KYMMENES LUKU.
William Zimmermannin pikku kappale näyteltiin eräänä marraskuun iltana.
Päivällisen jälestä oli hän, kuten tapansa oli, käynyt äidin luona. Hän oli hyvällä tuulella eikä tuntunut olevan vähintäkään levoton.
"Etkö ole peloissasi?" kysyi äiti.
"En, saat nähdä se tulee onnistumaan. Se on kyllin huono kelvatakseen yleisölle, eikä kumminkaan niin huono että se ilettäisi."
He menivät yhdessä teatteriin. Äidillä oli paikka parketilla; Williamilla oli paikka erotetussa loogissa, kun hänen omaa kappalettansa näyteltiin. Katsottiin tekijälle aivan sopimattomaksi asettautua teatterisalonkiin kaikkein katseltavaksi. Williamia muutoin olisi haluttanut murtaa tämä perintötapa, sillä hänessä ei ollut merkkiäkään pelkokuumeesta. Pelle Wahlberg ja Hedström kävivät tervehtimässä häntä hänen vankilassaan, juuri ennen esiripun nousua.
Pelle oli ylen hullunkurisella päällä.
"Onko sinulla siisti puku ylläsi, vai kuin? —" Hän tarttui Williamin takin liepeesen. "No hyvä on, sinunhan täytyy näyttämölle kumartelemaan. Totisesti tulet sinne! Etkö aijo tulla!"
"En. Saat nähdä että se ei tule tapahtumaan!" vakuutti William varmasti.
"Lyönpä vetoa! Mitä? Pullo schampanjata?"
"Olkoon menneeksi. Mutta sinä menetät."
"Se on minun asiani. Ravintolassa jälestä sitte?"
"Niin, ja kättä päälle."
Pääosaa esitti eräs yleisön lemmikki ja hän hämmästyttikin kaikkia notkealla vallattomuudellaan ja katupoikamaisilla kasvonsa kujeilla. Loistolla ja ihastuksella tarjoili hän koko tyttöveijarivarastonsa ja saikin yleisön aivan haltioihinsa; ja kun hän lopuksi toi esille kappaleen suuren kepposen, pitkän nenän, pulppusi ihastus yli kaikkien rajojen. Esiripun laskettua seurasi loppumatoin käsienpaukutus. Ja kun näyttelijät olivat saaneet suodun osansa, kuultiin tekijää esille huudettavan.
William hymyili. Hän oli vakaasti päättänyt olla näyttäytymättä, mennä näyttämölle esittämään itsensä tämän pikku jutun tekijäksi, olisi hänestä tuntunut niin pikkumaisen turhamaiselta ja siihen hän ei tuntenut vähintäkään viekotusta. Hän nautti vaan kuullessansa voimakkaat esillehuudot — hän oli selvästi eroittanut Pellen äänen, joka oli huutanut itsensä käheäksi innoissaan. Niin huutakoon vaan! Schampanjan saa hän kumminkin maksaa!
Mutta samassa temmastiin ovi auki. Teatterinjohtaja ilmestyi vihastuksissansa, henki kurkussa.
"Herra Zimmermann! Herra! Eikö herra kuule? Yleisö huutaa — piru vie!"
"Kuulen kyllä, antaapa heidän huutaa."
Teatterin johtaja hämmästyi. Tällaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen hänen kokemusaikanaan. Herra, joka ei huolinut esillehuudoista! Tämä tuntui hänen näyttelijä-aivoilleen aivan käsittämättömälle.
"No niin, mitä temppuja nämät ovat. Tulkaa! Herrahan on hassu!"
Hän tarttui Williamin käsivarteen ja veti hänet mukanaan, eipä suinkaan erittäin lempeällä tavalla. Hän oli vihastunut, tunsi itsensä loukatuksi, ikäänkuin olisi hänen pyhimpiä tunteitaan haavoitettu. Olla välittämättä esillehuudoista, tämä oli melkein samaa kuin sanoa papille, ettei usko Jumalaan.
William seurasi mukana nauraen hänen harmistukselleen, samalla turhaan koettaen irroittautua hänen tanakasta tartunnastaan. Ja ennenkuin hän ehti aavistaakaan löysi tekijä itsensä näyttämölle survaistuna; aivan tietämättään oli hän käynyt häpeävän näköiseksi, astui hiljaa muutaman askelen eteenpäin ja kumarsi. Juuri kun esirippu laskeusi, luuli hän eräässä loogissa nähneensä kalvakat naiskasvot, jotka hän tunsi. Sydämensä sytkähti.
Hän oli koko viime ajan tuuditellut itseänsä uskomaan, että neiti Hagberg olisi teatterissa ensikerran kappaletta esitettäessä, ja nyt muuttui se hänelle varmuudeksi.
Hän se oli.
Kun William väliajalla tuli salonkiin — tarkastelivat kaikki ihmiset häntä, mutta se ei haitannut häntä ensinkään — paikka oli tyhjä. William istui äidin viereen ja puheli hänen kanssaan; äiti huomasi miten hajamielinen hän oli, mutta luuli kumminkin kappaleen tavattoman menestyksen siihen syyksi, eikä pannut siihen sen enempää huomiota. Niin yht'äkkiään näki hän pojan kasvojen hermostuneesti vavahtavan, — hän seisoi kääntyneenä äitiin päin ja katseli ylös salonkiin. Kalpea nainen oli tullut sisälle jälleen; se ei ollut hän.
Turhaan haeskeli William kiikarillansa kaikkialta sekä oikealta että vasemmalta salongista. Siitä vaaleasta päästä, jonka hän oli kuvitellut sieltä löytävänsä, ei näkynyt vivahdustakaan.
Hän seisoi ja etsiskeli kunnes taas tuli pimeä ja esirippu nousi; hän etsiskeli seuraavatkin väliajat, mutta yhtä turhaan.
Koko illan oli hän harvasanainen ja hermostunut. Äiti ihmetteli mikä oli syynä hänen nähtävään mielensä epäsointuun ja Pelle Wahlberg mehevällä kielellään alkoi pitää hänelle pitempää nuhdesaarnaa ravintolassa.
"Mikä sinua vaivaa pöppö? Kaikki on onnistunut niin hävittömän hyvin ja sittenkin olet hapan kuin mehunsa menettänyt tupakanpuru. En ole huutanut ääntäni käheäksi sinun tähtesi, vaan sentähden että olisit hitusenkin hauska tänä iltana — — ja niin istua töllötät sitte kuin ventomielinen rotta! Etkä välitä muista vähääkään! Parempi tuuli nyt; ukkonuhjus!"
Kuinka oli, hälveni vähä kerrassaan alakuloisuus ja ilta loppui rattoisaan mielialaan.
Aika kului ja William unhoitti. Unhotti pintapuolisesti, kuten unhottaa jokapäiväisen elämän touhussa, sillä välin ajatuksen, tunteen, päähänpiston, tietämättä pohjalla maatessa ja hautuessa.
Kaupunkiin saapuivat siveellisyyden suuri apostoli ja epäsiveellisyyden pieni apostoli, molemmat ilmoittivat luentonsa.
"Kummalle näistä kahdesta aijot uhrata roposi?" kysyi William äidiltään.
"En tiedä. Mitäs itse aijot?"
"Minulle on yhdentekevää; osaan ne molemmat ulkoa. Mutta suuri saa täyden huoneen ja pieni vaan vähän, siksipä luulen, että annan kruununi siveettömyydelle."
"Niinpä saan mennä yksinäni siveellisyyttä kuulemaan; mutta toimittanet kai minulle lipun toiseenkin?"
"Tietysti, mennään yhdessä, äiti ja poika paheen kaivoon — — — sekös vasta roskamaista."
Luentopäivä tuli ja he menivät yhdessä epäsiveellisyyden saarnaan. Oli jokunen viisikymmentä kuulijaa sinne tänne sirottuneina ympäri salia; enimmäkseen vanhempia, naimattomia naisia ja nuoria herroja "Sturm ja Drang" aikakaudessaan olevia.
He istuivat aivan ovensuuhun.
"Näetkö", sanoi William, "eipä ole eduksi raha-asioille esiintyä epäsiveellisyyden edustajana. Suurella oli täpötäysi huone."
Pieni, punanaamainen epäsiveellisyyden saarnaaja astui sisälle, joi lasin viiniä ja alkoi tekstinsä.
William istui ja kuiskaili pieniä, ivallisia muistutuksia äidillensä esitelmän kuluessa. Yht'äkkiään näki äiti omituisen ilmeen hänen kasvoillaan. Oli kuin silmät olisivat laajenneet ja kirkastuneet. Hän nousi ääneti, eteni jonkun askeleen sisemmä saliin ja istuutui erään turkkiin puetun naisen viereen, jonka vaalea pää näkyi karvasen talvilakin alta.
Tämän pään oli William tuntenut. Se oli neiti Alma Hagbergin Malmööstä.
"Hyvää päivää! Tekö!" sanoi William istuutuessaan hänen viereensä.
"Päivää!"
Tervehdykset lausuttiin kuiskaten; pienen yhteiskunnan parantajan lasisilmät loistivat jo uhkaavina puhujalavalta, oli mahdotonta saada enempää sanotuksi.
Mutta William istui ja ihmetteli. Hän luuli ihastuttaneensa tyttöä, mutta turhaan oli hän etsinyt punastuksen hiventäkään tahi merkkiäkään mielenliikutuksesta hänen kasvoillaan.
William tiesi neiti Hagbergin tulleen luennolle tavatakseen häntä, mutta hän ei aavistanut, että tyttö oli nähnyt, kun hän tuli sisälle äitinsä seurassa ja että hän siten oli istunut hiljaa ja odottanut kuin kalastaja nykäsyä. William katseli häntä. Tytön kasvot olivat tyynet ja hienolla iholla ei ollut punan vivahdustakaan.
Hän ei hetkeäkään uskonut tuon tyyneyden olevan luonnollista, mutta jo itsensähallitsemisen tuloksenakin — joka hänestä tuntui suunnattomalle — oli tytön välinpitämätön ulkomuoto hänelle kuin loukkaus.
Koko luentoajan istui William katsellen häntä, samalla armahtamattomalla ankaruudella arvostellen oman mielialansa tunteita. Kohta kun hänen silmänsä sattuivat tyttöön, oli kuin jotain lämpöä olisi virrannut häneen, jotakin joka yhtyen ihanan kesän muistoihin, päiväpaisteineen, lämpimine kallioineen, kirkkaine ilmoineen, siintävine lahdelmineen sointui moniääniseksi, värähteleväksi sävelmäksi hänen sielussansa, sulosointuiseksi viehkeäksi säveleksi, joka äkkiä katkesi kaikumasta, kun hänen tajuntansa kerkesi siihen, ruhtasten kielet poikki, ja nyt istui hän katsellen katkaistuja kielentynkiä hymähdellen: hempeätunteisuutta! vanhanaikuista haaveilua! hassutusta! Kesärakastuma!
Mutta kuinka hän pilkkasikin itseänsä, tosiasiana kumminkin pysyi, hän tunsi itsensä iloiseksi nähdessänsä tytön, iloiseksi ajatellessansa, että hän pian taas saisi kulkea hänen rinnallansa, sanella pistosanojansa, joilla hän ei mitään tarkoittanut, ladella eriskummallisuuksiansa, joilla ei ollut mitään merkitystä. Tuossa istui tyttö nyt niin totisena ja antoi suurien silmiensä kiintyä katselemaan pientä yhteiskunnan parantajaa puhujalavalla; se melkein suututti Williamia, hän ikävöitsi luennon loppumista, hän tahtoi että noilla suurilla silmillä olisi vapaus kääntyä kenen puoleen ne mieluimmin halusivat.
Hän muisti aamun Lysekilissä, jolloin hän yksin, kello viiden aikaan, oli kierrellyt kylpölän sillalla, hän muisti päivät Helsingborgissa, jolloin hän luuli löytävänsä hänet joka toisesta naispukimesta, jonka hän näki. Niin hän oh kyllä ollut rakastunut — kenties — kumminkin hiukan.
Mutta se aika oli mennyt. Oli tullut niin paljon väliin: Hedvig,
Isabella — koko hänen entinen elämänsä.
Niin välähti hänen aivoissansa ajatus. Jospa?… Tyttö oli niin kalpea, näytti niin väsyneeltä. Ei näkynyt yhtään tervettä piirrettä noissa kalpeissa kasvoissa, ainoastaan laimea harrastus kuvastui hänen suurista silmistään. Jospa hän opettaisi hänet rakastamaan; opettaisi hänet tuntemaan elämää täyteläänä ja rikkaana, kuin sitä pitäisi voida tuntea — — — opettaisi sen hänelle vaikkakin vaan muutamiksi lyhyiksi minuuteiksi.
Tätä ajatellessansa kuuli hän sydänlyöntien kiivastuvan tahdissansa.
Paikallansa, takana istui äiti ja tarkkasi näitä kahta. Pojan kasvojen ilme oli ollut hetkellä, kun hän keksi tuon nuoren tytön, niin erikoinen, eikä äiti ollut sitä ilmettä koskaan ennen nähnyt hänen kasvoillaan, ja samassa kun hän sen näki, tiesi hän kuka nuori tyttö oli. William ei ollut koskaan puhunut hänestä muuta kuin tuon pienen viittauksen kirjeessään; äiti ei koskaan ollut kuullut hänen nimeänsä, eikä hänellä ollut aavistustakaan hänen ulkonäöstään, mutta kumminkin selveni hänelle kuin sisäisen aavistuksen kautta, kuka hän oli Omituista — se koski häneen. Kuinka hän soikin pojalleen kaikkea hyvää, kuinka paljon hän olikin tätä toivonut — tuntui kumminkin kuin jokin hänen sielussaan nousisi tätä vastaan. Hän ei voinut itsellensä selittää mitä se oli, himmeänä ja epäselvänä liikkui hänen sisällänsä vaistomainen tuska, hän tunsi, ettei hänen poikansa ollut koskaan hänelle niin rakas kuin juuri nyt, hänestä tuntui kuin ei hän koskaan olisi tuntenut niin hillitöntä halua sulkea hänet syliinsä ja suojella häntä elämältä — todelliselta elämältä, joka hellittelee toista, toista lyö; hyväilee ja lyö sokeasti kuin pahankurinen lapsi.
Heti luennon loputtua nousi äiti ja meni. Kun William kääntyi häntä katselemaan, oli hän jo kadonnut.
"Nyt saatan minä teidät kotiinne", sanoi William, kun he olivat tulleet kadulle. "Saan myös samalla nähdä, missä asutte."
"Ei kiitos. Menen yksin. Hyvästi!"
Hän nyykähytti ja niputteli tiehensä, mutta William seurasi tasaisin askelin hänen rinnallaan.
"Pikku neitien ei tulisi olla oikukkaita", sanoi hän.
"Teillähän on seuraa, kiiruhtakaa, etsikää hänet."
"Hän kyllä on jo mennyt. Se oli äitini."
Neiti Hagberg pysähtyi äkkiä keskelle katukäytävää.
"Teidän äitinne?"
"Niin."
Hän alkoi jälleen astella.
"En sitä koskaan olisi uskonut", sanoi hän.
"Miksei?"
"Hän näytti niin nuorelta."
Oli kuin nuori nainen tämän ilmoituksen perästä olisi käynyt mukautuvaisemmaksi ja pian kävi keskustelu tuttavallisesti kuin vanhojen ystävien välillä.
He kulkivat kauan katuja pitkin, joidenka lyhdyt loistivat pitkissä riveissä, menivät ohi kimaltelevain myymäläakkunoiden, mistä laaja valovirta levisi yli kansajoukon, joka tummina aaltoloina lainehti ohi.
Vieno surumielisyys painoi heitä molempia. Tyttö kertoi kevein, leikikkäin sanoin sairaudestaan, äänellä, joka värähteli. Iltailma oli kolea ja kostea; hän yski paljon. Tuon tuostakin täytyi hänen muistuttaa Williamia, että hän kävi liian nopeaan. Hän pysähtyi käsi rinnalla taistellen hengästymistä ja sydämen tykytystä vastaan. Mutta sitte jatkoi hän puhuen leikillisellä äänellä, että hän kuolee pian. Hän oli jo niin kauan taistellut yhä enentyvää veren vähyyttä vastaan, nyt oli hän väsynyt ja tylsä, oli lakannut toivomasta. Ei maksanut vaivaa nauttia lääkkeitä, hän huononi siitä vaan huononemistaan. Matkansa Tukholmaan oli viime koetus, mutta hän ei uskonut tuloksiin.
William Zimmermann kävi hänen rinnallaan ja kuunteli. Hän ei puhunut muuta kuin mikä oli kaiken välttämättömintä; hän vaan katsoi alas näihin kalpeisin lapsenkavoihin suurine, pelästyneine silmineen. Ei koskaan ollut sääli ja hellyys häntä niin täyttänyt kuin nyt katsellessansa tätä pientä, helposti murtuvaa elämää, joka kulki hänen rinnallansa ja puhui kuolemastaan. Hän tunsi itsensä niin rohkeaksi ja voimakkaaksi ja voiman tunteesen yhtyi halu saada suojella. Kuinka mielellään olisikin hän ottanut tuon pienen, sairaan lapsosen käsivarrellensa, aukaissut päällystakkinsa ja kietonut hänet sen poimuihin. Hän asteli hiljaa tuskallisesti tarkaten kumppaninsa piirteitä ja hänen äänensä oli himmeää kuin olisi hän pelännyt sen terävyyden koskevan häneen ja se kaikuikin kauneimmassa, pehmoisimmassa äänilajissaan, kuin tahtoisi hän tyynnyttäen kääriä sen soinnun hänen levottomuutensa ympärille.
Tyttö pysähtyi erään huoneuston edustalle Sture-kadun varrella.
"Tässä on asuntoni."
"Nytkö jo? Ettehän mene vielä kotiin? Mennään vielä eteenpäin?"
He menivät edelleen esplanaadia pitkin, jonka hehkulamppurivi riippui kuin suurista, loistavista krysoliiteistä kokoonpantu rukousnauha, heittäen terävää, sinivalkoista valoansa molemmille puolille yli huonerivien ja huvilankattojen, huljutellen haaveellista kuuvaloansa Floran kukkuloille ja hopealla reunustellen Humlegårdin puiden hienoimmat huippuoksat.
Oli kuin Williamin silmät olisivat yht'äkkiä auenneet. Oli kuin hänen olentonsa ensi kerran olisi aukaissut kehälehtensä, kuin jos elämän, luonnon kauneus ensi kerran olisi säteillyt hänen sisällensä. Kuinka kaunista, kuinka sanomattoman kaunista tämä olikaan; hän ei koskaan ennen ollut sitä huomannut. Hän oli vaeltanut ohi katsellen sitä kuolleen miehen silmillä, eikä yksikään säde tästä kauneudesta ollut tunkeutunut hänen sieluunsa. Nyt oli kuin täyttäisi se hänet kokonaan, hän hengitti syvään ja ilma tuntui niin vilpoisan raikkaalta kuin juoma metsän-lähteestä.
Tunnin toisensa perästä vaelsivat he ilman päämaalia. He olivat käyneet aivan tuttavallisiksi, yhteinen tunnelma oli lähentänyt heidät vastustamattomasti. Ja William Zimmermann puhui avomielisesti ja pakotta, tavallisesta pilkallisuudesta tuntui tuskin jälkeäkään, puhui kuin vaatimaton, rehellinen, hyvä ihminen tuskatta ja peittelemättä — omasta elämästään. Oli kuin sulut yht'äkkiään olisivat auenneet ja kaikki keinotekoisesti pidätetyt ajatukset ja tunteet olisivat nyt syöksähtäneet esille, muodostuen levottomaksi edeltäkäsin aprikoitsemattomaksi vuolaaksi sanavirraksi — —.
"Kyllä nyt ovat jo juoneet teen majurskan luona", sanoi William lopuksi.
Tyttö hymyili.
"Mitä kello on?"
"Puoli kymmenen."
"Nyt täytyy mennä kotiin."
Mutta siihen ei William tahtonut myöntyä. Mitenkään ei hän voinut ottaa omalletunnolleen sitä, että neiti Hagberg nälkäisenä sai käydä levolle, niin kalpea ja veretön kuin hän oli. Hän veti tytön mukanaan pieneen kahvilaan laitakaupungilla.
Siellä ei ollut muita vieraita kuin he kaksi, huone näytti kodikkaalle ja vaikutti rauhoittavasti.
He istuivat pöydän ääreen eräässä nurkassa, joivat teetä ja söivät voileipiä; kun he olivat lopettaneet syömisen, muutti William tuolinsa tytön viereen hänen lukiessaan erästä avomielistä nureksivaa kirjettä, jonka Williamille oli kirjoittanut joku kuuluisa mies — — —
Muutaman päivän päästä soitti pieni sairaloisenkalpea neiti rouva Zimmermannin ovelle ja ääni skoonelaismurteella tiedusteli Mollyltä, josko rouva ottaa vastaan.
Rouva Zimmermann nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja meni sisäänastujaa vastaan.
"Neiti Hagberg —, eikö niin? Tervetuloa!"
Pieni vaalea tulokas astui esille ojentaen kätensä hänelle.
"Olen kauan toivonut päästä tuntemaan Kate Zimmermannia", sanoi hän.
"Se ilahuttaa minua. Olkaa hyvä ja istukaa."
Nuori nainen istui työtuolille, jonka rouva Zimmermann juuri oli jättänyt."
"Saanko istua täällä kirjoituspöytänne ääressä? Ja lupaattehan minulle, ettette pane pahaksenne kun tulin?" sanoi hän samalla kääntäen suuret silmänsä emäntään, hemmotellun lapsen lailla, joka on varsin itsetietoinen omasta vaikutusvallastaan.
"Tiedän kyllä että te ja poikani olette hyviä ystäviä."
"Se ei liene kenties niinkään varma osoite siitä, että mielellänne tahdotte nähdä minut?"
"Kuinka voitte niin luulla. Äidille on se aina paras puoltolause."
Pieni hymyili. "En tiedä sitä. Minun isäni ja tätini mielestä ei se olisi mikään puoltolause, jos joku tulisi ja esittelisi itsensä minun ystävänäni."
"Niinkö" — Rouva Zimmermannin täytyi hymyillä tälle suoraan sanotulle tunnustukselle. "Mutta kenties äitinne mielestä?"
"Minulla ei olekaan äitiä. Hän on kuollut jo kauan sitte."
"Pikku raukka" — — Rouva Zimmermann lakkasi samassa, kuin olisi tuntenut piston omassatunnossansa. Oli toinenkin, jonka monta vuotta oli täytynyt olla äidin huolenpitoa vailla.
"Kuka on teidät kasvattanut?"
"Isäni ja aivan kuuro tätini, joka on itse hyvyys."
"Sitte te olette varmaan hyvin hemmoteltu."
"Niin sanotaan, olen ainoa lapsi."
"Isänne asuu Malmöössä. Miten viihdytte siellä?"
Vieras nauroi, eikä salannut halveksumistansa. "Hirvittävästi, mutta en olekkaan kotona paljon."
"Missä muutoin sitte oleskelette?"
"Nyt viimeksi olin Lundissa yhden lukukauden."
"Oliko siellä parempi?"
"Ei. Siellä on kamalaa. Mutta jossainhan täytyy olla!"
"Niin kyllä. Ja tottuuhan kaikkeen."
"Ei", väitti pieni innokkaasti vastaan. "En totu koskaan Lundiin. Siellä on kaikki niin vanhanaikuista ja pikkumaista. On kuin olisi elävältä haudattu."
"Mutta miksi asutte siellä sitte?"
"No, onhan näyttävinään kuin opiskelisin. En tee koskaan mitään. Olen aivan liian laimea."
"Mitä tutkisitte, jos ette olisi niin laimea?"
"Estetiikkaa. Se on kylttini. Kannan sitä — — päästäkseni ulkomaille pian jälleen."
"Tutkitte estetiikkaa?" — sanoi rouva Zimmermann miettiväisenä.
"Niinpä kirjoitatte varmaan?"
Pieni naurahti.
"Oh. Ei se ole totta. Sen on vaan herra Zimmermann keksinyt tehdäksensä kiusaa minulle" —.
Kun nuori nainen oli mennyt, seisoi rouva Zimmermann ja koki selvitellä itsellensä ensivaikutusta. Hänessä oli: kylmyyttä ja pehmeän, kainostelevan naamion takana itserakasta rohkeutta — — Tämän tarkastelun perästä ei hän epäillyt enää, että tämä nuori nainen kirjoitti.
Mutta voin erehtyä, ajatteli hän itseksensä kuullen jälleen korvissansa tuon hyväilevän äänen kaikua, joka oli kuin himmeää soittoa.
William tuli hämärissä. Hän viime aikoina aina oli ollut hyvällä tuulella ja hänen olentoonsa oli tullut jotain ihmisellistä, vapaata, joka ei jäänyt äidiltä huomaamatta. Hänenkin oma käytöksensä tällä tavoin oli päässyt vapautumaan siitä painosta, jota Williamin vaiteliaisuus oli hänessä vaikuttanut. Tämän onnellisen muutoksen luki äiti mielessänsä nuoren tytön läsnäolon ansioksi. Sentähden taisteli hän tuota peräti epäedullista ensivaikutusta vastaan, vakaasti päättäen voittaa sen. Hän ei uskonut suhteen nuorten välillä olevan senlaatuista, että se todella vaikuttaisi kummankaan elämään; mutta hän iloitsi ajatellessansa, että sillä kenties voisi olla ratkaiseva merkitys pojan elämässä.
"Tiedätkö, kuka on ollut luonani aamupäivällä?" kysyi äiti iloisesti.
William meni hänen luokseen ja taputteli häntä poskelle osaksi hyväilevästi, osaksi leikillisesti.
"Kyllä", vastasi hän hymyillen. "Eräs pieni skoonelaisneiti. Mitä pidit hänestä?"
"Aika paljon."
"Se ilahuttaa minua. Tahtoisin mielelläni, että hän seurustelisi kanssasi. Hänelle olisi siitä hyötyä."
"Sen suon mielelläni."
Williamin käynnit tästä puoleen kävivät vähä kerrassaan yhä lyhemmiksi; hän tuli joka päivä, mutta hän oli saanut ilkeän tavan tarkastella tuon tuostakin kelloansa, jota hän ei ennen ollut pitänyt tapanaan. Hän kertoi itse, että hänen pitäisi tavata jotakin; ja äiti tiesi kuka tämä joku oli. William puhui myöskin heidän kahdenkeskisistä kävelyistään.
"Pidän tyttötyllykästä. On niin harvinaista tavata sellaista ihmistä kuin hän on. Hän on niin tavattoman vapaa kaikesta tavanmukaisuudesta, ja siksi voimmekin seurustella kuin toverit", sanoi hän.
He seurustelivatkin kuin toverit. Neiti Hagberg asui erään eläkettä nauttivan majurskan luona ja hänellä oli oma huone. William kävi hänen luonaan joka aamupäivä; ja iltasin he menivät yhdessä ulos. William odotti häntä kadun kulmassa kello 7 aikaan joka ilta, ja tyttö tuli harvinaisen säntillisesti. Sitte kiertelivät he katuja pitkin, katselivat valaistuista puotien akkunoista sisälle ja tirkistelivät ihmisiä kuin kaksi irtilaskettua vallatonta koululasta. Näissä kävelyretkissä oli tytölle koko uutuuden viehätys ja hänen jakobiinilaisluonteelleen tuntui niissä olevan näppärä vivahdus jostain "sopimattomasta", joka hyväili hänen turhamaisuuttaan. Ja sitä paitsi piti hän ylpeytenänsä tehdä aina sitä, mitä ei kukaan muu pikku neiti uskaltanut — kumminkaan antautumatta mihinkään suurempaan vaaraan. Ja lopuksi pakoitti hänen uteliaisuutensa häntä askel askeleelta eteenpäin.
Eräänä iltana kun he kävivät Kuningattaren kadulla, pysähtyi hän äkkiä ja sanoi:
"Tässähän te asutte."
"Niin. Haluatteko tulla tervehtimään?" lennähtivät sanat Williamilta.
Tyttö ei hämmästynyt vähääkään.
"Kyllä. Miksen?"
He nousivat rappuja ylös. Hiipivät varovaisesti varpaillaan ja kun he olivat tulleet Williamin huoneisiin, lukitsi hän oven.
"No niin", sanoi hän. "Nyt me olemme turvan takana."
Hän sytytti lampun ja tyttö asteli ympäriinsä huoneessa hyvin kotiintuneena, tarkasteli kaikkea uteliain silmäyksin. Lopuksi istui hän kirjoituspöydän ääreen ja selaili pöydällä olevia papereita.
"Katsokaammepa nyt, mitä olette kirjoittanut", sanoi hän.
William ei häntä häirinnyt. Hänen läsnäolonsa täytti hänet ilolla. Tämä oli ikäänkuin arveluista ja ennakkoluuloista vapaamman ajan sarastusta; tyttö oli hänelle eloa saanut unelma, hänessä toteutui se ajatus, mikä oli ollut hänen nuoruutensa suuri rakkaus. Williamin täytti melkeinpä pyhän kunnioituksen tapainen tunne. Ja tuossa kun tyttö käveli vapaana ja pakotonna kaikkialla hänen huoneessaan, aavisti hän ensi kerran oikein, että hän rakasti häntä.
Tämä antoikin hänen käytökselleen tytön ensi käynnillä jonkunmoisen ritarillisen vivahduksen, jota huomaavaisuutta hänen ei olisi pistänyt päähänkään näyttää muussa tapauksessa ja joka juuri oli räikeässä ristiriidassa sen ärsyttävän julkeuden rinnalla, jolla hän muuten tavallisesti seuraelämässä kohteli nuoria neitosia.
"Kas vain miten ihmismäinen te nyt olette", sanoi tyttö hymyillen.
"Ettekö uskonut sitä minusta?" — Williamin ääni oli leikkisä, vaan pohjalta kaikui hellyys.
"Kyllä. Sen kyllä tiesin, senhän te kyllä tiedätte!"
Kun he olivat tulleet kadulle pälkähti Williamin päähän yht'äkkiään:
"Menemmekö tervehtimään äitiäni? Otamme hänet mukaan ja menemme hotelliin syömään illallista?"
Tytön kasvot välähtivät ilosta, mutta hän pysähtyi yht'äkkiään.
"Sepä olisi kovin hauskaa", sanoi hän innokkaasti. "Mutta en tiedä, uskallanko."
"Uskalla! Oh! Mitä lörpötystä se on. Ei mahtane majurska välittää siitä sen enempää kun sanotte, että olette ollut Kate Zimmermannin seurassa."
"Majuurskasta minä viisi. Mutta mitä ajattelee teidän äitinne. On myöhäistä."
"Kuulkaa — pikku neiti — luuletteko etten minä voi vastata tästä asiasta?"
Neitosta halutti kovin tulla mukaan, eikä tarvittu paljonkaan houkuttelutaitoa. Hetken perästä olivat he jo antaneet hinata itsensä Mosebackin sillalle ja olivat jo tiellä rouva Zimmermannin asunnolle. Hän oli kotona, sillä Skeppbroolta olivat he jo nähneet tulen tuikkavan akkunasta.
Eräällä pikku kadulla Mosebackin torin toisella puolella kohtasivat he meluavan joukkueen; pienonen vavahti pelästyksestä ja William pujotti hymyillen käsivartensa tytön käsikoukkuun.
"Ei se mitään tee täällä Södernillä", sanoi hän tyynnyttäen. Ja he menivät edelleen.
Rouva Zimmermann otti heidät vastaan ei niin kovin ihmetellen, mutta huomattavasti ilostuen.
"Jäättehän tänne illaksi?" kysyi hän.
"Ei. Ota päällesi. Menemme Grandin hotelliin. Neiti Hagberg tahtoo nähdä erikoisia naamoja."
Williamin tavassa oli sellaista huoletonta vallattomuutta, jollaisena äiti ei koskaan ollut häntä nähnyt. Parhaallaan kun hän puheli heidän kanssaan, otti hän äitiä vyötäröltä kiinni ja veti hänet etehiseen.
"No niin. Kiiruhda jo!"
"Kyllä, kyllä. Eipähän nyt sellaista hoppua liene", nauroi äiti ja antoi tinkimättä vetää itsensä etehiseen ja auttaa päällensä päällysvaatteet. William oli kuin toinen ihminen. Hän puheli, hän nauroi, hänessä oli jotain niin nuorekasta.
"Tiedättekö, rouva Zimmermann, missä minä olen ollut tänä iltana?" kysyi nuori tyttö heidän istuessaan vieretysten erään perimmäisen pöydän ympärillä hotellissa.
"En."
"Herra Zimmermannin luona", sanoi hän yllyttäväisesti.
Äiti ei voinut olla naurahtamatta. Tuo itseensä tyytyväinen ääni oli niin hullunkurista.
"Kas vaan. Sehän oli kovin sopimatonta."
"Tiedäppäs, hän onkin pieni Jakobiini ja se juuri onkin hänen ylpeytensä", nauroi William.
Keskustelu oli vapaata ja hilpeätä suurimmassa määrässä. Äiti oli paraimmalla tuulellaan. Myöskin neiti Hagberg oli nähtävästi omalla alallaan. Yht'äkkiään taivuttihe hän eteenpäin aivan aiheettomasti ja katsoi tarkkaavaisesti rouva Zimmermannia suoraan silmiin. Vanhemman naisen täytyi nauraa, tämä ujostelematon uteliaisuus tuntui niin naurettavalle. Näkyi niin hyvin että nuori oli lellitelty lapsi, jolle oli käynyt tavaksi seurata kaikkia oikkujansa.
"Mitä te tarkastatte?" kysyi rouva Zimmermann.
"En koskaan olisi voinut ajatella", vastasi pieni, "että herra
Zimmermannin äiti voisi näyttää noin nuorelta. Kohta kun hän tuli
Lysekiliin oli hän minusta kuin vanha ukko."
"Niinkö? Mutta eikös hän tullut sitte paremmaksi?"
"Kyllä. Häneen kyllä tuli hiukan eloa sitte. Merikylvyt kai sen vaikuttivat, luulen ma. Ne ovat mainioita kylpyjä. Minäkin olin hirveän kipeä alussa, mutta tulin paremmaksi siellä, vaikka nyt on jälleen yhdenlaista.
"Oletteko kipeä nyt? Minusta te näytätte niin terveelle."
"Se on vain tuo hyvä ulkomuoto, joka pettää sinut", sanoi poika nauraen. "Mutta se on vaan arsenikin ansiota. Hän on syöttänyt itsensä lihavaksi ja pulleaksi myrkyllä."
Neiti Hagberg hymyili.
"Kahden kuukauden aikana on lääkäri tukkinut minuun kahdeksanlaisia lääkkeitä. Ja sitte käski hän minun maata sängyssä ja minä makasinkin siivosti 14 päivää. Mutta minä huomasin, että kävin vaan huonommaksi. Ja silloin sanoin minä, että tahdon itse määrätä. Määräsin matkan Tukholmaan. Sanoin, että tahdoin puhua erään tämän taudin tunnetun erikoistutkijan kanssa täällä, mutta silloin suuttui hän ja sanoi, että minun täytyy pysyä Lundissa. Mutta silloin sanoin minä taas, etten muistakaan lääkäreistä huoli, ja silloin suostui hän ja sanoi ilmanvaihdoksen tekevän minulle hyvää, hän varmaankin tahtoi päästä minusta."
"Noo — ja matka on vaikuttanut teihin hyvin?"
"Kyllä. Kaikkialla on parempaa kuin Lundissa. Jos en olisi tullut sieltä pois joksikin ajaksi, luulen että olisin kuollut. Minulla oli hyvä ystävä, joka kuoli keväällä. Hänellä oli myös kalvetustauti ja lääkäri sanoi, että hänen pitäisi maata. Ja hän makasi, mutta ennenkuin ehti aavistaakaan, oli tyttö kuollut, kenenkään sitä huomaamatta — — aivan niinkuin kynttilä sammuu. — — Ei, Lund on hirmuinen!"
"Neiti Hagbergilla ei ole punaisia verisoluja ensinkään", tarttui William puheesen äitiin kääntyneenä. "Jospa me koettaisimme hankkia hänelle niitä? Hän on kuutamo-ihminen."
Äiti istui ja katseli nuorta tyttöä. Hänen silmänsä olivat hiukan ulohtaalla ja niiden väri oli omituinen, sinivihreä, kuin läpikuultava vesi.
"Kyllä. Koetamme kyllä tehdä teidät terveeksi."
Nämät silmät, joiden katse oli muutoin niin ujostelematon ja lapsellisen rohkea vetäysivät yht'äkkiään pienemmiksi, ikäänkuin salatakseen ilmettänsä.
"En tule koskaan terveeksi", sanoi hän ja suu hymyili ikäänkuin olisi hän sanonut jonkun hassutuksen, mutta kyyneleet tahtoivat tunkeutua väkisinkin silmiin, "olen koettanut jo kaikkea. Se auttaa kyllä heti hiukan, mutta pian on kaikki jälleen samanlaista."
"Oi. Saattepa nähdä, että Tukholman ilma tekee ihmeitä", sanoi William hilpeästi, samalla luoden verettömiin lapsen kasvoihin hellän, huolehtivan silmäyksen, jonka äiti hyvin huomasi.
"Antakaa minun ruveta lääkäriksenne", sanoi hän. "Te saatte nähdä se auttaa."
"Niin neljäksitoista päiväksi", vastasi nuori tukahuttaen epätoivonsa, "mutta sitte on sama juttu jälleen. En tiedä mitä nuorena olo oikeastaan on, en ole tuntenut sitä päivääkään — olen vaan laahannut itseäni eteenpäin kuin en jaksaisi elää. Tahdon mieluummin tulla oikein kipeäksi ja kuolla."
"Lörpötystä! Puhua kuolemasta vähäisen verenpuutteen tähden! Siitä kyllä päästään."
William oli taivuttautunut eteenpäin kuullaksensa mitä nuo molemmat naiset sanoivat toisillensa. Hänen silmänsä loistivat kiitollisuutta katsoessansa äitiin.
"Vähäisen verenpuutteen tähden? Kun ei viiteen vuoteen päivääkään ole saanut tuntea, miltä tuntuu olla terve."
"Se on teidän sielun elämänne, joka on sairas. Laitelkaamme mieli ensin kuntoon, niin saammepa nähdä."
Äitiin oli tullut iloisuutta ja hellyyttä, jota poika ei koskaan ennen ollut hänessä huomannut.
"Miten se on: Teillä tietystikin on kureliivit?" kysyi äiti.
"Kyllä. Mutta ne eivät ole tiukalla."
"Se on sama; niistä täytyy teidän luopua. Se on määräykseni n:o 1."
"Mutta sitte palellun minä kuoliaaksi", vastasi nuori iloisesti. "Ja minusta tulee koukkuselkäinen päällepäätteeksi."
"Katsomme kyllä ettei niin käy. — Mutta vielä sekin seikka — kuinka kauaksi aikaa voitte jäädä Tukholmaan?"
"Kyllä niin kauan kuin tahdon."
"Minun hoitotapani kestää kolme kuukautta. Onko teillä aikaa uhrata se terveydellenne?"
"On — — kyllä — — — jos tarvitaan —", sanoi hän vitkastellen.
"Mutta isä ja täti tulevat aivan toivottomiksi."
"Sen enemmän he ilostuvat, kun te palaatte kotiin terveydestä ja punaisista verisoluista loistavana", lisäsi siihen William, joka erinomaisella tarkkaavaisuudella oli seurannut edellistä väittelyä. "Tämähän sopii vallan mainiosti! Äiti huolehtii ruumiista, ja minä lupaan hyväntahtoisesti pitää huolta sielusta. Kaksi tuntia sielun voimistelua päivässä. Saattepa nähdä että tulos on loistava!"
Kun rouva Zimmermann meni yöllä yksin kotiinsa tunsi hän, että tuo nuori tyttö oli tullut häntä niin likelle, kuin hän ei koskaan olisi sitä uskonut. Hän oli jo alkanut katsella häntä pojan silmillä. Hän ei ajatellut, ei tuumiskellut sitä tarkemmin; hän ei uskonut mitään syvemmänlaatuista suhdetta olevan heidän välillään. Hän tiesi ainoastaan että tuo pieni, kalpea olento oli ihminen, josta hänen poikansa piti ja se oli kylliksi, että hän myöskin piti hänestä.
Ripein, varmoin askelin asteli hän. Vilkkaasti virtasi veri hänen suonissansa, se melkein lauloi hänen sisällänsä. Yöilma tuntui niin vilpoisalle huuhdellessansa jäähdytellen hänen kuumaa otsaansa, missä tuhannet ajatukset työskentelivät.
Hän oli nähnyt ihmistunteita poikansäsilmissä; hän oli nähnyt ihmisellisen osanoton ja lämmön valaisevan hänen kasvojansa. Luonnoton kylmyys oli sulanut. Hän oli pelastettu. Hän ei joutuisi hukkaan. —