisessa kylässäni, enkä olisi ajatellutkaan kömpiä pikku pesästäni ulos maailmaan. Mutta minä otan taas ryypyn, se virkistää. Ottakaa tekin! Olettehan jo kylliksi niellyt pölyä, ja se täytyy huuhtoa alas.
Vanhus oli uudestaan ottanut pullonsa ja otti siitä "vahvistusryypyn". Sitte ojensi hän pullon Genialle, joka kuitenkin nopealla liikkeellä torjui sen pois luotaan.
- Hetken perästä olemme asemalla ja siellä on aina jotain juotavaa.
Sitte kulkivat he edelleen. He olivat jo kauan aikaa sitte tulleet ulos metsästä ja kulkivat pitkin maantietä, joka kierteli kahden kivirivin välissä.
- Niin, ne sanomalehdet! alkoi taas akka. — Ha, haa, onpa se hauskaa, kun on sellaisia olemassa, sillä niistä saa tietää kaikki, silloin ei mitään voi pitää salassa. Minun mielestäni tuommoinen lehti on kuin vanha akka, joka juttelee kaikki eikä voi mitään pitää salassa. Sanokaa, oletteko kuullut puhuttavan, että nykyään hallitsee Serbiassa kaunis kuningatar, jonka nimi on Draga?
- Kyllä minä olen kuullut siitä puhuttavan, vastasi Genia. — Mutta te ette ensi kertaa lausu minulle sitä nimeä. — Mitä teillä on sitte sen kuningattaren kanssa tekemistä?
- Joo, minä luin hänestä sanomalehdissä ja silloin päätin jättää kylän ja lähteä Belgradiin. Ha, haa, olisinhan hullu, jos jäisin siihen likaiseen, inhottavaan kylään, kun saan asua palatsissa, olla puettuna silkkiin ja samettiin ja juoda viinaa ja hienoja liköörejä — oh, se maistaa joltakin se.
Kun ei Genia mitään vastannut jatkoi eukko juttuaan:
- Niin, kuningatar Dragan luo aion minä matkustaa! Ha, haa, repeävätkö silmäsi ikäänkuin ihmettelisit, olenko tervetullut vai en? Niin, se on se sama, näetkös, jos minun tuloni on hänelle mieluinen tai ei, hänen täytyy sittenkin ottaa minut vastaan. Minä saan nukkua silkkipatjoilla, minä en enää ole halveksittu kerjäläinen, vaan saan parhaat palat syödäkseni. Vartija kulkee mukanani kivääri olalla. Ha, haa, minä näen juuri nuo kankeat miehet konakin edustalla seisovan edessäni ja jos minua haluttaa annan minä tulla ne huoneeseeni ja silloin niiden pitää marssia edessäni yks kaks, yks kaks, kiväärit olalle! Ja sitte annan minä ne juoda niin paljon kuin tahtovat. Niin, — siitäpä tulee oikea ilo. Ja sitte kun minä kerran paneudun kuolemaan — ha, haa! Neljä viikkoa sitte olisivat he varmaan puristaneet minut neljän laudan väliin ja pistäneet jonnekin kuten kuolleen koiran. Mutta nyt — tuhat tulimmaista! — nyt tulee ruumissaattoni olemaan suuremmoinen! Vahinko vaan, etten itse voi sitä nähdä — en tiedä, mitä antaisin, jos saisin sen nähdä. Minut viedään hautaan lasivaunussa, hopea-arkussa, koko Belgradi puetaan mustiin ja lasilyhdyt palavat keskellä päivää. Niin, niiden täytyy palaa, minä pidän siitä erityisesti huolta. Minä näin kerran sellaiset hautajaiset. Se oli silloin kun ruhtinas Mikael vietiin hautaan. Se oli ihmeellistä! Niin minutkin haudataan, juuri niin!
Genia katsoi eukkoa sivultapäin. Hänen toverinsa oli varmaan hullu. Viinapullon liian ahkera käyttäminen oli vaikuttanut hänessä viinahulluuden ja hän jutteli sellaisia asioita, joista ei Genia parhaalla tahdollaankaan voinut viisastua.
Etäällä näkyi rakennus, joka oli aivan yksin tasangolla.
- Tuo on varmaan rautatien asema! huudahti Genia. — Rientäkäämme.
Hänestä alkoi tuntua kamalalta olla enää yhdessä eukon kanssa, sillä tämä alkoi nauraa itsekseen, tanssi pari askelta, seisoi taas hiljaa ja otti sitte viinapullon esille, hyväili sitä ja ryyppäsi aika siemauksen.
Nyt saattoi nähdä, että eukko oli nauttinut liika paljon. Hän horjui ja hengitti syvään ja raskaasti.
Kun Genia oli tullut niin lähelle asemaa, että saattoi nähdä sen jokseenkin hyvin, huomasi hän, että siellä oli hyvin paljon väkeä.
Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Sillä asemalla, joka oli melkein
Unkarin pustalla, ei ollut tavallisesti juuri paljon matkustavaisia.
Mutta tänään seisoi vaunuja ja hienoja ajoneuvoja aseman käytävän
edessäkin ja koreita lakeijoja juoksi sinne tänne.
- No, nyt olemme täällä, sanoi vanhus. — Nyt lähdemme Belgradiin. Mutta mehän matkustamme yhdessä, kultaseni.
- Tietysti, olemmehan tulleet niin lähelle toisiamme, ettemme noin ilman muuta voi erota.
- Oh, saatpa uskoa, että minulla on kyllä rahaa pilettini hinnaksi.
- Kuka on antanut teille he rahat? kysyi Genia. Matka on kallis.
- Kukako on antanut rahat, vastasi vanhus, — oh, ne antoivat kaikki. Kun saivat kuulla puhuttavan minun jutustani, niin kokosivat he matkarahoja minulle, toinen pani guldenin, toinen pari kreuzeniä.
Genia meni nyt portista asemasillalle ja vanhus seurasi perässä. Nuori tyttö häpesi seuralaistaan. Hänestä oli kerrassaan tuskallista, että hänet nähtiin samassa seurassa naisen kanssa, joka ei voinut edes jaloillaan seistä. Mutta toiselta puolen ei hän voinut noin ilman mitään sanoa hänelle, ettei hän enää tahtonut olla hänen seurassaan.
Hän salli sen, että vanhus asettui hänen viereensä pilettiluukun eteen ja pyysi samalla kun hänkin pilettiä Belgradiin.
- Mutta sitte täytyy teidän kiirehtiä, jos tahdotte seurata mukana, sanoi lipun myyjä Genialle. — Juna seisoo jo oikeilla raiteilla ja lähtee tänään täsmälleen, sillä siinä on ylhäisiä matkustajia.
Kun Genia kuuli nämä sanat, huusi hän seuralaiselleen, että heidän piti kiirehtiä ja riensi itse asemasillalle.
Vanhus tuli rykien jälestä.
- Tuo kirottu hengenahdistus, valitti hän, — se tulee aina silloin, kun minun enin pitäisi hengittää. Hyvänen aika, odottakaahan, minä tulen heti perästä. — Ah, tuossa on juna. — Mutta peijakas, mitäs tämä on?
Ovi, joka vei asemahuoneesta sillalle, avattiin äkkiä. Sitte levitettiin leveä käytävämatto, joka ulottui komeasti laitettuun vaunuun. Myöskin portaat, jotka veivät vaunuun, olivat maton peittämät. Ja nyt astui upseerin takkiin puettu herra asemasillalle kulettaen kainalossaan hienosti puettua naista. Genia ei näistä sen enempää välittänyt, sillä hän ei tahtonut mistään hinnasta jäädä pois junasta, kun hänen siinä tapauksessa olisi pitänyt viettää yönsä pienellä yksinäisellä asemalla.
Siitä syystä hyppäsi hän kiireesti erääseen vaunuun ja vasta sitte, kun oli sisällä ja oli vetänyt oven kiinni perässään, meni hän takasin ikkunan luo katselemaan sitä omituista näytelmää, joka tapahtui asemasillalla.
- Draga, kuningatar Draga! huudahti Genia äkkiä. — Oi Jumala, hän itse ja kuningas Aleksanteri on mukana! Ne olivat siis tätä seuruetta, joista piletin myyjä puhui.
Nyt selvisi kaikki hänelle. Olihan hän kuullut, että Aleksanteri ja Draga olivat olleet luostarissa. Ja nyt tapasi hän heidät täällä, Draga ja Aleksanteri olivat lähdössä samalla junalla kuin hänkin.
Mutta mitäs tämä oli? Vanhus, jonka seurassa hän oli kulkenut asemalle, seisoi yhä sillalla kuten noiduttu eikä näyttäytynyt haluavan mennä pois kuninkaan ja kuningattaren tieltä. Eräs virkamies tuli ja pyysi häntä väistymään. Mutta akka lykkäsi virkamiehen pois luotaan. Samassa hyökkäsi hän kuningasta ja kuningatarta vastaan ja huusi käheällä äänellä, joka kuului yli koko asemasillan.
- Draga, Draga, tyttäreni, etkö enää tunnekaan minua?
Kuului huuto. Se oli päässyt kuningattaren huulilta. Genia näki Dragan kalman kalpeana horjuvan taapäin. Näytti siltä kuin tuo muutoin niin ylpeä nainen nyt olisi pyörtymäisillään.
Mutta kuningas, arkana kuten ainakin ja eläen alituisessa pelossa, että häntä vastaan tahdottiin tehdä murhayritys oli juossut syrjään.