Kertomuksia

by Victoria Benedictsson

V.

Väentuvassa.

Laajaa tasankoa peittää lumi kuni pehmeä peite, lieventäen kaikki epätasaisuudet, ja vielä purjehtii suuria höyhenkepeitä hiuteita alas taivaasta, hiljaa, taukoamatta, ikäänkuin niitä karistelisi maan päälle tyynet, lemmekkäät kädet.

Tiellä, joka kulkee eteenpäin vanhan haaparivin vieritse, ei näy ihmisjalan jälkeäkään, ja tuossa unentapaisessa, lumisessa hiljaisuudessa seisoo yksinäinen maakartano, muiden rakennusten ympäröimänä ja synkkänä.

Ulkohuoneet ovat tielle päin, mutta luharivin möhkeässä harmaakivimuurissa on portti, josta pääsee pihaan.

Se on vanha talo. Se on joutunut talonpoikaiskäsistä herraskäsiin, mutta on saanut säilyttää oman leimansa, jonkinmoisen raskaan vakavuuden, jäykän, erillään pysyvän vaurauden. Kaikki on aidattua, teljettyä. Olkikeotkin ovat aitauksen sisässä. Mutta nyt on lumi laskeunut yli kaikkien erottajien, tasoittaen, sovittaen.

Ja nyt on joulu.

Torppia ei näy, ne ovat kauimpana tiluksen laiteilla: köyhyys ei ole luotettavin naapuri.

Pakkanen tuskin tuntuukaan, niin tyyni on ilma. Mutta hämärä alkaa tulla.

Kaikki herrasväenhuoneet ovat puutarhaan päin. Pihaan päin vaan on väen. Kyökinikkunasta loistaa valo lumelle. Rullakartiineista ei tietysti ole puhettakaan, ja hikisten ruutujen läpi näkyy hämärästi, kuinka siellä hääritään lieden ja patojen ääressä.

Ja sitte kuuluu juhla-aaton kellonsoitto tänne kylästä. Se kaikuu niin juhlallisesti hiljaisessa illassa, ja palvelustytöt niiaavat siellä sisällä kuiskaten "Jesuksen nimessä". Rengit taas eivät siitä välitä, ainoastaan Vanha-Olli kohottaa niskapuolelta hiukan koirannahkalakkiaan, samalla kuin hän toisella kädellä lyö viimeisen säpin hakkuuvajan ovelle, ennenkuin hän lähtee kotiin. Toiset rengit tulevat tallista ja ulkohuoneista, toinen toisensa perästä, kaikilla sama huojuva käynti, jonka saa raskaista puukengistä ja kovasta savesta.

Piharenki viivähtää hetkisen ja puhelee tallirengin kanssa, antaakseen Vanhan-Ollin päästä vähän edelle, sillä heillä on sama tie. Heille ei koskaan juolahtaisi mieleen mennä yhdessä.

Renkipoika, vikkelä ja ruskeasilmäinen veitikka — seisoo renkien kamarissa ja sytyttää tallinlyhtyä. Nyt sitä pitää ruveta miehissä pukeutumaan. Ja puolipäiväläinen tulee hilaten vesiämpäriä, mutta kompastuu saapasnihtiin ja läjäyttää ämpärin lattiaan, niin että rautasanka kalisee ja vettä läikähtää yli.

"Mene naimisiin niin kauvan, kuin sulla silmiä on!" huutaa tallipoika.

Puolipäiväläinen vastaukseksi noituu piikoja, jotka ovat vetäneet esille saapasnihdin, ja kyyditsee sen potkaisten tavalliselle paikalleen sängyn alle.

Ja sitte tulevat toisetkin sisään, kopisteltuaan lumen puukengistään korkeaan kynnykseen, sillä lattiahan on lakaistu ja hiekoitettu juhlan kunniaksi. Huoneessa ei ole tulipesää, mutta se ei haittaa; sillä pitkät talvi-illat ja kaikki ruokatunnit vietetään väentuvassa, jossa lämmitetään suurta rautauunia niin, että korvat suhisevat. Seinät ovat kalkitut, mutta hylkeenrasvalampun savustamat, ja sitä paitsi on saviseko sieltä täältä potkittu pois, niin että rajakivi tahi ristipuut pilkistävät esiin. Huonekalusto on yksinkertainen: sivuseinällä kaksi leveätä sänkyä paksuine pulleine villapatjoineen, toisella sivuseinällä kaikki kirstut ja lippaat, ja korkealla olevan ikkunan alla itse loistokohta — tallirengin pulpetti. Tuoleja ei ole, eikä tarvitakaan; istutaan kirstuilla.

"Hannu, meneppäs partavettä hakemaan", huutaa tallirenki pojalle, jota kaikki pitävät passarinaan.

Tämä heittäytyy vatsalleen ja haparoi sänkyjen alla, saa sieltä esiin vanhan läkkikastrullin ja lähtee sitte aika kyytiä kyökkiin noutamaan pyydettyä.

Palvelustytöillä on kiire, mutta yksi heistä on hiipinyt nurkkaan, jossa hän seisoo ja kampautuu, hiukset silmille vedettyinä.

"No, nyt minä vasta, lipsutko sinä liinaa jouluaattona?" huutaa poika, viitaten hiusten pellavankaltaiseen väriin.

"Ei ole kaikkien pakko pikihattuja pitää", vastasi tyttö ja vilkaisee hiuksiensa välitse pojan mustaan pörröpäähän, "muutoin taidat sinä olla kuin entinen poika, joka sanoi: aivan minua säälittää pappi raukka, jonka pitää sukia itseään joka lauvantai, sillä minä suin tukkani joka joulunaatto, ja minä tiedän, missä pelissä silloin olen."

Kaikki yhtyvät nauruun. Ei sentähden, että tuo sukkeluus olisi uusi, vaan sentähden, että kalaa ja puuroa on tulella, ja sentähden, että joulu on jotain niin erinomaista.

Sitä paitsi on Hannu koko piikajoukon suosikki, jonkinmoinen kerubiini väentuvassa. Hänessä on jotain tuosta hurjasta lystillisyydestä, joka tulee siitä, ett'ei koko maailmassa ole niin mitäkään kadotettavaa, sekä tuollaista liukkautta, jonka synnyttää tottumus olla kaikkien syntipukkina ja kuitenkin kaikesta suoriutua.

Hannu ei ole etelä skoonelainen. Hän on tullut köyhästä metsäseudusta pohjoisesta päin ja hänellä on "färsiläisen" kuuma veri.

Hän alotti uransa kerjuupussi selässä ja vaellussauva kädessä, pienenä palleroisena, joutui sitte huonoimman laadun akrobatiseuraan, joka teki temppujaan vanhalla matolla maantientomussa. Seurueen mukana tuli hän taloon, ja isäntä teki pikaisen lopun hänen taiteilija-uralleen ottamalla hänet palvelukseensa tallipojaksi. Hänen veitikkamaisessa katseessaan oli jotain, joka synnytti vastustamatonta halua "tehdä hänestä jotakin".

Mutta se ei ollut niin helppoa.

Kuleksijanelämä houkuttelee selittämättömällä voimalla sitä, joka kerran on sitä maistanut, ja Hannu oli parahiksi saanut vaatteet päällensä ja lihaa laihoille luillensa, kun hän jo aivan odottamatta lähti ulos maailmaan omin neuvoineen "elämään taiteestaan". Kesällä se kyllä kävi laatuun, mutta kun talvi tuli, tuli Hannu takasin taloon, viluisena ja nälkääntyneenä, katuvaiset juovat suupielissä ja entinen veitikkamaisuus silmissä. Ja sitte hänet otettiin armoihin, sai uudet vaatteet, pääsi isännän suosikiksi ja kaikkien passaajaksi. Ei hänen työstään juuri puhumista ollut, eikä tarvinnut suuresti hänen sanoihinsa luottaa, sillä silmänpalvelija hän oli, ketterä käänteissään ja laiska luonnoltaan.

Ja nyt hän on ollut talossa toista vuotta.

Ei mene sitä päivää, jona ei joku uusi juttu tule liikkeelle hänestä, taikka joku muu kepponen, joka synnyttää äänekästä paheksumista ja salaista ihailua. Sillä huolimatta kaikesta pysyy hän suosikkina.

Joulun edellä sai hän esim. kotikutoiset sukat, paksut ja vastapestyt, niin että lämpimältä tuntui jo niitä katsoessa. Mutta Hannu pitää mielellään käsirahaa, myi sukat ja kävi paljain jaloin isäntänsä vanhoissa saappaissa.

"Jalkojani niin varistaa, ett'en tule toimeen", sanoi hän tovereilleen. Ja kun alkoi tulla kylmä, oli hänellä tosiaankin vaikea tulla toimeen, mutta ei suinkaan varin tähden. Mutta eipä Hannu siltä valittanut. Leikkasi vaan peukalot uusista lietsinkintaistaan, niin oli hänellä mitä oivallisimmat töppöset.

Nyt on partavesi lämmintä, ja hän juoksee ulos kastrullineen, pitäen lystikseen säärensä väärässä ja varpaat sisäänpäin. Ovessa kääntyy hän heittäen vallattoman rohkean katseen tyttöihin, jotka palkitsevat häntä ihailevalla huudahduksella:

"Voi minun päiviäni, kuinka tuo poika on hullu!"

Se, joka on kasvatettu kaupungissa, voi tuskin mielessäänkään kuvailla, minkälaisia varustuksia joulu vaatii suuremmissa taloissa maalla — tuo homma ja rehme päivät pitkät ja monet yötkin viikkomäärin! Kynttilänkastamista ja teurastusta, klenettien keittämistä ja leipomista, — tekemistä aina äärettömiin saakka, mutta ilolla ne tehdään, sillä sittehän on joulu.

Juhlamieliala, kynttilät ja runsas ateria eivät tunnu miltään erikoiselta varakkaammalle; hän voi ottaa itselleen joulupäiviä, milloin tahtoo, hänelle joulu ei ole mitään ikävöitävää. Toista on orjallisesti raatavan maatyöntekijän, joka koko vuoden on saanut tyytyä raskaaseen työhön ja halpaan ruokaan. Hänelle on joulu loistava juhla, tienviitta, jonka mukaan hän täydellä syyllä jakaa ajanlaskunsa.

Tuollainen maakartano, joka sijaitsee kaukana kaupungista ja kaukana valtatieltä, on väkineen ikäänkuin pieni eri maailma. Eikä koskaan tuo yhteenliittyminen ole niin huomattava kuin juuri jouluna, jolloin kodin rajat määrätään tarkemmin kuin muulloin.

Pelkkä sana joulu riittää haihduttamaan huolen, tuon elatuksenhuolen, joka muulloin väijyy köyhää palkkalaista, jolla koko avarassa maailmassa ei ole muita varalähteitä kuin vahvat käsivartensa. Jouluna se on talo, joka maksaa, talo, joka antaa, jouluna ei voi mitään puuttua, jouluna ei kukaan ole unhotettu, ja joka torpparin tuvassa syödään sitä valkoista leipää, jota on paistettu talon uunissa. Se se juuri tekee jouluilon maalla niin täydeksi ja runsaaksi, se, ett'ei tarvitse ajatella kenenkään sinä iltana kärsivän nälkää, vilua tai pahaa kohtelua.

Pelto yhdistää työmiehensä yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten meri omansa

Kaupungissa taikka kylässä on erilaisia töitä, erilaisia harrastuksia. Mutta maaseudulla on vaan yksi, ja se on maa. Se vaatii kaiken työn, se lahjoittaa kaiken varallisuuden ja siihen liittyvät kaikki toiveet. Se kutoo siteen näiden ihmisten välille, josta he itse eivät tiedä, mutta se side ei koskaan katkea, siksi jaetaan ilo, niinkuin on jaettu työ, siksi on joulu maalla suuri ja siunausta tuottava juhla, siksi valtaa se mielet selittämättömällä voimallaan.

Väentuvassa on kyökkipiika pöytää kattamassa. Sekin käy vallan toisin kuin tavallisesti.

Muulloin hän heittää lusikat hujan hajan maalaamattomalle pöydälle, panee leivän piharengin paikan eteen, panee maitopytyn pöydälle, ja niin on kaikki järjestyksessä. Veitsi on jokaisella taskussaan, kahveli ei tule koskaan kysymykseenkään.

Mutta tänä iltana katetaan pöytä valkoisella pitsireunaisella liinalla, jommoisia talonpojat käyttävät, ja mustuneen pölkynpään asemesta, jolla öljylamppua on pidetty, seisoo nyt pöydällä kirkkaaksihangattu kynttilänjalka, johon on pantu jättiläishaarakynttilä. Se ei ole vielä sytytetty, ja Karnalla on vaan valaistuksena päresoihtu, mutta pöytäliina itse valaisee! Iloisesti hymyillen luo hän katseen noille mustille seinille, kaikki on niin toisennäköistä kuin muulloin. Ja tänä iltana pannaan veitsi ja kahveli jokaisen kohdalle. Yhdestä kahvelista on haara katkennut. Ensin panee hän sen Hannun paikalle, tämä kun on nuorin ja vähäpätöisin, mutta sitte muuttaa hän mielensä ja työntää sen Vanhan-Ollin paikalle.

Sitte latjailee hän joulukasat, joihin kuuluu kokonaiset leivät ja vähän särvintä. Se on talon joululahja, eikä sitä ole aijottu paikalla syötäväksi. Tavallisimmin lahjoitetaan se sukulaisille, taikka lahjoittavat rengit sen n.s. "färe-qvenga'lleen", s.o. sille mummolle, joka maksua vastaan paikkaa ja parsii heille. "Färä" se on skoonenkielellä.

Nyt ei enään ole muuta tehtävää kuin ottaa suuri puuhaarikka ja täyttää se oluella. Karna sytyttää kynttilän, sitte seisoo hän hetkisen ja katselee ympärilleen. Punainen naama loistaa tyytyväisyydestä, ja kynttilänvalo välkkyy hänen kosteissa silmissään.

Mutta Karna on ruma — sellainen kömpelö talonpoikaispiika vaan — ja hänellä on tallirenkijahnus mielitiettynä tässä palveluksessa. Edellisessä hänellä tietysti oli toinen.

Jo alkaa kuulua raapimista ja tömistelemistä porstuasta. Rengit ne siellä tulevat, ja Karna kiiruhtaa ulos kannuineen.

Ensin tulee piharenki säveänä ja juhlallisena, ja tuhjakasti huoahtaen panee hän lakkinsa tavalliseen koukkuunsa.

Toiset seuraavat hänen esimerkkiänsä, ja sitte istuudutaan ympäri seiniä kiiltäväksi istutuille puupenkeille odottamaan, kunnes kala on kiehunut. Silloin tällöin sanoo joku jonkun sanan työstä ja ilmasta, hiljaa ja hitaasti, sentähden vaan, ettei oltaisi aivan vaiti, jota ei pidetä säädyllisenä.

Hannu istuu nurkassa uunin vieressä ja koettaa matkia toisten tapoja. Mutta silloin tapaa hän puolipäiväläisen katseen matkalla hänelle määrättyä joulukasaa kohden.

"Oletko nälissäsi?" sanoo hän irvistäen ja tuuppaa häntä kylkeen.

Puolipäiväläinen punastuu, mutta painaa kyynäspäänsä polviaan vasten näyttääkseen oikein välinpitämättömältä, kuten on soveliasta sille, jolla monet vuodet on ollut joulukakkunsa.

Karna tulee sisään oluthaarikkoineen, ja heti sen jälkeen kannetaan ruoka sisään: voita ja hienoa leipää, särvinvati ja keitettyä makkaraa, ja sitte itse pääruokalaji, lipeäkala perunoiden kanssa.

Piharenki Olli nousee ja menee pöydän luo. Se on merkki. Jokainen istuutuu paikalleen. Olli yksinään pöydän yläpäähän, häntä vastapäätä, alapäähän, Vanha-Olli, entinen piharenki, nykyään vaan jonkinmoinen talonkalu.

Yksi paikka on tyhjänä.

Kyökinovelta kuuluu kiihkeästi kuiskailevia ääniä. Siellä on kankuri Kerttu, joka kursailee eikä tahdo tulla pöytään. Eukko tahtoo olla vaatimaton: hänkin tahtoo syödä kyökissä. Mutta se tietysti ei voi käydä laatuun; hänethän on vieraaksi kutsuttu. Hänellä ei ole miestä eikä lapsia, ja mitä hän yksin istuisi tuvassaan juuri jouluaattona! Ja nyt sitä kursaillaan niin paljon kuin ennätetään.

Emännöitsijä se sitte asian ratkaisee.

"Nyt me emme enää puhu siitä, sillä tuossa näkee Kerttu paikkansa", sanoo hän ääntäen sanat teeskennellyn puhtaasti, jolla hän tahtoo osottaa, että hän on tottunut seurustelemaan "parempien ihmisten" kanssa.

Ja sitte tulee Kerttu pöytään.

Ei kukaan miehistä huoli katsoa häneen, kun hän istuutuu heidän joukkoonsa. Kun ei armasteleminen voi kysymykseen tulla, on talonpoika jäykkä naisia kohtaan, ja "kohteliaisuudesta naisille" ei ole puhettakaan. He eivät teeskentele, vaan antavat naisväen tulla toiseen sijaan, vallan luonnollisesti.

Piharenki ottaa eteensä, toiset samaten ja ruvetaan syömään niin hitaasti, kuin olisi se heille suorastaan vastenmielistä. Hyvä tapa sen vaatii.

Piharenki ei ole ainoastaan työnjohtaja, juhlallisemmissa tilaisuuksissa hän sitä paitsi on seremoniamestari. Ja vanhan suunnan piharengit ne tietävät arvonsa. Olli ei koskaan antaisi anteeksi, jos joku ei häntä kylliksi kunnioittaisi. Tuossa hän istuu pöydänpäässä, hyväluontoisena, perin rehellisenä ja tyhmänä. Hän on kuin vanha pässi. Tylsä kasvojenilme, pitkälti kaareva nenä, lammasmaisesti nyrpistetty suu ja likaisenkeltainen leukaparta tekevät tuon yhtäläisyyden silmiinpistäväksi.

He syövät, ikäänkuin tahtoisivat venyttää tämän juhla-aterian loppumattomiin, niin nautintorikas se on. Kun on päästy puuroon saakka, alkaa puhelu sujua, ja kun kakut tulevat, on nuorilla vaikea hillitä hilpeyttään, mutta niin kauan kuin pöydässä istutaan, täytyy malttaa mieltänsä — Oili ei kärsisi "kujeita".

Emännöitsijä — jonka arvo ei salli hänen syödä tuvassa renkien luona tai kyökissä piikojen luona, ja jonka pelkän herrasmaisuutensa tähden on pakko syödä jouluruokansa yksin ruokakamarissa — tulee itse tuomaan hilloa. Hän on niin armollisen näköinen, että Kerttu uskaltaa lausua kohteliaisuuden:

"Neitsyen klenetit ovat vallan mainioita."

"Niinkö Kertun mielestä? Tee hyvin ja ota yksi lisää."

"Suuri kiitos, mutta häpeähän se on", sanoo Kerttu säädyllisesti; "missä neitsyt keittää klenettinsä, kun ne tulevat niin hyvät?"

"Minä ne keitän vaan rasvassa."

"Niin, sitäpä minä! Minä keitän niitä ihrassa, mutta ne eivät tule likimainkaan niin hyviä."

Emännöitsijä koettaa pidättää hymyä ja lähtee huoneesta.

Yleinen tyytyväisyys vallitsee pöydässä. Vanhan-Ollinkin kasvoihin varastautuu jotain hymyilyntapaista, joka kerran kuin hänen naapurinsa, tallipoika, puoleksi kuiskaten sanoa sutkaisee jonkun sukkeluuden.

Omituinen suhde on noiden kahden välillä. Selvää on, että poika ihailee Ollia, mutta tämä ei ole koskaan häntä huomaavinaan ja käyttäytyy kuni suurempi koira, joka puoleksi hämillään, puoleksi hyvillään suvaitsee jonkun pentukoiran pyrkimisiä tuttavuuteensa. Puhua pojalle, se ei koskaan voinut tulla kysymykseen. Olli ylipäänsä ei puhu koskaan kenellekään. Hän istuu vaan ääneti ja nyreänä halveksitulla paikallaan, luisevana ja sitkeänä, seitsemänkymmentä vuotta niskassaan ja tuskin yhtäkään hiuskarvaa päässään. Ennen se oli hän, joka johti kaikkia, mutta nyt, kun hänellä ei ole kylliksi voimia kyyristyneessä selässään eikä enää jaksa käydä etunenässä työssä, nyt on hänet heitetty romunurkkaan, ja hän eläisi armoilla, joll'ei hän olisi niin kätevä, että osaa tehdä seinäkelloja oman mallinsa mukaan. Kaikkina näinä vuosina on piharenki Olli joka päivä saanut suureksi tukaluudekseen nähdä viralta poispannun edeltäjänsä istuvan häntä vastapäätä pöydässä. Häntä oikein ahdistaa ukon tyly pilkkahymy ja se säälimätön arvostelu, joka välähtelee hänen tuuheiden kulmakarvojensa alta. Sentähden hän inhoaa ja karttaa häntä, he eivät koskaan vaihda sanaakaan keskenään.

Kun ateria on loppunut, ja kun vielä pöydässä istutaan, alkaa Olli virren. Hänellä ei ole ääntä nimeksikään, mutta hän vaan vetelee tärähdytellen vanhan kansan tapaan. Toiset laulavat myös.

Virren loputtua kulkevat he hanhenmarssissa arvonsa ja järjestyksensä mukaan herrasväen huoneisiin.

Olli piharenki ottaa jokaista perheenjäsentä kädestä, tekee vinoimman, kömpelöimmän kumarruksensa ja sanoo:

"Iloista ja riemuisaa joulua ja kaikkea, mikä on mieluista ja hyvää!"

Toiset tekevät niinkuin hän.

Sitte kun on jälleen päästy tupaan, on joulunaaton virallinen puoli lopetettu, ja nyt pääsee hilpeys valloilleen. Pöytä tyhjennetään ja siirretään syrjään, niin että saadaan tilaa tuvassa. Ja sitte alotetaan leikit.

Niin hitaalta kuin skoonelainen näyttääkin, on hänellä kuitenkin tyhjentymätön varasto leikillisyyttä ja iloisuutta. Leikit käyvät iloisesti ja innokkaasti, kengät kolisevat, nauretaan ja melutaan aika lailla. Sillä enimmäkseen he leikkivät panttileikkejä. Pantit lunastetaan aimo muiskuilla, kaikki käy niin ujostelematta kuin mahdollista. Sukkeluuksia ja komppia satelee, toinen toistaan törkeämpiä; tietää siinä leikissä olevansa. Puolipäiväläinen, joka ei ollut mukana ruutia keksittäessä, on pahassa pulassa Hannun tähden, jolla aina ovat naurajat puolellaan. Viimeinen pantti on hänen, ja Hannu määrää:

"Mene komeroon ja sano Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi, mutta sinun pitää sanoa niin, että se kuuluu."

Puolipäiväläinen mennä löntystää komeroon ja alkaa pitää aika meteliä puukengillä ja luudilla.

"Pistä sormet silmiisi ja näytä hampaasi, niin tulee tähdenlento", huutaa Hannu hänen jälkeensä. Ja puolipäiväläinen huutaa:

"Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi."

"Kummanko sinä sanoit silmälläsi, ja kummanko varpaallasi? Sillä minusta tuntui, että sinä sanoit kaikki suullasi", ivaa Hannu ja saa palkinnokseen kaikuvan naurun.

Hän on päivän sankari. Ja sitte leikkiä jatketaan, Kun kello lyö kaksitoista, erotaan, ja kohta on talossa hiljaista.

Mutta ulkona sataa lunta niin tyynesti ja tasaisesti, tuumitaan jo ajaa reellä aamukirkkoon.

1885.

Höytytuhkaa.

Tuli melkein pimeä, joka kerran kun valkea uunissa veti henkeä ja tuli imeytyi halkojen väliin. Mutta kun se taas ilmi leimahti, alkoivat kaikki varjot liikkua ja eloa oli joka heijastuksessa. Ryhmän, joka oli pimeään peittynyt, eroitti nyt selvästi samoinkuin huonekalujen tummanruskean sametin ja huoneen raskaat uutimet. Kaikki oli niin värikästä ja niin pehmeätä ja niin runsasta.

Nuorempi sisar loikoi matolla, kyynäspäät vanhemman polvilla, leuka käsien nojassa ja katse kiintyneenä hänen kasvoihinsa. Tuli valaisi niitä leimuavalla loisteellaan ja loi niihin lämpimän, kellahtavan värivivahduksen. Iho oli tumma, hieman kuihtunut, silmät tummanharmaat, pitkäripsiset ja ruskeahkojen varjojen ympäröimät.

Hän oli puoleksi pitkällään nojatuolissa, nojaten niskaansa sen reunaa vasten, niin että yläruumiin voimakkaat muodot selvästi esiintyivät. Ryhdissä ja kasvojenilmeessä oli jotain välinpitämätöntä kuten sillä, joka on ylenmäärin varma itsestään, — tuollaista veltostunutta väsymystä, joka vielä voi olla rakastettava, mutta jolla ei enää ole mitään, mihin pyrkiä.

Pukimena oli hänellä harmaa aamunuttu, mustalla silkkiplyyssillä koristeltu. Jalat olivat ristissä tulipesän vaskisella kaiteella, ja nuori tyttö oli painautunut hänen polveansa vasten, niin että hame oli syrjään siirtynyt, jättäen näkyviin jalkarinnat ohuine silkkisukkineen ja somine aamukenkineen, jotka olivat harmaat ja turkiksilla reunustetut.

Sisarukset istuivat ääneti. Valkea oli vasta sytytetty, puitten välissä suhisi ja kihisi, siellä täällä näkyi mustunut reuna, jota pitkin tuli kiiteli ylös ja alas.

"Mitä sinä ajattelet?" sanoi nuorempi vihdoin.

"Minä en ollenkaan ajattele. Minä vaan vaivun jonkinmoiseen nirvanaan, tunteettomuuden nautintoon. Siltä mahtaa tuntua, kun vanhenee."

"Vanhenee! Uh!"

"Etkö sinä luule silläkin olevan viehätystään?"

Emmy pudisti päätään.

"Onpa niinkin — täydellinen raukeaminen, välinpitämättömästi ja laiskasti, kyllähän sen voit ymmärtää", sanoi vanhempi vakuuttaen. "Pelkästään tämä istuminen valkean ääressä" — hän sulki silmänsä ja liikutti kättään edes takaisin ilmassa — "etkö voi ajatella, kuinka minä siitä voin nauttia? Kuinka koetan saada kiinni ja pidättää tätä tunnelmaa? — En vielä, sillä alussa on valkealla kaikenmoisia oikkuja ja kujeita, ja jotain kiihoittavaa on siinä, kun parhaallaan hämärässä istuessaan yht'äkkiä tulee valoon, ennenkuin tietää sitä aavistaakaan, ja sitte tuo tuli niin ahnaasti leimuaa ja nuoleksii ja syö. Mutta sitte … kun halot ovat hajouneet pieniksi hehkuvanpunaisiksi palasiksi, jotka ratisevat kun niitä hämmentää, ja loistavat niin kuumasti! Siinä on sellaista omituista voimaa ja eloa. Jokainen pieni hiili tuntuu elävän ja hengittävän, ne välkkyvät ja leimuavat, ja niihin muodostuu mitä kummallisimpia kuvia. Ja kun sitte höytytuhka tulee —! Ensin peittää hienon hieno tomu polttavaa kuumuutta, sitte se muodostuu höytäleiksi ja hiuteiksi, jotka ovat niin pehmeitä ja keveitä, että yksi ainoa hengähdys saisi ne pölähtämään ylös, korkealle ylös; mutta ne ovat hiljaa ja ainoastaan värisevät lämpimässä. Lopuksi niistä tulee harmaanvalkea peitto, mutta alla elää tuli vielä hiilissä, kuten aatokset ja tunteet… No, jopa jotakin! Kaikkia sitä tuleekin ajatelleeksi."

"Se tulee siitä, että olet niin yksin."

"Oletko sinä hullu!" Maria katsoi ylös. "Tiedätkö, miten monta iltaa olen saanut olla yksin koko talossa? Kolme. Sanoo kolme. Tämä on neljäs. Ja nyt, jos asia tarkoin otetaan, en olekaan yksin." Hän kumartui eteenpäin ja hämmenteli valkeata.

"Saattaapa olla yksin, vaikka onkin seuraa."

"Kuinka mahtuu niin paljon viisautta tuollaiseen pikku päähän?"

"Uh, sinä olet niin … niin … sinä olet niin kuin olisit puusta."

"Saa nähdä, millaiseksi sinä itse tulet, kun olet ollut naimisissa jonkun yhdeksän, kymmenen vuotta."

"Minä en koskaan voi tulla sellaiseksi kuin sinä."

"Ethän toki. Sinä et luule, että me kaikki olemme kerran samaa virttä vetäneet."

"Mutta rakkaus…"

"Voi, säästä minua!"

"Niin, sinä teet pilaa kaikesta, mutta siitä minä en välitä. Minä sanon sittenkin, että tuntisin itseni äärettömän onnettomaksi, jos John ja minä kerran voisimme tulla niin välinpitämättömiksi toistemme suhteen kuin sinä ja Karsten. Mutta se olisikin mahdotonta."

"Jos sinä ja John tulette tekemään toistenne hauskuudeksi puolet siitä kuin Karsten ja minä, niin voit olla iloinen."

"Kyllä kai! Tehän elätte kumpikin omalla tahollanne."

"Siinäpä se juuri on salaisuus, juuri sentähden onkin meidän avioliittomme niin onnellinen."

"Sellaista onnea minä en tahdo."

"Et, tietysti. Sinä ja John, te tulette istumaan käsi kädessä kahdenhengen-sohvassa kuolinpäiväänne saakka. Siitä sitä hauskuutta riittää."

"Maria, jos et olisi muuta kuin kylmä! Mutta välistä minusta tuntuu, kuin sinä olisit ilkeä, — kuin sinulle ilkeys tuottaisi iloa."

"Joko valkea kuin lumi tahi musta kuin sysi, tietysti."

"Niin, sinä naurat! Mutta minä olen kerran nähnyt sinut sellaisena, ett'en koskaan elämässäni sitä unohda."

"Se kuuluu kamalalta kuin kummitusjuttu! Pikkuruinen ottaa kaikki niin kiivaasti; niin ei pidä tehdä."

Hänen ääneensä tuli jotain hyväilevää, ja hän veti nuorempaa sisarta likemmäksi itseään. Tämä heitti, äkillisen hellyyden valtaamana, käsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi päätänsä häntä vasten. Pehmeä, lämmin verka tuntui niin suloisesti poskea hivelevän.

"Minä pidän sinusta niin paljon, Maiseni", kuiskasi hän arasti, "mutta juuri silloin, kun sinä joskus satut olemaan ystävällinen minulle, tulee se taas mieleeni."

"Mikä?"

"Siitä on monta vuotta. Sinä olit kotona käymässä. Isä ja äiti pitivät suuret kestit sinun tähtesi. Tuli puheeksi, minkätähden Kristofer Hanson oli matkustanut Brasiliaan. Kummasteltiin, miksi hän niin äkkiä keskeytti uransa täällä. Joku oli nähnyt hänet, kun hän asemalla sanoi jäähyväiset vanhemmilleen. Se oli ollut kohtaus, joka olisi voinut kivenkin hellyttää. Sekä hän että vanhukset olivat yhtä lohduttomia."

"No, mitä sitte?"

"Kun ne siitä kertoivat, käännyit sinä poispäin, ett'ei kukaan näkisi, kuinka sinua nauratti."

"Mitä joutavia! Eihän siinä ollut mitään naurettavaa."

"Ei. Ei se ollutkaan mitään tavallista naurua; se oli pilkkairvistys, niin halpamainen, niin vihamielinen, niin ilkkuva…"

"Herra Jumala, kuinka sinä olet liioitteleva!"

"Se oli kovinta, sydämmettömintä, mitä elämässäni olen nähnyt."

"Sinä oletkin nähnyt näkyjä. Minä olin tietysti ikävystynyt noihin hempeämielisiin kertomuksiin, ja haukotuksesta on sinun mielikuvituksesi saanut pilkkairvistyksen. Niin saattaa tapahtua niille, joilla on taipumusta romantisuuteen, mutta sitä ei ole minulla."

"Minä olen päättänyt ottaa selkoa siitä, mitä oli Kristoferin ja sinun välilläsi."

"Välinpitämättömyyttä suuressa määrin."

"Tiedät sinä ainakin, ett'ei hän tuntenut itseään välinpitämättömäksi sinua kohtaan."

"Jos tietäisit, miten typerää tämä lörpötys on!" lausui vanhempi kärsimättömästi.

"Mutta miksi sinä koetat sotkea pois päivänselvää totuutta? Sinä tiedät, että hän matkusti epätoivoissaan. Sinä tiedät, että se oli sinun tähtesi."

"Ennen sanottiin aina, että minä olin vallan riutua onnettomasta rakkaudesta häneen. Kun menin naimisiin, loppui vihdoinkin se loru, ja kun hän sitte lähti, saatiin tuo toinen selitys. Siinä on sinulle selvä totuus… Juoruja, lapsi kulta, ei mitään muuta."

"Mutta sinä olit kihloissa hänen kanssaan."

"En koskaan."

"Olitko sitte antanut hänelle rukkaset?"

"Hän ei koskaan ollut kosinut minua."

Syntyi hetken äänettömyys. Tuli leimusi, niin että huone kävi valoisaksi, suhahti ylöspäin ja paukahteli välistä puiden pahkoissa.

"Maria, onhan se kerrassaan mahdotonta, ett'ei tyttö näkisi, kun joku mies hänestä pitää?" sanoi hän.

"Siinä olet oikeassa", vastasi toinen toisella äänellä kuin ennen, "ja minä tahdonkin sanoa sulle jotain, jota tähän saakka kenties olen ollut liian turhamainen itsellenikään tunnustamasta. Kristofer puheli kanssani noin hiukan keikailemalla, niinkuin hän olisi puhellut tusinan muun tytön kanssa, jos niitä olisi ollut. Mutta me asuimme niin yksinäisessä paikassa eikä meillä ollut naapureja. Minä koetin kiehtoutua hänen huomioonsa ja pieniin kohteliaisuuksiinsa, aivan samoin kuin olisin tehnyt tusinalle muulle nuorelle herralle, jos niitä olisi ollut. Siinä tosiaankaan ei ollut mitään romaanin aihetta. Mutta nuorien tyttöjen täytyy saada romaani, saivatpa sen sitte mistä hyvänsä. Ja minä en ollut muita viisaampi. Siinä on koko juttu! — Mitä nuoriin herroihin tulee, niin he eivät tarvitse kääriytyä niin romantilliseen harsoon. Minä luulen, että Kristofer katseli minua hyvinkin kylmin silmin."

"Mutta Maria!"

"Niin, tietysti sinusta on tämä herjaavaa puhetta, koskapa itse olet juuri keskellä romaaniasi. Iloitse sinä siitä, niinkauan kun se on uusi ja kaunis kuin kihlasormuksesi, mutta elä toki Herran tähden viitsi kullata vanhaa romua. Minä myönnän, ett'ei minulle olisi ollut vastenmielistä Kristoferin sydammen valloittaminen; se oli oma onneni, ett'en onnistunut, ja — usko minua! — kyllä hänellä oli pahemmin pakoittavia syitä keskeyttää uransa täällä kotona, kuin tuollainen vähäinen mieltymys olisi ollut."

Hän puhui tyynesti, osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, ja katsoi koko ajan tuleen. Hänen silmänsä olivat puoliummessa vahvan valon tähden, niin että niistä vaan juova loisti silmäripsien välistä.

"Miksi sinä valehtelet minulle! Olenhan minä itse todistaja siihen, että hän sinusta piti", huudahti nuorempi nuhtelevasti.

"Sinä?" Siimat aukenivat ja hän katsoi sisareen.

"Niin, minä!"

"Sinähän olit lapsi!"

"Mutta sellainen lapsi, jonka kanssa puhellaan. Ja sinä tiedät, kuinka paljon minä pidin Kristoferista."

Jotain pakon ja levottomuuden sekaista kuvastui vanhemman kasvoissa. Hän nousi yht'äkkiä, työnsi sisaren syrjään ja meni ikkunan luo, jonne valopiiri ei ylettynyt.

Emmy katsoi kummastellen hänen jälkeensä, sitte hän juoksi esiin, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi huolestuneena hänen kasvoihinsa. Ne olivat rypistyneet kuni tuskasta tai vihasta, mutta siellä oli niin hämäkkää, että kasvojenpiirteet vaan häämöittivät.

"Etkö sinä sitä tiennyt?"

Ei tullut vastausta. Huulet puristuivat yhteen kuni kovassa taistelussa.

"Se ei ole totta. Sinä vaan kuvittelet mielessäsi", sanoi hän äkkiä.
Hänen äänensä kuului kalsealta, ja hän sysäsi sisaren luotaan.

Tämä aivan ällistyi. Hän näki, että hän oli koskettanut johonkin, mutta ei tiennyt mihin. Maria seisoi kasvot käännettyinä puutarhaan päin ja molemmat kädet ikkunanpieleen nojaten, — hän ei liikahtanut eikä sanaakaan lausunut, mutta yönutun verka kohosi ja painui kiivaasta hengityksestä.

Tuskainen aavistus valtasi nuoremman.

"Maria, suo anteeksi!" Hän hieroi hyväillen päätään sisaren olkapäätä vasten.

"Mitä minun on anteeksi annettava?" Ääni kuului haaveksivan vienolta. Ja sitte vallitsi taas hiljaisuus, niin hiljainen, että he saattoivat kuulla hienon ratinan, kun hiilet vaipuivat kokoon uunissa.

He seisoivat ääneti hetken.

"Tule kertomaan", sanoi Maria.

He menivät takaisin paikoilleen. Emmy laskeutui matolle pää sisaren polvea vasten, mutta tämä nojasi otsansa kättään vasten, ikäänkuin saadakseen varjoa silmilleen.

Hämärä peitti pehmeänä ja lämpimänä huoneen; nyt vasta näyttivät hiilet oikein kiiluvanpunaisilta.

"Sinä taidat suuttua", sanoi Emmy.

"Suuttua? — oh, kuinka sinä voit luulla!"

"Niin, se oli sinun häissäsi. Minua nukutti ja minä heittäydyin pitkäkseni naisten toalettihuoneen sohvalle ja vedin pari saalia peitokseni. Ja siinä parhaallaan maatessani tuli kaksi morsiusneitosta sinne. Minä tietysti olin makaavinani, eivätkä he minusta sen enempää piitanneet. He puhuivat Kristoferista. Toinen heistä oli huomannut, kuinka kalpea hän oli vihkimisen aikana ja että hänen oli täytynyt nojautua seinää vasten, ikäänkuin maailma olisi mustennut hänen silmissään. Toinen oli tullut etehiseen aivan hiljaa, siellä oli hämärä, Kristofer käveli edes takaisin ja väänteli käsiään; tyttö hiipi pois hänen huomaamattaan. Mutta samalla kuului, kuinka sinä nauroit siellä sisällä vieraiden luona."

"Nuoret tytöt ne näkevät onnettoman rakkauden joka nurkassa!"

"Niin, mutta sitte minä menin itse ulos verannalle. Se oli sellainen kolkko syysilta, muistathan, ja minä menin ulos vaan sentähden, että luulin Kristoferin siellä olevan. Siellä hän olikin, — istui yksinään penkillä. Sisällä tanssittiin, ja ovet olivat kiinni, teidät saattoi nähdä, mutta meillä oli ulkona pimeä. Minä istuin hänen polvellaan ja painauduin häntä vasten. Oli kylmä, ja hänen päällystakkinsa sai riittää meille molemmille."

"Ja sitte hän sanoi…?"

"Niin…"

"Ei, ei, älä sano mitään!"

Emmy katsahti nopeasti ylös. Oliko hän taas saattanut hänet pahoilleen?

"Ja hän sanoi sinulle, että hän oli pitänyt minusta?"

Maria oli ottanut kätensä silmiltään, se oli veltosti tuolinkarmilla, ja hän nojasi niskaansa selkänojaa vasten, niin että himmenevä loiste valaisi hänen kasvojaan. Katse tuijotti ulos avaruuteen, syvänä ja loistavana; huulet hymyilivät, vienosti, ikäänkuin salaa. Tuo oli iloa, liian suurta, voidakseen sanoiksi puhjeta.

Emmy yhä enemmän hämmästyi; tätä hän ei voinut käsittää.

"Tulitko siitä iloiseksi?" sanoi hän vitkastellen.

"Iloiseksi?" Maria hymyili salamielisesti ja lämpimästi. "En tiedä."

"Mutta kuinka sinä voit olla iloinen nyt, — kun se on liian myöhäistä?"

"Ah, kunhan minä edes saan ajatella, että olisin voinut antaa myöntävän vastauksen!"

"Mutta olisitko sinä sitä toivonut?"

"Olisin sen tehnyt; Jumala sen tietää, että olisin sen tehnyt! Kun minä seisoin morsiuspuvussani, olisi hänen vaan tarvinnut sanoa yksi sana, ja minä olisin repinyt sen päältäni ja mennyt, mennyt niin köyhänä kuin olin, mennyt läpi häpeän ja kaiken — ajattelematta mitään muuta kuin häntä."

"Ja sinä voit olla iloinen, ett'et sitä tehnyt?"

"Voi lapsi, en tahdo koskea harhaluuloihisi. Se olisi kenties syntiä. Mutta se — naimisiin meneminen — se on vallan toista kuin toisistaan pitäminen. Kulkea kuhnustaa läpi elämän yhteisessä köyhyydessä, syödä toistensa leipää ja painaa toisiaan huolillaan, se on toista kuin muistella toisiaan näin… Oh, kun ajattelen, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan!"

"Mikä materialismi!"

"Tahi päinvastoin… Mutta sanoppa, Emmy, miksi et ole minulle tätä koskaan ennen sanonut kuin nyt?"

"Minä ajattelin aina tuota pilkkahymyä. Minä pelkäsin sinua, ja minä pidin Kristoferista. Mutta kuinka saattaa sinulla olla iloa siitä, että hän sinusta piti, kun sinä kuitenkin menit toiselle naimisiin?"

Maria istui ja katsoi alas, silitellen Emmyn pieniä käsiä omilla suurillaan.

"Etkö voi sitä käsittää," sanoi hän, "miltä tuntuu ajatellessa, että kaikki tämä — joka mulla on muistossa — ei ole valheellista, ei ole sisällystä vailla, vaan että siinä oli totta, vaikkapa kuinkakin vähän?"

"Mutta jos se olisi rakkautta…"

"Älä joutavia! Sinä, joka olet kihloissa, uskot tietysti vielä sellaista, mutta minä en. Se kuuluu niihin juttuihin, joita kerrotaan pienille kilteille tytöille, ja joissa vaan on se vika, ett'eivät ne koskaan ole tosia. Rakkautta? Ei! Se, minkä minä tunnen, on vaan tunnelma, — jotain hienoa ja haihtuvaa, ikäänkuin tuulen tuoma tuoksu, joka muistuttaa nuoruudesta ja kesäisestä ajasta. Mutta sitä te nuoret ette ymmärrä. Se vaan on meitä vanhoja varten."

Harmaanvalkea, ohut, väräjävä kalvo oli vetäytynyt hiilien yli, ja loiste, joka uunista levisi, oli niin himmeä, että kasvojenpiirteitä tuskin saattoi eroittaa ja niiden ilmettä ainoastaan aavistaa. Sentähden valtasi heidät molemmat hämärän houkutteleva vapaus, jolloin sanat helposti sujuvat ja ääni, vallan tietämättä, vaihtelee, vivahtelee ja väreilee.

"Miksi sitä kieltäisin?" jatkoi Maria lauhkeasti. "Kenties minä rakastin häntä, ja kenties se ei ole ollenkaan oikea sana. Minä tiedän vaan, että se ennen on tuntunut häpeältä, ja ett'ei se nyt enää siltä tunnu."

"Häpeältä?"

"Niin. On vääryyksiä, joita on häpeällisempi kärsiä kuin tehdä. Ja vääryyden hän teki minulle, — siinä, ett'ei hän koskaan antanut minun päästä selville siitä, mitä hän ajatteli. Se puolinaisuus tuli synniksi, joka lopulta sai minut häntä kammoksumaan kuin kiusanhenkeä. Sillä päivät ja yöt ahdisti minua se ainoa ajatus: olinko minä jotain hänelle, vai oliko se kaikki leikkiä. Minä kartoin häntä, mutta hän minut aina etsi. Siitä ei ruvennut tulemaan minkäänlaista loppua. Hänen käytöksensä oli niin epäselvää, että tuntui siltä, kuin tahtoisi hän vaan houkutella minut esiin ja sitte vetäytyä takaisin. Ja minä olin liian ylpeä antautuakseni sellaiseen. — Nainen rakastuneena mieheen, joka ei hänestä huoli. Huu, ei! — Siksi tuli minustakin kuin arvoitus; hän ei koskaan tiennyt, mitä hänen oli minusta ajateltava."

"Siinäpä se on! Nyt minä ymmärrän. Hän sanoi, että naiset sellaiset kuin sinä ovat maan kirouksena ja että, jos hän tietäisi minun tulevan sinun kaltaiseksi, niin hän heittäisi minut luotaan kuten myrkyllisen eläimen ja polkisi päälleni."

"Vaiti, Emma!"

Hiilet kiiluivat himmeästi tuhkaverhonsa alta. Huoneessa oli aivan pimeä.

"Jos sinä nyt hänet kerran tapaisit, mitenkä sinä silloin…?"

Maria ei vastannut; mutta hän kumartui alas ja suuteli Emmyn sileäksi kammattua tukkaa.

1885.

Elämään kyllästynyt.

Keskellä vanhaa pyökkimetsää oli tumma, syvä metsälampi; kiiltävänä ja liikkumatonna se kuvasti puiden latvat, samalla kun suuret vaaleanvihreät lumpeenlehdet imeytyivät sen pintaan, pitkin rantoja, missä kaislat kasvoivat ja olivat jo siemenellä.

Aurinko paistoi lehväkaarrokseen ja teki sen läpikuultavan vihreäksi, mutta ei ainoakaan säde läpi päässyt, tuskin ruohonkorttakaan kasvoi maassa, joka tuntui hyllyvän jalan alla — pehmeänä kuivien lehtien ja oksien peitossa, suojassa kesän kuivuudelta.

Ilma oli viileä ja puiden tuoksua täynnä; milloin joku lintu liverryksen helähytti, kaikui se korkeiden, hoikkien puiden välitse kauas, kauas. Metsäkauris pilkisti esiin pyökki- ja pähkinäpensaikosta, mutta katosi hiljaa taas. Ja sitten kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin.

Mutta kaukana metsäpolulla liikkui jotakin, se lähestyi hitaasti, se ikäänkuin kasvoi esiin puiden varjoista ja muodostui naisolennoksi, joka jäykkänä asteli eteenpäin, melkein liikkeittä, ikäänkuin liukuen pitkin polkua.

Hänen kasvonsa olivat jäykät, niinkuin hänen käyntinsä, ne olivat umpinaiset ja näyttivät kuoleman surun jäytämiltä. Kasvoista näkyi, että ne ennen olivat olleet kauniit, nyt ne olivat vaan selväpiirteiset; iho oli harmahtavan kalpea, ja silmien alla oli ruskeahkot varjot unettomien öiden jäleltä. Vartalo oli hoikka, laihtunut, mutta olkapäät vielä pyöreät.

Hänellä ei ollut hattua päässä, ja sileäksi kammattu tukka oli kääritty päälaelle kreikkalaiseksi solmuksi, kiiltävällä värillään merkiten niskan rajapiirteet. Ainoastaan ohimoilla häämöitti muutamia hopeanharmaita hiuksia tummien välistä yksinäisinä säikeinä.

Hän kulki pää alaspäin, raskaissa mietteissä, hidastelevin askelin, ikäänkuin kiiruhtamista peläten. Sitte hän äkkiä pysähtyi ja katsoi ylös, — antoi katseensa sujua yli seudun, yli tumman metsäjärven, puiden runkojen välitse, kauas pois, missä kaikki piirteet sulivat yhteen vihreänsiniseksi valoksi. Tummissa silmissä olivat intohimot hiiltyneet mustaksi kolkkoudeksi, tyyni ja synkkä oli katse, joka tutkien katseli kaikkea, ikäänkuin mitaten sen arvottomuutta; kylmä, kova katse, johon auringon valo ei voinut lämmön vilahdustakaan sytyttää.

Kuollut epätoivo kuvastui suljettujen huulten ympärillä, ja kädet puristuivat ristiin valtaavan tuskan pakosta; katseesen tuli etsivä ilme, äänetön pelastuksen-huuto; sitte se taas tuli levolliseksi, ja se liiti kaiken yli, mitä täällä eli ja kasvoi, katsellen sitä kuni jotain ainiaaksi vierasta, ja vaipui sitte taas itseensä hengeltä tuomitun vaikeasti saavutetulla levollisuudella.

Nainen asteli edelleen, hitaasti ja mietteissään kuten ennenkin. Veden reunalla, jossa maa alkoi viettää, hän seisahtui ja nojautui puuta vasten, joka kallistui veden yli. Hän oli niin itseensä vaipunut, ett'ei huomannut pienten lapsenjalkojen tallustelemista. Ikäänkuin ilmisaatu pahantekijä hän säpsähti, kun heikko, pieni ääni lausui:

"Täti."

Hän kääntyi hitaasti, peittääkseen teeskennellyllä tyyneydellään pelästystään.

"Mitä tahdot?" Tummat silmät kiintyivät pienokaiseen niin tunteettomasti, kuin olisi hän ollut matelija, jonka hän sormellaan olisi voinut pois näpähyttää.

"En mitään", vastasi poika.

Täti katsoi häiritsevään pienokaiseen niin moittivasti, että tämä nähtävästi joutui hämille. Hän kesti katseen voimatta siihen vastata, istuutui tiheään ruohokkoon, joka rannanvieremällä kasvoi, ja katsoi alas veteen vanhamaisen totisena.

"Ken sinut tänne lähetti?"

Kalpeissa naisenkasvoissa värähteli harmi suljetun suun pielissä, ja ne värähdykset vivahtivat ilkeyden katkeraan hymyyn. Vartioittu katsoi vartijaansa itsepintaisesti kuin se, joka voi odottaa. Vihdoin tämän vieraan olennon läsnäolo kävi hänelle liian sietämättömäksi; hän kääntyi ja läksi astumaan sisemmä metsään. Pienokainen nousi, juoksi pari askelta, ennättääkseen mukaan ja kulki sitte hänen rinnallaan häiritsemättä häntä sanallakaan ja häneen katsomattakaan.

Nainen kulki, ikäänkuin poikaa ei olisi ollutkaan, viitsimättä häneen katsahtaakaan ja huolimatta vähääkään hänen kompastelevista pikku jaloistaan.

Viimein hän katsoi poikaan.

"Eikö ala väsyttää?"

"Ei, minä kyllä saatan mukana kulkea."

Poika sanoi sen, ikäänkuin se suuri palvelus, minkä hän tiesi tädille tekevänsä, tuottaisi hänelle niin suurta mielihyvää, ett'ei hän voisi väsymystä tuntea.

Polun vieressä oli puoleksi lahonnut puupenkki, nainen istuutui sille, ja poika heittäytyi maahan.

"Jos sinua haluttaa, niin saat kyllä juosta pois leikkimään."

"Kiitoksia, mielelläni jään tänne."

Mahdotonta oli sanoa pojalle, että hän oli haitaksi, sanat eivät ottaneet suusta lähteäkseen. Lapsen suhteen hän ei voinut olla niin väliäpitämätön kuin hän olisi aikaihmisen suhteen ollut.

Hänen täytyi alistua. Syntyi pitkä äänettömyys. Kun pienokainenkin yhä vaan oli hiljaa, tuli nainen uteliaaksi, hänestä tuntui, että poika oli hiipinyt pois, ja että hän oli yksin. Tuon iloisen aavistuksen valtaamana hän kääntyi katsomaan, mutta poikanen oli siinä, hän oli pitkällään maassa ja näytti kokonaan kiinnittäneen huomionsa johonkin tehtävään. Nainen kumartui eteenpäin. Pyökinterhon kuoresta oli poika tehnyt pienet ajopelit, joita hän veti eteenpäin sormennenillänsä, pitäen terhon kantaa aisana ja pieniä multapaakkuja kuormana. Hän kuletti niitä muutamien punaisen- ja mustankirjavien muurahaisten välitse ja ajoi väliin huvikseen niiden yli, niin että ne kierivät maassa, taikka ajeli hän niitä niin, että niiden jalat liikkuivat kuin rummunpalikat, taikka hän kiiti kilpaa niiden kanssa ja ajoi ohitse. Näytti siltä, että hän voisi leikkiään pitkittää kuinka kauan tahansa, eikä pitänyt häntä silmällä.

Hän nousi hiljaa, niin ett'ei hame kahahtanutkaan, ja suuntasi jäykän, hiljaisen käyntinsä sisemmälle metsään. Hän ei uskaltanut edes jälelleen katsoa, peläten, että hänen katseensakin voisi pojan huomion puoleensa vetää. Vasta kun hän oli pitkän matkaa kulkenut ja kääntyi muutamien pensaiden taa, täytyi hänen kääntyä tullakseen vakuutetuksi, ett'ei poika ollut häntä seurannut. Hän näki pojan vähän matkan päässä samalla tiellä, jota hän itse oli kulkenut, pää alaspäin hän kulki ja vuoleskeli puupalikkaa; hän ei ollut häntä silmistään päästänyt.

Yht'äkkiä hänestä tuntui, kuin olisi tuo pieni olento niin äärettömän paljon voimakkaampi häntä itseään; hän tunsi itsensä väsyneeksi ja uupuneeksi ja heittäytyi maahan, nojaten selkänsä puun juurta vasten.

Pienoinen jatkoi hiljaista astuntaansa, yhä vaan puikkoaan vuollen. Nainen katseli hänen pieniä laihoja sääriään, jotka liikkuivat eteenpäin, tummansiniseen trikoohon puettuina. Jonkinmoisella tylsällä huomaamiskyvyllä hän koneentapaisesti tajusi, että poika pani oikean jalan sisäänpäin, huolimattomasti heilauttaen jalkaansa joka askeleella. Hän katseli pientä, hentoa, eteenpäin kumartunutta, sinirantuiseen merimiespaitaan puettua olentoa, ja sitte kohosi hänen katseensa lapsenkasvoihin, joita pehmeä huopahattu varjosti.

Poika oli kokonaan kiintynyt työhönsä, ja hänen hienoissa kalpeissa kasvoissaan kuvastui täydellinen levollisuus. Hetkiseksi valtasi hänet taikauskoinen pelästys: se ei ollut mikään tavallinen lapsi, se tuntui olevan lähetetty jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Heti hän toki tointui ja käsitti, että pelästys oli vaan hänen sairaan mielialansa tuottama. Sehän oli vaan lapsellisen huolettomuuden mielentyyneyttä, jota hän näki.

Kun pienokainen tuli häntä likelle, laskeutui hän polvilleen ruohokkoon ja jatkoi vuolemistaan katsomatta ylös.

"Einar."

Poika käänsi kaksi kirkasta kysyväistä silmää häntä kohden ja herkesi työstään.

"Miksi minua seuraat?"

"Äiti on käskenyt."

Kalpeat kasvot vääntyivät katkeruudesta ja nöyryytyksestä. — Vartioidaan kuin tavallista mielenvikaista! — Hän laski kätensä valtasuonelleen. — Hullut, kun eivät voineet käsittää, että tämä oli tyyni, kylmä päätös! Mateliaiset! Toukat! kun saattoivat laahata edelleen elämän suurta tyhjyyttä, — laahata ja laahata heittämättä sitä päältään! Ja sitte vielä toisten vapautta loukata! Inhon ja kyllästyksen ilme tuli hetkeksi hänen kasvoihinsa.

"Miten äiti sanoi?"

Poika antoi taas puikon ja veitsen vaipua voidakseen häneen katsoa.

"Äiti sanoi, että täti on kipeä, ja että minun ei pitäisi lähteä tädin luota, siksi että täti ehkä jotain tahtoisi."

Hän puhui hitaasti ja silminnähtävästi koettaen sanasta sanaan muistaa kaikki ja hän yhä vaan katsoi häneen ikäänkuin tutkiakseen, oliko täti oikein ymmärtänyt ja tiesikö, että hän puhui totta.

"En minä tahdo mitään", oli tyly vastaus.

"Ei se mitään tee, saatan minä sittenkin tänne jäädä", vastasi lapsi, mielissään siitä, että saattoi hyödyksi olla.

"Etkö tahdo juosta takaisin tuonne penkin luo, jossa sinulla pikku vaunusi oli?"

"En, nyt koetan keksiä jotain muuta."

Nainen istui hetken tuskallisen hiljaisena, ikäänkuin kahlehdittuna, sillä välin kuin pienokainen toimeliaasti puuhaeli lehtineen ja puikkoineen. Hänestä tuntui, että hän vihasi poikaa. Mutta hän ei voinut olla katselematta noita hienoja pieniä jäseniä ja hentoja kasvonpiirteitä, joissa leikkiessäkin näkyi tuo vanhamainen miettiväisyys.

Nainen nousi.

"Sinä väsyt varmaan, kun niin paljot kävelemme, saat jäädä tänne leikkimään."

"Kiitoksia; varsin hyvin saatan astua; minä voin astua niin kauas, kuin vaan tahdotte."

Hän oli jo jalkeilla, valmiina tallustelemaan eteenpäin.

Nainen ymmärsi, ett'ei hän pääsisi hyvää tarkoittavasta kiusanhengestään ennenkuin illaksi, ja ett'ei ollut muuta neuvoa kuin tehdä aika niin siedettäväksi kuin mahdollista. Kun hän oli selvillä siitä, että hänen täytyi odottaa, tuntui hänestä vastenmielisyytensä pienokaista kohtaan osaksi haihtuneen. Poika juoksi hänen vieressään epätasaisin askelin, ja auttaakseen häntä vakavammin kulkemaan ojensi hän kätensä pojalle. Tämä heti pisti kätösensä siihen, ja sitten kulkivat he vieretysten äänetönnä.

Oli, ikäänkuin jonkinmoinen turvallisuuden tunne olisi virrannut läpi hänen olentonsa tuosta pienestä kätösestä, ja luottavaisuus, joka ei voinut käsittää haitaksi olemisen mahdollisuuttakaan, liikutti häntä. Mikä salainen vaikutin se oli, joka saattoi tämän lapsen kestämään hänen luonaan niin kärsivällisesti?

Hän ajatteli, kuinka väsyneet nuo pienet jalat mahtoivat olla, istuutui sentähden eräälle penkille ja nosti äänetönnä pienokaisen viereensä. Hän jäi siihen istumaan jalat riipuksissa ja näytti aikaihmiseltä, joka hämillään tuntee, että pitäisi keskustelua voimassa pitää.

"Säälitkö sinä minua, kun minä olen kipeä, — kuten äiti sanoo?" kysyi täti.

"Säälin", kuului ujo vastaus.

"Oletko itse ollut kipeänä?"

"Kyllä, kerran minä olin kipeänä. Se oli silloin, kun tohtori aina kävi luonani."

Nyt oli poika vallan iloissaan, kun oli saanut puheluaineen.

"Piditkö sinä tohtorista?"

"Pidin; mutta kyllä minä häntä pelkäsinkin."

"Miksi pelkäsit? Oliko hän paha sinulle?"

"Ei, mutta minua niin pelotti se rauta."

"Mikä rauta?"

"Hän pisti minua pitkällä raudalla tähän." Pienokainen osoitti mekkonsa toista puolta.

"Raudalla!"

"Niin. Minulla" —- hän pysähtyi ponnistaen muistiansa ja voidakseen lausua sanat oikein — "minulla oli vettä keuhkopussissa."

Hän katsahti kysyvästi ylös nähdäkseen, oliko täti ymmärtänyt sen mutkikkaan seikan.

Hän oli näkevinään pojan makaavan tautivuoteella puettuna pitkään, valkeaan yöpaitaansa; hänen oma elonpelkonsa mittasi tuon pienen sydammen avutonta hätää, hän näki suuret kummastelevat lapsensilmät, näki niissä pelästyneen alistumisen ja vastustelemattoman nöyrtymisen…

Hänen mieltään kirveli, kuten lämpimiä lihaksia kirvelee jääkylmän veitsenterän koskiessa, ja elämään väsyneet silmät vetäytyivät umpeen päästäkseen enempää näkemästä.

Ääneti olivat taas molemmat ja istuivat hiljaa penkillä.

"Etkö sinä koskaan leiki veikkojesi ja siskojesi kanssa?" alkoi täti uudestaan.

"En."

"Etkö sinä heistä pidä?"

Hän epäröi ensin.

"En."

"Miksi et?"

Poika mietti hetkisen, voidakseen oikein totuudenmukaisesti vastata.

"Ne ovat niin kovakouraisia", sanoi hän ja katsahti naisen kasvoihin, ikäänkuin saadakseen selville, voisiko tuo selitys tyydyttää.

Hänen seuraajansa ei vastannut; hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyi pari ryppyä ikäänkuin tuskasta. Yht'äkkiä hän ymmärsi, kuinka yksinäinen hän oli, tuo pikku poika, kuinka kokonaan itsekseen jätetty, hän, jonka täytyi pelätä veljien ja siskojen leikkejä.

"Täti."

Täti katsoi häneen, hän istua kyyrötti penkillä, köyryselkäisenä kuin pieni apina.

"Mitä sinä tahdot?"

"Ettekö, täti, luule, että kohta on päivällisen aika?"

Hän sanoi sen hyvin hiljaa, häpeissään siitä, että nälkä hänet siihen muistutukseen pakoitti.

"Niin, kyllä se jo mahtaa olla."

He nousivat molemmat ja läksivät astumaan päärakennusta kohti.

Kun tuo omituinen pari tuli ruokasaliin, oli soppa jo pöydällä.

"Olipa hyvä, että tulitte; olin jo lähettänyt palvelijan teitä etsimään", sanoi rouva, "kaikki nämä nälkäiset vatsat eivät voineet kauemmin odottaa." Hän seisoi pöydän päässä ja katseli ympärilleen meluavia lapsia, jotka tuohensa luo rientäessään kiireissään toisiansa tuuppaelivat.

"Äiti, eikö isä tule päivälliseksi kotiin?" huusi kimakka tytönääni.

"Ei. Ei ennenkuin huomenna."

"No, sitte minä saan istua hänen paikallaan!" kuului kolmiäänisesti, toinen ääni toistaan kovemmin huutaen.

"Jokainen pysyköön tavallisella paikallaan — tehkää niin hyvin — eikä mitään melua."

Äidin ankara ääni sai heti melun taukoomaan.

"Suo anteeksi, Ottilia kulta, näille minun mellastelijoilleni", sanoi hän kääntyen vieraan puoleen, "saanko pyytää sinua istumaan?"

Puhuteltu istuutui jäykästi. Jotain vihamielistä oli hänen katseessaan, ja hän koetti olla katsomatta kälyynsä.

Tämä oli nähtävästi jo hyvän matkaa sivu kolmestakymmenestä, mutta hänen täyteliäisissä punakoissa poskissaan ja reippaassa kasvojensa ilmeessä oli jotain niin nuorekasta ja elonkuntoista.

"Te varmaan teitte pitkän kävelyretken?" sanoi hän ja katsahti vieraaseensa, samalla kuin hän itse istuutui paikalleen. Hänellä oli viisaat, kokeneet silmät, joiden pohjalta hyväntahtoisuus loisti.

"Niin, paljon me kävelimme", oli jörö vastaus.

"No, onko Einar voinut olla tädille miksikään hyödyksi?" jatkoi rouva sellaisella hilpeällä rohkeudella, joka ikäänkuin tahtoo pakoittamalla poistaa toisen apean mielialan.

Kysymys tehtiin näennäisesti Einarille, joka ei vastannut, katsoi vaan lautaseensa niin vaatimattoman näköisenä, että selvästi näkyi, miten tyytyväinen hän oli itseensä.

Täti oli myös vaiti; ja ohuitten huulten ympärillä näkyi jotain vihantapaista. Hän vilkasi nopeasti ylös ja istui sitte yhtä kylmänä ja jäykkänä taas. Mutta sydämmessä kuohahteli harmi ja uhka.

Luuliko hän — tuo jäntterä, punakka nainen, joka ei koskaan ollut tuntenut, mitä merkitsee tuska ja hätä ja tyhjyys ja kyllästys — luuliko hän kömpelöllä viekkaudellaan voivansa estää sitä mikä täytyi tapahtua? Tunsiko hän jo nyt voitonriemua siksi, että lapsen läsnäolo oli viivyttänyt teon tekemistä? Oh, tuota tyhmyyden sydämmettömyyttä, ett'ei suoda ihmisen edes kuolla!… Ja tuo nainen luuli itseään viisaaksi ja hyväksi, kaikki ihmiset luulivat häntä siksi! — Tyhmä, ainoastaan tyhmä!

"Ethän vaan liene ollut tädille haitaksi, Einar?" sanoi äiti luoden pienokaiseen katseen, jonka hän teki melkein moittivaksi. Hän oli päättänyt pakoittaa tuosta paatuneesta uppiniskaisesta jotakin vastausta.

Jotkut lapsista nauraa hykertivät ja nykivät toisiansa; Einar punastui, ja hänen ylpeytensä hälveni vähitellen ja hän tunsi masentuvansa. Hän oli nähtävästi ollut niin varma kiitoksesta, ja nyt tulikin sen sijaan toisten lasten pilkka ja äidin nuhde!

"Einar ja minä viihdymme hyvin yhdessä. Vai kuinka?" — Laiha, hiukan vapiseva käsivarsi laskeusi Einarin hartioille, ja hän katsoi ylös kalpeihin kasvoihin, jotka häntä kohden kumartuivat, samalla kun kaksi kummallista silmää katsoi hänen silmiinsä, — kaksi synkänsurullista tummaa silmää, joissa oli jotain terävää, joka äkkiä muuttui lempeäksi.

Pienokainen ei voinut vastata. Hän katsahti samalla arasti ja luottavasti noihin kalpeihin kasvoihin, ja sitte hän heitti silmäyksen toisiin lapsiin. Siinä ne nyt saivat nähdä, että täti mielellään häntä muassaan piti!

"Mielelläni pidän Einarin mukanani", lisäsi täti ja veti pois käsivartensa. Hänen sairas mielensä riemahteli ilkkuen. Hän tuolla ei tarvinnut luulla, että hänen pakkokeinonsa millään lailla haittasivat.

Siten Einar ja täti seurustelivat keskenään koko sen päivän ja mitä parhaimmassa sovussa. Vihdoinkin tuli ilta.

Täti seisoi yksin huoneensa ikkunassa, mietteissään kulkien saman labyrintin läpi, jossa hänen aatoksensa olivat kulkeneet itsensä sairaiksi ja väsyneiksi satoja ja tuhansia kertoja ennenkin.

Silloin koputettiin ovelle.

"Käykää sisään."

Hänen täytyi käyttää koko itsensähillitsemisvoimaa, ett'ei hänen äänensä ilmaiseisi, kuinka tuo häiritseminen häntä suututti. Se oli tietysti vaan käsky illalliselle. Hän katsoi välinpitämättömästi taaksensa.

Mutta se olikin pienokainen. Hän seisoi ja piteli kiinni oven lukosta ja hänen täytyi kurottaa kättään, voidakseen siitä pitää; niin pieni hän oli.

"Äiti kysyy, eikö Nilla saa muuttaa minun sänkyäni tänne tädin huoneesen?" sanoi hän.

Lapsensilmät olivat niin luottavaisesti häneen kiintyneet, hän oli niin varma siitä, että ehdoitus ilahuttaisi tätiä, ja se täytti koko hänen mielensä. Täti tahtoi pusertaa esiin ei sanan, mutta sitä työnsi takaisin ikäänkuin joku salaperäinen voima ja siitä tuli "saa".

Iloissaan kuten lapset ainakin, kun saavat maata uudessa huoneessa, juoksi poika käytävää pitkin ja huusi:

"Minä saan, minä saan! Nilla, minä saan maata siellä!"

Mutta hän, joka seisoi ja kuuli nuo sanat, hän puristi huulensa yhteen, ja harmi kuohahteli yhä kauheammin katkerassa mielessä.

… Uhalla, uhallakin hän oli näyttävä heille… Ah! Eikö se sitte ole ensimäinen kaikista inhimillisistä oikeuksista: oikeus saada kuolla!

Sitte tuli kutsumus illalliselle, ja hän meni pöytään. He olivat vaan kahden, hän ja käly; lapset olivat syöneet ennemmin. He söivät ääneti ja enimmäkseen vaan näön vuoksi. Käly oli niin kummallisen leppeä, hänen muutoin niin reipas käytöstapansa oli nyt kuin hillittyä. Kun noustiin ja ruvettiin sanomaan toisilleen hyvää yötä, astui hän vieraansa luo.

"Ottilia", sanoi hän hiljaa, "sinä olet vihoissasi minulle. En minä tahdo sinua pakoittaa. Jos et voi kestää, niin olet vapaa. Sinua ei vartioida."

Hän — jota Ottiliaksi sanottiin — seisoi jo käsi oven lukossa, hän pysähtyi ja katsoi puhujan kasvoihin kummastellen ja epäillen. Enempää ei sanottu, he vaan katsoivat toisiinsa, silmästä silmään; ja nuo kaksi lujaa katsetta, jotka toisensa kohtasivat, ne sanoivat enemmän kuin kysymykset ja vastaukset ja pitkät selitykset.

"En minä tahtonut, että Einarista olisi sinulle pakkoa. Hyvää minä tarkoitin." — Vaaleaverinen se oli, joka taas puhui. — "Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua yhdestä." Noita viimeisiä sanoja lausuessaan hänen huulillensa tuli hieno hymy, joka antoi sanoille jonkinmoisen kaksinaismerkityksen, näytti niin erilaiselta kuin jokapäiväiset kasvon piirteet ja antoi niille sisäisen hyvyyden ja älykkäisyyden loisteen.

"Olen tehnyt sinulle vääryyttä", sanoi umpimielisesti ja vastahakoisesti tumma.

"Sen tiedän."

Ottilian kasvoihin tuli ensin tutkiva kysymys, sitte se hiljaa muuttui etevämmyyden äänettömäksi halveksimiseksi. Eihän näkynyt maksavan vaivaa sanoa, mitä hän oli aikonut.

"Hyvää yötä", hän vaan sanoi ja ojensi kätensä.

Käly piti sitä kiinni ja katsoi varmasti häneen.

"Minä uskon, että elämä voi tuntua kylläksi raskaalta, että haluttaa kuolla, olematta mielenvikainen", sanoi hän.

Syvällä olevat silmät välähtivät, vihamielisyys niissä laimeni, ja umpimielisyys suli kiitollisuudeksi. Nythän sitä häpeää ei enää ollut: häntä ei pidetty hulluna!

Kylmä käsi sai viimeisen puristuksen toiselta, jossa tuntui olevan elonlämpöä ja voimaa.

"Tee, kuin tahdot; — olen aina sinua ymmärtävä. Mutta suutele poikaani, eläkä häntä säikähdytä."

He katsoivat toisiaan luottavaisesti silmiin, ovi sulkeutui, ja hän — joka kuolla tahtoi — seisoi yksin käytävässä.

— Suutele poikaani eläkä häntä säikähdytä, — kaikui hänen mielessään. Kuinka äidillisesti ääni oli värähdellyt! Siinä ilmaantui äidin koko hellyys; niin, mutta jotain enemmän…

Työskentelevä ajatus, jolla oli tapana mietiskellä kaikkea, takeltui siihen äänenväreesen… Siinä oli ollut enemmän kuin hellyyttä; siinä oli rohkeutta. Jotain siitä seikkailevasta rohkeudesta, joka pelaa paljosta, uskoo onneensa ja voittaa; jotain, joka oli sukua hänen omalle luonnonlaadulleen, sillä eroituksella vaan, että hän oli pannut kaikki yhdelle kortille ja oli kadottanut.

Ja tätä ajatellessaan tuli hän makuuhuoneeseensa, jossa poika makasi. Hän astui hiljaa huoneen läpi, ett'ei herättäisi häntä, ja sitte hän asettui seisomaan ikkunan kohdalle, vähän sisemmä huoneeseen ja katsoi ulos. Kuunvalo loi matolle kepeitä varjoja kartiinien läpinäkyvistä kuvista, samalla kun molemmin puolin olevat raskaat, tummat poimu-uutimet tekivät kalpean valon vielä kylmemmäksi ja haaveellisemmaksi; kaikessa oli jotain aaveentapaista, mikä vaikutti vienon väristyksen, joka hiipi pitkin selkää ja nosti hiuksia ikäänkuin näkymättömin käsin.

Olisiko tämä pelkoa?… Kyllä varmaan. Mutta hän tiesi, että hän sen voittaisi. Ja hän seisoi siinä kauan, jotta kaikki levolle menisivät.

Hän kääriytyi persialaiseen yönuttuunsa niin huolimattomasti, kuin kerjäläinen kääriytyy ryysyihinsä, heitti jalkineensa ja pisti jalkansa karvasisuksisiin aamukenkiin, joiden askeleet eivät kuuluisi; senjälkeen hän hitaasti meni ovelle päin. Nyt saattoi olla oikea aika: kaikki talossa oli hiljaa.

"Täti", kuului kuiskaus lapsen sängystä, kun hän hiipi sen ohitse.

Hän pysähtyi ja viivähti, hän tuskin tiesi, oliko hän kuullut oikein. Ei, se oli vaan hänen kiihtynyt mielikuvituksensa. Hänhän makasi — tuo pienokainen.

Hän astui edelleen.

"Täti … minne te menette?" kuului sieltä värisevästi ja arasti.

"Pelkäätkö?"

"Pelkään. Pelkään olla yksin."

"Tulen minä takaisin, makaa vaan hiljaa."

"Täti, tulettehan kohta?"

"Tulen."

Poika veti peitteen päänsä yli, ja nainen katosi kuulumattomin askelin huoneesta.

Oli sanottu, että hän saisi tehdä tahtonsa mukaan.

Tietysti oli siten vaan koetettu rauhoittaa häntä! Viime hetkessä häntä kuitenkin vartioitaisiin. Mutta kenties hän voisi hiipiä pakoon.

Käytävissä oli pimeä, niin pimeä, että täytyi tuntea vanha rakennus niin hyvin kuin hän, jos mieli päästä sattumatta mihinkään kohti, mutta hän hapuili hiljaa eteenpäin, sulkien joskus silmänsä, ikäänkuin hänen silloin olisi ollut helpompi löytää.

Rappusissa oli valoisampaa, korkean ikkunan kohdalla, mutta sitte tuli taas pimeä keskikäytävä alhaalla. Ei yhtä ihmistä kuulunut koko talossa; kaikki oli niin kuollutta, kuin olisi hän kulkenut muinaiselta ajalta jääneiden tyhjien huoneiden läpi. Kohta joutui hän portin luo, haparoi ja löysi lukon. Hän oli varma siitä, että se oli kiinni, mutta hän väännälti ja se aukesi, raskas ovi kääntyi hiljaa saranoillaan, ja hän oli vapaa.

Kynnyksen luona hän seisahti, pidättäen porttia toisella kädellään, ett'ei se läimähtäisi.

Pimeään tottuneet silmät laajenivat, kun valkeahko valo tulvasi niihin, ja sitte ne vaistomaisesti kohottautuivat kohden yön hiljaista taivasta, mistä kuu täysikasvuisen pyöreänä loi maahan lainattua hohdettaan, tehden kaikki esineet niin salaperäisen, ruumiittoman näköisiksi ja luoden niistä muodottomia varjoja.

Juhlallinen rauha vallitsi kaikkialla, ja taivas himmeine tähtineen tuntui ainoalta ikuiselta äärettömyydeltä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän maannut maan alla monet, monet vuodet, — mustan, raskaan maan alla, siksi kun hän oli unhottanut, että sen päällä saattoi olla sellainen valoisa, ihana yö.

Hänen keuhkonsa ahmivat ilmaa, joka oli kasteen viileyttämä ja tyyni, ilman vienointakaan tuulahdusta, lauhkea päivän helteen jäleltä, täynnä kukkien tuoksua ja heinien himentä. Hänen silmänsä nauttivat himmentyneestä valosta, hänen sieramensa laajentuivat, ja hän kuunteli — öisellä tarkkakuuloisuudella — kaikkia ääniä, joita hän voi eroittaa: sirkkojen terävä-äänistä kirskuntaa, ruisrääkän yksitoikkoista rääkkymistä niityltä ja kaukaa suolta korpisammakon alakuloista kurnutusta. Mutta ei mitään ihmisääntä eikä ihmisaskelta, ei mitään, joka olisi muistuttanut maan tyytymättömistä, hävittävistä, ristiriitaisista vallitsijoista. Elämää oli pensaissa ja korsissa, elämää kaikkialla — tuota tiedotonta, itävää, mietteetöntä elämää, jossa ei aatoksia ole. Elämänhalua, elämännautintoa, elämäntaistelua. Mutta elämään kyllästystä? Ei missään. Öisten äänien joukossa ei ollut yhtäkään, joka olisi räikeästi toisten sointuun yhtynyt, ne huusivat kaikki: elää! elää! elää!

Ei ollut sanaa, ei aatosta, joka sen kaiken mittaisi; oli vaan tunne niin laaja ja suuri, että se syleili kaikkea mikä eli; oli vaan kasvi-elämän siunattu rauha, joka jäähdyttävän balsamin lailla laskeutui murtuneelle mielelle.

Kalpeiden huulten ympärykset värähtelivät, kun jäykistyneet lihakset alkoivat pehmetä, ja laiha, ohut käsi pyyhkäsi otsaa, jonka öinen ilma oli jäähdyttänyt.

Ja sitte kaikui muistossa: "Täti, minä pelkään olla yksin".

Siellä hän makasi, tuolla ylhäällä, ja kuunteli askeleita, peläten kummituksia ja pimeätä ja mörköjä. Turhaan hän oli kuunteleva, kunnes pelkoonsa nukkuisi, ja huomenna hän sitte kyseleisi ja tiedusteleisi jotakin, josta aikuiset häveten ja inhoten eivät sanaakaan virkkaisi.

Koneentapaisesti ja epäröiden hän kääntyi takaisin.

Kuulumattomasti sulki hän portin ja meni pimeiden käytävien ja puoleksi valoisien rappusien kautta takaisin nurkkakamariin katsoakseen, makasiko poika.

Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen.

"Einar", kuiskasi hän niin vienosti ja hiljaa, ett'ei poika mitenkään voinut siitä herätä.

Vastausta ei tullut, mutta kaksi hentoa, pientä käsivartta kietoutui hiljaa hänen niskaansa ja hienotukkainen pää painautui hänen kaulaansa vasten. Pidätetyt nyyhkytykset syöksähtivät äkkiä esiin, ja hän tunsi koko tuon pienen ruumiin värähtelevän puisteluttavasta itkusta, niin avutonna ja epätoivoisena, että se vihloi sydäntä kuni omantunnontuska.

Eikö hänen tuskansa ollut yhtä todellinen, yhtä valtaava kuin aikaihmistenkin? Eikö se syntynyt — kuten hänen omansakin — yksinäisyyden kolkosta, elottomasta tyhjyydestä, kaikkeen ylettyvästä, onttosilmäisestä tyhjyydestä, joka tuijotti häntä kohtaan koko olemisesta, jokaisesta hänen tulevaisuudenaatoksestaan? Eivätkö he olleet kaksi hylkyolentoa, hän ja poika? Tuo sairas pienokainen, joka ei sietänyt toisten lasten töykkimisiä, ja hän, joka oli murtunut siitä ainoasta kolauksesta, jonka elämä oli hänelle antanut.

Poika yhä vaan painautui häntä vasten, hänen kuiskaellessaan lohduttavia, katkonaisia sanoja hänen korvaansa ja silitellessään kädellään hänen niskaansa; pojan hengitys tuntui pehmeän villaleningin läpi, ja hänen kyynelensä kastelivat vaatteen, niin että yhä täytyi sitä nenäliinalla pyyhkiä.

Hänen käsivartensa alkoi väsyä, mutta vielä sittenkin, kun hän pään painosta saattoi huomata pojan jo nukkuneen, jäi hän entiseen asemaansa polvilleen hänen sänkynsä viereen. Ilma hänen ympärillään täyttyi pojan hengityksestä, uni toi lämpöä hentoihin jäseniin, ja hänen hiuksistaan lähti omituisen raitis tuoksu, kuten emän puhtaaksi nuolemasta pikku koiranpennusta. Hän painoi huulensa noihin hienoihin hiuksiin pojan heräämättä.

Lapsi! — Tulevaisuus…

Suuren miehen elämäntyö kenties … toisten onni ja onnettomuus…? Tätäkö ne äidit tuntevat? Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä ennen. Ei koskaan ennen, kuin hän piti tuota rauhaisaa, turvallista unta sylissään. Kaikki jääkerrokset murtuivat, rintaa ja päätä poltteli, ja sitte syöksähti esiin — suolaisten, lauhduttavien, kuumien kyynelten virta; tuska pääsi valloilleen, ja sielun jähmetystila oli poissa.

Hän nyyhkytti, ikäänkuin sydän olisi ollut haljeta, ja pienokainen makasi tasaisesti hengittäen. Tuntui, kuin olisi hänellä ollut vaan tämä pienokainen koko maailmassa. Vaan tämä pienokainen? Jokin, jota rakastaa ja jonka puolesta toivoa — kun kaikki oli häneltä itseltään lopussa.

Hän nousi, ja silloin hän muisti sanat:

"Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua yhdestä."

Sitenkö se oli ymmärrettävä?

Mikä lahja! — Mikä ruhtinaallinen, keisarillinen lahja!

1887.

Pimeästä.

Huoneessa oli hämärä. Kaupungin pääkaduilta kuului elämän levottomuus, ja se liittyi kuni säestys sisässä vallitsevaan kuolonraskaaseen hiljaisuuteen. Korkean rautauunin ristikon läpi loi hiilivalkea hohteensa tekemättä mitään valoisaksi, luoden vaan rajoitetun valon vaaleaveristen miehenkasvojen alaosaan, jotka ympäröivässä pimeässä näyttivät ikäänkuin sisältäpäin valaistuilta, — hehkuvasta, läpikuultavan punaisesta metallista muodostetuilta.

Mies istui eteenpäin kumartuneena tuolillaan, kädet ristissä polvien välissä, ja hänen katseensa tuijotti tuleen. Hänen vartalonsa rajapiirteet melkein hävisivät pimeään.

Poimuverhojen suojaamassa nurkassa uunin vieressä oli pimeä mustempaa kuin muualla, ja sieltä ei eroittanut mitään. Kaikki oli kadonnut luomavarjon ammottavaan kitaan. Mutta kidasta häämöitti esiin jotain, joka — siellä, mihin valon haimenkin sattui — näytti olevan pitkä nojatuoli, ja herkkätuntoisen ihmisen hermot olisivat päänalustalta, kolosilmäisestä pimeydestä tunteneet terävän katseen sekä väijyvän, luonnottomasti kehittyneen kuulon.

"Minun aivoissani on kipeä kohta", sanoi ääni pimeästä, puhuen hitaasti, surumielisen yksitoikkoisesti ja alttoäänen soinnulla. "Se syntyi jo lapsena ollessani, ja se se on, joka on kasvanut. Kaikki, mikä on loukannut ja painanut minua, on kääntänyt kärkensä tuohon ainoaan kohtaan; nyt on luupeite pehmennyt ja vastustus murtunut."

Mies ei liikahtanut, mutta hänen syvässä olevat, viisaat silmänsä katsoivat sääliväisesti pimeään, josta ääni tuli.

"Tuntuu, kuin olisin elänyt sata vuotta", jatkoi se, "ja nyt olen minä vaan tyhjä kuori sen ympärillä, mikä on elänyt, — onsi kuin vanha halava. Minusta tuntuu, että olen nähnyt sukupolvia tulevan ja menevän, olen nähnyt ihmisiä syntyvän ja katoavan, olen joutunut suhteisiin, jotka ovat olleet täynnä mehua kuin nuoret keväiset vesat, mutta ne ovat kaikki rauenneet tyhjiin kuten kylmänneet kukkaisvarret syysmyöhällä. Keväät ja talvet ovat toisiaan seuranneet, ja ihmiset katselevat minua ja sanovat, että minä en ole niin vanha kuin vanhimmat. Mutta minä tiedän, että olen elänyt kuin sata vuotta. Ja kuitenkaan ei minusta koskaan, koskaan tullut sitä, mitä minä tahdoin."

Kuni kuollut aine täytti hiljaisuus taas huoneen, ja elämän hälinä yritti turhaan päästä kuuluviin, se painui takaisin ja hiljeni vienonnetuksi säestykseksi kuten ennen.

"Isäni ei vihannut naisia", kuului taas tuo yksitoikkoinen soinnuton ääni lausuvan, "se oli sitäkin pahempaa: hän halveksi heitä. Äitini oli karannut ulkomaille erään tenorin kanssa ja sitte mennyt teateriin. Minä kasvoin isäni luona; olin juuri vieroitettu, kun jäimme yksin, hän ja minä.

"Niinkauvan kuin olin niin pieni, en hänen silmissään ollut kumpaakaan sukupuolta, en hänestä juuri ollut koiranpentua kummempi. Mutta minä olin luuta hänen luustaan ja lihaa hänen lihastaan — se on hänen omaisuutensa — ja hän tarvitsi jotain lämpöistä ja pehmeää, joka voi painautua häntä vasten; hän tarvitsi elävää olentoa saapuvillaan, joka saattoi karkoittaa yksinäisyyden.

"Hän pelkäsi yksinäisyyttä — isä —, sillä kun hän oli yksin, tuli hänelle mieleen muita houreita — pistää pyssynpiippu suuhun, taikka solmita nuora kaulaan — mustia houreita, jotka samalla houkuttelevat ja pusertavat tuskanhien. Ei mikään lämmitä niin pehmeästi kuin lapsenruumis, ei mikään niin rauhoita kuin pulleat pienet käsivarret, eikä mikään tuo niin unista vapaata lepoa kuin lapsen hengitys. Sentähden piti isä Niinaa seuranaan, sentähden hän makasi käsivarret kiertyneenä tuon pienen olennon ympäri, sentähden hän syödessään antoi hänen istua pöydän päässä kuin vakavan naisen, sentähden ratsasteli hän tiluksillaan tyttö mukanaan hevosen lavalla istumassa. Ja sentähden epäjumaloitsi Niina isäänsä. Hän oli pieni silloin kolttitöpykkään puettu; ei poika eikä tyttö, lapsi lyllerö vaan! — Mutta Niina kasvoi. Ja hänelle tuli hieno kaula ja pitkät käsivarret, hänelle tuli suu, josta varisi hampaita, hänelle tuli kysyvät, kummastelevat silmät. Ja sitte näki hänen isänsä, että hän oli tyttö."

Ääni vaikeni hetkeksi ja mies kumartui eteenpäin hämmentämään hiiliä, niin että hehku taas kirkastui.

"Oi, minä olin niin pieni, kun minulle selveni, mitä hänellä oli minua vastaan; minä olin niin pieni, ett'en käsitä, kuinka minulle oli mahdollista ymmärtää se.

"Leikkitovereita ei minulla ollut, hoitajani oli vanha ja kärttyinen, ja kaikki hellyys, mikä minussa oli, lankesi isäni osalle. Lapsilla on vaisto, joka opettaa heitä lukemaan sitä, mitä liikkuu aikuisten sielussa, ja joka tuskin koskaan saattaa heitä väärin lukemaan. Ja lasten surut ovat yhtä todellisia kuin aikaihmisten, — kyllin syviä jättääkseen jälkiä koko elämän ajaksi.

"Minä olin isäni kaltainen: reipas ja ravakka kuin hän, raskasmielinen ja helläluontoinen kuten hän; herkkä lehahtelemaan liialliseen hilpeyteen, herkkä vaipumaan alakuloiseen epätoivoon. Kummako sitte, että hän piti minusta!

"Kun olin noin kuuden tai kahdeksan vuotinen, aloimme me yhdessä näytellä komediiaamme — lastennäytelmää; että minä olin se, miksi hän minut toivoi: poika. Minä ratsastin hänen kanssaan omalla pienellä hevosellani, minä otin poikien tapoja ja opettelin viheltämään, minä harjoittelin ruumiinvoimiani, ja kiroilinkin hiukkasen ollakseni hänelle mieleen."

Puhuja pysähtyi ja tuntui muistuttelevan jotakin.

"En tiedä varmaan, milloinka sen ensi kerran huomasin, tuon halveksivan vihan ja inhon ilmeen, joka sittemmin niin usein ilmautui isäni kasvoihin ja ääneen, mutta luulen, että se oli eräänä kertana, joka erityisesti painui mieleeni. Me olimme ulkona ratsastelemassa ja olimme antaneet hevosten juosta aika ravia. Isäni oli kiihkeä ja kuumentunut, hänen silmänsä mustat ja hänen sieramensa suuret. Kun hän oli sen näköinen, tiesin, ett'ei hän kammonut mitään. Me tulimme leveän ojanteen tai kanavan luo ja isäni karahutti sen yli, hän käänsi hevosensa ja odotti nähdäkseen minun tekevän saman tempun. Minun hevoseni oli pieni, en tiedä, oliko se sen syy vai minun, mutta se ei ottanut hypätäkseen; se seisattui ojanteen reunalle. Silloin käännälti isä hevosensa — minä voin nähdä sen käännähdyksen vielä tänä päivänä! — ja yhdellä ainoalla ponnahduksella lensi eläin kanavan yli hypäten niin voimakkaasti ja notkeasti kuin vinttikoira. Niskaani karmi aina hiusten juuriin saakka, kun isäni tarttui käsivarteeni, katsoi tuimasti silmiini ja sanoi: sinä pelkäät! Sitte hän ei sanonut sanaakaan enää ja hän heitti irti käsivarteni, ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, että hän niin väkivaltaisesti oli minuun koskenut. Hänen katseensa vaan sivahti minun ja hevosen ylitse. Minä olin puettu melkein kuin poika ja ratsastin miestensatulassa, mutta satulan kaarella oli minun tummansininen pikku hameeni — —

"Silloin minä näin sen hänen silmistään, tuon, mikä murti minut, mikä siitä lähtien on painanut minua maahan, ei, ei painanut minua, vaan saattanut minut vaipumaan kokoon kuten tyhjä riepu vaipuu maahan, — omasta tyhjyydestään.

"Minä en saanut sanaakaan selitykseksi, enkä myöskään sanonut sanaakaan. Hän vaan läimähytti hevostaan ratsuruoskallaan ja ajaa karahdutti pois, jättäen minut siihen istumaan. Minä tunsin salaisella vaistollani, että hän ei halveksinut minua sentähden, että pelkäsin, vaan siksi, että minulla oli oikeus pelätä. Eihän minusta koskaan voinut tulla muuta kuin — — — kuin yksi niistä, joille pelkurimaisuus on hyve!"

Ääni vaikeni, siksi että se oli ruvennut värähtelemään kiihkosta, — värähtelemään niin syväsointuisesti kuin violonsellin kielet.

"Tämä ei ollut ainoa, se vaan oli se, mikä antoi ensimmäisen kolhauksen siihen kohtaan, joka sitte alkoi arastella jokaista kosketusta.

"Talossamme oli paimenpoika, reipas, kaunis poika, jokseenkin minun ikäiseni. Jo hyvin pienestä pitäen oli isäni huvikseen antanut minun koetella käsivoimia tuon pojan kanssa. Ilokseni aina ponnistin viimeisiäkin voimiani ja ylpeilinpä aika lailla siitä, että melkein aina pääsin voittajaksi. Mutta eräänä päivänä huomasin asian oikean laidan. Minä heitin hänet irti ja punaistuin veripunaiseksi, ikäänkuin minua olisi lyöty. Minä katsoin häneen katkeran raivostuneena: sinä valehtelet — sinä olet vahvempi minua!

"Ja minä menin pois, vallan masentuneena siitä, että olin antanut pettää itseäni niin kauvan, että olin armolahjana vastaanottanut nuo helposti ostetut voitot, jotka vastustajani oli lahjoittanut minulle, siksi ett'en ollut niinkään vahva, että minun voittamistani olisi voinut pitää kunniana.

"Näistä kahdesta jutusta saat avaimen koko elämääni.

"Ratsastusretket jäivät vähitellen ja samoin kaikki muukin. Me emme voineet leikkiä kauvempaa, että minä olin poika. Minä muutuin vaitelijaaksi ja hiljaiseksi, ja ihmiset katsoivat kummastellen alakuloista lasta, joka ei koskaan osannut hymyillä. Mutta isäni työhuoneessa oli minulla yhä vieläkin mieliolopaikkani. Olin valinnut itselleni huomaamattoman paikan: vanhan paloviinalippaaan nurkassa kaapin ja seinän välissä. Isä vaipui vielä mustiin houreisinsa, kun hän vaan jäi yksin. Minä olin hänelle jonkunlaisena suojana niitä vastaan; enkä minä koskaan häntä häirinnyt.

"Hän oli hieno seuramies, sukkela ja hiukan pistelijäs. Usein tuli vieraita hänen luokseen, yksi tai pari hänen ystäviään, ja sitte he pakinoivat totilasin ääressä. Usein tosin unhotettiin minun läsnäoloni ja minä kuulin asioita, joita minun ei olisi pitänyt kuulla. Isä oli, kuten melkein kaikki synkkämieliset henkilöt, niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ett'ei hän tullut ajatelleeksi muita; ja hän purki näissä puheluissa peittelemättä ilmoille naistenhalveksimisensa. Minä, jolla ei ollut äitiä, ei ainoatakaan ihmisolentoa, josta pitää, paitsi tuo synkkämielinen pessimisti, jota minä jumaloitsin — minä opin näistä keskusteluista, mitä muut naiset eivät opi koko elämässään: minä opin ymmärtämään miesten ajatuksenjuoksun, minä opin eroittamaan jokaisen säälin tai halveksumisen vivahduksen, joka voi kätkeytyä kiitteleviin tai ihaileviin sanoihin. Minussa heräsi vähitellen tunne, että olin yhtä koko sukupuoleni kanssa, ja että, mikä sitä koski, koski minuakin; ja jokaista myrkyllistä ja salaista hyökkäystä kuullessani kärsin salaisesti, niinkuin se olisi tarkoittanut minua yksinäni.

"Kun olin kolmentoista vanha, sain äitipuolen. Hän oli kaunotar, ei komeita, kuningattaren kaltaisia, vaan sieviä, vastustamattomia. Hän oli pehmoinen kuin kaniini, hänellä oli niin pienet kädet, että hän käytti lastenhansikkaita, hän hymyili aina, milloin hän ei itkenyt — ja kun hän hymyili, oli hänellä kuopat poskissa ja näkyi pienet valkeat hampaat, jotka kiiltivät kuin simpukankuori. Hän oli pelkkää leppeyttä ja rakastumista ja hänellä ei ollut yhtä ajatusta päässään.

"Isani tahtoi näytellä hänen kauneuttaan; viisautta hän ei koskaan ollut odottanutkaan. Hän valitsi hänelle puvut, sillä itsellään ei äitipuolellani ollut kauneudenaistia, ja hän matkusteli hänen kanssaan tanssijaisissa. Kun hän synnytti hänelle ensimmäisen pojan, ammuttiin vanhoilla linnankanuunoilla siitä ilosta, viini vuoti virtoina janoisiin kulkkuihin — koko tila oli jalkeella ottamassa osaa iloon. Tätä toistettiin sitte joka tahi joka toinen vuosi: samaa kestitsemistä, samaa juhlailua. Kun se oli päättynyt, otti joku toinen pienokaisen huostaansa, ja äiti matkusteli taas tanssijaisissa.

"Hän ei ollut hyvä eikä paha, tuo uusi äiti; hän oli vaan sievä. Hän oli näöltään kuin lapsi ja hän tiesi, että hänen piti lapselliselta näyttää, mitä yksinkertaisemmalta, sen parempi. Se sopi hänelle niin hyvin.

"Minulle hän ei koskaan ollut paha, mutta hän karttoi minua, ja tuntui siltä, kuin minä olisin ollut häntä vanhempi sentähden, ett'en koskaan ollut iloinen ja puhelijas. Sitäpaitsi häpesivät he minun kömpelömäisyyttäni ja tyhmyyttäni; minä sain kotiopettajattaren ja minua pidettiin piilossa niin paljon kuin mahdollista. Minä olin vielä enemmän yksinäni kuin ennen; mutta siitä tarkkeni silmäni. Minä en kadehtinut äitipuoltani: minä tunsin isäni liian hyvin. Minä taisin selittää jokaisen ilmeen hänen kasvoissaan ja jokaisen vivahduksen hänen äänessään. Minulta ei jäänyt huomaamatta, mikä ääretön halveksiminen kätkeytyi kaikkeen hänen suositteluunsa. Hänen myöntyväisyytensäkin oli halveksimista. Vaimon tekemä vääryys ei häntä suututtanut, sillä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänellä olisi sen verran ymmärrystä, että hän ei olisi kohtuuton. Hän saattoi myöntyä hänen oikkuihinsa hymyillen ja suudellen hänen kättään, taikka hän teki vastoin hänen toivomustaan samalla lailla hymyillen ja samaten suudellen hänen kättään.

"Isän suvaitsevaisuus teki hänet lopulta suuriluuloiseksi; hän alkoi hälpättää, jutella lavealti asioista, joita hän ei ymmärtänyt, ja puhella tyhmyyksiä. Isä vaan nauroi vähin ja antoi hänen olla; eihän kaunista naista kohtaan saanut niin ankara olla.

"Mutta minusta tuntui siltä, kuin tuo kaikki, kaikki olisi minun osalleni tullut. Kaikki se, mitä hän ei edes tuntenutkaan, kaivautui sairaaseen mieleeni. Minä olin oppinut katselemaan isän silmillä, minä näin miehen näkökannalta, minkä arvoinen nainen on — — inhoittavaa, inhoittavaa, yhtä onnettomuutta syntymästä aikain! — Minä olin mielestäni kuin ruohtunut koira. Silloin syntyi minussa tuo nöyryys, joka on minun luonteeni häpeämerkki ja parantumaton vika. Oi, sitä paikkaa aivoissani! kuinka se kävi helläksi ja pehmeäksi, niin että joka kärki saattoi tunkea sisään! Mikä käsityskyky minulla oli, kun oli kysymyksessä tuo ainoa asia: ymmärtää se, mikä kanssasisarilleni oli käsittämätöntä kuin lintujen laulu.

"Minä en ole koskaan ollut nuori, tuskin minä olen ollut lapsi."

Syntyi hetken hiljaisuus. Mies istui yhä edelleen kumarruksissa ja tuijotti miettiväisenä hiiliin.

"Minä en voi käsittää tuollaista tunteiden voimaa lapsessa", sanoi hän hiljaa. "Ja minä arvelen, että etköhän sinä vähän liioittele — nyt, jälkeenpäin."

"Kenties liioittelen; mutta se tulee siitä, että kaikki on liittoutunut haavoittamaan tuota paikkaa. Minä tahdon sinun ymmärtämään tätä. Ja jos toiste elämässäsi tapaat naisen, jota myöskin painaa samallainen nöyryys kuin minua — tuo nöyryys, jota sinä aina olet koettanut selittää olemattomaksi ja jota sinun on ollut vaikea uskoa — niin voit silloin käsittää, että siihen on syynä häpeä — häpeä olla nainen.

"Sinun silmissäsi minä en ole ollut mies enkä nainen, ainoastaan elävä olento; ja siksi sinä saatoit ruveta ystäväkseni! Jos minä olisin sinun silmissäsi ollut nainen, niin olisit sinäkin minua halveksinut."

Mies siirsi tuolinsa hiilistä tulevan loisteen kohdalta, lähemmä nojatuolia; ja pimeästä hän nosti esiin hienon sairaanlaihan käden, jonka hän hiljaa painoi huulilleen, sanaakaan sanomatta. Nainen ymmärsi tarkoituksen ja kiitti häntä silittäen hiukan hänen kädenselkäänsä, ennenkuin hän veti omansa takaisin.

Sitte jatkoi hän taas kertomustaan surumielisellä, murtuneella äänellään.

"Minä tulin ulos maailmaan ja minä katselin naisia juuri niin, kuin isä oli minua opettanut. Minun näköni oli kehittynyt luonnottoman tarkaksi; ei ainoakaan virhe, ei ainoakaan vika jäänyt minulta huomaamatta. Pelkurimaisuuden, viekkauden, turhanpäiväisyyden … kaikki pienet halpamaiset ominaisuudet huomasin minä naisissa olevan niin paljon suuremmassa määrässä vallalla kuin miehissä. Minä en ollut sokea tarkastellessani miesten vikoja; mutta itse vioissa oli useimmiten jotain luonteenomaista; ei tuota vetistä, veretöntä tyhjää niinkuin naisissa. Miehissä arvostellaan kelvollisuutta, työkykyä, toimeliaisuutta, totuudenrakkautta, rehellisyyttä! naisille ei tämä kaikki ole mitään verrattuna tuohon ainoaan: soveliaisuuden tarkkaan noudattamiseen. Väheneekö miehen kunniallisuus siitä, että hänellä on yksi tai toinen lemmensynti omallatunnollaan? Ei. Mutta naiselle se on kaikki.

"Ja syy ei ole miehissä — kuten on sanottu — vaan naisissa itsessään, heidän pelkurimaisuudessaan, heidän luonteenpuutteessaan. Naisten itsensä mielestä on ulkonainen kunniallisuus — ulkonäkö — kaikki. Heidän siveytensä ei ole heidän luonteessaan, se on päälläpäin kuten merkki kotieläimissä. Siitä tuo yhteisyys koko sukupuolen kanssa, joka heittää edesvastuun yhden naisen teoista kaikkien niskoille. Häntä ei pidetä yksilönä; hän on vaan osa sukupuolestaan. Kuinka suuresti minä sitä olen saanut kokea. Minusta tuntui, ikäänkuin kaikkien muiden viat painaisivat minua yksin, ikäänkuin minun nöyryyteni olisi sovintouhri kaikkien muiden naisten typerästä, sokeasta itserakkaudesta, vallanhimosta tahi itsekkäisyydestä! Aivoissani oli tuo kipeä kohta, ja kaikki ainekset, mitä elämä mulle antoi, menivät ravinnoksi tuolle ainoalle kohdalle. — — —

"Isäni ei tahtonut, että minusta tulisi vanha neito, ja siksi hän naitti minut. Minä tiesin, että ainoa keino naisella päästä korkeampaan yhteiskunnalliseen arvoon oli mennä miehelle, joka kohoaa. Minä menin naimisiin ja kohosin — kohosin antaen rakkauden osoitteita miehelle, joka minusta oli inhakampi kuin mateleva, monijalkainen toukka. Minä olin kaunis siihen aikaan — — siitä on jo kauvan. — Olla kaunis ja nuori, se on ainoa, mikä ei ole häpeä naiselle. Mieheni oli kunnianhimoinen ja pyrki eteenpäin; ja eteenpäin päästäkseen tarvitsi hän toisia, ainakin yhtä toista, ja tuo yksi kävi meillä usein. Hän oli meidän ystävämme, liikkui kotimme ulkopuolella mieheni seurassa ja kodissamme piti hän seuraa minulle. Minä pidin hänestä; jokapäiväinen elämäni oli alituista maskeraadia, ett'en näyttäisi kuinka paljon. Mieheni oli iloinen — niinhän sitä sanotaan. Ja kahdessa vuodessa ennättää kyllästyä naiseen. Eräänä päivänä tuli tuo 'toinen' ja tahtoi antaa minulle lahjan, lahjan niin kallisarvoisen, että sulhanen tuskin valitsee sellaista morsiamelleen.

"Minä sanoin ei ja sanoin sen kauhistuen. Minä olin raivoissani ja loukkasin antajaa.

"Mieheni sai sen kuulla kiertoteitä. Ja tiedätkö, mitä hän teki? Hän kouristi käsivarttani ja sanoi: sinä loukkaat häntä kiellollasi. Ota vastaan. Sinulla on oikeus sanoa, että olet saanut sen multa!

"Siten kävi, että minä saatoin päälleni sen häpeän, että minusta tuli miehestään eronnut vaimo. Minä en voinut sietää, että minua pidettiin kauppatavarana, että minua kaupusteltiin kuin kulunutta leninkiä. Sentähden sain häpeän — häpeän olla miehettömänä vaimona.

"Kaikki on häpeätä naiselle, sillä hän ei ole mitään kohdastaan, hän on vaan osa sukupuolestaan. Minä työskentelin miesten joukossa ja he sanoivat minua sukupuolettomaksi ja pilkkasivat kylmyyttäni. Melkeinpä itsekin luulin, että olin neutri, ja sekin oli häpeä. Minä pelkäsin, että partakarvoja kasvaisi leukaani, ja että miehet niitä pilkkaisivat. Mutta sitte tunsin eräänä päivänä, että olin nainen, sillä minä rakastin.

"Tuntui siltä, kuin koko elämä olisi kulkenut vettyneitä tallattuja teitä sumeassa talvi-ilmassa näkemättä koskaan kevättä ja toivomatta koskaan sitä näkevänsä — — ja että sitte jonakuna päivänä näkisi auringon tulevan näkyviin ja huomaisi, että kaikki on taiminut ja itänyt märässä sumussa, että nyt alkaa vihannoitseminen ja kukkia puhkeaa — — paisteessa päivän, päivän!

"Olisin tahtonut antaa henkeni voidakseni tulla hänen ystäväkseen, mutta siksi en voinut tulla — ainoastaan hänen ystävättärekseen… Kuule, miten ilkeältä tuo sana sointuu: hänen ystävättärensä! Häpeätä ja epäluuloja takeltuu siihen!"

"Puhuminen käy sinulle vaivaksi", sanoi mies ja hänen äänessään väräji rajaton hellä osanottavaisuus. Hän otti vielä kerran hänen kätensä ja suuteli sitä hiljaa, melkein nöyrästi, sanaakaan sanomatta.

"Oh, anna minun kerran puhua suuni puhtaaksi", jatkoi hän. "Minä olen ollut vaiti vuoden toisensa perästä, vuosikymmenen toisensa perästä, sukupolven sukupolven perästä, niin tuntuu minusta — ja nyt tuntuu siltä, kuin minä olisin koko naissuku. Minä olen vanha kuin Ahasverus ja minun hartioitani painaa koko suvun syntivelka. Minä tunnen sen naisen hermoilla ja katselen sitä miehen silmillä.

"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissään. Hän paljasti aivoni nähdäkseen, mitenkä ne toimivat, hän kaiveli sisuksiani leikkely-veitsellään rikastuttaakseen tietojaan ihmisestä, ja hän reviskeli sydäntäni — kuten pahankurinen lapsi — ainoastaan sentähden, että hän näki sen sykkivän. Ja kun ei enää ollut ainoatakaan tuskaa, jota minä olisin voinut kärsiä kuolematta, — heitti hän minut pois. Ei sentähden, että minä häntä kohtaan olisin ollut huono tai ilkeä taikka valhettelevainen taikka puolinainen taikka pelkurimainen taikka kaksimielinen — sillä minulla ei ollut ainoatakaan näistä ominaisuuksista! Vaan ainoastaan sentähden, että minä olin nainen. En ystävä, ystävätär vaan!"

Hän vaikeni, ja tuntui, kuin tuskallinen värähdys olisi käynyt läpi pimeän huoneen.

Vihdoin hän sanoi samalla yksitoikkoisen soinnuttomalla äänellä ainoastaan yhtä pientä vivahdusta alempaa: "Nainen on paaria, joka ei koskaan voi kohota syntysäädystään. Se, että olen nainen, on ollut elämäni kirous.

"Minulla ei koskaan ole ollut äitiä, isäni kadotin, ennenkuin hän kuoli, ja minulla ei ole poikaa…"

Hänen puheensa päättyi kyynelettömään vaikeroimiseen. Huoneessa oli pimeä. Miehen kasvoja ei enää eroittanut — — — ja hänellä ei ollut mitä vastata.

1888.

Tanssijaisdaamin elämäkerta.

Minä muistan hänet ensiksi siltä ajalta, jolloin olin lapsi, ja tuntien kaikkialla olevani tiellä luikahtelin nurkasta nurkkaan kuin kesy mutta arka pikku jäniksenpoika. Hän oli paha minulle jokapäiväisessä elämässä, kun hänellä oli ikävä; mutta kun hän laittoi matkalaukkuansa lähtiessään kaupunkiin tanssiaisiin taikka ulkomaanmatkalle isänsä kanssa, silloin hän aina oli hyvä. Sellaisena minä hänet oikeastaan muistan.

Kun ajattelen tuota aikaa, josta jo on niin monta, monta vuotta, huomaan, että on etupäässä kaksi tapausta, jotka ovat painuneet mieleeni. Heti kun vaan ajattelen häntä nuorena, tulevat aina nuo samat kaksi kuvaa sisällisen silmäni eteen.

Toisella kertaa näen hänet täydessä hommassa matkalaukkuaan täyttämässä; hänellä on kiire ja hän puhelee. Kuinka vanha hän lie ollut? Kaksikymmentäkuusi vuotta, luullakseni. Iho on verevä ja sileä, hienovärinen ja tasainen vaihteissaan kuten norsunluumaalaus taikka vaaleanpunainen orjanruusunkukka. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista ihoa.

Pyöreät, mutta luonnottoman kapeat sormet ruusunvärisine, läpikuultavine kynsineen, jotka ovat täynnä pieniä kummallisia valkeita pilkkuja, käärivät silkkinauhoja ja sullovat pieniä tölkkiä ja pulverirasioita matka-arkkuun.

Minä astun varpaillani hänen jälessään ja uskallan tuskin hengittää; minä tiedän, että vähinkin kolina tai kömpelömäisyys voi saattaa minut epäsuosioon, että tuossa valkeassa otsassa on kaksi terävää ryppyä, jotka ovat ikäänkuin neulankärjellä piirretyt tussiviivan kaltaisten kulmakarvojen välille, jotka ovat liian kapeat, liian keveät ja liian omituiset voidakseen olla muuta kuin luonnon työtä; minä tiedän, että nuo kirkkaansiniset silmät suurine terineen ja lyhyine, sysimustine ripsineen ovat ankarammat kuin kaikki ne nuhteet, jotka olen saanut nuhteista rikkaassa elämässäni; ja minä tiedän, että lyhyt uloskäsky: "mene!" ei siedä mihinkään vetoamista.

Miksi hän on hyvällä tuulella, sitä minä en aavista. Ei kukaan ole koskaan puhunut minulle siitä taikka muusta, mutta kokemus on minulle opettanut, että hän on hyvällä tuulella matkalaukkuaan laittaessaan, niin kauan, kun vaan ei ole viimeiset minuutit käsissä eikä pelkoa myöhästymisestä, sillä silloin voi salama iskeä keneen hyvänsä. — Hän ei paljoa henkilöön katso: talon ankara isäntä saa sellaisina hetkinä samaa kokea kuin se, jonka ainoana tehtävänä elämässä näyttää olevan haukkumisten kuunteleminen.

Olen seisonut kynnyksellä, kun ovi on ollut auki hänen huoneeseensa, johon ei kukaan koko talossa uskalla mennä ilman erityistä lupaa. Olen ottanut aran askeleen taapäin joka kerran, kuin hänen katseensa on sattunut minuun. — Olen tehnyt sen lapsellisesta kekseliäästä viekkaudesta, sentähden että minä tiesin tuollaisen nöyryyden vaikuttavan häneen. Mateleminen ei häntä koskaan loukkaa. Saisi heittäytyä nenälleen hänen jalkojensa juureen ja suudella hänen hameensa helmaa, eikä se tuntuisi hänestä loukkaukselta.

Viekkauteni on onnistunut ja minä olen saanut tulla sisään.

Siellä on ääretön joukko ihanuuksia nähtävänä, nyt kun hän poimii laatikoistaan ja rasioistaan laukkuun pannakseen. Ja kääriessään paperia niiden ympärille, kaikkien noiden kappalten, joita naisellinen komeus tarvitsee, juttelee hän. Kaikella on historiansa: osoitelipuilla hänen matka-arkuissaan, viuhkalla, joka on tehty sirosti leikellystä luusta ja jossa on hänen nimimerkkinsä, pienellä piirustuksella hänen hattulippaansa kannessa — taiteilijan tekoa, jonka nimen sittemmin kyllä olen oppinut tuntemaan, mutta jonka silloin ensi kerran kuulin — kaikki nuo olivat minulle kuvia elämästä, jota luulin suureksi ja rikkaaksi ja onnelliseksi. Kaikkia näitä kukkaterttuja, tupsuja, hattuja ja pitsejä tuntui ympäröivän tuulahdus sellaisesta maailmasta, johon minä en koskaan ollut silmäystäkään heittänyt; ja minä katselin suurin, kummastunein lapsensilmin häntä, joka niin levollisena saattoi kuleksia saksalaisten kylpypaikkojen suurissa hotelleissa ja sujuvasti puhua kieliä, joiden ensimmäisiä alkeita minä juuri paraikaa päähäni paukuttelin.

Toinen kerta, josta hänet muistan, on eräs ilta. Tanssijaispuku on levällään hänen omassa huoneessaan ja peilin edessä äitinsä sänkykamarissa seisoo hän ja asettelee ylös kiiltävää mustaa tukkaansa. Hänellä on päällään harsohameet ja valkea alusliivi, olkapäät ja käsivarret ovat paljaat. Ja millaiset käsivarret! En milloinkaan ole nähnyt niin valkoista, hienoa ja sileää hipiää. Mutta matalassa otsassa kulmakarvojen välillä näkyvät nuo neulanhienot, terävät juovat. Hän on ruvennut pukeutumaan liian myöhään ja hänen äkäisyytensä lähettelee leimauksia ja rakeita kaikkien päälle, jotka tulevat hänen läheisyyteensä.

Minä istua kyyrötän jakkaralla suuren vanhan piirongin ja talonemännän imperiaalisängyn välissä; olen niin hiljaa kuin hiiri, minun katseeni eivät erkane noista käsivarsista, jotka minä näen ensi kerran. Minä ymmärrän, että tuo olento on kuin kaksi eri ihmistä: jäykkä, kova nainen, joka on koko talon kauhu, ja sitte toinen se, joka muistoksi lyhytaikaisesta tuttavuudesta sai taiteilijan kädestä lähteneen piirustuksen. Häntä minä en ole koskaan nähnyt. Hänen valkea pukunsa pannaan kohoisena vaatevasuun ja palvelustyttö vie sen vaunuihin; mutta juormut hienojen peilissä kuvastuvien kulmakarvojen välillä tulevat aina terävämmiksi ja terävämmiksi ja suu laskettelee tuhlaillen haukkumasanoja.

Hänellä oli tapana itse sanoa, että häntä sanottiin kauniiksi. Minä en voinut sitä käsittää. Minusta oli mieluisinta, kun hän seisoi selin, niin että kainostelematta sain katsella hänen paljaita, valkoisia käsivarsiaan, joissa oli kuopat kyynäspään kohdalla, taikka hienokarvaista kaulaa, siltä kohdalta, missä tumma niskatukka kähertyi ja varjostui alaspäin kahtena tummana kielekkeenä.

Hänen kasvojansa minä inhosin.

* * * * *

Sängyn ja piirongin välinen nurkka oli minun lempisijani; siellä tunsi olevansa niin suloisessa turvassa kaikilta kohtalon käänteiltä. Tässä suuressa, raittiissa sänkykamarissa, jossa aina oli niin puhdasta ja viileää hengittää, pidettiin melkein aina perheneuvottelut — ja silloin minä aina asetin niin, että sain olla mukana.

Talon hallitsijatar, tuo kauniskäsivartinen, halveksi minua liian syvästi, välittääkseen minun läsnäolostani; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä minä kuulin ja mitä en, kunhan vaan en mennyt hänen tielleen. Ja hänen vanhempansa arvelivat aina, ett'en minä mitään ymmärtänyt.

Mutta mitä en heti ymmärtänyt, se kätkeytyi muistooni; ja elämä on antanut minulle selityksen kaikkeen, mikä silloin oli pelkkiä arvoituksia.

Kuinka monta naimatarjousta onkaan se sänkykamari nähnyt hyljättävän! Kuinka monesta kunnon miehestä siellä on puhuttu kuin rääsystä sentähden, että hänen varansa olivat liian pienet taikka hänen jalkansa liian suuret. Taikka siksi, että hänen leveä leukansa teki kasvot sieluttoman näköisiksi. Minä tulin siihen johtopäätökseen, että jokaisen naisen, joka itseään kunnioittaa, pitäisi kohdella miehiä tuolla lailla. Minusta alkoi tuntua hirveältä häpeältä se, että joku nainen voisi antaa myöntävän vastauksen kosintaan. Tulin varmasti vakuutetuksi siitä, että mikään muu ei ollut hienoa kuin kieltävästi vastaaminen, samaten kuin jotain herkkua toistamiseen tarjottaessa. Ylpeys sen vaati, vaikkapa sitte kirvelikin, vaikkapa saattaisi hetken kiusauksessakin olla.

Minulle ei koskaan juolahtanut mieleen, että olivathan naidut rouvat kuitenkin lopulta vastanneet myöntävästi.

Suuresti sentähden kummastuin, kuin eräänä päivänä näin tanssijaisdaamini epäröivän.

Se kuului hänen periaatteisiinsa — ja nämä olivat lujat kuin muurit — ett'ei hän koskaan antanut kenenkään miehen sanoa asiaansa hänelle suoraan. Tuo lumikaunotar olisi pitänyt sitä liian suurena suosionosoitteena, jos hän persoonallisesti olisi alentunut kuuntelemaan rakkaudentunnustusta. Mitään niin mahdottoman siveää, niin luonnottoman, yli-inhimillisen tapojanoudattavaa kuin hän en ole sittemmin koskaan tielläni kohdannut. Hän oli kuin täydellisimmän nuhteettomuuden perikuva. Kaikkien kosimisten täytyi käydä hänen isänsä kautta. Hienotunteisimmat hänen ihailijoistaan vetäytyivät ennen pois, kuin kulkivat sitä tietä. Mutta rajattomasti hän halveksi niitä naisia, jotka saattoivat laskea leikkiä ja nauraa, sallia jonkun vapaan sanan ja kentiespä vastata kädenpuristukseenkin. Hänen kielensä leikkeli kunnian ja siveyden hänen kanssasisariltaan yhtä helposti, kuin hänen kätensä panivat ylös tuon mustan kiiltävän tukan hänen päälaelleen.

Viimeksi ilmoitettu kosija oli mielistellyt yhtä hänen ystävistään taikka — hänen puheensa mukaan — ystävä oli virittänyt paulansa tuon miehen eteen. Eräissä häissä oli hän kuitenkin rakastunut lumikaunottareen, ja siitä hetkestä alkain oli hän kaikella tavalla koettanut lähestyä häntä. Se oli ilmiselvää ihailua, ja ainoastaan suurimmalla tylyydellä oli hän voinut pidättää hänen puoleksi lausuttua tunnustustaan.

Nyt seisoi isä tuossa avonainen kirje kädessä. Tuo mies pyysi saada jossakin kohdata isää, jota hän tuskin tunsi. Tarkoitus oli selvä.

"Mitä minä vastaan?" kysyi isä.

"Niinkuin pappa tahtoo", vastasi hän, eikä vähintäkään muutosta näkynyt noissa kylmissä kovissa kasvoissa.

"Eikö sinulla ole mitään häntä vastaan?"

"Ei. Pappa saa päättää."

Siinä kaikki, mitä sanottiin. Personoidulla nuhteettomuudella ei ollut mitään muuta lisättävää; hän meni huoneeseensa jatkaakseen sen uuden historiallisen teoksen lukemista, jonka hän oli saanut.

Mutta minulta oli sydän pakahtua. Bella menisi naimisiin — menisi kenties naimisiin! Se oli uskomatonta. Kuinka jännitetty mieleni oli. Saataisiin kenties häät taloon, viinineen, torttuineen ja konvehtineen. Ja hänen kylmät, tarkkaavaiset silmänsä, joilta ei koskaan jäänyt huomaamatta ainoakaan pieni kuje, katsoisivat muihin kuin meihin. Bella joutuisi pois! Bella saattoi vastata myöntävästi!

Minä kuljin koko päivän kuin huumauksissa. Sitte tuli isä kotiin kohtauksestaan ja heti alettiin perheneuvottelu. Minä olin laittautunut nurkkaani sillä aikaa, kun hän riisui turkin päältään. Ja sitte he tulivat sänkykamariin.

Isä näytti samalla juhlalliselta, arvokkaalta ja neuvottomalta, kuten aina, milloin hän odotti toria tyttäreltään.

"No, mitä pappa vastasi?"

"Minä sanoin ei."

"Vai niin."

Ei ainoakaan lihas liikahtanut noissa kivettyneissä kasvoissa, joita kaikki sanoivat kauniiksi.

Isä näytti nyt vaan neuvottomalta, kun huomasi, ett'ei hän saanutkaan toria.

"Hän viittasi vähän siihen, ett'ei hän voisi elää yhtä ylellisesti, kuin mihin sinä olet tottunut, joll'ei hän saisi odottaa jotain lisäkettä minulta. Kuului siltä, kuin olisi hän tahtonut tiedustella varallisuussuhteitani…"

Vanhalta mieheltä näytti värähdyttävän käsiä sekä noita pitkiä kömpelöitä jalkoja, mikä minusta siiloin tuntui vallan selittämättömältä. Minä en käsittänyt, mikä oli syynä hänen vihastumiseensa. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan, miltä tuntuu, kun raha-asiat ovat salaisesti huonolla kannalla ja kun siitä muistutetaan.

Tyttären terävät kulmakarvat kohosivat hetkiseksi, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: minä ymmärrän!

"Minä sanoin hänelle silloin", jatkoi vanhus, "että jos hän tahtoi asiasta tehdä raha-asian, niin ei minulla ollut muuta vastattavaa kuin ei."

"Se oli oikein; kiitoksia, pappa", sanoi jääkuningatar; ja siinä katseessa, jonka hän loi vanhukseen, olin minä näkevinäni jotain säälin tai hellyyden tapaista.

Isä värisi vielä tuntuvammin.

"Sinä … sinä voit tehdä sen uudestaan, jos tahdot", lausui hän tuskallisesti. "Vielä voi kirjoittaa; ei se ole liian myöhäistä."

"Ei, minä en tahdo tehdä sitä uudestaan."

Hän kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Hän oli jäykkä ja kylmä kuten aina. Mutta minusta näytti, että hän oli hieman kalpeampi kuin tavallisesti.

Pari kuukautta sen jälkeen vietti kosija häitään hänen ystävänsä kanssa.

* * * * *

On olentoja, jotka ovat tulleet maailmaan kätkien itsessään yhden ainoan intohimon siemenen: halun tuntea ihmisiä ja ihmiskohtaloita. Koeta jollekulle heistä antaa mitä tietoa hyvänsä, mikä ei koske ihmisyksilöitä — se jää kuolleeksi ijäti. Mutta anna jonkun nimen suhahtaa hänen korvansa ohi jossain satunnaisessa puhelussa, ja hän kätkee sen muistoonsa. Ja vuosikausia sen jälkeen voi muita irtonaisia piirteitä tulla lisäksi, tulla aivan sattumalta. Mutta vaikka hän ei koskaan ajattele ja mietiskele sitä, keräytyy kaikki pikkupiirteet hänen muistossaan tämän nimen ympärille, ja lopulta näkee hän jo selvät kasvot. Ja elämä voi useampia kertoja viedä hänet yhteen näiden kasvojen kanssa, taikka niiden ohitse ja vähitellen kasvaa näistä kasvoista kokonainen elävä ihminen. Ja tämä ihminen on kohtalo, joka kerran liitää maan yli kuten pilvi taivaalla ja joka ei koskaan tule takaisin aivan samanmuotoisena.

Sillä tapaa satuin sivuamaan sitä miestä, joka kerran pyysi tanssijaiskuningattareni kättä ja oli saada myöntävän vastauksen. Vuosia kului ja minä opin tuntemaan hänet itsensä, hänen kotinsa, hänen vaimonsa, hänen lapsensa; minä näin hänet jokapäiväisessä elämässään, jossa vasta oppiikin ihmisen tuntemaan perinpohjin.

Minä muistin tuon pienen kosintakohtauksen, mutta sillä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä hänen elämässään. Minä luulin, että hänen tunteensa oli ollut hetken oikku ja että hän nyt oli unohtanut tuon kaiken jo aikoja sitten. Luulinpa niinkin, että hän oli iloinen niistä rukkasista, jotka oli saanut, sillä vaikka olin melkein kokonaan kadottanut näkyvistäni tuon entisen kaunottaren, tiesin kuitenkin, että hänen mielenlaatunsa oli pahentunut vuosia myöten ja että hän nyt oli koko ympäristönsä kauhu.

Tämä mies tuntui kovalta ja kylmältä kuten se nainen, jota hän oli tavoittanut; mutta sinä pantsarina, jona tuolla naisella oli ollut "säännönmukaisuus", oli tällä miehellä uskonto ja velvollisuus. Hän kuului ankaraan lahkokuntaan, joka hylkäsi kaikki maalliset huvit ja jonka vaatimukset itseänsä ja muita kohtaan menivät säälimättömyyteen saakka.

En koskaan ole nähnyt ihmistä niin yksinäistä kuin tämä mies, hän tunsi yksinäisyytensä ja hän kärsi siitä. Hän kaipasi äärettömästi hellyyttä ja häneltä puuttui kokonaan kykyä saavuttaa sitä.

Umpimielisten ihmisten halu lähestyä toisiaan saattoi hänet, huolimatta suuresta iän erosta, vähitellen lähestymään minua jonkinmoisella kylmällä ystävyydellä.

Minä tunsin niin paljon hänen elämästään, että hän tuskin arveli maksavan vaivaa peittää loppuakaan. Hänen oli tapana puhua kaikesta, varsinaisesti uskomatta asioitaan minulle, ikäänkuin minä tietäisin kaikki jo entisestään.

Hänen vaimonsa oli hänelle täydellinen vastakohta: hyvä kaikkia kohtaan, siksi että hän ei osannut olla paha, veltto ja huolimaton. Kunhan hän vaan pääsi kuulemasta nuhteita, oli hän onnellinen; halu liittyä johonkin ihmiseen läheisemmin kuin kaikki muut häneen oli hänelle aivan vieras, Hän oli kuin älytön pieni kotikoira, joka heiluttaa häntäänsä kaikille, ilman eroitusta, siksi että potku on potku, tulipa se mistä päin hyvänsä.

Heidän avioliittonsa oli niin rikas lapsista ja niin köyhä onnesta, että heidän kotinsa oli täydellinen lastenkasvatuslaitos, ilman vähintäkään valoa tai päivänpaistetta tai mielen ylennystä.

Isän suruksi tuli lapsia toisensa perään maailmaan, ja kaikilla oli äidin paksut kasvonjuonteet ja äidin tylsä, haluton mieli.

Itsessään oli miehessä tuota virkeää, väsymätöntä pontevuutta, joka ikäänkuin ahnaana ja nälkäisenä tahtoo ryhtyä kaikkeen, omistaa kaikki. Hän tahtoi kiihoittaa poikiaan ja tyttäriään saavuttamaan päämääriä, joihin hän ei itse voinut päästä.

Hän työskenteli yli-inhimillisellä kestäväisyydellä hankkiakseen varoja heidän kasvattamiseensa, hän tahtoi heidän kauttansa, kuten ojanteiden, johtaa tietoa ja oppia taloonsa, mutta kaikki teki tyhjäksi se velttous, joka hitaasti levisi laajemma ja syvemmä koko taloon. Näytti siltä, kuin pitäisi jonkun ihmeen tapahtua, ett'ei se valtaisi miestä itseäänkin.

Elämän edeltäpäin arvaamattomat hyrskyt heittivät minut taas kauvas pois, ja hänkin jäi näkyvistäni, kuten ennen oli jäänyt Bella. Vasta monen vuoden kuluttua näin Bellan jälleen. Me asuimme samassa hotellissa, johon molemmat aioimme jäädä yöksi, ja hän näytti olevan iloinen nähdessään minut. Olinhan minä ihminen, jonka kanssa hän saattoi puhua menneistä päivistä. Hän tuntui nyt olevan hyvin yksin. Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja hänen kauneutensa oli mennyt. Hän vietti huolekasta elämää, hän oli köyhä ja tottumaton tulemaan toimeen omalla työllään.

Minä olin läpimatkalla ja luulin saavani viettää muutamia oikein ikäviä tunteja siinä jäykässä maaseutukaupungissa, ennenkuin tulisi makuuaika. Olin sentähden mielissäni, kun sain nähdä vieraat kasvot teepöytäni ääressä, vaikka ne eivät herättäneetkään pelkkiä hauskoja muistoja.

Hän näytti unohtaneen erotuksen ijässämme ja entiset suhteet; minä olin nyt hänen vertaisensa ja hänellä oli tarve kerran puhua suunsa puhtaaksi. Siten uskoi hän minulle salaisuutensa, jota en kysellyt, mutta joka antoi minulle kummallisen lisäyksen tietoihini ihmisluonnon nureista puolista — niistä puolista, joiden olemassaoloa ei kukaan oikea jäsen moitteettomien yhdyskunnassa tahdo myöntää.

Kas tässä, mitä hän kertoi:

Entinen kosija seurusteli erään Bellan serkun kanssa, jonka kodissa Bella isänsä kuoleman jälkeen oli saanut turvapaikan joksikin ajaksi. Bella ja tuo entinen kosija olivat alusta pitäen kohdelleet toisiaan kuin tavalliset vanhat tuttavat. Kerran kun serkku vietti syntymäpäiviään loistavasti ja juhlallisesti — siellä oli musiikit, värilyhdyt ja paljon vieraita — oli Bella kävellyt puutarhassa puhellen vanhan ihailijansa kanssa. He olivat tulleet syrjäiselle käytävälle ja siellä oli hän äkkiä kysynyt Bellalta, oliko hän edeltäpäin käskenyt isäänsä antamaan kieltävän vastauksen hänen naimatarjoukseensa. Ja kun Bella sanoi hänelle, että asian laita ei ollut niin, oli hän puhjennut kiihkeisiin sanoihin ja sanonut, että tuo väärinkäsitys oli ollut parantamaton onnettomuus heille molemmille. Hän oli selittänyt, että hän pelkästä suuttumuksesta ja loukatusta ylpeydestä — näyttääkseen hänelle välinpitämättömyyttään — oli nainut nykyisen vaimonsa. Hän oli sanonut Bellalle, ett'ei hän koskaan ollut voittanut tunnettaan ja että hän Bellan kanssa — ainoastaan Bellan kanssa — olisi ollut onnellisin mies maan päällä. Ja huolimatta Bellan vastustuksista oli hän vetänyt hänet vasten rintaansa ja vaatinut häntä sanomaan, että hänkin oli pitänyt hänestä, ett'ei hänkään ollut unhottanut.

Tuo kaikki oli tullut niin odottamatta ja niin valtavasti; se oli ensi kerran, kun joku mies häntä kohtaan unohti, mitä järjestys ja hyvä tapa vaati. Se oli ensi kerran, kun tuo ennen niin ihailtu tanssijaisdaami kuuli rakkaudentunnustuksen — ja se tuli, sittekun kauneus oli mennyt, onnen mahdollisuus kuollut; sen teki nainut mies, yhdeksän lapsen isä.

Minä katsoin ylös häneen hämmästyneenä; hän käveli edestakaisin lattialla ja kertoi. Ja siinä hänen kertoessaan tuntui, kuin olisi koko kohtaus eletty minun silmieni edessä. Hänellä oli aina ollut se lahja, että hän taisi kertoa vilkkaasti, tuoden ilmi kaikki vivahdukset mielialansa mukaan, ja silloin hänen kasvoissaan ei ollut tuota jäykkää ilmettä, joka teki ne muulloin niin kylmän näköisiksi.

Olin näkevinäni tuon vakavan uskonvimmaisen miehen intohimonsa valtaamana; tuon kummallisen kaksinais-ihmisen, askeetin, jolla oli suuri lapsilauma; lämminverisen, kylmän egoistin, joka aina oli halajanut voida sulaa rakkaudesta toista olentoa kohtaan, pehmetä ja olla onnellinen.

Minä näin puiden latvat tummina kohoavan heidän päänsä yli ja kuvastuvan vaaleaa kevättaivasta vastaan ja lehtien välitse välkähtelevän kaukaa valon noista monivärisistä lyhdyistä.

Minä kuulin tuon kovan äänen ikäänkuin suonenvedontapaisesti päästävän ilmoille nuo vastoin hänen tahtoaan esiin tunkeutuvat sanat … samalla kuin torvisoiton sävelet kaikuivat kaukaa valssitahdissa kartanosta, jossa tanssittiin. Ja minä ymmärsin hänet — tuon kaksinaisihmisen — askeetin.

Bella ei puhunut minulle, siinä astuessaan. Hän ei halunnut kuulla keskeytyksiä ja sekaannuksia. Hän puhui saattaakseen ilmoille kaikkea sitä, jota hän niin kauan oli kantanut sydämessään. Minä olin vaan arvoton välikappale, ja se oli vaan sattuma, että hän valitsi juuri minut uskotukseen. Hän kertoi edelleen: Seuraavana päivänä oli mies tullut serkun huoneeseen, kalpeana ja riutuneen näköisenä. Näytti siltä, kuin hänen luvaton rakkautensa olisi ollut synti vasta nyt, ilmoille päästyään, ja uskonnollisessa kiihkossaan tahtoi hän, että he kumpikin omalla tavallaan sovittaisivat rikoksensa jollain salaisella katumuksenharjoituksella. Hän oli, sittemmin häntä tavatessaan, pelästyttänyt häntä orjallisella munkkiuskollaan yhtä paljon kuin ennen rakkaudenpuheillaan; Bella oli pelännyt hänen kenties menettävän järkensä ja oli kiiruusti lähtenyt pois niiltä seuduin näkemättä häntä enää koskaan.

Hän luuli, että synkät, liialliset uskonnonmietiskelyt ynnä katumus ja yhä lisääntyvät taloudelliset huolet olivat täydellisesti murtaneet hänet. Kuukausi sen jälkeen oli hän sairastunut aivokuumeesen, joka muutamia päiviä kestäneen lakkaamattoman hourailun jälkeen lopetti hänen elämänsä.

Se, että jotain sellaista kuin tuo kohtaus puutarhassa oli voinut tapahtua, oli ikäänkuin järkähyttänyt Bellan tavalliselta tolaltaan. Sen ankaran käsityksen mukaan, joka hänellä oli sopivaisuudesta, ja siitä, mikä naiselle käy laatuun, oli häneen tullut jonkinmoinen tahra siitä, että mies ylipäänsä oli uskaltanut sellaista; ja kun se oli nainut mies, niin oli se hänen silmissään rikos. Hän tunsi ikäänkuin tarvitsevansa saada torjua päältään kaiken epäilyksen siitä, että hän mitenkään olisi osallinen tuohon rikokseen. Hän ei ollut enää niin varma itsestään, ei enää niin varma moitteettomuudestaan; ja hän oli alkanut hämärästi aavistaa, että maailma oikeastaan ei ollut niin kiiltävä — eikä voinut olla niin kiiltävä — kuin hän ennen likipääsemättömyydessään oli luullut.

* * * * *

Taisi olla noin neljä vuotta sen jälkeen, kun minä taas näin entistä ihailemaani, vaikka pelkäämääni hirmuvaltijatarta.

Se, minkä näin, saattoi minut melkein pelkäämään elämää, pelkäämään ihmisiä, pelkäämään itseäni. Se on niin kamalaa, kun kaiken täytyy murtua, rappeutua, tulla tyhjäksi, kun köyhyys, sairaus ja vuodet voivat niin täydellisesti hävittää sen, mikä kerran oli nuorta ja raitista ja hurmasi silmäämme. Minut valtasi tuska, ikäänkuin olisin aaveen nähnyt. Ihminen rappiotilassaan on hirvittävin kaikista varoituksista; ja minua pöyristytti, kun näin tuon olennon, joka kerran oli ollut niin ihailtu, jumaloitu ja kunnioitettu. Minusta tuntui, kuin elämän toivoton viisaus olisi huutanut minulle: taantumista, taantumista, taantumista! Ja minut valtasi kova ahdistus ajatellessani, kuinka me elää rehjustamme kurjimmassakin ja alentavimmassakin muodossa … ja että sitä pidetään parempana, luvallisempana kuin kuolla, ennenkuin kaikki häviää.

Koditonna kuljeskellessani oli kotinani se paikka, minkä milloinkin olin joksikin viikoksi asuinpaikakseni valinnut, ja minun luokseni tuli tuo koditon olento. Hämmästyen hänet näin ja peläten ojensin hänelle käteni.

Meidän kaunis, ylpeä Bellamme, joka kylmillä hymyilyilläsi olit voittanut niin monen miehen rakkauden, viskataksesi sen pois lähestymättömässä, järkähtämättömässä majesteetillisuudessasi — sinäkö se olit!

Yli viidenkymmenen vuoden oli hän elänyt, ja kauneudesta ei hänessä näkynyt jälkeäkään, ainoastaan leuvan ja nenän muoto oli säilynyt vuosien vaikutukselta, mutta suora nenä oli punainen ja leuka pisti liiaksi esiin sentähden, että kaikki hampaat olivat lähteneet. Otsassa, jossa ennen ainoastaan kaksi neulanhienoa juovaa tuskin huomattavasti ilmaisi kiivaan mielenlaadun vaihteluja, siinä nähtiin nyt terävien liikkuvien ryppyjen muodostamissa ruuduissa ja rannuissa koristelematon kertomus lemmettömästä, itsekkäästä elämästä ja katkeran, vihaisen mielen kaikista sisällisistä hävityksistä.

Hän oli matkustanut junalla ja haisi väkeviltä juomilta, kun hän tuli. Hän oli laiha, ruskeaksi paahtunut ja kurttuinen. Leuka näytti olevan sidottu kaulaan kahdella nahkan alla kulkevalla suonenjänteellä.

Inho ja sääli taistelivat mielessäni. Oli niin inhoittavaa nähdä — ja niin raskasta ajatella, kuinka hän askel askelelta, melkein vastoin tahtoaan, oli mennyt alaspäin, siihen, missä hän nyt oli.

Minä annoin kattaa pöydän hänelle ja hän söi niin halukkaasti, niin hillitsemättömän ahnaasti, että siitä huomasi kunnollisesti laitetun ruoan olevan hänelle harvinaista.

Kun hän alkoi lämmetä ja kyllästyä, näytti siltä, kuin alkoholin vaikutukset olisivat vähenneet; hän tuli ainoastaan puhelijaaksi. Ja paljon hänellä oli kerrottavaa.

Mitä enemmän hän puhui ja mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä, että minä kuuntelin tarkkaavasti, sitä enemmän katosi tuo entinen ylpeä jäykkyys, joka oli ikäänkuin jalostanut kaikki, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, niin että hän saattoi olla tyly ja ilkeä, tuntumatta koskaan raakamaiselta. Nyt oli hän saanut uuden puhetavan; huomasi hyvin, että hänen oli täytynyt liittyä seurapiiriin, joka oli monta porrasta alemmista kerroksista, ja että hän tottumuksesta oli oppinut puhumaan samaa kieltä kuin hänen ympäristönsä. Kaikki varovaisuus oli poissa. Minä sain sen käsityksen, että hän puhui, ei niinkuin edellisellä kerralla tunnelmansa valtaamana, vaan että hän voisi puhua siitä milloin tahansa ja kenelle tahansa, joka vaan tahtoi häntä kuunnella ja joka sattui hänen eteensä.

Hän kertoi vuokranneensa huoneen pienestä kylästä, joka oli muutaman peninkulman päässä sieltä. Hän ei ollut tiennyt, minne hän tiensä suuntaisi; hänellä oli aikomus perustaa pieni kauppa, mutta vielä ei siitä ollut tullut mitään. Hän mainitsi sen henkilön nimen, joka oli hänen vuokra-antajansa, ja minä tunsin hänet varsin hyvin ulkonäöltään entisiltä ajoilta. Minä olin nähnyt hänen vilahtavan ohitseni silloin tällöin vuosien kuluessa.

Hän oli oluenlaskija ja hänen punainen harmaanvalkean tukan ympäröimä naamansa oli ikäänkuin kylttinä hänen kaupalleen.

Tämä mies tahtoi naida hänet, kertoi hän, mutta koska hän oli leskimies ja pari lapsista olivat täysi-ikäisiä, oli hänellä vaikea saada kaikki selväksi pesänkirjoitusta ja perinnönjakoa varten. Heidän täytyi sentähden odottaa tuota tuonnemmaksi. Ukko oli kumminkin hyvin hyvä hänelle, hänen ei tarvinnut maksaa vuokraa, hän sai turvetta uuniinsa ja olutta niin paljon, kuin vaan tahtoi juoda.

"Ymmärräthän — kunnollista ruokaa ei minulla ole varaa ostaa, eikähän se maksa vaivaa valmistaa yhdelle hengelle."

Raukka! Mitenkähän hän osaisikaan valmistaa ruokaa. Hän katsoi arasti minuun ja näytti niin selvästi tuntevan alennuksensa, että sydäntäni vihlasi.

"Onko sinusta … hyvin tyhmää, että minä — vanha ihminen — menen naimisiin?" kysyi hän. "Mutta eihän minulla ole, millä elää. Kaksi tuhatta kruunua — se on koko pääomani — ja yhä vanhemmaksi tulen. Hän tulee hyvin toimeen — minä saan palvelijan, joka hoitaa kyökkiä, minä en tarvitse enää nousta ylös lämmittämättömässä huoneessa talvella enkä itse keittää kahviani, en tarvitse kantaa puita ja vettä… Onko sinusta se hyvin tyhmää?"

"Ei", vastasin minä, tuntien kulkussani kummallisen kuristuksen. Mitäpä tässä hyödytti viisasteleminen. Kaikki teoriiat murenisivat kuitenkin murskaksi tämän olennon itsensäsäilyttämisvietin alle — elämän oman järkähtämättömän vaatimuksen.

Mutta minä ihmettelin, mikä jäännös hänen vanhasta lumousvoimastaan se oli, joka oli saanut tuon vanhan oluenpanijan tarjoamaan hänelle kodon siitä hinnasta, että hän tulisi hänen vaimokseen.

Hän istui hiljaa ja ääneti pöydän ääressä ja ryypiskeli kahviaan; ja minä katselin häntä. Kuinka tuon ylpeän mielen kuitenkin on täytynyt kärsiä, alentuessaan aste asteelta! Mistä löytääkään naisen, joka on kyllin voimakas kestämään sairautta, köyhyyttä, vanhuutta ja työttömyyttä, tarttumatta siihen käteen, joka hänelle ojennetaan.

Tuo entinen tanssijaisdaami, jolla oli ollut niin monta valittavana, ja joka oli hyljännyt niin monta tarjousta siksi, että kosija ei ollut kylliksi rikas, taikka siksi, ett'ei hän tahtonut myydä itseänsä — mistä minä sen tiedän! — hän oli nyt antava pois surkeat jäännökset siitä, mitä hän oli ollut — ostaakseen sillä itselleen kurjan elatuksen.

Ja ne harvat, joiden korville tieto tästä halvasta naimisesta oli tuleva, kohottaisivat olkapäitään halveksien ja inhoten, sillä tämän vanhan kuihtuneen naisen morsiusvuoteen ympärille ei siroiteltu mitään sovittavia kukkia.

Ja kuitenkin … kuitenkin…

Kaunis, ylpeä Bella, noinko sinulle piti lopulta käymän!

1888.