SEITSEMÄS LUKU.
Höyrylaiva Albert Ehrensvärd liukui eräänä kauniina heinäkuun päivänä pohjoista kohti, läpi Bohusläänin saariston.
Mustana patsaana myllertäen kohosi savu laivan torvesta, mutta pian tarttui tuuli siihen, tuprutteli sitä sinne tänne ja viskasi viimein etukannen telttakattoa vasten, josta se vähitellen valui ulos, pilven riekaleena asettuen keskelle kirkkaan ilman.
Keulapuolella, nojautuneena laivan kaidetta vasten seisoi William Zimmermann hienossa, vaaleanharmaassa kesäpuvussaan ja samanvärinen, neulottu matkamyssy päässään. Hän nojautuhe kaiteen yli ja katseli matkailijan huolettomuudella vesipisaroiden leikkiä, joita laivan terävä keula, tietään halkastessa, viskasi ylös ilmaan la jossa ne sitte auringon valon vankeina säihkyilivät tuhansina timantteina läpinäkymättömän vesijoukon sinertävää silkkipeitettä vasten.
Neljä päivää sitten oli William jättänyt Tukholman. Hän oli tullut kanavateitse Göteborgiin ja oli nyt matkalla Lysekiliin, johon hän aikoi asettua ainakin kuukauden päiviksi vahvistaakseen voimiaan Gullmarin suolavedellä ja Bohusläänin saariston raikkaalla ilmalla.
Jo ennen oli hän kaksi kesää viettänyt tässä kylpypaikassa. Hän tunsi varsin hyvin sen paikallissuhteet ja vuosittain palaavat kantavieraat; hän oli ensimmäisenä kesänä, ollen nuori ylioppilas, ollut kylpölän julkinen, tunnustettu juhlarunoilija ja muistoilla niiltä ajoilta vielä oli aina vetovoimansa.
Ei olisi pistänyt hänen päähänsäkään valita joku toinen, halvempi olopaikka; hän oli liian paljon kaupungin lapsi löytääksensä viehätystä jossakin kaukaisessa maailman kolkassa — hänen maalaiskesäihanteesensa kuului raitista ilmaa ja suolaista vettä, mutta myöskin elämän muut mukavuudet kuin esim. ensi luokan ravintola, kauniita naispukuja, ja ainakin joku tusina tai vähintäänkin puoli, Kuninkaallisesta puutarhasta tuttuja tukholmalaisnaamoja.
Mutta ei yksin tämä vetänyt häntä puoleensa, hän oli myöskin oppinut pitämään Bohusläänin saariston luonnosta. Hänestä oli aina tuntunut, kuin olisi se sukua hänelle itselleen; hän rakasti sen suurenmoista jylhyyttä, sen juhlallista elottomuutta ja syvää hiljaisuutta, jota ei häirinnyt tuhansien ihmisjalkojen kapse, jotka kuumeisesti rientävät pitkin katujen kivikäytävää.
Kun hän seisoi yksin joltain kallionkielekkeeltä katsellen yli avaroiden ulappojen, missä vesi levisi kallioiden ja karien ympärillä kimaltelevan kirkkaana ja kuultavan sinisenä niin kauvas kuin silmä kantoi — silloin valtasi hänet outo ahdistus. Hän itse kutistui pienen pieneksi hiukkaseksi maailman kaikkeudessa ja oli kuin tässä tunnelmassa, se mikä oli parasta ja hienointa hänessä itsessään, olisi puhjennut kukkaansa.
Kaikki tuo valheellisuus ja tavanmukaisuus, pettävä ja teeskennelty, joka elämän hyörinässä kuului tuohon ilottomaan olentoon, joka hänen nimisenään käyskenteli pilkkahymy huulillansa, oli silloin ikäänkuin pois huuhdeltu; oli kuin sielunsa olisi kylpenyt kaiken kuonansa suolakirkkaasen ilmaan, ja veri hänen suonissansa lauloi kauniita runoja, runoja, jotka eivät koskaan saaneet sanoja, runoja elämän ylevimmistä ihanteista, lapsen silmän näkeminä, vailla pettymyksen katkeruutta, kokemuksen epäilyä.
Mutta ei tarvinnut muuta kuin ihmisjalan kapsahdus kalliota vasten, oli tunnelmakin kau'as karkoittunut. Salaman nopeudella vavahtivat kasvojen piirteet asentoon. Yksinäisyys oli poissa, ja seuraelämä alkoi, sielu sieppasi viikunalehtensä ja valhe oli jälleen kunniassaan.
Harmahtavien ja ruskeahkoin vuoren kukkuloiden lomitse pujottelihe laiva eteenpäin; suurien rosoisten jättiläisten ja pienien mustien karien välitse, joiden sileäksi silatuiden selkien yli laineet leikkien loiskuivat.
Etäämpää kohosi Bohusläänin rannikko kuin mahdottoman suuri alastoin graniittipenkere, kohti taivaankantta levottomasti aaltoavine ääripiirteineen. Siellä täällä pilkoitti vihreä pilkku laakson pohjassa tai jossain rantaa kohti viettävässä vuorenrotkossa; muutoin ei näkynyt puuta, ei pensasta, tuskin pienintäkään kasvullisuuden merkkiä. Sinne tänne sirottuneina törötti yksinäisiä majoja autioilla vuorenharjanteilla, mutta laaksoloissa ja rotkoissa olivat ne painautuneet yhteen kalastusasemiksi, venheineen, laitureineen ja lahoavine, veden päällä pylväiden nojassa lepäävine, harmaine ranta-aittoineen.
Hän näki sen kaiken ja nautti siitä. Oli kuin maistaisi hän itse ilmaa, rintansa laajeni ehdottomasti ja syvin, pitkin siemauksin hengitti hän, kuin kaareutuisi taivas täällä korkeampana kuin muualla. — Samalla hänen silmäinsä juodessa valovälkkeiden vaihtelevaa leikkiä ja vivahdusten rikkautta. Olisiko hän ollut maalari, olisi hän tahtonut koettaa voimiaan tätä ilmaa, näitä kallioita kuvaamaan, jotka väliin olivat niin ihmeteltävän likellä ja väliin katosivat kauas pois, niiden värin vaihdellessa mitä erilaisimmissa valaistuksissa, heleimmästä punaruskeasta harmahtavaan ja sinervään hienoimmissa värivivahduksissa.
Mutta hänhän ei, Jumal'auta, ollut mikään maalari!
Hän kääntyi ja meni tupakkahuoneesen.
* * * * *
Niin pian kun William oli jotakuinkin saanut kaikki järjestykseen, laitellut tavaransa ja asettanut pari valkoista paperiarkkia pyöreälle pöydän puolikkaalle, joka ynnä sänky, piironki, pesukaappi ja parisen tuolia oli koko kalustus huoneessa, jonka hän 1,25 äyristä päivältä oli hyyrännyt itselleen Körkviikistä, meni hän ulos katselemaan ihmisiä. Hän asteli hitaasti seurahuoneen ja ravintolarakennuksen ohi alas kylpylaitoksen sillalle päin.
"No eihän vaan. — Kuules! Seis hiukan!" kuuli hän äänen takanansa, ja kun hän kääntyi, näki hän pari pitkää säärtä, jotka ponnistelivat täyttä vauhtia pitkin mäkeä seurahuoneelta.
"Pellekö? Oletko sinä täällä?"
"Tottakai. — Hitto soi! No terveeksi vanhus!"
Ja pitkä tulokas oli anastanut Williamin käden ja pusersi sitä sydämellisyydellä, joka oli liian todellista, voidaksensa olla vilpillistä.
William sydämessään oli yhtä iloinen tapaamisesta kuin toinenkin, mutta tapansa mukaan pysyttelihe hän huomattavasti hillitympänä, eikä edes voinut kieltää itseltään huvia singahuttaa pistosanaa pitkäsääriselle ystävälleen vasten kasvoja.
"No, totta tosiaan, sinua ei koskaan voi kiertää!"
"No alatko jälleen siihen nuottiin!"
"Mitä teet täällä?"
"Hoidan terveyttäni ja maalailen. Täällä on muutamia jäykkiä ukkoja, jotka yhytin Bansvikistä — potria poikia, tiedäppäs, oikeita pikikouria, joiden suupielistä tupakanpuru valuu — — — näetpähän huomenna; ne ovat luonani 12-2. Mutta tänään on iltama ja nyt täytyy sinun tanssia. — Veneborilaisia neitosia, jotka puhuva ihanaa länsigötan murretta, göteborilaisia, tiedäthän, suurijalkaisia, kaitavyötäröisiä — — ja pari skånetarta, jotka tärryyttävät niin keikailevaisesti herrra Wahlberrrrg — — tule nyt vaan, minä kyllä esittelen." — Hän veti Williamia seurahuoneelle päin.
"Kiitos paljon — pidä vaan skånettaresi omiin nimiisi. En tanssi."
"Ohoh, tulet sinä kumminkin! Täällä tanssitaan, vaikka oltaisiinkin ukkoverta. Täällä on puute väestä, niin hitto vieköön, invaliiditkin saavat astua avuksi."
Pelle oli loistavimmalla tuulellansa ja sukkeluudet pulppusivat yli äyräidensä hänen huuliltaan.
Mutta William oli myöntymätön, hän ei tahtonut tanssia.
Hän istui verannalle, josta hän voi silmillään lasioven läpi seurata pyörähteleviä pareja.
Oli vielä aikaista jälestä puolenpäivän ja ainoastaan jotkut harvat, tanssinhaluisimmat olivat saapuneet. Vasta myöhemmällä tuli hiukan eloa sisälle.
Toiset naisista, jotka eivät katsoneet maksavan vaivaa ottaa tehokkaasti osaa juhlaan täällä sen ensimmäisellä, vähemmän mieltä jännittävällä asteella, olivat istuutuneet sinne tänne verannalle, joko sanomalehti tai kirja kädessä.
Pelle Wahlberg tuntui kumminkin ottavan kavaljeerivelvollisuutensa täydellä todella. Useiden onnistumattomien kokeiden perästä saada William keinotelluksi mukaan, pyörähteli hän nyt tuolla sisällä pitkine säärineen, kuin kuoleman uhalla, josta kaikki kunnia hänen kevytmielisyydelleen.
William istui katsellen hänen liikuntojaan sellaisella osanotolla, jota ehdottomasti tuntee nähdessään jonkun hyvän ystävän ryhtyvän yhden tai toisenlaatuiseen kokeesen, jossa henki on kaupalla, kunnes hänen huomionsa anasti eräs nuori neitonen, joka astui verannalle ja otti tarkastellaksensa häntä sellaisella tunkeilevalla rohkeudella, jonka ainoastaan joku "comme il faut"-nainen voi suoda itselleen katsellessansa jotakin nuorta herra, kunhan hän vaan samalla asentoonsa ja kasvoihinsa panee tarpeeksi suuren määrän kaukana pysyttävää mukaantumattomuutta ja halveksumista.
Tämän salonkijulkeuden otti William mitä pilkallisimmalla tavalla vastaan, alkaen samalla katsella neitoa pisteliäästi, joka nähtävästi siitä ei paljonkaan välittänyt, sillä tyydytettyään ensimmäisen uteliaisuutensa, näytti hän tuskin aavistavan, että koko herraa oli olemassakaan. Neitonen asettausi istumaan verannan nurkkaan vastapäätä Williamia, aukaisten kirjan, johon syventyi.
Mutta William, joka tämän johdannon perästä näki ettei tytön ujous häilynyt vaarassa, katseli häntä edelleen hymyillen ilkkuvasti, johon kumminkin sekottui hitunen hyvänsuopaa uteliaisuutta, sitte kun hän oli lukenut kirjan nimen, jota hän piti kädessään: "Det moderne Gennembruds Maend."
Tytöllä oli suuret, pyöreät sairaloisenkalpeat lapsenkasvot, avonaiset harmaanvihervät silmät, pieni hyvin muodostunut nenänykerö ja paksujen, vaaleahkojen huulten ympärillä oli surumielinen piirre.
Pukunsa oli enemmän eriskummallinen kuin aistikas. Tummansinistä verkaliiviä, joka oli hänen yllään, koristi keltaiset, todelliset nahkareunustat kaulan ympärillä ja hihansuissa. Nahkavyö vyötäröllä, hattu nahkanauhoineen, sekä kengät samanlaatuisesta nahasta täydensivät puvun.
Hän ei ollut istunut montakaan minuuttia, kun eräs vanhempi nainen, hämmästyneen näköisenä sukeltausi esille ja äidillisen hellästi kietoi punasen peitehuivin hänen olallensa. Nuori nainen vastaanotti vanhemman huolenpidon kärsimättömällä liikkeellä, nostamatta kumminkaan silmiänsä kirjasta.
Tuo on muori itse, ajatteli William. Hänellä oli samanlaiset suuret silmät ja paksut huulet kuin nuorellakin. Sukunäkö oli silminnähtävä.
Kun nuori neitonen ei tuntunut antautuvan pitempiin silmäysten vaihteluihin, jäähtyi myös Williaminkin vihamielinen tarkkaavaisuus. Hän nojasi käsillään kaidepuuta vasten ja kääntyi katselemaan Gullmarin lahdelmaa, missä auringonvalon valaisemat valkopurjeet leijailivat edestakaisin. Alhaalla laiturin luona olivat joutilaat kalastusvenheet, kaikki purjerääsyt yllä, valmistetut työntymään esille ensi tilaisuudessa. Ravintolarakennuksen edessä seisoi pari tarjoilijaneitiä jutellen billiardin rehevän omistajan kanssa; ja lämpökylpölästä tuli vanha perintökalu Kalle Haare hajasäärin tallustellen kylmää kylpölää kohti.
Salissa puhallettiin valssin säveltä, joka kuului tanssivien tahdikkaiden askelien säestämänä.
Nyt taukosi tanssi ja parit työntyivät ulos verannalle jäähdyttelemään. Muiden muassa myös Pelle Wahlberg käsikoukussaan kulettaen nuorta tummaa neittä, jonka kasvojenpiirteet sivulta olivat rohkean kauniit ja jonka silmät olivat ikäänkuin naisellisen uskollisuuden perikuva. Pelle neitosineen istui tuon äskeisen vaalean neiden viereen; Pelle teki kohteliaimman kumarruksensa.
William alkoi jälleen seurata mielenkiinnolla tuota ryhmää ja tämä hänen harrastuksensa tuntui saavan vastinetta naistenkin puolelta. Samassa soitettiin uusi tanssi; William astui esille ja pyysi Pelleä esittelemään hänet tummalle.
"Neiti Johnsson — — — herra William Zimmermann."
"Saanko tanssia kanssanne?"
"Kiitos."
Neiti Johnsson toimitti jonkunmoisen väliasteen niiauksen ja kumarruksen välillä, loi silmänsä alas ja tarttui Williamin käsikoukkuun.
"Neiti Hagberg — kandidaatti", jatkoi Pelle auliisti. William ehti vain sivumennen tehdä pikaisen kumarruksen; hän oli jo menossa tanssisaliin tumman kanssa. Mutta Pelle seurasi jälessä vaaleine kandidaattineen ja ennenkuin parit olivat tanssineet loppuun, oli William saanut tilaisuuden tulkita ilonsa siitä kun oli saanut tutustua niin suureen naiselliseen opintähteen.
"Oletteko ollut kauan täällä?" kysyi William tanssitoveriltaan laskiessaan kätensä hänen vyötärölleen?"
"Neljätoista päivää", sanoi neiti Johnsson merkillisellä murteella.
Kuten kohteliaisuus vaatii ja pitääksensä keskustelua eleillä, otti William tarkoin tietoa neitosen mieliteoista, tulevaisuustuumista, sukulaisuussuhteista y.m. kaikesta, mihin kohtelias herrasmies, joka on päässyt keskustelemisijän yli, voi löytää tilaisuutta tutkistellaksensa ensi tanssinajalla naiselta, jota hän ei tunne.
Hän sai niin muodoin tietää, että neiti Johnsson oli 16-vuotias ja luki ylioppilaaksi ja että hänen serkkunsa neiti Hagberg jo oli ylioppilas ja että molemmat neidit oleskelivat täällä tätinsä siipien suojassa, joka täti oli kuuro — ja että Alma oli matkustellut paljon ja oli tuttu monen taiteilijan kanssa.
Omin päin voi William laskea, että Alma oli pikku neiti Johnssonin suuren ihastuksen esine. — Hän päätti tanssia suuren opinvalon kanssa, nähdäksensä missä määrin ihailua herättävä hän voisi olla. Hän ei liikoja odottanut.
Kun hän neiti Johnssonin kera tuli verannalle, oli kuuro täti taas ollut esillä verhoten Alman punasella huivillaan. Pelle istui pitäen seuraa hänelle, ja William neitosineen lyöttihe yhteen joukkoon.
"Älkää luulkokaan että olen kandidaatti", lausui neiti Hagberg kääntyen heti Williamiin päin. — Hänen murteensa ei ollut aivan niin skånelaista kuin serkkunsa.
"Miksi tahdotte riistää kuvittelut minulta?" vastasi hän nauraen. "Ei saa koskaan ottaa kuvitteluita tusinaihmiseltä, tiedätte kai. Se on ottaa onni häneltä."
"Se oli tietysti leikkiä herra Wahlbergiltä, joten teidän ilettävä ivahymynne ei minua koske laisinkaan."
"Älkää olko millännekään, jos hän ilvehtiikin kanssanne", sanoi Pelle lohdutellen. "Hän ilvehtii aina. Se on aivan hermostumisesta."
Kun seuraava tanssi soitettiin, vetäysi Pelle pois, ja eräs kalvahko varatuomari kävi noutamassa neiti Johnssoninkin pois. William jäi yksin neiti Hagbergin kanssa.
"Tahdotteko tanssia?" kysyi hän ja teki liikkeen, aikoen nousta ylös.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa sekunnin ajan. He olivat ymmärtäneet toisensa.
"Tahdotte mieluummin päästä siitä?" sanoi William ja muutti tuolinsa muutaman tuuman likemmäksi.
"Suoraan sanottu — niin tahdonkin."
"No sehän sopii hyvin."
Tyttö kietoi huivin paremmin ympärilleen, nojausi nurkkaansa vasten, katsoen Williamiin, kuin sanoisi: "no! olkaa sitte hyvä ja pitäkää seuraa minulle."
"Mikä kirja se oli, jota luitte?" Tyttö ei vastannut, ojensi vaan kirjan, jonka William otti vastaan kääntämättä katsettaan hänestä.
"Niin, minä sitäpaitse näin sen jo hyvin."
"Miksi kysyitte sitte?"
"Huvin vuoksi vain."
"Ettekö voi keksiä mitään hauskempaa?"
"Kyllä kenties — saa nähdä."
"No", sanoi tyttö hemmotellun lapsen kärsimättömyydellä.
"Tiedättekö mitä ajattelin, kun näin teidät kirja kädessä?"
"En."
"Kas, tuossa yksi meikäläisiä."
"Mitä tarkoitatte sillä?"
"Oh Jumalani! miten te olette perinpohjainen, neitiseni. Tarvitseeko minun todellakin selittää sitä?"
"Niin täytyy aina kun lausuu ajatuksensa hämärästi."
"No niin — siis. Niin usein kun näen naisen lukevan kirjaa, joka ei ole lainakirjaston romaani — — apropos! kummallista miten lainakirjastoromaanit ovat useimmille naisille mieluisimmat, — niin tunnen sisälläni sellaisen mielihyväntunteen. Ahah! Siinä on yksi meikäläisiä. Tulen huvitetuksi henkilöstä, on kuin henkeni jo etukäteen kurottautuisi, ottaen hänen sielunsa haltuunsa."
"Eipä ihme että olitte niin itserakkaan näköinen tuossa istuessanne."
"Vai niin. Niinkö mielestänne?"
"Kyllä."
William hymyili.
"Eipä ihme, että minua niin tarkasti tähtäilitte tullessanne."
"Niin. Minähän tiesin, mikä merkillisyys olitte."
"Kuka on teille sen sanonut?"
"Luutnantti Bloch."
"Mitä hän sanoi?"
"Tuolla istuu nuori kirjailija Ville Zimmermann."
"Ja mitä te sanoitte?"
"Hän näyttää olevan hirveästi olevinaan."
William nauroi.
Tytön vastaukset olivat niin ujostelemattoman avomieliset, entä ne ehdottomasti vaikuttivat virkistävästi. "Minä sitä pahempi en tietänyt mikä merkillisyys te olitte."
"Ettekö?"
"En, mutta olin kumminkin kuullut teistä puhuttavan."
"Keneltä?"
"Sitä en sano."
"No se on yhdentekevä. Mutta mitä sanoi hän?"
"Että täällä — kylpölän nähtävyyksien joukossa — myöskin oli pari skånetarta, jotka tärryyttivät puhuessaan rrrää niin keikailevasti."
"Se oli herra Wahlberg", nauroi tyttö. William oli ehdottomasti tullut matkineeksi Pellen ääntä.
"Paitse sitä tiedän enemmänkin teistä."
"Noo —"
"Olette täällä tätinne kanssa — — joka on kuuro — — ja joka hemmottelee teitä. — — Ja te olette ollut Pariisissa — —"
Hän pysähtyi joka toteennäytöksensä perästä, jonka hän toi esille, katsellen tyttöä koko ajan ilkkuvan näköisenä, kuin tahtoisi hän sanoa: huomaatteko, kuinka tarkkaan kaikki minulle on ilmoitettu. Tämä kumminkaan ei tuntunut tyttöä vähintäkään kummastuttavan.
Erään tanssinhaluisen nuoren herran oli hän keskustelun ajalla toimittanut menemään, syyttäen väsymystään. Nyt ilmottausi vielä yksi. Neiti Hagberg vetosi taas väsymykseen, mutta uusi kavaljeeri, joka tuntui olevan vanhempi tuttava, ei antanut itseänsä sillä tyydyttää. Hän oli vaaleahkon lihava tukkukauppias, tyytyväisen näköinen ja päättävänvarma käytöstavaltaan.
"Onko neiti väsynyt? Sen tanssimme me pois", sanoi hän.
Hänen varma päättäväisyytensä tuntui tekevän neitiin vaikutuksen, sillä melkein puoleksi vastenmielisesti nousi hän tarttuen hänen käsikoukkuunsa.
Kenen kanssa tulee seurustelemaan kylpypaikoissa, riippuu yleensä pelkästä sattumasta. Seurapiirin jäsenet tuntevat useimmiten toisiansa aivan pintapuolisesti, läheisempi seurustelu tulee vaan kysymykseen pienemmissä ryhmissä.
Pari nuorta neitoa, samanlaisin harrastuksin ja tottumuksin liittoutuu yhteen, jonkun tai parin vanhemman eukon turvissa, ja valitsevat kumpikin yhden tai parisen nuorta herraa ritarikseen koko kesäksi.
Luonnontieteellinen näkökanta että mies valitsee, tuntuu ainakin tässä tapauksessa olevan vanhettunut.
Neiti Alma Hagberg oli oleskellut 14 päivää kylpölässä muodostamatta mitään seuruetta. Parhaimmat nuoret herrat, silloin kun hän saapui, olivat jo tilatut, ja niistä uusista, jotka olivat ilmaantuneet, ei kukaan ollut häntä miellyttänyt. Hänellä oli hyvin tuntuvassa määrässä tuo naisellinen heikkous näyttäytyä ja koettaa tulla huomatuksi. Seurueen muodostaminen parin luutnantin tai varatuomarin kanssa ei hänelle itsessään olisi ollut ollenkaan vastenmielistä, mutta niiden olisi pitänyt olla ensiluokan luutnantteja ja ensiluokan varatuomareja. Hän nimittäin tässä suhteessa oli kokeneempi ja tarkkanäköisempi kuin saman ikäisensä, niin että hän tiesi, että oli olemassa ero luutnanttienkin ja varatuomarien välillä.
Ne olennot näitä lajeja, jotka ajelehtivat vielä yksinäisinä, eivät kuuluneet ensi luokkaan. Ne olivat kyllä siivoja herroja, mutta mitättömiä, ne eivät tulleet kysymykseenkään.
Neiti Hagbergin heikkouksiin, paitse haluansa näyttäytyä ja herättää huomiota, kuului vielä myöskin taipumuksensa kirjallisuuteen ja taiteesen. Kylpölässä kulki maine hänestä, että hän kirjoitti, eikä pistänyt hänen päähänsäkään koskaan tehdä sitä tyhjäksi. Päinvastoin hän puheli mielellään tuttavuuksistaan taiteilija- ja kirjailijamaailmassa ja huvitteliihe väliin mainitsemalla nimiä, joilla seurapiirin arvoisien jäsenien korvissa oli sama salaperäinen ja pelästyttävä kaiku kuin möröllä pikku lapsille, ja jotka arveluttavassa ajatusyhteydessä sovitettiin hänen pienien pukumerkillisyyksien kanssa yhteen, ja jonka kautta hän itse tuli esiintymään jonkunmoisena pienenä näppäränä jakobiininä hameissa. Tämä myös oli aivan itsetietoista, hän tiesi, että fryygiläinen hattu, jonka hän houkuttelevaan asentoon asetti vaalealle tukalleen, puki häntä hyvin, mutta hänen ei koskaan tarvinnut pelätä, että tämä pieni viekistely otettaisiin täydellä todella, siksi oli hän liian suuressa määrässä korkeamman seurapiirin todellinen lapsi.
Hän oli rikkaan kauppiaan tytär Malmöstä. Ollen hyväpäinen, oli hän myöskin saanut huolellisen kasvatuksen. Hän oli ollut erään etelä-Ruotsin ylioppilaskaupungin ensimmäisiä naisylioppilaita, ja siellä kierteli vielä ahdasmielisten pikkukaupunkilaisrouvien kesken pari kaskua hänen osanotostaan punssikekkereihin, jotka vastaleivotut apollonpojat olivat pitäneet julkisessa paikassa. Hän oli sen jälkeen ollut vuoden kasvatuslaitoksessa Sveitsissä, pari kuukautta Pariisissa ja parisen kesää isänsä kanssa Karlsbadissa.
Tämä kaikki antoi hänelle sekä pikkukaupunkilaisrouvain että tukholmalaisherrain silmissä ulkolaiskuosin, joka lepytti heidät hänen pukumerkillisyyksiensä kanssa ja vieläpä voi saada heidät katselemaan sormiensa lomitse hänen katupoikamaista tapaansa, että aina tehdä ja sanoa juuri sitä, jonka hän tiesi heistä tuntuvan enimmän uskomattomalle ja hämmästyttävälle. Hänessä oli kumminkin aina jotain, jonka vuoksi ei koskaan voinut todella uskoa hänen vakuutuksesta suosivan noita uudenaikaisia hirvittäviä aatteita. Hän tuntui tekevän vastaväitteensä vain leikillä, vallattomuudesta, lapsellisella uhalla, siksi että se puki häntä.
Yleensä oli hän hemmoteltu lapsi. Hänen äitinsä oli kuollut hänen vielä kehdossa nukkuessaan. Hän oli ainoa lapsi ja isä ja täti, jotka häntä kasvattivat jumaloivat häntä. Kolmannesta ikävuodestaan oli hän ollut kodin itsevaltias. Sellaisella varmuudella, joka versoi tästä kasvatuksesta, oli hän tullut maailmaan, ja kaikkialla, minne vaan hän oli tullutkin, oli maailma alistunut tämän varman, rikkaasta kodista lähteneen pikku valtikan edessä.
Hän oikeastaan oli pikemmin ruma kuin kaunis, mutta hänen näössään sekä tavassaan oli sitä selittämätöntä, joka on miesten makuun ja ne seitsemän vuotta, sitte kun hän oli saanut pitkät hameet, olivat olleet hänelle saman jumaloitsemisen jatkoa, johon hän oli kodissa tottunut, sillä eroituksella vaan, että isän ja tädin osaa ottivat näytelläksensä useat pikkukaupungin leijonat Lundista ja Malmöstä sekä muutamat salaperäiset ulkomaalaiset, joita hän oli matkoillaan tavannut.
Itse oli hän luonnostaan kylmä ja hänen kokemuksensa toisesta sukupuolesta olivat tehneet hänet jo aikasin kyllästyneeksi.
Nykyään oli miehissä enää yksi ainoa ominaisuus, jonka kautta he voivat jossain suuremmassa määrässä herättää hänen mielenkiintoansa, nimittäin välinpitämättömyydellään.
Siinä suhteessa oli William Zimmermann jo heti alussa tehnyt häneen vaikutuksen. Tapa, jolla hän läheni häntä tuntui tytöstä siltä, kuin oikeastaan herra Zimmermannille olisi aivan yhdentekevää, kuinka hän käsittäisi hänen tapansa ja hänen keskustelunsa, pilkallisine pohjasävelineen ja ujostelemattomalla suoruudella, jossa voi havaita tavoittelemista eriskummallisuuksilla esiintymään, huvitti tyttöä siksi, että herra Zimmermann sillä tavoin, tietämättänsäkin, tuli näytelleeksi häntä kohtaan samaa osaa, johon hän itse oli tottunut asettautumaan ympäristönsä arvoisien jäsenten suhteen.
Sitä paitse oli William edellisestä kesästä tuttu ja nautti jonkunmoista arvonantoa vakituisten kylpyvieraiden hienouksien piirissä vielä niiltä ajoilta, kun hän oli heidän oma, tunnustettu juhlarunoilijansa.
Ja kylpölän pieni äänenkannattaja, joka ei koskaan halveksinut sopivaa uutista, oli myöskin julistanut hänen tulonsa ilmoituksena, jonka päällä hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla painettuna. Kaikki tämä vaikutti sen, että neiti Hagberg oli tullut valinneeksi Williamin kesäritarikseen.
William itse oli ollut aivan toimeton tässä asiassa, välittävänä renkaana oikeastaan oli Pelle Wahlberg ollut. Pelle nimittäin alkoi olla huomattavasti huvitettu tulevasta ylioppilaasta neiti Johnssonista, ja koska tämä oli eroittumaton vanhemmasta orpanastaan, olivat he neljä tulleet liittäytymään yhteen ja muodostaneet seurueen kuuron tädin siveellisessä suojassa.
Tapaamispaikkana heillä oli Bansvik, joka oli Pellen maalausaiheena ja jossa hän maalasi joka aamupäivä kello 12-2.
Näillä retkillä oli täti aluksi mukana, mutta sittemmin kun seurueen jäsenet olivat tutustuneet jonkun verran toisiinsa, jätettiin hänet kotiin. Hänellä oli tuo esiliinoille harvinaisen onnellinen ominaisuus, että hänellä ei koskaan ollut mitään muuta tahtoa kuin nuoren veljentyttärensä ja pian tuli hänen palveluksensa rajoittumaan yksinomaan niihin tilaisuuksiin, kun nuoret esiintyivät, niin sanoaksi, enemmän julkisesti: illanvietoissa, jolloin täti asetettiin käsitöineen nurkkaan ja yleisinä kävelytunteina, jolloin nuoret vaelsivat ihmisvilinässä edestakaisin kylpölän sillalla.
Sitä paitse oli nuorilla tilaisuutta tapaamiseen milloin tahansa päivällä, ja he tapasivatkin toisiaan yhä useammin. Pellen ihastus Bansvikin potrihin poikihin väheni huomattavasti samassa suhteessa kuin hänen ihastuksensa pieneen skånettareen, viehättävine rrrineen kasvoi, ja Williamin valkoinen paperiarkki kävi yhä tomusemmaksi, hänen kynänsä koskaan koskematta siihen.
Eräänä päivänä kun hän neiti Hagbergin kanssa sattui kulkemaan seurahuoneen kivijalassa olevan haarakirjakaupan ohi, ehdotteli hän, että he menisivät alas katsomaan mitä uutta oli ilmestynyt.
Kirjakaupan hoitajatar, joka vanhastaan tunsi Williamin, tervehti häntä ystävällisesti: "Hyvää päivää herra Zimmermann!" ja William alkoi silmäillä esille asetettuja kirjoja. Siellä muiden muassa oli hänen oma novellikokoelmansa Kate Zimmermannin matkakuvien vierellä.
"Oletteko myyneet monta kappaletta kirjaani, sitte kun tulin tänne?" kysyi hän.
"Kolme kappaletta", vastasi myyjätärneiti hymyillen.
"Neitosille varmaan."
"Tietysti."
"Kuulkaa — neiti — sanokaa minulle kenelle. Voisi olla jollain tavoin huvittavaakin saada tietää se."
"Neiti on ostanut yhden", sanoi kaupanhoitajatar osottaen kädellään neiti Hagbergiä.
William hymyili.
"Ooo! mikä kunnia tekijälle!"
"Se lisää aina menekkiä kun herra Zimmermann tulee. Viime vuonna en myynyt ainoatakaan kappaletta."
William osti yhden äidin matkakuvista ja he menivät edelleen kylpölän puistolle päin.
"Niin, tepäs olette hieno, pieni neitonen", sanoi William, kun he olivat tulleet siksi kauas, ettei ääni enää kuulunut.
Tyttö purskahti nauruun. Hän oli alusta alkaen tekeytynyt kuin hän varsin hyvin tuntisi William Zimmermannin kirjalliset tuotteet.
"Mitä olisi minun sitte pitänyt sanoa. Tiedän varsin hyvin miten turhamaisia herrat kirjailijat ovat."
"Entä sitte? Kuka on teitä käskenyt liehakoimaan turhamaisuudelleni?"
"Se huvitti minua nyt."
"Ja täytyy aina tehdä sitä, mikä huvittaa."
"Niin."
"Sen olen paneva muistooni."
He istuivat sohvalle vastapäätä suihkulähdettä kultapalloineen; William kysyi tytöltä, jos hän oli lukenut äidin kirjan.
"Kyllä tietysti."
"Samalla tavoin kun olitte lukenut minunkin?"
Tyttö nauroi, mutta ei vastannut.
"Ostin tämän antaakseni teille, mutta jos te olette lukenut niin…" William ojensi kirjan puoleksi esille, jonka neiti Hagberg otti vastaan nyykähyttäen keveästi päätään ja heittäen samalla häneen naurua täynnä olevan, peittelemättömän silmäyksen, joka tuntui sanovan: herran tähden, ettekö voi ymmärtää että valehtelen! Mutta näettekö, en pelkää sitä tunnustaa.
William oli vähä kerrassaan tottunut niin neiti Hagbergin seuraan, että hän nykyisin tuskin voi olla sitä paitse. Hän laski leikkiä itse siitä. "Voi tottua uskomattomimpaankin", sanoi hän tytölle, luoden häneen katseen, joka juuri puhui päinvastaista, ja jonka tyttö varsin hyvin oivalsi. Hän nimittäin oli myöskin ehtinyt tottua Williamin puhetapaan ja ymmärsi nyt kaikki mitä hän sanoi juuri oikealla tavalla — sielutieteellisesti, ei sanojen mukaisesti. Kuka huoliikaan sanoista. Sanat ovat vaan kätkeäkseen ajatukset.
Näin ollen voikin William vapaasti lasketella merkillisyyksiänsä ja sen hän katsoikin perussyyksi siihen mielihyvän tunteesen, jonka hän tunsi tytön seurassa. Tyttö myöskin puoleltaan päivä päivältä tuli yhä enemmän huvitetuksi tästä sanoilla leikkimisestä, tästä alinomaisesta ottelusta, joka juuri siksi tuli niin jännittäväksi, kun hän ei koskaan tietänyt, mitä herra Zimmermann oikeastaan tarkoitti, ainoastaan, että hän ei tarkoittanut juuri sitä mitä sanoi.
Williamin mielestä oli kaikki niin vähäpätöistä, hän puhui kaikesta hienolla ivaäänellä, joka ei vähääkään ilmaissut hänen omia ajatuksiaan ja tunteitaan, vaan jätti vapaan leikkitanteren tytön mielikuvituksille.
Aika kului niin jäljettömiin kun aika voi kulua mieluisassa kesänvietossa, jossa toinen päivä on toisensa kaltainen. Päivä, joka oli määrätty molempien skånettarien lähtöpäiväksi, alkoi lähestyä.
Kun William ajatteli pian tapahtuvaa eroa, tuntui se hänestä olevan yksi niitä mieliharmeja, joiden alle on alistuminen tässä maailmassa; se tuotti hänelle vastenmielisyyden tunteen, jollaista tuntee, kun tulee häirityksi tavoissaan esim. muuttaessa; mutta hän ei sitä paljonkaan mietiskellyt. Ajatus, että hän mahdollisesti voisi olla rakastunut — ajatus, joka joskus pujahti hänen mieleensä — veti aina hymyilyä hänen huulilleen, niin uskomattomalle se hänestä tuntui.
Mahdollisuutta, että tyttö oli rakastunut, katsoi hän kyllä todenmukaiseksi. Neiti Hagberg oli selvästi osoittanut olevansa hänestä erityisesti huvitettu. William ei tuntenut tyttöä kylliksi tietääkseen, että hän itse oli ollut tytölle melkein samaa kuin tyttökin hänelle: huvittavan kokeena, johon käy varmalla edellytyksellä, että itselleen siinä ei ole mitään vaaraa.
Tässä leikissä oli tytöllä kumminkin se etuisuus Williamin rinnalla, että hän ainakin tunsi hänen elämänsä ja mielipiteensä ulkopiirteissään, jota vastoin William ei tietänyt mitään tytön entisyydestä, joka tosin ei koskaan ollut mennyt yli luvallisuuden rajan, mutta jonka historia kumminkin voisi antaa aihetta aika pitkään Leporello luetteloon lemmenseikkailujen urhotöistä, joissa hän usein oli uskaltautunut niin likelle rajaa, kuin mahdollista oli, astumatta sen yli. Williamin mielestä oli hän tavallinen, pieni maalaisneitonen, joka taas puolestaan piti Williamia hirvittävänä don Juanina, jota vastaan hänen oli oleminen varoillaan.
Hän ei hetkeäkään uskonut, että tuo don Juan voisi todellakin käydä hänelle vaaralliseksi, siksi tunsi hän liian hyvin voimansa ja kylmäverisyytensä. Mutta hänellä oli vastustamaton halu päästä selville siitä, miltä tällainen herra oikeastaan näyttäisi hetkellä, jolloin intohimo hänet täysin valtaa, ja mitä keinoja hän tulisi käyttämään voittaaksensa sen naisen vastustelut, jota hän rakastaa. Hän oli utelias näkemään sitä, sillä se olikin melkein ainoa tällä alalla, joka kuului hänen kokemuksensa ulkopuolelle.
Siksipä olikin hänelle ollut melkein pettymys, kun ei William ollut ottanut askeltakaan siihen suuntaan. Jo tällä asteella huomasi tyttö koko joukon selvemmin, kuin William itse, hänen koittavat tunteensa; mutta juuri siksi ei hän voinut ymmärtää hänen ujouttaan siinä suhteessa.
Kun hän vielä päivää ennen heidän lähtöänsä ei ollut tehnyt minkäänmoista lähenemisen koetta, toimitti tyttö itse viimeisenä iltapäivänä tuon tapaamisen, jota hän oli odottanut Williamin pyytävän häneltä.
"Menen vuoren kukkuloille tänään iltapäivällä", sanoi hän heidän erotessaan aamupäivällä.
"Vai niin."
William arvasi heti hänen tarkoituksensa ja nauroi salaa tälle lapsellisuudelle.
"Yksinäni", jatkoi tyttö.
William ei vieläkään ollut ymmärtävinään. Häntä huvitti nähdä; kuinka pitkälle hän voisi päästä viattomuudessaan.
"Ottaaksenne hyvästit seudulta varmaankin?"
"Noo —." Tyttö katsahti häneen uteliaasti. "Miksi ei hän sano mitään", ajatteli hän.
"Tahdotteko mukaan?" kysyi hän suoraan lopuksi.
"Luuletteko myös että se sopii?" William tunsi itsensä niin paljon ylempänä olevaksi tuota lapsellista, yksinkertaista pikku sielua, mutta jonka viaton avomielisyys häntä kumminkin suuresti viehätti.
"Miks'ei se sopisi?"
Katse, jonka tyttö loi häneen oli avonainen ja peloton. William piti sen hänen viattoman tiedottomuutensa osoitteena, mutta se todellisuudessa olikin ilmaus hänen tietoisuudestaan ja siitä, että hän oli niin täydellisesti varma itsestään.
"Kas vaan, mikä järkevä pikku neiti te olette!"
He sopivat kellonmääräksi puoli viisi ja tapaamispaikan: paikan kylpölän alueen ulkopuolella.
"Tämähän on melkein kuin — — kuinka sanotaankaan tanskan kielellä?
'Staevnemöde'."
"Niinkö mielestänne?"
"Kyllä. Niin se on totta — olen kuullut, että naiset tavallisesti myöhästyvät, kun heillä on kohtaus jonkun nuoren herran kanssa. Ettekö tahtoisi vanhan tuttavuuden vuoksi tehdä minulle sitä palvelusta ja ilmoittaa, kuinka paljon te aijotte myöhästyä?" sanoi hän leikikkäästi.
"Tulen aina säntilleen", nauroi tyttö.
"Aina. Kaunis tunnustus!"
William Zimmermann ei juuri ollut kovinkaan vaarallinen don Juan, joksi neiti Alma Hagberg häntä kuvitteli. Hänen elämänsä oli ollut köyhä rakkaudesta, niin köyhä, että tämä oikeastaan oli hänen ensimmäinen yhtymänsä naisen kanssa hänen omasta yhteiskunnallisesta piiristään. Hän odottikin sitä nyt siksi helposti selitettävällä uteliaisuudella, johon sekoittui hiukan tuskallista levottomuutta siitä, ettei hän tässä uudessa asemassansa voisi näytellä osaansa sellaisella halveksivalla varmuudella, kuin hän mieluummin olisi toivonut. Hän oli luonnostaan ujo ja peittääkseen tätä luonnonvammaa oli hän jokapäiväistä käytäntöä varten hankkinut itselleen tuon ujostelemattoman julkean puhetavan; mutta hän käsitti vaistomaisesti, ettei tässä tapauksessa sitä voisi käyttää, ja hän ponnistelihe turhaan saadaksensa selville millaisena hänen nyt tulisi esiintyä; toisaalta pelkäsi hän tulevansa naurunalaiseksi sekä tytön että omissa silmissään ujoutensa vuoksi ja toisekseen oli hänelle vaikeaa pakoittaa itseänsä yritteliäisyyteen, joka oli vastaista hänen luonnolleen — ja joka voisi pelästyttää tytön luotaan.
Hän päätti lopuksi asettua odottavalle ja huomioita tekevälle kannalle, se oli juuri sama asema, jonka tyttökin jo edeltäkäsin oli aikonut ottaa. Tulokseksi tulikin, että vihollisjoukot asettautuivat vastatusten, mutta että vastoin molempien toivoa, ei mitään ottelua tullutkaan.
Hetkisen ennen määräaikaa marssi William huvilalle päin, missä vanha täti veljentyttärineen asui. Hän pysähtyi erään huoneuston suojaan voidaksensa tehdä huomioita. Hän oli utelias näkemään, josko tyttö todellakin tulisi, hän luuli melkein varmaan hänen jäävän pois. Hänestä tuntui niin oudolle, mutta hän ei suonut itsellensä aikaa ruvetakseen mielialaansa tarkemmin miettimään. Hän toimi enemmän vaistomaisesti kuin ennakolta muodostetun päätöksen mukaan. Hänen huomaamattansa olivat johtolangat hänen tahtonsa ja toimintansa välillä jo poikkikatkaistut ja hän kulki tyttöä kohti nyt ikäänkuin luonnonmahdin vetämänä.
Muutama minuutti ennen puolta viittä tuli neiti Hagberg verannalle ja läksi määräpaikkaa kohti. William seurasi häntä jonkun matkan päässä, ja kun neiti Hagberg oli ehtinyt kylpölän alueen ulkopuolelle, meni William hänen luokseen ja tervehti.
"Oletteko täällä?" sanoi tyttö vaan.
"Kyllä. Olen seurannut jälessänne."
"Kuinka kauan?"
"Huvilasta saakka, missä asutte!"
"Miksikä niin?"
"Tirkistelläkseni teitä tietysti! — — Suoraan sanoen — Uskoin tuskin että tulisitte."
"Näette että niin kumminkin tein."
He kiipesivät vuoren kukkuloita ylös. Joskus, missä oli jyrkkää, täytyi
Williamin kurottaa tytölle kätensä ja vetää häntä ylös.
Liikunta toi tytön poskille hieman väriä ja suuriin vihervänharmaisiin silmiin loistetta. William katsoi häntä ja ensikerran kävi hänen lävitsensä aavistus, että hän kenties kumminkin oli hiukan, hiukkasen vain rakastunut. Tämä ei vaikuttanut häneen suinkaan epämiellyttävästi. Hän ei hetkeäkään uskonut, että tämä rakastuminen tulisi näyttelemään mitään osaa hänen elämässään, mutta hän iloitsi sille rahtuselle surumielisyyttä, jonka se tulisi jättämään jälkeensä, kun kaikki oli ohi. Se olisi oleva pieni kesämuistelma, jonka voisi ottaa esille, silloin tällöin talvi-illoin, istuessaan yksin unelmoiden hämärän laskiessa.
He olivat tulleet korkeimman vuoriharjanteen kukkulalle ja istahtivat aurinkoiseen rotkoon, jossa maa oli peittynyt lämpöisellä kuivuneella ruoholla. William tahallaan ei asettunut aivan likelle, ettei tyttö pelästyttäisi, ja että hän paremmin voisi tehdä havaintoja.
"No", sanoi. William, "täällähän on kaunista, eikö niin? Ja me olemme yksinämme, eikä kukaan häiritse meitä. Mitäs me nyt keksimme."
"Niin mitä te haluatte?"
"Minä olen kokonaan teidän käytettävänänne."
"Kiitos. Mutta tällä haavaa ei minulla ole tilaisuutta siihen."
He katsoivat toisiinsa varsin välinpitämättöminä, mutta samalla salaisesti uteliaina, vaihtaessaan näitä lauselmia.
"Leikimmekö — mitä? Leikkimistä sanoilla, tarkoitan minä. — Tahdotteko niin? Otammeko seurustelulörpötykset esille? Rupeammeko kekseliäiksi? Laskettelemmeko taas eriskummallisuuksiamme?"
William puhui yhä vielä ivahtavaan tapaansa, mutta pohjalta kaikui kumminkin toinen sävel, jolleka tytöllä oli hyvin tarkka korva, ja jonka hän heti ymmärsi. "Nyt se tulee", ajatteli hän. Hän ei vastannut mitään.
"Oh. Tämähän on viimeinen iltapäivä. Kauniin kesän viimeinen iltapäivä.
Niin mielellään tahtoo käydä vähän hentomieliseksi — eikö niin?"
William siirtyihe muutaman tuuman likemmäksi — ei kumminkaan enemmän kuin että välimatka vielä heidän välillään oli kyllin arvoa antava.
"Olisimmeko hiukan hentomielisiä?" sanoi hän osaksi todella, osaksi leikillä katsahtaen tyttöön.
"Olkaa juuri niin kuin teitä haluttaa."
"Ai, ai! Se oli vaarallinen lupaus. Ajatelkaa, jospa ottaisinkin teidät sanasta kiinni!"
"No mitä sitte?"
"Minulle voisi esim. tulla halu — — suudella teitä."
William katseli tyttöä yhä edelleen hyvin tarkkaavaisesti, nähdäksensä, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Mutta ei näkynyt pienintäkään muutosta tytön kasvojen ilmeessä, ei edes pikaisintakaan punastusta.
"Sen tekee, jos uskaltaa — — kun siitä puhuu, osoittaa se, ettei siihen ole rohkeutta", sanoi tyttö kohdaten Williamin katseen suurimmalla tyyneydellä. William tunsi itsensä noloksi huomautuksesta ja siitä ujostelemattomasta avomielisyydestä, jolla tyttö sen oli esilletuonut.
"Te olette älykäs pieni neitonen", sanoi hän. "Ja alanpa melkein myös epäillä, että olette harvinaisen rehellinen pikku neiti. Minua huvittaisi tulla teitä tuntemaan."
"Siinä tapauksessa saatte kiiruhtaa, sillä huomenna matkustan minä."
"Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestänne?"
"En"
"Miksi ei?"
"Mitä se hyödyttäisi?"
"Se huvittaisi minua."
"Niin, mutta ei minua."
"No kuten tahdotte."
William loi silmänsä tytöstä saaristoon, joka uiskenteli tuolla alhaalla, kaukana heidän edessään kuin aaltoihin vajonneen ylänkömaan ylöspistävät vuorenkukkulat. Laajana kultaisena virtana, leveni vinoon lahdelman poikki vaipuvan auringon valoheijastukset. Kaikki välkehti ja kimalteli tässä jäähyväisloisteessa. Eräästä huvivenheestä levisi värjähdellen yksinäisen b-kornetin kiehtovat sulavat sävelet ja kaukaisena kohinana kuului kylpölän sillalta edestakaisin astuvien kylpyvieraiden jalan-kapse. Lokin kokoisena kuumotti etäältä Kattegatilta kalastajavenhe, valkoisine, auringon valaisemine huippupurjeineen.
Kului pitkä aika, eikä sanottu sanakaan. Silloin kuului yht'äkkiä ripsahdus kalliolta. William kohottiihe puoleksi nojautuen kyynäspäihinsä ja kuunteli. Hymy välähti hänen kasvoillaan; hän oli tuntenut Pelle Wahlbergin ja neiti Johnssonin äänet.
"Tuntuupa olevan useampiakin kuin me näköalalle hyvästit sanomassa", sanoi hän. He katsoivat hymyillen toisiansa silmiin ja kuuntelivat, askelet lähenivät ja äänet kuuluivat yhä selvemmin.
"Hyvä Jumala, miten täällä on kaunista!" sanoi Pelle — nuo kaksi olivat pysähtyneet kallionkielekkeelle aivan toisten pään päälle.
"Herranen aika, jospa voisin maalata noin! Voi sentään! Meidän Herramme on aika mestari. Me muut olemme vaan ilman aikojaan tuhruksia."
Mitä neiti Johnsson vastasi, tahi jos hän ollenkaan vastasi, ei voinut eroittaa, hän puhui aina niin hiljaa ja verhotulla äänellä. Mutta Pelle lasketteli edelleen samaan ajatussuuntaan, josta hän oli alkanut.
"Hyvät ihmiset! miksi täytyykin olla sellainen hutilus. Mitä? Oi, Jumalani, jospa voisinkin maalata noin — vai mitä? — niin voisimme mennä naimiseen huomenna."
"Mitä? Ettekö huoli minusta, sanokaa?" — — ja samassa oli tullut aivan toinen väre Pellen puheeseen. Se kävi niin pehmeäksi ja taipuisaksi. Muutos oli tapahtunut aivan yht'äkkiään, oli selvää että hän aivan edeltäpäin valmistamatta oli tullut tälle alalle ja että sanat olivat ryöstäytyneet melkein vastoin hänen tahtoansa.
"Sanokaa ettekö tahdo?"
Tuolla ylhäällä tuli niin hiljaista ja ne muutamat minutit, jotka kuluivat, tuntuivat kiusallisen pitkiltä noille kahdelle tuolla alhaalla. Tyttö oli noussut. William nojasi vielä maahan toisella polvellaan ja he katsoivat toisiansa silmiin omituisen juhlatunteen valtaamina, johon sekottui häpeän tunnetta, kuin jos he äkkiarvaamatta olisivat tavanneet toisensa kuuntelemassa oven takana, jonka toisella puolella kaksi ihmistä luuli häiritsemättömässä rauhassa keskustelevansa elämänsä pyhimpiä ja enin yksityisiä asioita.
Mutta oli myös jotain muutakin, joka valtasi heidät molemmat, se oli melkein kateutta, tunne omasta köyhyydestä. Noilla kahdella tuolla ylhäällä oli nuoruuden välitöntä tunnetta, joka pysähdyttää onnensa lennostaan, ilman tuskallista epäilyä, omaa tunnelmaansa ennakolta rikki nyppimättä, noilla kahdella tuolla ylhäällä oli nuoruuden uskoa ja elämänrohkeutta ja jaloa, kaunista ajattelemattomuutta — ne voivat rakastaa ne kaksi.
Ja ensikerran tunsivat nuo toiset, jotka olivat leikkineet kesäleikkiänsä, kumpikin salaisesti luullen olevansa vaaraa vasten varustetut, kyllästyvänsä tuohon tyhjään, pintapuoliseen leikkiin ja tunsivat ikävöitsemistä antautua kokonaan hyvineen, pahoineen, ilman arveluitta, epäilyittä.
Kantapäät rapsahtivat taas kalliota vasten ja askeleet etenivät…
William oli noussut ylös. Hänestä tuntui kuin jotakin pitäisi sanoa, mutta hän ei löytänyt sanoja. Kaikki ivalliset pilkkapuheet olisivat takertuneet kielelle ja omille inhimillisille tunteilleen puuttui häneltä ilmaisukeinoja.
He kulkivat äänettöminä takaisin kylpölää kohti.
Jälkeen illallisen tapasivat he taas toisensa ihmisvilinässä, joka aaltoili edestakaisin kylpölän sillalla. Vanha täti istui penkillänsä ja neljä nuorta olivat aluksi yhtä joukkoa. Pelle Wahlberg oli nyt niin omituinen. Hän voi vaieta pitkiksi ajoiksi yhtämittaa, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä hillittyä ja pehmeää. Pieni kuustoista vuotias ylioppilaskokelas kulki hänen rinnallaan ja oli, jos mahdollista, vieläkin hiljaisempi kuin tavallisesti. Hän näytti kalpealta kuun valossa, mutta uskollisuutta uhkuvat, kauniit silmät olivat saaneet syvemmän sisällön, ikäänkuin olisi hän ensikerran katsonut omaa elämänkohtaloansa vasten kasvoja.
Joukko alkoi harventua sillalta. Täti kääriysi väristellen peitehuiviinsa ja ikävöi lämpimään sänkyynsä, mutta hänellä ei ollut sydäntä häiritä nuoria. He olivat nyt, kuten tavallista, jakaantuneet kahdeksi pariksi.
Kuu kulki korkealla kylpölän edustalla olevan kallion yläpuolella, sulana hopeavirtana värähdellen lahdelman tummassa vesikuvastimessa. Kauempana Pelleskäristä kuului iloinen barytoniääni laulavan juomalaulua "Konung för en dag."
Seuraavana aamuna ihmetteli William Zimmermann itseään. Hän löysi itsensä hereillä, aivan ilmihereillä, jo niin aikaseen kuin kello 5. Hän tavallisesti voi ponnistelematta nukkua kello 9.
Turhaan turvausi hän vanhaan keinoonsa, kääntyi, koettaen saada vielä pienen aamu-unen. Hän tunsi kohta, että se olisi turhaa. Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä aivan perusteeton toive, mahdollisesti saada tavata neiti Hagbergia jo tänä aikaisena aamuhetkenä. Hän uskotteli itselleen, että neiti Hagbergin tietysti täytyi nousta aikasin ylös keräilemään tavaroitaan ja että hän samalla tuntisi halun saada sanoa hyvästit heidän kauniin, pienen kesä-idyllinsä ihastuttavalle puitteelle. Hänen onnistui niin täydellisesti sulautua tähän kuvitteluunsa, että hän lopuksi oli aivan vakuutettu siitä, että hän tapaisi tytön.
William kierteli kauan rannikkoja pitkin, meni kylpölän sillalle, missä hänen yksinäiset askeleensa kaikuen kumahtelivat ja hän tunsi itsensä vallan hämmästyneeksi siitä, kun ei mitään sairaloisen kalpeaa pikkuneitiä näkynytkään. Ainoa elävä olento, jonka hän tapasi, oli Kalle Hare, joka leveine saappaineen tulla tallusteli somerikon poikki ja huomattavasti hämmästyen tervehti muinaista juhlarunoilijaa, jota ei oltu totuttu näkemään tähän aikaan päivästä.
William päätti lopuksi mennä kiskomaan Pelleä ylös vuoteeltaan. Mutta
Pelle, unikeko, oli jo mennyt menojaan.
Puolen tunnin päästä näki William Pellen vivahdukselta, mutta hän ei ollut yksin. Hänellä oli mukanaan siniseen matkapukuun puettu pikku neiti ja he vaelsivat yhdessä tietä pitkin. William voi nähdä heidän käynnistäänkin, että he olivat olemassaoloonsa tyytyväisiä.
* * * * *
Laiva teki lähtöä rannasta.
Satamalaituri oli yhtenä pilvenä heiluttavista nenäliinoista ja laivan laitamilta vastattiin hatuilla ja päivänvarjoilla hyvästijättöihin. Naiset seisoivat lempeästi hymyillen, kädet kukkasia täynnä ja samalla tarkastellen toistensa lähtösaaliita.
Neiti Alma Hagberg oli yksi niistä, joka oli saanut kauneimman sadon; hänen kasvonsa olivatkin pelkkänä autuaallisena hymyilynä. Hän seisoi ylikannella ja hänen pienen, pyylevän vartalonsa piirteet esiintyivät selvästi ruskeassa matkapuvussaan tupakkahytin valkeata seinää vasten. Hänen vierellään seisoi pieni neiti Johnsson solakkana ja suorana sinisessä kesätakissaan, jalompimuotoisena paljonkin vartaloltaan ja asennoltaan, verrattomasti kauniimpana rohkeine, totisine piirteineen William ajatteli hieman katkeralla mielellä, että hänen kenties olisikin pitänyt valita hänet kesäidyllinsä sankarittareksi, niin olisi se kenties siinä tapauksessa saanut paremmin tyydyttävän lopun, — todellisen hyvästijätön. Hän tunsi hurjasti janoavansa tätä hyvästiä, jota vaille hän oli jäänyt ja tämä jano purkihe katkeruuden tunteeksi sitä kohtaan, joka nyt vetäysi pois, antamatta muuta hyvästiä kuin käden puristuksen laivasillalla, keskellä väen vilinää. Pelle oli vaeltanut tietä pitkin kesäsatuineen. Hän varmaan oli saanut oikeat hyvästit, hän!
Pelle seisoi hänen vierellään, huiskuttaen kuin mieletön.
Niin, hänellä olikin syytä viuhtoa. William pisti nenäliinan taskuunsa; hitto tässä seiskoon ja hassutelkoon kauemmin.
"Tuletko mukaan?" sanoi hän Pellelle.
"En vielä."
William kohoutti olkapäitään ja koetti olla ivallisen näköinen. Hän alkoi katsella ympärillä seisovia pilkallisin silmäyksin.
Kylpyhuoneen verannalla heiluttivat kylvettäjämatamit suurilla kylpylakanoilla, ravintolarakennuksen verannalta kaikki tarjoilijaneitoset valkosilla ruokailuliinoilla — kolme kaartinluutnanttia matkusti tänään laivassa — ja biljaardin edustalla seisoi sen lihava omistaja huiskuttaen osoitustaulun pyyhkeellä; se oli viimeinen hyvästijättö uskollisimmalle kantavieraalle, taitavimmalle à la guere'en pelaajalle, eräälle ylioppilaalle Upsalasta, joka oli maannut kylpölässä kuuden viikon ajan muka terveyttään hoitaakseen.
"Tuletko mukaan jo?" kysyi William vielä kerran.
"Koht' sillään."
Laiva oli jo loitolla, mutta vielä liehui uskollinen nenäliina ylikannelta, ja niin kauan kuin sitä kesti, oli mahdotonta Pelleä saada hievahtamaan.
Vihdoin viimeinkin onnistui Williamin saada hänet mukaansa ja he vaelsivat rinnatusten kylpölää kohti, sanaakaan virkkamatta.
"Täällä käy ikäväksi nyt", äännähti William vihdoin.
"Niin", sanoi Pelle alakuloisella äänellä. "Luulenpa, että matkustan pian."
"Sinäkinkö? Minne?"
Hän hymyili salaperäisesti.
"Skooneen kenties."
"Mitä sinulla on siellä tekemistä?"
Pelle hymyili yhä harvinaisen säveästi.
"Oh, ei juuri mitään. Voisi olla hauska nähdä maakuntaa. En ole koskaan ollut siellä. Luonto kuuluu olevan siellä hyvin omituista."
"Niin se varmaan on hyvin omituista", sanoi William merkitseväisesti. "Sinä matkustat sinne syömään puuroa. Sinä tulet voimaan siellä paksusti."
Pelle vilkasi sivulta häneen ja ajatteli: "mitä hittoa hän tarkoittaa?
Hänen äänensä kajahti niin merkillisen hermostuneelta."