SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.
Särjetty sydän.
Siinä vaatimattomassa kamarissa, jossa Sylva asui, istui hän suorana vuoteellaan imettäen lastaan. Mikä autuus se olikaan hänelle, kun hän sai puristaa pienokaista, jonka oli synnyttänyt, rintaansa vasten, istua ja katsella, kuinka innokkaasti pieni kansalainen imi itseensä elämän lähteen sisältöä.
- Sinä minun rakas onnenpoikani! kuiskasi hän. — Sinä minun hurmaava, pikku rakas onnenpoikani!
Kun poika imi, ei Sylva väsynyt kumartumasta ja suutelemasta sitä, painamasta huuliaan sen päähän, jota peitti untuvantapainen hieno, tummankeltainen tukka. Muuten ei Sylva tuntenut olevansa erittäin yksinäinen ja hyljätty. Se jalo ranskalainen lääkäri, joka niin uskollisesti oli häntä auttanut oli luvannut tulla takasin. Mistä kultarahoista, joita lääkäri oli hänelle antanut, oli hänellä enää yksi jälellä. Sylva ei tuntenut maailmaa, oli epäkäytännöllinen, eikä ymmärtänyt pitää kiinni rahoista. Siten oli ahne portinvartija helposti voinut ottaa ne häneltä. Kaikilla mahdollisilla tekosyillä hankkia aivan välttämättömiä kapineita, joista Sylva ei nähnyt vilahdustakaan, oli inhottava nainen osannut varastaa häneltä ne muutamat kultarahat, jotka Charlot oli hänelle antanut. Mutta Sylva ei siitä paljoa välittänyt. Olihan Jumala tähän asti auttanut häntä, sen hän kyllä tekisi tästälähinkin, ajatteli hän.
Ovi avautui ja portinvartija astui sisään. - No, poika imee! sanoi hän, osoittaen pikku poikaa. — Niin, tuolla ei totisesti ole mitään hätää. Mutta luulenpa, että poika on jo saanut kyllikseen. Antakaa se tänne, niin panen sen takasin koriinsa, pikku sänkyynsä!
- Ei, ei, huudahti Sylva, — antakaa hänen olla! Minä tahdon itse panna hänet koriinsa.
- Kylläpä te olette kummallinen! sanoi vanhus nauraen. — Te ette salli toisien koskeakaan lasta! No niin, tiedänhän minä, millaista se on. Alussa ollaan ihan hullu tuommoisen pikku raukan kanssa, mutta sitte niihin pian väsytään.
- Ei, en koskaan, en koskaan minä väsy pikku vauvaani! vakuutti Sylva varmasti. — Minä rakastan poikaani aina yhtä paljon kuin nyt.
- Niin, niinhän te nyt sanotte. Mutta odottakaahan niin saatte nähdä, miten paljon huolta tuommoisesta pikku vesasta on! Minulla on ollut kaksitoista lasta, mutta missä ne nyt ovat? Ne ovat menneet avaraan maailmaan jokainen omaan suuntaansa, eivätkä he välitä mitään äidistään. Siinä on kiitos kaikista vaivoista.
- Minä pyydän, elkää puhuko tuolla tavoin! huudahti Sylva kärsimättömästi. — Minä en tahdo kuulla sitä. Minä olen onnellinen lapseni kanssa, enkä tahdo, että kukaan tulee häiritsemään minun onneani. Mitä muuten tahdotte minulta?
- Mitäkö tahdon? vastasi akka. — Niin, minä tahdon rahaa.
- Mitä, taas rahaa! Minulla ei ole enää kuin yksi kultaraha jälellä.
- Soo, vai ei ole enää kuin yksi! No niin, se kiltti herra, joka on tähän asti pitänyt teistä huolta, tulee takasin ja antaa lisää. Mutta antakaa nyt tänne se kultaraha, sillä juutalainen Mandelblüt, joka omistaa tämän talon, ei tahdo enää odottaa vuokraa. Tiedättehän, että olette vielä velkaa siitä?
Vanhus valhetteli, niin, hän petti Sylvaa mitä ilkeimmällä tavalla, sillä täti Eufemia oli maksanut vuokran ihan täsmälleen. Eikä juutalainen Mandelblüt tahtonutkaan hyyryä, hän oli tyytyväinen siihen, mitä oli saanut.
Mutta portinvartija tiesi, että Sylva ei voinut kieltää ja otti häneltä viimeisenkin kultarahan.
- Oi Jumala, mitä minusta sitte tulee, kun annan tämän viimeisenkin rahani! Millä minä sitte maksan välttämättömiä menojani.
- Kas niin, elkää nyt niin surko, sanoi portinvartija merkillisesti hymyillen, ottaen kultarahan Sylvan kädestä antaen sen liukua taskuunsa.
Kuten sanottu, tohtori tulee takasin. Ja te saatte olla hiukan rakastettava häntä kohtaan kun tulette terveeksi; sitte saatte maksaa hänelle, mitä hän nyt on tehnyt teille.
- Kuinka minä voisin sen tehdä? vastasi Sylva. — Minähän olen niin köyhä, etten koskaan voi antaa sille ylhäiselle herralle, mitä hän on puolestani maksanut.
- Ettekö te voi — pikku raukka! sanoi inhottava akka ivallisesti hymyillen pannen kädet lantioilleen. — Ah se, joka on niin hyvännäköinen kuin te, voi tehdä hyvin paljon sellaiselle herralle. Minä en ainakaan pudottaisi kyyneltäkään, jos olisin teidän sijassanne.
Vanhus vaikeni ja katsoi oikeanpuoliseen seinään päin. Sen takaa kuului melua. Kuului miesten askeleita ja ääniä, sitte laskettiin jotakin lattialle.
- Oi Jumala, mitä siellä tapahtuu, tuolla sisällä? huudahti Sylva. — Äsken oli siellä niin hiljaista — ja nyt — nyt on sinne tullut paljon ihmisiä.
- Ne ovat tuoneet sinne ruumisarkun, vastasi portinvartija.
- Ruumisarkun. — Kelle sitte?
- Hänelle, jolla oli keuhkotauti, tiemmä, ja joka tänään viedään talosta! Hän kuuluu saavan hienot hautajaiset, mutta aluksi viedään hänet ruumishuoneeseen.
- Keuhkotautinen? huudahti Sylva. — Ah, häntä en ole ajatellutkaan!
En tiennyt edes, että hän oli sairaskaan. Kuka oli hän oikeastaan? Oi
Jumala, onko se ihmisraukka kuollut? Oliko hän vanha?
- Ei, hän oli nuori ja kaunis, vastasi portinvartija. — Kukako hän oli? Niin, hän oli ranskalainen. Ja hauskaa elämää hän on pitänyt, se on totta. Se kai olikin syynä siihen, että hän kuoli niin nuorena.
- Onko hän paljon kärsinyt?
- Kyllä hän oli hyvin kipeä ja kyllä kai hän on paljon kärsinytkin viime aikoina. No, nythän se on ohi. — Jumala olkoon hänen sieluparalleen armollinen.
- Amen! lisäsi Sylva syvästi liikutettuna.
- Ei, nyt täytyy minun mennä tieheni! huudahti portinvartija äkkiä. — Minä tahdon nähdä arkun ja sitte keitän minä tänään lampaanlihaa, eikä se saa palaa pohjaan.
Akka meni vihdoinkin tiehensä Sylvan viimeinen raha taskussaan ja juuri kun hän tuli käytävään, tuli neljä miestä ulos kantaen onnettoman Ninetten ruumisarkkua olkapäillään.
Portinvartija pani heti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Mutta äkkiä huudahti hän ja juoksi kiireesti niiden ohi, jotka kantoivat ruumisarkkua.
- Minun lampaanlihani palaa! — huudahti hän. — Minä tunnen tänne asti, kuinka se haisee palaneelta! Siirtykää, että pääsen nostamaan pataa pois tulelta.
Kaikeksi onneksi tuli portinvartija kuitenkin oikeaan aikaan, jotta ehti pelastaa rakkaan lampaanlihansa. Hän kaatoi vettä pataan ja asetti sen sitte niin, että tuli ei käynyt niin kovasti padan alla.
Juuri kun hän oli tässä toimessa, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka kysyi:
- Anteeksi, oletteko portinvartija?
Eukko kääntyi ympäri ja kapusta kädessä katsoi hän pitkään mustapartaiseen mieheen, joka näytti tilanomistajalta, ainakin suuremmalta vuokraajalta. Hän oli puettu karkeaan takkiin, ruumiinmukaisiin ratsastushousuihin, karkeisiin saappaisiin ja kädessä oli ratsupiiska. Portin edessä kadulla hirnui hevonen, joka nähtävästi oli kuljettanut hänet tänne.
- Mitä tahdotte, herrani? kysyi portinvartija. — Miten voin teitä palvella?
- Minä tahtoisin teiltä vähän tietoja, vastasi mies. — Eikös tässä talossa asu nuori nainen, joka on aivan äsken tullut äidiksi?
- Vai niin, te aiotte sinne? sanoi portinvartija tyytyväisesti hymyillen. — Niin, aivan oikein, hän asuu täällä ylhäällä numero 34.
Mutta mustapartainen mies ei poistunut. Hän seisoi paikallaan, siveli miettivästi partaansa ja kysyi edelleen:
- Kuinka hänen laitansa on? Onko hän jo noussut ylös?
- Oh varjelkoon, lapsihan ei ole vielä kolmen päivänkään vanha!
- Eihän hänellä ole minkäänlaisia tuloja, vai mitä? Eikös hän ole köyhä?
- Niin, hyvä Jumala, köyhä hän on, vastasi portinvartija. Jos ei hän olisi köyhä, niin ei hän asuisikaan tässä talossa! Täällä ei asu muuta kuin köyhää väkeä. Mutta hän on niin kaunis, ja siitä syystä luulen minä, että hänen käy vielä hyvin tässä maailmassa.
- Numero 34 siis, sanoi vieras. — Hyvä, minä menen hänen luoksensa. Ehkä voin minä tehdä jotakin tämän naisen hyväksi. Minä tulen erään herran käskystä.
- Sen minä arvasinkin! Täällä oli eräs herra, joka oli niin ystävällinen häntä kohtaan. Hän oli varmaan lääkäri, ellen erehdy.
- Aivan oikein, lääkäri. Mutta sanokaa minulle, hyvä rouva, onko se nuori nainen ottanut vastaan muita herroja paitse tuota lääkäriä? Minä tarkoitan tietysti jo kauemman aikaa sitte.
- Oh, mitä te ajattelette? huudahti portinvartija. — Hänhän on niin puhdas ja viaton! Herrajumala, hän on melkein lapsi.
Tämä ilmoitus näytti tyydyttävän vierasta. Hän teki päällään myöntävän nyökäyksen. Sitte sanoi hän portinvartijalle hyvästi ja nousi ylös puuportaita.
- Laupeuden työ! mutisi hän itsekseen noustessaan ylös portaita. — Ne, jotka vapistuksella ja hampaiden kiristyksellä lausuvat nimen Demeter Banjaluki, eivät varmaankaan pitäisi sitä mahdollisena, että mustain vuorten pelottava ryöväri on aikeessa auttaa köyhää, nuorta tyttöä, jota hän ei edes tunnekaan! Mutta minä annoin ranskalaiselle lupaukseni, että pitäisin huolta tyttöparasta ja Demeter Banjaluki pitää sanansa.
Hän oli tullut ylimpään käytävään. Hän katseli ympärilleen ja huomasi heti numeron 34.
- Hän asuu siis tässä! sanoi hän itsekseen. — Portinvartija näyttää olevan oikeassa siinä, mitä sanoi, että tässä talossa vallitsee suurin köyhyys. Ah, kohta on samallaista koko Serbiassa! Jos ne siellä konakissa jatkavat siihen suuntaan kuin ovat alkaneet, niin ei koko Serbiasta tule muuta kuin suuri vaivaiskartano, jossa viimeinen kynttilä on pian loppuun palanut ja jossa ei ole leipäpalaakaan jälellä. Ja kuitenkin tuomitaan ryöväreitä, jotka eivät tee muuta kuin jakavat rikkaiden aarteita köyhille.
Demeter Banjaluki koputti ovelle. Sisällä kuului arka ääni: Astukaa sisään!
Hän avasi oven ja astui sisälle.
Aurinko, joka valaisi huonetta pienestä ikkunasta, häikäisi hänen silmiään, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiään.
Hän näki ihmeen kauniin nuoren naisen makaavan sängyssä. Nainen oli vetänyt peitteen niin korkealle, että se peitti osan kasvojakin. Sitte näki hän pienessä korissa, joka oli tyynyjä täynnä, pienen, vastasyntyneen lapsen, jolla ei vielä ollut aavistustakaan maailmasta. Tämän nähdessään valtasi Demeter Banjalukin syvä suru. Oi, olihan hänellä kerran ollut lapsi! Kuinka intohimoisesti, sydämellisesti hän oli sitä rakastanut, ja nyt? Myrsky oli kulkenut läpi hänen elämänsä ja katkaissut sekä vienyt mukanaan rakkaimman kukan hänen puutarhastaan. Jumala yksin tietää, missä hän nyt oli!
- Anteeksi, sanoi Demeter Banjaluki lempeästi — mutta minä tulen tänne herra Charlotin käskystä, jonka te kai tunnette. Hänen itsensä oli pakko äkkiä matkustaa Belgradista ja hän jätti minun toimekseni pitää huolta teistä. Sillä en tahdo, että te kuolisitte. Minä aion sentähden pitää huolta teistä ja teidän —
Sanat vaikenivat äkkiä ylpeän, mustapartaisen miehen huulilta. Puhuessaan oli hän lähestynyt sänkyä. Katseensa kiinnitti hän sängyssä lepäävään olentoon.
Silloin, silloin oli äkkiä, kuin olisi hänen äänensä sekunti sekunnilta hiljennyt, kuin olisi joka veripisara paennut hänen poskiltaan, kuin olisi ryövärin komea vartalo muuttunut kiveksi ja nimetön kauhu kuvastui hänen kasvoillaan.
Mutta nuori nainen oli myös noussut sängyssä istualleen. Hän tuijotti vieraaseen mieheen ammottavin silmin, jotka olivat täynnä epämääräistä pelkoa ja sydämellistä rakkautta.
- Isä! huusi sitte nuori äiti ja ojensi kätensä häntä kohti. — Isä, sinäkö se olet? Oi isä, Jumala itse on sinut lähettänyt luokseni!
- Sylva! sai Demeter Banjaluki vaivoin sanotuksi ja riensi sängyn luo. — Sylva, lapseni, tyttäreni! Sinut, kauan kaivatun, sinut, sinut löydän nyt vihdoinkin.
- Niin, isä, minä se olen! änkytti Sylva kyynelissään tarttuen miehen käteen molemmin käsin. — Minä olen sinun lapsesi, sinun tyttäresi, sinun Sylvasi, joka kerran asui siellä yksinäisellä saarella, mutta vietiin pois sieltä ja häpeällisesti petettiin. Oi isä, isä, jos tietäisit, kuinka hirmuisen julmia ihmiset ovat olleet minua kohtaan, mikä ääretön rikos on tehty minua kohtaan! Oi isä, minä menehdyn häpeästä, kun katson sinua! — Ei isä, elä katso minuun noin kamalasti! Oi isä, sinä muserrat minut sillä katseellasi.
- Kevytmielinen letukka! huusi Demeter Banjaluki. — Sellaisenako sinut löydän!
Hän nousi ylös ja heitti päänsä taaksepäin. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja sormensa koukistuivat, kuin olisi hän tahtonut tarttua korkealle, aina taivaaseen asti ja repiä sen alas, kun hänen oli täytynyt nähdä tällainen hetki. Ah, me emme voi sanoa, mitkä rajut, mielettömät ajatukset raivosivat tällä hetkellä Demeter Banjalukin sielussa ja panivat hänen aivonsa hehkumaan helvetin tulessa! Ulkonainen muutos hänessä oli kerrassaan hirmuinen. Hänen kasvonsa vääristyivät ja tulivat melkein eläimellisiksi, silmät tuijottivat Sylvaan ja näistä silmistä säkenöi ääretön viha ja raivo kaunista, onnetonta, nuorta naista kohtaan.
- Ja tämä — tämä on minun lapseni! huusi Demeter kimeällä äänellä, joka muistutti raju-ilman ulvontaa. — Onko tämä minun Sylvani, jota olen hoitanut ja vaalinut? Haa, kurja olento, missä on viattomuutesi, missä neitseytesi? Tunnusta, puhu! Sinä seurasit intohimoista veijaria, hänen tähtensä hylkäsit sinä isäsi, joka on elänyt vaan sinulle, sen isän, joka sinun tähtesi vapisi, tehdäkseen sinut rikkaaksi ja onnelliseksi ja nostaakseen sinut yli kaikkien muiden ihmisten, joka tuli sinun tähtesi — —
Sellainenko oli lopulta minun elämäni unelma! — Tuossa ovat onneni sirpaleet. "Sylva" — haa, mitä toiveita liittyikään siihen nimeen! "Sylva" kuten rukous tuli se nimi huuliltani. "Sylva" — niin usein kuin sen nimen lausuin, tunsin itseni hurskaaksi; korkeimmat, pyhimmät tunteet liikkuivat minussa silloin kun lausuin sen nimen. Ja nyt, — kadulle heitettynä on nyt onneni, hurskauteni on muuttunut kylmäveriseksi pilkaksi ja ainoa, mitä vielä tunnen rinnassani, kun lausun nimen Sylva, on inhon tunne.
- Isä, sinä tapat minut, huusi Sylva. — Etkö tahdo ensin kuulla minun selitystäni?
- Mitä se hyödyttäisi! Vastaa minulle vaan yhteen kysymykseen, jonka teen sinulle ja minä tiedän tarpeeksi.
- Käyttikö hän väkivaltaa, heittikö hän sinut maahan, pitikö hän käsiäsi kiinni vai huumasiko hän sinut makealla juomalla, olitko häväisty, kun heräsit? Vastaa tähän kysymykseen! Minä en tahdo kuulla mitään muuta ja vaikka voisit puhua enkelin kielellä ja laulaa satakielen äänellä, niin en tahdo kuulla mitään muuta kuin vastauksen tähän kysymykseen: Käyttikö hän väkivaltaa?
Hehkuva puna lensi Sylvan kasvoille, hän painoi päänsä, jotta otsa kosketti peittoa ja kyynelten keskeltä kuului heikko vastaus:
- Ei isä, hän ei käyttänyt väkivaltaa.
Silloin hyökkäsi Demeter hänen päällensä, hänen suonikas nyrkkinsä häilyi sekunnin ajan Sylvan pään päällä. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut musertaa Sylvan yhdellä ainoalla iskulla.
- Hän ei siis käyttänyt väkivaltaa, sanoi hän sitte, hilliten itsensä ja horjuen pois sängyn luota. Sinä heittäysit siis vapaaehtoisesti rakastajasi syliin? Eikö niin, sinä olit jo syntiin valmis, kun hän kuiskasi siitä sinun korvaasi? Ha, haa, mitä minä sanon? Ethän sinä olisi ollut ainoa nainen, joka ensiksi kuiskaa synnistä miehen korvaan!
Ehkä olet sinä itse vietellyt hänet? Haa, puhu sitte, minä tahdon tietää kaikki!
Sylva nosti uudestaan päänsä hiukan tyynyltä ja katsoi arastelevin silmin raivosta vapisevaa miestä.
- Hän ei käyttänyt väkivaltaa, isä, vastasi hän sitte. — Mutta niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta kuin uskomme Vapahtajaan, viekkaus, viekkaus se teki minut siksi, mikä olen.
- Viekkaus? — Sen sinä valhettelet! Viekkaudella ei voida vangita naisen sydäntä, sillä nainen yksin on viekas.
- Mutta se oli sittenkin viekkaus! Väkivallalla vietiin minut pois yksinäiseltä saarelta. Oi isä, minä jouduin naisten kauppiaan käsiin!
- Naisten kauppiaan, aivan oikein — se ei ainakaan ole mikään valhe, sillä sen tiedän minä itse. Se oli se kurja — mutta, nimi ei kuulu asiaan, minä en tahdo lausua hänen nimeänsä, minä vihaan häntä. Sinut vietiin siis naisten kauppaajan käsiin ja hän vei sinut huonomaineiseen taloon. Siellä tuli luoksesi herroja, ei yksi, vaan monta ja he maksoivat sinulle?
- Ei isä, sillä minä vannoin, että tappaisin itseni, jos vaan ainoakaan niistä kurjista, jotka siellä kävivät, koskettaisi minua sormellaankaan.
- Sen sinä vannoit? Ah, muistitpa toki olevasi Demeterin tytär! Eihän toki veren ääni ollut kokonaan sinussa vaiennut, ei, ei aivan kokonaan.
Entäs sitte, kuinka sitte tapahtui? kysyi Demeter innokkaasti.
- Sitte isä, pelastettiin minut, vapautettiin ihmiskauppiaan käsistä ja vietiin pois hänen huoneestaan.
- Pelastettiin? keskeytti ryöväri. — Oi sano minulle sen nimi, joka sinut pelasti, minä tahdon tulla hänen orjaksensa! Sano mikä on sen ihmisen nimi, joka vapautti sinut ihmiskauppiaan kynsistä?
- Se ei ollut mikään jalo ihminen, isä, valitti Sylva, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia. — Oi, parempi, monta kertaa parempi olisi ollut, jos hän olisi jättänyt minut siihen hirvittävään taloon. Siellä olisin löytänyt kuoleman, mutta hän, hän vei minut uudestaan elämään vihkiäkseen minut häpeälle, hän syöksi minut lampeen, jossa minun täytyi menehtyä.
Tämä pelastus — Sylva puhui nyt hyvin kiireesti, sillä hänestä tuntui, kuin ei hän saisi kadottaa minuuttiakaan, että isä saisi tietää kaikki — tämä pelastus oli vaan ilveilyä, petosta, mietittyä petosta, jotta minut saataisiin sitä varmemmin perikatoon. Kuinka saatoin olla rakastamatta sitä miestä, jota pidin pelastajanani? Oi, ja olinhan minä jo nähnyt hänet, siellä kaukana, meidän saaremme rannalta. Kaunis hän oli, ainakin minusta, jalolta hän näytti, ainakin minun silmissäni. Ja kun hän vei minut pois siitä pahamaineisesta talosta ja sanoi minulle, että jäisin hänen luoksensa, kunnes hän saattoi viedä minut takasin vanhempieni luo, silloin — Jumala on todistajani — ei minussa ollut vähintäkään epäilystä pahasta.
Demeter ei vastannut, hän seisoi vaan ja puri alahuultansa, josta jo vuoti verta. Hänen sormensa kyntivät vakoja partaan. Hänen mustat silmänsä olivat tähdätyt lattiaan ja välistä katsoi hän tyttäreensä, kuin tahtoisi hän repiä sanat hänen huuliltaan, ennenkuin hän vielä oli lausunut ne.
- Ilveilyä siis, sanoi hän hampaittensa välistä — ihmeellistä, mutta ehkei mahdotonta. Ehkä se ei ole valhetta, satua, jota minulle kerrot. Sillä löytyy todella miehiä, jotka suunnittelevat merkillisiä ilveilyjä, kun tahtovat hurmata naisen. No, mitä sitte tapahtui, minne vei hän sinut?
- Hän otti minut mukaansa pieneen asumukseen Wienissä ja vannoi minulle kalliin valan, että olisin hänen vaimonsa Jumalan edessä.
- Jumalan edessä! — Jumala ei vihi aviopareja. Mutta minä uskon sinua, sillä kurjain viettelijäin on tapana siten sanoa uhreilleen.
- Minä tulin hänen vaimoksensa, hänen vaimoksensa Jumalan edessä, isä.
Hän sanoi minulle jonkun nimen ja sanoi olleensa metsästäjä Serbiassa.
- Siis Serbiassa! Kirottu olkoon Serbian maa, joka on kantanut sitä kurjaa miestä. Ja sitte — eikö niin Sylva, sitte tapahtui, kuten tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Eräänä kauniina päivänä oli hän kylmä sinua kohtaan, hänen suudelmansa olivat jääkylmiä ja syleilynsä välinpitämättömiä. Hän ei hyväillyt sinua enää, vaan antoi sinun hyväillä itseään.
- Oi isä, juuri niin se oli, huudahti Sylva nyyhkyttäen. — Sinä tunnet maailman.
- Niin, valitettavasti minä tunnen liian hyvin tämän kylmäverisen, intohimoisen maailman! Ja sitte jätti hän sinut, jäi pois eräänä päivänä, eikä tullut enää takasin.
- Ei, niin ei se ollut. Mutta minussa oli syntynyt epäilys, minä seurasin häntä hänen salaisilla teillänsä ja näin hänen menevän komeaan, valosta säteilevään taloon.
Tämä talo oli hieno klubi, jossa vaan rikkaimmat ja ylhäisimmät yhtyivät, ja siellä, siellä näin minä, että se mies, joka oli vannonut tekevänsä minut vaimoksensa, että hän —
Sylva vaikeni äkkiä, väristys näytti käyvän läpi hänen ruumiinsa. Hän heittäytyi takaisin tyynylle ja puristi kätensä suuta vasten, kuin tahtoisi hän estää itseään puhumasta.
Mutta Demeter kumartui alas hänen puoleensa, repäisi pois kädet hänen huuliltaan ja sanoi hammasta purren:
- Hänen nimensä! Haa, nainen, sinä et sano minulle miehen nimeä, sillä sinä rakastat häntä vielä! Mutta varo sinä vaan leikkimästä minun kanssani! Etkö tiedä, että ainoa lohdutus haavoitetulle on kosto? Minä tahdon kostaa ja siitä syystä tahdon tietää nimen. Kiiruhda, mikä on miehen nimi, joka on näytellyt niin hirmuista ilveilyä kanssasi? Mikä on sen pedon nimi, joka on syönyt itsensä kylläiseksi lihalla minun lihastani ja juonut verta minun verestäni? Mikä on sen heittiön nimi, jonka kuva makaa tässä korissa?
- Isä, jos puhut pahaa minun lapsestani, niin en voi enää rakastaa sinua, huusi Sylva. — Kaikki saat sinä sanoa minulle, minä kärsin kaikista hirmuisintakin, koeta tappaa minut ja minä rakastan sinua sittenkin kuolinhetkelläni, mutta elä häpäise lastani, poikaani.
- Hän on sekasikiö, kiljui Demeter — koiran sekasikiö!
- Hän on minun lapseni, minun lapseni! nyyhkytti Sylva, koettaen vapautua isänsä käsistä. — Minä rakastan tätä lasta ja rakastan sitä aina, sillä minä olen hänen äitinsä. Eihän se viaton olento voi sille mitään, että hän on tullut maailmaan synnin kautta, että hänen on petosta kiittäminen elämästään! Jos hänellä on todellakin isänsä piirteet, niin eikö Jumala ole painanut leimaansa meihin kaikkiin? Emmekö ole kaikki hänen lapsiansa? Isä, elä vaan tee tälle pienelle olennolle mitään pahaa, ei sanoilla eikä töillä!
- Kuule minua! sanoi Demeter kuohuen. — Paina mieleesi jokainen sanani, sillä sinä et vielä tunne minua, Sylva, etkä tiedä, kuka minä olen, muuten tietäisit, että minä pidän sanani. Sano minulle sen miehen nimi, joka on tehnyt sekä sinut että minut onnettomaksi, sillä jos et sitä sano tai jos valehtelet tällä hetkellä, niin on tämä lapsi kuoleva.
- Laupias Jumala! huusi Sylva.
- Sinä tahdot siis, että sen pitää kuolla! huusi Demeter, nosti lapsen korista ja piti sitä päänsä päällä. — Minä hävitän joko isän tai pojan, ratkaisu on sinun omassa kädessäsi, Sylva — valitse nyt!
- Minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, isä, elä tee pienelle mitään pahaa — pane hänet takasin tyynylle. No, koska minun täytyy sanoa sinulle viettelijän nimi, niin teen minä sen. Se mies, joka niin sydämettömästi sysäsi minut luotaan, kun kyllästyi minuun, on Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli.
Demeterin huulilta pääsi vapiseva ääni, joka kuului pedon kiljunnalta.
Sitte löi hän kädet kasvoilleen ja purskahti vihdoin kamalaan nauruun.
- Vuotaako sitte kaikki maailman myrkky tästä lähteestä, nousevatko kaikki Serbian myrkylliset käärmeet tästä lokarapakosta, onko todellakin avautunut uusi Vesuvius, joka lopulta nielee laajaan kitaansa koko Serbian? Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, tuo viekas roisto, jota vihataan tässä maassa kuten ruttoa, tuo intohimoisen sisarensa kätyri, hän on raa'alla kädellään repinyt minun onneni, ryöstänyt minulta rakkaimman, mitä omistan maan päällä. Mutta nyt on mittanne täysi, te seikkailijat valtaistuimella.
Tähän hetkeen asti olette te saaneet olla rauhassa, jatkoi Banjaluki, niin tähän asti olette te saaneet olla rauhassa, elää ilossa ja riemussa, kun ei kukaan ole voinut nähdä teidän läpitsenne, te kurjat Serbian onnen ryövärit, sillä tähän asti ovat vastustajanne Serbiassa olleet hyväntahtoisia, se tahtoo sanoa kansaa, joka huokaa ja toivoo, mutta ei koskaan kykene tekemään mitään täydellä todella.
Mutta nyt, kuninkaallinen roskajoukko, nyt olette saaneet vihollisen, joka osaa tähdätä keskelle sydäntänne, tässä seisoo vastustaja, joka alkaa taistelun teitä vastaan elämästä ja kuolemasta, täällä heittää hän sotahansikkaan vasten kasvojanne. Täällä nousee tiellenne este, johon te kompastutte, täällä on se kallio, joka musertaen kaatuu päällenne. Nicodem Lunjevica, kuningatar Draga, se on aivan sama. Ja näihin kuuluu tämä kuningas raukka, tämä puolihullu mies, joka hallitsee konakissa. Minä otan ne kaikki samalla kertaa ja syöksen heidät korkealta istuimeltaan, minä, Demeter Banjaluki, mustain vuorien ryöväri.
Ah, nyt oli hän lausunut sen sanan, jota hän niin huolellisesti oli salannut lapseltaan koko ajan. Ylenmääräisessä tuskassaan oli se tunnustus päässyt hänen huuliltaan. Hän vaikeni hämmästyneenä. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut ottaa takasin sen sanan ja kätkeä sen sanan takasin sydämeensä. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.
Sylva oli sen huomannut. Hän tarttui molemmin käsin sydämeensä ja kaatui takasin tyynylle. Harvinainen muutos oli tapahtunut hänen kasvoissaan, muutos, joka täytti Demeterin kauhulla.
Se oli liian paljon, nuori sydän ei ollut voinut kestää sitä myrskyä, joka näiden viimeisten minuuttien aikana oli hyökännyt hänen päällensä, viimeinen isku oli ollut kuolinisku.
Sylva ei voinut kestää sitä ajatusta, että hänen isänsä, jota hän niin paljon rakasti, oli Demeter Banjaluki, se ryöväri, jonka edessä koko Serbia vapisi, jonka pahat teot kerta toisensa perästä panivat koko maailman kiihkoon, se mies, josta Nicodem Lunjevica oli niin usein puhunut hänelle Wienissä ja jota hän oli kutsunut ryöväriksi, roistoksi.
Hän ei mennyt tainnoksiin, mutta jotakin vielä pahempaa oli hänessä tapahtunut. Jokainen veripisara oli hävinnyt hänen poskiltaan, hänen silmänsä näyttivät sammuvan.
- Lapseni, lapseni! huusi Demeter ja heittäytyi polvilleen sängyn viereen. — Sylva, tyttäreni, puhuhan toki, sano että annat minulle anteeksi! Oi Jumala, mitä olen minä tehnyt, onneton? Minä olen tappanut oman tyttäreni! Hän kuolee, auttakaa, minun Sylvani kuolee!
Hän aikoi nousta ylös, mutta Sylva tarttui hänen käteensä viimeisillä voimilla, mitä hänellä vielä oli jälellä.
- Ei niin, isä, sanoi hän hiljaa — elä kutsu tänne lääkäriä, sillä se ei mitään hyödytä. Minä tunnen, että minun täytyy kuolla — täällä rinnassa on jotakin mennyt rikki. Ei, isä, elä itke, elä sure, minä en ollenkaan pelkää kuolemaa.
- Ei, ei, sinä et saa kuolla! huusi Demeter nyyhkyttäen. — Oi, anna minun lämmittää sinun rakkaita käsiäsi! Ne ovat niin kylmät, niin kylmät.
Demeter heittäytyi tyttärensä yli, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuin olisi hän suuteloillaan voinut valaa häneen uutta elämää. Mutta kauhukseen huomasi hän, että Sylva tuli joka minuutti yhä väsyneemmäksi. Hän kuuli hänen sydämensä lyövän kuumeentapaisesti. Siten lyö ainoastaan se sydän, joka valmistautuu ikuiseen lepoon.
Sylva oli pitänyt silmänsä kiinni, mutta nyt avasi hän ne uudestaan ja surullisesti katsoi hän isäänsä.
- Isä, viimeinen rukous, kuiskasi hän.
- Kaikki kaikki, lapseni, tahdon tehdä sinun tähtesi. Oi Jumala, minähän olen tullut sinun murhaajaksesi!
Kerran tapoin minä rajussa innossani äitisi ja sinut, sinut olen minä tänään murhannut varomattomuudellani! Voitko antaa minulle anteeksi, tyttäreni?
- Kyllä, isä, minä annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni. Eihän minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sinullahan on anteeksi antamista. Anna minulle lapsi vielä kerran, isä… pian, pian! Minä tahdon vielä kerran painaa sitä rintaani vastaan… Lapsi, isä, heti… ennenkuin on liian myöhäistä.
Demeter horjui pikku vuoteen luo, otti lapsen ja laski sen tyttärensä syliin.
- Oi minun rakas lapseni! kuului Sylvan huulilta. — Voi, että minun nyt täytyy lähteä pois luotasi. Kuka sinua nyt suojelee, kun ei minua enää ole? Kuka sinua kasvattaa ja opettaa sinulle hyvää? Kuka suojelee ja hoitaa sinua, kun ei äitiäsi enää ole olemassa.
- Minä kasvatan hänet, Sylva, huudahti Demeter. — Niin totta kuin on Jumala taivaassa, pidän minä huolta sinun lapsestasi. Siitä tulee minulle kallein olento maan päällä, minä olen kaikki sinun pojallesi, äitinä ja isänä, rikkaaksi ja mahtavaksi teen minä hänet, sen vannon sinulle.
- Ota sitte pikku Fortunat, minä annan sen sinulle lapseni, isä, minä tiedän, että hän on sinun luonasi hyvässä tallessa.
- Lapseni, rakas lapseni! huudahti hän. — Hyvästi — äitisi menee pois luotasi. Minä pidän sinusta kaukana kaiken pahan, ruman, huonon ja vaarallisen ja minä olen luonasi siksi kuin Jumala kerran tuo sinut minun luokseni kotiin.
Hänen äänensä tukehtui kyyneliin, kädet vaipuivat sivulle.
Demeter otti lapsen, painoi sen rintaansa vasten, suuteli ja laski sen sitte takasin tyynylle.