Kertomuksia

by Victoria Benedictsson

SISÄLLYS:

Tarina nenäliinasta.
Fairbrookin kapakoitsija.
Odotushuoneessa.
Cedergren pitää illallisen tänään.
Kolho.
Toivomus.
Rautatievaunussa.
Kolme.
Ludde.
Eri haaroilta:
I. Toripäivän jälkeen.
II. Ramlösasta.
III. Nummella.
IV. Malmö'stä.
V. Väentuvassa.
Höytytuhkaa.
Elämään kyllästynyt.
Pimeästä.
Tanssijaisdaamin elämäkerta.

Tarina nenäliinasta.

Oli keskusteltu viimeisten sanomalehtien uutisista, viljanhinnoista ja edellisen viikon kuntakokouksesta; nyt siirtyi puhe valtiopäivämieheemme. Herrat maistelivat totiansa ja mieliala kävi iloisemmaksi. Keskustelua ei enää kuivuus haitannut, ja puhelun höysteeksi kerrottiin pieniä juttuja.

"Ensi kerran kun hänet näin", sanoi ruununvouti, "ei hän vielä ollut päässyt valtiopäivämieheksi, mutta tulemaisillaan hän oli. Oltiin ratsumestarin luona päivällisillä, ja Per oli myös, — — — hänen asemansa kunnassa — tietysti. No, olimme sattuneet saman korttipöydän ääreen. Hyvästi hän pelasi, eikä miehestä ollut mitään sanomista, paitsi talonpoikainen ylpeys, joka kuulti läpi. Keikarimainen notaario Ben oli sattunut samaan pöytään ja tunsi nähtävästi olonsa hieman tukalaksi, vaikka koetti olla sitä näyttämättä — tietysti. Mutta parhaallaan kun siinä istuimme, otti Per esiin nenäliinansa, hitaasti ja arvokkaasti.

"Kokoonkääritty se oli ja latistettu ja silitetty kuin oikea kirkkonenäliina, ja Per avasi sen kerros kerrokseltaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut käännettävinä lehdet jossain kullatussa naistenvirsikirjassa, ja joka kerran kun hän käännälti, kuului rapina ympäri koko huoneen. Nenäliinaa oli tärkätty".

Ruununvouti heittäytyi taapäin tuolissaan, ja toiset yhtyivät äänessä hänen hiljaiseen, hillittyyn nauruunsa.

"Se oli siihen aikaan", huomautti joku herroista, "nyt ei kenenkään tarvitse luulla, että Assarson kulettaisi mukanansa tärkättyjä nenäliinoja". Ja sitte otettiin taas siemaus. Mieleni teki hetkeksi pois savusta ja viinanhajusta. Menin ulos puistoon ja aloin astuskella edes ja takaisin yhtä sen suoraa käytävää. Ajattelin tuota juttua, ja siinä ajatellessani aloinkin katsella sitä aivan eri kannalta, sillä minä tunsin miehen ja hänen kotinsa. Lasten pieninä ollessa olin usein siellä ollut; me olimme samanikäisiä; he ja minä. Mutta koko sinä aikana, jonka olin ollut poissa paikkakunnalta, en ollut kuullut puhuttavan Per Assarsonista, joskus vaan olin hänen nimensä jossain sanomalehdessä nähnyt. Nyt heräsivät muistot.

Mutta hänen elämäänsä en nyt ajatellut, vaan toisen, josta ei kenkään puhunut: hänen vaimonsa.

Häntä ei koskaan nähty ulkopuolella kotoa, hän ei seurustellut kenenkään kanssa ja ylipäänsä harvoin muistettiin, että häntä oli olemassakaan. Tuo tärkätty nenäliina muistutti hänet mieleeni.

Hän oli vanhaa talonpoikaissukua ja kasvatettu vanhanaikuiseen tapaan, raamatun, rukin ja kangaspuiden ääressä. Hänen kanssaan oli Per 23 vuoden ijässä mennyt naimisiin ja päässyt siten varakkaaksi; muutoin oli vaimo muutamia vuosia miestään vanhempi, kuten usein sattuu rahvaan seassa. Per tuli hänen jumalakseen, mutta hän jumaloitsi miestänsä hiljaisuudessa, ja hänen jumaloitsemisensa oli työtä, — vapaaehtoista, uutteraa työtä. Harvoin olen tavannut ketään niin harvapuheista kuin hän, mutta hän ei koskaan ollut tyly, näytti vaan niin kiintyneeltä siihen, mitä hänellä sattui olemaan tehtävänä. Luulen, että hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta muuta varten kuin miestään ja talouttaan. Hän oli enemmän kuin miehensä palvelija; hän tuntui olevan miehensä ruumistunut tahto. Jokainen sana, minkä mies sanoi, oli hänestä kuin käsky. Mutta hänen käytöksessään ei ollut hituistakaan teeskenneltyä nöyristelemistä. Se ei ollut alistuvaisuutta, ei uhraavaisuutta, ei mitään, jota voisi nimittää niillä korusanoilla, joita hienostuneet säätyluokat käyttävät. Tämänlaista ei tapaa missään muualla kuin puoleksikehittyneissä luonnonlapsissa, ja kielessä ei ole sanaa, joka sitä merkitseisi. Se on omituisuus, jonka saa nähdä useammassa kuin yhdessä talonpoikaisvaimossa, ja joka tässä naisessa vaan tavallista selvemmin oli huomattavissa.

Kaikki hänen luonnolliset vaistonsa ja sielunkykynsä olivat suuntautuneet yhtä ainoata asiaa kohti: hän tahtoi olla hyödyksi. Ja keskuksena kaikessa oli hänen miehensä, — "isä", kuten hän häntä nimitti. Tämä käsitys levisi koko talonväkeen, se tarttui lapsiin, tarttuipa palkollisiinkin.

Harvoin mies hänelle puhui tulevaisuudentuumistaan, mutta mitä tänään oli tehtävä ja mitä huomenna, sen vaimo aina tiesi. Eikä hän koskaan mitään unhottanut. Ei koskaan sattunut, että, miehen tullessa pukeutumaan jotain kokousta tai kutsua varten, vaatteet eivät olisi olleet esillä harjattuina ja kaikki järjestyksessä.

Hän ei näyttänyt koskaan miehensä hankkeisin ryhtyvän, ja kuitenkin on arvaamatonta, kuinka paljon tämä harvapuheinen nainen tietämättään on vaikuttanut hänen elämäänsä ja kehitykseensä, pelkästään sillä, että aina teki sen, minkä piti velvollisuutenaan. Tuo ylivalta, josta ei kukaan hänen kanssaan kiistellyt, tuo tyyni levollisuus, tuo tottumus nähdä kaikki käyvän kuin kellon koneisto, oli painanut leimansa mieheen. Juuri nämä olosuhteet olivat muodostaneet hänelle sen luonteen, mikä hänellä oli.

Hänen esiintymisessään ilmaantui levollinen turvallisuus, jonka oli synnyttänyt tunne siitä, että kotona hänen ylivaltansa ehdottomasti tunnustettiin. Hänen levollisuutensa kaikissa ulkonaisissa ristiriitaisuuksissa johtui siitä, että hänen kotonaan ei koskaan tarvinnut pelätä erimielisyyksiä ja riitoja. Jo tuota ajattelemisenkin täytyi levolta tuntua. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi heikkohermoiseksi tullut.

Nykyaikaiset teoriat tuskin olisivat tunnustaneet tuota avioliitoksi korkeammassa merkityksessä, mutta varmaa on, että tuo suhde — niin vapaa lörpötyksestä ja romantisuudesta — oli raitis ja turmeltumaton, ja että se sai tuon miehen liikkeisin sellaisen vapauden ja voiman, joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton. Saihan hän nähdä itsensä ikäänkuin kaksinkertaisena! Sillä vaimo ymmärsi häntä aina, kun vaan kysymyksessä oli hänen tahtonsa täyttäminen; jokin salainen vaisto tuntui korvaavan sen, mitä älystä puuttui. Eikä koskaan tullut kysymykseen minkätähden. "Per sen niin tahtoi", siinä oli kyllä.

Miehen ollessa valtiopäivillä piti hän huolta talosta, valppaana kuin vahtikoira. Ei miehen koskaan tarvinnut vähintäkään epäillä, tulivatko hänen käskynsä noudatetuksi vaiko eivät.

Siten oli tuo nainen tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa vuoden toisensa perästä. Kauvan olivat he jo yhdessä eläneet. Jos he johonkin muuhun säätyluokkaan olisivat kuuluneet, niin olisi heillä vietetty hopeahäitä, maljoja juotu ja hurraata huudettu. Tässä sitä ei tarvittu; ketä varten tuo komedia olisi ollut?

Hän on nyt vanha ja kumarassa, ulkomuodostaan väliäpitämätön, mutta työssään sitkeä. Mies on vielä pulska ja voimissaan, juuri parhaassa ijässään. Ei kukaan, joka heidät yhdessä näkee, voisi luulla heitä mieheksi ja vaimoksi.

Vaimo on kansannainen, huivipäinen ja tavoiltaan yksinkertainen. Mies ei ole enää talonpoika, hän on etevä valtiopäivämies herra Assarson; mutta noiden kahden välillä on yhdysside, joka on yhtä luja kuin se, minkä runollisesti kiihoitetut tunteet voivat solmita, sillä vaikka he eivät koskaan ole sitä mietiskelleet, tietävät he molemmat, että he eivät tulisi toimeen ilman toistaan. Suhteesen, joka on niin yksinkertainen kuin heidän, ei mahdu mitkään epäilykset, ei mitkään pelot.

Jo aikoja sitte on Bolla muori oppinut sen, mitä tarvitaan herrasmiehen pukuun, mutta minun mielestäni oli jotain liikuttavaa tuossa hänen yksinkertaisuudessaankin, kun hän tärkkäsi nenäliinan Perille. Hänelle ei mikään voinut tulla kyllin hyvää.

Ja tuo mitätön seikka, jolle niin makeasti naurettiin, se herätti minussa melkein kunnioitusta. Se puhui yhdestä noista unhotetuista olennoista, joiden elämäntyö usein niin runsaita satoja tuottaa, mutta joita ei koskaan ikuista pöyhkeilevät muistosanat.

1885.

Fairbrookin kapakoitsija.

Tom Millner oli ollut kunnian mies. Mutta nyt oli hän kuollut, ja tänään oli hän saatettava viimeiseen yösijaansa, hautakappeliin, missä hänen arkkunsa oli pidettävä itse hautajaispäivään asti.

Tom Millner oli Fairbrookin ensimmäinen kapakoitsija, ja hän tuli sinne samaan aikaan kuin ensimmäiset rautatientyömiehet, silloin kun Fairbrook vielä oli vähäpätöinen kylä vaan. Hän tuli sinne omilla jaloillaan ja selässään viinalekkeri, jota hän kantoi piikkosäkissä. Silloin oli Tom äsken täyttänyt kaksikymmentä kolme vuotta. Siihen päivään asti hän oli ollut vaan tallirenkinä eräässä kapakassa, mutta hänellä oli "älyä".

Anniskelupaikkanaan hänellä oli eräs huonoimpia tupia, minkä hän sai hyyrätä melkein ilmaiseksi, mutta siinä tuvassa ruvettiin kilvan käymään, kuten loistavimmassa salongissa; monelta sydän lämpeni jo tuota tupaa ajatellessaan.

Ja Fairbrook kasvoi, kohosi pienestä rautatienasemasta suureksi ja kukoistavaksi kauppalaksi, jossa harjoitettiin kauppaa ja ammatteja. Tom Millnerin huoneisto kasvoi myös. Se oli niin sanoakseni Fairbrookin sydän, sen koko elämän keskus; se imi itseensä joka haaralta ikäänkuin haaroittuneen suoniverkon kautta, ja siitä virtaili taas ulos lämpöä ja eloa uhkumalla; se välitti kaikkea, järjesteli kaikkea. Se tyhjentyi ja täyttyi säännöllisin tykähdyksin, täyttyi iltapäivällä ja tyhjentyi yöllä, kun vartija toitotti kahtatoista.

Kun Fairbrook oli kasvanut kauppalaksi, oli Tomin talo kasvanut komeaksi hotelliksi. Kaikki oli tasaisesti edistynyt ja Tom Millner oli nyt Fairbrookin rikkain mies. Mutta ei kenkään hänen onneaan kadehtinut.

Mikäli Fairbrookin pojat vaan muistivat, oli heidän hartain toivonsa ollut päästä siihen ikään, jolloin heidät pidettäisiin sen arvoisena, että saisivat astua pappa Millnerin kynnyksen yli. Seitsemästoista vuosi oli tavallisin rikkaiden ihmisten pojille. Köyhien saivat usein odottaa paljoa kauemmin, niin, siksi kun heidän omasta työansiostaan jouti puoleen pulloon olutta. Mutta juhlahetki se oli kaikille, kun ensi kerran saivat astua sisään noista jykevistä ovista ja mennä tuon pitkän tiskin luo tilaustaan tekemään. Ja kaikissa näkyi tuo hermostunut huolettomuus, joka tahtoi saada ihmisiä siihen luuloon, että he olivat tuon tehneet sata kertaa ennen. Ja kaikki otti yhtä ystävällisesti vastaan tuo suuri, lämmin sydän.

Tällä tavoin oli Tom Millneristä tullut Fairbrookiin jonkinmoinen patriarkka, jota kaikki muut rakastivat paitsi aviovaimot. Kenties hänen oma vaimonsa kuitenkin oli poikkeus, sillä Tom oli hyvä puoliso ja hyvä isä. Joka kerran kun hän oli humalassa — ja humalassa hän oli kerran aamu- ja kerran iltapäivällä — vannoi hän, että hänen rouvansa oli hienoin rouva koko Fairbrookissa ja että hän itse oli rouvansa siksi kohottanut alhaisesta ravintolanpiiasta; ja mitä lapsiin tulee, ei hän koskaan voinut heitä nähdä pistämättä vanhan tapansa mukaan kättänsä oikeanpuoliseen housuntaskuun, missä lantit olivat.

Tom oli ystävällismielinen mies, joka mielellään tarjosi — ainakin ensimmäiset lasit. Ja paljon hänestä pidettiinkin. Moni vaimo oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä kuni katkerimmasta luulevaisuudesta, sillä viekkaalla pienellä silmäniskulla hän sai aikaan paljon enemmän kuin vaimo kaikilla rukouksillaan.

Tom Millnerin asema oli turvallisempi kuin minkään hallitsijan maan päällä. Mutta niin paljon kuin hänestä pidettiinkin, oli hänellä kuitenkin kadehtijoitakin. Ja monet näistä nauroivat ilkkuen, kun goodtemplarismi alkoi saada vauhtia Fairbrookissa. Nyt se Tom Millner saa nähdä!

Mutta hän tunsi ihmisluonnon ja nauroi vastaan, — tiesi kyllä, että hän saisi viimeiseksi nauraa; ei ollut tuosta asiasta vähääkään huolissaan. Siksi saattoi hän seisoa rappusillaan ja katsella goodtemplarien huviretkiä niin hyvänsävyisen näköisenä kuin olisi hän katsellut kalojen kisaa sätkässä. Saivat kyllä hänestä nähden huvitella aikansa, kyllä hän tiesi miten heille sittenkin oli käypä. Ja kun hän kerran paloviinakorttelin maksuksi sai goodtemplarimerkin rahan asemesta, ei hän suinkaan tuosta petoksesta suuttunut, ei edes maksajaa siitä huomauttanut, meni vaan sisään ja näytteli tuota pientä pyöreää kalua vakinaisille vierailleen, jotka iloitsivat hänen kanssaan tuosta rahasta. Tom Millner ylpeili siitä, kuin olisi se ollut jokin metalji. Se oli enemmänkin; se oli todistus siitä, että hän oli oikeassa; olihan hän sanonut heille koko ajan, että nuo kujeet eivät kauan kestäisi. Hän tunsi ihmisluonnon.

Ei koskaan ryhdytty Fairbrookissa mihinkään suurempaan yritykseen, jossa Tom Millner ei olisi mukana ollut, sillä hänellähän ne pääomat olivat. Auttavainen hän oli, ja niinhyvin ilossa kuin murheessa oli hänellä osaaottavainen sana ystävilleen, ynnä lasi ja sikari. Ja aina ne kotiin lähtiessään olivat iloisempia kuin hänen luokseen tullessaan.

Niin, se oli siunattu talo, tuo Tom Millnerin. Ainoastaan naidut naiset eivät voineet sitä käsittää; ne kirosivat sitä kaikki.

Tom Millneriin eivät olleet tarttuneet nykyajan aatteet yhdenvertaisuudesta ja muusta semmoisesta. Järjestys piti olla kaikessa, jokaisen oli pysyttävä paikallaan. Hänen laitoksensa oli järjestetty näiden perusaatteiden mukaan.

Aivan tallin vieressä oli kapakan näköinen välikkö, jossa myötiin sikunaryyppyjä lasittain. Sinne tuli kalastajia ja rahtimiehiä, kaikkein köyhintä lajia, kuleksijoita ja kerjäläisiä, jotka saivat ryyppyyn vaihtaa kerjäämänsä leipäkannikat, sinne tuli positiivinsoittaja ruskeaksi paahtuneen eukkonsa kanssa, sinne tuli hevoshuijareja ja tattarilaisjoukkioita, jotka eivät saattaneet olla kunniallisten ihmisten seurassa, ja kun ne eivät enää voineet jäädä retjottamaan välikön puupenkeille, oli tallissa aina kaksi suurta, tyhjää hinkaloa, joissa oli kylläksi olkia makuusijaksi heille.

Sitte oli siellä suuri huoneisto alakerrassa, jossa Tom melkein aina oleskeli, ja jossa hänen rouvansa — hän ei koskaan sanonut vaimoni — seisoi tiskin takana kädet lanteilla ja kultasormuksia sormissa, — oikeita kultasormuksia, joissa oli puhtaita timantteja.

Täällä, pienien pöytien ääressä pitkin ikkunoita, tahi sisemmissä sivuhuoneissa, istuivat kylän porvarit ja ryypiskelivät totia ja punssia. Toti oli paikkakuntalaisten mielijuoma.

Täällä pohdittiin päivän kuulumiset, täällä sovittiin kaupoista ja juotiin harjakkaita, täällä laskettiin äänet tuleviin pitäjänkokouksiin, tänne tulivat kaikki uutiset, täällä luettiin kaikki sanomalehdet, täällä taisteltiin valtiollisen vakaumuksensa puolesta, täällä pommitettiin toisiaan todisteilla taikka hätätilassa totilaseilla. Ruoka tuli harvoin kysymykseen. Olihan jokaisella ruokaa kotonaan. Mitä hittoa sitä olisi ruoalla tehnyt!

Ei, jos sitä tahtoi, niin sai mennä yhdet raput ylöspäin. Siellä oli ruokasali, juhlakerros ja vierashuoneita. Täällä oli enemmän vaihtelevaisuutta, — ei tiettyjä vakinaisia vieraita, joilla oli omat paikat ja jotka tunsivat talon tavat yhtä hyvin kuin omat taskunsa. Täällä oli joskus huoneen täydeltä väkeä, ja joskus aivan tyhjää. Tänne tulivat joskus paikkakunnan tilanomistajat samppanjahumalaa saamaan, niin, sattuipa kerran niinkin, että kaksi emansipeerattua rouvaa tuli miestensä mukana tuonne yläkertaan illallista syömään, suureksi kauhuksi Fairbrookin kunniallisille rouville, jotka ennen olisivat antaneet paistaa itsensä elävältä kuin menneet ravintolaan istumaan.

Sinne tuli koko joukkoja rikkaita talonpojanpoikia valittujensa seurassa, joille viiniä tarjosivat. Markkinapäivinä saattoi heidän iloinen melunsa kuulua kadulle asti. Täällä myös kaikki kauppamatkailijat asuntoa pitivät, kun he, kuten heinäsirkat, etsiskelivät maata; täällä he näyttelivät tavaroitaan pienille ostonhaluisille puotineideille ja pitivät vireillä heidän kauppahaluaan Tom Millnerin hienoimmalla rypäleenmehulla.

Tänne kokoontuivat lopuksi kaikki ne aviomiehet, jotka olivat streikanneet siitä syystä, että talousrahat eivät ruvenneet riittämään, taikka että lattioiden peseminen kesti liian kauan, taikka että keskustelu puolison kanssa sai jonkun ikävän käänteen.

Jälkisäkeenä heidän kiivaimmissa kapinapuheissaan oli aina tämä: "sitte syön iltaseni hotellissa". Se naula se veti. Ja kun se ei kerran auttanut, niin silloin ei auttanut mikään. Kaikissa tapauksissa saihan hyvän illallisen ja tiesihän näyttäneensä, että oli herra talossaan.

Joka ilta oli noin neljä, viisi herraa siellä illallista syömässä, mikä osoitti, että kapinanhenki oli saanut erittäin suuren vallan Fairbrookin miehissä.

Mutta nyt olivat — kuten sanottu — Tom Millnerin päivät päättyneet. Elämänsä viime aikoina oli hän aivan hämmennyksissä. Hän istui nurkassa, katsoi kieroon nenälatvansa sivu ulospistettyyn kieleensä. Sen päälle oli pudonnut karvoja, hän sanoi ja tahtoi poimia ne pois. Hänellä ei ollut aikaa puhua kenenkään kanssa kuin hyvin niukasti vaan. Silloin tällöin hän jonkun sanan sanoi ja katsahti ylös punasuonisilla silmillään, samalla kertaa totisena ja hajamielisenä, ikäänkuin häntä olisi hyvin haitannut se, että häntä työssään häirittiin. Ja sitte hän taas jatkoi vyyhteämistään. Hän veti esiin pitkiä karvoja — kuten näytti — hän katseli niitä, hän piti niitä päivänvaloa vasten ja mittasi niiden pituutta, hän katsoi niiden jälkeen, kun ne lattialle painuivat, ja kaiken tuon hän teki niin luonnollisesti, että katsojankin teki mieli uskomaan noitten karvojen olemassaoloa. Hän irvisteli niin pahasti, hän veti pois kasvonsa, joissa näkyi sellaiset inhon värähdykset, että olisi voinut vannoa, että hän todellakin tunsi noiden karvojen kutkutuksen ulospistetyssä kielessään.

Kun hän vihdoin muutamien päivien perästä pääsi noista karvoista, alkoi hän kulkea ympäri lattiaa ja keräillä silmäneuloja. Hän taivutti paksua ruumistaan niin, että luuli hänen selkänsä katkeavan. Hän hypisteli neuloja suurilla tylppäisillä sormillaan, neulat eivät tarttuneet, ja hän hypisteli taas; hän oli aivan väsymätön, ja hän nauroi hupsua nauruaan joka kerran, kuin luuli saaneensa jonkun.

Niin, ja lopulla hän sitte kuoli. Ja nyt hän oli kannettava pois. Suuret hautajaiset tulivat olemaan muutamia päiviä myöhemmin, kun oli ennätetty järjestää kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Tänään oli vaan hänen kaikkein parhaimpia ystäviään mukana kulkemassa, ja ainoastaan sentähden, ett'ei arkku olisi yksin kulkemassa. Muutoin ei ollut mukana lukkaria eikä pappia, eikä kellojakaan soitettu. Tuo kaikki kuului hautajaispäivän ohjelmaan, ja silloin oli koko Fairbrook osoittava kunnioitusta Tom Millnerin muistolle.

Oli tuulinen talvipäivä, satoi ja lumi oli likaista. Siksi eivät ukot olleet pukeutuneet korkeihin hattuihin, vaan turkkeihin ja talvilakkeihin.

Oli iltapäivä, kun he lähtivät, ja aurinko oli juuri laskenut. Lumi loi kylmän ja harmahtavan valon kaikkeen. Omituinen näky se oli, kun tuo pieni joukko vanhoja miehiä kulki pitkin tietä hitaasti liukuvan reen jälessä. Ne olivat kuin joukko suuria kömpelöitä eläimiä, jotka päät painuneina seurasivat kuollutta toveria, jota kuletettiin pois.

Kun arkku oli pantu kappeliin, palasi tuo pieni joukko surutaloon kestittäväksi. Totia, punssia ja sikareja tarjottiin yhdessä suuremmista sivuhuoneista alakerrassa.

Siellä tuoksusi lämmin, hieno konjakki. Yksi ja toinen sytytti sikarinsa. Jotkut puhelivat, mutta niin hiljaa, kuin olisivat omia ääniään pelänneet, toiset istuivat ääneti, tuijottaen eteensä tylsin katsein. Vanhat totiveteraanit eivät olleet totituulella.

Rikas räätäli kurpisti kerran toisensa perästä silmänluomiansa päästäkseen kyyneleistään. Ukko Pebblestone istui ja piteli totilasiaan molemmin käsin, kiikuttaen samalla yläruumistaan edes ja takaisin. Kaikissa noissa kasvoissa oli jotain yhtäläistä. Se oli velttous, pullakkuus, punasensinervä väri ja paisuneet nenät. Mutta tämän lisäksi oli vielä tullut jotain muuta, jota jokainen koetti salata, ja joka oli syynä siihen, ett'ei kenenkään katse uskaltanut toisen katsetta kohdata. Se oli jotain mykkään, hämmästyneesen kysymykseen vivahtavaa; se oli eläimen tyhjämielinen kuolemanpelko.

He olivat juoneet hautajaisissa, pelanneet korttia hautajaisissa, hyrränneet surutaloissa kuin lämmenneet kärpäset; sillä muiden kuolema, mitä se heihin koski! Mutta tämä oli enemmän kuin surutalo ja hautajaiset; suuri raskas käsi oli iskenyt heidän keskelleen; Tom — heidän seuransa sydän — oli saanut "seurata mukana". Ja se käsi oli iskevä uudestaan, ja oli osuva, sen he tunsivat nyt.

Tom Millnerin kuolema oli enne heille kaikille.

Sellainen seura! Ne olivat Fairbrookin alkuasukkaita. Parikymmenisen vuotta takaperin olivat he kaikki toimeliaita liikemiehiä taikka kelpo käsityöläisiä. Nyt olivat enimmät heistä kapitalisteja, jotka eivät enää liikettä hoitaneet, vaan pitivät huolettomia vanhojapäiviä oman mielensä mukaan.

"Ei, totta tosiaankin", sanoi ukko Pebblestone vihdoin ja nousi ylös, "ei totta tosiaankin … ei tämä vetele. Tuntuu kuin olisi tulppa kulkussani. En saa mitään alas… Kun ajattelee tätä kuolemantapausta! Hän ei ollut enempää kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, neljää vuotta nuorempi minua. Ja me näimme hänet kaikki tässä huoneessa juuri kuukausi takaperin, terveenä ja ripsaana, ja lystikkäin ja pirtein hän oli meistä kaikista", — tässä niisti puhuja nenäänsä ja muutamasta nurkasta kuului nyyhkäys — "mutta niin se on: sitä tietä meidän kaikkein on mentävä; tänään terveenä, huomenna kuolleena… Fairbrookista ei enää tule sitä, mitä se on ollut — ei koskaan enää!

"Saatte nähdä ja sanoa mun sanoneeni! — Jos emme tienneet, mikä mies Tom Millner oli, niin saamme nyt sen tietää… Minä en voi, minä en voi." — Hän katsoi totilasiinsa ja pudisti isoa päätänsä. — "Tämä on enemmän kuin tavalliset hautajaiset, tuntuu kuin olisi itsensä kirstuun pannut. Nyt minä menen kotiin; te muut saatte tehdä miten tahdotte."

Ne, jotka olivat istumassa, nousivat. Kaikista tuntui, kuten ukko Pebblestonesta, että jotain oli mennyt sijoiltaan, joka ei koskaan voinut entiselleen tulla; siksi heidän mieltään painoi, siksi eivät pakinat, jotka itsestään olivat rauenneet, enää voineet vauhtiin päästä. He ottivat lakkinsa, heittäen toisiinsa arkoja silmäyksiä; sitä salaista pelkoa, joka hiipi heidän keskellään, ei kukaan uskaltanut mainitakaan, se vaan piilotteli tyhjissä alakuloisissa mielissä.

Ja ääneti he lähtivät sieltä.

Niin kauan kun Tom vielä eli, oli kaikkialla vallinnut tottumuksesta syntynyt turvallisuus; he olivat tunteneet itsensä levollisiksi, tapahtuipa sitte vaikka mitä. Mutta nyt tuntui kuin jokin sulku olisi auennut, nyt tuntui kuin uusi aika murtautuisi heidän päällensä ja huuhtoisi pois sekä heidät että sen, mikä heihin kuului — uusi aika, jota he eivät voineet ymmärtää.

1886.

Odotushuoneessa.

Ei hänellä ollut tohtorinvaltuuskirjaa, tuolla meidän tohtorinnallamme, mutta kauan ja menestyksellä hän oli tointaan harjoittanut, ja se olikin meidän — hänen sairastensa — mielestä paras valtuuskirja.

Minä olin ensiksi tulleita, mutta kun siellä rouvamme luona jo oli ihmisiä, istuuduin odotushuoneesen aikaani odottamaan. Istahdin hänen vastaanottohuoneensa oven viereen, ja toisella puolellani oli vilvakka ikkuna, jonka koristeena oli kaksi riviä ruukkukasveja, korkeita ja reheviä, sillä eukko oli aimo kukkienviljelijä.

Huone oli pitkä ja kapea, rivi tuoleja oli yhdellä seinällä ja toisella vanhanaikuinen sohva. Vähitellen tulivat sairaat, yksi kerrallaan; outoja he olivat täällä, sen näki heidän epäröivistä katseistaan, kun he hiipien tulivat ovesta, hiljaisina ja juhlallisina kuin kirkkoon. Jokainen istuutui odottamaan vuoroansa. Köyhiä raukkoja ne näkyivät kaikki olevan, niin että maaseutulainen näytti koko mahtavalta tässä seurassa. Tuo tuntui niin oudolta ja omituiselta. Luulenpa, että nautin siitä.

Eräs maalaisukko tuli liikaten pöhöttyneellä jalallaan, ja vanhanpuoleinen apumuija sormi siteessä, ja sitte eräs renki, ja sitte poika ja sitte vielä vanha ämmä, käsivarrellaan kori, josta hän ei näkynyt voivan luopua. Ja kaikki he istuivat pitkin seiniä anovaisen ja alakuloisen näköisinä.

Sitte, hetken perästä, tuli keski-ikäinen mies. Hän ei ollut noiden toisten näköinen. Vahva, leveäharteinen työmies, siististi ja huolellisesti puettu. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi hyvää toimeentuloa. Hän tervehti, astui sitte yli lattian ja istuutui sohvaan minua vastapäätä. Rehellisiltä näyttivät hänen kasvonsa ja lujuutta ne myös ilmaisivat. Mutta näkyi, että hän tuskaa tunsi. Kasvot olivat kalpeat, ankarat. Harvoin olen nähnyt sen selvempää tahdonvoiman ja itsensähillitsemisen ilmettä. Yhä uudestaan katsahdin noihin kylmiin kasvoihin, joissa näkyi sinervä parransänki. Tuossa miehessä näytti luonnetta olevan. Sitte ovi taaskin avautui. Sisääntulija oli aivan nuori tyttö, päällään muuttunut leninki ja ohut pieni saali. Käsivarttaan hän siteessä kantoi. Mahtoi olla kuusitoistavuotias, iho oli sileä ja kasvot soikeamuotoiset. Hän tervehti, istuutui sitte työmiehen viereen sohvaan ja katseli ympärilleen läsnäolijoihin, ikäänkuin säälimistä pyytäen, heiluttaen samalla kipeätä kättään toisella, ikään kuin tuo kipeä käsi olisi ollut vaikeroiva lapsi.

Mutta itsekullakin näkyi olevan kylläksi omasta vaivastaan.

Tuska veti tytön otsalle hienoja ryppyjä, hän katseli taas ympärilleen puoleksi arkana ja puoleksi halukkaana tuttavuutta tekemään. Ujolta hän ei suinkaan näyttänyt, mutta sitä vaan näytti pelkäävän, ett'eivät kenties hänestä välittäisi.

"Koskee niin käteeni", sanoi hän hiljaa, ikäänkuin ilmaan vaan, niin että ken tahtoi, se sai tarttua hänen sanoihinsa ja siitä puhelun alkaa.

Minun säälivä katseeni oli hänelle ainoa vastaukseni. Toiset eivät näyttäneet kuulevan eikä näkevän. Hän istui hetkisen ääneti, hermostuneena, levottomana. Tuo kaupunkilaislapsi ei ollut niitä, jotka ovat tottuneet vaiti olemaan.

"Oletteko loukannut kätenne?" lausui hän yht'äkkiä työmiehen puoleen kääntyen.

"Olen."

"Jossain koneessa?"

"Niin."

"Särkyikö pahasti?"

"Musertui."

"Nyt äskettäinkö?"

"Eilen."

Mies puhui lyhyesti, tylysti, kuten polisitutkinnossa. Hiki nousi hänen otsaansa, hän otti taskustaan huolellisesti käärityn nenäliinan ja pyyhkäsi sillä kasvojansa. Käsi, joka siniruutuista liinaa piteli, oli leveä ja työhön tottunut, mutta ei karkea eikä rumamuotoinen, kuten maatyön tekijällä.

Tyttö pudisti päätään, pehmeät huulet värähtelivät.

"Koskee niin käteeni", kuiskasi hän taas, hiljaa, valittaen, kuten hemmoteltu, mutta kärsiväinen lapsi.

Hän ei ole kaunis, siksi eivät kasvonpiirteet ja värit ole kyllin selvät. — Ei mitään muuta kuin piirteiden pehmeys ja lisäksi jokin omituinen viehätys!

Ne houkuttelevat ja vetävät puoleensa, nuo kalpea-ihoiset kasvot, ne ovat kuin kirja, jota ei vielä ole lukenut, jota vasta arvaellen ja oudoksuen ajattelee. Minä istun ja kuvittelen mielessäni hänen kotonsa, tiedänhän niin hyvin, minkälainen se on, — ja hänen elämänsä, hänen tulevaisuutensa. Tuo vanha tavallinen kohtalo — tietysti. Hän on yksi tuhannesta.

Katselen hänen kättään, jolla hän toista tukee ja yhä vielä hiljaa heiluttaa, kuten nukutettavaa, sairasta lasta. Tuo paljas käsi on kaunismuotoinen, sormet hienot ja suippeat, sille on hansikas jäänyt yhtä oudoksi kuin kova työkin, se ei milloinkaan vedessä huljuele, ei pese astioita eikä lattioita, eikä vaatteita. Hänessä on jotain, mikä muistuttaa villivarsaa, mutta sellaista, joka on säveä ja lauha luonnoltaan. Kasvanti-aikanaan on hän juoksennellut kujilla ja leikkinyt toisten lasten kanssa, ja ollut hiukan vallaton, mutta ei koskaan paha. Äidiltään hän on saanut ruokaa, ja kakkuihin ja karamelleihin on hän kerjäämällä rahaa hankkinut. Isää hän ei ole koskaan ajatellut.

Mutta nyt hän on ripillä käynyt, ja hänen on täytynyt mennä tuota tavallista tietä — tehtaasen. Ja sitte yhä edelleen, myöskin tavallista tietä, sillä hän on niin sievä ja pehmoinen ja hieno; ei hän sitä voi mitenkään välttää. Kun kerran kuulee tuon mielittelevän pikku äänen, niin ei voi olla huomiotaan häneen kiinnittämättä. "Iloista" elämää — siis — muutamia vuosia, säädytöntä elämää, sitte hätää ja kurjuutta, ja viimein hauta köyhien hautausmaalla. Siten on kaikki loppunut, ja tuo elämä mennyt jälkeä jättämättä, kuten tuhannet muut.

Jospa tuohon ajatukseen toki vielä mahtuisi kenties!

Joku hieno, kaunispukuinen herra, hieno herra, johon hän katsoo kuin mihin jumalaan vaan, — se tulee aluksi. Hieno herra, jolla on varaa viskaella pois leikkikalujaan…

Tyttö katsahtaa ympärilleen ikäänkuin rukoillen, ja silmät käyvät kosteiksi.

"Voi, kun tahtoisin — eivätkö ne jo voi mennä pois tuolta sisästä! — voi kättäni, kättäni!" — Sama pehmeä, valittava kuiskaus, minkä kärsimättömyys tekee värähteleväksi.

Oi — lapsi — pelastusta ei sinulle ole! Koko sinun olennossasi on jotain puoleensa vetävää, jotain säännötöntä oman onnensa nojaan heitettyä, jotain omituisesti viehättävää löyhyyttä. Kuinka sinua vielä kädestä käteen heitellään, kaarna parka!

"Mikä teidän kädessänne on?" kysäsin minä.

Oikein kiitolliselta hän näytti, kun ei tarvinnut enää vaitioloa jatkaa, tuo pieni suu ei suinkaan ollut tottunut kiinni olemaan.

"Litistin sormeni poikki", hän vastasi.

"Poikki? — aivan poikki?"

"Niin, se riippui irti, ja rouva sen sitte pois leikkasi heti kun tänne tulin. Toiset sormet vahingoittuivat myös, mutta toivon saavani pitää ne."

"Miten kauan siitä on?"

"Kuukausi. Minä käyn täällä joka päivä, mutta nyt koskee enemmän kuin silloin alussa."

Taaskin hänen huulensa vapisivat valitusta pidättäessä.

"Mitenkä se niin kävi?"

"Pistin käteni liian kauas, ja siten se joutui koneesen."

"Missä se tapahtui? Jossain tehtaassa?"

"Kehruutehtaassa." — Hän katsahti minuun melkein nuhtelevasti.
Olisihan minun pitänyt se tietää. Missä sitte, joll'ei kehruutehtaassa!

"Eikö hirveästi silloin koskenut?"

"Ei; ei se tuntunutkaan. Mutta minä vaan niin kauheasti säikähdin. Tartuin vasemmalla kädelläni siihen ja tempasin sen irti. Kerrassaan sen ulos kiskasin, ja jos en niin olisi tehnyt, niin olisi koko käsivarteni voinut mennä, sillä konetta ei voi heti seisauttaa."

Hän oli hetkisen ääneti, mutta kun minä en mitään vastannut, jatkoi hän:

"Kehruumestari torui minua siitä, ett'en paremmin itseäni varonut, sillä nyt saa tehdas maksaa minun edestäni, kunnes paranen. Mutta itsellenihän siitä suurin vahinko on, kun sormeni menetän."

Hän katsoi minuun ikäänkuin kysyen, eikö hän ollut oikeassa, ja minä myönsin hänen olevan.

"Kehruumestari toruu aina, kun joku sattuu itseään loukkaamaan, ikäänkuin se ei olisi itsekullekin parasta, jos vaan ymmärtäisi itseään varoa."

Taas seurasi hetken äänettömyys, ennenkuin hän jatkoi:

"Hän luulee, että työväki on vaan jotain koneisiin kuuluvaa. Hän on paha — se kehruumestari — ei kukaan työläisistä häntä kärsi. Kaikki ne sanovat, että pois se on sieltä saatava ja kohta."

Syvällä tytön silmissä näkyi jotain synkkää ja uhkaavaa, jotain vihamielistä ja kapinallista. Mutta sitte huulet taas värähtivät, ja tuska voitti muut tunteet. "Voi kättäni, kättäni!" hän vaikeroi.

"Pakottaako sitä niin?"

"Niin, viime aikoina se on ollut niin pahana. Rouva jo on pelännyt, että siihen tulisi kuolemanvihat. Hän melkein katui, että oli minut hoidettavakseen ottanut, mutta nyt se toki taas on parempi."

Nyt aukesi vastaanottohuoneen ovi ja sairaat tulivat ulos. Oli minun vuoroni. Mutta tehtaantyttö nousi ylös ja katsoi rukoillen minuun.

"Voi, jos saisin nyt mennä! Tahtoisin niin", hän sanoi ja lisäsi tuttavallisemmin kuiskaten, kun hän jo vieressäni oven luona seisoi: "tahtoisin, ja samalla pelkään, sillä kauheasti se koskee, kun hän sitä liikuttaa."

Hän hymyili surumielisesti ja samalla kuitenkin niin veitikkamaisesti, ja tuolla tavoin hymyillessään hän melkein älykkäältä näytti. Minä aukasin oven ja laskin hänet sisään.

1886.

Cedergren pitää illallisen tänään.

Cedergren oli medikofiilari. Varsin nuorena oli hän siksi päässyt, tuskin oli hän silloin vielä yksikolmatta vuotta täyttänyt, mutta sittehän hänellä olikin aikaa hiukan hengähtää tuon rasituksen jälkeen, niin arveli isä ja äitikin. Ja nyt hän oli ollut medikofiilarina kymmenen vuotta.

Kauhea kiire oli hänellä aamusilla — kello alkoi olla kymmenen. Passarivaimo — se ruoja — oli vaan pannut vuoteen kokoon ja sitte juossut tiehensä kaikesta; ja miltä siellä nyt näytti! Paksulti pölyä huonekaluissa ja kirjoissa. Ja kirjapöly se se on pahinta, mitä olla voi, sillä kun sitä vähänkin vaan liikuttaa, niin pistää se nenään kuin pippuri. Cedergren ei sitä koskaan liikuttanutkaan, se oli hänen perus-ohjeitaan, mutta tällä kertaa täytyi hänen tehdä poikkeus, sillä hän odotti äitiään. Saattoihan eukko astua sisään minä hetkenä hyvänsä, olihan juna jo tullut.

"Voi sitä akkaa, sitä akkaa!" — passarivaimoa tietysti — olisihan tuolla voinut olla älyä pyyhkiä huonekalut, ennenkuin pökälti Akselgreniin portteria hakemaan, eihän tässä vielä hengenhätää ollut. Mutta minkä sille nyt mahtoi? Cedergren pyyhälti pölyt tuokiossa, sai näet yöpaidan käsiinsä. Hyi hitto, tuota kirjapölyä! Aivan kuin pippuri, hyi saakeli! Hänen täytyi aivastella. Ja kaikki tyhjät putelit, eihän niitä voinut jättää tuohon esille kyltiksi, ei toki.

Hän katsoi neuvotonna ympärilleen. Sängyn alle, niin.

Kiireesti hän keräili pullot, se meni kuin tanssi. Olisi luullut hänen olevan oikein emännöitsemistuulella, sellaista kiirettä hän piti. Kasvot hehkuivat, ei ilosta — ei vielä — ei, voimienponnistuksen tähden vaan, sillä Cedergren oli iso ja paksu, eikä se niinkään helppoa ole, kun täytyy ryömiä polvillaan ja kyynäspäillään ja työnnellä putelia sängyn alle.

"Katsoppas liittolaista", mutisi hän suureen partaansa, sillä sänky olikin liian matala, niin ett'eivät putelit mahtuneet pystyyn sen alle, ja kun hän ne pitkälleen pani, vierivät ne sieltä takaisin. Mutta silloin sai hän sängyn alta käsiinsä parin vanhoja saappaita, jotka hän pani putelien eteen; se keino auttoi.

Cedergren nousi ylös läähättäen ja pyyhki punaista naamaansa. Sitte hän taas katsoi ympärilleen. No, nythän kaikki oli varsin hyvästi. Hän viskasi yöpaidan sängynpeitteen alle. Mutta hiisi sentään, miten alastomalta ja ikävältä huone sittenkin näytti, näin päiväsilmissä.

Se oli sitä harmillisempaa, kun hän juuri oli kotiin kirjoittanut ja pyytänyt kassanlisäystä, sanoen syyksi sen, että hänen nyt, kun jo oli kandidaatiksi pääsemäisillään, täytyi hiukan hienompaa asumusta pitää. Niin paljon hienoja tovereja kävi hänen luonaan, eikähän sitä voinut rentaleenkaan tavoin asua. Ja mitä se eukko sanoisi ukolle, jos hän tämän huoneen näkisi? Sillä vakoilemaan hän oli tullut, se oli varmaa.

Yht'äkkiä pälkähti hänelle päähän uusi ajatus, ja hän juoksi käytävän poikki vastapäätä asuvan naapurinsa luo. Tämä, noin yhdenkolmattavuotias vaaleakiharainen nuorukainen, istui jo työssään.

"Kuuleppas, pikku klassiko, lainaapas minulle huonettasi tästä hetkestä kello seitsemään saakka iltasella; se tahtoo sanoa: vaihda kanssani", sanoi hän, kiireesti pannen kätensä kirjojen päälle, jotka hujan hajan olivat pöydällä tuon nuoremman toverin edessä.

Tämä ei mitään vastannut, katsoi vaan häneen.

"Ymmärräthän, että minun huoneeni on niin hiivatin huonosti kalustettu, ja sinähän asut kuin prinssi, niin ovat sisaresi sinusta huolta pitäneet", hän loi katseen ympärilleen kaikkiin tyynyihin, liinoihin ja päällystimiin, jotka huonetta somistivat. "Mutta kun antanet, niin anna paikalla", lisäsi hän, "minä odotan vieraita."

Toinen katsoi häneen epäilevin, veitikkamaisin silmin.

"No, olkoon menneeksi!" huudahti hän iloisesti ja hyppäsi seisaalleen, "mutta silloin saat auttaa minua näiden kampsujen kuletuksessa." Hän osoitti kirjoja.

Tuokiossa medikofiilari ne kokoon hamuili, ja sitte mentiin aika kyytiä hänen omaan huoneesensa, jossa lasti pöydälle purettiin.

"Muista nyt vaan, ett'et erehdy ja luule kotosi tuolla olevan, ennenkuin kello seitsemän tänä iltana", varoitti vanhempi toveri.

"Oh, ole huoletta, Falstaff", vastasi toveri nauraen. Hän istui jo pöydän ääressä ja järjesteli kirjojaan.

"Jopa oli aikakin", ajatteli Falstaff-Cedergren, sillä hän kuuli hitaita, raskaita askelia rappusissa.

Hän avasi toverin hauskan pikku huoneen oven ja meni sitte edelleen pitkin käytävää äitiään vastaanottamaan.

Eukko hengähti syvään, kun oli rappusista päässyt, ja poika meni iloisesti häntä vastaan.

"Tervetultua, äitiseni", hän sanoi ja otti osan hänen matkakapineistaan kannettavakseen, "suothan anteeksi, ett'en tullut junalle sinua vastaanottamaan, minulla ei todellakaan ollut aikaa."

"Paljon enemmän minua ilahuttaa, että pidät huolen työstäsi", vastasi äiti läähättäen kulkiessaan hänen jälessään pitkin käytävää. Ovella Cedergren seisattui ja viittasi kädessään olevalla piratilla äitiä sisään astumaan.

"Oi, miten hauskaa sulla täällä on!" huudahti äiti sisään tultuaan ja katseli ympärilleen iloisesti hämmästyneenä; iloissaan hän ei muistanut muhviakaan kädestään heittää.

Cedergren heitti äidin matkalaukun ja saalin tuolille ja sulki oven. Sitte hän otti äidiltä muhvin ja alkoi auaista hänen vanhaa, kulunutta talvikappaansa.

"Voi, älähän toki, älähän", sanoi eukko, aivan hämillään niin suuresta kohteliaisuudesta.

Pieni tanakka mummo hän oli, kasvoiltaan lapsellisen lauhkea, yksi noita hyvää suopia olentoja, jotka aina katselevat elämää sen parhaimmalta puolelta, niin paljon kuin he sen surkeudesta puhuvatkin. Poika hänestä todella pitikin — tavallaan.

Hän auttoi äitiä kappaa riisuessa, ja paljon siinä olikin vaivaa, sillä hihat olivat ahtaat.

"Tarvitseisitpa uuden", sanoi hän.

"Niin, arveleppas! isä tahtoo, että ostaisin itselleni kaikkein pulskinta lajia", sanoi äiti riisuen päältään villaliivin ja virkatun saalin, "sain häneltä viisikymmentä kruunua."

Hän kääntyi ja katsoi poikaa kasvoihin oikein nauttiakseen hänen hämmästyksestään.

"No, ukkohan oli antelias", sanoi hän hymyillen ja vetäsi hiukan pöytää, niin että äiti pääsi sohvaan.

"Oliko kylmä matkalla?" hän kysyi, kun äiti oli istuutunut.

"No, kyllähän tuo oli kylmä", äiti vastasi, "mutta siinäpä tuo meni. Mutta menomatkallahan minulla jo on uusi, lämmin kappani." Hän iloitsi kuin lapsi tuota ajatellessaan.

"Mutta, kultaseni, mistä olet tämän saanut?" huudahti hän ja katsoi virkattua pöytäliinaa.

"Eräistä arpajaisista sen äskettäin voitin", vastasi poika, ja hänen luontevasta äänestään huomasi, että hän oli harjaantunut "veistelemään".

"Ja tämän hienon sohvatyynyn?"

"Sen eräältä tyttötuttavaltani sain."

Äiti vilkasi häneen.

"Tosiaankin komea lahja; on se maksamaan tullut, ja on siinä työtä ollut."

Poika ei vastannut, seisoi vaan ääneti kirjoituspöydän luona ja puhdisteli kynsiään kynäveitsellä.

"Mutta tarvitseehan äiti toki kahvikupin lämmikkeekseen", sanoi hän äkkiä, "juoksen alas talonväen luo sitä pyytämään."

"Voi, kiitoksia", sanoi äiti ja näytti oikein kiitolliselta.

Kun Cedergren oli sulkenut oven jälkeensä, ei eukko voinut vastustaa pientä naisellista uteliaisuuttaan; hän nousi ja meni pöydän luo katsomaan hänen kirjoituskalujaan ja mitä muuta siellä oli. Hänestä näytti siellä olevan niin paljon sieviä pikkukaluja, sellaisia, joita ei koskaan tule itse ostaneeksi, ja sitte siellä oli — muutamien sanomalehtien alle pistettynä — pieni korko-ompeluksella koristettu kirjesalkku. Tuopa antoi eukolle miettimistä. Hän aukaisi sen. Toisen kannen sisuspuoleen oli sirosti kirjoitettu:

"Oi, pikku Amor, mua auta,
Ja Hilma verkkoihini saata."

Aha! Nyt hän ymmärsi.

Askeleita kuului käytävästä, ja nopeasti hän heitti sanomalehdet takaisin kirjesalkun päälle ja koetti näyttää niin viattomalta, kuin suinkin mahdollista.

Poika tuli sisään. He istuutuivat taas sohvaan ja alkoivat puhella kotiseudusta.

Äiti istui ja odotti vaan saadakseen kuulla jotain tuosta salaisuudesta, mutta eipä siitä tullut sanaakaan, ja hän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.

Tuotiinpa sitten kahvi, piikatyttö sen sisään kantoi, mutta Cedergren hänet jo ovella käännytti ja otti itse tarjottimen. Hän pani sen pöydälle ja alkoi tarjoella, hän osasi olla oivallinen isäntä, kun vaan tahtoi, kohtelias ja huomaavainen. Äiti silmäili häntä äidillisellä ylpeydellä ja ihastuksella. Pulskalta hän tosiaankin näytti, olisipa häntä voinut luulla vallan valmiiksi tohtoriksi tai professoriksi.

Hän oli hyvin huolellisesti puettu, ja pulska vartalo hänellä oli: pitkä, harteva ja lihavahko. Parta oli tuuhea, kiherä ja hyväksi kammattu, tukka tumma ja kiiltävä, mutta niskapuolella jo näkyi nouseva kuu. Kasvot olivat melkein kauniit, mutta silmät pienet ja hieman — mitenkä sen sanoisikaan — hieman liiaksi vapaat ilmeeltään eivätkä kuitenkaan rehelliset; pistävän ruskeat ja kylmät. Nämät silmät ne saattoivat ihmisiä siihen luuloon, että hän voisi saada aikaan suurtakin, jos hän vaan tahtoisi. Hänessä oli jotain mahtipontista, mikä heti mieliin vaikutti, mutta olipa epäilijöitä, jotka vakuuttivat, että tuo johtui vaan hänen ylenmääräisestä itsekkäisyydestään.

Isä oli värjärinä maalla. Omalla ja vaimonsa työllä oli hän hankkinut itselleen varoja, jotka kuitenkin olivat melkoisesti vähenneet pojan kallisten opintojen tähden. Ja nyt he alkoivat tulla vanhoiksi. Mutta olihan hän heidän ylpeytensä, heidän ainoa suuri toivonsa. Kaikki ihmiset sanoivat, että hänellä oli hyvä pää, ja kun niin paljon rahoja hänen tähtensä kulutettiin, niin pitihän siitä aikanaan jotain tulla. Tosinhan hänen tutkintonsa viipyi, mutta "Albert lukee perinpohjin sen, minkä hän lukee", niin oli vanhuksilla tapana sanoa, kun tuo asia puheeksi tuli, "eikä hän suinkaan mihinkään tavalliseen tutkintoon tyydy".

Kun he nyt siinä niin tuttavallisesti istuivat ja kahviaan ryypiskelivät, ei äiti enää voinut malttaa mieltänsä, vaan uskalsi tehdä pienen koetuksen.

"Se tyttö, jolta tyynyn sait, Hilmako se on nimeltään?" hän kysyi.

Poika näytti kummastuneelta.

"Mitenkä, äiti, sitä voit luulla?" kysyi hän tylysti; näytti siltä, ett'ei äidin kysymys ollut hänelle mieleen.

"Tulin vaan niin ajatelleeksi", vastasi äiti hämillään.

"Mutta miten sinulle sellaista mieleen meni? Millä perusteella?"

"Voi, ei minkäänlaisella perusteella", vastasi hän pelästyneenä, sillä hän tiesi, ett'ei Albert koskaan kärsinyt sitä, että hänen asioihinsa sekaannuttiin. Tuo umpimielisyys loukkasi äitiä, mutta ei hän mitenkään enää uskaltanut enempää kysellä. Sitä paitsi tuntui hänestä, ikäänkuin hän olisi tehnyt pojalleen jotain vääryyttä sillä, että koetti hänen salaisuuttaan urkkia ja hänet valtasi tuskallinen halu hyvittää häntä.

Kun he olivat kotvasen puhelleet joutavista asioista, kysyi hän, eikö poika tahtoisi tulla hänen kanssaan kaupungille, hänellä oli pieniä asioita toimitettavia, ja pitihän hänen myös ostaa tuo kappa.

Niin, saattoihan hän lähteä, tuumasi poika.

Hän meni päällystakkiaan noutamaan, ja sillä aikaa pani eukko päällensä.

Kun poika tuli häntä noutamaan, pulskaan päällystakkiinsa puettuna ja komeaa hienoa kävelykeppiään kädessään heilutellen, ei äiti voinut olla heittämättä ihailevaa silmäystä häneen. Kuinka hienolta tuo kaikki näytti, mustasta kiiltävästä hatusta aina pehmeisin hansikkoihin saakka. Pulskalta hän sentään näytti, hänen poikansa.

"Hyvä isä, ethän, äiti, voi mennä kaupungille tuolla päällysvaatteella?" sanoi poika äkkiä ja katseli eukkoa likemmältä.

"Uuttahan minä ostamaan menen", muistutti äiti hädissään ja punastui.

"No, kyllä jo olikin aika", vastasi poika. Häntä oikein ahdisti ajatellessa, että joku hänen tovereistaan saattaisi kohdata häntä — tuon kapan seurassa.

He menivät kuitenkin ulos ja astuivat pitkin katua; äiti edellä jalkakadulla ja poika jälessä, molemmat jokseenkin harvapuheisina.

"Olenpa muutoin melkein arvellut, että — — —" sanoi äiti epäröiden, ja kääntyi poikaansa päin, joka tuli lähemmä voidakseen kuulla, mitä äiti aikoi sanoa.

"Mitä?" sanoi hän, voimatta arvata hänen ajatuksenjuoksuaan. "Tässähän on päällysvaatemakasiini."

Äiti seisahtui, katsoi häneen ja sanoi:

"Arvelin, että jos päällysvaatteeni ei olisi niin huono, ett'ei sitä enää jonkun aikaa voisi pitää, niin voisit sinä saada rahat; sanoithan, että — — —"

"Tietysti sinun pitää ostaa uusi kappa, äiti, kun rahat olet sitä varten saanut", sanoi hän laimeasti.

"Niin, mutta jos nyt — — — Katsohan, enkö todellakaan voi tätä pitää?"

Eukko katsoi poikaan niin luottavaisesti ja lämpimästi, ikäänkuin se olisi hänelle suuri palvelus, jos poika myöntäisi, että kappaa saattoi vielä pitää.

"Kyllähän se on vanhan näköinen", sanoi hän vitkastellen, "mutta muutoinhan tuollaisissa asioissa itsekukin voi tehdä oman mielensä mukaan."

"Niin, mutta sinun mielestäsi?"

"Sinun pitää tehdä aivan oman mielesi mukaan", vastasi hän; mutta sydämmessään hän häpesi hirveästi.

"No, sitte annan sinulle rahat", sanoi äiti, tehden nopean päätöksen ja vanhat kasvot kirkastuivat sydämmellisestä ilosta.

Hän meni päällysvaatemakasiinin ohitse, ja poika seurasi jälissä kuin märkä koira.

"Se on kerrassaan liian paljon", mutisi hän, "ja mitä isä sanoo?"

Mutta äiti vaan nauroi, raikkaasti ja herttaisesti. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin hänellä oli jotain, mitä antaa poika armaalleen. Voiko mikään olla liian paljon hänelle!

"Älä siitä ole milläsikään, poikaseni", sanoi hän iloisesti, "kyllä minä isälle puhun; luota vaan minuun." Hänen käyntinsä oli yht'äkkiä käynyt reippaammaksi. Poika astui hänen jälessään puhelematta, ja kun äiti kävi ostamassa pienet ostoksensa, astuskeli hän ulkona ja odotti. Sitte he kävelivät yliopistotalon ympäri; eihän sitä mitenkään voinut kotiin matkustaa sitä näkemättä. Tuon kierroksen tehtyään he kääntyivät takaisin, ja kun he jälleen olivat tuossa pienessä lainatussa huoneessa, päästi poika salaa helpoituksen huokauksen. Se kappa, se kappa!

"Luulenpa, että tuotamme tänne päivällistä", hän sanoi, "niin en mene muuanne syömään tänään."

"Voi, miten olet kiltti!" sanoi äiti kiitollisena, "siten on paljon kodikkaampaa, ja saammepa vielä olla aivan yksin."

Poika lainasi pöytäkalut isäntäväeltä, ja sitte he yhdessä kattoivat pöydän.

"Kuten konsanaankin poikamiehen luona", sanoi poika hilpeästi, sillä häneen oli tarttunut äidin päiväpaistemieliala, ja hän oli mitä herttaisimmalla tuulella. Ja hänpä olikin herra, joka saattoi olla herttainen, kun vaan milloin tahtoi.

Päivällisen jälkeen hän loikoi sohvalla ja poltteli sikaria, sitten he taas kahvikupin ääressä juttelivat, ja ennenkuin he kerkisivät sitä ajatellakaan, oli jo aika mennä asemalle.

Kun eukko nousi jäähyväisiä sanomaan, täytyi hänen oikein taistella liikutustaan vastaan. "Ken tietää, milloin vasta näemme toisemme!" aatteli hän itsekseen, ja hän tuli arvelleeksi, että tämä kenties oli viimeinen kerta. Se niin usein johtuu mieleen sille, joka on vanha.

Hän pudisti kovasti poikansa kättä, mutta ei sanonut mitään. Suudella häntä hän ei uskaltanut; se ei olisi ollut hänelle mieleen.

"Jumala sinua suojatkoon ja kaikkia töitäsi", sanoi hän ja kääntyi nopeasti ottaakseen päällysvaatteensa. Tuo vanha kappa oli varsin vaikea päälle saada, varsinkin liivin ja saalin päälle, mutta poika häntä auttoi.

"Oletpa käynyt lihavaksi", virkkoi hän.

"Olenpa tainnut käydä", vastasi äiti, kääntyi sitte ja pisti viisikymmenkruunuisen pojan povitaskuun, ystävällisesti päätään nyökäyttäen.

"Kiitoksia, äiti, kiitoksia", sanoi poika, ja jotain tosi hellyyden tapaista välähti hänen silmissään.

Jo alkoi hyvin hämärtää, kun he asemalle menivät.

"Pistäydyn ostamassa muutamia sikareja", sanoi poika kiireesti, kun he kääntyivät eräässä kulmassa, "osta piletti ja mitä tarvitset, minä tulen perästä."

Hän juoksi sikarimyymälään, ja samassa kulki kolme herraa äidin sivu jalkakadulla, puhellen ja nauraen aivan ääneen. Ne nähtävästi myös olivat asemalle menossa.

Kun eukko oli saanut paikkansa kolmannen luokan vaunussa korien ja myttyjen väliin, tuli poika juosten häntä etsimään. Hän löysikin, sillä äiti istui oven luona ja tähysteli häntä. He puristivat toistensa kättä, konduktöri tuli ja merkitsi piletit, ja sitte ovi paiskattiin kiinni. Vielä saattoi äiti nähdä poikansa, hän seisoi juuri erään lyhdyn kohdalla, kädet päällystakin taskuissa, ja hieno kävelykeppi pisti esiin suoraan pitkin käsivartta. Hän puistalti itseään; ilma oli kylmä ja hän toivoi, että juna lähtisi.

Ja heti se lähtikin liikkeelle.

Juna ratisi ja tärisi, kynttilöiden liekit lipisivät puolihämärässä vaunussa. Eukko pani kätensä ristiin muhvin sisässä ja ajatteli armasta poikaansa. Nyt hänellä oli sydämmensalaisuus, nyt hän ajatteli omaa kotia ja nyt hän varmaankin tulisi tutkintonsa suorittamaan. Ja sitte hän rukoili Jumalalta hänelle onnea, muisti myös rukouksessaan hänen valittuansa, tuota tuntematonta Hilmaa — tuon vastaleivotun ylioppilaan pikku kuusitoistavuotiasta mielitiettyä.

Mutta myöhemmin iltasella seisoi kaksi ylioppilasta rautatienhotellin käytävässä päällystakkeja päällensä panemassa, pois lähtemäisillään. Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja kovia naurunpurskahduksia. Toinen nuorista miehistä rupesi kuuntelemaan. Hän tunsi yhden noista äänistä; se oli erään ylioppilaspiireissä hyvin tunnetun "virujan" ja huvitusministerin.

"Mikä niillä siellä on?" sanoi hän toverilleen, "kuuluu, että Pelle
Ström on elementissään."

"Cedergrenhän se pitää illallisen tänään", vastasi toinen ja sytytti sikarinsa.

1885.

Kolho.

Jos milloin sattuu näkemään oikein hullunkurisen, oikein omituisen vanhan herran, jota muistellessa sitte aina suu hymyyn vetäytyy, niin saa olla jokseenkin varma siitä, että se on joku vanhapoika. Tällainen vanhapoika on myös lehtori Darell. Ja jos kerran on hänet nähnyt, ei häntä hevillä unhota.

Aivan maksun edestä kannattaisi häntä katsella, kun hän tallustelee Isoakatua alaspäin leveillä nelikulmaisilla jaloillaan, joka askeleella jalkapohjaansa näyttäen. Aina on sama vauhti hänen kulussaan, aina keppi oikeassa kädessään ja vasen käsi selän päällä juuri vyötäyksen kohdalla, peukalo piilossa toisten sormien alla. Tuo käsi on näöltään kuin kurikka. Kun sen näkee kaukana kadun alapäässä hiljakseen eteenpäin keinuvan omistajansa selkälaudalla, ei tarvitse koskaan pelätä erehtyvänsä henkilön suhteen, ja huoletta saa ruveta huutamaan "herra lehtori, herra lehtori".

Jos niin huudetaan, niin hän seisattuu, tekee koko käännöksen isolla ruumiillaan ja katsoo, kuka häntä huusi. Joko hän kuvittelee mielessään, ett'ei hänellä ole niveltä kaulassa, taikka hänellä ei todellakaan ole, sillä hän kääntää aina koko ruumiinsa, kun hän tahtoo jotain katsoa. Että huuto "herra lehtori" voisi tarkoittaa jotain toista henkilöä, se ei hänelle koskaan päähän pälkähdä. Hän on kaupungin omaisuutta yhtä paljon kuin raatihuone, suuri kävelypaikka ja harmaiden munkkien mäki. Tervehtiä hän saa alinomaa, ja siitä hän suoriutuu kohottamalla keppinsä nupin hattunsa laitaan. Nähdä sen enempää vaivaa tervehdyksen tähden, se ei hänelle olisi soveliasta, sillä hän on kolho. Ja siitä hän on ylpeä.

Ukko on pulskan näköinen, luultavasti kymmenen prosenttia paremman näköinen kuin nuorena ollessaan, mutta kauniista hän on kaukana. Nuoret tytöt nimittävät häntä keskenään "babiaaniksi", ennenkun ovat tulleet tuttavaksi hänen kanssaan; sitten he sanovat aina "Hampus sedäksi".

Joskus epäillään hänellä kosintatuumia olevan, mutta luultavasti silloin erehdytään. Sattuupa, että joku rohkeimmista tytöistä kysäsee häneltä, miksi hän ei ole mennyt naimisiin. Silloin hän tyttöä korvasta nipistää — ei suinkaan hellästi — ja sanoo julman näköisenä: "ei ne asiat ole tällaista vanhaa kolhoa varten, ymmärrätkö — tyttölepakko".

Jos sanotaan jotain, mikä ei häntä miellytä tahi mikä hänestä on tyhmää ja typerää, silloin hänellä on aivan oma tapansa, jolla hän paheksumisensa tahi halveksimisensa ilmaisee. "Höh!" hän vaan sanoo. Se on jotain naurun, rykäisemisen ja värveitten sekaista. Hänen koko ruumiinsa silloin nytkähtää, ikäänkuin jotain salaista rihmaa vetäistäisi; suu irvistää pilkallisesti ja toinen olkapää kohoaa pystyyn. Sitte ukko taas on aivan entisen näköinen.

Hänen kasvonsa ovat pitkähköt. Nenästä ylähuuleen on hirmuinen matka. Näyttää siltä, kuin suu olisi saanut paikkansa aivan leuvan alapäässä. Ja hiukset on vedetty esiin korvallisille kahdeksi sileäksi kammatuksi koukuksi; ne ovat vaaleat, eivätkä vielä ole harmaantuneet. Silinterihattu on aina niskassa. Ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt sen kohdallaan olevan.

Lehtori on niin säntillinen ja säännöllinen tavoissaan, että hän on sananlaskuksi tullut. Kello yhdeksän hän lähtee aamukävelylleen; aina samaa tietä, ulos Itäisen tullin sivu ja sitte takaisin. Kello viisi hän menee sisarensa luo, joka on leski ja laajalti kuulu hyvästä kahvistaan. Hän viipyy siellä aina tunnin, ei enempää eikä vähempää. Illoin on hän useimmiten kutsuttu jonnekin viiraansa pelaamaan. Hän on mainio viiranpelaaja.

Isollakadulla on eräässä vanhassa talossa pieni hauska myymälä, jossa yhä on huoneen täydeltä ihmisiä. Siellä vasta puhelua ja hälinää on, sillä kaikki ovat vanhoja tuttuja: ostajat ja kauppias, puotipalvelijat ja nuoret tytöt, jotka tulevat ostamaan sieltä virkkuuneulan ja rupattelemaan hetkisen talon tyttärien kanssa. Se on kodikas puoti, joka näkyy kaikkia ihmisiä puoleensa vetävän.

Siellä on aina tapana kello viiden aikaan katsoa kadulle ja sanoa: "nyt lehtori meni". Se merkitsee: nyt on kahvinjuontiaika. Ja toinen toisensa perästä hiipivät myöjät puodista saadakseen kahvia pieneltä ämmätylleröltä, joka pöydän ääressä sitä tarjoilee. Jos puodissa sattuu kiire olemaan niin että mummo odotella saa, niin saattaa tapahtua, että hän itse pilkistää puodin ovelta ja sanoo varovasti ryäisten: "kuulkaa — eikö kenkään teistä ole nähnyt lehtorin sivu astuvan?"

Koko kaupunki on ruvennut käyttämään tuota sukkeluutta ja sanomaan "nyt lehtori meni" silloin, kuin tarkoittavat, että "nyt on kahvi pöydässä".

Lehtorilla on paljon omaisuutta, ja kauan siitä jo on, kuin hän koulussa virkaansa toimitti. Pojat häntä nimittävät milloin oinaaksi, milloin gorillaksi, milloin möröksi.

Nyt hän elää koroistaan ja panee rahoja säästöön joka vuosi. "Ei kukaan tarvitse niitä odotella", hän sanoo, "koulu tulee ne saamaan kaikki".

Hänen kirjastonsa on kerrassaan oivallinen: kirjakauppiaalla ei ole koko kaupungissa sellaista ostajaa kuin hän. Nuoruutensa aikoina on hän runoja kirjoitellut ja onpa kerran saanut kehoitusta Ruotsin akademialtakin; mutta siitä hän ei koskaan puhu. Hän lukee kaikki, mitä vaan tulee uutta painosta, ja säälimättä hän arvostelee. Kirjallisuudesta puhuminen on hauskinta, mitä hän tietää, kun vaan ei ole viiranpeluuaika. Koko kaupunki pitää häntä orakelina. Silloin tällöin hän istuutuu kirjoittamaan jonkun arvostelun kaupungin enimmän arvossa pidettyyn sanomalehteen. — Kaupungissa on kolme sanomalehteä. Tämän saattaa mainita, niinkuin ennen maailmassa annettiin tieto väkiluvusta.

Kun lehtori istuutuu kirjoittamaan, siirrältää hän ensin ylös toisen takinhihansa ja sitte toisen; sitte ojentaa hän käsivarsiaan, koukistetuin kyynäspäin, ikäänkuin tunnustellakseen, olisiko mahdollista, että takki repeäisi selkäpuolelta, sillä siinä tapauksessahan olisi sama, repesipä se ennemmin tahi myöhemmin. Kun lehtori huomaa, että hän saa tuon asian suhteen huoletta olla, kastaa hän kynän ja alkaa kirjoittaa — ilman silmälasia. Niitä hän ei koskaan käytä, "ei koskaan", sanoo hän painolla. Siinä väitöksessään hän pysyy. "Sisareni on seitsentä vuotta nuorempi minua ja on pitänyt silmälasia kymmenen vuotta." Aina hän sanoo nämä samat sanat, vuosinumeron vaan joka uutenavuotena muuttaa.

Lehtori istuu suorana kirjoittaessaan, — hyvin suorana ja nokka pystyssä, ikäänkuin paperi häntä inhottaisi. Katse kulkee suoraan nenää pitkin ja kohtaa musertavan halveksivasti tuota onnetonta paperia, samalla kuin lehtorin suuri käsi kiireesti sitä täyttää terävillä kirjaimilla, jotka tekevät rivit tulitikuilla piirrettyjen risuaitojen näköisiksi.

Nämä arvostelut pitää lehtori velvollisuutenaan. Jospa nuo nuoret kirjailijat vaan ottaisivat opikseen viisaan sanan, niin saisivathan nähdä! Mutta jos eivät tahdo, niin eihän siihen mitä voi. Ovathan ainakin saaneet kuulla.

Hän vetää leukansa sisäänpäin ja työntää huulensa pitkälle. Ken hänet näkee, sen täytyy luulla, että hän katsoo omaa suutansa eikä paperia.

"Sisareni" ei saa koskaan lukea hänen teoksiaan käsikirjoituksina. Se olisi liian suuri kunnia; olisihan se melkein kuin neuvon kysymystä. Mutta jokaisen sanomalehdennumeron, jossa on jotain hänen kädestään lähtenyttä, ottaa hän taskuunsa, kun hän sisarensa luo menee. — Sisarella itsellään on tuo sanomalehti, mutta se ei haittaa; ja hän lukee sen aina aamukahvia juodessaan, mutta sekään ei haittaa. — "Luen sinulle tämän", hän sanoo ja vetää sanomalehden taskustaan, "ethän sinä voi itse silmälasitta lukea", ja sitte hän lukee. Sanomalehden hän pitää etäällä itsestään, niin etäällä kuin vaan saattaa. Hän lukee kovalla äänellä. vakavana ja erehtymättä ainoassakaan sanassa. Kuuluisi se vaikka kirkossa, kun hän lukee.

"Sisareni" häntä ihailee aivan hirveästi. Hän luulee, että hän olisi voinut olla yhtenä "niistä kahdeksastatoista", jos hän vaan olisi tahtonut. Mutta sitä hän ei koskaan uskalla veljen kuullen sanoa.

Veli myös ihailee häntä. "Hän on viisain ja parhain nainen koko
maailmassa", selittää hän — kun sisar ei ole sitä kuulemassa.
Sisarelle itselleen hän sanoo: "höh! — sinä olet niin tyhmä,
Kristina".

Kristina on raatimiehen leski, lapseton ja hyvin varakas. Hän tahtoisi mielellään testamentata omaisuutensa johonkin, kuten "Hampus veli", mutta hän ei tiedä oikein mihinkä, ja Hampus veli ei tahdo kuulla puhuttavan koko asiasta.

"Seitsemän vuotta nuorempi kuin minä! — sinä olet niin tyhmä,
Kristina."

* * * * *

Joulu oli aivan lähellä. Päivät olivat lyhyet, ja kun ilma oli pilvinen, saattoi hämärä tulla jo kolmen seudussa…

Kristina rouvan isossa arkihuoneessa oli kahvi pöydällä — pyylevä pullo, joka oli huolellisesti kopsaansa peitetty pienellä virkatulla, koruompeluksilla ja punaisilla tupsuilla koristetulla peitteellä. Pieni kahvipöytä näytti niin kodikkaalta valkeine liinoineen, hopea-astioineen ja vastaleivottuine, kiiltävine vaaleanruskeine kakkuineen. Lamppu oli jo sytytetty, ja Kristina rouva istui isossa nojatuolissaan, jalat jakkaralla, sukankudin kädessään ja pienoinen koira polvillaan. Siitä koirasta oli suurta harmia lehtorille. Ei hän milloinkaan sitä muuksi nimittänyt kuin "sen vietäväksi elukaksi" tahi "rakiksi" — mikä tietysti ei voinut muuta kuin loukata mainitun rakin emäntää. Mutta koiralla itsellään oli niin vähän hienotuntoisuutta, että se tuosta kaikesta huolimatta varsin mielellään oleskeli lehtorin jaloissa kahvinjuontiaikana, koska tuolla ankaralla herralla oli tapana salaa pistää sokeripaloja hänelle. Ennenkuin eteisen ovikello helähtikään, istui rakki jo korvat pystyssä, sillä se tunsi askeleet, jotka kuuluivat rappusista. Mutta kello oli tuskin sivu puoli viidestä, siksi makasi pikku Pyre aivan levollisena.

Nuori tyttö seisoi kahvipöydän ääressä, jolle nyt oli pantu kolme kuppia kahden asemesta.

"Kyllä, täti, sitä ei voi auttaa", sanoi hän innokkaasti, "teidän täytyy antaa minun tehdä se."

"Ei, lapseni, se ei käy laatuun."

"Käypi, jos vaan ette estä minua."

"Mutta voithan ymmärtää, että…"

"Ei, minä tahdon kuulla sen itse."

"Sinä olet pieni itsepäinen kummitus."

"Sen minä tiedän."

"Mutta kuinka minä voin?"

"Kunhan vaan unhotatte, että minä olen täällä."

"Mutta Hampus veli suuttuu, kun hän saa sen tietää."

"Emme toki ole niin tyhmiä, että menisimme siitä puhumaan." Hän näytti niin houkuttelevalta kuin pikku noita.

"Mutta minusta se ei ole oikein."

"Oikein? Miten tuo pikku täti sanoo! Lieneehän toki oikein ottaa selko totuudesta."

"Eikä myöskään ole hyvä tietää, mitä Hampus veljelle johtuu mieleen sanoa. Hän kenties saattaa sinut pahoille mielin."

"Niin, siinäpä se on! Olittepa, täti, kuitenkin aikonut peittelemällä hänen sanansa mulle kertoa. Ettekä ole niin aivan varma siitä, että hän minulle samat sanat vasten naamaa sanoisi. Siitähän näkyy, että olen aivan oikeassa. Voi — rakas, kiltti, kulta täti!"

"Mutta…"

"Kas niin. Nyt se on päätetty." Hän otti kerkeästi yhden kahvikuppipareista, ja vei sen lähimmäiseen huoneesen, jossa oli pimeä.

"Aivan onnettomaksi tulen Hampuksen tähden", vaikeroi rouva.

"Vielä mitä! Hän ei saa koskaan tästä mitään tietää."

"Mutta minä joudun niin hämilleni, ett'en voi puhua."

"Kyllä, alottakaa vaan, niin kyllä se menee", kehoitti kiusanhenki ja pisti päänsä ovesta nähdäkseen, miten paljon kello oli. Tytöllä oli hienohipiäiset kasvot, terävä nenä, pieni suu, naurunhaluiset silmät ja lyhyeksi leikattu kastanjanruskea tukka.

"Pysykäähän nyt lujana, täti", kuului viimeinen varoitus, ja tyttö veti hiljaa oven kiinni jälkeensä.

Vanha rouva huokasi ja Pyre alkoi heristää korviansa.

Kristina rouva oli hämmästyttävässä määrin veljensä näköinen. Mutta jos veli oli kolho, niin oli sisar itse sirous. Hänen myssynsä näytti siltä, kuin se olisi vasta ompelijalta tuotu, hänen kätensä olivat pienet ja sormuksilla koristetut, liikkeensä sirosti tasaiset, puhetapansa hiljainen, pehmeä ja hieman teeskennelty.

Juuri kuin helähdys kuului eteisestä, hyppäsi Pyre lattialle, ja
Kristina rouva meni avaamaan ovea vieraalleen.

Pyre juoksenteli kahvipöydän ja oven välillä, nuuskien ilmaa ja korvat pystyssä. Hänestä oli joutavaa mennä eteiseen, kun hän kuitenkin tiesi, ken siellä oli. Sisään saattoi kuulla, kuinka lehtori pyyhki jalkojaan mattoon ja hieroi käsiään. Sitten ovi aukeni ja veli ja sisar astuivat sisään.

Aluksi tuli tavalliset puheet ilmasta ja tuulesta. Pyre juoksenteli vieraan jalkojen ympärillä ja katsoi häneen ystävällisin katsein, samoin kuin me muut kuolevaiset saatamme katsella tuttavaa vanhaa tornia, jonka jälleen näkeminen meitä ilahuttaa.

Istuuduttiin ja juotiin kahvi. Keskusteltiin minkä mistäkin joutavista asioista, jotka Kristina rouva aina puheeksi otti.

"Hampus, minulla on jotain, jota tahtoisin kysyä sinulta", sanoi hän vihdoin, kun he olivat nousseet kahvipöydästä ja asettuneet tavallisille paikoilleen.

"Mitä se olisi?"

"Niin, se on eräästä nuoresta tytöstä."

"Mikäs sillä on?"

"Hänellä on sellainen taipumus tulla kirjailijaksi."

"Kirjailijaksi! Tähän päivään saakka olemme tässä kaupungissa toki naiskirjailijoista säästyneet."

"Hän ei olekaan kaupungista, hän vaan talveksi tänne jää. Se on Sonja
Högberg, sinä tunnet kyllä hänen isänsä, kapteenin."

"Anna hänen matkustaa kotiinsa takaisin, mitä pikemmin sen parempi."

"Kas niin, älähän nyt ole tuommoinen. Hänellä tosiaankin on taipumusta, sen sanovat kaikki ihmiset. Mutta nyt on hän vielä liian nuori; hänellä ei ole aineita."

"Taipumusta kirjailemiseen, vaan ei aineita. Miten hiton tavalla sitte hänen taipumuksensa näyttäytyy. Sinä tarkoitat, että hän osaa kirjoittaa ruotsia. Mutta siitä, sen sanon sulle, siitä hänen on koulua kiittäminen. Siinä on koko asia. Te vanhemmat, jotka olitte ylpeät, jos kykenitte kyhäämään kirjeen sulhasellenne, te pidätte sitä kauheana ihmetyönä, kun tuollainen tytöntolvana voi lasketella paperille sivun toisensa perästä. Mutta, näetkös, ei siihen muu ole syynä kuin ainekirjoitus. Sen verran taipumusta kirjailemiseen on jok'ikisellä koulupojalla ollut aina maailman luomisesta asti, ymmärrätkö. Mutta ne voivat sen kestää, vaan sitä eivät voi naiset. Siinä on koko erotus. Heti kun naiset vaan saavat rahtusenkaan tietää, pitää niiden saada se näkyisälle, muuten niiltä henki lähtee… Taipumusta, mutta ei aineita? Enpä, hitto vieköön, ole moista ennen kuullut. Missä sitte taipumus ilmaantuu, joll'ei juuri siinä, että on aineita?"

Lehtori oli hypännyt seisaalleen. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän niiasi ja ojensi kätensä, polvet koukussa. Sitte hän teki koko käännöksen ja alkoi kävellä edestakaisin.

"Saattaahan olla kuvailukykyä", muistutti sisar.

"Höh! — kun ei ole mitä kuvailla."

Kristina sisko ei ollut huomaavinaankaan tuota tokaisua.

"Tässä olisi pari pätkää, jotka hän on kirjoittanut ja joiden lukemiseen sinulta ei mene pitkää aikaa", hän siirsi pöydän yli häntä kohden muutamia paperilehtiä, "lue nämä ja sano sitte, mitä arvelet; hän panee niin paljon arvoa sinun arvosteluusi."

"Arvoa? Vai niin, tietysti! Mutta vaikka Jumala itse astuisi alas ja pyytäisi hänen tekemään hyvin ja jättämään moiset hommat, niin kirjoittaisi hän sittenkin. Panee arvoa? Höh!"

"Hampus kulta, älä nyt noin kiivastu. Hänhän vaan tahtoo kuulla sinun neuvoasi."

"Se on: että hän tulee järkeensä ja hoitaa jotain — käsillään, ymmärräthän." Hän pani pöydälle kaksi tavattoman suurta kämmentä, ikäänkuin selvemmäksi tehdäkseen, mitä hän tarkotti. Hän oli istuutunut kahdenreisin tuolille sisartaan vastapäätä ja täysin valmiina taisteluun kaiken maailman sinisukkia vastaan, jos niin tarvittaisiin.

"Mutta Hampus!" Se kuului lempeästi nuhtelevalta ja tarkoitti herättää hänessä hänen parempaa luontoansa. Mutta se ei ollut enää mahdollista; hän oli kerrassaan raivotuulelle tullut.

"Enkö minä itsekin seiso sorvauspöytäni ääressä jok'ikinen päivä! Ja enkö ole tehnyt tuoleja ja jakkaroita, ja voilusikoita ja lihakurikoita, ja kerinpuita ja keräkuppeja, ja puuhuhmareita ja kipsiteosten jalanteita kaikille kaupungin naisille?"

Hänen naamansa punotti aivan hiusmartoon saakka ja hän huusi, niin että olisi voinut unikeotkin herättää.

"Mutta ethän vaatine, että hänenlaisensa hieno tyttö rupeaisi nikkariksi tai sorvariksi?" Tämä sanottiin lempeällä äänellä, mutta niin pidättävin katsein, että niiden olisi pitänyt leijonaakin hillitä. Mutta tässä meni kaikki turhaan.

"Vai niin! hän on liian hieno kajotakseen mihinkään, luulen ma. Muutoin on maailmassa sellaistakin, jota nimitetään sukkien parsimiseksi ja hutun keittämiseksi, ja jota pidetään hyvin soveliaana naistyönä. Miksi hän ei koeta hyödyksi olla?"

"Voi, tiedätkö, hän niin mielellään tahtoisi työtä, mutta hänen vanhempansa…" Kristina rouva siirrälti salaa paperiarkit vieläkin likemmä tuota julmistunutta tiikeriä. Tämä ei niihin katsahtanutkaan.

"Meidän kirjallisuutemmeko on velvollinen siitä kärsimään, että hänen vanhempansa ovat sikoja ja hän itse hanhi?"

Lehtori asettui seisomaan hajalle säärin sisarensa eteen ja vetosi hänen oikeudentuntoonsa.

"Niin, hänen hermostonsa on — kuinka sanoisinkaan? — niin, hiukan ärtynyt. Hän luulee itse, että ajatustyö olisi hyödyllistä."

"Vai niin, onko hän heikkohermoinenkin? Sitä vaan puuttui! Ja kaiken tuon siunatun heikkohermoisuutensa hän sitte aikoo purkaa kirjallisuuteemme? Mutta se on — kaikella kunnioituksella sanoen — valhe, jos vaan haukkumiset häneen pystyvät. Annahan vaan saan hänet käsiini, niin kyllä minä hänelle totuuden sanon, sanon sen sillä lailla, ett'eivät hänen herttaiset pikku hermonsa koskaan ole moista kuulleet. Heikkohermoinen? Seitsentoistavuotias tyttö. Hyi saakeli!"

Hän meni ja sylkäs; sylkiastiaan.

"Mutta, Hampus, minä oikein häpeän sinun tähtesi." — Se oli tosiaankin totta, tällä kertaa, mutta hän oli kuullut sen niin monesti muulloin, jolloin se ei ollut niin puustavin mukaan tarkoitettu.

"Niin, vähemmästäkin voi hulluksi tulla", jatkoi hän; "siinä on yksi hermoineen, ja siinä on toinen, ja kaikki paneutuvat ne sitte ulvomaan ihmisten korvat lumeesen. Siten ne sanovat maailman asemilleen vääntävänsä. Minä tahtoisin heidät asemilleen vääntää, ja sillä tavalla, että kyllä muistaisivat."

"Mitä tähän tyttöön tulee, niin hän juuri tahtoisi saada opetusta sinulta, ja sinä mainioine opetustapoinesi…"

"Opetusta?" huudahti Hampus ja syöksähti ylös, ikäänkuin hän olisi käärmeenpesään polaissut.

"Niin, ruotsinkielessä", kuului varsin tyyni vastaus.

"Ei, siihen kauppaan tässä ei ruveta! Juoskoon ja koivetkoon niin kauas, kuin tietä…"

Lehtori vaikeni äkisti. Sisemmän huoneen ovesta tuli masentunut olento, nyyhkien ja nenäliina silmillä. Lehtori hämmästyi ja oli hiljaa kuin hiiri. Olento seisoi ja nojautui ovea vasten; hienona, haprakkana ja kauniina kuin oikea posliini.

"Se on kaikki aivan oikein, minkä lehtori sanoi — minä tunnen sen niin selvästi. — Vo-o-o-i! — Minusta itsestänikin on niin hirveätä, kun minun pitää olla sellainen hyödytön olento… Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä, mutta en tiedä minne kääntyä. — Tahtoisin niin mielelläni tehdä jotain hyötyä maailmassa, — vo-o-o-i — kun puhun siitä isälle ja äidille, sanovat he, että ne ovat vaan tyhjiä houreita ja että minä vaan olen olevinani. Mutta tuntuu niin kauhealta, kun näkee kaikilla muilla ihmisillä olevan tekemistä kylläkseen, ja kun itsellään ei ole vähintäkään, minkä vuoksi eläisi. — Minne vaan joutunenkin, kaikkialla olen liikaa… Miksikä sitte tällainen onneton olento on syntynytkään maailmaan?"

Tyttö heittäysi tuolille oven viereen, peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti, niin että luuli hänen siihen katkeavan. Hän oli puhunut pehmeällä ja murtuneella äänellä, joka olisi saanut kivisydämmenkin heltymään.

"Sinä olet aina niin kova." Vanha rouva loi hyvin moittivan katseen veljeensä ja meni noutamaan lasillista vettä.

Lehtorista tuntui, kuin olisi hän ollut pahin pahantekijä; mutta sellainen, jonka katumus on aivan murtanut. Hän ei ollut milloinkaan voinut katsella kyyneleitä. Tuntui, kuin joka pisara olisi pudonnut hänen omalletunnolleen, polttaen kuin sula vaha.

Hän ei mitään virkkanut, käveli vaan edestakaisin lattialla.

Rouva viipyi kauan, tyttö yhä vaan istui kumarruksissaan tuolillaan ja nyyhkytti sydäntä vihlovasti. Vihdoin lehtori otti muutamia pitkiä päättäväisiä askeleita lattian poikki ja seisattui tytön eteen. Hän rykäsi pari kertaa, mutta tyttö ei katsahtanut ylös.

"Minä — hm — minä" —

Enempää ei tuntunut tulevan. Pahoin kohdellulla lapsella vavahteli koko ruumis nyyhkytyksiä pidättäessä, ikäänkuin tuo kovasydämminen hirviö olisi tahtonut lyödä häntä.

"En juuri niin pahoin tarkoittanut, kuin sanoin — hm" — sai hän vihdoin kiireesti sanotuksi. Ja heti hän taas rupesi kävelemään, odottamatta, minkä vaikutuksen hänen sanansa voisivat tehdä, ja ikäänkuin peloissaan siitä, mitä oli sanonut.

Mutta mitään vaikutusta ei ollut huomattavissa. Kristina rouva tuli sisään vesilasineen, kohotti tyttöä kummarruksista ja antoi hänen juoda. Veljeensä hän heitti musertavan halveksivan katseen.

Lehtori koetti olla tuiman näköinen ja käveli edestakaisin kovin askelin. Ei hän niitä ollut, jotka ensi hädässä antautuvat!

"Olenhan aina sanonut, että sinun onneton kiivautesi ikävyyksiä tuottaisi. Katso nyt, mitä olet aikaan saanut."

"Mistä hiidestä minä tiesin, että…"

"Lopeta nyt jo kiroukset ja karkeat puheesi", sanoi Kristina rouva erinomaisen arvokkaasti. Hän seisoi ja silitteli nuoren tytön hiuksia niin suojelevaisen näköisenä, kuin olisi hän ajatellut: minun ruumiini yli on sen astuttava, joka mielii sinua vahingoittaa.

Lehtori näytti julmistuneelta.

Ja näin julman näköisenä hän seisattui molempain naisten eteen. Tyttö ei uskaltanut silmiään nostaa tuota suurta raudankovaa miestä kohti. Mies katsoi hänen kyyneleisiä kasvojaan ja rypisti kulmakarvojaan, pullisti huulensa ja väänteli naamaansa milloin minkin näköiseksi.

"Minä olen vanha kolho", sanoi hän.

"E-e-ei, sitä te ette suinkaan ole", kuului nyyhkytysten välistä samalla kun asianomainen pyyhki kasvojansa hyvin huolellisesti, "aivanhan se oli oma syyni. Minä pidän niin paljon to-o-o-hotuudesta."

Näytti jo tulevaa uusi rankkasade, sillä tyttö nosti taas nenäliinan silmilleen, mutia lehtori pidätti häntä tavattoman ystävällisen näköisenä; hän taputti tyttöä olalle, ja kasvonsa kirkastuivat äkkiä.

"Odottakaa, odottakaahan, — aivan varmaan minä keinon keksin", sanoi hän ja pani suuren etusormensa suurelle nenälleen.

Sonja katsoi häneen iloisesti odottaen, ja kyyneleet lakkasivat aivan itsestään. Jos lehtori vaan keinon keksisi, niin kyllä hän silloin suoriutuisi kertoelmineen! Lehtori katsoi häneen ikäänkuin nauttiakseen hänen ilostaan, kun tuo suuri keksintö tulisi ilmoitetuksi.

"Olen ajatellut … olen ajatellut, että", sanoi hän hiljaa ja salamielisesti, ikäänkuin olisi ollut puhe jostain salaliitosta, "minun puunsahaajallani on viisi lasta ja akka — niin köyhiä, että tuskin kuulevat — ja ne ne vasta vaatteenkuluttajia ovat, ne lapset; ruvetkaapas neulomaan sukkia niille. Ja ommelkaa niille myös, kyllä ne jaksavat vaatetta kuluttaa."

1886.

Toivomus.

Sisemmässä huoneessa istui kamreeri selkä kenossa nahkalla päällystetyssä ruuvituolissaan ja silmäili Berlingsken aamunumeroa; ulommassa istua kökötti konttoristi kolmijalallaan sääret allaan ja kyynäspäät pöydällä. Selkä kyyryssä, melkein menehtymäisillään ikävään, hän siinä istui ja pureskeli alakuloisesti kynsiään.

Ei ollut mitään tehtävää tänään muuta kuin pysyä paikallaan ja odottaa.

Sisemmästä huoneesta kuului seinäkellon tikitys sekä silloin tällöin sanomalehden rapina, kun sitä käännettiin; muuta ei mitään.

Mutta nyt kuului koputus. Konttoristi ojensi selkänsä, kastoi nopeasti kynän ja katsoi oveen päin. joka aukeni hiljaa ja sieltä pisti pää esiin.

"Anteeksi", sanoi välttelijäs ääni kummallisella murteella, johon kätkeytyi muistoja kaikista kolmesta skandinaavilaisesta kielestä ja parista muusta lisäksi.

"Käykää sisään."

Vieras oli avannut oven niin varovasti, kuin olisi huone ollut täynnä pikku porsaita, jotka joka hetki olisivat valmiit ulos livahtamaan — ja konttoristin kehoittaessa hyppäsi tulokas sisään niin ketterästi, kuin olisi hän karttanut potkua ulkoa päin. Hän sulki oven jälkeensä niin kiiruusti, ett'ei pieninkään hiiri olisi voinut päästä läpi. Sitten seisoi hän hetken paikallaan, katseli ympärilleen ja hipasi kädellään päälakeaan, joka oli jokseenkin kalju.

Toisessa kädessään hänellä oli pehmeä huopahattu. Hän oli puettu vanhaan ympyriäiseksi leikattuun viittaan, joka italialaiseen tai espanjalaiseen tapaan oli heitetty vartalon ympäri ja yli olkapään.

Hänen ikänsä suhteen ei ulkomuodosta voinut mitään päättää tahi ainakin sai arvaella sekä sinne että tänne, sillä noissa kasvoissa oli jotain, joka ei koskaan ollut nuorta eikä koskaan voinut vanheta, jotain vilkasta, valpasta, uteliasta ja viatonta kuni lapsen kasvoissa. Otsa oli leveä ja korkea, tasainen ja kiiltävä, kuin olisi sitä rasvalla hierottu. Pieni hiustukku kasvoi päälaella, keskellä kiiltävää paljautta. Muutamia harvoja partakarvoja oli leukaa peittämässä ja ujoudesta vinoksi venynyt hymyily paljasti rivin tasaisia vahankeltaisia hampaita.

"Sallitaanko?" sanoi hän kummallisella sekamurteellaan ja sivautti hattuaan toiseen huoneesen päin.

"Tehkää hyvin", vastasi konttoristi kastaen kynänsä vielä kerran ja kiinnitti vakavana katseensa tyhjään paperiarkkiin, joka oli hänen edessään. — Hän oli nuori mies, pystytukkainen ja muljosilmäinen, hiukset olivat vaaleanharmaat väriltään ja silmät muistuttivat linnunsilmiä, suu oli sinertävä ja näytti valmiilta salaa irvistelemään kaikelle, mikä oli ulkopuolella noiden pienten numeroarvojen jokapäiväistä näköpiiriä. Hän istua kyyrötti pulpetin takana ja myhäili sillä aikaa, kun tuo kummallinen olento kulki huoneen läpi, ja hän heitti kieron silmäyksen ovesta voidakseen nähdä, kuinka esimies ottaisi vastaan tuommoista.

"Hyvää päivää, Keippel", sanoi kamreeri, ja ojensi kapean, luisen kätensä sisääntulijaa kohden. Esimiehen kasvoja ei nuori konttoristi voinut nähdä, mutta ääni kuului ystävälliseltä.

Muukalaisen kiiltävä naama kirkastui ja siinä kuvastui jotain koiran kysyväisestä älykkäisyydestä, kun hän katseli ystäväänsä, tilimiestä.

"Häiritsenkö sinua?" sanoi hän, luiskahtaen "sinä" sanan yli niin keveästi kuin mahdollista, jonkinmoisella kunnioittavalla varovaisuudella.

"Et vähintäkään. Käy istumaan tuonne sohvaan." Isäntä osoitti kädellään vanhaa nahkalla päällystettyä huonekalua vastakkaisella seinällä, melkein hänen selkänsä takana. Ja vieras seurasi neuvoa, heitti espanjalaisen viittansa sohvan käsinojalle, pani hattunsa päälle ja istuutui itse kulmaan niiden viereen, hykertäen pieniä harmaanruskeita käsiään niin sanomattoman tyytyväisen ja nauttivaisen näköisenä.

"Täällä on lämmin ja hyvä", sanoi hän.

"Niin. Mitenkä sinä elelet nykyään?" kysyi kamreeri vanhan tuttavan tavalla.

"Kiitoksia. No — niinkuin tavallisesti."

"Aina vaan asiat entisellään?"

"Nii-in — — — ei suinkaan ne muuksi muutu."

"Et mahda saada mitään myydyksi — kuten tavallisesti?"

"Ee-en, sellaista kuin minä maalaan, ei kukaan tahdo ostaa."

Kamreeri naurahti kuullessaan tuon huolettoman tunnustuksen.

"Näytätpä olevan iloinen ja tyytyväinen kuitenkin."

"Niin. Ei minulla ole mitään huolehtimista."

"Eikö silloinkaan, kun hyyry on maksettava? Asutko vielä entisessä paikassasi?"

"A-sun", kasvoista välähti leikillisyys — "enhän minä siitä pääse."

"Miksi et?"

"Olenhan hänelle velkaa — isännälle."

"Oletko hänelle velkaa?"

"Niin, katsos se oli sillä lailla, että minä olin velkaa hänelle kuusikymmentä kruunua, tiedäthän, minä olin ollut sairas ja silloin oli hän antanut rahoja puolestani, ja vähitellen oli niitä kertynyt kuusikymmentä kruunua."

"Oliko niitä kertynyt niin paljon", sanoi pankkimies, kätkien veitikkamaisen hyväluontoisen hymyn vaaleisiin viiksiinsä.

"Niin niitä oli", vastasi vieras, ollen niin huvitettu siitä, että sai puhua jonkun kanssa omista asioistaan, ett'ei tullut epäilleeksikään, että toinen saattoi ivalla kummastella tuon summan suuruutta. "Minä olin tullut hänelle velkaa kuusikymmentä kruunua, mutta sitten piirustelin minä muutamia pölkkyjä ja sain rahat kokoon; ja kun minä ne sitte toin, sanoi hän: kiitos! Tässä on kolmekymmentä kruunua hyyryä edelliseltä kuukaudelta ja kolmekymmentä kruunua edeltäkäsin tältä. Sillä toisella velalla ei ole kiirettä."

"Maksatko sinä kolmekymmentä kruunua siitä hökkelistä?"

"Maksan."

"Sehän on kerrassaan liian kallista?"

"Niin se onkin."

"Mutta minkä ihmeen tähden sinä et muuta pois?"

"Enhän minä miten voi hänen luotaan muuttaa, kun aina olen maksanut hyyryn edeltäkäsin", sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi kamreeri ottanut puheeksi hulluimman mahdottomuuden.

"Mutta jos sinä maksat kolmekymmentä kruunua sellaisesta huoneesta, jollaisen voit muualta saada viidellätoista yhtä hyvin — tuleehan se sinulle liian kalliiksi ajan pitkään."

"Niin, mutta jos minä muutan, niin pitää hän minun tavarani."

"Mitä tavaroita sinulla on?"

"Näithän sinä, kun olit luonani", vastasi maalari, liikuttavan hämillään hellyydestään, jota häpesi näyttää.

"Nuo vanhat romut! Joka paikkaanko sinä ne mukanasi kuletat?"

"Ne ovat oikein harvinaisia kaluja — ja aivan alkuperäisiä. Se vanha madonnankuva esim. — muistatko sitä? Minä vakuutan, että se on viidenneltätoista vuosisadalta."

"Niin, ei suinkaan voi kuljetella mukanaan kaikkia vanhoja madonnia viidenneltätoista vuosisadalta. Niistähän on hirveä haitta…"

Puhelu keskeytyi tähän, sillä kaksi vanhaa invaliidia, joilla oli sotilaan ryhti, ilmestyi konttorin ovelle.

Kamreeri katsoi kelloaan.

"Niin, nyt tänne tulee ihmisiä. Meillä on eläkkeenjakelu tänään."

"Ehkä minä menen?"

Viidenneltätoista vuosisadalta olevan madonnankuvan omistaja nousi seisaalleen näyttääkseen, kuinka valmis hän oli pois lähtemään.

"Ei, jää vaan, jos sinua haluttaa."

Kyllä, kyllä häntä halutti, mutta hän pelkäsi, että hän näyttäisi jollain lailla hullunkuriselta.

"Voinko istua tässä?" kysyi hän varmuuden vuoksi.

"Voit, aivan ujostelematta."

"Kiitos, kiitos."

Näiden sanojen aikana oli saapunut vielä pari vanhaa invaliidia; ja konttorikoneisto pääsi liikkeeseen. Kamreeri laski ja maksoi, konttoristi kirjoitti ja vanhat ruutiukot ottivat jokainen summansa, kiittivät sotilasomaisella arvokkaisuudella ja menivät tiehensä katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vastatulleet istuivat tuoleilla ympäri seiniä, jäykkinä ja liikahtamatta, tuijottaen suoraan eteensä ja odottaen vuoroansa.

Ei kukaan uskaltanut mennä nahkasohvaan istumaan, jossa tuo kummallinen vekkuli istui yksin ja nautti. Hänen silmänsä seurasivat ahnaalla tarkkaavaisuudella noita enemmän tai vähemmän raajarikkoisia ukkoja ja ajatuksissaan piirusti hän heidän kuvansa joka ikisen. Ne olivat niin soveliaita kuvattaviksi. Ja mitä enemmän laastaroituja, vinoja ja rujoja he olivat, sitä enemmän kiihtyi Keippelin ihastus.

Hän istui siinä koko ajan hiljaa kuin hiiri, ja nautti. Ja kun senpäiväinen maksuaika oli loppunut ja kirjat olivat päätettävät, ei hän voinut kauemmin hillitä ihastustaan. Hän nousi paikaltaan, tuli pulpetin luo pienin, varovaisin askelin ja seisahtui, nojaten sen toiseen kulmaan.

"Kuuleppas — mikä joukko! Kaikkein oivallisimmat lajiansa. Saan todellakin kiittää sinua paljon, niin, saanpa toden perästä."

"Oh, ei mitään kiittämistä", hymyili kamreeri suopeasti.

"Kyllä! On kauan siitä, kuin olen nähnyt jotain niin — niin todellakin sopivaa kuvattavaksi!"

"Vai niin,"

"Niin. Sellaiset ukot! Sellaiset ukot! Näitkö sen, jolla ei ollut jalkoja ja jota toisten täytyi auttaa?"

"Näin."

"Niin. Ne vasta ovat ihmisiä! — Mutta nyt kai minun pitää lähteä?"

"Täällä ei suljeta, ennenkuin kello 3, ja jos sinua huvittaa pakinoiminen, niin…"

"Huvittaa kyllä. Olen tullut niin hyvälle tuulelle."

"Pelkästään noiden katselemisesta?"

"Niin. Harvoin tosiaan saa sellaista nykyään nähdä. Mutta sellaista minä tahtoisin maalata."

"Niin, vanhoja ne ovat, mutta ei kukaan heistä ole viidenneltätoista vuosisadalta", suottaili kamreeri.

"Häh!" — Vieraalla oli vaikea saada selville, minkälaista muotoa hänen oli pidettävä.

"Ja sinähän ihailet vaan vanhoja madonnia ja pyhimyksiä?"

"Niin — hä — se on tietty — — etupäässä…"

Hän meni takaisin ja istuutui paikalleen nahkasohvan toiseen nurkkaan, jonka jälkeen hän jatkoi:

"Ikävää on, kun ei ole voinut syntyä oikealla ajalla."

"Milloinka oli oikea aika? Viidennellätoista vuosisadalla?"

"Niin. Kun oli oikeita, todellisia munkkeja, jotka voivat istua rauhassa, ja maalailla luostareissaan."

Kamreeri illisteli veitikkamaisesti silmillään: "Ei suinkaan sinulla olisi ollut halua tulla munkiksi?"

"Olisi, Jumala sen tietää, että minulla olisi ollut!" — Hän sanoi sen niin tuntehikkaasti ja niin vakuutettuna, että se tuntui kerrassaan hullunkuriselta. "Minä kerran koetinkin — tuolla alhaalla Italiassa."

"Munkiksiko ruveta?"

"Niin. Mutta ne eivät minusta huolineet."

"Eivätkö?"

"Eivät. Mutta minä kadun, ett'en kysynyt, saisinko ruveta sellaiseksi — — miksi sitä nyt taas sanotaan — — maallikkoveljeksi, minä luulen, ne sitä sanovat."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Niin, sellaista, joka kynii kanoja ja lakaisee lattioita ja harjaa saappaita ja pesee astioita."

"Sittenhän et koskaan saisi aikaa maalaamiseen."

"Ee-en, mutta sitte olisi elatus!"

"Luuletko, että olisit siihen tyytyväinen?"

"Josko olisin! — — Ja sitte voisi kenties saada maalata heille jonkun alttaritaulun silloin tällöin. — Sen olen kerran tehnyt — — siitä hyvästä, että elättivät minua ilmaiseksi jonkun ajan."

"Ilmaiseksi? No niin; ei se tainnut heille niin kauhean kalliiksi tulla. Kuinka paljon sinä oikeastaan tarvitset elääksesi?"

"Niin, jos minulla vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa — oikein varmaa, noin vaan ilman mutkitta, ikäänkuin jonkinmoisena eläkkeenä, ymmärräthän. Ajatteleppas, kuinka silloin voisi elää!"

Hänen silmänsä saivat vilkkaamman loisteen, kun hän puhui tuosta unelmasta, ja silminnähtävästi hän nautti kuvaillessaan sitä mielessään, antautumatta siltä turhaan toivoon sen toteuttamisesta.

"Luuletko todellakin, että voisit elää kahdellasadalla kruunulla vuodessa?"

Kamreeri oli juuri päästämäisillään ilmoille suopean hilpeytensä, jonka hänessä ehdottomasti herätti ajatus siitä, miltä tuntuisi elää kahdella sadalla kruunulla vuodessa, kun hän tuli luoneeksi silmäyksen ulompaan huoneeseen ja sai nähdä konttoristin kasvot, jotka kurkistivat pulpetin takaa vallan niskantaittavassa asennossa ja punaisina ponnistuksista ja irvistelemisestä. — Kamreeri kävi äkkiä vakavaksi. Konttoristi oli äskettäin pyytänyt palkankoroitusta, ja hänellä oli 1,000 kruunua vuodessa.

Sillä välin oli Keippel jo vastaamassa hänen kysymykseensä:

"Maalla, kyllä! Etkö luule, että olen saanut elää paljon vähemmälläkin välistä. — Tietysti voisi jonkun kerran saada maksun jostain taulusta… Mutta aatteleppas! Jos nyt tietäisi olevan jotain aivan varmaa, tekipä sitte työtä taikka ei — vallan ilmaiseksi… Ajatteleppas vaan sitä!"

"Eikö sinulla koskaan ole ollut mitään apua?"

"On, on kyllä, mutta siitä on niin monta vuotta, että minä tuskin sitä muistan. Oli minulla, kun kävin akademian läpi — — ja sehän meni vauhdilla. Ei siellä tarvitse ikuisesti istua! Ja minä olin vasta seitsentoistavuotinen, kun pääsin läpi. Ja näetkös, kun pääsee ulos ja pääsee katselemaan kaikkea tuota vanhaa, niin tuntuu, kuin pääsisi suorastaan taivaanvaltakuntaan… En minä tahtonut kotiin enkä minä voinutkaan tulla kotiin, sillä rahaahan minulla ei ole koskaan ollut … ja kun minä olin ollut poissa niin monta monituista vuotta, niin olivathan ne unohtaneet minut kerrassaan siellä kotona."

"No niin — tulithan sinä kuitenkin lopulta kotiin."

"Tulin", sanoi maalari: suopea hymy levisi hänen kasvoilleen, "mutta siihenhän olivat erityiset syyt."

"Mitkä sitte?"

Maalari näytti yhä edelleen yhtä teeskentelemättömän iloiselta, kun hän jatkoi:

"Niin, näet sen, minun piti tulla hulluinhuoneeseen; ja siksi minut lähetettiin kotiin."

"Hulluinhuoneeseen?"

"Niin kyllä. Kalloni ei ollut oikein selvä, sanottiin. Ja minulla on veli — jota minä muutoin en tunne — mutta hän oli kustantanut minut sinne — kolmeksi kuukaudeksi."

Kamreerin ääni kuului syvästi vakavalta, kun hän kysyi: "Kuinka se oli mahdollista, että sinä tulit mielenvikaiseksi?"

Mutta toinen piti yhä edelleen koko asiaa hyvin vähäpätöisenä.

"Oh, sade kai siihen syynä oli ja vilustuminen ja nälkä ja muu sellainen — ja sitäpaitsi on se suvussa. Ja kyllä minä hiukan hassahtanut olinkin, sillä minä en ollenkaan muista, kuinka tulin kotiin."

"Olitko kauan parannuslaitoksessa?"

"Kolme kuukautta vaan. Sen pitemmältä ei minun puolestani oltu maksettu. Ja sitte sanottiin, ett'en juuri ollut muita ihmisiä hullumpi. Ja niin minut kirjoitettiin ulos siitä laitoksesta."

"Noo-o, miltä se tuntui?"

"Ikävältä!"

"Kuinka niin? Etkö ollut iloinen siitä, että pääsit vapaaksi?"

"Mitä siitä oli iloitsemista? Sellaista aikaa en koskaan enää saa. Oh, muistan, kun heräsin siellä kopissa — tuntui, kuin olisin maannut sata vuotta… Katselin ympärilleni… Huone oli pieni ja seinät olivat matrasseilla peitetyt ja ikkuna oli korkealla, ja ristikot edessä — sinne ei voinut päästä sisään sadepisarakaan, taikka kylmä tuulenhengähdys — ja siellä oli ruokaa, ajatteleppas! — ruokaa oli siellä, kun heräsin — tarvitsin vaan ojentaa käteni ja ottaa… Niin, sellaista aikaa en koskaan enää saa!"

"Istuitko koko ajan siinä kopissa?"

"En toki! Sain käyskennellä huoneissa ja ulkona puutarhassakin, jossa oli vanhoja saksanpähkinäpuita ja korkea lauta-aita ympärillä. Ja siellä oli muita hulluja, joiden kanssa saattoi seurustella, oikein oivallisia ja hauskoja ihmisiä, aivan hyvin mukiin meneviä, kun vaan saivat olla rauhassa, mutta siellä se tohtori vaan puuhaili — tietysti — lämpimiä kylpyjä ja suihkukylpyä ja muuta semmoista… No, eipä sillä, että se olisi minua harmittanut; minulla oli mainio olo kaikin puolin, mutta sitte hän alkoi hokea, että minä olin terve ja että minun ei tarvinnut olla siellä kauempaa. — Minä tietysti tekeydyin vähän nurinpäiseksi välistä, mutta se ei auttanut. Ulos heidän piti minut saada… Ei, se se vasta oli laitos, sanon minä", jatkoi hän, ikäänkuin hän ei koskaan voisi saada kylläänsä sen paikan ylistelemisestä. "Tuskin oli kello kerinnyt lyödä, kun jo ruoka oli pöydällä — ei siinä tarvinnut huolehtia eikä tehdä hituistakaan työtä sen tähden. Ja minä tiesin, että veljeni oli maksanut minun puolestani kolmelta kuukaudelta, ja tiesin, että siihen asti ne eivät voineet sitä minulta ottaa."

Hän vaikeni, vaipuen noihin suloisiin muistoihinsa.

"Sitte olen pari kertaa koettanut uudestaan päästä sinne", jatkoi hän hetken päästä, "mutta se on ollut vallan mahdotonta. Sanovat, että en ole kylliksi hupsu ~~ en likimainkaan."

Hän nauroi viekkaasti ja leikillisesti, hyvin huomattavasti itseään ivaten.

"Koettaisit sen sijaan päästä jonkin kuvalehden toimitukseen — sinä, joka piirrät niin hyvin."

"Äh", sanoi hän irvistäen, "sinne ei koskaan mahdu. Sieltä aina pois laitetaan. Ei, jos vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa, niin saisi asua maalla ja maalata, mitä tahtoisi… Niin, se tahtoo sanoa ei täällä", lisäsi hän, varovaisesti rajottaen lausettaan.

"Eikö Tanska sinua miellytä?"

"Ei. Nyt minä tunnen itseni vieraaksi täällä. Ja sitäpaitsihan täällä ei koskaan oikein lämpene…"

Tässä hän taas pysähtyi, ikäänkuin hän olisi sanonut jotain liian sopimatonta ja rohkeata. Näytti siltä, kuin olisi hänen mielensä tehnyt lisäämään: "Mutta täällä sisällä on muuten oikein hyvä ja lämmin."

Hän alkoi asettaa päällensä vanhaa viittaansa ja otti hatun käteensä.

"Paljon kiitoksia tästä." Hän pudisti kamreerin kättä ja meni pois ulomman huoneen kautta, kumartaen kohtelijaasti konttoristille.

Kohta sen jälkeen tuli tämä sisään kamreerin luo, muutamia paperia kädessään.

"Onko tämä oikein?" kysyi hän.

Kamreeri silmäili paperit läpi.

"On kyllä. Aivan oikein."

Nuori mies viipyi vielä, ikäänkuin epäillen, uskaltaisiko hän vaiko ei.

"Oliko se herra hupsu", sai hän vihdoin sanotuksi.

"Ei, sitä hän ei suinkaan ole. Hiukan kummallinen hän on. Se on taidokas mies, mutta yksi niitä, jotka eivät koskaan pääse eteenpäin maailmassa."

"Onko hänellä…" Konttoristi oli vallan ladattu kysymyksillä, mutta ei uskaltanut päästää niitä esiin.

"Niin hänellä on kykyä, mutta se on aivan yksipuolista. Hän on syventynyt omaansa, joka kuuluu toiseen aikaan eikä meidän. Vanhoihin Rafaelin aikaisempiin aikoihin ja muuhun semmoiseen. Häntä pidettiin kerran lupaavana, mutta sitte hänet unohdettiin, ja nyt ei kukaan häntä kysy."

Konttoristi meni ulos huoneesta miettiväisen näköisenä. Hän ei ollut käsittänyt hitustakaan.

1888.

Rautatievaunussa.

Pehmeänä peitti lumipeite maata, tiheitä hiuteita tuli tanssien alas, ja välistä kiiti tuuliaispää ketojen yli tuprutellen lunta mennessään. Junat liukuivat hiljaa asemalle, vilkas oli liike sähkösanomatoimistossa, ja kiiruhtavia ratapalvelijoita kiiteli edes ja takaisin kiskojen yli. Jokaisen kasvoista saattoi huomata, että jotain tavatonta oli tapahtumaisillaan: näytti tulevan lunta esteeksi asti, ja nyt oli joulunaatto.

Nuori, komeaan talvipukuun puettu tyttö kiiruhti eräälle sivuratojen junista. Hänellä oli pieni matkalaukku kädessään ja hän näytti hyvin levottomalta.

"Neiden olisi parempi jäädä tänne yöksi", sanoi konduktöri, joka jo oli tarttunut oveen sitä sulkeakseen.

"Se on mahdotonta, olen aivan yksin, enkä tunne ainoatakaan ihmistä täällä." Hän hyppäsi ylös vaunuun ja konduktöri paiskasi oven kiinni. Neliskulmaisessa, pehmeäsohvaisessa vaunussa, joka oli näöltään kuin pienoissalonki, istui yksinäinen herra. Hän nousi ja tervehti iloisesti ja tuttavasti. Nuori tyttö punastui kovin, vastasi mitättömillä puheenparsilla hänen vilkkaisiin sanoihinsa, koetti salata hämmennystään teeskennellyllä luontevuudella ja vetäytyi sitte pieneen tyhjään naisten vaunuun, syyttäen väsymystään. Oikean syyn saattoi kuitenkin liiankin hyvin huomata: hänestä tuntui tukalalta tuo välttämätön kahdenkeskenolo, ja helpoittavalta tuntui saada sulkea ovi ja jäädä yksin sydämmentykytyksineen. Herra heittäytyi sohvalle harmistuneen näköisenä, juna vihelsi ja pääsi muutamien nytkäyksien perästä liikkeelle.

Kello ei ollut paljoa yli neljän, mutta hämärässä vaunussa oli jo täytynyt sytyttää lamppu, ja sen häälyvässä valossa vaipui nuori mies noihin tylsiin mietteisiin, jotka tuntuvat olevan omituisia rautatiematkoille.

Koko matkan oli hän pysynyt iloisena, mutta nyt oli hän yht'äkkiä joutunut pahalle tuulelle.

Odotellessaan hän oli uneksinut tuosta notkeasta, hentojäsenisestä pikku olennosta, hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi, että pikajuna oli hänestä tuntunut matelevan kuin simpukka, ja nyt, kuin tyttö oli häntä niin lähellä, nyt oli tuo äskeinen mieli-ala kuni pois puhallettu. Hän oli Tukholmasta lähtiessään varmasti päättänyt, että nyt sen piti tapahtua, mutta hän ei ollut ajatellutkaan, että heidän kesken tarvittaisiin kosimista tai muita mutkia. Sormusten vaihtamiset ja muut semmoiset, senhän he tekisivät ainoastaan muiden ihmisten tähden. Mutta ei sitävarten sanoja tarvittu, että he toisensa ymmärtäisivät. Senhän he jo olivat tehneet aikoja, aikoja sitten. — Niin, siten hänestä oli tuntunut tunti sitte, ja nyt — nyt tuntui siltä, kuin kaikki maailman sanat eivät riittäisi poistamaan sitä vieraantumisen tunnetta, minkä sekunnin ajan teeskentely oli heidän välilleen synnyttänyt.

Ja tuolla sisällä istui tyttö, ja kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät yhtenä ainoana hurjana sekasotkuna. Hänen ainoa selvä ajatuksensa oli hätä siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät, että hän ja tuo herra koko illan olivat matkustaneet yksin tyhjässä rautatievaunussa. Joka asemalla vapisi hän, peläten, että siellä sattuisi olemaan joku tuttu, sillä hän tunsi, että koko hänen ulkomuodossaan oli jotain, joka häntä syyttäisi, poskilla hehkui punaisia täpliä, ja jos hänen tänä hetkenä olisi täytynyt puhua, niin olisi hänen äänensä ollut puoleksi tukehtunut ja hengästynyt.

Myrsky oli kiihtynyt. Näytti siltä, kuin juna tunkeutuisi eteenpäin paksun, valkean savun läpi. Hän oli vallan epätoivoissaan siitä, ett'ei ollut joutunut ensimäiseen junaan.

Aamusella oli ollut oikein kaunis ilma, ja lumi, joka nyt tuprueli kuin hietapilvi erämaassa, oli silloin kepeänä ja tasaisena tasankoa peittänyt. Hän kuuli höyryhevon läähättävän ja maata polkevan, tultiin pehmeään luminietokseen, se kävi yhä pehmeämmäksi ja pehmeämmäksi, lumiaura ei enää voinut pyyhkästä tieltä lumiläjiä. Pelko pani hänen sydämmensä yhä kovemmin sykkimään. Ulkona ei näkynyt muuta kuin tuo tupruava hieno lumipilvi. Nyt juna peräytyi, kimeä vihellys ja sitte eteenpäin taas! Luonnottomasti kiihottunein henkäyksin läähätti höyry, se kuului hermostuneelta, rasitetulta, sitte laimenivat nuo hengähdykset, ja pitenivät pitkiksi huokauksiksi. Yht'äkkiä kaikki hiljeni — aivan haudanhiljaiseksi. Ei nytkähdystäkään enää, ei ääntäkään; joku vihuri vaan välistä lennätti lunta ikkunaruutuja vastaan, niin että ne karahtivat. Hän alkoi pelätä. Tämä ei ollut leikkiä, tämä oli pahinta kaikesta.

Pitemmälti miettimättä tempasi hän oven auki. Hän seisoi sen kapeassa aukeamassa, aivan kalmankalpeana.

"Lumeen tartuttu?" Se oli kaikki, minkä hän sai sanotuksi.

"Siltä näyttää." Nuori mies pamautti ikkunan alas ja huusi konduktöriä.

"Luminietoksessa ollaan", vastasi tämä kysymykseen.

"Saanko tulla ulos?"

Ovi avattiin ja matkustaja tuli ulos tarkastelemaan paikkaa. Vähän ajan päästä tuli hän takaisin.

"Emme pääse hievahtamaankaan paikaltamme", sanoi hän, "veturi on mennyt rikki, mies lähetetään jalkaisin takaisin asemalle, josta lähetetään sähkösanoma Eslöfiin, että lähettäisivät sieltä toisen veturin. Saamme luultavasti istua tässä koko yön, kello on nyt seitsemän."

"Koko yön!" toisti tyttö kauhistuen.

Matkatoveri pyysi, ett'ei hän olisi pahoillaan, sanoi tahtovansa mennä etsimään jotain talonpoikaistaloa, ja lupasi koettaa saada kaikki asiat niin hyvälle kannalle, kuin mahdollista, kunhan vaan hän ei olisi pahoillaan. Oltuaan poissa jokseenkin kauan, tuli hän takaisin. Hän tapasi tytön istumassa sohvannurkassa, hattunsa oli hän pannut ylös verkolle, ja oli niin kalpea, että hän melkein pelkäsi raukan pyörtyvän.

"Pimeä siellä on, ja tuulee kauheasti, ja lumikinokset ovat niin syvät, että polviin asti niihin uppoaa", kertoi hän; "on täällä talo lähellä, mutta sinne ette voi mennä, sillä lumi on liian syvä, ja sitäpaitsi istuu muutamia miehiä siellä tuvassa korttia pelaamassa. Te vaan säikähtyisitte. Ei siis jää muuta neuvoksi, kuin jäädä vaunuun istumaan, niin tekevät toiset. Onhan täällä rauhaisaa ja lämmintä, ei meillä mitään hätää ole."

"Sitten ei muuta neuvoa ole, kuin tyytyä kohtaloonsa", sanoi tyttö soinnuttomalla äänellä. Hän painoi ristiinliitetyt kätensä toista polveansa vasten, asento ja kasvojenilme osoittivat jähmettynyttä epätoivoa, ja hän ei voinut edes itkeä. Sen, joka hänet sellaisena näki, täytyi luulla raskaan, auttamattoman onnettomuuden häntä kohdanneen.

Nuori mies katsahti ympärilleen, pitkä oli väli toiseen sohvaan, ja hän tunsi aivan selvästi, että hänen pitäisi istua vastapäätä häntä ja jokseenkin lähellä. Hän vetäisi sentähden esiin matkalaukkunsa, asetti sen pystyyn ja istuutui sen päälle.

"Onko tämä' todellakin niin vaarallista?" sanoi hän. "Saattaa kyllä tuntua kuivalta viettää joulunaattoa täällä salolla, mutta luulenpa, että voimme tehdä olomme varsin siedettäväksi, jos vaan otamme asiat sellaisina, kuin ne ovat, emmekä siitä huoli, minkälaisia niiden pitäisi olla. Emme parhaalla tahdollammekaan voi täältä päästä. Ja sillä hyvä."

"Mutta mitä ne siellä kotona arvelevat?" Hänen pelästynyt katseensa lisäsi: "ja mitä ihmiset sanovat?"

Mies ymmärsi. Mutta jos maailmassa oli jotain, jota hän kaikesta sielustaan inhosi, niin se oli orjallinen tavan noudattaminen; sentähden kävi hänen mielensä tuskallisen katkeraksi nähdessään tuollaista tuskaa hänen mielestään niin mitättömän asian tähden. Hän tiesi, että tyttö lupautuisi hänelle vaimoksi, minä hetkenä hän vaan sitä pyytäisi, ja tuossa hän nyt istui murtuneena, ikäänkuin tyhjäksi rauenneena ainoastaan sentähden, että hänet oli jätetty hänen kanssaan kahden kesken, ilman tavanmukaisia seurakumppaneja. Hän tiesi, että tytössä oli luonnetta, tiesi, että hän ei ollut tyhjä, eikä pintapuolinen, tiesi, että hänellä oli sellainen pieni rehellinen, rohkea tahto — kaikessa, mikä ei tähän kuulunut. Mutta mitä se auttoi, ett'ei hänellä ollut tuota pelkurimaisuutta luonnostaan, vaan että se oli häneen juurtunut turhantarkan kasvatuksen kautta, kun tuo pelkurimaisuus saattoi levitä hänen sisälliseen olentoonsa, kuten öljytahra leviää kallisarvoiseen vaatteeseen. Tuo vilkuileminen muiden arvosteluun, tuo sairaanomainen pelko se vaikuttaisi turmelevasti koko hänen yksilöisyyteensä, se tukahduttaisi heidän yhdyselämänsä onnen, tulisi heille alituiseksi kiistanaineeksi; niin se saattaisi hänet vielä häntä halveksimaan, sen hän nyt tunsi. Ja kuinka heikko olikaan tuo rakkaus, joka niin vallan vastustelematta antoi tavanmukaisen sopivaisuuden sääntöjen itseään vallita! Tuhannet pienet taimet, jotka turhaan olivat koettaneet tunkeutua päivänpaisteeseen ja keväimeen, kylmäisivät kuoliaaksi.

Surumielisesti ihaillen hän istui ja katsoi noita pyöreähköjä pieniä kasvoja, tuota notkeaa vartaloa, noita käsiä, joiden pehmeät, veltot liikkeet saattoivat kerrassaan hurmata hänet, ainoat kädet maailmassa, joita hänen oli haluttanut suudella, ainoat kädet, joita hän ei ollut voinut koskaan nähdä, tuntematta aavistuksessa niiden hentoja hyväilyjä. Hän tunsi taikauskoisen varmasti, että nämä tunnit langettaisivat tuomion koko heidän tulevan elämänsä yli. Ja tyttö, hän ei voinut mitään muuta ajatella, kuin tuon kahdenkesken olon sopimattomuutta!

Mies kumartui eteenpäin, silmissään lämpimämpi loiste:

"Eikö se sitte ole minkään arvoista, että me niin pitkän ajan päästä taas näemme toisemme, että vihdoinkin olemme saaneet häiritsemättä puhua, vihdoinkin saamme olla aivan kahden, aivan vapaat — me kaksi, ilman mitään häiritsemistä ulkoapäin? Eikö se ole mitään, että on näin kauan ikävöinyt ja niin kiihkeästi, ja että sitte vihdoinkin — —"

Hän pysähtyi. Taas oli tytön kasvoissa jotain, joka jäähdytti häntä, synnyttäen hänessä omituisen pistävän vastenmielisyyden tunteen. Tyttö istui ja katsoi alaspäin. Hänestä tuntui, että hän istui ja odotti varsinaista kosintaa — kylmänä ja teeskentelevänä vielä odottaen jonkinmoista velkasitoumusta häneltä. Niin pian kun hän olisi sanonut tuon sitovan sanan, olisi tyttö muuttunut, kuni taikasauvan kosketuksesta, mutta ei ennen. Sillä hän oli liian hyvin kasvatettu antaakseen sanaakaan, silmäystäkään, ilman täydellistä vakuutta. Taas oli mies näkevinään kuvan heidän tulevasta avioliitostaan. Hän, vaimona, tulisi aina olemaan vastaanottava, passiivinen. Tyynesti — ja kuten oikeudenmukaista omaisuuttaan — ottaisi hän vastaan hänen työnsä, hänen huolenpitonsa, hänen lämpimimmät tunteensa, koko hänen pyrintönsä. Ja mitä hän vastalahjaksi antaisi? Laimean rakkautensa, jota aina olisi rajoittamassa se, mikä "on tapana". Heidän välillään ei olisi mitään heille omituista, mitään vapaata — ainoastaan tuo kulunut jokapäiväisyys. Ei! Hän ei olisi sanova sitä sanaa, jota hän odotti.

"Anna", hän sanoi päättävästi ja nousi seisaalleen, "nyt sinun on valitseminen joko se, mikä on ulkopuolella sinua, tai se, joka kuuluu omaan olentoosi. Minun ei sovi jäädä tänne, siksi menen. Niinhän sinä tahdot? Eikö ole mitään enempää, jota tahtoisit sanoa ennenkuin erotaan, kuin se, mikä nyt on sanottu?"

Tytön katse pysyi maahan luotuna, ja puna nousi hitaasti hänen poskilleen. Mies oli puhunut niin omituisella äänellä, ja sitte oli tuo pieni sinä, joka ei perustunut molemminpuoliseen sopimukseen. Tytön suonet tykkivät hurjimmalla vauhdilla, samalla kuin mitä turhanpäiväisimmät varovaisuuden ajatukset kiitivät hänen aivojensa läpi. Saattoiko tätä pitää kosintana? Olikohan liian pitkälle mentyä, jos hänkin puolestaan sinuttelisi? jokohan hän sillä liian selvästi tunteensa näyttäisi?

Mies naurahti, kovasti ja katkerasti. "Olkoon vaali eduksenne", sanoi hän, "minä lähden vaihtamaan paikkaa jonkun kolmannessa luokassa matkustavan naishenkilön kanssa, niin että voitte toivoa häneltä todistusta siitä, ett'ette ole käyttäytynyt millään lailla sopimattomasti."

Hän kumarsi poislähteäkseen, ja tyttö tunsi veren sydämmeensä syöksähtävän, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Salaman kirkkaudella selvisi hänelle, että tämä oli koetus, jossa hänen täytyi kestää taikka sortua — että tämä oli eroaminen, ja ainiaaksi. Tätä ajatellessa tuntui hänestä, kuin maailma olisi murskaksi mennyt hänen jalkojensa alla.

"Birger!"

Miten kiihkeän hellältä kuuluikaan tuo epävarma, tukahdutettu huudahdus! Mies kääntyi ovella. Tyttö oli noussut seisoalleen, silmät suurina ja tuijottavina, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa näytti yhtyneen tuohon ainoaan katseeseen; kaikki, mikä oli ollut sidottuna, virtasi vapautettuna ja lämpimänä häntä vastaan.

Mies seisoi aivan hiljaa. Ainoastaan hänen kasvojensa ilme muuttui, loisti äärettömästä helpoituksesta, säteili sisällisestä valosta — tuosta entisestä luottavaisesta rakkaudesta. Siis oli tytön persoonallisuus ollut kyllin vahva murtautumaan luonnottomuuden ja teeskentelyn läpi, siis oli se tullut, jota hän oli uneksinut — ilman sanoitta!

Tyttö astui häntä kohden hänen vielä hiljaa seisoessaan, ja kun hän oli tullut häntä aivan lähelle, nosti hän kätensä tuolla pehmeällä, veltolla tavalla, jota hän niin rakasti; ja hän laski ne hänen olkapäilleen.

"Tahdotko antaa minulle anteeksi?" Se oli kaikki, mitä hän sanoi. Ja mies ei vastannut. Hän otti tytön molemmat kädet, nosti ne olkapäiltään ja pani ne vastakkain, hän puristi ne omien käsiensä väliin, ikäänkuin olisi tahtonut puristaa ne vallan olemattomiksi; ja kääntämättä rakastunutta katsettaan hänen katseestaan, nosti hän nuo kädet huulilleen ja suuteli niitä juuri niin, kuin hän aina oli toivonut.

1885.

Kolme.

Tuolla ulkona vinkui tuuli nurkissa, tuprahutti silloin tällöin lunta ylös ja löi sitä ruutua vasten niin, että kurahti kuten heittäessä pieniä kiviä tahi hiekkaa.

Turvevasussa istui Lalla, vanha katekismo polvillaan, mutta hän ei lukenut, istui vaan ja tuijotti hiilokseen, joka kyti suuren perunapadan alla, silloin tällöin työnnältäen sinertävän liekin, joka pehmeänä ja herkkänä kierteli mustissa turpeissa. Niukka oli valo, mikä lähti varjoksettomasta seinälampusta, jonka liian korkealle väännetystä sydämmestä lakkaamatta kohosi kiemurteleva savujuova ylös lakea kohti, mutta etäämpänä varjossa liikkui punaisia heijastuksia kirkkaiksi hangatuissa kupariastioissa.

Lalla oli noin kymmenvuotinen pentu, laiharuumiinen, — pelkkää luuta ja nahkaa.

Hänellä oli kesakoita naamassa, suuri suu ja posket kuopalla. Kasvot olivat vakavat, näytti siltä, kuin ne eivät koskaan voisi nauraa, vanhat ämmänkasvot, jotka tekivät hänet vaihdokkaan näköiseksi. Kaikki tässä liian väleen kasvaneessa olennossa oli rumaa, paitsi pari läpikuultavan harmaata silmää suurine terineen ja mustat kulmakarvat, jotka näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat ne olleet hiilellä vedetyt. Mikä nämä peikonkasvot teki vielä kummemman näköisiksi, oli suorrukkeinen tuhkanharmaa tukka, joka ainoastaan latvoissaan oli hiukan kellertävä, ja joka oli epätasaista ja lyhyttä, kuin vanhan mummon, ja sidottu niskaan pieneksi palmikoksi mustalla villalanganpätkällä.

Lalla oli niitä, joiden syntymisen voisi lukea "kovan onnen kohtauksiin", ja hänestä oli aina tuntunut siltä, kuin hänellä ei olisi ollut oikeutta olla olemassa maailmassa. Hän tiesi, että hän aina oli tiellä, mutta hän koetti sovittaa sen sillä, että oli hiljaa ja ääneti eikä koskaan mitään melua pitänyt.

Leikkitovereja hänellä ei ollut ketään siinä pihassa, työtä hänellä myöskään ei ollut mitään, hän kun oli vielä niin pieni. Ja kouluun oli liian pitkä matka. Mutta piiat opettivat häntä lukemaan piplianhistoriaa ja katekismoa. Muuten hän sai lukea, mitä vaan tahtoi: sanomalehdenpalasia, joita hän löysi, tahi lauluja ja tarinoita, joita palvelusväki toi mukanaan toripäiviltä. Ja kun sadut olivat lopussa, sepitteli hän ne uudestaan omassa päässään; se saattoi tapahtua niin hiljaa, siitä ei kenellekään ihmiselle ollut haittaa.

Siinä hän nyt istui katekismo polvillaan, heilutellen kapeita sääriään, kuluneet puutallukat jalassa, ja katsoa tuijotti tuleen tahi mustaan seinään perunapadan taa. Siitä padasta saattoi, samoin kuin höyrykin, nousta mitä kauniin prinssessa, ja sillä saattoi olla sauva kädessä, jolla se löisi kolmasti tuohon mustaan takanaan olevaan seinään, ja seinä avautuisi, ja siellä sisällä olisi suuri linna valoisine saleineen, ja Lalla näkisi, kuinka siellä sisällä hohtaisi hopeat ja sametit ja kallisarvoiset kynttilät, ja prinssessa saattoi ottaa häntä kädestä, ja he astuisivat linnaan, ja musta seinä sulkeutuisi heidän jälkeensä, ja — — —

Askeleita kuului etehisestä ja joku kopisteli lunta jaloistaan. Tietysti se oli Niilo, joka tuli kotiin metsänhakkuulta salolta. Lalla kuuli hänen puhuvan siellä ulkona Bertan kanssa, ja nyt hän tulisi sisään.

Lalla piti Niitosta. Ensiksikin sen tähden, että Berta hänestä piti ja tuli vielä ystävällisemmäksi ja kiltimmäksi, kun Niilo oli saapuvilla. Ja sitte piti hän hänestä sen vuoksi, että hän aina oli iloinen. Kun ei isäntä eikä emäntä olleet tuvassa, saattoi hän keksiä kaikenmoisia ilveitä, tehdä kaksi ukkoa päähineestä, pistää sormensa niihin ja pitää niitä siten pystyssä, kumarrutella niitä vastakkain, saada ne nyökkäilemään ja tekemään kaikenmoisia lystiä temppuja, ja hän osasi puhua niiden molempien puolesta, eri äänellä kumpaisenkin, ja hän osasi riidellä ja laulella ja minkä mitäkin, aivan niinkuin ukot olisivat sitä tehneet, ja sekä rengit että piiat nauroivat niin, että olivat tikehtyä. Kylkiin koski niin kummallisesti, kun täytyi koettaa olla hiljaa, niin, niitä pakotti niin, että aivan teki mieli huutamaan, eikä ollut muuta neuvoa kuin painaa suutaan molemmin käsin; mutta silloin oli kaikista lystin.

Toripäiviltä toi Niilo aina jotain tuomisia Bertalle, ja usein sai Lalla karamellin tai uuden tarinan. Aina tultiin iloiseksi, kun Niilo palasi; tuntui, kuin olisi ollut tiesi mitä hyvää odotettavissa.

Nyt hän tuli ovesta sisään ja piti sitä auki Bertalle, joka tuli jälestä molempine maitokiuluineen, jotka hän kolisten pani kyökin pöydälle. Hän katsahti Lallaan ja myhäili; ja Niilo katsoi myös Lallaan. Hänellä oli pieni voipytty kainalossa; siinä pytyssä oli hänellä ollut eväsruokansa.

Mitähän heillä oli mielessä? He näyttivät niin veitikkamaisilta molemmat, kyllä niillä jotain oli tekeillä. Olikohan niillä mitä pytyssä?

Lalla tunsi, kuinka hänen korvansa ympäryksiä alkoi varistaa, ja hän ei tiennyt, minne katsoi. Oli niin hauskaa, niin jännittävää, niin hätäisen hauskaa.

Jos hänellä oli pytyssä jotain hänelle! Ei — se ei ollut mahdollista.

Hän häpesi omaa ajatustaan, sitte hän tuli yhä punaisemmaksi, ja hän huomasi että he iskivät silmää ja nauroivat hänelle. Siksi hän otti katekismon käteensä ja oli lukevinaan.

Berta varustautui maitoa siivilöimään, mutta katsahteli yhä vaan
Lallaan.

Niilo läjähytti toisella kädellään pyttyä.

"Mitä luulet mulla täällä olevan?"

Nyt tunsi Lalla punastuvansa aivan tummanpunaiseksi, ja poskissa tuntui tykyttävän. hän vaan loi silmänsä maahan, ikäänkuin häpeissään eikä vastannut.

"No?" kehoitti Niilo.

"En tiedä."

Lalla kuiskasi sen hyvin hiljaa, ja ohut pieni ruumis kääntelihe ja vääntelihe neuvottomasti.

"Luuletko, että se voi olla sinulle?"

Nyt katsoi tyttö ylös, ja noita silmiä nähdessä ei tiennyt, nauraisiko vai itkisi, ne olivat niin juhlallisen vakavat, niin vanhamaisen epäilevät, ja kuitenkin niissä kuvastui kokonainen maailma lapsellisia odotuksia.

Hän näki, että pytyn yli oli sidottu vanha esiliina. Sen sisässä siis täytyi olla jotain. Mutta hän oli vielä vaiti. Se saattoi olla pilaa.

"Niin, sinulle se on. Mutta arvaappas, mitä?"

Harmaat silmät välähtivät ilosta, mutta kasvot pysyivät yhä vakavina.

Hän sujuttautui ylös turvevasusta, mutta jäi seisomaan lieden ääreen.

Berta oli alkanut siivilöidä maitoa. Niilo meni pitkän kyökinpöydän luo ja asetti pytyn sinne.

"No — etkö tahdo tulla katsomaan?"

Lalla viskasi katekismon turvekopsaan ja tuli pöydän luo.

"Ei, arvaahan ensin!"

Niilo piti molemmilla käsillään kiinni esiliinaa, joka kupsahteli ylös ja alas mitä kummallisimmalla tavalla.

"En voi," vastasi kuiskaava ääni, joka värähteli mielenliikutuksesta. Mustavarjoiset silmät kyyneltyivät, kyyneltyivät odotuksesta, ilosta — pelosta, että hänestä kenties pilkkaa tehtiin.

Renki katsoi alas noihin juhlallisiin kasvoihin sydämmellisesti hymyillen. Hän oli nauttinut kyllikseen tuosta sieluntaistelusta ja päästi esiliinan pytystä.

Lalla ei tiennyt, mitä hän teki, mutta hän pani kätensä ristiin, kuten ruokalukua lukiessa.

Pytyn pohjassa istui olento, jonka näkeminen täytti tämän yksinäisen pikku sydämmen sanomattomimmalla hellyydellä ja ilolla. Hän seisoi yhä kädet ristissä ja katsoi vaan. Ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan sellaista! Se oli niin ihmeellistä, ett'ei hän koskaan ollut moista mielessäänkään kuvaillut.

Tuo hieno pieni pää, leveä otsa ja sametinsileä turpa. Nuo suuret silmät, mustat kuin katajan-marjat ja kiiltävämmät niitä — suuret ja kiiltävät — ja tuo tuuhea häntä, pehmeämpi kuin kaikkein pitkäkarvaisimman koiran; ja nuo pienet korvat, joihin tupsut eivät vielä olleet kasvaneet.

Hänen ristiin liittyneet kätensä puristuivat kovasti toisiaan vasten.

Jos se olisi hänen! Jos! — — —

Hän tiesi — hän tunsi ikäänkuin vaistomaisesti — että tämä oli orava. Mutta se ei ollut noin vaan orava ylipäätään. Sillä jos se oli hänen — — — niin, jos se oli hänen — — —

"Kurre", sanoi hän pehmoisesti. Hän tiesi, että se ei voinut olla nimeltään muu kuin Kurre.

Kurre! Hänen Kurrensa!

Sillä oli mitä herttaisimmat nikamaiset pienet kädet, koukkusormiset kuin vanhan ämmän. Hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä ja hypätä kohoksi ja huutaa ihastuksesta. Mutta hän seisoi hiljaa ja katsoi vaan, jäykin silmin, joita peitti kiiltävä kyynelverho, ja punoittavin poskin, joihin kaikki tunteet näyttivät lämpönsä ajavan.

"Tahdotko sinä sen?" sanoi Niilo.

Lalla ei vastannut, hän ei kyennyt kiittämään, mutta hän katsoi ylös noihin tuulen punaisiksi pieksämiin kasvoihin, jotka hymyilivät hänelle. Ja Niilo ymmärsi.

Berta seisoi maitopyttyjensä luona ja myhäili.

Niilo hieralti Lallan liinanharmaata päätä ja niin oli kaupat tehty.
Lallalla oli orava. Orava, joka oli aivan hänen omansa.

Pieni vekkuli oli sidottu rievulla pytyn toiseen korvaan, kuten kahlekoira, niin että voi liikkua vapaasti säilytyspaikassaan. Ja hän näkyi siinä olevan kuin kotonaan. Hän nosti turpansa pystyyn vähän liian uteliaasti ja liikutteli turpakarvojaan. Sitten hän alkoi ujostelematta kuopustella pytyn pohjaa, heiskaroiden tyhjien pähkinänkuorien seassa, kunnes löysi täyden pähkinän; kopeana istuutui hän sitä pyörittelemään ja tarkastelemaan sitä kaikilta puolin. Kun se oli tehty, ryhtyi hän työhön ja alkoi nakertaa koloa.

Ja Kurren nakerrellessa kertoi Niilo, kuinka hän oli löytänyt tuon pikku junkkarin, saanut hänet kiinni ja majoittanut hänet pyttyyn.

"Vinnillä on rikkinäinen lintuhäkki; siinähän voit sitä pitää."

"Kiitoksia", kuiskasi tyttö.

"Berta, lähdetkö lyhtyä näyttämään, niin voimme mennä heti sitä noutamaan", sanoi Niilo.

Ja Berta oli hyvin valmis lähtemään.

Kun he olivat menneet, kapusi Lalla kyynäspäilleen pöydälle, kurotti kaulaansa ja katseli vielä tarkemmin omaisuuttaan. Hän tuskin uskalsi uskoa, että tämä oikein elävä pikku olento oli hänen, aivan hänen omansa.

Tämä oli enemmän kuin sadut, sillä saduissa ei ollut koskaan mitään todellista, ja tätä hän voi aivan käsin koskettaa. Kuinka se mahtoi olla hieno ja sileä. Vielä hienompi kuin kissanpojat. Ja sitte se oli hänen.

Ei kukaan sitä hukuttaisi. Kissanpoikia hukutetaan, mutta ei oravia.

Hän seisoi siinä kuitenkin niin kivettyneen vakavana kaikessa ilossaan. Sillä tämä oli niin uskomatonta. Hän oli niin hätäisen iloinen. Tämä oli liikaa. Se ei ikinä voinut päättyä hyvin. — — — Oi! Mutta jos se voisi! — — — Jos hän voisi saada sen pitää!

Tavallisella juhlallisuudellaan ojensi hän etusormensa ja silitti koetellen oravan otsaa, pystykorvien keskiväliltä.

Kurre kirkasi vihaisesti heikolla pienellä äänellään ja siirtyi nopeasti syrjään, närkästyneenä sellaisesta tunkeilevaisuudesta. Hän oli saanut pähkinäkuoren keskeltä halki, viskannut sen pois, ja syödä mutusteli nyt sydäntä, pyöritellen sitä aika lailla, kuin olisi hän oikea pikku sorvaustaituri.

Lalla oli tuntenut, että se oli hieno, — hienompi kuin hienoin silkki.
Ja lämmin.

Miltähän tuntuisi silittää sen selkää. Hän pisti hitaasti kätensä pyttyyn ja koetti suorittaa tuon tempun. Mutta Kurre käännähti vielä, yhtä nopeasti kuin ensi kerrallakin, ja kieltäytyi närkästyneellä pienellä huudahduksella kaikesta tuollaisesta tuttavallisuudesta.

Kuinka kevyt ja ketterä se oli! Voi kun saisi ottaa sen syliinsä ja silittää sitä!

Lalla pisti vielä kerran alas kätensä ja tarttui sen koko pikku olentoon. Mutta vaikka se oli pieni, tiesi se kuitenkin olla isäntä talossaan, kumartui ja puri tyttöä sormeen, ja tyttö veti häpeissään kätensä pois, ikäänkuin hän olisi saanut ansaitun ojennuksen. Siitä ei tarvinnut olla puhettakaan, kumpi heistä kahdesta tulisi ottamaan isäntävallan.

Lalla tyytyi nyt katselemaan, ja tämän Kurre suvaitsi sallia, alkoi vielä kerran etsiskellä pähkinäkuorten seasta, mutta ei löytynyt mitään. Hän katsahti ylös emäntäänsä, hiukan vaativaisesti, mutta kun tyttö ei yrittänytkään mitään hänelle antamaan, pudisteli hän itseään, niin että kaikki pähkinänkuoret lensivät syrjään, kyyristäytyi aivan kerälle, veti häntänsä korvien yli ja alkoi laittautua maata.

Lalla ei ollut koskaan itsestään ketään suudellut, ei koskaan muita kuin kissanpoikia. Mutta tuota oravaa häntä halutti suudella, — halutti niin hirveästi! Ei se kuitenkaan koskaan tulisi sitä sallimaan. Sen hän kyllä tiesi. Siksi hän vaan seisoi ja katseli.

Kurre makasi — makasi niin makeasti. Aivanhan tuosta saattoi hulluksi tulla, niin herttainen hän oli.

* * * * *

Lallan ensimmäisenä ajatuksena seuraavana aamuna oli Kurre. Se oli sijoitettu siihen rikkinäiseen häkkiin, ja esiliina oli sidottu reijän yli.

Äiti — ei Lallan äiti, sillä Lalla ei tiennyt mitään vanhemmistaan, vaan talonemäntä — äiti oli sanonut, että häkki saisi olla yhdessä tuvan nurkassa.

Ja siellä se oli…

Kurre oli jo valveilla. Hän tanssiskeli yhdessä häkin nurkassa edes ja takaisin samassa paikassa — jonkinmoista yksinkarkeloa.

Aamiaista syödessä istui hänen onnellinen omistajansa ja vilkkuili vaan aarteesensa päin, ja tämä yhä jatkoi tanssiaan…

"Vai olet sinä saanut oravan", sanoi iso-isä.

"Iso-isä" ei ollut Lallan iso-isä. Lalla ei tiennyt, kenelle vanhus oikeastaan oli iso-isä, mutta kaikki siinä talossa nimittivät häntä siksi, ja Lalla muiden mukaan.

Mies oli ollut korpraali. Lalla ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi, mutta hän tiesi, että sentähden oli hänellä niin suuret, harmaat viikset.

Ukolla oli oma kamarinsa ja hyllynsä, jossa oli vanhoja kirjoja, ja toinen hylly, jossa oli vanhoja tupakkapiippuja. Lalla tuli joskus sinne, sillä ukko häntä mielellään piti siellä ja antoi hänen myllöstellä muutamia laatikkoja, joissa oli vanhaa rautaromua, ja antoipa hän sokeriakin.

Oikeastaan Lalla pelkäsi iso-isää. Se oli niin kookas ja harteva, ja tuntui, kuin pieni talo olisi käyskennellyt tuvassa, kun hän sisään tuli. Ja sitte hän niin usein siveli leukaansa, ja se oli täynnä lyhyttä harmaata parransänkeä, joka kahisi, kun hän sitä pyyhälteli, ja Lallan karmi sisua aina sitä kuullessaan. Ja sitte sirahteli häneltä aina tupakanmehua suupielistä, ja kun hän puhui, kuului aina siltä, kuin hän sylkäisisi heti, ja sitä Lalla pelkäsi.

Niin — ja sitte hän pelkäsi, että iso-isä ottaisi hänet polvelleen, sillä ukko haisi väkevältä. Ja sitte oli ukolla pitkävillainen lammasnahkaturkki, harmaalla saralla päällystetty, ja se haisi kuin koira märällä säällä. Ja sitte hävetti häntä se, että ukko niin usein meni kaappiinsa ja joi eräästä pullosta, sillä sille ihmiset nauroivat. Ja sitte häntä hävetti se, että ukko illoin oli niin punainen poskiltaan ja pakisi niin paljon.

Mutta muutoin oli iso-isä kiltti. Ja välistä — varsinkin kun isäntä ja emäntä olivat poissa — saattoi hän kertoa hauskoja tarinoita "Harmaasta kilistä" tahi "Rikkaasta Pekasta ja köyhästä Pekasta". Ja välistä lauloi hän myös lauluja, — kauniita lauluja, niinkuin "Immyt ihanainen hän aamukirkkoon käy" ja muuta semmoista; mutta silloin Lallaa hävetti myös. Sillä ääni kuului vallan särkyneeltä, eikä laulu yhtään tuntunut sujuvan, ja Lalla istui kuin neuloilla, peläten, että ukko huomaisi, kuinka kurjalta tuo hänestä kuului.

Mutta laulut hän oppi.

Oli ainoastaan yksi, jota hän mielellään kuuli iso-isän laulavan, ja se alkoi:

"Neljä hiirtä tanssissa käy,
Ja koko maailma häilyy." —

Sitä hän saattoi kuunnella vaikka kuinka usein. Hänestä oli hauskaa kuulla laulettavan noista hiiristä, ja se kuului niin surumieliseltä ja kauniilta, että silloin hän aina tahtoi polvella istua, ja hänen tietämättään miksi, alkoivat kyyneleet tippua ja hän kätki kasvonsa sadesäähajuiseen sarkaturkkiin ja istui aivan hiljaa.

Kaiken tämän osasi Lalla nyt ulkoa, niin pieni kuin hän olikin. Hän tiesi tarkalleen, kuinka iso-isä puhuisi, kun hänen poskensa tulivat punaisiksi, ja hän tiesi, minkä näköinen hän olisi huomenna, kun hän laihana ja viluisena tuli aamiaispöytään syömään silliä ja perunoita kohmettunein käsin, kuten nyt.

Mutta Kurre, se oli jotain toisenlaista kuin kaikki muu. Se oli jotain, josta saattoi olla oikein iloinen, ja joka ei hävettänyt, kuten iso-isän laulutaito.

Kurre oli väsynyt tanssintaansa, kiipesi häkin kylkeä pitkin ja tonki turvallaan ylisidottua esiliinaa päästäkseen ulos. Hänen mielestään piti siellä olla joku heikko kohta. Ja sellainen siellä olikin, sillä vaate näkyi jo toiselta puolelta alkavan irtautua.

Lallan sydän hyppäsi kurkkuun. Ei kukaan voinut arvata niitä onnettomuuksia, jotka tapahtuisivat, jos tuo rakas hirviö pääsisi irti. Hän oli jo huomannut, että Kurre ei ollut niitä, joita helposti saa järkeensä.

Vihdoinkin noustiin pöydästä, rengit ottivat lakkinsa ja piiat raivasivat pöytää.

"Niilo", kuiskasi Lalla oven luona, painaen vasemmalla kädellään alas
Kurren pientä vastahakoista päätä, "se tunkeutuu minulta ulos."'

"Siihen on laudanpää lyötävä", vastasi Niilo.

"Voi, tee se! Tee se!" kuiskasi Lalla taas, niin hartaasti kuin olisi hän rukoillut henkensä puolesta.

"Minulla ei ole aikaa, ennenkuin päivällisaikaan. Mutta sano iso-isälle."

Iso-isälle! Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan!

Kaikki olivat nyt lähteneet tuvasta, ja iso-isä oli myös mennyt kamariinsa.

Kurren oli onnistunut saada niin suuri reikä, että hänen päänsä oli melkein ulkona. Lalla painoi sen taas takaisin, tukki reiän niin hyvin kuin voi ja juoksi sitte iso-isän luo, joka oli valmis auttamaan ja heti meni pihalle etsimään laudanpäätä.

Lalla kiiruhti jälleen sisään, mutta jo oli onnettomuus tapahtunut. "Äiti" seisoi yksin keskellä lattiaa, huiskien käsillään ja päästäen kovia huutoja. Lalla näki heti kauhistuen, mikä oli hätänä. Kurre oli tunkeutunut ulos ja tanssi nyt kuin mikähän pikku pirulainen emännän selässä, ilkkuen kurkistellen hänen kasvoihinsa milloin toiselta milloin toiselta puolen, kutkuttaen häntä kuin vimmattu tällä rytmillisellä sotatanssillaan. Hän osoitti mitä pirullisinta mieletöntä iloa, nosti korvansa jäykkinä pystyyn, tuijotti suurilla silmillään ja antoi jalkojensa käydä kuin rumpupalikat.

"Kurre! Kurre!" huusi Lalla, mutta siitä se ei ollut millänsäkään.

Silloin syöksi tyttö esiin ja kouristi sitä keskeltä ruumista. Orava huusi ja puri häntä, — aivan luuhun saakka, niin hänestä tuntui — ja veri vuoti sormesta, mutta hän piti sitä vaan kiinni. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että emäntä voisi lyödä sen kuolijaaksi.

Emäntä oli vaipunut penkille ja istui siinä läähättäen.

"Minä — — puh — — minä, joka niin hiiriä pelkään! — — Puh, puh — — ennen ottaisin kolme rottaa päälleni tanssimaan, kuin tuon pienen heittiön. Jos se vaan vielä kerran pääsee irti, niin annan minä Pajaksen ottaa sen. Sen sinä tiedät."

Pajas, se oli talon koira.

Lalla seisoi ja pisti Kurren takaisin häkkiin, huolimatta hänen vastustelemisistaan, ja sitte hän taas sitoi esiliinan reijän yli, vilkaisten epäilevästi, vanhan naisen tavoin, emäntään päin, oliko tällä mitä pahaa mielessä.

"Ja jos vaan annat sen olla hetkenkään enää tuvassa, niin annan minä renkien kulettaa sen takaisin metsään, niin saat sitte käydä sen sieltä hakemassa, jos voit."

Lalla tunsi jähmettynyttä epätoivoa mielettömässä sydämmessään. Hänestä tuntui, että hän voisi vaeltaa ympäri maailman Kurren kanssa, jos niikseen tulisi, — mutta kadottaa hänet? Ei ikinä!

Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta otti häkin syliinsä ja lähti mennä retustamaan sen kanssa, niin että selkä aivan näytti katkeavan. Siten tuli hän pihalle; kauemmaksi hän ei ensi ponnistuksella jaksanut. Siellä istuutui hän seinän viereen, asetti häkin viereensä ja itki. Mutta hän tunsi itsensä niin hyljätyksi, että tuskin kyyneleitäkään lähti, nyyhkytyksiä vaan.

"Voi minun päiviäni! Mikä nyt on hätänä?" sanoi iso-isä, joka tuli laudanpäineen ja nauloineen.

Juttu kerrottiin.

"Pyyhi sinä vaan silmäsi; saat pitää sitä minun luonani."

Siten tuli Kurre muuttamaan iso-isän luo.

* * * * *

Nyt tuli Lallalle hyvät päivät, ja Kurrelle myös. Kurre oli herkkusuinen, — oikein nautinnonhimoinen pikku veitikka. Ja vaihtelevaisuus oli hänelle mieleen. Kun hänellä oli tarjona jotain uutta, silloin hän huusi iloissaan, kellonheleällä äänellä, joka sai hänen hallitsijansa tuntemaan itsensä rikkaaksi kuin joku satujen prinsessoista.

Manteleja Kurre mielellään söi; ne olivat hänestä kaikkein parasta. Niille eivät vertoja vetäneet pähkinät eikä terhot. Mutta vaikeaksi kävi pikku syöttäjälle makupalojen hankkiminen, sillä ne maksoivat rahaa, ja rahoja ei ollut helppo ansaita.

Lalla paimensi hanhia koko kesän viidestäkymmenestä äyristä, hän juoksi portteja availemassa saadakseen jonkun lantin, ja kun emäntä tuli kotiin häistä ja toi makeita kakkusia tuomisiksi, niin ei Lalla koskaan syönyt niitä, mitkä sai: ne säästettiin Kurrelle. Pikku emäntäisellä oli siis elatuksen murhetta kultamurunsa tähden. Mutta mitäpä siitä! Hän oli valmis Kurrensa vuoksi kestämään vaikka mitä. Kurre oli hänen sydämmensä kuningas, hänen prinssinsä, — se saattoi tulla hänen hirmuvaltijaakseen, jos tahtoi.

Lalla pelkäsi häntä, vaikka rakastikin. Sillä nyt, kun Kurre oli tullut suureksi ja täysikasvuiseksi, nyt se saattoi purra vielä kovemmin kuin ennen terävillä hakkuurautahampaillaan.

Iso-isän isosta kädestä Kurre piti; se sulkeutui hänen ympärinsä kuin tilava kotelo; mutta kun Lalla tuli ja tahtoi tarttua häneen pienillä luisevilla sormillaan, silloin hän vihaisesti painoi päänsä alas ja puri. Mutta Lalla ei vihaa pitänyt. Kurre tuli yhä kesymmäksi, ja kyllä se vähitellen oli oppiva hänestä pitämään. — Soihan hän lemmitylleen kaikkea hyvää! Ja olihan Kurre niin iloinen joka kerran, kun hän jonkun suupalan sille vei! Ja olihan se hänen Kurrensa, eikä kukaan voinut sitä häneltä ottaa pois.

Lallaa seurasi tuo hänen suuri, hiljainen ilonsa, minne hän vaan meni, ja hän oli vakuutettu siitä, että Kurre oli onnellinen orava.

Niilolla — joka kaikki konstit osasi — oli myös tapana matkia oravien ääntä.

Hän sai kulkustaan sellaisen nauravan, maiskuttavan äänen, jolla hän sanoi oravien kutsuvan toisiaan metsässä. Ja sen oli Lalla oppinut.

Se olisi jotain Kurrelle! Lalla tahtoi hämmästyttää sitä puhumalla sen omaa kieltä. — Eräänä päivänä hän sitte koetti, ja Kurre vastasi, — vastasi aivan samalla äänellä.

Samassa tuli iso-isä sisään vanhan koulumestarin seurassa, joka välistä tuli totia juomaan ukon kanssa.

"Sitä sinun ei pidä tehdä", sanoi koulumestari nuhdellen, kun Lalla toistamiseen loisteli houkutusäänillään, "sehän on syntiä. Silloinhan se tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi."

Lalla vaikeni äkisti ja katsoi Kurreen. Tämä tömisteli etujalkojansa ja katsoa tuijotti ulos häkistä. Se ei ollut itsensä kaltainen, se ei ollut entinen kesy Kurre. Ja sitte se taas äännähti tuon nauravan, kiihoittavan äännähdyksensä ja nosti päänsä pystyyn metsäneläimen koko hurjalla ilolla, ja jäi kuuntelemaan vastausta, varmana siitä, että se tulisi.

Lalla hiipi hiljaa pois huoneesta. Tuo oravan ilo siitä, että tunsi tuon äänen omakseen, joka ensin oli saanut Lallan niin ylpeäksi, tuotti hänelle nyt vaan tuskaa. Hän oli pettänyt Kurrensa, saattanut ikävöimään metsää ja vapautta.

Ja kun vastausta ei tullut, ja kun Lalla vielä ovessa mennessään kuuli sen maiskuttavan ja kutsuvan ja huutavan heikolla pienellä äänellään, silloin hänestä tuntui, kuin sydän olisi ollut haljeta. Silloin hän käsitti, että Kurrelta puuttui jotain. — Hän tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi — oli koulumestari sanonut. Yksinäiseksi? Hänen Kurrensa! — — Yksinäiseksi kaipauksineen, jota ei olisi pitänyt herättää! Ja siellä hän odotti vielä sykkivin sydämmin, — odotti vastausta toiselta oravalta. Ja sitä vastausta ei koskaan tulisi.

Se tuntui niin katkeralta, niin sanomattoman katkeralta. Kurre parka! Kurre ei ollut onnellinen. Mutta hän tahtoi lohduttaa sitä ja olla niin hyvä, niin hyvä! Ja lopulta se unhottaisi metsän ja muut oravat, joita se ei milloinkaan saisi nähdä.

Sitte tuli talvi, ja Lalla oli niin suuri, että hänen täytyi lähteä kouluun. Nyt hänellä oli vähemmän aikaa leikitellä Kurren kanssa. Iso-isä ja Kurre tulivat sitä paremmiksi ystäviksi. Nyt Lallalla tuskin muulloin kuin iltasilla oli aikaa tulla iso-isän huoneeseen, ja silloin Kurrea jo nukutti, ja jos sitä häiritsi, tuli se kärttyiseksi. Kun Lalla vaan sille sormeaan osotti, suuttui se. Mutta iso-isä sai tehdä sille, mitä tahtoi; hän sai pistää sen povelleen, ja panna sitte turkkinsa napit kiinni, ja siellä saattoi Kurre istua tuntikausia, aivan kuin kotonaan.

Ja sitte kävi vanha koulumestari aina totia juomassa iso-isän kanssa, ja nuo kaksi istuivat pöydän ääressä ja pakinoivat, maistelivat aina laseistaan ja tulivat yhä punaisemmiksi, sillä välin kuin Lalla istui ääneti nurkassa ja ajatteli Kurrea, omaa Kurreansa, joka kaiken aikaa istui turkin sisässä ja makasi.

Ja koulumestari nuuskasi tinarasiastaan ja sanoi, että hänestä olisi pitänyt tulla mainio mies, jos oikeus olisi pysynyt oikeutena, ja että hän oli kirjoittanut isoja kirjoja, mutta ei koskaan ollut saanut niitä painetuiksi, ja että vasta hänen kuoltuaan saataisi nähdä, mitä hän oli ollut.

Ja iso-isä löi pöytään niin, että lasit hyppivät, kirosi ja sanoi:

"Jos olisivat minun lukea antaneet, niin olisi minusta voinut tulla upseeri!"

Mutta Lalla ei tiennyt, mitä se "upseeri" on; eikä hän siitä välittänytkään. Hän vaan ajatteli Kurrea, joka istui siellä turkin alla. Tiesihän, hän että Kurre oli siellä, mutta hän ei voinut sitä nähdä eikä koskea, ja hän oli mustasukkainen syntisessä pikku sydämmessään ja arveli, että iso-isä oli ottanut häneltä Kurren.

Hän tuli yhä äänettömämmäksi ja aremmaksi, ja välistä iso-isä jo aavisti, kuinka asian laita oli.

"Sinunhan se on", sanoi hän silloin, "sehän on sinun oravasi."

Mutta mitä lohdutusta siitä oli? Kurre — jonka hyväksi hän tahtoi työtä tehdä ja säästää — Kurre ei hänestä huolinut, huoli vaan tuosta vanhasta turkista. Niin, se makasikin iso-isän sängyssä öitä, ja Lalla vaan sai olla yksin mieliharmineen!

Iso-isä oli vielä entistään ystävällisempi. Eipä ollut vaikeata olla ystävällinen sen, tuumi Lalla, — jolla oli Kurre!

Iso-isä koetti kaikin tavoin lähestyä häntä, — puheli ja kertoi. Joskus hän sanoi: "nyt olen sepittänyt uuden laulun". Mutta kun hän sen sitte lauloi, kuului se pahemmalta kuin kaikki muut. Eikä Lalla koskaan tahtonut istua sylissä.

Kerran jutteli iso-isä, että hänen isänsä ennen häntä oli ollut tämän talon omistajana, ja hänellä itsellään oli ollut ainoastaan yksi tytär. Kun tämä meni naimisiin, ottivat hän ja hänen miehensä talon haltuunsa ja iso-isä sai vapaan hoidon siinä.

Ukko puhui pienistä lapsenlapsistaan, jotka olivat leikkineet hänen ympärillään ja joista hän niin paljon oli pitänyt. Kun maanviljelys ei alkanut onnistaa tyttärelle ja hänen miehelleen, olivat he päättäneet myydä kaikkityyni ja lähteä Amerikaan. Iso-isä ei tahtonut lähteä mukaan, ja niin olivat he jättäneet hänet vanhalle paikalle, jossa häntä oli elätettävä, ja nyt hän oli kaikkien "iso-isä". Mutta niitä pieniä lapsia hän ei koskaan enää saisi nähdä — suuriahan ne mahtoivat jo ollakin, — ja sitte iso-isä itki.

Se ei tuntunut Lallasta miltään; hän vaan tuumi, että iso-isällä oli
Kurre. Ja iso-isä oli hänen mielestään häijy vanha mies.

Sunnuntaisin, kun Lalla oli koulusta vapaa, tahtoi iso-isä häntä huvitella. Silloin hän otti Kurren häkistä, piteli sitä etukäpälistä ikäänkuin pienistä käsistä ja tanssitti sitä pöydällä, tahi antoi sen sukeltaa taskuihinsa tupakkia varastamaan. Ja iso-isä sai tehdä Kurrelle, mitä tahtoi, ja Kurre oli onnellinen ja kiltti; mutta jos Lalla sormeaankaan osotti, niin se huusi.

Lalla inhosi iso-isää.

Keväämpänä alkoi iso-isä valittaa, että Kurrella oli ajos ohimon pielessä, mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään. Harvoin hän nykyään kävi Kurren ja iso-isän luona: ne saivat itse pitää huolen itsestään. Eikä hän siitä välittänyt, mitä Kurre söi tai oli syömättä.

Mutta sitten eräänä aamuna kesäkuun alussa tuli iso-isä Lallan luo tupaan. Lalla istui yksin ja kuori perunoita paistettavaksi.

"Lalla", sanoi ukko ja väänsi kasvonsa moneen irvistykseen, "Lalla, —
Kurre on kuollut."

Nyt Lalla ymmärsi, että ukko itki, ja että hän sentähden niin irvisteli.

"Hän kuoli tänä yönä", jatkoi ukko. — "Hän makaa häkissään, — — pää on aivan pöheissä."

Ja ukko nyyhkytti.

Mutta Lalla ei tuntenut säälivänsä ukkoa eikä surevansa Kurrea. Kun iso-isä kysyi, hautaisivatko he kahden hänet iltapäivällä, vastasi hän kuitenkin myöntävästi.

Koulun loputtua kohtasi iso-isä Lallaa pihassa.

"Minä olen sepittänyt laulun Kurresta", sanoi hän.

Mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään.

Ja sitte menivät he kahden ja hautasivat Kurren puutarhaan, ja se oli kääritty valkoiseen nenäliinaan, jonka iso-isä uhrasi…

Lalla ei itkenyt. Hän oli jo päässyt niin pitkälle elämänkokemuksessa, että hän tiesi sen olevan turhaa. Ja sitte — — kolme, siinä on aina yksi liikaa.

1887.

Ludde.

Kun Ludde oli pienenä ja kävi koltissa ja kun Ludde kasvoi, silloin oli hän juuri sellainen, kuin hänen mammansa toivoi ja juuri sellainen, että kaikki muut mammat sanoivat pahankurisille pikku pojilleen, niin pian kuin ne tekivät tepposiaan: "Katsoppas Luddea! Ludde ei koskaan tee niin."

Ei, Ludde ei koskaan tehnyt mitään. Kotona hän ei koskaan mylläköinyt, ei koskaan ollut vallaton eikä koskaan tottelematon. Kun rouvia tuli hänen äitinsä luo, saattoi hän istua tuntikausia korkeajalkaisella tuolilla heiluttelematta edes jalkojaan, kuten kaikki muut pienet pojat tekivät. Ludde istui aivan hiljaa, pyöreäposkinen naama lauhkeasti ja hyvänsävyisesti hymyilevänä, tosin välistä nukkumaisillaan, mutta aina yhtä hymyilevänä ja hyvänä, silloinkin kun pää nyökähtäen painui rinnalle taikka retkahti taaksepäin, ikäänkuin pieni kaula olisi ollut katketa.

Kun Ludde silloin aukasi vaaleansiniset silmänsä, saattoi hän kyllä nähdä mammain nykivän toisiaan ja hymyilevän niin ihailevan näköisinä, että Ludden sydän paisui ilosta, ja hän päätti aina olla yhtä kiltti.

Hänen mammansa oli onnellinen ja ylpeä. Hänellä ei ollut mitään muuta maailmassa kuin Ludde, mutta tämä poikapa olikin hänen kallein aarteensa.

Hänellä ei ollut koskaan, ei yöllä eikä päivällä, ainoatakaan ajatusta, joka ei jollain tavalla koskenut Luddea; ja enimmän hän ajatteli sitä, kuinka hän voisi varjella poikansa tältä maailmalta ja sen pahuudelta.

Hän oli papin leski, eli eräässä kylässä ja oli kuullut paljon pahaa kaupungin kouluista. Kansakoulukin tuntui hänestä epäilyttävältä; hän pelkäsi, että se voisi vahingollisesti vaikuttaa hänen "omaan Luddeensa", ja siksi hän antoi siivon pastori Vallergrenin ottaa toimekseen hänen kasvatuksensa. Siivo pastori Vallergren oli kiintynyt tuohon lapsi kultaan niin arvaamattoman suuressa määrin, että hän antoi Luddelle opetusta melkein ilmaiseksi.

Kun Ludde oli ripille päässyt, alkoivat maailmanmieliset, ymmärtämättömät ihmiset puhua, että hänen pitäisi lähteä ulos maailmaan ryhtyäkseen johonkin tosi työhön elatuksensa hankkimiseksi. Mutta mamma mietiskeli yöt ja päivät jotain keinoa, miten voisi antaa Ludden ansaita leipänsä tarvitsematta kuitenkaan laskea häntä luotaan. Huono seura saattoi muutoin helposti hävittää kaikki, minkä hänen kasvatuksensa oli aikaansaanut.

Hän otti kaiken leskieläkkeensä säästöpankista, perusti pienen kaupan ja otti Ludden kauppakumppanikseen.

Kauppa ei käynyt huonosti; säästäväisyys, joka meni melkein liiallisuuksiin, teki heille mahdolliseksi panna vuosittain jotain pankkiinkin, ja joka kolmastoista vuosi tuli summa kaksinkertaiseksi pelkkien korkojensa kautta, seikka, jota Ludden mamma ei koskaan lakannut pitämästä ihmeenä, erityisenä Jumalan armona, kiltin Ludden hyväksi. Päästyään neljänkymmenen vuoden ikään, voisi Ludde mennä naimisiinkin, jos hän valitsisi ymmärtäväisen ja säästäväisen tytön, jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia.

Alussa, kun Ludde oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hänellä pari kertaa ollut mielettömiä naimatuumia; ja pari kertaa oli sattunut olemaan hävyttömiä palvelustyttöjä, jotka olivat virittäneet verkkoja Ludden alhaisemmille vieteille, mutta hänen äitinsä oli sanomattomaksi ilokseen aina huomannut sen ajoissa ja onnistunut suojelemaan pojan kaikista kiusauksista.

Nyt ei ollut sitä palvelustyttöä maailmassa, joka olisi voinut tulla vaaralliseksi Luddelle, sillä nyt hän tiesi, että hän voisi mennä naimisiin minä päivänä hyvänsä, kun hän vaan saisi sen toimeen ja kun vaan löytäisi jonkun, joka soveltuisi hänelle ja jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia. Noin 15 vuotta sitte oli kylässä ollut useampia, jotka kyllä olisivat voineet soveltua, vaikka ne mahdollisesti olivat vähän vaativaisempia kuin Ludde ja kumpp. pitivät varojensa mukaisena. Kuitenkaan ei kukaan ollut tahtonut odottaa niin kauvan, kunnes korko oli kyllin monta kertaa kasvanut pääoman suuruiseksi. Ne olivat menneet naimisiin toinen toisensa perästä ja saaneet lapsia, jotka nyt alkoivat olla naima-ijässä; taikka olivat ne sokeasti heittäytyneet maailmaan, Ludden suureksi kauhistukseksi, ja hankkineet itselleen työtä omin neuvoin.

Ludde oli oikein pahoillaan siitä, ett'ei nyt enää ollut ketään jälellä. Hänestä jo alkoi vähän tuntua siltä, että hän oli sulkasatoinen ja yksinäinen lintu. Mamma saattoi tuntikaudet istua ja nukkua nojatuolissaan, ja silmälasit soluivat yhä alemmaksi ohutta, terävää nenävartta, kunnes ne vihdoin kokonaan tipahtivat hänen polvilleen. Hän tuli myös yhä säästäväisemmäksi, ja joka ropo kävi hänelle rakkaammaksi, mitä enemmän pääoma kasvoi; ja Ludden suureksi murheeksi alkoi ruoka huonontua; usein se oli kypsymätön ja usein palanut.

Eräänä päivänä, kun perunat taas olivat karisseet veitsellä leikatessa ja velliä oli ollut mahdoton niellä, vaikka mamma sitä oikein hyväksi kehui, käytti Ludde hyväkseen mamman puolipäiväettonetta, pujahti leipuriin ja osti 25 äyrillä vehnäleipää, jonka söi verhonsa takana puodissaan.

Tämä hänen myönnytyksensä olentonsa luontopuolelle ei jäänyt seurauksitta: kohta ei mennyt päivääkään, niin ett'ei hän olisi mässännyt 25 äyrin edestä vehnäleipää, ja olipa päiviä, jolloin se ei riittänyt hänen himoansa tyydyttämään — jolloin kokonaista 50 äyriä meni menojaan. Mutta nämät leipuripuodissa mässäämiset lihottivat häntä tuntuvasti; ja lopulta hän niiden vaikutuksesta paisui pyöreäksi ja pulleaksi kuin skoonelainen limppu.

Koska Ludde oli papinpoika, täytyi hänen varovaisesti valita tuttavansa. Ei ollut sopivaa, että hän seurusteli kylän käsityöläisten ja nuorempien liikemiesten kanssa. Hänen piti valita seurapiirinsä säätynsä mukaan, arveli mamma, sillä aina täytyy pysyä pystyssä. Se on velvollisuus itseään kohtaan.

Mutta tässä kuivassa, köyhässä seudussa ei ollut ketään muita Ludden säädystä kuin pappi, ja pappilassa pidettiin senkinlaista miestä, kuin Ludde oli, liian maailmanmielisenä — joka osoittaa, ett'ei kukaan koskaan saavuta täydellisyyttä toisten silmissä.

Kylän läheisyydessä oli kuitenkin suurehko maakartano, jonka omistaja oli noin Ludden ikäinen mies. Hän oli leski ja hänellä oli yksi ainoa tytär, joka aina aikaisimmasta lapsuudestaan oli viettänyt jonkinmoista nomadi-elämää erään naimattoman tädin kanssa. Tyttö — Malvina hän oli nimeltään — oli kadottanut äitinsä heti maailmaan tultuaan, ja tuo täti oli ollut hänelle äidin sijaisena.

Joku aika sitte oli kuitenkin Amor pistänyt nuolensa tuon vanhan neidon sydämmeen; hän oli mennyt kihloihin erään lesken kanssa, jolla oli puoli tivua lapsia ja joka helposti arvattavista syistä ei toivonut itselleen enempää. Siksi täytyi Malvinan raskaalla sydämmellä palata isän lieden luo.

Hän ei valitettavasti ollut koskaan ollut mikään esikuva, ja täti oli aina tehnyt minkä vaan voi, pilatakseen häntä. Hänen kasvatuksensa oli jonkinmoista mosaikkia, hän oli käynyt milloin yhdessä koulussa, milloin toisessa, tuoden mukanaan uusia kujeita, minne vaan tuli, ja ahkerasti koettaen oppia ne vanhat, joissa hän ei ennen ollut ollut mukana.

Maalla hän oli harvoin ollut. Mielessään hän kuvaili maaseutua etupäässä epämääräiseksi vapauden kotopaikaksi, missä pitäisi sopia tehdä mitä tahansa saamatta siitä nuhteita.

Oli sunnuntain iltapäivä heti joulun jälkeen. Malvina oli ollut ulkona kävelemässä ja tuli kotiin kyökin kautta. Hän kuuli ääniä sisältä arkihuoneesta.

"Ken siellä on?" kysyi hän emännöitsijältä, avaten silmänsä seljälleen.

"Ludde", kuului lakoninen vastaus.

"Ludde? Ken se on?"

"No, nyt minä vasta. Ettekö häntä tunne?"

"En."

"Paikkakunnan ainoa nuori herra, tiedän mä. Koettakaapas häntä miellyttää", ilvehti vanhus.

Malvina keikahutti niskaansa.

"Hah! Koettaa miellyttää" — sanoi hän halveksivasti kääntäen selkänsä ja joi vettä kauhasta, salatakseen punastumistaan.

Paikkakunnan ainoa nuori herra! Oli ainakin mahdollista, että tuo voisi rakastua häneen. Ja sitä mahdollisuutta ajatellessaan sai Malvina hirveän sydämmentykytyksen, sillä asiain laita oli niin, että hänellä oli arka kohta, salainen häpeä peitettävä: hänellä ei ollut koskaan ollut ihailijaa. Ja hän oli jo täyttämäisillään kuusitoista vuotta! Hänellä oli aina ollut niin hirveän huono onni. Vanhemmat tytöt olivat aina kaapanneet kaikki saatavissa olleet kimnasistit ja ylioppilaat, ja Malvina oli ollut liian ylpeä, tyytyäkseen pikku poikiin.

Hän seisoi ja joi kulauksen toisensa perästä kauhasta, samalla kuin hän sanomattomaksi harmikseen tunsi, kuinka hänen kasvoissaan tykytti ja kuinka niitä poltteli, niin että kuumuus tuntui korvan lehtiin saakka. Hän tajusi hämärästi, että emännöitsijän piti voida nähdä, kuinka veripunaiset ne olivat, ja että oli joutavaa seisoa siinä selin.

Mitä hän olisikaan antanut, että olisi tänä hetkenä ollut kalpea ja hoikka, oikein kalpea, niinkuin olisi hän juonut etikkaa kymmenen vuotta, ja oikein hoikka ja ryhdiltään kuin viivain! Mutta hän tiesi, että hän oli pyylevä ja pyöreä ja punaposkinen, ja vaikka hän ei olisi tiennytkään, niin pysyi hän siltä pyylevänä ja punaisena.

"No, koska siellä on vieraita, niin menen minä ulos vähäksi aikaa vielä", sanoi hän ja asettui kyökin oveen pihalle päin. "Jääkö hän tänne iltaan saakka?"

"Jää, jää varmaan. Hän on pahin yökyöpeli kuin olla voi, eikä koskaan tiedä mennä kotiinsa."

Malvina hyppäsi kyökin kynnykseltä alas pihaan. Niin intressantia! Nuori herra, joka oli yökyöpeli, eikä koskaan tiennyt mennä kotiinsa, se kai oli jotain hänelle. Häntä kun inhotti se, että hänet ajettiin sänkyyn kello yhdeksän iltaisin. Hän olisi tahtonut antaa uskomattoman paljon, saadakseen tietää, mikä mies tuo vieras oli, mutta hän ei uskaltanut kysyä. Ja minkänäköinen Ludde oli! "Nuori herra", noilla sanoilla oli kaupungissa vallan omituinen kaiku; Malvinan mielestä ne merkitsivät jotain keikarimaista ja hienoa. Sadat vaihtelevat ajatukset lensivät hänen päänsä läpi, kun hän kulki pitkin yksinäistä tietä, saadakseen poskensa jäähtymään kylmässä talvi-ilmassa. Mutta se ei onnistunut; hän tunsi kuinka ne hehkuivat. Eikähän se ollut niin kummaa. Täällä hän vihdoinkin, ensi kerran, saisi koettaa onneaan, ilman että suuret tytöt olisivat hänellä kilpailijoina.

Sittenkun hän aivan hyödyttä oli kulkenut neljännestunnin ja hautonutkin kasvojaan lumella ilman muuta seurausta, kuin että ne tulivat, jos mahdollista, vieläkin kuumemmiksi, juolahti hänelle vihdoin mieleen, että suurten tyttöjen oli tapana peseytyä lämpimällä vedellä, milloin olivat palavoissaan — ja hänen sydämmensä heti keventyi.

Muutamia minuuttia sen jälkeen oli hän taas kyökissä.

"Minä mielelläni tahtoisin lämmintä vettä Callalleni."

"Tehkää hyvin; tuossa sitä on säiliössä."

Hetken päästä tuli hän sisään arkihuoneeseen ja nopea silmäys lensi sohvaa kohden, jossa isä ja vieras istuivat, kumpikin kulmassaan.

Hän oli vertaillut kaikkia kenkiään ottaakseen ne, joissa oli korkeimmat kannat, hän oli koettanut korottua suurimpaan mahdolliseen pituuteen ja kuristautua pienimpään mahdolliseen leveyteen. Ja tuossa hän istui — Ludde! Pyöreä vehnätaikinanaama, kasvojen ilme niin viaton kuin siilattu maito ja pienet porsaansilmät, joista loisti kokonainen maailma tyytyväisyyttä; pöhistyneet, punaiset kädet ja paksut, paisuneet sormet hajallaan polvia vasten.

Malvinaa ei naurattanut; hän olisi tahtonut lyödä jotakin: emännöitsijää, Luddea tahi ketä tahansa.

"Tyttäreni", esitteli isä huolimattomasti. Ludde nousi ylös ja kumarsi odottamattoman kohtelijaasti ja Malvina vastasi ylpeästi päätään nyökäyttäen. Ludden pienistä porsaansilmistä välähti jotain ihailuntapaista, ja tuo vaikutti sovittavasti nuoren neidin mielialaan. Hän tunsi heti, että Ludde aina käsittäisi hänen avunsa paremmin kuin isä ja tuo vanha emännöitsijä.

Herroilla oli pieni totipöytä edessään ja he puhaltelivat savuja pitkistä piipuistaan. Keskustelu taukosi vähän väliä, ja siinä he molemmat istuivat, kumpikin nurkassaan, vedellen miettiväisesti pitkiä savuja. Välistä he kohottivat lasiaan ja sanoivat: "malja!"

Malvina oli kokonaan itsekseen ja omiin mietteihinsä jätettynä. Hän istui toinen jalka allensa tuolille nostettuna ja tuijotti ulos pihalle, missä ohut kalvo vetäytyi vesilätäkköjen ylitse. Ludde katseli häntä yhtä mittaa hiljaisesti maidonhaaleasti hymyillen, jolla tavalla hän 40 vuotta sitte voitti kaikkien mammojen sydämmet. Hänen nyt pyöreään naamaansa liian hyvin peittyneet silmät loistivat mietiskelevästä tyytyväisyydestä, ikäänkuin tää maailma olisi taivaanvaltakunta ja se, mitä hän nyt katseli, sanomattoman hauskaa ja ihmeteltävää. Tuo hiljainen arvonanto ei ollut vaikuttamatta Malvinaan. Hän tunsi itsensä etevämmäksi heistä kahdesta. Hänen ennen niin tulipunainen värinsä oli haihtunut ja hänen pulskat poskensa eivät enää olleet enemmän kuin tavallisesti omenanpunaiset. Ludden säveästä katseesta ei suinkaan tarvinnut punastua.

Sillävälin meni isä ulos tehdäkseen iltakiertonsa pihassa, ja Malvinan sydän alkoi tykkiä vähän nopeammin. Hän oli lukenut Marlittin romaneja ja tiesi siis, että neljissäkymmenissä olevat herrat rakastuvat nuoriin tyttöihin.

Kun vaan Ludde tahtoisi nähdä, että hän ei todellakaan ollut koulutyttö, vaan että varsin hyvin saattoi häneen rakastua ja kosia häntä ja saada rukkaset! Ludde oli pannut piipun pois ja liittänyt sormensa ristiin pyöreän vatsansa yli, jota koristi kultavitjat niin punaiset, ett'ei edes Malvinakaan niitä kullaksi luullut.

"Voi, nyt siellä jäätää", sanoi Malvina naurahtaen hermostuneesti ja koulutytön tapaisesti.

"Onko neiti siitä iloinen?" kysyi vehnätaikinamies.

"Olen, sillä sitte saa luistella."

Täten oli puhelu päässyt alkuun. Ludde puheli kuten pienen lapsen kanssa, jonka leikkien täytyy olla puhelun aineena, mutta samalla hän näytti koettavan miellyttää, ja hänen käytöksessään oli jotain kunnioittavaista, joka saattoi Malvinan hyvinkin korkealle arvostelemaan Ludden savoir vivre'ä ja synnytti hänessä erittäin suloisen tunteen siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.

Vähitellen sai hän sitte ilmaistuksi Luddelle, että hänellä oli kauhean ikävä tavallisesti, että hän mielellään kävi kutsuissa ja että hänestä oli hirveän hauskaa ajaa kilpareessä. Ja näitä ilmoitellessaan oli hän puoleksi olevinaan kyllästynyt daami, joka jo oli saanut kytimät kyllänsä tämän maailman suloisuuksista, mutta joka ei voinut olla ilman niitä.

Kun isä tuli sisään, tuntui, kuin hän olisi jälleen kutistunut koulutytön vähäpätöisyyteensä.

Illallisen jälkeen herrat taas ottivat esille pitkät piippunsa; mutta todit eivät enää olleet elähyttämässä ja puhelu kävi vielä hitaammin kuin ennen. Ludden silmät kapenivat pieniksi juoviksi ja viimein ne sulkeutuivat kokonaan; Ludde nukkui, leuka rintaa vasten, suu hymyssä ja piippu kädessä, aivan samalla tavalla kuin hänen valveilla ollessaan. Hän oli näöltään kuin kylläinen ja uninen lapsi, joka hiljaisesti iloitsee siitä, ett'ei tarvitse mennä maata. Ludde ei voinut muuta kuin hymyillä; hänhän oli aina ollut mamman kiltti poika.

Mutta Malvina oli äkeissään. Hänen olisi tehnyt mieli antaa tuolle herralle aika löylyn, niin että hän säpsähtäisi nukuksista ja vetäisisi pois hymyilynsä, kuten erehdyksestä nostetun lipun; hänen olisi tehnyt mieli itkeä harmista sellaisen ihmisen tähden, mutta hän ei voinut tehdä kumpaakaan. Hänen isänsä istui tuossa tyynenä ja levollisena, veteli savuja piipustaan ja seurasi silmillään kiemuroita, ikäänkuin hän olisi ollut yksin huoneessa ja ikäänkuin Ludden viaton uni ei olisi ollut mitään harmittavaa.

Malvina nousi hieman ynseänä, meni pimeään huoneeseen, jonne ovi oli auki, ja heittäytyi suin päin sohvalle epätoivoissaan tämän maailman kurjuudesta. — Sinne nukkui hänkin.

Noin tunti sen jälkeen kuuli hän jalkojen raapinaa arkihuoneesta. Hän kavahti istualleen ja pyyhki hiukset korviltaan. Hänen oli vähän vaikea päästä selville, missä hän oli. Silloin hän kuuli hyvänluontoisen äänen sanovan ikäänkuin hymyn läpi: "Mutta pitäisihän minun sanoa hyvää yötä neidille."

Malvina meni heti ulos. Häntä ei tosiaankaan saisi kohdella kuin lasta, joka menee maata ennenkuin suuret, ja joka ei voi pysyä ylhäällä.

Hän tuli ulos ovelle, räpyttäen silmiään tulen valoa vastaan ja hiukset pörhöllään.

"Hyvää yötä, neiti", sanoi Ludde ja ojensi hänelle kätensä kohtelijaasti kumartaen. "Kiitoksia oikein hauskasta illasta. Toivon, että tavataan useammin."

* * * * *

Muutamia päiviä kului niin, ett'ei Malvina nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa paitsi isäänsä ja talon palvelusväkeä. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen että oli jotain, jota hänen välttämättömästi täytyi käydä ostamassa Ludden puodista, ja hän meni kylään, joka oli noin kahdenkymmenen minutin matkan päässä hänen isänsä talosta.

Ludde tuli heti esiin piilopaikastaan tiskin takaa, jonne hän varjoksella oli erottanut itselleen nurkan, johon mahtui nojatuoli ja pieni pöytä. Tämä oli hänen pyhä paikkansa ja täällä hän vietti vehnäleipähummailuaan.

Hän hymyili yhtä astetta lämpimämmin ja ystävällisemmin kuin tavallisesti, kiitti viimeisestä ja mittasi paarrenauhat erittäin kohteliaalla tavalla.

Sitte hän kysyi, eikö neitiä haluttanut tulla sisään tervehtimään hänen äitiään. Kyllä, kyllä neitiä halutti. Ludde nosti tiskin luukkua ja näytti hänelle tien.

Siellä istui kuiva ja keltainen vanha rouva nojatuolissa ja luki paksua, nitomatonta kirjaa, joka näytti hyvin kuluneelta ja jonka hän oli kääntänyt nurin, voidakseen pitää lehdet koossa. Vanha rouva pani kirjansa pöydälle ja silmälasinsa kirjan päälle, meni Malvinaa vastaan, ojensi hänelle kätensä, niiasi ja sanoi olevansa iloinen, kun sai tutustua Malvinaan. Ja Malvina tunsi ylpeänä, että tarvitsi vaan tulla sivistyneitten pariin, tullakseen kohdelluksi kuin täysikasvuinen nainen. Täällä ei ollut kukaan nähnyt häntä lyhyissä hameissa … tuntui oikein suloiselta, kun ei ollut pappaa eikä emännöitsijää mukana, pappa kun oli niin sietämättömän levollinen, niinkuin ei ketään muuta ihmistä maailmassa olisikaan, ja emännöitsijä niin hyväluontoisen pilkallinen, johon ei koskaan kannattanut suuttua.

Vanha rouva näytti olevan hyvin iloissaan Malvinan käynnistä, sanoi, että täällä maalla ei ollut kenen kanssa seurustella, vaan täytyi vaan turvautua "kirjastoonsa" — tätä sanoessaan hän osoitti tuota paksua kirjaa. Hän nyt niin suuresti rakasti lukemista. — Niin, sitä Malvinakin rakasti. Siten heille tuli puheeksi kirjallisuus. Vanha rouva oli parhaallaan lukemassa Maria Sofia Schwartzia, mutta Malvina sanoi mieluummin lukevansa Marlittia ja Molly Bavnia.

Sitte pyysi rouva saada tarjota kupin kahvia, ja Malvina sai istuutua vanhaan vitsatuoliin, jossa oli syvä, istumisesta painunut kuoppa keskellä. Vanha rouva työnsi itse pallin hänen jalkojensa alle, ikäänkuin Malvina olisi ollut ylhäinen nainen, jota piti kunnioittaa.

Rouva puhui paljon hitain, sievistellyin lausein; ja Luddea mainitessaan hän joka kerran sanoi: "poikani Ludvig".

Malvina istui ja nautti. Hän tunsi sanomatonta mielihyvää, hän nojasi taapäin narisevassa vanhassa vitsatuolissa, kuunteli hiilien rätinää rautauunissa ja kuunteli ystävällisen tarkkaavaisena rouvan kertomuksia ja pakinaa siitä, kuinka hän oli ollut nuori ja elänyt kaupungissa ja ollut tanssijaisissa; ja rouvan äidistä ja hänen äidinäidistään, joka oli ollut kauppaneuvoksetar ja niin rikas ja hieno ja saanut oman talon miehensä jälkeen ja ollut niin ankara lapsenlapsilleen. Koko ajan liikkui hidas mummo huoneessa totutulla varovaisuudella, joka johtui siitä, että huone oli hyvin kapea ja että kaikki hyllyt ja pöydät ja kaapit ja ikkunalaudat olivat täynnä vanhoja posliinikaluja: koiria ja vaaseja ja munia ja säästölippaita, kaikkea, mitä voi kerätä vanhasta talosta kaunoälytön vanha nainen, joka ei koskaan raski viskata pois mitään. Mutta tämä kaikki huvitti Malvinaa ja hän seurasi tarkkaavasti vanhuksen liikkeitä, kun tämä poimi esiin kuppia vanhasta, punaiseksi maalatusta kaapista, sokeria vinosta ja narisevasta piironginlaatikosta ja kermaa talletuspaikasta, joka näytti pieneltä, mustalta loukolta, johon mörkö voisi piiloutua. Malvina vastasi niin järkevästi ja vakavasti kaikkeen, ja koko ajan tepasteli Ludde ulos ja sisään puodin ja tuon pienen huoneen väliä, nauttien oudosta hauskuudesta, samalla kun hän hoiti kauppaansa.

Jo oli hämärä, ennenkuin Malvina ajatteli kotiin lähtöä. Hänellä oli mitä varmin tunne siitä, ett'ei kukaan hetkeäkään ollut pitänyt häntä lapsellisena; ja niin mainion hauska oli olla aikaihmisenä ja passattavana. Vanha rouva tarjoutui katsomaan puotia, että Ludde saisi saattaa neiden kotiin. Ja Ludde pukeutui.

Kun he tulivat ulos, oli hyvin kylmä, ja pyöränjäljissä oleva jää pirstautui pieniksi hienoiksi tähdiksi, niinkuin ohut kilisevä lasi heidän jalkojensa alla.

Se kuului niin lystiltä, ja Malvinalle tuli hirveä halu keksiä jotain kepposta, mitä hyvänsä. Hän vilkasi nopeasti Luddeen, mutta tämä ei näyttänyt ollenkaan halukkaalta sellaiseen; hän vaan kulki ja hymyili hiljaa, tavalliseen tapaansa, ikään kuin juuri tämä olisi parasta kaikesta, mitä ajatella voi, nimittäin saada näin astua Malvinan vieressä tiellä. Hän astua juntusti eteenpäin, hitaasti ja tyynesti ja tanakasti, vatsa ulospäin, ikäänkuin hän olisi kantanut jotain edessään.

"Ettekö luistele?" kysyi Malvina vihdoin, menetettyään kaiken toivon voida vietellä Luddea johonkin ilveeseen.

"E-en", sanoi Ludde ja hymyili vielä kirkkaammin kuin muulloin; "mutta luulen kyllä, että osaan vielä luikua laskea."

* * * * *

Oltiin joulun ja uudenvuoden välillä, ja kun ihmiset nyt olivat ostaneet sekä kalaa että kyntteliä ja riisiryyniä, niin ei Luddella ollut paljoa tekemistä puodissa. Hän sai loikoa päivät pitkät nahkasohvallaan, polttaa piippua ja lukea romaaneja, kunnes kirja pudota puksahti lattialle ja Ludde heräsi.

Malvina oli käynyt ostamassa pientä tavaraa pari kertaa ja molemmilla kerroilla oli hänet kutsuttu sisään kahville. Mammalta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka Ludden mieli oli kiintynyt Malvinaan. Hän näytti vallan erilaiselta, kun Malvina oli siellä, — aivan sellaiselta kuin lapsena ollessaan, kun hän sai uudet vaatteet.

"Mamma", sanoi hän eräänä päivänä (ja hän hymyili niin, että ääntäminen kävi vallan sammaltavaksi, sillä Luddelta oli pari hammasta poissa), "eikö mamman mielestä neiti Bökman ole hyvin hauska tyttö?"

Äiti ymmärsi kysymyksen sisimmän merkityksen.

"On, mutta hän on niin nuori", vastasi hän.

"Niin, sepä se", myönsi Ludde sävyisästi. Hänestä tuntui, kuin ei hän koskaan olisi nähnyt kenenkään olevan nuoren. Tytöllä oli niin punaiset posket ja niin kiiltävät silmät; kun hän nauroi, niin Luddea vavahdutti. Hän tunsi kuni surua, kaipausta tai ikävöitsemistä. Hän tahtoi nauraa niinkuin Malvina, mutta ensi kerran meni hänelle mieleen että hänen naurunsa kuului niin hullulta ja hän häpesi sitä.

Ludde tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi mennä naimisiin Malvinan kanssa, mutta hän häpesi puhua siitä, yksin äidilleenkin. Malvina nauroi useammin kuin ennen ja hänen käytöstavassansa huomasi Ludde jotain keikahtelevaa ja heiskahtelevaa, joka hurmasi häntä, mutta joka häntä myöskin pelotti. Kun hän tuli heidän pieneen huoneeseensa, kääntelihe hän niin rivakasti ja liikkui niin varomattomasti, että Ludde istui koko ajan kuin hehkuvilla hiilillä. Saattaisihan hän pudottaa jonkun äidin posliinikalleuksista, ja siinä tapauksessa eukko unohtaisi itsensä ja antaisi tytölle yhden noita läksyjä, jotka Ludde tunsi liiankin hyvin ja jotka hänestä itsestään olivat tehneet sen mallimiehen, mikä hän oli.

Tähän asti oli kuitenkin kaikki käynyt onnellisesti.

Uutenavuotena piti rouva mammalla olla tavallinen kestinsä, jolloin hän kutsumuksellaan kunnioitti kaikkia, jotka vuoden kuluessa olivat hänelle jotain huomiota osoittaneet. Sinne tuli silloin kylän ylhäisemmät käsityöläisrouvat — toiset saivat kauniisti jäädä syrjään, sillä papin leski ei millään muotoa tahtonut talonpoikaisaineksia seurapiiriinsä. Muutoin kuului seuraan enimmäkseen miespuolia, muutamia Ludden parempia kauppatuttavia, jotka joivat totia ja pelasivat korttia.

Malvina oli istunut kotona koko jouluajan ja oli vähällä itkeä ikävästä; hän kävi sentähden hyvin iloiseksi, kun kutsumus tuli, ja hän päätti laittaa itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista, että hänet oikein erottaisi muusta seurasta. Kaksi yötä hän makasi papiljotit hiuksissa; ja kun hän astui sisään Ludden mamman vieraskamariin, oli hän näöltään kuin kerubi. Ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että hän oli kaupungin lapsi kaikkien näiden maalaisten joukossa.

Nuorisoa ei siellä ollut ketään muita kuin Malvina; mutta hauskalla tuulella siellä oltiin ja mieliala oli hilpeä, sillä kahdesti oli lämmintä kahvia tarjottu ja sitäpaitsi muita herkkuja, niinkuin karamellia ja "muiskuja" ja omenoita ja pähkinöitä. Sekä mummot että rouvat ottivat itselleen runsaan varaston, ja sitte kun he lopuksi olivat juoneet "bischoffia", istuutuivat he pelaamaan "pyrstötähteä" pähkinöistä. Tämä oli loistokohta. Mutta Malvinalla, joka ei peliä tuntenut ja jota ei pyydetty siihen mukaan, oli ikävä. Luddella oli täysi työ isännänvelvollisuuksissaan, joihin hän antautui täydellä todella. Hän pysytteli enimmäkseen herrojen huoneessa, mistä tupakkasavun tuoksahduksia tunki naisten luo. Malvina kuuli hänen joka toinen minutti sanovan "maljanne" ja "ettehän te juo mitään".

Hän näytti aivan unohtaneen, että Malvina oli olemassa, ja mitä iloisemmaksi rouvat tulivat ja mitä innokkaammin he kiintyivät "pyrstötähteen", sitä vähemmän he välittivät tytöstä.

Huoneessa oli hyvin kuuma, ja Malvina pujahti saali päässä ulos saadakseen hiukan raitista ilmaa.

Ulkona oli kirkas kuutamo. Toisessa huoneennurkkauksessa näki hän hoikan vartalon, joka herätti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmä ja näki, että poika oli puettu herraspukuun ja että hänen huomionsa oli tarkoin kiinnitetty johonkin, joka tapahtui nurkan takana ja jota hän siis ei voinut nähdä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja hän hiipi vielä etemmä. Hän huomasi kaksi keskenkasvuista poikaa, jotka pitkällä papukepillä tavoittelivat jotain, joka oli korkealla pääsemällä, jonne he nähtävästi eivät voineet ylettyä. He nauraa kihistelivät; ja kolmas poikanen, joka oli vähän pienempi niitä kahta, seisoi ja katseli noita temppuja ja näytti niin halukkaalta auttamaan, jos vaan saisi luvan.

"Pojat! Heittäkää pois!" huusi nurkan luona seisova nuorukainen heti, kun huomasi Malvinan. Se oli huomattavasti varoitusmerkki, vaikka se oli olevinaan nuhde.

Malvina oli menehtyä uteliaisuudesta. Tämä oli aivan varmaan jotain hänen mieleistään, vaikka hän ei voinut arvata, mitä. Herraspukuinen nuori mies, joka näytti jokseenkin hänen ikäiseltään, pisti kädet taskuihinsa ja koetti näyttää siltä, kuin olisi hän vaan ulkona kävelemässä tiellä. Hän kulki aivan Malvinan sivuitse, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä oli tyttö huomannut, että hänessä oli jotain kaupunkilaisen tapaista, että hänellä oli melkein sotilasmainen suora ryhti ja että hän oli sievä näöltään. Jos hän nyt antaisi hänen mennä, ei hän milloinkaan maailmassa saisi tietää, mitä noilla pojilla oikeastaan oli mielessä — ja se varmaan oli jotain hauskaa. Hän katsoi poikaan: arasti, viekkaasti, uteliaasti.

"Mitä…?" Lauseen keskeytti naurahdus, joka muistutti oravan houkutusääniä. "Mitä ne aikoivat keksiä?"

Jäykkä nuori mies katsoi häneen. Tyttö seisoi siinä niin naurunhätäisenä ja uteliaana, musta pieni saali, jonka hän oli heittänyt päähänsä, näytti kätkevän niin paljon poikamaista pahankurisuutta, kun hän noin sivulle katsoi, pysyen vähän loitompana, valmiina juoksemaan pakoon taikka purskahtamaan nauruun aina asianhaarojen mukaan.

Poika näki heti, että hän oli joutunut tekemisiin hengenheimolaisen kanssa. Sotilasmaista jäykkyyttä lievensi veitikkamainen hymy, joka tanssi ja hyppi hänen suupielissään.

"Ne olisivat…" hän puhui äänellä, joka ei ollut vielä ennättänyt päästä murroksesta — "ne olisivat…" hänen täytyi kumartua ja panna käsi suunsa eteen, sillä hän purskahti nauruun.

"Mitä ne olisivat?"

Malvina oli tullut yhden aivan pienen askeleen likemmä. Hän katsoi pojan kasvoihin iloisesti odottavana, hänen silmänsä nauroivat ja hänen suunsa oli puoleksi auki ollakseen oikein valmiina päästämään naurun purskahduksen, mutta vielä se oli liian aikaista.

Nuoren miehen, jolla oli äänenmurros, täytyi yskiä ja nieleksiä, ennenkuin hän taisi hillitä hilpeyttään.

"Niin" — alotti hän, mutta keskeytti äkkiä. "Neitihän on kestissä tuolla?"

"Niin. Mutta mitä se tekee?" Ei siinä ollut vähintäkään epäilemistä, että hän ja tuo poika kuuluivat yhteen tavalla tahi toisella, ja hän uskalsi mennä vielä askeleen lähemmäksi, niin että he nyt seisoivat vieretysten. Ja ikäänkuin suostumuksesta vetäytyivät he rakennuksen varjoon.

"Oletteko sukua heille?" kysyi nuori mies varovasti.

"En suinkaan. Minä olen Peter Dalsgårdin tytär."

"Ah", huudahti kavaljeeri iloissaan.

"Mitä se oli? Kertokaa."

"Niin, ne ovat … ne ovat panneet ylös sängynuutimen tuolla sisällä."

"Jaha."

"Ne ovat ripustaneet sen keppiin, jonka ovat pistäneet ulos venttiilistä."

"Ah!" Malvina ei vielä ymmärtänyt mitään.

"Jos nyt voisi osua suoraan kepin päähän, niin…"

Nyt hän ymmärsi. Hän pisti kaksi tyttömäisen laihaa kättä mustan saalin alle ja liitti ne ristiin ihastuksesta, joka oli niin ylenpalttinen, ett'ei se voinut päästä ilmoille edes naurun puuskana.

Ilo löydöstään, tuosta nuoresta miehestä, saattoi hänet unhottamaan kaikki arvelut.

"Odottakaahan", sanoi hän ja pani sormen suullensa. "Niin, ne istuvat siellä 'pyrstötähteä' pelaamassa."

Hän näytti aikovan juosta sisään.

"Luistelettehan, neiti?"

"Kyllä."

"Saanko tulla huomenna teitä noutamaan?"

"Kyllä."

Hän kiiruhti sisään ollakseen näkemässä, kun teko pantiin toimeen. Hän iloitsi sanomattomasti kuvaillessaan mielessään, miltä näyttäisi, kun kangistettu sängynuudin pilvenä tulisi iloisten rouvien päälle.

Itse hän tietysti oli varoillaan, kun laviini laski alas pyrstötähteen. Siitäpä vasta huuto syntyi ja kaakotus ja ihmetteleminen! Alussa ei ymmärretty mitään, mutta lopulta selvisi yhdelle terävimmistä rouvista, että ilkeät pojat kai olivat olleet pelissä ja työntäneet sisään kepin.

Indianiulvonnan kuultuansa oli Ludde yhtä hymyilevänä kuin tavallisesti tullut katsomaan, mikä oli hätänä, ja talon miespuolisena isäntänä piti hän velvollisuutenaan esiintyä kostajana. Hän otti puodista pitkän hevospiiskan ja meni hymyillen tekemään oikeutta.

Hetken päästä tuli hän sisään jälleen. "Siellä ei ollut ketään", sanoi hän, "ei kerrassaan ketään."

Seuraavana päivänä tuli nuori mies, noin 15 vuotinen, Dalsgårdin kyökkiin ja kysyi, oliko neiti kotona.

Emännöitsijä vastasi myöntävästi ja pyysi hänen käymään sisään. Muutamia minuttia sen jälkeen nähtiin nuorten kulkevan pitkin tietä, kummallakin luistinpari roikkumassa käsivarrella.

Malvina oli jo saanut kuulla, että hänen ritarinsa nimi oli Anders Walberg, että hän oli seitsemännen luokan alaosastolla ja että hänestä tulisi luutnantti. Hänen isänsä oli lipunkantaja ja asui virkatalossaan toisella puolen kylää.

Myllynsulussa oli suuri, oivallinen jää. Siellä jo oli muutamia puukenkäpoikia, jotka laskivat luikua.

"Minä menen hetkeksi alas jäälle", sanoi Ludde mammalleen, kun oli nähnyt Malvinan kulkevan ohitse.

Tuolla alhaalla oli nuori Anders Walberg levittänyt viittansa rannalla olevalle kivimöhkäleelle ja viitalla ja kivimöhkäleellä istui Malvina, sillä välin kuin tuleva luutnantti oli polvillaan ja pani hänelle luistimet jalkaan. Oli pureva pakkanen ja hänen kätensä olivat sinisen ja punaisen kirjavat; ja häntä paleli niin, että sormet värisivät kuin vanhan juopostuneen miehen; mutta hänen poskensa olivat yhtä säteilevän lämpimät kuin Malvinan ja molemmat näyttivät he niin iloisilta ja innostuneilta, kuin koko maailmassa ei olisi ollut mitään muuta, kuin tuo välkkyvä luistelurata, joka vaan näytti heitä odottavan.

Ludde laski pienen luikosen, että hänet huomattaisiin, mutta Malvina oli kumartunut alas koetellakseen, olivatko luistimet lujassa.

"Oh! Teitä varmaan kauheasti kylmää", sanoi hän äänellä, joka väräji ylpeydestä ja ilosta ja monesta muusta seikasta.

"Ei, minua ei kylmä ollenkaan", vastasi kavaljeeri nousten ylös, teki sitte komean käännöksen pyöräyttääkseen kahdeksikon ja näyttääkseen, kuinka hyvästi hän osasi luistimilla käyttäidä; sitte ojensi hän kätensä ja Malvina pani siihen omansa. Luistimet leikkasivat jäätä, kuin timantti lasia, ja teräs välähti joka kerran, kuin jalka sattui tekemään käännöksen aurinkoa kohti. Jotain nuorta ja notkeaa ja raitista oli kaikissa heidän liikkeissään.

Ludde juoksi jäällä: Kops, kops, kops, muutamia askelia ja sitte pitkä luiku. Hän juoksi varovasti, ett'ei lankeisi ja hänellä olivat molemmat kädet housuntaskuissa, ett'ei häntä kylmäisi.

Hän huvitteli kuin lapsi ja hymyili juostessaan. Kyllä hän saattoi vielä mukana olla. Hän oli niin hyvillään luikosistaan. Hän tiesi jo poikaijästään saakka, että hän laski paremmin kuin muut yhtäikäiset, ja hän ei tullut ajatelleeksi, että hänen yhtäikäisensä eivät nyt enää luikua laskeneet. Hän taisi vielä temppunsa…

Luistelijapari oli kääntynyt takaisin ja tuli häntä vastaan.

Kops, kops, kops — luiku, sanoivat Ludden pienet paksut jalat, ja kesken mallikelpoisinta luikua otti hän hatun päästään ja tervehti lankeamatta.

Malvina nyökäytti päätään ja huusi: "kiitoksia eilisestä!" ja sitte kiiti hän pois koulupoikansa kanssa. Ludde saattoi kuulla heidän räkättävän puhelunsa, jota välistä keskeytti Malvinan livertelevät, puoleksi tukahdutetut naurahdukset tahi ilonhuudahdukset — terävät pienet äännähdykset, kuin linnun tai oravan. Hän näki Malvinan punaiset posket, hänen veitikkamaiset silmänsä, ja siinä hiljaa seisoessaan ja kuullessaan ja nähdessään selveni hänelle yht'äkkiä, mitä se merkitsi, että hän oli nuori. Ludde ymmärsi, että hän ja Malvina eivät koskaan voisi tulla yhdenlaisiksi.

Hän laski vielä pari luikua pysyäkseen hämmentymättä, ja hän hymyili, kuten tavallisesti, kun hän juntusti kotiin päin; mutta sieramien luota kulki pari juovaa hänen suupieliinsä, ikäänkuin alituinen hymyileminenkin voisi katkeralta tuntua.

* * * * *

Ludde kerkesi vanheta ja harmaantua, ilman että hänen naimistuumistaan mitään tuli, ja hänen äitinsä koottiin isäinsä tykö, saamatta nähdä Ludden astuvan pyhään aviosäätyyn. Ja kylään tuli nuorempi kauppias, joka otti ostajat Luddelta, mutta siitä ei Ludde välittänyt. Hän saattoi elää kuitenkin, hänellä oli säästöpankinkirja alinomaa kaksinkertaisiksi kasvavine panoksineen, ja hän oli yksin. Pahinta oli taloudenhoito ja muu sellainen, sillä Ludde oli lähes 50 vuotta saanut tottua siihen, että mamma piti huolen kaikesta, niin että hän itse ei kyennyt pitämään huolta mistään.

Kylässä oli muudan leski, noin Ludden ikäinen. Hän oli monet vuodet hoitanut erään vanhanpojan taloutta; ja kun tämä kuoli, testamenttasi hän leskelle talon. Leski teki uskollisesti viimeiseen saakka kauppaa Ludden puodissa, mutta sanoi hänelle usein kahdenkesken, että hän oli tyhmä, kun ei lopettanut kauppaansa; olihan hän nyt niin hyvissä varoissa, ett'ei hänen tarvinnut istua siinä kuin orja ja totella kelloa. Hän saisi myydä talonsa ja tavaravarastonsa ja ruveta hänen hyyryläisekseen.

Ludde teki, niinkuin leski oli sanonut. Hänellä ei ollut enää ketään muuta, jota totella, ja hän ei voinut elää tottelematta jotakuta.

Kummalliselta tuntui alussa vapaana olo; se ei ollut helpotusta: se oli kaipausta. Kaiken ikänsä oli hän elänyt mamman tahdolla; ja hän ei ollut tottunut itse tahtomaan. Mutta hän piti emännästään. Se oli aina ystävällinen eikä riidellyt koskaan, kuten mamma vainaja oli tehnyt, milloin ei ketään ollut kuulemassa. Ja hän laittoi hyvää ruokaa; ja Luddella ei mielestään ollut koskaan ollut niin hyvä olla kuin nyt.

Ihmisillä oli tosin yhtä ja toista lörpöteltävää emännöitsijästä ja vanhuksesta … siitä, joka oli hänelle talon testamentannut; mutta Ludde ei voinut ikinä uskoa … ei, Ludde ei todellakaan voinut ikinä ajatella, että…

Leski näytti siistiltä ja sievältä eikä Ludde olisi koskaan uskaltanut olla nenäkäs häntä kohtaan; silloin leski heti suuttuisi, eikä koskaan voisi antaa hänelle anteeksi.

Ludde ei koskaan ollut nenäkäs; mutta naimisiin he kuitenkin joutuivat lopulta. Kun leski huomasi, ett'ei Ludde ottanut lähestyäkseen, lähestyi hän itse. Ja lopuksi kosi hän itse; ja se oli Ludden mielestä hyvä. Naimisiinhan hänen oli mentävä. Eikä siitä muutoin olisi mahtanut mitään tulla. Hän ei olisi koskaan niin pitkälle päässyt; hän ei olisi rohjennut.

1888.