IX.
Heti palattuaan kotiin patruuna Kristersonin luota aikoi Rikhard Berg lähteä ulkomaanmatkalleen. Elviran piti saattaa hänet Kööpenhaminaan ja palata sieltä kotiin äitinsä ja pikku pojan luo.
Seuraavana päivänä työhuoneessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen oli Selma jo aikaisin ylhäällä ja järjesti jäähyväisaamiaista. Hän tunsi kiusallista levottomuutta, sillä hän ei ollut juuri ollenkaan nukkunut yöllä.
Pitkässä ja kapeassa ruokasalissa, jossa oli neljä ikkunaa, hän seisoi aivan yksin. Pöytä oli katettu. Hopeat ja kiiltävät lasit loistivat, ja hän asetti parasta aikaa vuoden viimeisiä astereita korkeajalkaiseen kukkalasiin.
Levottomuus pakotti hänet kuumeentapaiseen toimintaan. Hän tahtoi karkottaa ajatuksensa pakosalle. Mutta pöytä oli jo järjestyksessä, siksi hän hääräili kukkien kanssa.
"Täällä ovat ruusut kukkineet, täällä, asterini loistakaa! —"
soi hänen korvissaan kuin kaukainen sanaton sävel. Hän pudisti päätään päästäkseen siitä eroon! Herra Jumala, tulisiko hän nyt hempeämieliseksi! Hän inhosi runoutta.
Asterit olivat kauniit joka tapauksessa. Hän järjesti sopivat värit yhteen, ja kukkavihosta tuli oikein komea.
"Viime leivo hyvästinsä laulaa…"
Oi, tämäpä oli aivan epätoivoista. Mitä häntä nuo vanhat säveleet liikuttivat! Hän huitoi kädellään, ikäänkuin karkoittaakseen surisevan hyttysparven luotaan. Sitten hän peräytyi pari askelta nähdäkseen miltä pöytä näytti. Moniväriset kukat herättivät juhlatunnelman. — Jäähyväisjuhla! Hän painoi kädet korvilleen, sillä typerä, yksitoikkoinen laulu soi hänessä:
"Kauniit, viileet, kylmät muistot, ruusuja jälleen matkikaa!"
Miten äitelää! Hän punastui ikäänkuin häntä olisi loukattu, ja ajattelematta sen enempää hän tarttui kukkiin yhdellä ainoalla otteella ja rutisti niitä sokealla raivolla. Hänen täytyi ikäänkuin kostaa jotakin, ja hän nautti tuntiessaan, miten kasteiset lehdet menivät mäsäksi hänen nyrkissään.
Hän kiskoi kukkavihon maljakosta, ikäänkuin hän olisi pitänyt kiinni vihollisen mestatusta päästä, ja yhteenpuristetuin hampain hän avasi ikkunan heittäen kukat revittyinä ja musertuneina tuuleen.
Kukkia — teeskentelyä — korulauseita! Pois se! — Onko niin vaikeata pysyä järkevänä?
Hän sulki jälleen ikkunan ja oli nyt rauhallisempi. Mutta hänen mieltään painosti. Hän ei voinut pysyä paikallaan eikä myöskään poistua. Hän aavisti, että Rikhard tulisi etsimään häntä sieltä. Hänen päähänsä ei koskaan olisi pälkähtänyt vältellä häntä. Miksi hän sitä tekisi? Tiesiväthän he molemmat nyt… Mitä? Ajatuksen, jolle ei ollut tarpeeksi hienoa ja puhdasta ilmaisumuotoa … jotain hiljaista ja salaperäistä … jotain suurta ja rikasta…
Hän pyyhkäisi molemmin käsin poskiaan, jotka tuntuivat kylmiltä, meni sitten astiakaapille ja tarkasteli itseään peilistä. Miten kalpea hän olikaan. Hän hieroi poskiaan niin että ne liekehtivät, mutta veri laskeutui heti takaisin aivan kuin elohopea lämpömittarissa; ja itse kädetkin näyttivät valkeammilta kuin tavallisesti. Sitten hän alkoi kulkea edestakaisin kapeilla lattiapalkeilla. Hän luuli siten saavansa enemmän väriä. Mitä Rikhard ajattelisi? Näkisi hänet heikkona ja hulluna … oh!
Samassa hän kuuli hänen askeleensa ulkopuolelta, Rikhard kiiruhti sisään, ja sulkiessaan oven hän otti esiin kellonsa. Selma katsahti seinäkelloon — kolme neljännestuntia vielä. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, ja hän tunsi kasvojen kylmenevän. Nyt heidän oli pakko erota — erota!
"Elvira pakkaa yhä," sanoi Rikhard astuen lähemmäksi ja ojentaen samalla kätensä, "minä tahdon sanoa sinulle hyvästi ensin."
Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut lisätä jotakin, mutta hän vaikenikin, päästi Selman käden ja astui ikkunan luo.
Selmasta tuntui kuin hengitys olisi pysähtynyt.
"Minä ajattelin, että meillä voisi olla jotakin sanomista toisillemme," jatkoi Rikhard vieraalla, yksitoikkoisella äänellä, kääntymättä Selmaa kohti. Toisella kädellään hän rummutti hermostuneesti pientä pöytää, joka oli ikkunan luona.
Selma meni hänen luokseen.
"Rikhard," sanoi hän lempeästi. Hän tunsi tarvetta sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä. Hän näki miten liikutettu Rikhard oli.
Silloin Rikhard kääntyi, ja he katsoivat toisiaan silmiin, — kahdet kalpeat kasvot ilman hellyyden jälkeäkään, ainoastaan katkeraa taistelua mielenliikutusta vastaan ja väkivallalla kukistettua tuskaa piirteissä. He olivat aivan erinäköiset, mutta silmänräpäyksen ajan heissä välähti huomattavaa yhdennäköisyyttä. Se katosi kuitenkin heti, sillä Selma rauhoittui äkkiä.
Häntä kiusasi nähdessään miten Rikhardkin kärsi. Hänellä ei ollut aikaa ajatella omaa suruaan, sillä hän ajatteli vain häntä.
"Rikhard, se menee ohi," sanoi Selma hiljaa laskien kätensä hänen kädelleen, joka lepäsi pöydällä, "nyt tuntuu vain niin vaikealta; kun pääset uusiin olosuhteisiin, unohdat sen heti."
Rikhard katsoi Selmaan mielipahan ilme kasvoillaan. Miten vaikealta mahtoikaan tuntua Selmasta, ja sittenkin hän lohdutti häntä! Mikä kurja raukka hän itse olikaan!
Selma ikäänkuin arvasi Rikhardin ajatukset.
"Kiitos kaikesta, mitä olet opettanut minulle näiden vuosien kuluessa, jokaisesta kirjeestä, jonka minulle olet kirjoittanut ja jokaisesta ystävällisestä sanasta," sanoi Selma puristaen kylmillä sormillaan Rikhardin suurta kättä, joka oli polttavan kuuma ja aivan veltosti lepäsi hänen kädessään.
"Etkö sinä kadu? Etkö tahtoisi sitä tekemättömäksi, — tahtoisi peruuttaa koko tätä aikaa, pyyhkiä minua siitä pois?" sanoi Rikhard yhtä soinnuttomasti, mutta sama kärsivä ilme kasvoillaan.
Selma tuumi hetken voidakseen rehellisesti vastata. Toivoiko hän voivansa pyyhkiä pois nämät onnen ja kehityksen vuodet, vaikka hänen täytyikin ne niin kalliisti maksaa?
"En, en koskaan," sanoi hän, ja hänen suunsa ympärillä karehti niin kalpea ja vilpitön hymy, että se viilsi Rikhardin sydäntä. Selman yritys näyttää iloiselta tuotti vain uutta tuskaa Rikhardille. Hänen oli mahdoton katsoa häneen.
"Nyt tulen kostetuksi, kun aina olen sen kieltänyt," puhkesi Rikhard puhumaan, "minä tahdoin väittää, että se oli voitettu, — vieläpä itsellenikin. Mutta sitä se ei ollut. Ylimielisyydestä minä vain kuvittelin sellaista mielessäni. Miksi … miksi en riistänyt sinua häneltä!"
Huudahdus puhkesi hillittömän rajusti esiin, ja hän puristi Selman kättä niin lujasti ikäänkuin tämä olisi ollut potilas, jota kirurgin veitsi raateli.
"Mene verannalle, — tai juo vettä — tai mitä hyvänsä, kunhan vain rauhoitut," sanoi Selma, — "tai ehkäpä konjakkia?" Selma aikoi juosta hakemaan.
"Ei," sanoi Rikhard, "anna minulle hiukan aikaa."
Selma silitti hiljaa ja hyväillen hänen kättään, joka oli hellittänyt kovan otteensa; näytti siltä kuin Rikhard olisi niellyt liikutuksensa suurin kulauksin.
"Minä en koskaan luullut, että se voisi saada minut niin kokonaan valtaansa," sanoi Rikhard vetäen syvästi henkeään, ikäänkuin loppuun saakka väsyneenä, "mutta se on luonnollisesti vain ajankysymys."
Hän otti nenäliinansa ja pyyhki useita kertoja otsaansa.
"Musset tiesi sen: On ne badine pas avec l'amour," [ei lempi leikin vuoksi] sanoi hän hymyillen synkästi.
He seisoivat hetken ääneti.
"Kirjoitammeko toisillemme?" kysyi Rikhard äkkiä siirtyen asiasta toiseen. Hän puhui melkein liikeasiasävyllä.
"Emme. Sinä saat kuulla minusta Elviran kautta, hän ja minä aiomme kirjoittaa uutterasti."
Rikhard ei vastannut mitään. Selma sai määrätä.
"Mene nyt puutarhaan ja kävele oikein reippaasti," sanoi Selma, "ei suinkaan kukaan saa huomata mitään kasvoistamme?"
"Niin, sen minä teen," sanoi Rikhard luonnollisemmalla äänellä ja puristi Selman molempia käsiä, "hyvästi Selma. Ja kiitos kaikesta, sinä kunnon sielu."
Rikhardin terävät piirteet kirkastuivat, ja silmissä näkyi kostea kiilto, jota hän ei yrittänytkään peittää.
Ja niin hän meni.
Kun Elvira astui sisään, avasi Selma viinipulloja, rauhallisesti ja reippaasti kuten tavallisesti, — hänessä oli jotakin, mikä muistutti hallaista aamua.
Elviran tukka oli kähäröity ja puuteroitu. Hän näytti harvinaisen sievältä sinä aamuna.
"Miten juhlallista, oikein suurenmoista!" huudahti hän katsellen pöytää. Hänessä oli jotakin niin nuorta, pehmeää ja lämmintä, ja kun hän suuteli Selmaa, ei tämä voinut olla silittämättä hänen tukkaansa, kuten lapsen ainakin. Elvira puolestaan loi häneen niin ihailevaa kiintymystä ilmasevan katseen, että Selman tavallinen jäykkyys suli; hän painoi nuoren rouvan rintaansa vasten.
"Sinä olet herttainen pikku tyttö," sanoi hän iloisesti.
Hänen naurunsa oli hiukan itkunsekainen, mutta sitä ei Elvira voinut huomata, sillä hänen kasvonsa olivat painuneet Selman olkapäätä vasten.
"Mene nyt hakemaan miestäsi; hän on puutarhassa. On jo aika syödä aamiaista, ja minä käyn huutamassa Pålia," sanoi Selma päästäen hänet irti.
"Kyllä, mutta eikö hän sinunkin mielestäsi kernaasti olisi voinut ottaa minua mukaansa ulkomaille?" kuiskasi Elvira katsomatta ylös, sillä hänen silmänsä kyyneltyivät, "pyydä sinä niin hän suostuu."
"Ei, hänellä ei ole siihen varaa. Ja sitäpaitsi on parasta niinkuin on."
Selman ääni oli kylmä, ja Elvira kävi nyrpeäksi, kun hän ei saanut kannatusta. Hän pörrötti otsatukkansa ja meni hakemaan Rikhardia.
Puoli tuntia myöhemmin seisoivat patruuna ja Selma portailla vilkuttaen vaunuille, jotka pyörivät pois.
"Sinusta tulee tuntumaan nyt tyhjältä, pikku vaimo," sanoi patruuna ystävällisesti, kun he menivät jälleen sisään.
"Sellaistahan se on aina ensi aikoina," vastasi Selma välinpitämättömällä äänellä, ottaen avaimen hyllyltä ja mennen omaan huoneeseensa; patruuna jatkoi matkaa portaita ylös.
Selma ei ollut käynyt työhuoneessaan näytettyään sitä Rikhardille, ja viime aikoina hän oli yleensä harvoin käynyt siellä, sillä opinnot olivat saaneet jäädä oman onnensa nojaan. Koko tämä kesä oli ollut yhtä ainoaa aurinkoista päivää. Ja nyt oli äkkiä pimentynyt.
Hän astui pehmeiden mattojen yli pöydän luo. Hän aikoi järjestää sen voidakseen tehdä hiukan työtä, mutta ei voinut koskea papereihin eikä kirjoihin. Rintaan nousi tukehduttava paino, ja hän avasi pari puseronnappia saadakseen ilmaa. Sekään ei auttanut.
Kyyneliä? Ei, kyyneliä ei hänellä ollut. — Tuolla he olivat seisoneet portailla, vaihtaneet pari tyhjää lausetta. Sellainenko muisto heille jäisi toisistansa? — Hän tunsi olevansa koditon, vieras, hämmennyksissä. Kaikki tuntui äkkiä niin päämäärättömältä ja tyhjältä. Miten hän voisi sitä kestää? Miten, miten?
Hän meni saliin. Koko asunto oli kuollut. Yksinäisyys ikäänkuin laskeutui näihin komeihin huoneisiin kuten pöly asumattomassa talossa, — laskeutui tyhjyydestä, siltä ainakin tuntui, keskeytymättä, keskellä autiota hiljaisuutta.
Ei koskaan, ei koskaan enää elämä kulkisi entisiä latujaan!
Selma oli vajonnut sohvalle ja painoi otsansa yhteenpuristettuja käsiään vasten, jotka lepäsivät tyynyllä.
Kaikki hänen ajatuksensa olivat enemmän tai vähemmän kiintyneet Rikhardiin. Ei ollut vähintäkään aikaa ollut mietiskelyyn eikä epäröimiseen. Päästä häntä lähemmäksi, se oli päämääränä, voittaa hänen suosionsa palkkana. Selma oli kulkenut silmät suljettuina ja luullut tiedonjanon ohjanneen häntä, ja elämä oli tuntunut niin ihmeen rikkaalta.
Nyt se oli lopussa. Hän saisi kerätä köyhät ryysynsä ja mennä matkoihinsa. Hän oli elänyt varkauden varassa, hän — joka oli tahtonut olla rehellinen! Itsepetosta se oli ollut. Oh!
Hän päästi pitkän, ähkyvän huoahduksen.
Mutta sitten katkeruus pääsi vallalle — suuttumus sen johdosta, että salli mielensä lannistua vähimmästäkin asiasta, vaikka omistikin kaiken sen, mitä muut tavoittelivat: rahaa, vapauden, vallan. Eikö se ollut raukkamaista!
Selma hypähti kiivaasti istualleen ja heitti päänsä sohvan selustaa vasten.
Pois tämä haikea mieliala, pois, pois! Ei muuta tarvittu kuin pudistaa se päältään.
Mutta samassa taistelu leimahti uudelleen, sillä hänessä oli jotakin mikä oli häntä itseään voimakkaampi. Se pelästytti ja ajoi takaa, viekotteli ja hyväili, se ei antanut tilaa ajatuksille, ainoastaan tälle yhdelle ja ainoalle. — Selma piteli korviaan, mutta se kasvoi siitä huolimatta; se kirkui, riemuitsi, valitti, rukoili; se esiintyi kaikissa äänilajeissa, kaikissa eri värähdyksissä; ja keskittyi vain yhteen ainoaan: siihen, josta Selma tahtoi vapautua! Hän taisteli sitä vastaan ja torjui sen väkivallalla luotaan; moninkertaisesti voimakkaampana se palasi takaisin.
Oliko hän sitten niin heikko, ettei hän voinut riistää sitä sydämestään!
Heikkouden sijalle nousi sitten tuska, joka repi häntä kynsin hampain. Hänen itseluottamuksensa oli kadonnut, hän taisteli itseään vastaan, ja tuskanhiki värisytti hänen ruumistaan.
Mutta hän ei voinut antaa myöten! Ellei paljas tahto riittänyt, niin olihan muitakin keinoja: uudet olosuhteet, uusi ympäristö, matkat ja huvitukset.
Hän nousi nopeasti ja meni miehensä huoneeseen. Tämä makasi sohvalla lukien sanomalehteä, se on: hän nukkui. Selman naristaessa ovea hän heräsi ja nosti sanomalehtensä ylös, joka nukkuessa oli liukunut lattialle.
"Pål, minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin," alotti Selma sen suuremmitta valmisteluitta istuutuen tuolille sohvan viereen.
Patruuna katsahti häneen ilonsekaisella kauhulla. Mitähän hän saattoi haluta?
Selman silmissä väikkyi hetken aikaa valpas ilme, mutta se katosi heti. Epäilisiköhän hän ehkä? Jotakin kai — mutta ei oikeaa. Mitäpä muuta kuin naisen oikku.
"Minä tahtoisin jotakin niin hirveän mielelläni," sanoi Selma hiljaa kumartuen alas ja tukien kyynärpäitään polvia vasten sormien hajamielisesti pujottautuessa toisiinsa ja taas irtaantuessa.
Hän vaikeni ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut jatkaa.
Patruuna kuvitteli mielessään kaikkein mahdottomimpia asioita, mutta hänkin oli vaiti. Vaikka hän pelkäsi Selman ehdotusta, toivoi hän hänen jatkavan puhettaan, sillä hänen äänessään oli jotakin joka…
"Niin, sinusta se tietysti tuntuu kovin lapselliselta, mutta minä olen nyt kerran saanut sen päähäni." Ääni ei tuntunut lainkaan Selman omalta, niin pehmeä se oli. Patruuna olisi tahtonut vetää hänet luokseen, hyväillä häntä, jokeltaa hänen kanssaan, mutta hän tunsi epämääräistä pelkoa. Varmaan hän halusi jotakin aivan mahdotonta, koska hän pyysi! Epävarmuus poltti ja kiihotti. Patruuna oli aivan vakuutettu siitä, että Selma pyytäisi jotakin, johon hänen täytyisi antaa kieltävä vastaus, mutta miten hän olisikaan halunnut suostua saadakseen nähdä hänen loistavan hartaan kiitollisuutensa. Mitähän se saattoi olla?
Hänen ääneensä tuli jotakin pidätettyä hänen puhuessaan; hän vilkaisi sanomalehteen, ja Selman mielestä patruuna oli melkein miellyttävä.
"Mitä sinä niin hartaasti toivoisit?" kysyi hän.
"Niin, näetkös, kaikki tuntuu nyt niin tyhjältä Elviran ja Rikhardin mentyä…"
Selma vaikeni.
"Minä en koskaan ole ollut Tukholmassa."
"Sitäkö sinä haluat?"
"Sitä."
"Etkö muuta!" Patruuna naurahti helpotuksesta. "Sen sinä kyllä saat."
"Niin, mutta minä haluan nyt heti lähteä."
"Miten pian?"
Nyt seurasi vaikein asia. Selma hymyili, mutta huulet vapisivat hermostuneesti kun hän kumartui alas kietoessaan käsivartensa patruunan niskan ympärille.
"Huomenna," kuiskasi hän.
Patruuna ponnahti sohvaltaan ylös, ja sanomalehti putosi lattialle.
"Mutta rakas lapsi, ajattelehan, että…"
"Oi, Pål, ei se ole lainkaan vaikeata. Minä pidän huolta kaikesta, sillä minä en malta odottaa, olen saanut niin hirveän halun. Sinun täytyy luvata."
Selma nauroi yhä hermostuneemmin, koetti näyttää iloiselta ja ravisti patruunaa olkapäistä.
"Niin, mutta…"
"Ei, ei mitään muttaa, lupaa vaan!" huusi Selma.
"Mutta ajattelehan, että…"
"Että sinä et voi sanoa muuta kuin lupaan!" Selma nauroi ääneensä ja löi molemmat käsivartensa silmänräpäykseksi patruunan kaulaan. Niin iloisena ja vallattomana ei patruuna muistaakseen koskaan ollut nähnyt häntä, tuumi hän.
"Lupaan," sanoi hän ja katseli Selmaa rakastunein silmäyksin.
Seuraavana päivänä he läksivät pikajunalla matkaan.
Erikoisella juhlallisuudella Selma astui ensimäistä kertaa Kansallismuseon leveitä portaita ylös. Hän ihaili taidetta jonkinlaisella epäkriitillisellä ihastuksella, ja tämä oli hänestä kuin temppeli.
Skånesta käsin hän oli käynyt kaikissa Kööpenhaminan museoissa, missä kaikki tuntui aivan tutulta, mutta tämä oli jotakin ihan uutta.
Häntä ihmetytti, että patruuna saattoi kuljeskella niin välinpitämättömänä ja tömistellä tavalliseen rauhalliseen tapaansa suuria leveitä maalaisherran jalkojaan, jotka aina painuivat kantapäät edellä maahan, ja vasta pyörähtävällä liikkeellä antoivat varpaiden seurata jäljessä. Siinä ei ollut vähintäkään joustavuutta, vaan mammutin kömpelyyttä.
"Katsohan, tuossa on Loke ja Sigyn!" huudahti Selma vetäen patruunaa käsivarresta, ja hän tunsi syvää pettymystä kun tämä tuijotti taulua aivan sieluttomin ilmein; useimmat taulut Selma tunsi valokuvista, hän oli näkevinään täällä vain vanhoja tuttuja eikä tarvinnut luetteloa juuri nimeksikään. Hän veti kätensä pois patruunan kainalosta, sillä tuntuipa siltä kuin hän ei olisi edes tiennyt mistä oli kysymys, ja sitten he astuivat seuraavaan saliin.
"Kas tuolla on Wickenberg!" huudahti Selma, "ajatteles, että tämä on ensimäinen hänen tauluistaan, jonka näen!"
Hän vaikeni äkkiä ja antoi käsivartensa laskeutua veltosti alas. Sitten hän astui pari askelta sivulle ja pysähtyi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet tauluun, joka riippui korkealla katonrajassa.
Mies mustassa sametissa, loikoen kuolleena lattialla, kasvot ylhäältä päin nähtyinä, lyhennyssuhteessa.
"Rikhard!" Selma säpsähti. Siinä oli hänen kaareva nenänsä, hänen musta tukkansa, vieläkin enemmän: — hänen taistelunhaluinen luonteensa, valettu vihreänkalpein piirtein.
Tämä taulu oli Selmasta kuin sfinksi, joka vaikutti häneen salaisella voimallaan.
Sitten hän avasi käsikirjansa saadakseen selitystä. "Epilogi," seisoi siinä. Taulun tuli puhua itse puolestansa.
Niin, jokainen yksityiskohta kertoi jotakin. Pöytäliina, jonka kuollut kaatuessaan oli miltei vetänyt perässään; medaljongi ketjuineen; ruusut, joiden lehdet olivat karisseet ja siroittuneet yltympäri, — ja vihdoin hänen taittunut miekkansa: viimeinen, joka petti hänen toiveensa.
Selma sepitti mielikuvituksessaan kokonaisen tarinan; taulu kuvasi vain epilogia. Hän näki kohtauksen kohtauksen jälkeen, kaikki oli niin elävän todellista. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin, ruoho oli tasaista kuin sametti. Suihkulähde syöksyi korkealta, kaareillen joka puolelle, kimallellen auringossa ja pudoten loiskien tyyneen altaaseen. Puiden lomissa kahisivat silkit ja lehtimajasta kuului naurua…
Selma säpsähti.
"Onko se sinusta kaunis?" kysyi patruuna.
"Ei."
Kun Selma ei sanonut sen enempää, astui patruuna metsänneidon luo, jonka ihailuun hän ominpäin vajosi.
Ajatuksissaan Selma seurasi jälleen kertomusta, jota taulu esitti. Nyt oltiin salissa, — tumma laudoitus seinillä ja pöytä hopeineen ja hiottuine kristalleineen; säkenöivää viiniä mieliä kohottamassa ja kauniita kasteen kostuttamia ruusuja. Sitten syttyi riita … riita naisesta. Nuorukainen, joka makasi tässä jäykkänä ja kylmänä, oli hyljeksitty. Kaikki olivat paenneet raukkamaisesti tai vahingoniloisina … jättäen hänet yksin.
Kaikkea rumaa, synkkää — minkä kuolema vieläkin synkensi — eikö hänen juuri sitä olisi pitänyt rakastaa, tuon naisen? Eikö juuri se ollut vaatinut rakkautta ja aurinkoa! Tuo kiivas viha — joka oli kivettynyt noihin synkkiin piirteisiin — miksei se ollut muuttunut lempeydeksi ja lämmöksi! Tuo kylmä nainen ei ollut ymmärtänyt, ettei koko maailman onni merkinnyt mitään tähän verrattuna…
Lopuksi Selmasta tuntui kuin hän itse olisi siinä seisonut, — ei itkien, surren, vaan mykkänä, toivottoman epätoivoisena siksi että hän oli jäänyt onnesta osattomaksi, ja että nyt oli liian myöhäistä. Hän olisi voinut heittäytyä matolle kukkien joukkoon, väännellä käsiään, jotta jäsenet olisivat naksahdelleet ja tuijottaa … kyyneleittä tuijottaa näihin kasvoihin.
"Minusta se on ruma," sanoi patruuna, joka oli palannut takaisin.
"Hyvä Jumala, niin se onkin: — ruma se on," sanot Selma, havahtuen väristen ja kääntyen selin. Hän oli kalmankalpea ja pyyhki nenäliinallaan otsaansa.
"Miten voi tulla maalanneeksi jotakin sellaista!" huomautti patruuna.
"Niin, se on merkillistä," vastasi Selma raskaasti astuen eteenpäin. Nuo kasvot seurasivat häntä, — uhmaillen, kuten hänen kapinallinen mielensäkin, syyttäen kuten sekin, — vielä sittenkin kun kaikki oli lopussa.
Hän kuljeskeli ympäri umpimähkään; mikään ei kiinnittänyt enää hänen mieltään. Pienen sivuhuoneen ovelle hän pysähtyi kuitenkin, mutta tällä kertaa ei taideteos kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan palanen todellisuutta.
Siellä hääräili kaksi taiteilijaa aivan omin päin; Kansallismuseo oli melkein tyhjä sinä päivänä. Siellä oli nuori mies ja nuori tyttö. Kumpikaan heistä ei kiinnittänyt huomiotaan Selmaan, he kun olivat antautuneet vilkkaaseen keskusteluun.
Nuorukainen kopioi parasta aikaa taulua. Kauempana seisoi tytön maalausteline, mutta hän oli noussut työnsä äärestä ja mennyt toisen luo. Nähtävästi he olivat joutuneet kiistaan juuri sen johdosta.
Nuorukaisella oli vanha maalipilkkuinen takki, untuvainen parta ja suruttomat kasvot.
Tyttö ei ollut kaunis, mutta hänellä oli sievä vartalo. Puku oli halpaa kangasta, mutta tyylikäs, ja se puki häntä. Hän puhui nopeasti ja hiljaa laulavalla äänellä, piti palettia toisessa ja pensseliä toisessa kädessään. Nuorukainen kuunteli hänen puhettaan hymyillen: oli selvää että hän laski leikkiä toisen huomautusten johdosta. Mutta tyttö oli liian urhoollinen ollakseen siitä millänsäkään. Hän nauroi hänen mukanaan, mutta jatkoi yhä puhettaan, innokkaasti osoitellen pensselinvarrellaan; kun hän oli päässyt loppuväitteeseensä, löi hän reippaasti pensselillään ilmaan ikäänkuin tahtipuikolla, katsoi vallattomasti vedoten nuorukaiseen ja palasi jälleen työnsä ääreen. Nuorukainen katsoi hänen jälkeensä hänen astuessaan lattian yli vallattoman kevyesti lanteitaan kiikuttaen. Sitten hän otti rievun värilaatikostaan ja pyyhki päättäväisesti jotakin pois taulustaan.
Selma olisi voinut nauraa ääneen tälle pienelle kohtaukselle, jota hän oli salaa katsellut, ja tämä pieni palanen tuoretta todellista elämää karkotti hetkeksi tukahduttavan painon, joka oli laskeutunut hänen mieleensä. Mutta kun hän näki näiden kahden syventyvän työhönsä niin vakavasti kuin olisi ollut kysymys elämästä tai leipäpalasta, tunsi hän katkeraa kateutta, jota hän ei voinut kestää. Kauan sitten haudatut tulevaisuudensuunnitelmat heräsivät ja rupesivat jälleen kummittelemaan hänen mielessään.
"Mennään kernaammin tuonnepäin," sanoi hän patruunalle, joka velvollisuudentunnosta seisoi ikävystyneenä taulun edessä.
He kääntyivät ympäri ja kuljeskelivat jälleen huoneesta huoneeseen. Mutta itse taulut eivät voineet enää Selman mielenkiintoa kahlehtia; hän kulki ajatellen kaikkia niitä, jotka olivat eläneet ja kuolleet jättäen jälkeensä ajatuksen, elämäntyön, jäljen. Yksinpä työmieskin, joka oli asettanut paikoilleen lattialaudat… Mutta hän itse? Elää joutilaana ja kuolla — siinä hänen elämänsä. Ei mitään pysyväistä, oli sitten elämä pitkä tai lyhyt. Elää joutilaana ja kuolla — rauhallisesti ja välinpitämättömästi.
Hän ajatteli tuota tyttöä sivuhuoneessa; köyhä, mutta vapaa harrastuksineen. — Ja hän itse, — eikö hän omistanut juuri sitä mitä muut pyrkimyksillään tavoittelevat? — rahaa… Rahaa? — mikä köyhä sana! Rahaa, mutta ei mitään harrastuksia. Ei, taistella elämän kanssa, tapella leivästä, se oli elämistä…
Selma pyyhkäisi hitaasti otsaansa.
Elää joutilaana ja kuolla, sehän oli hänen velvollisuutensa.
Hän hätkähti, sillä hän sattui katsomaan sivulleen, ja hänen katseensa osui keskikokoiseen tauluun, joka riippui keskellä seinää erinomaisessa valaistuksessa. Se oli vanha tuttu. Mutta hän ei ollut odottanut löytävänsä sitä täältä. Hän luuli että se oli jäänyt ulkomaille.
Vanhat muistot syöksyivät myrskyisen meren kaltaisina esiin. Menneisyys ja nykyisyys suli yhteen, hän kadotti kaiken jalansijan ja tempautui mukaan.
Se oli sama taulu, mutta kuitenkin niin erilainen kuin kova väritön jäljennös, jota hän sillä kertaa oli ihaillut.
Taulu vaikutti kaksinkertaisella voimalla hänen muistojensa taustaa vasten; hän pysähtyi hämmästyneenä ja katseli sanattomana.
Kuu kuvastui veteen, ja kaukana erottautuivat tumman raunion ääriviivat. Vierivät aallot kohosivat hitaasti, työntyivät esiin hyväilevästi loiskien, vaipuivat alas raskaasti huoahtaen, mutta palasivat aina takaisin pitkin, rauhoittavin hyrskyin. Meren vihreät varjot luisuivat pimeinä syvyyden yli, vivahteleva välke leikitteli laineiden harjalla, ja läpikuultavissa aaltoverhoissaan uneksivat merenneitoset kuunnellen ahdin soittoa.
Yksi heistä oli muita kauniimpi. Pää käsivarren varassa hän lepäsi pitkällään keinuvalla vuoteellaan. Hänen katseensa oli kääntynyt taivasta kohden, josta kuu pilkotti ohuen pilven lomasta, valaisten hänen pehmeitä piirteitään. Tämä katse, joka oli uneksiva kuin naisen, viaton kuin lapsen, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä kysymykseltä.
Selman aivoissa soi ikäänkuin unohtunut sävel … joka saattaa mielen liikutetuksi, heltyneeksi … niin kaukaisena, mutta silti puhtaana! Oi Jumala, silloin hän oli vielä lapsi. Ja nyt, nyt…!
Kasvojen värähtämättä valuivat kyyneleet, ja jokainen pisara vapautti jotakin vangittua, kutistunutta. Kaikkihan mikä on maannut kuolleena maassa, versoaa jälleen tuulessa ja auringonpaisteessa, kasvaa tuimalla ja leppeällä säällä, joko rikkaruohoksi tai viljaksi, mutta rehevänä ja voimakkaana — niinpian kuin kesä saapuu.
"Herran tähden, mitä on tapahtunut!" huudahti patruuna, joka oli seisonut Kainin ja Abelin edessä, ja palasi nyt takaisin.
"Ei mitään," vastasi Selma pyyhkien silmiään, "tule, lähdetään kotiin."
"Kotiinko? Emmehän ole nähneet neljättä osaakaan!"
"En jaksa enää."
Nyt ääni petti.
Patruuna ei vastannut mitään, näytti vain hämmästyneeltä, ja sitten he lähtivät.
Kun he tulivat hotellin ovelle, pysähtyi Selma.
"Minulla on niin paha tunne," sanoi hän, "menen hiukan puistoon kävelemään."
"Mielellään minun puolestani," vastasi patruuna ja tarjosi Selmalle uudestaan käsivartensa.
Selma oli toivonut saavansa kävellä yksin, se olisi tuntunut yhtä hyvältä kuin oikein syvä hengitys. Viimeisinä päivinä he olivat lakkaamatta olleet yhdessä — aina toistensa seurassa, yötä päivää. Hän tunsi väsymyksen painostavan itseään; itsessään se ei merkinnyt mitään, mutta joka hetki kasvoi vapautumisenhalu tuosta painosta yhä suuremmaksi, ja lopulta kävi se sietämättömäksi.
Selma nojautui tavallista raskaammin patruunan käsivarteen, ja patruuna oli siitä hyvillään, aavistamatta että Selma teki sen heikkoudesta, ikäänkuin hän vasta olisi taudista toipunut. Hän ei käynyt yhtä reippaasti kuin tavallisesti, hän, jonka muutoin oli niin vaikea mukautua patruunan askeliin.
He astuivat someroisilla lehtokujilla sanaakaan vaihtamatta. Patruuna oli koettanut saada keskustelua käyntiin, mutta Selma oli vastannut vain yksitavuisesti, ja silloin hänkin oli vaiennut. Nyt heitti hän pitkän, kysyvän katseen Selmaan. Tämä katsoi suoraan eteensä ja näytti unohtaneen että häntä oli olemassakaan.
"Aina sinä mietiskelet," sanoi patruuna tyytymättömänä, "kohta olet sinä suljettu kuin arvoitus."
"Etkö sinä koskaan mietiskele?" vastasi Selma hymyllä, joka teki vastauksen melkein turhaksi.
"En. Mitä se hyödyttäisi?"
Selma ei vastannut mitään, ja niin vaikenivat he uudelleen.
"Sinä tulet varmaan reippaammalle mielelle, kun menemme illalla teatteriin," sanoi patruuna hetken kuluttua, mutta Selma ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan.
Selma mietiskeli omaa sieluntilaansa, ja ne huomiot, jotka hän teki, herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Tunne-elämä oli pingoittunut hempeämielisyyteen asti, hän oli hermostunut, ja kun hän aivan yhtäkkiä näki tumman parran ilmestyvän kadunkulmassa, hätkähti hän ja sai ankaraa sydämentykytystä.
Kylläpä todellakin oli maksanut vaivan matkustaa tänne unohtamaan!
Hetken aikaa Selma toivoi, että hän olisi voinut puhua miehensä kanssa kaikesta tästä. Mutta hän huomasi heti, että se oli mahdotonta; mies vain raivostuisi, eikä se auttaisi häntä ollenkaan, vieroittasi heidät vain yhä enemmän toisistaan.
Ei, hänen täytyisi taistella yksin, ja hän tekisikin sen. Joka tapauksessa: hänen täytyi voittaa. Oli vain yksi keino — tehdä työtä.