KAHDEKSAS LUKU.
Äidistä oli kesä ollut pitkä. Se oli ollut ikäänkuin raskasta, yksitoikkoista koneen polkemista päivä päivän perästä saadaksensa ajan kulumaan. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka kiintyvät yhteen ainoaan asiaan niin lujasti, että se karkoittaa jokaisen muun ajatuksen ja tunteen. Hänen elämässänsä ennen oli kaiken hänen harrastuksensa esineenä ollut hänen miehensä, ja niin kauan kuin hän eli, ei ollut mitään jäänyt heidän lapselleen. Nyt oli isä ja puoliso kuollut ja paikan, joka täten oli jäänyt avoimeksi, oli poika luonnollisesti kyllä tullut täyttämään. Sillä tunteiden voimakkaisuudella, joka oli keskustana äidin luonteessa, oli hän omistanut omaksensa tuon laiminlyödyn, jähmettyneen lapsen, hän antausi niin kokonaan rakkaudelleen, että kaikki muu maailmassa oli hänestä vähäpätöistä, ellei se tavalla tai toisella ollut jossain suhteessa hänen poikaansa. Kaikki se raitis, luonnollinen itsekkäisyys, jota äiti kukoistusaikanaan oli käyttänyt omana elämänsä ja onnensa vaatimusten tyydyttämiseksi, oli nyt keräytynyt syväksi hellyyden lähteeksi, jolla äiti koki vaalia pojan onnea ja elämää, sillä tässä elämässä asui hänen oma olentonsa ja tässä nuoressa veressä hänen sielunsa kuolemattomuus.
Hän oli pysähtynyt Tukholmaan, sillä hän oli aivan välinpitämätön siitä missä oleskeli, kun ei hän kumminkaan voinut olla siellä, missä poikansa.
Tarkalla vaistollaan tunsi hän, että se oli jotain, josta hänen täytyi kieltäytyä. Kosto siitä koituisi heidän välillensä ja tekisi sen elämän-ilman ummehtuneeksi ja tukahduttavaksi. Poika pitäisi sen painavana siteenä ja repisi siitä itsensä irti.
Mutta oli myös toinenkin syy, jonka vuoksi äiti ei jättänyt kaupunkia. Hän tiesi varsin hyvin, että oli vaarallista olla sieltä poissa. Siellä voi tapahtua niin paljon ja poissaolevalla ei ole mitään osaa tapausten juoksussa. Poistuminen sieltä olisi ollut samaa, kuin päästää langat käsistänsä, tehdä älynsä ja vaikutuksensa voimattomaksi toimimaan itsensä säilyttämiseksi olemassaolon taistelussa; se olisi ollut asiain päätösaikojen laiminlyömistä ja otollisten asianhaarojen tuhlausta.
Williamilla oli paikka sanomalehden toimituksessa, asema, joka hyvin sopi hänelle ja antoi hänelle hänen toimeentulonsa. Sill'aikaa kun hän oli poissa, voisi joku toinen tunkeutua sijaan ja anastaa hänen paikkansa. William itse ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta, mutta äidin hyvää tarkoittava itsensäsäilyttämisvaisto oli vaaran käsittänyt, ja siksi oli hän maannut paikallaan, kuin uskollinen koira vartioiden isäntänsä omaisuutta.
Ikäviä päiviä olivat olleet nämät kesäpäivät, vailla muuta iloa kuin työn tuottama. Mutta itse tätä työtä oli äiti oppinut rakastamaan, sillä hän tunsi, kuinka se solmi yhä lujemmin hänet pojan maailmaan, antoi hänelle tuhat salaista tietä tulla häntä lähemmäksi, tarttua kiinni hänen harrastuksiinsa, taistellen saavuttaa hänen kunnioituksensa — ja rakkautensa.
Säännöllisesti, yksitoikkoisesti kului aika. Työtunnit, aterioimisajat, lepo ja virkistyshetket — siinä hänen päivänsä. Viimemainittuja ei hän lyönyt laimin. Hän kylpi ja teki pitkiä kävelyretkiä. Hän piti ylpeytenään että Williamilla olisi terve, kaunis vanha äiti, jota hänen ei koskaan tarvitsisi häveten kulettaa käsikoukussaan ja jonka ryhtiä ja voimaa hänen mieluimmin tulisi ihaella hiukan, hiukkasen vain.
Tuttujansa ei hän usein tavannut; useimmat lintusista olivat liitäneet pois kesän ajaksi. Ainoa, joka silloin tällöin tuli hänen luoksensa oli herra Hedström. Mutta tätä kunnon miestä, jolla ei ollut varaa asettua maalle, vaivasi alituinen alakuloisuus, jonka vuoksi hänen seuransa ei ollut mitä huvittavinta. Kaiken onnettomuuden lisäksi oli hän vielä tilapäisesti leski; pikku rouva oli kolmannen luokan vaunuissa lähetetty vieraanvaraisten sukulaisten luo Smoolantiin, vahvistaakseen siellä voimiaan vuohenmaidolla ja havupuiden tuoksulla.
Yhden ainoan kirjeen oli äiti saanut Williamilta kesän kuluessa. Tässä ilmoitettiin hänelle — neljällä rivillä — että hän oli Lysekilissä ja aikoi oleskella siellä jonkun aikaa. Likemmä kahteen kuukauteen ei hän sitte ollut antanut mitään kuulla itsestään, äiti ei edes tietänyt, missä hän oli, ja Williamin vaiteliaisuus alkoi tehdä hänet levottomaksi.
Mutta tämä oli jotain, jota täytyy kärsiä, hän ei kaikella tarmollansakaan voinut mitään tässä asiassa. Tämä kesä oli kuollut piste hänen elämässänsä, jonka yli hänen täytyi koettaa päästä. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja malttaa mielensä.
Mutta ei ollut niinkään helppoa malttaa mieltänsä. Hänen ajatuksensa lensivät heti pojan luo niinpiankun päivätyön kovat ohjat olivat löyhtyneet. Ja päivän toisensa perästä kuluessa kasvoi tuskakin yhä, leviten hänen mielensä pohjalle ja verhoten kaikki mustalla pohjavärillään.
Ja yhäti kiiti hänen mielikuvituksensa samaa pimeätä tietä pitkin, jossa se niin usein oli väsyksiin asti juossut. Jälleen ja jälleen kaikui hänen korviinsa nuo kaksi sanaa, joihin poika oli keskittänyt elämäntunnustuksensa: "halvattu sisällisesti!"
Niin makasi hän jälleen eräänä elokuun iltana leposohvallaan käännähdellen kalvavassa levottomuudessaan poikansa ja hänen tulevaisuutensa tähden; oli kuin katseleisi hän yli aution nummen, pimeän ja viluisen, missä ei yksikään tuore oksa voinut versoa, eikä ainoakaan vihreä taimi juurtua. Hän näki ihmiselämän, koko ihmiselämän niin aution, niin tyhjän, niin pimeän, ei ulkonaisten olosuhteiden, vaan koko tahdonsuuntansa tähden. Ja tuo ihmiselämä oli sen olennon, jota ainoata hän rakasti koko maailmassa. Äiti näki poikansa hitaasti, vastustelematta soluvan alaspäin ja kuitenkaan ei ollut hänellä voimaa pysähyttää häntä, pidättää häntä menemästä! Hän olisi tahtonut ravistaa häntä olkapäistä, huutaa hänen korviinsa: Nouse! Jännitä lihaksesi! Ryhdy työhön! — mutta huuto kuoli hänen huulillensa, sillä hän tunsi, ettei hän mitään voinut. Oma tahtonsa ainoastaan voi pelastaa hänen poikansa — mutta hän ei usko tahdon voimaan. Niin, uskoa hän tarvitsi, uskoa omaan ponnistukseen, onneen ja edistykseen. Hänellä itsellään oli uskoa siirtämään vuoria ja kuolemankin voittamaan — ja hän ei voinut hitustakaan siitä antaa lapselleen.
"Halvattu sisällisesti."
Oi Jumala, jos hän voisi rakastaa, jos hän voisi oppia pitämään jostakin! Hänet itsensä saisi hän mielellään sysätä syrjään — — jos vaan löytyisi ainoakaan ihminen maailmassa, josta hän pitäisi. Äitiä kauhistutti se tyhjyys, tyhjyys, jonka hän oli tavannut norjalaisessa nuorisokirjassa.
Äiti oli juuri samana iltapäivänä lopettanut toisen romaanin lukemisen. Sen tekijä oli lahjoiltaan toisen tai kolmannen luokan kirjailija. Hän oli yksi niistä sokeista orjista, jotka liittyen kirjallisuuden yleiseen tunnussanaan, suurien henkien antamaan, tallustelivat nyt vetelehtien tietä, jonka ne olivat aukaisseet. Kirjassa ei ollut ainoatakaan ajatusta, joka olisi säihkynyt, ei rahtustakaan yksilöllistä lahjakkaisuutta, ei mitään sellaista, jota hän itse olisi tahtonut saada sanotuksi, ja joka olisi kirjailijan sisimmästä, sieluntaistelun ja synnytystuskan kautta murtautunut esille; se oli vain tuon yleisen tavan seuraamista kirjallisuudessa; tummaksi värittämistä, mielistelyä "työmies raukoilla", joka oli tullut nykyaikaisten kirjailijoiden Werther'iksi, tuota alati surunsointuista säveltä heidän harpuissansa; ja sitte lopuksi vielä vastenmielistä kohteliaisuuksien latelemista naisraukoille, jotka olivat hemmoitellun lapsen rohkeudella tunkeutuneet kirjallisuuden alalle ja joka nyt tulvehti heidän yksitoikkoisesta, tekointoisesta lausunnostaan.
Hän tunsi maailmaa liian hyvin, voidakseen olla käsittämättä tuota totuutta puuttuvaa ja perusteeltaan petollista tässä laususkelemisessa, tätä yleistä virtausta kirjallisuudessa, jonka yksi ainoa mahtava henki oli eloon herättänyt ja jonka pinnalla nyt tyhjät kuplaset pyöriskelivät.
Kuinka sairaloiselle, keinotellulle ja keskinkertaiselle oli tuo kirja tuntunut. Hän kärsi sitä lukiessaan, siinä oli vaan kurjuutta, vailla vähintäkään valopilkkua, ja tuon kurjuuden yläpuolella ei liihoitellut todellinen runoilijahenki, siellä räpisteli keskinkertainen kyky omaperäisyydestään epäilyttävillä siivillään. Siks'ei hän koskaan voinut tunkea sydänjuuriin saakka, kuten suuri henki voi, siinä ei kaikunut kauttaaltaan tuskanhuuto, se oli vain kärsimättömän lapsen vikinää hampaan puhkeamisaikana. Kokonaisuus ei jättänyt sellaista vaikutusta, kuin olisi se itsenäisesti tunnettua, se oli ainoastaan opittua pessimismiä, jonka juuri ei ollut kirjailijan omassa sydämessä.
Eikö löytynyt ketään, joka olisi tahtonut kirjoittaa niille, joiden elämä on raskasta, kuollutta, ja jotka ottavat kirjan käteensä, ei saadakseen ajan kulumaan, vaan tunteaksensa itsensä ilahdutetuksi hetken ajaksi kantaessaan päivittäin uudistuvaa taakkaansa?
Jospa hän voisi oppia kirjoittamaan heille! Ei etsitysti ja teeskennellen, vaan raittiisti ja lämpimästi, iloksi kaikille, joilla on tahtoa olla kunniallisia ja hyviä.
Ja hän, hänen poikansa voisi kirjoittaa heille. — —
"Halvattu sisällisesti."
Ei. Ei, tämä luonnoton kylmyys täytyi saada sulamaan. Hän voittaisi, hänen täytyisi voittaa vielä hänet.
Ja sitte kun hän oli voittanut hänet… Hänen kunnianhimonsa pakoittaisi poikaa, kuin höyry eteenpäin, tarmonsa tarttuisi poikaankin jännittäen hänen älynsä voiman äärimmäisyyksiinsä.
Kenties silloin loisi hän sen runoteoksen, jota aikalaisensa odottivat, kuunnellen hiljaa, henkeä vetämättä.
Niin makasi hän kauan äidin suuruuden-unelmien tuuditettamana, kesäyön hämärän hengittäessä yli huoneen ja kietoessa kaikki läpikuultavaan utuunsa. Tunti kului tunnin perästä, eikä hän sitä huomannut. Kuumeisesti tykytti hänen korvissaan ja sydän sykki kuuluvin, raskain lyönnein; hän otti yhden leposohvan tyynyistä, painoi sen kovasti rintaansa vasten ja taivutti päänsä taaksepäin.
Olisi turhaa pannakaan levolle, hän ei kumminkaan voisi nukkua. Hän nousi, sytytti työlamppunsa ja istui kirjoituspöytänsä ääreen kynä kädessä.
Akkunaverhot eivät olleet alas lasketut. Hän katsoi yli uinuvan kaupungin, missä päivän levoton touhu oli tauonnut. Tässä pyhässä hiljaisuudessa asui hänen jumalansa — työ; sellaisena yönä oli hänen poikansa tuleva maailmaan — tuo odotettu lunastaja.
Hartauden tunne valtasi hänet ja hän alkoi palvella jumalaansa.
Yö kului. Ulkona akkunan edessä alkoivat aikaisimmat kesälinnut laskea liverryksensä kuuluville ja elämä heräsi vähän kerrassaan. Silloin heitti hän kynän kädestään, otti päällystakkinsa, hattunsa ja meni.
Jäähdyttäen kosketteli aamuraikas ilma hänen polttavaa otsaansa. Skeppsholman takaa kohottiihe majesteetillisessa mahtavuudessaan auringon loistavanpunainen kiekko. Päivä koitti — koitti hitaasti yli kaupungin, maan ja meren.
Helsingborgissa 3 p. syyskuuta.
Pidät minua varmaankin kelvottomana lapsena, joka voi koko kesän olla poissa äitinsä luota, antamatta tietoa itsestään. Myönnettyäni että olet täydellisesti oikeassa, voin lisätä, että koko kauan olen tuumiskellut ja tuumiskellut antaa sinulle tiedoksi missä oleskelen, vaikka se nyt vasta toteutuu.
Sitä paitse ei minulla ole mitään merkillistä juteltavaa. Minulle tulee vain halu — tunnelma; ja minulle, vastoin tapaani on tarmoa kyllin istuakseni kirjoituspöytäni ääreen. Mutta tavallisesti käy niin, että niinkauan kuin tunnelma kestää en viitsi. Se on osaksi velttoutta, osaksi jonkunmoista vastenmielisyyttä tunnelmani rikkirepimiseen. Mutta oikeastaan se on syntiä; se on hengen varojen tuhlausta. Esim.: kun nukun yöllä enkä saa unta, päätä polttaa ja aivoista kumpuaa esille ajatus ajatuksen perästä. Täytyisi sytyttää kynttilä, tarttua kynään ja kirjoittaa kaikki. Kuinka rikas olisinkaan, jos olisin niin tehnyt! — No kenties kaikki kumminkaan missään tapauksessa ei mene hukkaan — mutta muoto, kaunis, ilmakepeä muoto ei koskaan palaja juuri sellaisena kuin se oli. Se täytyy ainakin ostaa kovilla henkisillä synnyintuskilla, sen toiste tullessa maailmaan. — —
Olen ollut täällä neljätoista päivää. Oikeastaan matkustin tänne tavatakseni ihmistä, josta pidin, ja joka sitä paitse oli eräs nainen. Olimme leikkineet kesäsatua Lysekilissä ja olin saanut tietää, että hänen pitäisi tulla tänne. No, hän olikin kaupungissa, mutta emme tavanneet — tietystikin. Lohdutin itseäni Pelle Wahlbergin vakuutuksella, että Skoone on "hieno maakunta." En aivan ole hänen kanssansa samaa mieltä, mutta täytyyhän kumminkin katsella isänmaatansa; olen myös tehnyt pyhiinvaelluksen iso-isän huvilalle.
Sitä paitse olen ollut erääseen ääneen rakastunut jonkun ajan. Sen haltijatar asui huoneeni viereisessä huoneessa, samassa hotellissa, — asui yksin ja oli keuhkotautinen; se on kaikki mitä tiesin ja tiedän hänestä. Nyt hän on mennyt — en aavistakaan minne.
Mutta tuntui niin ikävälle ja tyhjälle iltasilla silloin kun tulin kotiin ja huomasin hänen olevan poissa. Ensiksikin näin, että hänen nimensä oli pyyhitty pois mustalta taululta — hätkähdin oikein — — sitte vasta huomasin minä hiljaisuuden täällä sisällä ja yksinäisyys tuntui niin sanomattoman painostavalle.
En aavistakaan, minkä näköinen hän oli, olen melkein varma, että hän oli ruma ja kulki vinossa. Mutta hänen äänensä kaiku oli hieno ja pehmeä ja hänen naurunsa, vaikka hermostunut, niin helähtelevä. Varmaan oli hän hysteerinen — yksi niistä tuhansista, jotka palavat sisällisesti. Sitä voi aavistaa kun kuuli hänen ohuehkon, notkean äänensä kuumeiset värähtelyt, pikaiset perusteettomat muutokset haikeasta tunteellisuudesta iloisuuteen ja päin vastoin.
Hänellä ei ollut ketään muuta kuin huoneen siistijätär, jonka kanssa olisi puhellut — — tuntui niin köyhältä ja hyljätyltä kun kuuli hänen puhuvan tuon hanhen kanssa, puhelevan vakavasti, ymmärräthän, sydän huulillansa, istuin ja toivoin, että hän kutsuttaisi minua luokseen. — Hän oli lapsellisen yksinkertainen tyttö-rukka, mutta tuossa lapsellisuudessa oli jotakin niin luonnonraitista. Ensimmäinen ja viimeinen oli kumminkin hänen äänensä, kuin lasi, ymmärräthän, mutta norja ja taipuisa; ja hänen murteensa — se kaikui kuin toinen kieli kamalan skoonelaisen murteen rinnalla, jota muuten kuulen ympärilläni. Hän varmaankin oli Sörmlandista.
Tällaisen kuvan on mielikuvitukseni huviksensa kokoon kehräellyt. Luuletko uskovani tämän todeksi? Eihän toki! "Mutta onhan ihanaa unelmoida", sanoivat vanhat idealistit!
No mitä pitikään minun vielä sanoa? Niin. Olen kirjoittanut pienen palan lyriikkaa, jonka lähetän sinulle. Toimita se sanomalehdelle ja ilmoita osoitteeni konttoriin, että rahat kiireimmän kautta lähetettäköön minulle. En tiedä nimittäin, josko on senkään verran jälellä, että riittää täältä pois pääsemiseen.
Aiheen tähän sain matkalla tänne ja tuohon pieneen neitoseen tietysti olin rakastunut. On ihmeellistä kuinka helposti nykyään voin rakastua. On kuin tallusteleisin ympäriinsä sydän kourassa, valmiina ojentamaan sen sille, ken ottaa tahtoo. Tuntuu kuin täytyisi minun antaa se pois; aivan mahdotonta siitä päästä.
Matkustin tänne, sillä luulin olevani rakastunut (hiukan) erääseen, laivalla rakastun toiseen ja kun tulin tänne, rakastun ääneen — joka ei kumminkaan estä minua käyskentelemästä kaikkialla kuin mieletön etsien sitä ensimmäistä, jota tavatakseni oikeastaan matkustin tänne ja hyräilemästä itsekseni liikuttavan tunteellisesti:
Wo bist du! Wo bist du!! Mein geliebtes — Kind!!!
Kunhan taas tulen sinne Tukholmaan lepoon jälleen, aijon tarttua työhön ja tehdä tuhertaa.
Hyvästi. Näkemään asti!
William.
Äiti luki kirjeen uudelleen ja yhä uudelleen. Se kajahti niin terveelle. Se oli niin erilaista kuin millaiseksi hän ennen oli oppinut tuntemaan poikaansa. Tässä oli nuoruutta — — se ei ollut tavallista jähmettynyttä kylmyyttä, epäilystä, toivottomuutta. Olisiko hän todellakin — —?
Äidin täytyi silitellen tyynnyttää rintaansa; oli kuin ihastumisen ilo tukahduttaisi hänet muutoin.
Jonkun ajan perästä istui hän ja kirjoitti "suureen kirjaansa", hän oli pysynyt uskollisena tavalleen.
Antakaa minulle anteeksi kaikki järkevyyden jumalat, suo anteeksi vanha kirja, joka todistat kaikki hulluuteni ja suo anteeksi minulle sinä — kirjailija — että kulutan aikaani sen kirjoittamiseen, mitä voisin saada painettunakin lukea. Mutta en voi odottaa. Tunnen mielettömän halun tämän palasen omistamiseen, saadakseni lukea sitä uudestaan niin usein kuin tahdon, sulkea silmäni ja kuunnella sen hyväilevää kaikua. Haa Jumalat! Niin ei kirjoiteta, ellei ole mahdollisuutta tulla taiteilijaksi.
En ole sokea sen virheille. Johdanto on liian pitkä ja raskas, sen seuraaminen vaatii ponnistusta ja siinä näkee ponnistuksen.
Ja mikä on Irlannista on kovin räikeää väriltään — — Mutta tunnelma on mestarillisesti tuotu esille.
Lyriikkaa.
(Kirjoittanut.)
William Zimmermann.
Raskain ähkyvin huokauksin tekee höyrykone kovaa työtänsä. Väliin kuuluu se väsyneeltä ja vaivaloiselta kuin ylivoimin kuormitetun eläimen puhallukset, joskus taas niin toivottomalle, mutta kumminkin voimallaan vaikuttavalle kuin taisteleisi jättiläiskokoinen ihmeotus tuskallista kuolonkamppaustansa tuolla alhaalla.
Konehuoneen avoimesta akkunasta näkee kirkkaaksi kiilloitettujen teräsakselien tahdikkaan taksutuksen ylös alas. Pyörähuoneen alta häämöittävät punaset siiventerät kuin suuret vereen ryvettyneet hampaat petoeläimen kidassa, Vesi vaahtoaa valkeana mihin ne painuvat, ja kauan laivan mentyä näkyy vielä kiehuen, kuohuen jälki, valkeana kuin maito, kuin linnunrata kylmänkirkkaana talviyönä, unelmahienoine, vihreähköine vivahduksineen.
Taivas on harmaa ja matala. Elävinä olentoina, vaihtelevina muotoina ajelevat pimeät pilvet toisiaan kuumeisesti taistellen olemassa olostaan. Ne pilstotaan palasiksi, kääriytyvät yhteen ja myrsky vitsoo niitä eteenpäin; ne kieppuvat mastojen huipuissa, repeytyvät riekaleiksi ja häipyvät ilmaan.
Idässä kohoaa Hallannin rannikko lainehtivine pengerpiirteineen, lähimmät kalliot häämöttävät punaisina ja harmaina, kaikin graniitin sammal, jäkälä, roso ja rakovivahduksin, käyden yhä utuisemmiksi ja utuisemmiksi reunaa kohden, joka taivaansinisenä loistaa vasten harmaata ilmaa.
Vasemmalta näkyy aava meri. Tuolla kaukana on rajuilma keskittynyt paksuksi, sameaksi sinipunervaksi pilviseinämäksi, joka reunustaa taivaanrannan. Takaa tämän paksun verhon kuumottaa hehkuen aurinko. Sen voi eroittaa valovivahduksena, pyöryläisenä vailla varmoja rajoja, heijastaen tuskin huomattavan loisteen tummaan vedenpintaan.
Korkeina, suorina ja jäykkinä kohoavat harmaasta ilmasta Nidingenin valotornin molemmat puusotamiehet varvatuine vartaloineen, ja pienine päineen, joista silmät yöllä punertaen loistavat.
Neljä lokkia seuraa laivaa. Ylös, alas nousevat ja laskevat ne. Väliin aivan veden pinnassa, väliin vähän ylempänä tähtäilevät ne tarkoilla silmillään kuohuvaan vanaveteen. Ja niin pian kuin vilahtaa jotain syötävää tuolla alhaalla, syöksähtävät ne sikin sokin veteen, viiltäen ilmaa viitakesiivillään. Tuokion räpisteltyään veden pinnassa, liitelevät ne taas kauas, jatkaen lentoaan, tyyninä ja verkalleen, tasaisesti, kömpelösti liikutellen siipiään.
Matkustajat kävelevät edestakaisin peräkannella, lämpimiin kääriytyneinä, sillä tuuli on tuima ja kylmä, ainoastaan eräs 16-vuotias herrasmies pitää takkiansa olkapäälleen viskattuna. Vilusta väristen on hän asettanut kehittymättömän vartalonsa ja uuden-uutukaisen talvipukunsa erään nuoren neidon katseltavaksi, joka istuu sohvalla sinervänä pakkasesta ja mieltäkiinnittävänä.
Katselen nuorta miestä tarkemmin. Iho lienee kaunis, kun ruumiinlämpö on kohtuullinen. Piirteet ovat hienot ja hän on terveen näköinen.
Aina kello kahdeksasta, jolloin hän astui laivaan, on hän ollut innokkaasti puuhassa poltellen suuria sikareja. Kun päivälliskäsky annettiin, näytti hän olevan hiukan hämillään, ruokasalissa ei häntä nähty, kun tulin kannelle jälleen, seisoi hän kaidepuuhun nojautuneena vastasytytetty sikari suussa, unelmoiden katsellen sadesumuun.
Nähtävästikin joku haaveellinen luonne.
Hän seisoo ja nauttii siitä, että on köyhä ja täytyy kieltäytyä. Jos hänellä olisi ollut rahoja ostaaksensa ruokaa, olisi hän jäänyt tätäkin nautintoa vaille. Nyt tuntee hän itsensä ylpeäksi ja jaloksi ollessaan pakoitettu kieltäytymään. Hän on jonkun kauniin kertomuksen väärin ymmärretty sankari.
Sankaritar tulee juuri rappuja ylös. Hän on rikas ja hänellä on varaa syödä. Juuri se tekee taas hänet mieltäkiinnittäväksi. Ja sitte tummuudellaan muistuttaa hän etelästä, unelmien ja mielikuvituksen aurinkoisista rantamista ja hän näyttää ulkomaalaiselta silkkisessä matkalakissaan. Hän muistuttaa avarasta maailmasta, suuresta, ihanasta maailmasta, luokseen vilkuttavine seikkailuineen ja houkuttelevine mahdollisuuksineen — tuntemattomasta maailmasta, jonne lapsen ja nuorukaisen mieli ikävöi.
Nuorukainen ei voi ihailuansa peittää. Hänen katseensa riippuvat kiinni tytön kasvoissa ja hänen tähtensä käsitteleekin hän niin pahasti sikareita.
Käännyn ja hymyilen — hieman halveksivaa elähtänyttä hymyilyä. Kuinka hän nyt unelmoi, hienosti ja hempeästi. Hän on juuri siinä ijässä.
Häntä on opetettu uskomaan rakkauteen — tuohon salaperäiseen sanaan, joka jo paljaalla kaiullaankin panee hermoston värähtelemään. Hän käy alinomaisessa kuumeessa. Hän ei voi nähdä nuorta naista kysymättä itseltään: lieneekö hän minun tuleva rakastettuni? Joka hetki koettaa hän henkisesti valtimoansa ja pienimmänkin tunnelman pujahtaessa täyttyy hänen sydämmensä onnen aavistuksille ja sykähtelee kaksinkerroin kiivaammassa tahdissa.
Rakkaus on suuri ja mahtava. Se kohottaa, se jalostaa; jalostaa kurjimmankin. Se tekee raukan rohkeaksi, heikon voimakkaaksi.
Rakkaus on voima valtava. Se kestää elämän tuolle puolelle, se kuolemankin voittaa. Se voi leimahtaa hehkuvaksi intohimoksi ja se silloin on verraton. Mutta sen korkein muoto on kumminkin se, "joka voi kaikki kieltää."
Ylevä rakkaus on sielun etuoikeus.
Ylevä rakkaus on aistillisuudesta vapaa ja hieno. Sillä ei ole yhteyttä raakojen vaistojen kanssa. Jos se ilmaantuu omistamisen ikävänä — oi silloin ei ole se puhdas! — — —
Tuhma, tuhma poika — tietäisitkö kuinka yksinkertaista elämä olisikin, jos uskaltaisit elää omalla vastuullasi! — — —
Ilma kiihtyy kiihtymistään. Tuuli kieriskelee mastoissa, aallot kasvavat ulapalla. Siellä täällä kuohahtalee lakkapäitä lainehia, loistaen tummasta vesijoukosta ikäänkuin valkoiset hanhiparvet, sinne tänne sirottuneina, elävinä, sukkelasti uivina ja levottomasti sukeltavina.
Pilvet taivaalla painuvat yhä alemmaksi, muodot ja piirteet häviävät, kaikki juoksee yhteen paksuksi, kosteutta vuodattavaksi mustanharmaaksi peitteeksi, levittyen matalalle yli meren.
Kannen yli näkyvä Nidingenin kaksoismajakka katoaa ilmaan laivan taakse. Rannan aaltomainen kallioviiva harmenee harmenemistaan, pyyhkiytyy pois ja katoaa kangastellen.
Etukannen matkustajat istuvat tavarakääryjen ja hinkaloiden päällä vetäytyen toistensa suojaan kuin lammaslauma rajuilmassa.
Peräkannella kävelee pari herraa edestakaisin kallistellen ruumistaan laivan luikerruksien mukaan. Muut ovat kääriytyneet paksuihin päällysvaatteihinsa alistuen rajuilman alle toivottomalla alamaisuudella.
Nuori herrasmies on vetänyt päällystakkinsa ylleen. Se on kulunut ja vanhanaikainen; hän kärsii siitä. Sikari on sammunut. Hän näyttää alakuloiselta.
Suurin, uskollisuutta uhkuvin silmiin katselee hän romaaninsa sankaritarta. On kuin joka piirre hänen kasvoissansa tahtoisi julkijulistaa hänen nuorta ihailuaan, yksinkertaista ihastustaan.
Taaskin täytyy kääntyä salatakseni hymyilyä, joka ehdottomasti pyrkii huulilleni.
Katselen nuorta tyttöä. Hän ei ole kaunis, mutta miellyttävä katsella.
Hento kehkeymätön vartalo, vähän liian pitkä selästä, eikä suinkaan sopusuhtainen. Kaidat kasvot; silmät loistavat tummanruskeina, kuin kiillotettu pähkinä. Nenä liian suuri, ehdottomasti liian suuri ankaroiden kauneuden mittojen mukaan, suukin kenties liian pieni. Mutta kaikki sopii hyvin yhteen; eikä hennoisi toivoa sen toisin olevan.
Hänen tumma silkkinen matkalakkinsa vetäytyy hyvin hiusten mukaisesti, jotka niskaan ylöskiedottuina eivät näytä runsailta, sillä kankaan läpi voi eroittaa hänen päänsä hienot piirteet. Mutta varjostimen alta aaltoilevat ne kiiltävän mustina, keveissä kiehkuroissa.
Kaulansa ympäri on hän kietonut pitsiliinan, väriltään samanlaisen kuin hiuksetkin. Ilmakepeänä ja pehmosena peittää se hänen hartioitaan. Ja kun hän tuossa istuu viluissaan kokoonkyyristyneenä, on kuin näkisi jäätyneet, kalvakat kasvot savupilvestä pilkistävän.
Hän ei ole kaunis. Mutta noissa lapsellisissa piirteissä on jotain sanomattoman viehkeää, jotain avuttoman houkuttelevaa, joka saa sydämen heltymään. Ja tuo kehkeymätön varsi on kuin nuppu tuntemattoman kukan, se sisältää tuntemattoman kumman kiihoituksen. Ei tiedä mitä se sisällensä sulkee; tahtoo niin mielellään uneksia mahdollisuuksia rikkaita ja täyteläitä.
Tiedän hänen nimensä. Se on kaiverrettuna laattaan hänen matkalaukkunsa kupeessa ja näin sen aamusella hotellin taululla: miss Bowen Irlannista.
Hän matkustaa vanhemman naisen kera. Hän nähtävästikin matkustelee vain huviksensa. — —
Hän on siis rikas. Kenties jonkun vampyyrin tytär, joka imee hänen kotimaansa mehun, kansan auttamattomasti hätään kuihtuessa.
Suljen silmäni. En tahdo häntä nähdä — — —
Sade räiskyy yli purjekankaisen katon. Tuuli laulaa raakapuissa alakuloista syyslauluansa, laiva kallisteleiksi laineissa puolelle ja toiselle — tuudittaen hervotonna raskasta ruumistaan edestakaisin aalloissa. Matkatakkini on paksu ja pehmeä. Tuntuu kuin istuisin lämpimässä huoneessa koneellisesti keinutellen tuolia edestakaisin.
Tuolla kuvastuu hänen maansa eteeni: Ihana luonto:
Mehevinä vihreät niityt.
Metsät vaihtelevat väriänsä tuhansissa hienoissa vivahduksissa tummimmasta, melkeinpä mustasta havupuun vihreydestä aina vastapuhjenneen koivunlehden keveään, ilmahkoon värisävelmään, missä lehtivihreä on enemmän aavistettavaa kuin nähtävää.
Kellertäen loistavat vainiot auringonpaisteessa. Heikko tuulenhengähdys käy yli kypsyvän tähkän kuin kevyt varjo kuultavan kirkkaan taivaan poikki.
Kirkkaina päilyvät järvet. Niiden yllä värjyy ilma kesän kuumuudessa. Sinisenä ja syvänä kuvastelee avaruus niihin ja ne kuin ääretön silmä surukatseineen tuijottavat maailman kaikkeuteen.
Ihana luonto. Kaunis puite rajattoman kurjuuden taululle.
Mataloissa, likaisissa maakuopissa, missä ilma on epäterveellinen ja äikeä, missä voimaton köyhyys turhaan taistelee tautia ja kurjuutta vastaan — siellä elävät maan asukkaat elämäänsä, vieraiden ihmisten ulkomailla tuhlatessa niitä rikkauksia, jotka yhä suuremmassa määrässä keräytyvät heille, kuta enemmän irlantilaisten hätä kasvaa.
Mutta kauan on kuulunut kumeaa nurinaa. Ja tulee aika, jolloin viha sulut murtaa ja väkivalta ottaa, mitä oikeuden nimessä äsken pyydettiin. Ja kenties murhanenkeli — — —
Heikko huudahdus! Hätkähdin.
Katsahdan ylös. — Oh — sehän oli vaan mielikuva.
Venhe oli tehnyt vaarallisen käänteen ja pieni irlantilainen miss oli pelästynyt.
Nyt kyyristyy hän jälleen kokoon, naurahtaen hiukan itselleen.
Mitä on tässä tytössä, jonka vuoksi en voi olla häntä katselematta. Hän ei ole kaunis, uudistan sen melkein suonenvedon tapaisella innolla itselleni. Ja sittekään en voi irroittaa katsettani näistä, kaidoista kalpeista kasvoista, jotka ikäänkuin savupilvestä pilkistävät.
Hän on kuva syksystä. Niin tuntuu hän minusta. Rakastan syksyä.
Ilmanko vuoksi, luonnon surumielisyyskö vaikuttaa minussa, että käyn helläksi kuin lapsi.
En tahdo antautua hellyydelle, en tahdo taipua tunnelmaan, joka kumpuaa povessani. Olen järkevän käsityksen mies. Voin leikellä rikki tunteeni, olen tottunut etsimään luonnonlait, jotka pakoittavat ne esille.
Ja kumminkin tuntuu kuin jotakin lauhaa ja suloista syntyisi sisälläni. On kuin kevätvirta lämpimin lainein kohoaisi yhä korkeammalle povessani ja yhtyisi sydämen ympärille, hitaasti nousten ja laskien pitkinä hyväilevinä maininkeina, tuntuu ikään kuin merkillinen magneettivirran voima vetäisi minua hänen luoksensa, ja istun tämän tunteeni tuottamaan mielihyvään vaipuneena, nauttien siitä kuustoistavuotiaan neidon vastaheräävällä kaiholla — tiedotonna, vapisevana. On kuin tuulessakin olisi tuoksua, mutt'en tiedä mitä se on, on kuin sävel soisi ilmassakin mutt'en tiedä mistä se tulee. En kysykään sitä. Suljen silmät ja unelmoin.
On kuin kaikki lapsuussatujen ihanteellisuus elpyisi jälleen. Tunnen kaiken tunteiden hellittelyn, jota kuolettavaisesti olen pilkannut ja ivannut, kohoavan jälleen. En voi pilkata enää. Antaudun tunnelmalleni. Suljen silmäni ja istun unelmoiden.
Kauniita unelmia — liidellen pohjalla, mistä epäilys on poistyönnetty, täyttävät ne mieleni muutamaksi tuokioksi onnen tunnelmalla.
Pieni, kalpea, viluinen lapsi, rakastan sinua. Rakastan muutamia lyhyitä hetkiä niin kauan kuin tunnelma kestää, hienosti ja kauniisti kuin lapsi, vähääkään ajattelematta omistaa sinua, tuntematta sinua.
En tahdo omata sinua, en oppia tuntemaan sinua, sillä sillä hetkellä katoaa kaikki tuo viehättävä sinussa. Olisit sinä kuten nuo muutkin jokapäiväinen ja mitätön.
Tiedän sen. En toivokaan mitään.
Rakastettuni et olekaan sinä, se on vain oma mielikuvitukseni luoma, joka nyt on ottanut sinun muotosi ja piirteesi.
Tunteeni on lapsen yksinkertaista uskoa sadun lumottuun prinsessaan, se on koko nuoruuteni kaiho, joka on keskittynyt sinun kuvaasi. Olet runon, todellisuudessa tapaamaton naisihanne, en tahdo koskettaa sinuun kädelläni, ettet katoaisi ilmaan.
Tahdon vaan istua hiljaa ja katsella, mielikuvitukseni kehrätessä vaihtuvia varjojaan sinun ympärillesi, uneksien kehittymättömistä mahdollisuuksista, jotka odottavat vain aurinkoaan puhjetaksensa kukkasiksi; koittavasta kauneudesta, rohkeudesta ja elämänhalusta, ajatuksista, jotka välähtelevät ja tunteista, jotka liekehtivät pohjalla — tunteista niin lämpimistä, terveistä, joustavista ja elinvoimaisista.
Lasken käden sydämmelleni ja tunnen kuinka sydän lyö, silitän kasvoani otsasi mustakutrista sauhupyörrettä vasten, kumarrun ja kohtaan pelästyneen katseesi korkealle kaareutuvien kulmiesi alta. — — —
Herään ja huomaan, että minua katsellaan.
Mahdoin näyttää enemmän kuin luvallista lapsellisen yksinkertaiselta, sillä herrasmies sikarineen näytti kuin hän aavistaisi minut kilpailijaksensa ja vastapäätä minua seisoi vanha, epäilijännäköinen herra hymyillen.
Omaa pilkallista hymyilyäni!
* * * * *
Kauan vielä kun äiti oli lopettanut kirjoituksensa, istui hän pöydän ääressä, tuijotellen ulos akkunasta kynä kädessä. Hänen kasvoillaan kuvastuhe rauhallinen ilo.
Hänelle tämä ei ollut samaa kuin muille: ainoastaan kirjoitustavan taiteen muodostama, nuorekas tunnelma paperille viskattuna. Hänelle oli se niin äärettömän paljon enemmän. Se osoitti ihmistunteiden esiinmurtautumista viluisessa mielessä, se osoitti kevään vihdoinkin tulleen puhkeavine oksineen, kuohuvine nesteineen ennusti kesää kasvullisuuksineen ja viljoineen. Hänelle itselleen lupasi se vapautuksen alati painavasta tuskasta — — se oli pelastus hänen lapsellensa!
Hän kastoi kynän ja lisäsi.
"Maltas, mihin voin tään verrata? — Ruusuihin, vielä puhkeamattomiin, jotka ovat vain aukaisseet umpunsa siksi, että voipi vilahduksella nähdä niiden vilpoisat, punoittavat lehdet sisältä; tai mansikkatuoksuun yksinäisellä, aurinkoisella mäenharjanteella, kun ei katse vielä ole niitä kohdannut; — — tai siihen mitä tuntee, kun oltuaan kauan sisälle suljettuna, näkee metsän viheriöivän."