Rahaa: Romaani

by Victoria Benedictsson

X.

Patruuna avasi oven heidän huoneeseensa ja antoi Selman astua edeltä. Hänen päähänsä ei koskaan olisi pälkähtänytkään astua sisään ennen vaimoansa.

Valot olivat sytytetyt, ja yhteen nurkkaan oli illallinen katettuna: kylmiä ruokalajeja, rypäleitä ja shamppanjaa.

Selma hätkähti.

"Mitä tuo hyödyttää?" sanoi hän tyytymättömästi osoittaen viinipulloja.

"Pikku vaimoni on näyttänyt niin surulliselta viime aikoina."

"Entä sitten?"

"Viini ilahduttaa ihmisen sydäntä."

Selma ei vastannut, vaan heitti päällystakkinsa ja pitsiliinansa kärsimättömästi tuolille. Tulisikohan ratkaisu jo nyt!

"Syö sinä; minä en voi," sanoi hän väsyneesti ja veti kädestä pitkät hansikkaansa.

Hän oli puettu mustaan kullalla kirjaeltuun samettipukuun. Sen ainoana koristeena oli himmeästä kullasta tehty käärme, joka kiehurteli korkean ja kiinteän kauluksen ympärillä. Käärmeen riippuva pää muodosti jonkinlaisen medaljongin, ja sen briljanttisilmät salamoivat tulen valossa.

"Mutta juuri sinunhan tähtesi olen tilannut tämän kaiken," sanoi patruuna katsellen herkkuja.

"En voi sille mitään."

"Minä käskin tarjoilijattaren jättää ruuat tänne, — on hauskinta kun hän ei juoksentele edestakaisin. — Ruokahalu voi tulla myöhemmin."

"Ei."

Selmaa puistatti inhosta.

"Etkö ole tyytyväinen iltaasi?"

"Olen."

"Sinä näytät niin tyytymättömältä."

Selma meni ikkunan luo, veti ylös uutimet ja katseli linnaa sekä "Strömparterreä". Lyhdyt kuvastuivat veteen ja tuntui virkistävältä katsella kylmään yöhön.

"Syö sinä, Pål, minä en voi," sanoi Selma antaen kaihtimien jälleen laskeutua alas.

Patruuna huoahti ja istuutui jälleen pöytään.

Selma seisoi yhä ikkunan luona ja leikki hajamielisesti kokoonpannulla viuhkallaan. Iho ei ollut yhtä raikas kuin tavallisesti, ja se rumensi piirteitä. Terävä leuka ja ohkaiset huulet tekivät hänen kasvonsa kylmiksi ja luotaantyöntäviksi, etenkin kun ne olivat niin kalpeat kuten nyt.

"Kaviaari on erinomaisen hyvää," sanoi patruuna, "etkö halua maistaa?
Se antaa ruokahalua."

"Ei kiitos."

Selma oli istuutunut ja katseli välinpitämättömänä toista kättään, joka nojasi ikkunalautaan, — suuri, kaunismuotoinen käsi, kapein kiintein kynsin. Näytti siltä kuin se olisi voinut tarttua lujasti työhön kiinni, olipa se sitten millaista työtä hyvänsä. Sitten hän nosti silmänsä ja katsoi mieheensä. Tämä näytti kokonaan vaipuneen hummerin paloittamiseen.

Patruuna oli nyt viidenkymmenenyhden-vuotias, eikä hän näyttänyt myöskään nuoremmalta; hänen suunsa ympärille oli muodostunut veltto piirre hänen saatuaan tekohampaat, ja tukka oli ohut.

"Miksi laki on niin epäoikeudenmukainen, että se ei salli miehen mennä naimisiin ennenkuin yhdenkolmatta vanhana, kun nainen saa jo kuudentoista-vuotiaana?" sanoi Selma äkkiä.

"Laki tahtoo olla kohtelias naisille."

"Eikö mitä," huudahti Selma kärsimättömästi ja löi hiljaa viuhkalla polveensa, "en minä tarkoita sitä! Minä tarkoitan, ettei meidänkään pitäisi saada mennä naimisiin, ennenkuin olemme täysi-ikäiset."

"Nainen on täysikasvuinen ennenkuin mies."

"Vai niin. Onko hän aikaisemmin kypsä ohjaamaan omaa tulevaisuuttansa?
Sitä en ole koskaan tiennyt."

"Ja sitten on useita, jotka haluavat mennä naimisiin, ennenkuin ovat täyttäneet kaksikymmentäyksi vuotta. Sinä itse esimerkiksi." Patruuna nyökäytti hyväntahtoisesti päätään ja kohotti olutlasinsa.

"Sentähden olisi laki muutettava."

"Alaikäinen nainen onkin siten turvattu, että hän on riippuvainen naittajansa suostumuksesta."

"Mutta mitenkä ihmeessä naittaja voisi ratkaista, onko mitään syvempää elämänyhteyttä olemassa naisen ja sen miehen välillä, joka häntä kosii, kun ei nainen edes itsekään sitä tiedä? Niin, kun ei edes voida väittää hänellä olevan mitään oikeaa elämänsisällystä."

"Elämänsisällystä? Roskaa! Miten monet naiset elävätkään kuudenkymmenen-vuotiaiksi, vaikkei heillä olekaan mitään elämänsisällystä! Uudenaikaisia korulauseita! Antaa heidän ensin mennä naimisiin, niin elämä kyllä saa sisällystä: — talon ja kodin hoitamisesta. Niinhän sinunkin on käynyt."

"Talot ja kodit tulisivat paremmin hoidetuiksi, jos naiset voisivat käyttää neljä, viisi vuotta oppiakseen kaikkea sitä, mitä heiltä vaaditaan," sanoi Selma nostaen kätensä ylemmäksi ja nojaten siihen, samalla kun hän katseli miestään ikävystyneellä alistumisella, ikäänkuin lopettaen työn, jonka jo kauan on huomannut olevan hyödyttömän, mutta jonka kuitenkin arvelee olevansa velvollinen saattamaan loppuun; "sitäpaitsi sinä aivan unohdat, että suurimmat kehitysmahdollisuudet kohdistuvat juuri kuudentoista ja kahdenkymmenen vuoden väliseen aikaan."

Selmasta tuntui kuin he olisivat keskustelleet tästä aiheesta jo sata kertaa ennen, vaikka se olikin asia, jonka hän nyt vasta otti esille. Mutta se johtui kai siitä että hän tunsi miehensä ajatukset, samoin kuin ihminen tuntee kirjan, jonka on opetellut ulkoa: ennenkuin kysymys on tehty, tietää hän miltä vastaus tulee kuulumaan.

"Sinä unohdat, että välistä kiireinen naiminen…"

Patruuna yskähti.

"Ei lakeja kirjoiteta poikkeustapauksia varten. Ja se että jotakin sellaista voi tapahtua, ei saa johtaa lakia siihen että kaksi henkisesti alaikäistä olentoa sitoutuu toisiinsa koko pitkän elämän ajaksi. Minä pidän kiinni yhä kysymyksestäni."

"Mutta ethän sinä voi kieltää, että nainen yleensä kehittyy aikaisemmin kuin mies?"

"Henkisessä suhteessa hän ei tee sitä kumminkaan. Ei ainakaan nykyisen kasvatuksen vallitessa. Keskenkypsyneeksi hän jää. Mutta siinä on myös kaikki. Hän kuvittelee aina olevansa suuri neiti. Että hänestä voi tulla rouva minä päivänä hyvänsä." Selma irvisti.

"Minä en ymmärrä mitä sinulla voi olla tämän johdosta valitettavaa. Itse olit vain kuudentoista-vuotias mennessäsi naimisiin, ja kaikki kävi niin hyvin."

Selma karahti tulipunaiseksi ja suoristi itseään tuolilla.

"Minun mielestäni sinun ei tarvitse ajatella muuta kuin miten vähäpätöinen olento minä olin, huomataksesi asian nurinkurisuuden," vastasi hän terävästi.

"Minusta sinä olit oikein ihastuttava pikku olento, ja kun sinua nyt katselee, on vaikea uskoa, että aikaiset avioliitot voisivat olla vahingoksi. Sinä olet todella pulskistunut." Patruuna katseli Selmaa samallaisella ihastuksella kuin urheilija katsoo rotuhevosta.

"Sitä ei sinun koskaan olisi pitänyt sanoa!" Selma nousi ja heitti viuhkan peilipöydälle, niin että se ratisten putosi valkealle laudalle. Nyt oli keskustelu uutta, sillä nyt rauha oli kadonnut. "Vai ei vahingoksi — oh! — vai ei vahingoksi? Mikä minä mielestäsi olin, kun me menimme naimisiin? Lapsi raukka, joka ei tuntenut ihmisiä eikä itseään, joka ei tiennyt mitä hän teki ja joka oli valmis pitämään koko maailmasta siksi, että hän katseli kaikkea samalla lapsellisella tietämättömyydellä. Sano, eikö sinun koskaan ollut sääli minua? Minullahan ei ollut niinkuin muilla äitiä, joka olisi voinut sanoa minulle…"

"Luuletko, että äidit puhuvat sellaisesta?"

Patruuna puhdisti välinpitämättömänä hampaitaan.

"Se on kai heidän velvollisuutensa!" Selma katseli häntä ihmetyksellä.

"Jos sinä olisit kasvattanut lapsesi sillä tavalla, niin teki kai Herra parhaiten, kun ei antanut sinun saada niitä," sanoi patruuna laskien nykäyksellä ruttusen salvettinsa syrjään, "pidetäänhän muutoin äitien velvollisuutena antaa lasten kasvaa niin puhtaina ja…"

"Ah," päästi Selma käheästi, "minä en jaksa kuulla enempää. Enkö minä tunne ääretöntä inhoa kaikkea likaista kohtaan juuri siksi, että minä tiedän miten likaista se on! Oi, sitä kurjuutta! Kuvittelee mielessään kaiken niin kauniiksi — vain kukkia ja auringonpaistetta ja luulee että kaikki on oman mielikuvituksen mukaista! Oi, Jumala! … sitähän on kuin ihmiset ennen syntiinlankeemusta — niin tyhmä ja onnellinen. Ei ymmärrä erottaa hyvää pahasta."

"Niin, sillä sitä pitäisi kai olla selvillä kaikesta, aivan kuin…"
Patruuna puhui vihaisesti ja alkoi suuttua.

"… aivan kuin te miehet," täydensi Selma. "Niin, juuri."

Nuo sanat tulivat ratkaisevasti, Selman äänessä oli hiukan entistä sävyä.

"Ei kuulehan, täytyyhän olla jonkinlaista moraalia," sanoi patruuna halveksien ja sytytti sikarin.

"Niin, sama meille kuin teillekin."

Patruuna vain imi tulta sikariinsa. Selmahan oli taaskin lausunut mielettömyyden, mutta sitähän oli hänen hiukan vaikea huomauttaa uudelleen. Naisten kanssa ei koskaan päästä mihinkään: he tahtovat aina sanoa viimeisen sanan. Patruuna tiesi sitäpaitsi vanhastaan, että kun Selma tarttui johonkin, niin hän myös piti siitä kiinni. Keskustelu tuntui epämiellyttävältä. Patruuna olisi mieluimmin väistynyt tieltä.

"Kun sinä menit naimisiin kanssani, olin alaikäinen," sanoi Selma. Mielenjännitys saattoi hänen sydämensä sykkimään nopeasti, mutta sanat olivat elottomat kuin lakipykälä; siinä määrin hän oli käännellyt ja väännellyt niitä mielessään; "minun antamallani velkakirjalla ei olisi ollut mitään pätevyyttä eikä kellään ollut oikeutta minun nimessäni antaa sellaista, ei edes lahjoittaa toiselle mitään siitä, mikä tulevaisuudessa tulisi olemaan omani. Minun persoonani merkitsee enemmän kuin rahani. Jollen ollut kypsynyt niitä hoitamaan, niin vielä vähemmän kykenin itsestäni huolehtimaan. Alaikäinen ei saa hävittää tulevaisuuttaan enemmän kuin rahojaankaan. Se on aivan yksinkertaista logiikkaa."

"No niin, älkäämme nyt riidelkö. Sinä olet huonolla tuulella. Tule juomaan lasillinen shamppanjaa, niin se menee ohi."

"En, minä en tahdo shamppanjaasi," sanoi Selma jyrkästi. Se oli ollut hänestä muutenkin vastenmielistä, mutta että patruuna saattoi tarjota sitä nyt juuri, kun hän ensi kertaa puhui siitä mikä oli vuosikausia kuohunut hänessä, se lisäsi vain katkeruutta.

Mutta patruuna tunsi olevansa kylläinen ja lämmin, ja koska hän aivan hajamielisesti oli kuunnellut Selman puhetta, niin hän ei voinut aavistaakaan mitä ilmassa kyti.

"Sinä olet väsynyt," sanoi patruuna itsepäisesti, "juo, se virkistää.
Entäs viinirypäleitä? Niistähän sinä tavallisesti pidät."

"Anna olla. Minä en välitä."

Patruuna ei vastannut, vaan avasi korkin lennähyttaen sen paukahtaen ilmaan. Selma seisoi liikkumattomana ikkunan luona katsellen häntä, ja hänen kulmakarvojensa väliin kohosi kaksi hienoa ryppyä, kuten aina kun hän oli ärtynyt. Patruuna kaatoi molempiin laseihin ja astui sitten Selman luokse ja aikoi ojentaa hänelle lasin, mutta Selma työnsi pois hänen kätensä niin kiivaasti, että osa sisällyksestä pirskahti lattialle.

"Kuinka sinä käyttäydyt!" sanoi patruuna suuttuneesti, asettaen Selman lasin pöydälle ja tyhjentäen omansa. Mutta sitten hän hillitsi itseään, sillä hän tiesi, että kovuus teki Selman vain äksyisemmäksi.

Löydettyään korkin ja lyötyään sen takaisin pulloon hän istuutui kiikkutuoliin, niin että hän saattoi nähdä Selman. Mielenliikutuksesta oli hänen poskipäilleen levinnyt tumma puna, mikä teki miltei maalatun vaikutuksen. Patruunan mielestä Selma oli kaunis. Tuo tuoreus, joka…

Selma sen sijaan ajatteli, ettei mikään ollut epämiellyttävämpää kuin nähdä nuoruuden intohimojen kummittelevan vanhoilla kasvoilla.

"Sinä olet vilustunut, tule, minä lämmitän sinua," sanoi patruuna levittäen käsivartensa ja pidellen sirosti sikaria etu- ja keskisormen välissä.

"Minä aioin juuri sanoa sinulle, että se lupaus, jonka lapsena annoin, ei ole sitova naiseksi tultuani."

"Mitä lorua tuokin on!"

"Minä en saata sen kauemmin — ymmärrätkö — kaikki on lopussa."

"Oletko hullu! Mitä päähänpistoja nuo ovat?" Patruuna oli noussut tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.

"Eivät ne ole päähänpistoja," sanoi Selma nojautuen ikkunapieleen ja työntäen jalat hiukan eteenpäin, jotta hän ei väsyisi pitkästä seisomisesta, "se on tullut hitaasti, askel askeleelta, ja se on tarvinnut useita vuosia selvitäkseen minulle. Ensin se oli vain vaistomainen tunne, jota vastaan minä koetin taistella puhumalla itselleni velvollisuuksista ja kaikesta sellaisesta. Mutta vähitellen liittyi jotain muutakin vastenmielisyyteen, — se oli häpeäntunne, näetkös." — Selma puhui rauhallisesti, ilman intohimoa, ikäänkuin asia olisi koskenut jotakuta toista eikä heitä kahta, sillä kaikki tämä oli hänelle jo aivan tuttua; siitä oli hän puhellut itsekseen satoja kertoja, eikä hänen tarvinnut nyt hakea sanoja. — "Minä olisin tahtonut vajota maan alle joka kerta kun vain viitattiinkin meidän aviolliseen suhteeseemme, ja yksin sekin osoittaa, että siinä oli jotakin luonnotonta — etteivät asiat olleet niinkuin niiden olisi pitänyt olla, sillä vaimo, joka rakastaa miestänsä, ei häpeä: pikemmin hän tuntee olevansa ylpeä. Mutta juuri koettaessani karkottaa häpeäntunnetta olin pakotettu ajattelemaan, ja silloin oli kaikki auttamattomasti lopussa! Se mikä ennen oli ollut aavistusta, heräsi silloin täyteen tajuntaan. Ja tänä hirveän jännityksen aikana en uskaltanut viittaamallakaan puhua sinulle mielentilastani ärsyttämättä sinua. Niin opin minä vaikenemaan, ja me vieraannuimme toisistamme. Alistuminen oli jokapäiväinen leipäni, ylellisyyteni ja kaikkien hoitooni annettujen rahojen hinta, ja minun vastenmielisyyteni vain lisääntyi sanoessani itselleni: 'sinun täytyy, sillä hän on maksanut'."

"Ovatpa nuo vaimon sanoja miehelleen!" sanoi patruuna huoahtaen.

Selma katseli häntä, ja surumielisen hymyn varjo väreili hänen kasvoillaan.

"Minä tiedän, että minä voisin puhua tästä ikuisesti sinun minua silti ymmärtämättä," sanoi Selma vakavasti, "mutta minä tahdon sanoa sen sittenkin — en sinun tähtesi, vaan itseni — en siksi että käsittäisit minua, vaan siksi etten voi sanoa sitä kellekään muulle kuin sinulle. Ja yhden ainoan kerran tahdon puhua suuni puhtaaksi. Sitten tulkoon mitä tahansa!"

"Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa sellaisia asioita. Jos kaikki ajattelisivat kuten sinä, menisi maailma nurin, eikä mitään yhteiskuntaa olisi."

"Minä en puhukaan kaikkien puolesta, vaan ainoastaan itsestäni, siksi että minä tunnen siten. Minä puhun oman asiani puolesta siksi, että se koskee yksin minua. Mutta jos joku tuntee samaa kuin minä, jos hän myö itsensä puhtaasta rahasta ja tekee sen yhä uudestaan päivä päivältä, eikä hänen naisellisuutensa sittenkään nouse kapinaan, silloin on hän vajonnut syvemmälle kuin minä nyt. Silloin on hän langennut kuten minä, mutta tahtomatta nousta. Se on ainoa, minkä tiedän."

"Mitä hullujenhuoneen puhetta tuo on?" Patruuna tuli yhä punaisemmaksi kasvoiltaan. "Myödä…? Mitä olisi sitten vihkiminen, jos tuollaista saisi sovelluttaa oman mielensä mukaan, — omaa miestään vastaan!"

"Vihkiminen antaa laillisen oikeuden, mutta ei siveellistä. Oletko sinä niin ennakkoluulojen sokaisema, ettet voi käsittää niin yksinkertaista asiaa! — Jos antaa oman persoonallisuutensa saamatta samaa toiselta, silloin on myöty ja langennut. Ei koskaan ihmisen velvollisuus voi olla alistua hyväilyihin, joita vastaan koko hänen olemuksensa nousee. Sillä luonnonvastaisia velvollisuuksia ei ole olemassa."

"Sinäpä olet yhtäkkiä saanut omituisia mielipiteitä," sanoi patruuna ivallisesti, vihan kiehuessa hänessä.

"Yhtäkkiä?" toisti Selma hymyillen katkerasti ja pudisti päätään vastenmielisyyden valtaamana. "Voi! — Jospa kaikesta tästä olisi edes seurannut tyydytystä, niin olisin edes luullut täyttäväni velvollisuuteni. Se olisi ollut jonkunlainen lohdutus. Mutta sellaista ei tullut. Vain häpeää — katkeraa, alentavaa häpeää, ja samalla iski mieleeni se julkea ajatus: niin tekevät muutkin. Kirkon siunaus antaa meille oikeuden myödä itsemme. Sillä on monopooli. Oi, voiko ajatella inhottavampaa ajatusta! — Jos sinä voisit käsittää mitenkä se vetää alas — auttamattomasti vetää alas! Se on hirveää. — Jokainen kunnianosoitus muuttuu viiltäväksi ivaksi."

Selma oli painanut päänsä alas, ja katse harhaili tyhjänä avaruudessa.
Sointu äänestä oli kadonnut, ikäänkuin vanha nainen olisi puhunut.

"Ei ole ainoatakaan ajatusta tai mielikuvaa, jota sellainen suhde ei likaisi," jatkoi Selma, "ja kaikessa elämän ihanuudessa näkee vain kurjuutta, sairautta — oi, niin tympäsevää sairautta! Ei voi koskea mihinkään ilman että tuo likaisuus tarttuisi, ja tahtomattakin se puistattaa. — Miten usein olenkin katsellut jotain vanhaa vaimoa — sellaista jollainen minun äitini ehkä olisi ollut, jos hän olisi elänyt — ja minä olen ollut niin kurja, että katsellessani hänen harmaita hapsiaan olen ajatellut vahingonilolla: hän ei ehkä ole ollut minua parempi. Katsos — langenneet naiset ovat aina julkeita."

Selma nauroi kalseasti. Häntä helpotti saadessaan kiusata itseään. Hänestä tuntui ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vähentynyt siksi, että hän itse rankaisi itseään.

"Se vaimo, jota minä ajatuksillani uskalsin loukata, oli ehkä kuitenkin kunniallinen vaimo, jonka kengännauhoja en olisi ollut kelvollinen sitomaan," jatkoi Selma äänen muuttuessa lempeämmäksi ja silmien, jotka yhä olivat kiintyneet samaan pisteeseen, täyttyessä hitaasti kyynelillä, — "ei niinkuin minä, vain ulkonaisesti kunniallinen, — vaan todellinen vaimo, joka rakkaudesta oli antanut kaikki rakkautta vastaan, — jonka koko elämä oli ollut alituista ahertelua niiden hyväksi, jotka olivat hänelle rakkaat… Lapsien hyväksi, joita hän rakasti kaksinkertaisesti siksi, että ne olivat myös hänen miehensä omat… Voi, kaikkein kovin rangaistus, ettei voi koskettaa edes puhtainta senkin tahrautumatta."

Selma heittäytyi tuolille, kasvot painautuneina käsivarsia vasten, jotka olivat ikkunapielellä, ja pitkä, ähkivä nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan. Hän oli melkein kokonaan unohtanut patruunan olemassaolon, unohtanut kenelle hän puhui, niin syventynyt hän oli omaan ajatuksenjuoksuunsa.

Se koski patruunaan. Sillä vaikka onnettomuuden syy hänen mielestään olikin vain mielikuvitelma, niin ei hän epäillyt kärsimyksen todellisuutta.

"Mitä itsekidutusta tuo on?" sanoi hän lempeästi.

Selma nosti päätään, ja siirtämättä käsivarsiaan hän kääntyi häneen päin katsellen häntä surullisin, kyyneleisin silmin.

"Sinun, joka olet vapaa, etkä koskaan muuksi voi tulla, sinun on vaikea kuvitella mielessäsi, miltä tuntuu, kun on luopunut kaikesta oikeudesta omaan itseensä, vaikka tietää olevansa oikea elävä ihminen, ajatteleva, tahtova olento," sanoi hän. "Miten usein sinä voitkaan tulla kotiin päivällisiltä viinin liikuttamana ja kiihottamana! Ja sinä voit silittää minua leuan alta, tuolla tavalla, jota olin oppinut vihaamaan siksi, että tiesin sinun seuraavassa hetkessä kohottavan kasvojani ja suutelevan minua. Minä istuin siinä jäykkänä ja kuolleena kuin puupalanen; ja siitäkin saatoit nuhdella minua! Sinä et tiennyt miten vaikea minun oli puristaa hampaani yhteen, jotta en alkaisi purra kuin villi hevonen! Sinä et tiennyt miten raskasta oli pysyä alallaan, kun minussa kuohui mieletön halu heittää sinut maahan ja polkea sinut jalkojeni alle! Niin, oli todella hetkiä, jolloin pelkäsin mielettömänä ryntääväni sinun kimppuusi."

Sanat koskivat patruunaan kuin lyönnit, eikä ollut mahdollistakaan epäillä niiden todenmukaisuutta; sitä todisti yksin soinnuton äänikin, joka värisi hillitystä liikutuksesta. Patruuna oli ikäänkuin kiedottu läpinäkymättömään verkkoon, jonka silmukat auttamattomasti pienenivät.

"Ja kuitenkin olen tehnyt mitä ikinä olen voinut sinun tähtesi," sanoi patruuna vältellen.

"Niin, niin," lausui Selma kiihkeästi, ja samalla kuin häntä kiusasi se, ettei hän voisi sanoa ainoatakaan totuuden sanaa loukkaamatta häntä, hän päätti tehdä lopun kaikesta teeskentelystä, "en minä siitä puhu. Sinähän olet maksanut minulle runsaasti — ruhtinaallisesti, voisin sanoa."

Selma silitti toista käsivarttaan, niin että puvun pehmeä sametti kietoutui tiiviisti sen kiinteiden muotojen ympärille. Kankaan syvää mustaa väriä vastaan näytti käsi entistään valkeammalta, — tuo suuri, voimakas käsi, joka oli aiottu kestämään elämän työssä, mutta jonka kaksi raskasta sileätä sormusta oli vapauttanut siitä.

"Minä en ole toisten naisten kaltainen," sanoi hän surullisesti, "minä en voi arvioida itseäni rahassa, olkoon summa suuri tai pieni. Se on luonnotonta, jos niin tahdot, — niin, onhan aivan naurettavaa, ettei voi suoriutua sellaisesta niinkuin jokainen pikkusielu. Mutta se on mahdotonta, — nyt se ei käy enää kauemmin."

"Mutta mitä sinä sitten tahdot?"

Patruuna oli ollut niin varma omistusoikeudestaan, ja nyt Selma luisuikin hänen käsistään; miten tämä loppuisi? Hänet valtasi epämääräinen pelko, että hän kadottaisi hänet. Sillä hän rakasti häntä todellisesti — omalla tavallaan, ja hän oli lausunut totuuden sanoessaan, että Selma hänen mielestään oli "pulskistunut".

"Minä tahdon elättää itseäni työlläni, en mitään muuta," sanoi Selma hiljaa, niinkuin puhutaan kauniista unesta, jota tuskin uskaltaa mainita siitä pelosta että toisen arvosteleva katse voisi karkottaa sen pakosalle.

"Elättää? — mitä se merkitsee? Minähän elätän sinua."

Patruuna käänsi päätään joka puolelle epätietoisena siitä minne hän voisi sylkäistä.

"Niin. Mutta minä tahdon tehdä sen itse — minä en kestä enää kauemmin."

Selma oli noussut väristen seisomaan ja heitti aran katseen shamppanjapulloihin.

"Sinulla ei ole mitään oikeutta rikkoa velvollisuuksiasi; sinä olet minun vaimoni Jumalan ja ihmisten edessä."

Patruuna sylki päättäväisesti uuniin päin.

"Vaimo? — se on sen sanan väärinkäyttämistä!" Selma seisoi kääntyneenä häntä kohti. Posket olivat kadottaneet värinsä, mutta hän katsoi patruunaa rohkeasti silmiin.

Tämä oli jo liikaa patruunalle, ja hänen vihansa kuohui yli äyräittensä.

"Vai nii-in, vanhat siteet eivät enää kelpaa," lausui hän ilkeästi ja puri sikariaan, niin että tupakanlehdet takertuivat hänen huuliinsa, "naisellista uutuudenhalua! … pitäisi kai olla nuori Adonis…"

Selma katsoi mieheensä jäykästi, luotaantyöntävästi; ja tässä kylmässä katseessa oli jotakin, mikä piti patruunaa aisoissa.

"Ei ole sellaista miestä maailmassa, jonka kanssa tahtoisin mennä naimisiin — en ainakaan nyt," sanoi Selma nyrpeästi, ikäänkuin hän olisi puhunut kauan sitten tehdystä vääryydestä.

"No, no, sinä haaveilet vapautta," sanoi patruuna, "mutta ehdotonta vapautta ei ole olemassa. Jokainen asema elämässä tuo pakkoa muassaan; köyhyys ei ole pienin. Muista että ensimäiset, jotka kapinoivat olevaa järjestystä vastaan, olivat langenneet enkelit. Pahuuden peruste eli saatana ei ole mikään pölkkypää, hän osaa kyllä asettaa aikeensa kauneimpaan valoon, ja vapaus on se sana, jota hän enimmän käyttää kultauksena. Mutta paha on paha, ja oikea on oikea."

Patruuna uskoi kaunopuheisuuteensa kuin evankeliumiin, mutta hän oli liiaksi mukavuutta rakastava turvautuakseen siihen muulloin kuin tällaisissa erikoistapauksissa. Kun Selma vain torjui kädellään osoittaakseen siten, ettei hän ollut mieltään muuttanut, valtasi patruunan suunnaton hämmästys. Hän oli mielestään esittänyt asian niin päivänselvästi. Voisiko todella sanoa mitään sitä vastaan, että paha oli paha ja oikea oli oikea? Hänestä tuntui, että hänen vaimoonsa varmaan oli paha henki mennyt tai jotakin muuta senkaltaista. Ja sitten hän kiireesti alkoi ajatella kaikkia tuttuja nuoria miehiä. Mutta ei kukaan heistä tuntunut toistaan vaarallisemmalta. Hän inhosi heitä kaikkia yhtä paljon. Naimaton mies oli hänestä vähäpätöinen olento, vahingollinen eläin, senjälkeen kuin hän itse oli nyt naimisissa.

"Eikö sinulla ole ollut tarpeeksi vapautta? Sinulla, joka olet saanut tehdä mitä ikänä olet tahtonut! Mutta nuo ovat nukkekoti-periaatteita, siinä on piru ja hänen…"

"Ei, ne eivät ole periaatteita, minun luonteeni vain nousee kapinaan, ei mitään — ei mitään muuta kuin sitä, etten voi sietää sinun kätesi koskettavan ruumistani!"

Selma tunsi itse, että hänen sanoissaan oli jotakin raakaa, mikä ajoi veren hänen ohimoilleen, mutta kerran täytyi totuuden tulla ilmi, kuului se sitten pahalta tai hyvältä.

"Se joka rikkoo alttarin ääressä tekemänsä lupaukset, on valapatto, ja miten käy omantunnonrauhan?"

Tuon iskun piti masentaa hänet, mutta Selma oli kovanahkainen.

"Minähän olen sanonut sinulle, että se lupaus, jonka lapsena annoin, ei ole sitova naisena, yhdentekevää onko se annettu alttarin ääressä tai muualla. Etkö ymmärrä, että siinä juuri se pulma onkin, josta kaikki muu riippuu? Kellään ei ole oikeutta vastaanottaa sellaista koko elämäksi sitovaa lupausta, ellei sen antaja ole täysin tietoinen siitä mitä tämä lupaus merkitsee. Miten monet naiset ovatkaan menneet naimisiin kuten minä! Jos kahleet tuntuvat sietämättömiltä, katkaiskoot he ne kuten minä."

Selma heitti päätään taaksepäin, ja silmät loistivat. Hänen sanojensa kaiku lisäsi rohkeutta, ja hänestä tuntui sinä hetkenä kuin koko maailma olisi ollut hänelle avoin, — ettei hänen tarvinnut muuta kuin "rikkoa" välit ollakseen vapaa.

"Sinun pitäisi varoa, sillä ei ole vain kysymys sinusta itsestäsi," sanoi patruuna uhaten, "jokainen sellainen sana on kuin kulovalkea, joka saa häviötä aikaan. Mies on naisen pää, — senhän sanoo sekä jumalallinen että inhimillinen laki — yksi hallitsija pitää olla niinhyvin valtiolla kuin perheellä. Valtio perustuu vain perhe-elämään. Joka kumoaa perheen, kumoaa kaiken."

"Ei ole ketään, joka voisi asettaa perhe-elämän korkeammalle kuin minä," sanoi Selma varmasti, "mutta meillä ei ole mitään perhettä. — Ei myöskään kukaan voi olla enemmän vakuutettu avioliiton pyhyydestä kuin minä. Mutta silloin ei saakaan mennä naimisiin niin kevytmielisesti kuin nykyään eikä ennen kuin täysi-ikäisenä, jolloin on päässyt täyteen selvyyteen siitä, että ihmisen täytyy itse vastata teoistaan ja että on vakavasti ottanut kohtalonsa käsiinsä, — että itse on edesvastuussa kaikesta, ja itse saa kärsiä seuraukset. Niin kauan kuin tätä ei käsitä, ei ole kypsynyt ottamaan niin tärkeätä askelta, kuin avioliitto oikeastaan on. Mitä minuun ja sinuun tulee, niin ei välillämme ole mitään muuta kuin minun vastenmielisyyteni, minun voittamaton inhoni kaikkea lähentelyä kohtaan. Minä kunnioitan sinua, vieläpä pidänkin sinusta, mutta — välimatkan päästä. Lapset olisivat kieltämättä olleet yhdyssiteenä, mutta niitähän ei ole. Kysymys on vain sinusta ja minusta. Ihmisenä en minä merkitse mitään sinulle, — en yhtään mitään. Minun ajatukseni ja tunteeni ovat sinulle niin vieraat kuin jos asuisin kuussa. Jos voisin asettaa valittavaksesi toiselta puolen persoonallisuuteni ja toiselta puolen ruumiini, niin et epäilisi hetkeäkään valinnassasi. Sinulle on yhdentekevää mitä minä kärsin, kun vain kuulun sinulle ja — olen vaiti. Juuri sitä en voi antaa anteeksi sinulle!"

Selma taisteli hetken kyyneliä vastaan. Hänet valtasi syvä yksinäisyydentunne, mutta hän lannisti sen.

"Jos olisin ollut yhtiötoveri, seurakumppani tai toveri," alkoi hän uudelleen, "olisit sinä kaivannut minua ja sanonut ystävällisen sanan jäähyväisiksi. Mutta nyt minä olen niin äärettömän paljon vähemmän, ja siksi tunnet vain vihaa sen johdosta, että olet kaupassa tullut petetyksi. Mitä sinun siitä tarvitsee välittää! Onhan niin paljon ihailtuja, kauniita, arvossapidettyjä naisia, jotka mielellään myövät itsensä suuresta omaisuudesta, kun vain pappi vahvistaa kaupan. Ota joku niistä ja anna minun mennä."

Patruunassa nämä sanat herättivät omituisen tunteen, jotakin hämärää, halun johonkin, vaikkei hän tiennyt mihin. Tuo ajatus oli niin uusi ja tuskallinen, — ei, hän ei voinut, ei voinut kadottaa häntä! Mitä hän sanoisikaan vakuuttaakseen Selmalle, että se oli mahdotonta!

"Mennäkö?" toisti patruuna, "sinä et ajattele mitä sanot. Sinä et ikänäsi voi kestää häväistystä … juoruja … kaikkea sitä mille panet itsesi alttiiksi. Minä tunnen sinut: sinä olet liian ylpeä voidaksesi kestää sitä. Sellaisen askeleen tuottama häpeä painaisi sinut maan tasalle."

"Häpeällä ei ole valtaa ihmiseen muulloin kuin silloin, kun sitä pakenee. Samassa hetkessä kuin sitä uhmailee, katoaa se."

Nuorekkaan voiman valtaamana Selma kumartui taaksepäin ja ojensi käsivartensa, niin että notkea vartalo kohosi ikäänkuin ristinä vaaleita uutimia vasten. Tämä liike toi äkkiä esille koko vartalon vapaan kauneuden, — ei kureliivin kuristamana, vaan luonnon taipuisan voiman kannattamana — tuon hienon notkeuden, joka näytti taipuisalta ja kimmoiselta kuin teräsvieteri. Kaksikielisestä käärmeenpäästä säkenöi pitkiä salamoita, jotka monivärisinä taittuivat valoa vasten.

Patruuna katseli häntä ääneti.

"Mihin sinä pyrit?" huudahti hän äkkiä. Pelosta että hän kadottaisi otteensa hän heitti kaunopuheisuutensa pellolle ja pakeni kouraantuntuvampien todistelujen suojaan. "Ne ovat pilventakaisia unelmia. Sinulla ei ole mitään työalaa, ei mitään tulevaisuutta. Ajattele itse, niin huomaat, että tavoittelet mahdottomuuksia. Sinä suoraan sanoen et voi elättää itseäsi, sinä jota on seitsemän vuotta hemmoiteltu rikkaudella ja hienoudella. Sinä rakastat rahaa tai kaikkea sitä, mitä rahalla voi saada. Mitä yksin kirjasikin ovat maksaneet! Miten voit elää ilman kaikkea sitä? … kaikkea sitä mihin olet kiintynyt. Sinulla ei tule olemaan aikaa tuhlata ajatustakaan muuhun kuin leipätaisteluun. Ja miksi tahdot tulla? Konttorineidiksi? — sinä et koskaan ole läpikäynyt mitään kauppakoulua. Opettajattareksi? — sinulla on tietoja, mutta ei mitään tutkintotodistuksia. Ompelijaksi? — et osaa leikata vaatteita. Ja jokaista leipäpalaa tavoittelee tusinoittain ihmisiä."

Hän vaikeni ja jäi odottamaan.

Selman täytyi pusertaa hampaansa alahuuleensa tukahduttaakseen valituksen, joka tahtoi pusertua esiin, ja hän oli vaipunut kokoon kuullessaan miehensä sanat. Tämä oli vastaväite, joka useasti oli herännyt hänessä itsessäänkin, juuri se mitä hän enimmin pelkäsi.

Patruuna huomasi voittaneensa, ja kierittäen irrottuneet tupakanlehdet lujemmalle sikarinsa ympärille hän jatkoi:

"Karannutta vaimoa halveksivat kaikki kunnialliset ihmiset. Häntä vältetään kuten muitakin seikkailijattaria. Kaikkialta sinut syrjäytetään, ja jouduttuasi turvattomaksi maailmaan vain kolmenkolmatta ikäisenä voit joutua monenlaisille kiusauksille alttiiksi."

"Mutta eräänlaista kiusausta vastaan olen ainakin parkittu," sanoi Selma ponnistaen viimeisen rohkeutensa esille. Mutta voimattomuuden tunne painosti häntä jo.

Hän tunsi voimakasta toimintahalua, hän halusi hyödyttää muita, mutta hän ei ollut niin lapsellinen, että olisi luullut naisen voivan kahdella tyhjällä kädellä tehdä muuta kuin elättää itsensä. Ja hän tiesi ettei hän koskaan haluaisi vain joutilaana elellä — ettei hän koskaan tyytyisi vain ravinnon hankkimiseen itselleen. Millainen elämä! Vaipuisiko hän itse tuohon köyhyyden synnyttämään materialismiin, jota hän muissa niin usein oli inhonnut? Jo sadannen kerran hän aprikoi tätä kysymystä, ja nyt vaati se vastausta kiihkeämmin kuin milloinkaan. Hän vapisi kouristuksentapaisesti ja puri hampaansa yhteen, jotta ne eivät kalisisi.

"Missä on sinulle työtä tarjona?" kysyi patruuna riemuiten, sillä Selma oli kalpea, hänen katseensa maahan painunut, ja koko hänen herpoutuneessa ryhdissään oli jotakin, mikä ilmaisi Selman jo pitävän taistelua kadotettuna. "Monet tahtovat tehdä työtä, mutta sittenkin… Onko yhtä ainoata paikkaa, johon sinut otettaisiin suosituksitta, ja kukapa suosittelisi sinua? Minäkö ehkä?"

Patruuna naurahti keinuessaan tuolissaan ja vetäessään muutamia sauhuja sikaristaan, joka oli loppumaisillaan. Hän sääli Selmaa samalla tavalla kuin lempihevostaan sitä piiskatessaan; hän iloitsi samalla siitä hyvästä vaikutuksesta, minkä rangaistus häneen tekisi.

"Eivätkö nämä olekin päteviä syitä?" lisäsi hän, ja äänensävy oli oikein iloinen.

"Ovat," vastasi Selma lyhyesti, mutta hänen maahanluoduista silmistään kimalteli voitetun hiipivää, katkeraa vihaa. Patruuna oli ennenkin saanut hänet taivutetuksi, mutta kerta kerralta oli se ollut yhä vaikeampaa, ja hänellä oli vain yksi välikappale: raha.

Vasta nyt voitettuna huomasi Selma, että hän itse tietämättään oli salaa toivonut patruunan viime hetkessä ojentavan hänelle auttavan käden, — huojentavan hänen ensi askeleitaan ja etsivän työtä hänelle. Nyt Selma häpesi tätä toivoaan, ikäänkuin se olisi ollut rikos. Niin, se oli enemmänkin — se oli naurettavaa. Hän tunsi sen nyt. Ja siksi kohosi polttava puna uudelleen hänen poskilleen. Mutta katse oli alas luotu, häpeästä maahan kahlehdittu.

Hän kuuli miten mies touhuili mennäkseen nukkumaan, hän huomasi miten tämä siirsi toisen kynttilän omalle yöpöydälleen ja toisen Selman omalle. Patruuna oli vielä kohtelias. Kaikki jäisi siis ennalleen; hän ei koskaan mainitsisi tästä keskustelusta, ja he tekeytyisivät niinkuin mitään ei olisi sanottu.

Selma tunsi itsensä niin sidotuksi, ettei hän voinut poistua huoneesta, sillä ulkona yön pimeydessä avasi köyhyys ja yksinäisyys kitansa. Hänellä ei ollut äyriäkään, jota hän omakseen olisi voinut sanoa — ei mitään työllä ansaittua.

Jos patruuna olisi lähestynyt häntä sinä hetkenä, olisi Selma voinut kuristaa hänet kuoliaaksi, sillä hän tunsi hänen olevan oikeassa: kukaan ei elä rankaisematta seitsemän vuotta rikkaan miehen kodissa.

Mutta patruuna oli sangviininen luonne, hän iloitsi voitostaan, ei tahtonut jännittää jousta liian kireälle; hän toivoi parasta huomispäivästä.

Kun hän oli saanut kaikki järjestykseen, riisuutui hän ja painautui vuoteeseensa.

Ennenkuin hän veti peitteen korvilleen, loi hän viimeisen katseen vaimoonsa. Tämä seisoi liikkumattomana entisellä paikallaan, pää alas painuneena, ja hän näki käärmeen briljanttisilmien säkenöivän valossa, rinnan kohotessa ja laskiessa raskain hengähdyksin.

Hän näki että Selma oli liikutettu, mutta se menisi kyllä ohi huomiseksi.

Ja sitten hän sammutti kynttilän.

Selma jäi seisomaan ikkunan ääreen ajatuksiin vaipuneena. Kynttilä, joka paloi hänen pöydällään, valaisi niin heikosti, että huoneen kaukaisimmat osat jäivät hämäriksi.

Valtimo löi kiivaasti, ristiriitaiset ajatukset liitivät hänen päässään kuin ohirientävän soihtukulkueen ihmeelliset varjot.

Totuutta hän oli etsinyt sekä ulkopuoleltaan että sisästään, kuten ainoastaan se etsii, joka tietää pahan ja hyvän riippuvan vain siitä, että löytää oman vakaumuksensa — sellaisen jonka puolesta voi sekä elää että kuolla.

Hän oli lukenut sellaisia kirjoitelmia, joissa väitettiin, ettei sisällyksetön yhdyselämä ollut mitään avioliittoa, vaikkakin vihkiminen sitä suojelee. Ja hän oli lukenut teräviä hyökkäyksiä niiden puolelta, jotka asettavat muodon yläpuolelle kaikkea muuta, kunhan sitä vain pidetään kunniassa.

Ne olivat vain teorioja. Eivätkä ne yksin hänelle riittäneet. Hänen täytyi löytää jotakin niin kouraantuntuvaa, että hän saattoi tarttua siihen kiinni ja sanoa: tämä on minun. Uskoa hän pyysi, ei sellaista uskoa, joka myöntyy kaikkeen, vaan sellaista, joka elää. Hän oli luullut omaavansa sellaisen uskon, mutta se ei ollut hänen, vaan kirjojen. Siksi se nyt petti.

Hänen mielensä valtasi katkeruus.

On helppo seisoa huoneessaan, ravistaa toista olkapäästä ja sanoa: sinä olet eksynyt harhateille. Ja sitten kun tämä luo kysyvän katseensa sinuun, viitata yöhön ja huutaa: tuolla käy sinun tiesi! — Mutta millä tavalla … miten voi löytää oikean tien, kun kaikkialla on yhtä pimeää.

Niin olivat periaatteet vastanneet, kun hän oli kerjännyt niiltä turvaa. Ja nyt hän tiesi, että elämä yksin saattoi sen antaa, että kaikki muu on vain osviittaa, ettei kukaan voi elää toisen periaatteilla, vaan ainoastaan oman uskonsa mukaan.

Juuri sille, mikä hänen mielestään oli häntä eniten lämmittänyt, juuri sille, mikä hänestä oli näyttänyt kaikkein järkkymättömimmältä, juuri sille ei tarvittu tehdä muuta kuin sovelluttaa se kylmään todellisuuteen tai jättää kriitillisen katseen arvosteltavaksi, niin se oli kadonnut ja muuttunut olemattomaksi.

Olemattomaksi?… Oliko sitten mahdollista, että hän kaiken tämän jälkeen saattoi myöntää, että tällä miehellä olisi yhä omistusoikeus hänen persoonaansa?

Hetken aikaa itsemurhan ajatus sai hänessä vallan. Mutta koko terveen luonteen vastenmielisyys kuolemaa kohtaan nousi sitä vastustamaan. Sehän oli aina jäljellä, kun kaikki muu oli osoittautunut turhaksi. Merkitsikö siis rikkaus kaikkea, kaikkea hänelle? Oliko hän hituistakaan parempi kuin nuo almuja anovat olennot, joiden ahneutta hän oli oppinut halveksimaan? Vai oliko muita siteitä kuin raha, jotka sitoivat hänet tuohon mieheen?

Sepä saataisiin nähdä.

Ehkäpä mies itse työntäisi hänet luotaan, kun hän ei ollut enää hänen tahdoton omaisuutensa, — sieluton vuoka. Sen hän saisi kernaasti tehdä. Kernaastiko? Voi, Selmahan tunsi hänet. Ei siinä voinut olla kysymystäkään muusta kuin yhdestä ratkaisusta.

Selma tyhjensi pöydän, jolla illallinen vielä seisoi, ja siirsi kirjoitusneuvot sijaan.

Ensimäinen innostus oli hälvennyt, kun patruuna huomautuksellaan oli manannut kummituksen esille: köyhyyden. Mutta jäljellä oli vielä rauhallinen, kylmä päätös.

Hän istuutui ja kirjoitti:

"Rikhard!

Hanki minulle paikka jossakin voimistelulaitoksessa Etelä-Saksassa, ja kirjoita heti kun olet saanut selkoa sellaisesta. Meidän ei tarvitse tavata toisiamme, voimme yhtä hyvin järjestää asian kirjeellisesti. Sinä tunnet sekä opintojeni suunnan että tarmoni; sinä tiedät, että ne ovat liiaksi yksipuolisen teoreettiset, mutta sitä voi auttaa. Enempää ei minun tarvitse sanoa.

Loput ymmärrät.

Serkkusi

Selma."

Hän osoitti kirjeen Elviralle ja käski tämän kirjoittaa osoitteen.
Sitten hän pani sen tyynynsä alle. Huomenna hän lähettäisi sen.

Jännitys oli rauennut. Nyt hän oli rauhallinen, sillä nyt hän tiesi mitä tahtoi.

Hän katsahti huoneen toiseen päähän, missä patruuna nukkui sikeästi pää seinään päin kääntyneenä, eikä Selman mielessä enää ollut hituistakaan katkeruutta. Vain se tunne, että hän taisteli ylivoimaa vasten, oli hetkeksi sytyttänyt hänen vihansa.

Silmät loistivat elämänhalua, sillä nyt oli askel otettu, nyt sai seurata mitä hyvänsä. Ja koko hänen olemuksensa valtasi nuoruuden voimakas itsekkyys huutaen: "tilaa, minun täytyy elää!"

Sitten Selma kumartui pöydän yli ja sammutti kynttilän, sillä hän tahtoi riisuutua pimeässä.