Rahaa: Romaani

by Victoria Benedictsson

VIII.

Selma ratsasti käymäjalkaa, ja kavionkopse kaikui varmassa tahdissa kellastuneessa puistossa. Aamu oli kylmä, mutta pitkä ratsastus oli kohottanut veren hänen poskiinsa.

"Musta Prinssi" nyykäytti tyytyväisenä kaunista päätään ja pärskyi taivuttaen kaulaansa ja pullistaen sieraimiaan, joista höyryinen hengitys tuprusi ilmaan.

Selma oli kolmenkolmatta vuotias, mutta näytti melkein vanhemmalta. Ryhti oli tullut varmemmaksi, katse rauhalliseksi ja koko hänen ratsastustapansa ilmaisi itsetietoisuutta.

Saapuessaan leveälle puutarhakäytävälle, joka muodosti ajotien asuinrakennuksen edustalle, joutui tämä ryhmä äkkiä täyteen valoon: puna Selman poskilla loisti, ja hevosen pinta kiilsi auringonpaisteessa. Ruoho kahisi kavioiden alla, ja Selma katsahti ylös ikkunoihin nähdäkseen huomasiko kukaan hänen tuloaan. Haa näki vaalean naisenpään ja valkean kampausröijyn. Selma hymyili hänelle iloisesti, tervehtien ratsastuspiiskallaan.

Tallirenki, joka ratsasti perässä, lähestyi ottaakseen vastaan ohjakset.

Selma hyppäsi alas avutta, tarkasteli oliko hevonen kovin hikinen ja silitti hyväillen sen kaulaa pitkän harjan alta. Hevonen kääntyi nuuskimaan hänen pukuaan ja hieroi sitten päätään hänen olkapäätään vasten, niin että siihen tarttui valkeaa vaahtoa.

"Vallaton velikulta!" sanoi Selma nauraen ja pyyhki pukuaan nenäliinalla. Sitten hän heitti ohjakset sille rumuuden esikuvalle, joka kantoi tallirengin nimeä, ja meni sisään "Mustan Prinssin" katsoessa hänen jälkeensä suurin, surullisin silmin. Sen mielestä Selma varmaan viipyi liian kauan, sillä se nosti toisen jalkansa ilmaan aikoen ruveta kuopimaan. Prinssi oli luonteeltaan hienotunteinen.

"No, onkos mokomaa ennen nähty! Oletko sinä kärsimätön?" huusi Selma sille, astuen alas portaita suuri leipäpala kädessä.

Prinssi painoi kuononsa alas ja päästi pärisevän äänen, joka oli olevinaan ystävällinen hirnahdus.

"Oi, sinä olet hevosten hevonen!" huudahti Selma ylpeästi juosten syöttämään sitä. Käsineet hän oli riisunut pois, jotta ne eivät tulisi likomäriksi, sillä hän tiesi kokemuksesta, ettei Prinssi tuntenut mitään sääliä, kun leipä oli kysymyksessä. Hän seisoi paljain päin auringonpaisteessa ja katseli ihaillen suosikkiaan, joka tyytyväisenä pureskeli leipäpalasiaan ja nuuski kuonollaan arkailematta hänen käsiään. Hänen täytyi seisoa pitkän matkan päässä ja ojentaa kätensä sitä kohti, sillä hevosella oli äärettömän hyvä halu hieroutua hänen pukuaan vasten.

"Kas niin," sanoi Selma ratkaisevasti, pyyhki kätensä ja meni vierashuoneeseen, sillävälin kun Prinssi kuljetettiin talliin.

"No, Elvira, etkö ole jo valmis?" huusi hän oven takaa.

"Rikhard läksi ulos toista tuntia sitten, jotta kernaasti voit tulla sisään," kuului sisältä.

Selma astui hienoon pieneen dublettiin, jossa sillä hetkellä tohtori Berg ja hänen nuori vaimonsa asuivat; he olivat pitemmän aikaa olleet patruuna Kristersonin vieraina.

Tohtorinna istui peilin edessä kammaten tukkaansa. Hän oli pieni ja vaalea, kasvot olivat kauniit, mutta vartalo osoitti hieman lihomisen taipumusta.

"Kuinka voit olla avaamatta ikkunaa, kun on näin kaunis ilma?" sanoi
Selma sulkien oven perässään ja nyökäyttäen päätään.

"Hyi, nythän on kylmä," vastasi tohtorinna kauhistuen.

"Vilukissa! — Minne sinä olet hukannut miehesi?"

"Hän on pitkällä kävelyllä. Hän suuttui eilen illalla, kun et luvannut ottaa häntä mukanasi ratsastamaan tänä aamuna, ja kun hän kerran suuttuu, voi hän laukata kokonaisia peninkulmia yhtä päätä."

"Suuttuiko hän eilen minun sanojeni johdosta?" kysyi Selma välinpitämättömästi.

"Oi, sinä et tiedä miten pitkävihainen hän on."

"Sitä ei hän koskaan ennen ollut; minä kiusasin häntä joka päivä, ja kuitenkin oli hän yhtä hyvä aina seuraavana."

Selma heittäytyi sohvalle katsellen mieltymyksellä vaaleita hiusaaltoja, joita kampa peilin edessä saattoi lainehtimaan.

"Tiedätkös mitä! — on hirveän hauska katsella naisia — nimittäin: kauniita naisia," huudahti Selma paukuttaen ratsastuspiiskallaan kenkänsä kärkeä.

"Mitä sinä puhutkaan, olethan itse nainen!"

Selma naurahti.

"Tietysti minä olen, mutta minussa ei ole sitä pehmeää — sitä joka saattaa ajattelemaan, että teidät voisi kietoa sormensa ympärille."

"Minun mielestäni sinun olisi pitänyt tulla mieheksi; se olisi sopinut sinulle niin hyvin," sanoi Elvira kiertäen tukkansa päälaelle ja kumartuen peiliä kohti.

"Niin, miellyttävämpää se olisi ollut, mutta kai on parasta niinkuin on. Minä voin mennä mukiin naisenakin: eihän kaikkien tarvitse olla valettuja samaan vuokaan. Mutta katsoppa minuun."

Selma nousi kiireesti ja kiersi käsivartensa nuoren rouvan olkapäiden ympärille kumartuen katsomaan häntä silmiin.

"No, enkö minä sitä arvannut! Nyt olet sinä taaskin itkenyt. Mikä on vaivana?"

"Oi, älä välitä siitä."

Selma astui huoneen poikki.

"Ei pidä aina vaieta. Puhu suusi puhtaaksi!" sanoi hän pysähtyen toalettipöydän luo, niin että hän saattoi nähdä nuoren rouvan kasvot.

"Ei se ole yhtään mitään… Rikhard vain…"

"Mitä hänestä?"

"Sen sinä kyllä olet huomannut." Elvira järjesteli toalettikapineitaan ajattelematta lainkaan mitä hän teki.

"Mitä minä olisin voinut huomata?"

"Ettei hän enää välitä minusta." Elvira painoi päänsä alas ja puhui hyvin hiljaa.

Selma katseli häntä omituisella tavalla, samalla sekä mielenkiinnolla että vastenmielisyydellä. Toisen viehkeys vaikutti edullisesti häneen, mutta kaikki lellittely inhotti häntä.

"Etkö tahtoisi kertoa kaikkea minulle?" sanoi Selma tarkastellen ratsastuspiiskansa päätä.

Elvira heitti häneen nopean silmäyksen. Selman hillityssä mutta töykeässä tavassa oli jotakin, joka aluksi karkoitti luotaan, mutta lopulta veti puoleensa. Mustassa ratsastuspuvussaan, joka tiukasti ympäröi sekä vartaloa että käsivarsia, hän näytti pitemmältä kuin tavallisesti. Tukka oli kammattu korkealle niskaan, mutta riippui paksuna ja vaaleanruskeana alas otsalle, jotta siitä näkyi vain kapea viiru hiukan tummempien kulmakarvojen yläpuolelta. Oikeastaan hän oli ruma, nenä oli litteä, jonka pää päättyi pieneen nipukkaan, otsa leveä ja matala ja leuka hieno ja terävä, mikä antoi kasvoille kolmikulmaisen muodon. Mutta viisaat syvät silmät sovittivat kaiken; hän oli oivallinen tyyppi.

"Vaikka en olekaan sinua vanhempi, olen ollut kauemmin naimisissa, ja se lisää kokemusta," sanoi Selma voittaen vastahakoisuutensa keskustella asiasta; "ehkä voisin auttaa sinua jollakin neuvolla."

"Sinä olet niin kiltti ja herttainen," sanoi Elvira, vältellen suoraa vastausta tuollaisella lauseella, joka naisilla on aina varattuna heidän keskustellessaan toistensa kanssa.

"Herttainen! Mistä sinä sellaista olet keksinyt?"

Selma näytti melkein vihaiselta.

"Sinä olet niin kiltti kaikkia kohtaan tässä talossa; Boelin muori on juorunnut minulle."

"Boelin muori ei ajattele mitä sanoo."

"Sinä olet hyvä kaikkia köyhiä kohtaan."

"Hyvä! sanotko sitä hyvyydeksi? Itsekäs minä olen. Haluni olla hyödyksi toisille vain johtaa minua; minä tahdon vain näyttää mahtavalta, ei mitään muuta. Ole rauhassa, en minä anna pois muuta kuin mitä en tarvitse tai tahdo itse pitää. Onko sellainen hyvää?"

Selma puhui jonkinlaisella kiihkolla, joka johtui siitä että hän tahtoi saada hänet vakuutetuksi sanojensa totuudesta. Tämän suoran luonteen pohjalla oli arkuutta, joka saattoi hänen sielunsa kutistumaan kokoon joka kerta kun sitä kosketettiin.

"Nyt sinä teeskentelet," sanoi tohtorinna.

"Ah — tulen aivan sairaaksi kuullessani sellaista! Minä annan heille ruokaa ja rahaa jotensakin samalla tavalla kuin koirille heitetään luita; minua tympäsee heidän ahneutensa ja yhtä hyvin voisin antaa heille potkun, ellen tahtoisi nauttia heidän hetkellisestä kiitollisuudestaan. En tiedä kuka on huonompi, hekö vai minä."

Näihin sanoihin kätkeytyi pohjatonta tuskaa, mutta sitä ei tohtorinna huomannut; häntä vain loukkasi Selman sanojen raakuus. Pikku rouvalla ei ollut aavistustakaan siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka niin kiihkeästi rakastavat totuutta, että he pettävät itseäänkin.

Selma heittäytyi jälleen sohvalle ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, kumartuen väsyneesti taaksepäin.

"Minä en voi elää ilman ystävällisyyttä," sanoi hän, "siksi minä ostan sitä … siinä koko juttu. Rahalla saa kaikkea, kaikkea!"

"Ei kaikkea; ei rakkautta," vastasi Elvira taiteellisesti.

Selma vain naurahti, mutta ei vastannut mitään. Hänen suupielissään karehti pilkkaa. Hän ei katsonut ylös.

"On kuitenkin merkillistä nähdä, miten taipumukset ilmenevät ihmisessä jo alusta alkaen," sanoi Selma hetken kuluttua, Elviran kulkiessa ympäri huonetta; "sinä aikana, jolloin asuin sedän ja tädin luona — Rikhardin kodissa, tiedäthän — oli minulla tapana panna säästöön kaikki kakut, jotka sain kahvia juodessa, väittäen, että tahdoin säästää ne 'yö-paloiksi,' niinkuin meillä koulussa oli tapana sanoa. Niin minä säästin päivä päivältä koko viikon ajan. Täti nauroi lapsellisuudelleni, mutta antoi minun pitää kakkuni. Voitko arvata mitä minä niillä tein?"

"En."

"Niin kuulehan, minä olin keksinyt vanhan mökin, oikean pesän jossakin laidunmailla päin. Siellä asui vanha pariskunta suuren pesäkuntansa kera. He olivat jo lähettäneet maailmalle yhden tai kaksi poikuetta, sillä molemmat olivat olleet naimisissa kerran ennen — mutta sellaisia vesoja en ollut ikänäni nähnyt. Likaisia ja … niin, voit kuvitella millaisia! No, noille pienille pedoille minä tietysti kakkuni keräsin. — Vanhemmat olivat tuskin koskaan kotona; jälkeläiset saivat huolehtia itsestään kuin sammakonpoikaset. Mutta usko pois, ilo oli suuri joka kerta kun tulin!… Koetin väliin kertoa heille satuja, mutta niitä he eivät ymmärtäneet, ja luullakseni yritin opettaa heille hieman maantiedettäkin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Ja minä — joka itse intohimoisesti rakastin kakkuja — minä saatoin istua ja katsella huulia nuollen, miten he ahmivat tädin erinomaista kahvileipää." Selma nauroi niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. — "Tein sen vaikka lapset luultavasti eivät olisi huomanneet mitään erotusta tädin herkkujen ja sen jauhosotkun välillä, jota kyläleipurimme kunnioitti vehnäleivän nimellä. Kaiken lisäksi kuvittelin vielä mielessäni tekeväni suurenkin palveluksen noille vesoille. Minä nautin luonnollisesti. Niin, tiedätkös, päälle päätteeksi aioin vielä ruveta heitä kampaamaankin. Mutta siitä onneksi ei tullut mitään."

Selma oli nähtävästi itse kovin tyytyväinen räikeään kuvaukseensa.

"Hyi miten sinä voit ilkkua kaikkea!"

"Näen kaikki vain naurettavalta puolelta; sillä traagillisuus ei nyt kerta kaikkiaan pysty minuun."

"Minä kadehdin sinua. Epäilemättä juuri se tekee sinut niin puoleensavetäväksi."

"Puoleensavetäväksi? Kymmenen yhtä vastaan, sen sinä olet romaaneista oppinut!"

"Hyi miten häijy sinä olet."

"Enhän minä ole koskaan muuta väittänytkään; sinä itsehän olet tahtonut uskotella päinvastaista."

Selma nauroi, ja Elvira kääntyi selin peittääkseen kyyneleet, jotka nousivat hänen silmiinsä.

"Elvira!"

"Niin, sinä luulet kuten Rikhardkin, että voi laskea leikkiä kaikesta, mikä koskee minua."

"Sehän ei koskenut sinua, vaan minua. Sitäpaitsi sinä itsehän et tahtonut kertoa mistä sinä olit pahoillasi, ja siksi arvelin parhaaksi puhua muusta."

Elvira istahti toalettipöytänsä ääreen ja nojasi päänsä käsiinsä.

"Rikhard ei ole enää sama kuin ensimäisenä vuonna, siinä on ääretön ero. Et voi uskoa miten onnelliset me olimme! Hän luopui kaikista tovereistaan, emmekä me olleet päivääkään erossa. Mutta pienokaisen syntymisen jälkeen muuttui kaikki. Minä olen väliin luullut, ettei hän pojasta pitäisi. Sentähden annoin pikku enkelimme jäädä äidin luo siksi aikaa kun matkustimme tänne. Ajattelin että kaikki muuttuisi jälleen paremmaksi. Mutta milloin hän edes puhuttelee minua? Hän on ystävällinen ja kiltti — luonnollisesti — mutta meillä ei koskaan ole mitään sanottavaa toisillemme kun olemme kahdenkesken."

"Mutta lapsi, eihän hän myöskään voi puhua koko ajan."

"Mutta kun olimme vastanaineet, puhui hän tuhansista asioista, ja kihlausaikana…"

"Niin, sen minä kyllä uskon! Niinhän se aina on — vain tyhmyyksiä, jotka ajan pitkään tekevät ihmisen sairaaksi. Et suinkaan sinä tahtoisi, että hän jatkaisi samaan tapaan?"

"Voihan se olla. Mutta kun minä nyt koetan lukea hänen silmistään kaikki hänen salaisimmat halunsa, kun minä kaikessa — pienimmästä suurimpaan — vain mukaudun hänen mukaansa! Kun minä kaikessa vain ajattelen mistä hän pitää!"

"Siinäpä se vika juuri onkin. Sinä puuhaat aivan liiaksi hänen tähtensä, ja se väsyttää. Jos sinussa vain olisi hitunenkin itsenäisyyttä…"

"Niin, siinä sitä taas ollaan! Sehän on sulaa hulluutta. Kai sitä pitää enimmän siitä, joka aina tekee toiselle mieliksi."

"Sitä en tiedä; minun luullakseni jokainen ihminen on luotu eri yksilöksi. Jos koettaa muuttua toisen jäljennökseksi, niin kostaa se itse itsensä; silloin ei tule miksikään."

"Sen minä kyllä tiedän, että hän pitää juuri sinun itsenäisyydestäsi."

"Meidän kahden laita on aivan toinen, sillä emmehän me ole missään läheisessä suhteessa toisiimme. Meillä on vain paljon yhteisiä harrastuksia ja vanhoja muistoja myöskin … ja sitäpaitsi … no niin, nehän ovat asioita, joita minä en ymmärrä."

"Mitä?"

"Niin, minun luullakseni mies ajan pitkään pitää vain sellaisesta naisesta, joka osaa pysyttää hänet välimatkan päässä."

Selma hymyili ivallisesti.

"Mutta sitähän ei vaimo koskaan voi!" huudahti Elvira melkein kauhistuneena, kääntyen selin Selmaan.

Selma puoleksi loikoi sohvalla; hän katseli vierastaan pitkään ja vakoillen ja samalla hiukan ilvehtivästi.

"Juuri sen hän tietää," sanoi Selma hiljaa, yhä samalla tavalla hymyillen.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Minä tarkoitan, ettei olisi mikään konsti saada miestä uudelleen rakastumaan itseensä, — jos sinä sitä tarkoitat. Me emme tunne heitä ennenkuin joudumme naimisiin, mutta sitten me pakostakin sen opimme. Luullakseni minä olen sen jo oppinut."

"Minä myönnän, etten ymmärrä Rikhardia," sanoi Elvira kylmästi kuumentaen rihveliä kynttilässä kähertääkseen sillä tukkaansa. Selman äänen sävyssä oli jotakin, josta hän ei pitänyt.

"No, niin tutki häntä, on jo aikakin. Opi ymmärtämään häntä — tarkoitan hänen pyrkimyksiään ja kaikkia harrastuksiaan — saatpa nähdä miten hauskaa se sinusta on, miten paljon opit koettaessasi seurata hänen töitään. Mutta ennen kaikkea, koeta olla hieman kylmä … vain pikkuriikkisen, niinkuin voi olla kun pitää oikein paljon jostakin."

Selma pani päänsä vinoon ja hakkasi ratsastuspiiskansa kärjellä mattoa. Häneen oli tullut jotakin hillittyä, mutta samalla pehmeää ja veitikkamaista, ehkä myös hiukan surullista.

"Kylmä?" toisti Elvira kovin ihmeissään.

"Niin, kylmä." — Selma puhui tavattoman hiljaa eikä katsonut ylös, sama selittämätön hymy karehti yhä hänen hienoilla, ohkasilla huulillaan. — "Rakkaus on kuin shamppanja, — etkö tiedä miltä se maistuu kun sitä on jäähdytetty jäällä?"

"Mutta Selma!" Elviran äänessä oli moittiva sävy.

Selma hypähti ylös iloisesti naurahtaen, meni Elviran luo ja laski kätensä hänen olkapäilleen. Töykeys oli hänestä kadonnut.

"Nyt minä olen sinun rippi-isäsi," sanoi hän hymyillen, "vastaa minulle rehellisesti, rippilapseni. Sinä itket väliin ja pyydät miestäsi pitämään sinusta niinkuin ennen?"

"Niin."

"Useinko?"

Selma oli siirtänyt kätensä tuolin selkänojalle, ja rippilapsi oli piirtelevinään kuvia toilettipöydälle sievällä pikkusormellaan. Mutta hän oli vaiti.

"Se tapahtuu siis usein?" jatkoi järkkymätön rippi-isä kääntäen korvansa häntä kohti voidakseen paremmin kuulla vastausta.

Rippilapsi katsahti ylös kysyvästi, ikäänkuin päästäkseen selville uskaltaisiko hän ilmaista totuuden. Hänen ilmeensä oli niin hassunkurinen, että rippi-isä ponnistuksistaan huolimatta purskahti nauruun.

"Pyhä yksinkertaisuus! Ja sillä sinä luulet voivasi hänet vangita? No, sinä olet itse rakastunut häneen, ja se on hyvä sinulle. Toiselta puolen se vaikeuttaa asiaa, mutta toiselta puolen tekee se sen niin äärettömän helpoksi." — Selma asetti kasvonsa Elviran pään tasalle ja katseli häntä peilistä. — "Jos nyt nuo kasvot näyttäisivät reippailta ja iloisilta, olisivat ne oikein ihastuttavat, mutta kun ne itkeä tillittävät — hyi!"

Elvirakin katsoi peiliin.

Kun Selma hymyili tuolla tavalla, niin että tasaiset valkeat hampaat loistivat, niin ei mitään sen reippaampaa voinut ajatellakaan. Oli mahdoton enää pitää häntä rumana — ei edes nainen voinut sitä tehdä.

Pikku rouva taivutti itseään taaksepäin ja kietoi käsivartensa rippi-isän kaulan ympärille, mutta tämä irrottautui nauraen: eivät kaikki rippi-isät halua, että heitä hyväillään.

Selma seisoi hetken ääneti. Hänestä tuntui kuin hän pitäisi kädessään Rikhardin luonteen avaimia ja kaiken sen, minkä hän oli huomannut koko tarkkanäköisyydellään — kaiken sen mitä hän oli rakastanut ylen määrin siksi, että se oli ikäänkuin hänen yksin, kaiken sen minkä hän oli tahtonut kätkeä arvokkaimpana omaisuutenaan — sen hän tahtoi nyt antaa toisen käsiin. Kaikki, kaikki! sillä ei saanut olla mitään puolinaista.

"Elvira," sanoi Selma, ääni kuului vakavalta, ja sanat tulivat hyvin hiljaa, "väliin hän mielestäsi on kiusoittunut ja hermostunut. Se suututtaa sinua. Mutta etkö ole koskaan ajatellut, että se hänelle voi olla heikkouden hetki, jolloin kaikki hänestä näyttää hedelmättömältä ja pimeältä? Etkö ole koskaan ajatellut, että juuri silloin hän sinua parhaiten tarvitsee? … ei sinun sanojasi tai lohdutustasi, ainoastaan rauhaa ja sitten sitä tietoisuutta, että sinä häntä ymmärrät. Hänen täytyy voida tuntea, ettet sinä koskaan menetä rohkeuttasi, siksi että ajattelet hänestä hyvää, vaikkapa hän itsekin epäilisi."

Elvira nojasi päätään käsiinsä ja vaikeni. Hänen mieleensä nousi jotakin soimauksen tapaista — aavistus, joka sanoi hänelle, ettei hän vielä rakastanut niin täydellisesti kuin hän olisi voinut. Vaistomaisesti hän nyökäytti päätään hitaasti.

"Nyt se on sovittu," sanoi Selma reippaasti, samalla kun hän koetti voittaa sen tuskan, jonka yksin toivokin, että hänen yrityksensä voisi onnistua, tuotti hänelle, "ei kyyneleitä, ei kohtauksia enää, ja sitten sinä joskus heität syrjään tuon siunatun persialaisen koruompelusi. On kai muutakin maailmassa, mihin naisen huomio voi kiintyä. Eikö sinua huvita meidän oma aikamme ja kaikki sen pyrkimykset? Lapsi, sinä tahdot kai kerran oppia ymmärtämään omaa poikaasi! Kuinka voit sitä tehdä, jos pysyt kaikelle vieraana ja syvennyt vain villalankakeriisi?"

Selma vaikeni hetkeksi.

"Elvira, mikä suuri onni siinä mahtaakaan piillä, kun omistaa pojan," sanoi Selma yhtäkkiä.

"Sinä!" sanoi Elvira nopeasti kääntyen ympäri, "ajatteletko sinä joskus sellaista? Toivoisitko todellakin, että sinulla olisi lapsi?"

"Minäkö! En, Jumala varjelkoon! En minä sitä tarkoittanut. Sanoin sen noin vain ylimalkaan. Sinähän esimerkiksi pidät niin paljon Rikhardista, ja siksi ajattelen, että sinulle pitäisi sen ajatuksen olla ihmeellinen, että hänen persoonallisuutensa menee ikäänkuin perintönä, että kaikki mihin hänessä olet pannut arvoa, kasvaa uudelleen ja tulee esille piirre piirteeltä. Minä vain ajattelen, miten mahdat iloita jokaisesta uudesta yhtäläisyydestä, jonka havaitset. Onhan vielä vikojakin, joista oppii pitämään, ja minä kuvittelen mielessäni, että joskin sinä kuritat lasta niiden johdosta, niin et voi kuitenkaan olla hiukan iloitsemattakaan siitä, että nekin ovat samallaiset." — Selma katsoi puutarhaan, hänelle ominainen sisäänpäinkääntynyt ilme silmissä.

Elvira oli vaipunut mietteihinsä.

"Selma, oletko koskaan … oletko koskaan pitänyt jostakusta?"

Kysymys herätti Selman.

"Minäkö! Kuinka voit ajatella sellaista?"

Molemmat vaikenivat hetkeksi, Elviran katsellessa itseään peilistä ja sirotellessa hiukan puuteria tukkaansa, jotteivät kiharat suoristuisi.

"Minä luulen, että sinusta olisi voinut tulla erinomainen vaimo," sanoi
Elvira viimein.

"Oh, se riippuu asianhaaroista," sanoi Selma välinpitämättömästi, "jos olisin joutunut naimisiin kunnianhimoisen miehen kanssa, olisin luultavasti ollut hänelle hyväksi avuksi — olisin kiihoittanut häntä, tehnyt työtä hänen tähtensä, mutta nyt" — hän teki liikkeen kädellään, ikäänkuin hän olisi kadottanut jotakin — "nyt olen minä aivan arvoton."

"Oi, älä sano sitä."

"No, onhan totta, että pidän palvelusväen kurissa ja katson, että koneisto käy tasaisesti, mutta sen voisi joku toinenkin tehdä yhtä hyvin kuin minä. Sinä sanoit vähän aikaa sitten, että minusta olisi pitänyt tulla mies. Mutta katsos, minussa on jonkunlainen halu saada sulautua jonkun toisen olemukseen, mikä osoittaa, että todella olen aiottu naiseksi. Sellaista ei mies koskaan tunne."

"Selma raukka!"

"Oletko hullu? Miksi surkuttelet minua?"

"Sinahän et koskaan ole tuntenut onnea."

Selma nauroi.

"Niin sanovat kaikki nuoret rouvat. He luulevat, ettei koko maailmassa ole muuta kuin heidän oma onnensa, ja — kaikella kunnioituksella — siitä minulla on omat ajatukseni. Minä en ollenkaan kadehdi. Ellen olisi niin surkean heikko, etten voi nähdä kenenkään olevan pahoillaan, niin en koskaan olisi sekaantunut pikku rouvan asioihin."

"Minä uskon, että sinä todella ajattelet minun parastani." Elvira ojensi hänelle kätensä, johon tämä tarttui aivan kevyesti.

"Luonnollisesti tahtoisin nähdä teidät onnellisina," sanoi Selma kuivasti, "ja mieluimmin näkisin, että teidän täytyisi kiittää minua siitä tavalla tai toisella. Se on aivan sama juttu kuin antaessani noille pikku vesoille piparkakkuni." — Selma nauroi katkerasti ja itseään pilkaten. — "Anna minun siis valita sinulle kirjoja ja ohjata opintojasi; minä tunnen Rikhardin maun hyvin. Sinä voit, jos hankit itsellesi vielä sen puolen, tulla aivan toiseksi ihmiseksi sinä aikana kun hän on ulkomailla. Mutta älä koskaan näytä hänelle kirjeitäni äläkä anna hänen avata niitä; sellaista täytyy toisen oppia kunnioittamaan. Ja anna hänen vapaasti lentää pesästä, sitä iloisempi hän on takaisin palatessaan."

"Sinä voit olla oikeassa."

"Luulenpa kylläkin! Et voi uskoa miten mielelläni itse koettaisin parannuskeinoni kelvollisuutta," sanoi Selma leikkiä laskien, "mutta ikävä kyllä en tarvitse sitä."

"Miten hirveästi minä olenkaan ruvennut sinusta pitämään viime aikoina," huudahti Elvira.

"On eräs laji itsekkyyttä, joka vetää puoleensa," kuului iloinen vastaus; "minun on varmasti sitä lajia. Mutta ethän sinä koskaan tule valmiiksi tällä tavalla."

"Niin, se on totta, minä aioin pyytää saada olla syömättä aamiaista tänään. Söin niin paljon kahvia juodessa, etten ole nälkäinen, ja minun täytyy kirjoittaa äidille nyt, muuten ei kirje ehdi postiin, ja silloin äiti tulee levottomaksi."

"Kuten tahdot."

Selma nyökäytti päätään ja poistui huoneesta.

Ensin hän aikoi mennä vaihtamaan pukua, mutta muuttikin mielensä: oli niin epämiellyttävää mennä siivoamattomaan sänkykamariin, jossa mies vielä nukkui. Hän päätti odottaa. Sen sijaan hän meni pieneen salin takaiseen huoneeseen. Siellä oli aina niin hiljaista ja yksinäistä, ja ikkunasta oli kaunis näköala puistoon. Hän asettui ikkunan ääreen syventyen ajatuksiinsa.

Kello oli puoli yhdeksän. Minne Rikhard oli joutunut? Olikohan hän suuttunut todenteolla? Ei hän voinut uskoa sitä. Hänenhän täytyi ymmärtää Selman syyt. Täytyihän hänen toki tietää…

Selma nojasi otsansa ikkunanpieleen ja nosti toisen polvensa ylös, ikäänkuin hän olisi istunut satulassa.

Miten omituinen luonne Rikhard olikaan! Ylioppilaana oli se jo hiukan tullut esiin eikä Selma — ollen itse lapsi — ollut kai ymmärtänyt sitä oikein. Nuoressa lääkärissä ja tiedemiehessä esiintyi se varmemmissa muodoissa, ja nyt oli Selma kehittynyt nainen.

Rikhardin luonteen pohjasävel oli sellainen, että se ehdottomasti löysi kaikupohjansa Selmassa. Ensiksikin tuo terve tahdonvoima, joka muuttui häikäilemättömäksi itsekkyydeksi niin pian kuin jonkun päämäärän saavuttaminen on kyseessä; sitten tuo sitkeä kestävyys, joka ei koskaan päästänyt päämäärää näkyvistään; ja lopuksi kunnianhimo, joka koko ajan kannusti häntä eteenpäin eikä koskaan jättänyt häntä rauhaan. Mutta Selma tiesi myöskin, että oli hetkiä, jolloin pingotettu itseluottamus saattoi pettää, jolloin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että itse työkykykin lamautui. Syvällä tämän hillittömän luonteen pohjalla lainehti pohjavirta, jota hän häpesi ja koetti kätkeä kyynillisyyden ja kovuuden alle. Luultavasti juuri tämä pohjavirta veti Selmaa puoleensa.

Selma luisui alas paikaltaan ja asettui uudelleen ikkunan ääreen. Rikhardinhan piti palata pian. Miten kuolettavan tyhjäksi elämä muuttuisikaan heidän lähdettyään! Hän laski käsivartensa ristiin ja katseli synkästi eteensä. Millainen elämä!

Pienestä huoneesta, jossa hän seisoi, saattoi nähdä koko asunnon kauniine oviverhoineen ja pehmeine mattoineen — mattoineen, jotka peittivät lattiat ja ikuisesti samoine kuvioineen hiipivät huoneesta huoneeseen, pitkin koko riviä. Se oli hieno pieni kulmahuone, kaikkialla pieniä kirjavia kukkakimppuja vaaleanharmaalla pohjalla, — kaikki pehmeää, täytettyä, mukavaa.

Tumma naisenvartalo kohosi kuin varjokuva tätä iloista ympäristöä vastaan, ja huoneen ylellisyys korotti entistä enemmän puvun korutonta yksinkertaisuutta.

Selma oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että tohtori saattoi tulla aivan saliin asti hänen huomaamattaan. Rikhard työnsi oviverhon syrjään ja lähestyi häntä hiljaa. Vasta silloin kun hän laski kätensä Selman olkapäälle, kääntyi hän rauhallisesti, hätkähtämättä. Tämä hevosihminen ei tiennyt hermostumisesta mitään.

"Mitä sinä seisot ja mietit?" kysyi Rikhard asettuen hänen viereensä.

"Kaikellaista. Sinua ja minua ja vanhoja aikoja."

"Onko miehesi jo ylhäällä?"

"Ei. Hän tuli kotiin rautatienvihkiäisistä vasta kello kolmelta, siksi täytyy hänen saada nukkua."

"Mitä se häntä sitten olisi vahingoittanut, jos olisin saanut ratsastaa kanssasi?"

Kysymys tuli aivan äkkiä ja hiukan kiusoittavasti.

"Ei tietenkään ollenkaan. Minä en kieltäytynytkään hänen tähtensä, vaan itseni."

"Ettet tahtonut minua mukaasi, kiitos siitä! Se on ainakin suoraa puhetta. Minä luulin eilen, että sinulla oli jokin muu syy … minusta se oli tosin hiukan raukkamaista, mutta…"

Rikhard ei tarkoittanut mitä hän sanoi, mutta hän miltei kuvitteli mielessään tekevänsä sitä. Utelemishalu oli puoleksi itsetiedoton.

"Oi Rikhard, nyt olet sinä todella tyhmä," huudahti Selma äänellä, jossa oli entisajan kaikua ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen, ikäänkuin painostaakseen sanojaan, "senhän sinä kyllä ymmärrät, että mielelläni olisin tahtonut sinut mukaan."

Rikhard loi häneen kirkastuneen katseen, ja Selma veti nopeasti kätensä pois.

"Niin, ymmärräthän sinä, että minusta olisi siten niin helppo puhella."

Selma heitti ratsastuspiiskan pöydälle, ja liittäen kätensä yhteen hän ojensi hiukan vallattomasti käsivarsiansa. Vartalo oli kaunis ja nuo käsivarret samalla hienot sekä voimakkaat.

"Mutta silloin en ymmärrä…"

"Oi kyllä sinä ymmärrät. Kristerson ei viitsi olla mustasukkainen sinulle nyt kun olet naimisissa. Ainoastaan naimattomia miehiä hän pelkää. Hänen mielestään he ovat kaikki ahnaita susia, jotka vain vaanivat kenet he voisivat nielaista. — Se on saattanut minut ajattelemaan, millainen hän itse mahtoi ennen naimisiin menoaan olla. — Ei, rouvia minä pelkään. He voisivat keksiä… Niin, kuules, kyllä he voisivat. Minä tiedän mitä muista sanotaan, ja siksi tiedän mikä minuakin odottaa. Kun nuori rouva ei osoita kovin suurta ihastusta miestänsä kohtaan, niin odottavat hänen ystävättärensä keneen hän rakastuisi. Sillä että niin käy, pitävät he varmana."

"Niin minäkin."

"Tyhmyyksiä!"

"Mutta sehän on aivan luonnollista," sanoi Rikhard heittäytyen tuoliin, joka oli pöydän luona. "Joko on ollut rakastunut tai on sitä parasta aikaa, ja ellei niin ole … niin tulee ainakin rakastumaan. Sillä ei ole yhtäkään ihmistä, joka ei kerran ole ollut rakastunut."

"Hyi, sehän on äitelää," huudahti Selma irvistäen.

Rikhard nauroi hiukan kyynillisesti, mutta ei epämiellyttävästi. Tällainen nauru teki suun leveäksi, mutta päästi samalla ohuet punaiset huulet ja terveet hampaat oikeuksiinsa. Rikhard Berg ei ollut koskaan niin edukseen kuin hymyillessään, mutta hän hymyili harvoin.

"Oletko sinä aina noin varovainen?" kysyi hän ja tarkasteli Selmaa uteliaasti. Nämä kaksi varovaista olentoa olivat tottuneet puhelemaan keskenään kaikesta.

"Aina ja kaikessa."

"Mutta eikö se tunnu hirveältä pakolta?"

"Luonnollisesti. Mutta minä olen päättänyt, ettei heillä saa olla vähintäkään moitteen syytä. Sinun ei tarvitse muuta kuin tarkastaa tallirenkiäni. Etkö ole kiinnittänyt huomiota häneen?"

Selman huulilla karehti tuskin huomattava hymy.

"Kyllä. Silmät kuin lehmällä, nenä kuin nyrkki, ja suu joka ulettuu toisesta korvasta toiseen ja joka vielä lisäksi vetäytyy vinoon toiselle korvalle. Se on kieltämättä kaunis tyyppi."

Selma nauroi kuvaukselle, joka hänestä oli sattuva.

"En voisi löytää toista samallaista seitsemän peninkulman alalta," sanoi hän tyytyväisenä, "ja itse minä olen opettanut sekä Prinssin että hänet. Prinssi on kieltämättä intelligentimpi heistä kahdesta, mutta siitä huolimatta olen ylpeä Jönsistä."

"Se osoittaa makua."

"Minä oikein nautin hänen rumuudestaan joka kerta kun tapaan jonkun ratsastusretkilläni. Se tekee minut niin kunnioitettavaksi, ainakin omissa silmissäni. Ja sitten on hän naimisissa."

Selman hymyily ilmaisi siinä määrin ilkeää viekkautta, että hän itsekin häpesi eikä uskaltanut katsoa ylös.

"No niin, hänen suhteensa voit luullakseni olla aivan huoleti. Mutta minun mielestäni pitäisi sellaisen elämän tuntua sinusta perin surulliselta."

"Niinkö arvelet?"

"Minä — oh!" Rikhard ei sanonut muuta, mutta saattoi sittenkin huomata mitä hän tarkoitti. Selma tunsi riemuitsevaa iloa sen johdosta.

Syntyi hetken äänettömyys.

"Tiedätkös, minä pidän tavattoman paljon Elvirasta," sanoi Selma äkkiä aivan aiheettomasti, "jos olisin mies, voisin rakastua häneen."

"Niin, hän on sievä, mutta hiukan, no niin, miten sanoisin? … hiukan lapsellinen — aivan itsekritiikitön. Hänessä on jotakin itsetiedotonta, joka ensi nuoruuden aikana on sanomattoman kiehtovaa, mutta sitten … no niin. Myös sinussa oli jotakin sellaista heti kun tulit täysikasvuiseksi, vaikka aivan toisella tapaa. Minä voin nähdä sinut milloin tahdon viisastelevine ilmeinesi ja huolimattomine liikkeinesi. Hassunkurisin yhdistelmä mitä voi ajatella, ja miten kiusallinen sinä saatoit olla! … aivan sietämätön. Etkä koskaan vahingossakaan voinut antaa myöten, vaikka olisit ollut miten väärässä tahansa."

"Miten minä olisin voinut antaa sinulle myöten?" Sanoista pilkoitti entisajan ilveilyä esiin.

"Vaikka olisin ollut oikeassa?" — Rikhard katseli häntä tyytyväisenä.
— "Mutta kun kaikki käy ympärinsä, niin ehkäpä juuri siitä pidinkin.
Äidin hemmottelu oli tehnyt minut jonkinlaiseksi kotityranniksi isän
selän takana; oli niin uutta kohdata vastustusta."

He vaikenivat molemmat. Selma leikki hajamielisesti kenkänsä kärjellä hameenhelman alla, ja tohtori oli antanut päänsä vajota rintaa vasten, samalla kun selvä ryppy muodostui hänen kulmakarvojensa väliin.

"Isä ei tiennyt kuinka huonon palveluksen hän teki pojalleen kytkiessään sinut ja Kristersonin yhteen," sanoi Rikhard äkkiä.

"Tarkoitatko, että sinä ja minä?…" — Selma kääntyi ikkunaan katsoakseen muka puistoon. — "Tiedätkös, se ei olisi koskaan käynyt."

"Miksei?" kysymys oli terävä.

Selma katseli ulos välinpitämättömän näköisenä.

"Juuri se että sinulla silloin olisi ollut oikeutta minuun olisi pilannut kaikki," sanoi Selma rauhallisesti. "Sinä olet itsevaltias, mutta olet aina pitänyt minussa siitä, että olen uskaltanut asettua sinua vastaan. Jos olisin ollut sinun käsissäsi ja pakotettu taipumaan, olisi sekin kadonnut."

"Vai niin, sinä uskot ainoastaan vapaaseen avioliittoon?" sanoi Rikhard hitaasti purren kynsiään.

"En," sanoi Selma nopeasti, "en siinä merkityksessä missä sanaa tavallisesti käytetään. Minä en voi ajatella avioliittoa muullaisena kuin pohjaltaan purkamattomana. Sen tulee olla vapaiden, itsenäisten ihmisten liitto, joka rakennetaan heidän sisäisen yhteistyönsä ja kehityksensä edistämiseksi, ei vain vähäksi aikaa, vaan koko elämäksi. Kaikki eivät aseta niin korkeita vaatimuksia, ja useimmat saavat tyytyä äärettömän paljon vähempään; naisesta tulee vain miehen sangen turha lisä, joka yleensä ei yksinään mitään merkitse. Persoonallisuutena ei toinen tarvitse toista; kumpikin kulkee omaa tietään, työskentelee omalla alallaan välittäen toisen pyrkimyksistä vain lopputuloksen vuoksi. Lapset ja raha-asiat, kas siinä todelliset yhdyssiteet; vihkiminen ja kaikki muu on vain jotakin aivan ulkonaista, julkinen tunnustus siitä, mitä pitäisi olla, mutta mikä tavallisesti puuttuu… Niin, sinä tietysti naurat minulle, mutta mitäs siitä! On niin hauska kun voi jonkun kanssa jutella."

Selma kääntyi ja katsoi Rikhardiin. Tämä istui kumartuneena, kyynärpäät polvien varassa ja katse kiintyneenä mattoon.

"Jatka," sanoi hän, "on mielenkiintoista joskus kuulla naisen ennakkoluulottomasti lausuvan ajatuksensa julki tästä asiasta. He pelkäävät tavallisesti sellaisia kysymyksiä yhtä paljon kuin tulista rautaa. Mitä muuta sinä aioit sanoa?"

Selma istuutui tuolille vähän matkan päähän Rikhardista.

"Niin, kuulehan. Mutta onpa niitä sellaisiakin naisia, jotka ovat liian voimakkaita voidakseen ruveta tuollaiseksi lisäksi mille miehelle hyvänsä, jota vastoin useimmat voivat. Niin, eräillä tahoilla pidetään sitä aivan luonnollisenakin. Puhutaan tosin mieltymyksestä ja kaikesta sellaisesta … mutta mitä sille voi rakentaa? Mieltymys voi tulla ja mennä, usein on se vain … niin, siitä ei maksa vaivaa puhua. No niin, tuollaisten itsenäisten naisten ei pitäisi koskaan mennä naimisiin, ei ainakaan asiain nykyisellä kannalla ollessa. Minä olen juuri yksi niistä, ja jos sedällä olisi ollut tarpeeksi ihmistuntemusta, olisi hän sanonut: älä koskaan mene naimisiin. Minä olisin ehkä totellut häntä."

"Sitä sinä et olisi tehnyt."

Selma katsahti häntä pikaisesti syrjästä, mutta ei vastannut heti hänen väitteeseensä.

"Selma, oletko sinä todella niin kylmä kuin miksi sinä tekeydyt? Etkö sinä koskaan tunne sitä onnenjanoa, joka…"

Selma nousi nopeasti ja astui jälleen ikkunan luo.

Rikhard seurasi perässä.

"Minua huvittaisi tehdä eräs kysymys," sanoi hän hyväilevällä äänensävyllä.

"Ei, ei koskaan pidä tehdä kysymyksiä," vastasi Selma puoliääneen, katsomatta ylös.

He seisoivat hetken ääneti.

"Herra Jumala oli kerran tavattoman hyvällä tuulella," alotti Selma hymyillen arvoituksellisesti, "ja hän tahtoi antaa ihmisille lahjan, josta he voisivat iloita. Hän sirotteli muutamia siemeniä ja antoi niiden tuulen mukana langeta maahan. Ja jokaiseen paikkaan, mihin sellainen siemen putosi, kasvoi kaunis kukka. Ihmiset tahtoivat antaa sille nimen, ja he kutsuivat sitä onneksi. Ymmärtäväisimmät heidän joukostaan iloitsivat lahjasta eivätkä edes hennoneet kosketella sen puhtaita lehtiä, pelosta että vahingoittaisivat sitä. Mutta minne ikänä he maailmassa menivät, ympäröi heitä sen tuoksu. Olipa tyhmiäkin ihmisiä, ja he paloittelivat kukan kaalinsa sekaan ja söivät sen, saadakseen siitä kylliksi hyötyä. Ja kaiken lisäksi syyttivät Jumalaa siitä, että kaali maistui pahalta. — Siinä minun käsitykseni onnesta."

"Voi sinun ihanteellisuuttasi!"

Rikhard käännähti kantapäillään naurahtaen halveksivasti.

Selma painoi otsansa ikkunanpieltä vasten mieli masentuneena, mutta ei vastannut.

"Mutta jos on kaulaa myöten vajonnut siveettömään suhteeseen, sellaiseen, joka on kirkon erikoisen suojeluksen alaisena?"

Rikhard katsoi pitkään yli olkansa Selmaan, mutta tämä seisoi selin, niin ettei hän voinut nähdä muuta kuin vilauksen hänen poskestaan: se muuttui veripunaiseksi, ja Rikhard katui jo sanojaan.

"Silloin puree hampaansa yhteen ja katsoo maailmaa julkeasti silmiin," sanoi Selma lujasti, "mutta jos on kipinäkin kunniaa jäljellä, niin ei hetkeksikään unohda kadottaneensa kaikkea oikeutta todelliseen avioliittoon, — yksin sellaiseen ajatukseenkin."

Vastaus vihlaisi, ja Rikhard olisi voinut purra itseään harmista, koska hän oli sen pakottanut esille.

"Oletko lukenut uuden teokseni suunnitelmaa?" kysyi Rikhard hakien uutta keskusteluainetta.

"Olen. Olen sitäpaitsi uskaltanut tehdä muutamia huomautuksia." Selma kääntyi Rikhardiin päin, ja hänen kasvoillaan oli jälleen niiden tavallinen ilme. — "Minusta se on hieman liiaksi tieteellinen ollakseen oikein kansantajuinen; sinä oletat liian paljon lukijoiltasi."

"Niinkö luulet? Missä sinulla on käsikirjoitukseni?"

"Alhaalla huoneessani; minä menen sen hakemaan."

"Saanko tulla mukaan? Olen hieman utelias näkemään työhuonettasi. Niin, sehän on totta … sinä et uskalla lähteä sinne 'esiliinatta'."

Rikhardin äänessä oli jotakin loukkaavaa.

"Minun puolestani on 'esiliina' aivan turha; minussa on 'esiliinaa' kyllin itseäni varten," vastasi Selma jurosti, "mutta etkö tahdo mennä syömään aamiaista ensin?"

"En, kiitos. Minun laitani on sama kuin Lord Byronin," vastasi Rikhard hymyillen, "en tahdo olla minkäänlaisen ruuan orja. Tule nyt sitten."

Selma kannatti kädellään pitkää hamettaan ja meni Rikhardin edellä alakerrokseen. Porraskäytävässä hän poikkesi syrjään, otti avaimen pieneltä hyllyltä, avasi oven ja pyysi Rikhardin astumaan sisään.

"No?" sanoi Selma voitonriemulla suljettuaan oven heidän perässään. Hän tunsi itsensä todella ylpeäksi. "Mustan Prinssin" jälkeen oli tämä parasta, mitä hän omisti.

Rikhard katseli ympärilleen.

"Ajatteleppas että tämä oli vain jonkinlainen säly- ja roskahuone, kun minä tulin tänne," sanoi Selma lämpimällä äänellä, "ja minä olen vähitellen tehnyt siitä sen mikä se on. Täällä ei käy kukaan muu kuin minä, minä siivoankin sen itse."

Huone oli suuri, kaksi ikkunaa, vain yksi ovi ja hyvin paksut seinät. Huonekalut olivat tummaa kiillottamatonta tammea, päällystetyt tummanvihreällä sametilla. Kaikki paksuista ikkunaverhoista alkaen pehmeihin mattoihin asti huokui hiljaisuutta ja rauhaa. Huone saattoi todella herättää kateutta kirjatoukan mielessä.

Keskellä lattiaa oli iso pöytä, kukkurallaan kirjoja ja salkkuja, ympärillä kolme tai neljä tuolia sangen huolettomassa järjestyksessä. Seinillä kirjakaappeja ja reippaasti tehtyjä piirustuksia, kaikki esittäen hevosten ja koirien päitä. Katosta riippui raskas bronssilamppu, joka usein sai olla käytännössä, sillä nytkin, kirkkaassa aamuvalaistuksessa, näytti huone hämärältä ja synkältä.

"No?" toisti Selma kun serkku ei sanonut mitään.

"Kas vaan, ettet koskaan ole tätä minulle näyttänyt!"

"Tämähän on ollut koko ajan käyttämättä, ja sitä paitsi… Minä olen harvoin täällä, paitsi silloin kun tahdon olla yksin. Pelkään totuttaa ihmisiä tähän huoneeseen; täällä on niin hauska, että jos he vain pääsisivät makuun, niin pelkään etteivät koskaan lähtisi pois." Selma katseli Rikhardia veitikkamaisesti.

"Eikö miehesi käy täällä?"

"Ei koskaan. Hänestä täällä on liian hiljaista ja synkkää."

Tohtori meni pöydän luo ja selaili esillä olevia kirjoja.

"Sinä näyt ottavan opintosi vakavalta kannalta," sanoi hän selaillen jotakin kirjaa.

Selma nauroi.

"Niin. Paremmin ei voisi käyttää sitä aikaa, joka ei kulu talouskoneiston kunnossa pitämiseen. Minulla ei ole lapsia kasvatettavanani; minä saan tyytyä kasvattamaan itseäni."

"Toivoisin, että nekin joilla on lapsia, ajattelisivat samoin."

"Niin — asiasta toiseen — sinun pitäisi omistaa hiukan enemmän aikaa Elviralle; herättää hänessä hiukan harrastuksia, niin että teidän välillänne syntyisi yhteistunnetta. Ellet välitä sitä itsesi etkä hänen tähtensä, niin täytyy sinun se tehdä pikku poikasi vuoksi." — Viimeisten sanojen mukana tuli Selman ääneen pehmeä hyväilevä sävy, ikäänkuin pientä silkinsileää päätä silittäessä. "Sinun täytyy aina muistaa, että äiti antaa lapselle ensimäiset opastukset, ja että jos hän ymmärtämättömyydessään hemmottelee hänet pilalle, niin voi se ehkä pysyä lapsessa koko elinajan. Sinä et saa vähäksyä hänen vaikutustaan, sillä sinä et voi koskaan omistautua pojalle niinkuin Elvira. Miehelle on kylliksi omissa pyrkimyksissään, eikä hän voi omistaa itselleen toisen pyrkimyksiä. Mutta meidän täytyy kaikkien muistaa, että tulevat sukupolvet rakentavat meidän perustaksillemme, — että meidän lapsissamme on ihmissuvun lähin tulevaisuus. Jos eläisimme vain nykyhetkessä, emme olisi eläimiä paremmat."

Rikhard katseli Selmaan pitkään.

"Moraalisaarnaaja," sanoi hän hiljaa, veitikkamainen hymy silmissään.

Selma punastui hiukan huomatessaan, että hänen lävitseen oli nähty.

Sitten Rikhard keksi käsikirjoituksensa pöydältä, avasi sen ja alkoi lukea huomautuksia, jotka Selma lyyjykynällä oli marginaaliin tehnyt. Selma seisoi hänen vieressään nojautuen käsillään pöytään ja tarkkaavaisesti seuraten Rikhardin lukua.

"Todella — se on oikein hyvin tehty!" huudahti Rikhard yhtäkkiä, — "jos voisin ymmärtää miten…"

Hän hillitsi itsensä erään ajatuksen lyömänä. Mikä oli vienyt Selman tähän? Mistä johtui, että hän aina ymmärsi häntä? … että koko hänen sielunsa suunta… Rikhard katseli ympärilleen huoneessa, joka näytti kätkevän koko Selman kehityshistorian, ja sitten Selmaa jälleen. Selma tunsi sen vaistomaisesti, tunsi sen itse tavasta, millä Rikhard katseli häntä, ja siksi hän piti katseensa itsepintaisesti alas luotuna.

Rikhard ajatteli sinä hetkenä, ettei mikään kauneus maailmassa vetänyt vertoja näille nuorekkaille ja luonteenomaisille kasvoille, — tuolle paksulle keltaisenruskealle tukalle, joka huolettomasti oli työntynyt sivulle, tälle iholle, joka poskipäistä punotti, muualta ollen kylmän valkea vähäisine kellahtavine vivahduksineen muistuttaen norsunluuta.

Eikö hän koskaan saisi nähdä tämän teennäisen kylmyyden sulavan? … hänen täytyi saada nähdä toisen ilmeen syttyvän näihin harmaihin silmiin, sillä tiesihän hän nyt, että se olisi mahdollista.

"Selma," sanoi Rikhard hiljaa, verhotusti, lämpimän virran kohotessa hänessä yhä korkeammalle ja sytyttäen syvemmän loiston hänen silmiinsä.

Hän laski kätensä Selman kädelle pehmeästi, vain kevyesti painaen sitä. Selma ei liikahtanut, ei nostanut silmiään pöydästä, mutta tämän käden värähtelevä lämpö tuntui virtaavan koko hänen olemukseensa. Puna kohosi yhä korkeammalle, ja rinta lainehti syvin hengähdyksin.

Kolmenkolmatta vuotiaan suonissa ei veri virtaa kovinkaan rauhallisesti, ja siinä se nyt oli, — kiusaus saada kohottaa silmänsä häneen ja antaa varovaisuuden hukkua hänen katseeseensa, yhden ainoan kerran heittäytyä hänen rintaansa vasten ja tunnustaa hänelle, ettei hän ollutkaan kylmä, että hänkin tunsi laittoman, riemuitsevan intohimon voiman!

Mutta äkkiä Selma veti pois kätensä ja astui askeleen taaksepäin, pitkän hameen kietoutuessa kiinteänä verhona hänen hienojen lanteittensa ympärille.

Koko hänen sisäinen olentonsa nousi kapinaan hänen vain ajatellessaankin, että Rikhard voisi alentua johonkin, joka asettaisi hänet samalle tasolle hänen mielessään kuin sen miehen, jonka hellyydenosoitukset olivat opettaneet häntä vihaamaan vähintäkin kosketusta. Kaikki oli häväisty, hän ei voinut vastaanottaa edes tätä kädenpuristusta ilman että epäpuhtauden tunne sekaantui siihen. Hän ei enää nähnyt yksilöä, vaan sen mikä on yhteistä kaikille ja mikä hänelle ei koskaan ollut esiintynyt muussa valossa kuin alastomassa raakuudessaan. Hän tunsi inhoa.

"Oi — minä tunnen teidät!" huudahti Selma häikäilemättömän töykeästi, "ole alallasi, koira! — se on ainoa mikä kelpaa." Hän huitoi tyhjää ilmaa nyrkillään, ikäänkuin hän sillä ainoalla liikkeellä olisi iskenyt hänet maahan.

Hänen huudahduksensa ilmaisi niin hillitöntä vihaa, että Rikhard hämmästyi. Mitä hän oli oikeastaan tehnyt?

"Te tahdotte, että teitä pidettäisiin voimakkaina," jatkoi Selma läähättäen nopeasti, "eikä teillä ole vähintäkään valtaa itsenne ylitse! Milloin teille olisi häpeä antautua kiusauksen valtaan ja milloin häpeä ei lankeaisi meidän ylitsemme? Mene! En tahdo nähdä sinua enää."

Selma heittäytyi tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vastaamatta mitään Rikhard astui edestakaisin huoneessa — tässä pimeässä huoneessa, jossa brysselimatot vaimensivat hänen askeliensa äänen.

Hän ymmärsi Selmaa. Ehkäpä hän olikin oikeassa.

Sitten hän pysähtyi hänen eteensä. Rikhard oli kalpea.

"Selma," sanoi hän, ja Selma katsoi häneen kylmästi ja terävästi.

"Etkö sinä nytkään uskalla?" Rikhard ojensi suuren laihan kätensä katsomatta kuitenkaan häneen. Ei edes katseellaan Rikhard tahtonut sitoa Selman tahtoa. Jos Selma saattoi luottaa häneen, tekisi hän sen sanoitta ja selityksittä.

Selma nousi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa rauhallisesti, kysyvästi.

"Kyllä, minä uskallan," vastasi hän ilman vähintäkään äänenvärähdystä, ja samalla hän laski kätensä Rikhardin käteen. Rikhard puristi sitä niin kovasti, että siihen koski, mutta aivan kylmästi — ainoastaan varman päätöksen lujuudella.

"Selma," sanoi hän vakavasti, "nyt minä tiedän minkä arvoinen sinä olet, ja minä melkein iloitsen siitä, ettei sinusta tullut minun vaimoani: tämä on äärettömän paljon enemmän. Sinulla tulee olemaan kunniaa minusta."

Hän päästi hänen kätensä, kääntyi ympäri ja meni.

Mutta Selma seisoi paikallaan katsellen ovea vielä sen jälkeen kun
Rikhard oli sulkenut sen.

"Itsekkyyttä, itsekkyyttä," kaikui ivallisesti hänessä, "tiesithän sinä, että antautumalla olisit kadottanut hänet."