YHDEKSÄS LUKU.
Syyskuun puolivälissä palasi William Tukholmaan. Hän ei ollut mitään kirjoittanut siitä, milloin aikoi saapua ja äiti vallan ihastui, kun hän eräänä päivänä astui sisään, tavalliseen aikaansa, kohta päivällisen jälkeen. Hän oli terveennäköinen ja hänen olentoonsa oli tullut reippautta; kesä oli nähtävästi tehnyt hänelle hyvää.
Äiti istui ja katseli häntä ruskeilla, lämpöä sädehtivillä silmillään, hän seurasi pojan jokaista liikettä ja kasvojen ilmettä, kuunnellen jokaista hänen sanaansa. Hän oli niin ilon valtaamana, että se tänä hetkenä täytti hänet kokonaan.
"Kiitos kirjeestäsi", sanoi hän. "Tulin siitä niin iloiseksi."
William ei vastannut mitään, näytti melkein siltä kuin olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä tämä muistutus avomielisyydestään.
Hetken perästä alkoi hän puhua Pelle Wahlbergistä ja hänen kihlauksestaan.
Äiti odotti hänen puhuvan itsestään, mutta kun hän aivan aikeellisesti sitä näkyi välttävän, ei hän tahtonut kysyä.
Vähä kerrassansa solui heidän jokapäiväinen elämänsä tavalliseen juoksuunsa; poika tuli melkein säännöllisesti joka päivä, jälestä päivällisen, ja pysähtyi tunnin tai pari äidin luona. He menivät yhdessä teattereihin ja söivät illallista jälkeenpäin hotellissa Pelle Wahlberg tai joku muu Williamin ystävä seurassa. Ne toiveet sydämellisemmästä suhteesta, jotka olivat kyteneet äidin mielessä, saatuansa pojan kirjeen sekä alussa, kohta hänen tultuansa, eivät olleet toteutuneet. William oli kyllä hyvä ja ystävällinen, mutta hänen olennossansa oli vielä tuota tuskallisen arkaa noli me tangre (älä koske), jonka vuoksi äidin sidottu hellyys ei päässyt vapautumaan.
Poika oli hillityn kylmyytensä kautta pakoittanut ensi hetkestä alkaen äidin näyttelemään osaa, joka oli hänen luonteelleen vastaista. Hän oli jähmettyneen tunteettomuutensa painolla kukistanut äidin intohimoisen pikaisuuden pienimmänkin ilmauksen sekä hyvässä että pahassa. Ja kun William yhden ainoan kerran oli seissut kasvot kasvoja vasten äidin tumman, koleerisen luonteenpurkauksen kanssa, oli poika tuijottanut hämmästyneenä häneen, kuin olisi hän ollut nainen, jota hän ei tuntenut.
Äitiä vaivasi tämä petollisuus heidän suhteessaan, vaan hän ei voinut viskata naamiotansa. William olisi taas jälleen tuijottava häneen yhtä vieraana, hän luulisi että jokainen äidin tunteen ilmaus olisi paula, jolla hän koki sitoa hänet; ja etana vetäytyisi kuoreensa.
Tämä suretti häntä sitä enemmän, kun hän jälestäpäin oli tullut huomaamaan, että poika olisi ollut helpompi voittaa, jos hän heti alusta alkaen olisi rohjennut toimia oman vaistonsa mukaan ja kohdella häntä luonteensa koko lämmöllä ja hellyydellä. Hän olisi kyllä vavahtanut ensi koskettelussa, mutta lopullisesti olisi hän huomannut, että ainoastaan sellaisena oli hän luonnollinen. Sen sijaan nyt oli hän itsekin kokoonkutistunut hänen epäystävällisyytensä tähden; hän oli jo näytellyt osaansa niin kauan, että poika oli siihen jo tottunut, ja jos hän nyt yht'äkkiään jättäisi sen, katsoisi hän sen tekeytymiseksi ja työntäisi hänet luotaan.
Äidin täytyi tyytyä, seurata hänen elämänsä kehittymistä, odottaa ja toivoa.
William oli hyyrännyt pari huonetta Kuningattaren kadun varrella ja oli jälleen ottanut paikkansa sanomalehden teatteriarvostelijana ja olipa hänellä vielä ensipäivinä ollut kuntoa kyllin istua kirjoittamaan yksinäytöksisen kappaleen, johon hän ajatuksen oli saanut matkaltaan. Hän oli jättänyt sen kuninkaalliselle teatterille ja se oli otettu näyteltäväksi.
Äiti ei ollut mitään siitä aavistanut, ennen kuin hän eräänä päivänä näki uutisen sanomalehdessä.
Hän ilostui, mutta ilon alta sorahteli toinenkin mieliala, se oli katkeruutta, jollaista tuntee tullessansa ansaitsemattomasti syrjään sysätyksi. Pojan sulkeutuvaisuus haavoitti häntä kuin kipeä loukkaus. Mikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että hän olisi sen kertonut hänelle, äidilleen.
Herra Hedström, joka pistäysi samana aamupäivänä rouva Zimmermannin luona, oli aivan yhtä hämmästynyt uutisesta. Hänkään ei ollut mitään aavistanut. Tämä ei ollut niinkään vähäinen lohdutus äidille, joka mielessään katsoi Hedströmiä vaarallisimmaksi kilpailijakseen, niin vaaralliseksi, että oli hetkiä, jolloin hän tunsi mielessään varmoja mustasukkaisuuden oireita häntä kohtaan.
Päivällisen jälestä tuli William, kuten tavallisesti ja istuutui sikareineen mielipaikallensa, mukavaan nojatuoliinsa kamiinin luona.
"No, sinunhan eräs kappaleesi on otettu teatteriin näyteltäväksi", sanoi äiti. "Onnittelen."
"Kiitos."
"Näin sen sanomalehdestä aamulla. Sitte tuli herra Hedström tänne aamupäivällä. Hän oli hyvin ihmeissään."
"Siksikö, että näytellään muutakin kuin saksalaisia huvinäytelmiä?"
"Ei. Mutta siitä, ettet ollut mitään maininnut kappaleesta."
William hymyili.
"No, olipa se sitte jotakin puhuttavaa."
"Milloin kirjoitit sen?" kysäsi äiti.
"Kohta tultuani. Se on jonkin joutavaa vain…"
"Kuinka kauan kirjoitit sitä?"
"Oh, pari päivää, kolme tai neljä — — — Sinähän olet oikein suurinkvisiittori."
"Niin tietysti", nauroi äiti, "siksi että teen sinulle parisen kysymystä, kun et itsestäsi mitään kerro."
"En tiennyt, että tämä voisi huvittaa sinua. Ja sitä paitse", lisäsi hän, kohottaen olkapäitään — — "on niin pikkumaista puhua itsestään."
"Ja sitte kummastuttaa se sinua, että jonkun kerran saa halun olla suurinkvisiittori."
"Niin. Minun on todellakin vaikea uskoa, että muita voi huvittaa se, mikä minua koskee."
"Kiusaako sinua, jos jatkan kidutustani hetkisen vielä?"
"Ei ollenkaan. Anna tulla vaan."
"No mitä toimittelet nykyisin?"
"Poltan sikareja."
"Kiitos. Mitä työtä teet, kun olet kotonasi — koska täytyy lausua ajatuksensa niin täsmällisesti."
"En mitään. Niin, minä kirjoitan teatteriarvosteluja joskus. Ja luen kirjoja kun sattuu. Myöskin kotimaista kirjallisuutta väliin, kun täytyy ilmoittaakseni. Mutta siinä onkin kylliksi."
"Lukemisessako vai kirjoittamisessa?"
"Molemmissa, mutta varsinkin ensimmäisessä."
Hänen äänensä, joka tähän saakka oli ollut hieman ivallinen, kävi yht'äkkiään vakavaksi.
"Kuta enemmän luen, sen vähemmän saan halua itse tehdä mitään."
"Kuinka se on käsitettävä?"
"Näen kuinka ikävää tulos on. Se oikein vaivaa minua. Sellaista en tahdo kirjoittaa."
Äidin ruskeissa silmissä välähti ilon loistetta. Nämäthän olivat hänen omia ajatuksiansa, sanoiksi saaneina.
"No kirjoita sitte jotakin muuta", sanoi hän hiljaa.
William hymyili.
"Jotakin muuta — niin. Se on helppo sanoa! Mutta mitä? Olemme kirjallisuuden käänneaikakaudessa. Uusi suunta, joka kymmenkunta vuotta sitte oli oikeutettu siksi, että se oli uusi rengas kehityksen ketjussa, on nyt tullut niin yleiseksi ja käynyt uskonkappaleeksi, joka painostaen ja uhaten ehkäisee runoilua Pohjolassa. Sen turvissa puhkeaa pikkukykyjä kuin sieniä maasta, eläen loiselämää kysymyksillä ja ongelmoilla, jotka uranaukasijat kymmenkunta vuotta sitte esittivät. Katso vaan kirjoja, jotka ilmestyvät täällä meillä. Realistista käsityöläistyötä! Kunnioitusta herättävää — jumal'auta — reseptin mukaan kokoonkyhättyjä — — ikäviä niin, ettei kukaan viitsi niitä lukea. Kuka viitsisi kuulla Nooran jälkeläisen yhdennessätoista sukupolvessa laususkelevan. Kun kuulen yhäti märehdittävän lauseita naisten sorrosta, inhoittaa se vaan minua. En yhäti voi käydä haikeaksi 'työmiesraukan' tähden. Olen myös nähnyt nälkää päivinäni; se ei ollenkaan ole vaarallista. Ja jos johonkin kelpaa, saa ruokaa aina lopuksi. Tahdon kirjoittaa romaanin tukkukauppias raukasta, joka parhaissa vuosissaan kuoli sydämen ympärille muodostuneen rasvakerrostuman tähden, syystä että oli syönyt liian hyvää ja juonut liian paljon. Hän myöskin on surkuteltava olento. Hän seurasi vaan halujansa. Luonto ei ollut antanut hänelle kylliksi aivoja pidättääkseen itseään, ja hän kärsi marttyyrikuoleman ruokahalunsa tähden. Ei yksin työmies ole surkuteltava. Kaikki olemme surkuteltavia, sillä meidän täytyy kaikkein kuolla."
Hän oli kiihoittunut puheestaan ja lopuksi seurasivat sanat toisiaan kuumeisessa kiireessä. Kun hän oli läähättänyt ilmoille viimeisen merkillisyytensä, voi äiti äänilajista kuulla, kuinka hän oikein nautti, kun luuli löytäneensä jotakin, jota äiti pitäisi hyvin törkeänä. Hän ei tietänyt että perusajatus siinä jota hän sanoi, oli sama mitä äiti niin usein itse, ennen häntä oli ajatellut.
"Olet kyllä oikeassa", sanoi äiti vaan. "Nuoressa kirjallisuudessamme on jotakin painostavaa, kokoonkutistunutta. Puuttuu aurinkoa — — etkö sinä voi sitä meille antaa?"
Poika nauroi, mutta tuon naurun läpi kuulsi jotain muutakin ja ääni, jonka olisi pitänyt olla leikkisä ja ivahtava oli kaiuton ja epävarma hänen vastatessaan:
"Osvald anna minulle aurinko! Ei, siitä ei tule mitään. Mutta aurinko tullee kai kerran vielä, ennemmin tai myöhemmin. Odotellessa kirjoittelen teatteriarvosteluja ja sanomalehtikirjoituksia. Muserran niskat ajatukseltani saada aikaan jotain oiva työtä. On ikävää käyskennellä tuntien itsensä aina jotakin omaavaksi, voimatta sitä kumminkaan koskaan synnyttää."
Tuossa oli taas sama apeamielisyys, jonka äiti luuli kesällä karkoittuneen; näin hiiviskeli se jälleen näkyville.
"Ja sinun kappaleesi, joka on otettu näyteltäväksi", sanoi äiti äänellä, jonka koetti tehdä niin huvittavaksi kuin mahdollista.
"Kappaleeni", vastasi poika halveksivaisesti kohouttaen olkapäitään. "Ivaa! Ivaa vaan parketille! Pieni tyttölerpukka, joka työntää kieltänsä yleisölle. Siinä koko juttu. — —"
Eräänä lokakuun päivänä kun William meni toimiston konttoriin oli siellä paikalliskirje hänelle. Hän avasi sen ja luki allekirjoituksen. A. Hagberg oli siinä. Ensi tuokiossa ei hän voinut saada selville, kuka tämä herra Hagberg oli, mutta seuraavassa sekunnissa tunsi hän hätkähdyksen rinnassansa, hän se oli.
Tyttö kirjoitti, että hän oli tullut Tukholmaan puhutellakseen lääkäriä. Kun se oli tehty, oli hän sijoittanut tädin kotiin, hotelliin, ja itse lähtenyt vaeltelemaan hämärän tullen. Hän oli ollut niin mielihyvissään, hän oli yksinänsä juonut suklaata kahvilassa Hallituskadun varrella ja lopuksi oli hän kahdeksan seudussa löytänyt itsensä vihellellen käymässä Kustaa Aadolfin toria pitkin. Nyt istui hän kotona, hotellissa, suloisessa sohvansa nurkassa poltellen pientä egyptiläistä sikariansa ja niin oli pistänyt päähän kirjoittaa herra Zimmermannille, että hän kumminkin tietäköön hänen olleen kaupungissa.
William ei tullut kotiin sinä aamupäivänä. Se kului hänen juostessansa hotellista hotelliin, kävellessänsä Norrbro'lla, Kuninkaallisessa puutarhassa, kaikkialla missä vaan voi toivoa tapaavansa etsittynsä. Lopuksi meni hän ja söi päivällisen puoleksi suutuksissaan, puoleksi iloissaan kirjeestä. Jo se vain että tytön päähän oli pistänyt kirjoittaa hänelle, osoitti…
Hän oli jo melkein unohtanut pienen kesäidyllinsä, kun tämä kirje tuli elvyttäen muistot jälleen. Oli tullut niin paljon väliin. Hedvig, Isabella ja Louise — hän oli solunut vanhoihin suhteihinsa, pääkaupungin elämä oli pyörtänyt hänet jälleen aaltoihinsa. Nyt tunsi hän taas keskellä tämän jokapäiväisen elämänsä, kesämuistojen kaikua, joka heikkona sointuna kohottausi erilleen taustan yksitoikkoisesta kohinasta.
Seuraavana päivänä näki hän erään hotellin matkustajailmoitusten joukossa tädin nimen. Hän meni sinne, mutta naiset olivat juuri edellisenä iltana palanneet takaisin Skooneen.
Kun hän tuli kotiin epäonnistuneelta löytöretkeltään, istuutui hän kirjettä vastaamaan.
Tukholmassa 23 p. lokakuuta.
Neiti Alma Hagberg.
Tepäs olette hieno, pieni neitonen!
Ellen tietäisi, että te perin juurin olette itseenne yhtä harmistunut, kuin minä olen teihin, niin tahtoisi varmaan ääni kirjeessäni käydä vieläkin nuhtelevammaksi. Mutta nyt kuultakoon vain rivien välitse hillityn lempeä surumielisyys siitä, että olette riistänyt yhden työpäivän minulta.
Koko lauantaipäivä kului kolkutusjahdissa jalon metsäotuksen perässä: Vaaniskelin kaikki Kustaa Aadolfin torin läheisyydessä olevat hotellit, vaan ei missään oltu nähty pikku neitiä, josta tahdoin saada selkoa. Germaania hotellissa näytti alussa lupaavalta. Siellä asui skoonelainen neiti tätineen — nimeä ei ovenvartija voinut muistaa. Minkänäköinen hän on — tyttö? Vaalea tai tumma? — Vaalea. (Hyvä!) — Pieni — — (no niin) laiha — — — (!?!) — — keski-ikäinen — — — (pötkin tieheni).
Rosenbadissa oli yksinäinen malmöläisneiti, nimeltä Haglund. Pyysin saada häntä nähdä, mutta arveltiin että siihen ei voitu myöntyä. Hän sitä paitsi oli tumma, sanottiin. Luikin edelleen. — —
Pikku neitien, jotka tulevat suuriin kaupunkeihin ei pitäisi vaatia, että heihin tulisi olla niin rakastunut, että pitemmittä asioitten ilmaisuitta voisi aavistaa, missä he oleskelevat. Sen sijaan, että olisin istunut ja kirjoittanut juoksentelin kaikkialla, Kuninkaallisessa puutarhassa ja Norrbro'lla pikku neitosia pilkistelemässä. Turmelin päivälliseni juomalla kupin suklaata Bergissä ja polttelin pientä sikaria, vain hermostumisesta. Iltasella menin teatteriin katselemaan pikku neitosia; vaan kaikki turhaan.
Pikku neidit, jotka tulevat Tukholmaan ja aikovat viipyä vaan muutamia päiviä, älkööt luulkokaan tapaavansa ystäviänsä kaduilla. Pikku neitien tulisi ottaa kaupunginlähetti, kirjoittaa parisen sanaa paperilapulle ja lähettää toimitukseen ja saada sieltä osoite ja niin edelleen, heti paikalla.
Eikä näin. "Istun hotellissa…" Ettekö silloin yhtä hyvin voinut kirjoittaa: istun — — hotellissa, siinä näet nimi, hotellin nimi, terveen järjen ja epänaisellisen logiikan nimessä. — —
Ja tahdotteko nyt kuulla jotakin kappaleestani — "milloin sitä näytellään j.n.e.", kuten te niin näppärästi suvaitsette siitä lausua — niin istuutukaa ja antakaa minun tarkemmin tietää Tukholmassa olostanne kuinka monta kertaa te tietämättänne kulitte akkunoideni ohitse (oikealla kädellä Rauhankatua ylösmennessä) ja muuta pientä ja hyvää, joka voi sielutieteellisesti ja sielunleikkelytieteellisesti huvittaa ystäväänne
William Zimmermannia.
Viikon perästä sai hän vastaukseksi jotensakin vähäsisältöisen, vinorivisen, hutiloimalla ja vakaantumattomalla käsialalla kirjoitetun pikku kirjeen. Tyttö kertoi olleensa edellisenä iltana tanssiaisissa ja siitä syystä tunsi itsensä niin tylsäksi, ettei voinut keksiä muuta sen parempaa kuin kirjoittaa herra Zimmermannille. Hän kertoi olostaan Tukholmassa ja uudisti jälleen juttunsa viheltelystä Kustaa Aadolfin torilla, jota hän tuntui pitävän suurena urhotyönä. Hän koetti läpeensä saada saman notkean, huolettoman kaiun kirjeesensä kuin Williaminkin kirjeessä, vaan hänen puuttuva muodonhallitsemiskykynsä esti sen onnistumasta..
William luki kirjeen hiukan hymyillen. Mutta häntä hyvin halutti jatkaa edelleen tuttavuutta, jonka vuoksi hän ei voinut olla pitkittämättä kirjevaihtoa. Hän istuutui heti kirjoituspöytänsä ääreen ja vastasi:
Tukholma marrask. 4 p.
Neiti Alma Hagberg!
En ole ollut tanssiaisissa, mutta tunnen itseni kumminkin tylsäksi ja tyhjäksi — "Sellaista voi tapahtua parhaimmallekin", sanoi pitkäsaarelainen, ja niin on käynyt minun. Olen kirjoittanut pari tuntia erästä sanomalehtikirjoitusta, eikä se nyt enää tahdo sujua, mutta kello ei ole enempää kuin kolme ja on liian aikaista syödä päivällistä.
Tämä kaikki ei ole selitykseksi, miksi oikeastaan kirjoitan teille. Sen kaikessa tapauksessa olisin tehnyt. Minua haluttaisi tulla teitä tuntemaan. En luule teidän olevan minkään erinomaisen lahjakkaan pikku neidin — luulenpa melkein sen enemmän olevan luulottelua. Mutta on sielutieteellisesti huvittavaa nähdä taistelu teidän puoleltanne tuon kuvittelun ylläpitämiseksi — — — ja kaikki tämä ei ole totta, kuten kaikki totuudet nykyaikana. Siksi ei teidän tarvitse tästä suuttua.
Kirjeenne ei ollut kovinkaan sisältörikas, mutta kaikessa tapauksessa sielutieteellisesti huvittava, siksi että voipi lukea rivien välistä pikku neiti Hagbergin ihastuksen siitä, että hän on saattanut ryhtyä johonkin niin sopimattomaan kuin käydä vihellellen hämärissä pitkin Kustaa Aadolfin toria, mutta neiti Alma Hagberg on vapaamielinen ja emansipeerattu — hänhän taitaa puuhaella pikkuneitos-novellikokoelman julkaisua, olen kuullut — mutta häntä ei ujostuta sittenkään, vaan päinvastoin kertoo hän erehdyttämättömästi veikistellen käyneensä vihellellen iltasella — voi hirmuisuutta!
Näen teidän käyskentelevän toria pitkin ja kuulen teidän viheltävän hiljaa, melkeinpä tuskin kuultavasti, sydämellisesti mielihyvissänne, että käytte vihellellen Kustaa Aadolfin torilla.
Teidän mielestänne se näyttää joltakin, ja te olette aivan rakastunut siihen tauluun, jonka toimitatte.
Niin olen minäkin sitäpaitse — tietysti säädyllisesti ja maltillisesti, kuten ajanmukainen nuorimies nykyään rakastuu (en kumminkaan teihin, vaan tuohon tauluun, jossa te olette mukana).
Tukholma 9 p. marrask.
Neiti Alma Hagberg!
Ihanteellinen? — olkoon menneeksi! Mutta idiootti? — Ei!
Mutta te olette sairas, älkäämme siis väitelkö. Minulla on kiire ja ehdin vaan parisen riviä. Toivon tällä kirjalla voivani lyhentää ja sulostuttaa muutamia hetkiänne sairasvuoteella.
Mitä tuohon erinomaiseen epäonnistumiseen tulee, niin luulen teidän erehtyneen. Siihenkin on kappale aivan liian huono.
Kun te tällä kertaa tulette kaupunkiin, niin toivon, että teette minulle sen ilon ja itsellenne sen palveluksen, että ilmoitatte minulle missä otatte asunnon, tahi esim. milloin tulette.
W. Z.
P.S. Maanantaina annetaan kappale ensi kerran.
P.P.S. Ette tarvitse ensi kirjeessä kunnioittaa minua kirjoittamalla Te ja Teille (suurilla kirjaimilla). Olen tyytyväinen vähempäänkin. Tehän kirjoitatte jumala (pienellä j:llä) te, joka olette jakobiini.
P.P.P.S. Tämähän on kuin ystävättären kirje.
Äidin ja Williamin väli oli muuttumatoin. Hän kävi joka päivä äidin luona, mutta luottavaisuutta puuttui. Keskustelu kävi kankeasti ja äidin täytyi pitääksensä sitä vireillä alati ja lakkaamatta kertoa itsestänsä. Tämä vaivasi häntä, mutta se oli ainoa keino tehdä heidän yhdessäolonsa siedettäväksi.
William ei tuntunut koskaan välittävän josko puhuttiin tai vaiettiin, ja hän auttoi harvoin keskustelua, lukuunottamatta silloin tällöin lausumiansa muistutuksia, joidenka kylmä ivallisuus koski äitiin.
Kerta toisensa perästä päätti äiti lakata latelemasta näitä avomielisiä kuvauksia omasta elämästään. Mutta aina viime hetkellä, kun hiljaisuus uhkasi käydä kovin painostavaksi, valtasi hänet omituinen tuskan tunne, joka sai hänet hillitsemättömästi turvautumaan siihen aineesen, joka vaan ensiksi päähän pälkähti, useimmiten omasta menneisyydestään.
Eräänä päivänä kun William tuntui olevan jotenkin hyvällä tuulella, päätti äiti sanoa hänelle suoraan, ja hän ottikin puheeksi heti poikansa ovesta astuttua.
"Tänään aijon näytellä William Zimmermannia", alkoi hän leikillisesti.
"Äänetönnä ja mukaantumatonna."
"Noo, miksi niin?"
"Siksi että olen väsynyt alituiseen itsestäni puhumiseen. Ja nyt voi jo olla sinun vuorosi."
"Mutta kun se nyt ei ole minun luontoni mukaista."
"Luulet kenties sen kuuluvan minun luontooni, mutta kumminkin olen tehnyt niin päivä päivän perästä, että…"
"Antaisit minulle hyvän esimerkin", keskeytti poika. "Eikö niin?"
"Kaikessa tapauksessa ei enää olisi liika aikaista, jos jättäisit pois minua kohden jotain vaiteliaisuudestasi."
"En sitä voi" — hän katsoi äitiä suoraan vasten kasvoja, vahingoniloisena. "Mutta sinullahan on tilaisuus tutkia minua."
"Mitä tarkoitat?" äännähti äiti ikäänkuin henkeä vetämättä.
"Tarkoitan, että kaikki se mitä olet pumpunnut herra Hedströmiltä, tarvitseisi tulla täydennetyksi omilla havainnoillasi", sanoi hän kylmästi ja tuolla inhottavalla ivalla, joka tuntuikin olevan loistokohta hänen kovin yksipuolisessa näyttelytaidossaan. Tässä ivahymyilyssään oli hän kehittynyt kieltämättä mestaruuteen saakka, ja hänen vastauksensa olikin erittäin pisteliäs.
Seurasi pitkä vaitiolo.
Äiti ei ollut valmistautunut näitä sanoja vastaanottamaan, hän tunsi itsensä aivan tyhmistyneeksi, hänen ymmärryksensä tuntui seisovan.
"Kuinka voit olla niin ilkeä?" sanoi hän hiljaa, tuskin sai hän sen sanotuksi.
"Ahaa! Olenko hämmästyttänyt sinua! Et luullut minun voivan katsella lävitsesi!" puhkesi hän lausumaan voitonriemuissaan.
Äiti ja poika katsoivat toisiansa silmiin kotvan aikaa; äiti lukeaksensa pojan ajatukset, poika värähyttämättä vähääkään kasvojensa ilmettä, yhäti ylönkatseellisen pilkallisena.
Seurasi taas pitkä vaitiolo. Äiti tunsi itsensä kovin alakuloiseksi voidaksensa vastata. Kaikki mitä hän oli tehnyt, koko vuoden työ oli nyt sirpaleina hänen jaloissaan. Hän ei tiennyt vihako vai suru oli valtavampi; viha väärästä syytöksestä, vaiko tuska nähdessänsä itseänsä pilkattavan juuri sillä, mikä oli kauneinta ja hienointa hänen sielunelämässänsä.
"Ja sinä itse", sanoi hän lopuksi. "Oletko myöskin tullut tutkiaksesi minua?"
"Tietystikin! Voitko todellakin uskoa, että nuori mies, jolla on tosi aikomus tulla kirjailijaksi, tulisi joka päivä yhtä uskollisesti, ellei hänellä olisi tarkoituksena tutkia?"
Hämmästyen pysähtyi äiti ihmettelemään tätä ihmistä, joka oli hänen poikansa, ja jolla tuntui olevan vaan pää — sydäntä ei lainkaan.
"Olen erehtynyt suhteesi." — Se sanottiin hiljaa ja surumielisesti.
"Niin äidit aina tekevät. Olet ihaellut liiaksi. Oppiessasi lähemmin tuntemaan, olet tullut huomaamaan toivoneesi aivan liian paljon. Totuus paljastuisi kumminkin kerran, ennen tai myöhemmin. On hyvä, että siitä on jo päästy."
"Niin, niin. Kenties!"
"Aivan varmaan. Ihmiset nyt kumminkaan eivät kestä lähempää tarkastelua. Ne menettävät aina."
"Eivät kaikki", huomautti äiti laimeasti. "En minä."
"No — minä kumminkin."
"En ole tutkinut sinua kyllikseni, josko se on totta."
"Niin. Voit uskoa kyllä sanaani. Minä olen suunnaton narri." — —
Hetkisen kuluttua valitti William että talossa, missä hän asui, yläkerrassa hänen huoneensa päällä soitettiin pianoa, jotta hän ei voinut rauhassa tehdä työtä.
"Tuumiskelen muuttaa maalle. Aijon asettua asumaan johonkin talonpoikaistaloon, puolen peninkulman päähän kaupungista."
"Siihen et kauan tyytyisi."
"Miks'en? Viihdyn parhaiten yksinäni. En ole seurankipeä!"
"Entä päivälliskävelyt Kuninkaallisessa puutarhassa?"
"Sellaiset ovat vaan tottumuksia, joita ei ole vaikea voittaa."
"Mutta iltasin? Onhan hauska, koko päivän työtä tehtyänsä puhella jonkun kanssa."
"No kenties joskus. Minun täytyy tietysti tulla kaupunkiin, kun annetaan jotain uutta teatterissa. Mutta muutoin en kaipaa kaupunginelämää."
"Kyllä se vähän yksinäiseksi käy ajan pitkään."
"Yksinäisyys onkin iloni. Olen oikea Ibseniläinen peikko. Itsessäni on minulle kyllin!"
Hän istui vielä hetken äidin luona, mutta keskustelu kävi kankeasti vaitioloineen, jotka äidin mielestä olivat niin sietämättömän pitkiä ja jotka pakoittivat hänen alati hapuilemaan uusia aineita, kunnes hän lopulta jonkunmoisessa epätoivossaan alkoi puhua taas itsestään. Hän kuuli kyllä kuinka ulkoläksyltä ja yksitoikkoiselta se kuului, mutta hän ei voinut löytää muuta sanottavaa. Mitäpä hän ei olisikaan antanut, jos hänellä vaan olisi ollut kykyä kulettaa keskustelua pojan omalle alueelle! Muiden ihmisten seurassa oli se hänelle niin helppoa, mutta poikansa seurassa oli aivan toisin.
Kun William oli mennyt, vaelteli äiti edes takaisin laattialla kiihtyneessä mielentilassaan. Hänen sisällänsä poltti, mutta hän taisteli mielenliikutustansa vastaan, joka tuntui kasvavan kasvamistaan, niin että jännitys kävi yhä suuremmaksi, kuin höyrypannussa paineen lisääntyessä.
Jos ei hänen onnistuisi houkutella poika esille kuorestansa, olisi kaikki särkynyttä. Hänen täytyi voittaa hänen luottamuksensa, tahi sitten vetäytyä takasin; on aivan hyödytöntä tämä alinomainen itsensä näytteille asettaminen. William tulisi vaan näkemään hänen heikot puolensa niinkuin näkee sisäpuolen nurin vedetystä sormikkaasta, aavistamattakaan oikeata puolta. Kenties hän päällepäätteeksi pitäisi häntä puhehaluisena vanhana eukkona. Ei, pois kaikki ilvenäytelmät! Miks'ei hän uskaltaisi näyttäytyä sellaisena kuin oli? Hän tiesi kyllä, että hän kumminkin pohjaltaan oli suora, kelpo luonne.
Miksi olikaan hän hänen seurassaan niin hirvittävän ujo ja arkatunteinen? Se kävi vaan kiusalliseksi hänelle itselleen ja pojalle, eikä ollut ketään, joka olisi hänen hyväkseen lukenut hänen arkatuntoisuuttaan. Miksi olikin hän niin sairaloisen arka pelätessään haavoittavansa hänen tunteitaan, oliko poikansa koskaan huolinut hänen tunteistaan. Mitä raukkamaista pelkoa tämä olikaan, miks'ei hän voinut antaa itsekkäisyytensä käydä raa'aksi ja karkeaksi kuin muutkin? Uhrautuminen muiden edestä ei totta tosiaan ollut niinkään suuri ilo.
Näin käveli hän kauan edes takaisin laattialla, kiemurrellen itseään kuin mato oman epä-itsekkäisyytensä tähden.
Mutta hän ei voinut päästä siitä, eikä hän tahtonutkaan siitä päästä.