XIV.
PIIRTEITÄ KOULUTAISTELUSTA.
Sillä monivaiheisella ja katkeralla, mutta voittoisalla taistelulla, jota kansallismieliset tässä maassa monen vuosikymmenen kuluessa ovat käyneet suomalaisten koulujen puolesta, on niin valtaava sija minun muistojeni sarjassa, etten voi olla sitä näissä muistelmissani muutamilla piirteillä koskettelematta. Uuden Suomettaren toimittajana olen ollut keskellä tämän taistelun tuiminta pyörrettä. Tuskinpa on tässä lehdessä mistään asiasta niin paljon kirjoitettu, kuin juuri suomalaisista kouluista. Alituisesti on niiden tarpeellisuus ollut todistettava sekä vastustajain vehkeitä, verukkeita ja hyökkäyksiä torjuttava, mikäli paino-olot kulloinkin ovat sitä sallineet.
1860-luvun alkaessa ei koko Suomenmaassa vielä ollut ainoatakaan yliopistoon johtavaa suomenkielistä opistoa. Kimnaasit kaikki jatkoivat työtänsä ruotsinkielisen valtaluokan kasvattamiseksi tässä maassa.
Jyväskylän ylialkeiskoulu, joka perustettiin 1858 ja jota sanottiin ensimäiseksi suomenkieliseksi oppikouluksi, ei pitkiin aikoihin ollut todellisesti suomalainen. Sen perustamisessa määrättiin, että kahdella alimmalla luokalla oli opetettava oppilaiden äidinkielellä, suomeksi tai ruotsiksi, ja ylemmillä luokilla suomeksi ainoastaan yhdessä tai useammassa aineessa tarpeen mukaan. Ja tätä määräystä noudatettiin vielä senkin jälkeen, kun ylialkeiskoulu v. 1862 oli laajennettu täysiluokkaiseksi alkeisopistoksi, siinä määrässä, että ne oppilaat, jotka 1865 päästettiin yliopistoon, olivat kouluaikanaan lukeneet useimmat opetusaineet ruotsiksi, kahdella keskiluokalla kaikki. Moni opettaja ei ensi vuosina osannutkaan suomea, ja keskenään opettajat haastelivat opistossakin ruotsia. Ruotsinkielinen opetus kyllä supistui supistumistaan. Mutta vasta 1860-luvun loppupuolella Jyväskylän alkeisopisto muodostui kauttaaltaan suomenkieliseksi.
Kaksikielinen oli myöskin 1860 perustettu Tampereen ylialkeiskoulu, ja kun Oulun ylialkeiskoulu 1863 laajennettiin 7-luokkaiseksi alkeisopistoksi, määrättiin että opetuskielenä tuli olla toisissa aineissa ruotsi, toisissa suomi. V. 1865 perustetussa Joensuun ylialkeiskoulussa oli opetuskieleen nähden noudatettava samaa järjestystä kuin Jyväskylän alkeisopistossa, s.o. kaksikielisyyden ohjelmaa, vaikka säädyt valtiopäivillä 1863-64 olivat nimenomaan anoneet, että Joensuuhun suomenkielinen koulu perustettaisiin. Mutta suomalaiseksi tämä koulu kuitenkin ennen pitkää muodostui. Kuopionkin ylialkeiskoulussa alettiin 1860-luvun alkupuolella käyttää opetuksessa suomea ruotsin rinnalla, ja siitä päättäen, että ruotsalainen "osasto" 1871 määrättiin lakkautettavaksi, oli siellä sitä ennen muodostunut eri osastot suomen- ja ruotsinkielisiä oppilaita varten.
Paitsi suomenkielistä koulua Joensuuhun, ehdotettiin äskenmainituilla valtiopäivillä anottavaksi samankielisiä kouluja myöskin Sortavalaan ja Mikkeliin, mutta nämä ehdotukset eivät saavuttaneet kolmen säädyn kannatusta. Samasta syystä raukesivat niinikään pappis- ja talonpoikaissäädyissä tehdyt yhtäpitävät anomusehdotukset siitä, että suomalaisissa paikkakunnissa suomea käytettäisiin kaikkien oppilaitosten pääkielenä, että yliopistoon yleensä asetettaisiin sellaisia opettajia, jotka taitavat suomea, ja että tämän kielen taidon vaatimukset niiltä, jotka pyrkivät valtion ja kirkon virkoihin, melkoisesti korotettaisiin. Nämä anomusehdotukset olivat kuitenkin todistuksena siitä, kuinka yleisesti suomenkielisiä oppikouluja ja yleensä kieliolojen korjausta jo kaivattiin, sekä enteenä siitä kiivaasta taistelusta näistä oloista, joka vastaisilla valtiopäivillä tulisi tapahtumaan. Suomalainen kansa oli valveutunut vaatimaan mitä se olemuksensa ehdoksi käsitti.
Kun normaalikoulu määrättiin perustettavaksi Helsinkiin ja siinä ehdotuksessa johdesäännöksi tälle koululle, jonka hallituksen käskystä olivat tehneet professori Z.J. Cleve sekä yliopettajat J.E. Bergroth, H.L. Melander ja K. Lindeqvist, ehdotettiin että normaalikoulussa tulisi olemaan kaksi yhtäläisesti järjestettyä ja rinnakkain kulkevaa osastoa, toinen ruotsin- ja toinen suomenkielinen, syttyi kansallismielisissä se iloinen toivo, että pääkaupunkiin saataisiin suomalainen oppikoulu. Normaalikoulu avattiin syksyllä 1864, mutta suomalaisia oppilaita ei sinne otettukaan; se alkoi ruotsinkielisellä luokalla. Vasta 1867 perustettiin ensimäinen suomalainen luokka koulun inspehtorin, professori Cleven väsymättömien ponnistusten tuloksena. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti myöskin se alamainen anomus, jonka talonpoikaissääty saman vuoden valtiopäivillä edustajain K. Muttilaisen, K. Värrin ja P. Tiaisen ehdotuksesta teki siitä, että normaalikouluun asetettaisiin suomalainen rinnakkaisosasto ja suomi määrättäisiin opetuskieleksi useammissa maamme oppikouluissa. Tähän anomukseen oli talonpoikaissääty kehoittanut pappissäätyä yhtymään, mutta toinen valtiosääty asettui kaksikielisten koulujen kannalle ja teki eri anomuksen siitä, "että puhtaasti suomalaisissa osissa maata, niin pian kuin olot mahdollisesti sallivat, suomi kaikkialla tulisi opetuskieleksi kaikissa aineissa koulun alemmilla luokilla, sekä ruotsi asteittain otettaisiin opetuskieleksi muutamissa korkeampien luokkain oppiaineissa, ja että maan puhtaasti ruotsalaisissa seuduissa ruotsi säilytettäisiin kouluissa ensimäisenä opetuskielenä, mutta suomi vähitellen korkeammilla luokilla otettaisiin opetuskieleksi muutamissa aineissa."
Normaalikoulun suomalaisen osaston ensimäiseen luokkaan liittyi seuraavana vuonna toinen luokka. Vaan siihen tämän osaston kehitys sillä kertaa pysähtyikin. Senaatti ei suostunut kolmannen luokan avaamiseen. Se oli muka tarpeeton, ja aikomus oli tietysti lakkauttaa alkuluokatkin.
Kun turhaan oli koetettu saada muutosta senaatin päätökseen, anoivat professorit C.G. von Essen, O. Hjelt, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, tohtori P. Tikkanen ja lakit, kandidaatti W. Lavonius lupaa kolmannen luokan perustamiseen yksityisten varoilla, jotta koulunkäynti ei keskeytyisi niiltä oppilailta, jotka olivat toisen luokan suorittaneet. Lupa saatiin ja rahankeräys toimeenpantiin, joka lyhyen ajan kuluessa tuotti toista kymmentätuhatta markkaa, millä varoilla mainittua luokkaa kustannettiin syyslukukaudella 1869 ja alkupuolella kevätlukukautta 1870.
Kenraalikuvernöörinä oli silloin kreivi Adlerberg, joka ei vielä ollut ehtinyt niin kietoutua ruotsinmielisten verkkoon kuin myöhemmin. Hänkään ei senaatin toimenpidettä hyväksynyt, vaan alisti normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalon hallitsijan ratkaistavaksi, ja siten saatiin arm. määräys, että tuo kolmas luokka sekä seuraavan lukuvuoden alusta neljäskin luokka olivat valtion varoilla kustannettavat. Kun viidettä luokkaa tarvittaisiin, pitäisi asianomaisten siitä tehdä uusi esitys. Sen ohessa käski Keis. Majesteetti asettaa erityisen komitean, jonka jäseniksi kutsuttaisiin "kokeneita ja asiantuntevia miehiä" ja jonka tulisi "tutkia oliko suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle, että tieteellistä opetusta voitaisiin vastuksetta sillä kielellä antaa sekä missä määrässä ja missä oppilaitoksissa se saattaisi ilman haittaa tapahtua". Tämä komitea, johon kuuluivat professorit Aug. Ahlqvist, C.G. Estlander, O. Hjelt, Yrjö Koskinen, W. Lagus ja L. Lindelöf sekä dosentti J. Krohn, antoi lausuntonsa helmikuulla 1871.
Enemmistön mielestä oli suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle, että sitä ilman suurempia vaikeuksia voitiin käyttää opetuskielenä korkeammissa oppikouluissa, sillä tarpeellisia koulukirjoja oli jo melkein kaikissa opetusaineissa. Jyväskylän opistosta tulleet oppilaat olivat kylliksi osoittaneet, että suomenkielellä voitiin saada ne tiedot, jotka ylioppilastutkinnossa vaadittiin. Yhteinen kieli alemmalle ja ylemmälle opetukselle tulisi olemaan vahvana yhdyssiteenä yhteiskunnan eri luokkain välillä, jotka meidän maassamme nyt olivat vieraina toisilleen. Kansakouluissa olisi käytettävä paikkakunnan väestön kieltä ja porvarikoulut niin järjestettävät, että opetus niissä tapahtuisi sillä kielellä, jota kaupungin alemman porvariston enemmistö puhui, huomioon ottaen myöskin ympäristön kansan kielen. Mitä teollisuus- ja oppikouluihin tulee, katsoi komitea toistaiseksi olevan kylläksi, että suomenkielinen teollisuuskoulu perustettaisiin johonkin sopivaan paikkaan, että esim. Oulun, Kuopion ja Tampereen koulut muutettaisiin samallaisiksi alkeisopistoiksi, kuin Jyväskylän, ja että normaalikoulun suomalaiseen osastoon lisättäisiin kolme yläluokkaa. Tämän osaston voimassa pitäminen ja laajentaminen olisi hyvin tärkeä vastaisten opettajien käytännöllisiä harjoituksia varten sekä tarpeellinen pääkaupungin ja sen ympäristön asukkaille. Normaalikoulun pitäisi olla yliopisto-kaupungissa, koska kasvatusopin professorin oli johdettava opettajakokelaiden harjoituksia ja ainoastaan siellä oli mahdollista saada tarpeeksi monta taitavaa tuntiopettajaa. Naiskouluista lausui komitea, ettei vielä mikään opetuskielen muutos niistä liene tarpeellinen, mutta että, jos jossakin paikkakunnassa lausuttaisiin yleinen toivo saada suomi opetuskieleksi naiskoulussa, sellaiseen anomukseen olisi suostuttava. Ja kohtuullista olisi, että yksityiset suomalaisetkin naiskoulut saisivat valtioapua. Kaikissa kouluissa paitsi kansakouluissa, olisi toista kotimaista kieltä opetettava.
Tähän mietintöön oli kolme komitean jäsenistä, professorit Estlander, Lagus ja Lindelöf liittäneet vastalauseen. He myönsivät, että suomen kielellä jo oli olemassa melkoinen koulukirjallisuus, mutta väittivät, että tällä kielellä ei yleensä vielä ollut sitä vakavuutta ja tarkkuutta tieteellisissä nimityksissä ja lauseparsissa kuin muilla sivistyskielillä. Eivät kuitenkaan katsoneet tämän seikan panevan voittamattomia esteitä suomenkielen käyttämiselle oppikouluissa. Kansa- ja porvarikouluihin nähden olivat he samaa mieltä kuin komitean enemmistö. Mutta suomen kielen käyttäminen oppikouluissa oli muka pantava riippuvaksi siitä, missä määrin maan sivistyneet kansanluokat käyttivät tätä kieltä. Vähempi luku suomalaisia alkeisopistoja riittäisi niille sivistyneitten perheitten lapsille, joista jo voi sanoa, että suomi oli heidän äidinkielensä. Tämä koski myöskin naiskouluja. Korkeampaa koulu-opetusta siis vain "sivistyneitten" perheiden lapsille. Yhteisen kansan lapset tyytykööt kansakouluihin ja porvarien lapset porvarikouluihin. Korkeammalle älkööt pyrkikö. — Mitä normaalikoulun suomalaiseen osastoon tulee, myönsivät vastalauseen tekijät, että suomalainen oppikoulu pääkaupungissa oli tarpeellinen, mutta lausuivat epäilyksensä siitä, olisiko tarpeellista ja asialle hyödyksi, että tämä koulu tehtäisiin normaalikouluksi ja olisi yhdistettynä ruotsalaiseen normaalikouluun yhdeksi oppilaitokseksi.
Jo ennen kuin tämä komitea keväällä 1870 asetettiin, oli uusi kouluhallitus alkanut toimensa toisessa muodossa kuin toivottu oli, esimiehenä kenraali vapaah. K. von Kothen, se mies, jota yleisesti syytettiin 1850 vuoden asetuksen aikaansaamisesta, jossa asetuksessa kiellettiin suomen kieltä käyttämästä muissa kuin uskonnollisia ja taloudellisia aineita koskevissa julkaisuissa, ja sama mies, joka vv. 1853-56 senaattorina ja kirkollistoimituskunnan päällikkönä ollessaan oli osoittanut haluansa mullistaa koululaitoksemme entisaikain kastijärjestelmän mukaan sekä vihaansa suomen kieltä ja suomalaisuutta vastaan. Melkein kaikki tuon uuden hallituksen jäsenetkin olivat miehiä, joiden mielipiteet eivät ennustaneet hyvää suomalaisille kouluille. Ja jo pari kuukautta sen perästä kun komitean mietintö oli senaattiin jätetty, sai normaalikoulun rehtori kouluhallitukselta kirjelmän, jossa tiedoksi annettiin, että koulun neljä suomalaista luokkaa pidetään voimassa siten, että ne astuvat askeleen edemmäs, s.o. 4:s luokka siirtyy 5:nneksi, 3:s 4:nneksi j.n.e., mutta ensimäinen luokka lakkautetaan. Senaatti oli kouluhallituksen ehdotuksesta niin päättänyt, tekemättä asiasta esitystä hallitsijalle. Normaalikoulun suomalainen osasto oli siis määrätty luokka luokalta hävitettäväksi.
Tämä toimenpide vaikutti kuin sodan julistus maamme suomalaista väestöä vastaan. Se synnytti kaikkialla katkeraa mieltä, mutta samalla sen innostuksen voiman, joka tuhoa tarkoittavan iskun torjui ja sittemmin suomalaisuuden asialle aavistamattomat voitot tuotti.
Kohta kun tieto oli saatu kouluhallituksen päätöksestä kokoontuivat suomalaisen koulun ystävät Helsingissä toukokuun 5 p. neuvottelemaan niistä toimista, luihin sen johdosta oli ryhdyttävä. Suurin osa niistä rahavaroista, jotka v. 1869 kerättiin normaalikoulun suomalaisen osaston kolmannen luokan kannattamiseksi, oli vielä tallella, ja ne päätettiin nyt käyttää lakkautettavaksi tuomitun ensimäisen luokan kustantamiseen. Ei kenenkään päähän tässä kokouksessa juolahtanut, että sonaatti voisi olla myöntymättä nyt puheena olevan luokan asettamiseen normaalikoulun yhteyteen, koska kolmas yksityinen luokka oli saanut olla siihen yhdistettynä. Mutta niin tapahtui kuitenkin. Asia ratkaistiin kesäkuun 8 p. senaatissa siten, että anomus, jonka olivat tehneet professorit C.G. von Essen, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, översti A. Järnefelt ja tohtori K.F. Ignatius, kouluhallituksen ehdotuksen mukaan hylättiin, mutta hakijoille sentään myönnettiin lupa perustaa yksityinen, normaalikoulusta erillään toimiva, mutta sen opetussuunnitelmaa noudattava ensimäinen luokka.
Saman kuun 19 p. ilmoitettiin sanomalehdissä, että tulevan syyskuun 1 p. Helsingissä avataan normaalikoulun ensimäistä suomalaista luokkaa vastaava yksityinen koulu, jossa tulee olemaan sama opettaja kuin sanotulla luokalla viime lukuvuonna oli, maisteri K.V. Forsman, ja jonka tarkastajana on ottanut ollakseen kasvatusopin professori Z.J. Cleve, että tätä koulua aiotaan kannattaa ainakin niin monta vuotta, että ylialkeiskoulujen opinmäärä hyvästi voidaan suorittaa normaalikoulun opetustavan mukaan, ja että oppilaiden vuosimaksut tulevat olemaan samat kuin valtion kouluissa.
Antaessaan takeet siitä, että tämän yksityisen luokan oppilailta koulunkäynti ei ennen aikojaan keskeytyisi, nojautuivat koulun perustajat siihen varmaan vakaumukseen, että suomalaisen oppikoulun tarpeellisuus Suomen pääkaupungissa kaikkialla maassamme käsitettiin ja tunnustettiin, ja että se yleinen innostus, joka jo oli saanut kokoon melkoisen summan tämän koulun kannattamiseksi, vastakin tulisi sitä kannattamaan. Heitä elähytti myöskin se luja toivo, että kansan edusmiehet, joiden oli seuraavana vuonna valtiopäiville kokoontuminen, pitäisivät huolen siitä, ettei pääkaupunki jäisi suomalaista oppikoulua vaille.
Sillä aikaa hautoi v. Kothen suuria tuumiansa koululaitoksen mullistamiseksi ja suomalaisen kansallisuusliikkeen kukistamiseksi. Koululaitos oli niin järjestettävä, ettei suomalaisia oppikouluja enää pääsisi syntymään, ja ne, jotka olivat olemassa, olisi hän tahtonut kaikki hävittää. Siihen ehdotukseen uudeksi koulujärjestykseksi, jonka kouluhallitus maaliskuulla 1871 lähetti senaattiin, oli v. Kothen liittänyt vastalauseen, jossa hän muun ohessa ehdotti, että venäjän kieli ja toinen kotimainen kieli opetussuunnitelmassa asetettaisiin tasa-arvoisiksi ja valinta-oikeus niiden välillä myönnettäisiin, että suomalaisissa paikkakunnissa olevat korkeammat oppilaitokset ja nimenomaan Jyväskylän alkeisopisto lakkautettaisiin ja niiden sijaan perustettaisiin 2- ja 4-luokkaisia reaalikouluja. Ja senaatti yleensä kannatti v. Kothenin ehdotuksia.
Näitä hankkeita koetettiin pitää salassa; sanomalehdet eivät saaneet niistä hiiskua sanaakaan. Mutta ilmi ne kuitenkin pääsivät ja kuohuksiin joutuivat kansalaisten mielet. Jyväskylästä ja Joensuusta toimitettiin hallitusmiesten puheille lähetystöt, joista edellinen kävi Pietarissa asti. Ja kaikkea vaikutusta vaille ei jäänyt kansalaisten kiihtynyt mieliala. Numerossaan syyskuun 25 p:ltä 1871 aikoi U. Suometar lukijoilleen kertoa sen sanoman, että kouluasiassa joku käänne parempaan päin oli tapahtunut Pietarissa olevan suomalaisen komitean toimesta. Mutta sensuuri ei päästänyt tätäkään sanomaa julkisuuteen. Tosiasia lienee se, että sanotun komitean jäsenet kävivät Helsingissä senaatin kanssa neuvottelemassa kouluasiasta ja että siitä hallitsijalle tehtävästä esityksestä poistettiin v. Kothenin kaikkein katalimmat tuumat.
Marraskuun 30 p. ilmestyi sitten arm. julistukset opetuskielestä Suomenmaan oppi-, reaali- ja kansakouluissa sekä Suomenmaan alkeisoppilaitosten toisin järjestämisestä, joiden julistusten pääkohdat olivat seuraavat: Kussakin oppikoulussa oli käytettävä yksi ainoa opetuskieli, ruotsi tai suomi. Toista kotimaista kieltä saisi käyttää opetuskielenä ja puheharjoituksissa ainoastaan tätä kieltä korkeammilla luokilla opetettaessa. Senaatille annettiin valta, asianomaisten mieltä kuulusteltuansa, asianhaarain mukaan määrätä opetuskieli reaali- ja oppikouluissa, mutta kansakouluissa oli kieli määrättävä väestön kielen mukaan. Alkeisopistot muutettaisiin lyseoiksi, joidenka päätarkoitus oli tieteellisen sivistyksen perustaminen, ja reaalikouluiksi, jotka tarkoittivat kansakoulun lukumääräin jatkamista ja laventamista. Tämä muutos oli tapahtuva vähitellen ja sitä myöten kuin valtion varat myönsivät "sekä noudattamalla, mitä kokemus osoittaa". Mutta kohta oli asetettava 7-luokkainen ruotsinkielinen lyseo Mikkelin kaupunkiin ja toinen Helsinkiin, jonka jälkimäisen tarkoitus oli antaa tilaisuutta perinpohjaisen taidon saavuttamiseen venäjän kielessä ja muissa uusissa kielissä, ja joka tuli olemaan suorastaan kouluylihallituksen esimiehen tarkastuksen alaisena. Ruotsalainen osasto Kuopion ylialkeiskoulussa oli lakkautettava siten, että tulevan lukuvuoden alussa alin luokka ja sitten joka vuosi yksi luokka mainitusta osastosta hävitettäisiin. Uusissa opetuslaitoksissa piti venäjän kielen olla pakollisena aineena niin monella opetustunnilla, kuin sen perusteelliseen oppimiseen välttämättömästi tarvittiin. Molemmille kotimaan kielille oli annettava niin monta tuntia, kuin niiden "tieteelliseen" oppimiseen katsottiin tarvittavan. Erityisen komitean, jonka kenraalikuvernööri jo oli asettanut, tuli laatia ehdotus niiksi muutoksiksi, jotka normaalikoulun kahden osaston suhteen katsottiin tarpeellisiksi. Ja lopuksi määrättiin, että senaatin tuli tehdä ehdotus uudeksi koulujärjestykseksi noudattamalla nyt säädettyjä perusteita.
Mitä nämä "perusteet" tarkoittivat oli selvän selvää, ja niihinkin kohtiin nähden, jotka otollisilta näyttivät, oli varottava, että takana piili pahat aikeet. Kaksikielinen opetus määrättiin lakkautettavaksi oppikouluissa, mutta nähtävästi siinä mielessä, että suomalaisia oppikouluja tulisi olemaan hyvin harvassa. Normaalikoulun suomalaisen osaston asia pantiin vain näennäisesti uudelleen harkinnan alaiseksi. Yleinen oli koko maassa se mielten kuohu, jonka synnyttivät nuo "perusteet" ja niistä aiheutuvat mullistukset koulu-oloissamme. Mutta olihan v. Kothenin toimista pahempaakin ollut pelättävissä.
Normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta tekemään asetetussa komiteassa oli kenraalikuvernöörin kutsumuksesta puheenjohtajana senaattori V. Furuhjelm sekä jäseninä senaattorit vapaah. J.A. von Born ja J. Ph. Palmén, professorit Z.J. Cleve ja F. von Willebrand sekä ylitarkastaja J.E. Bergroth. Prof. v. Willebrandista, joka silloin oli lääkintöhallituksen v.t. päätirehtöörinä, lausui U. Suometar, että hänet luultavasti oli valittu sen vuoksi, että esivalta voisi saada tarkan ja tieteellisiin tutkimuksiin perustuvan selityksen suomen kielen vaikutuksesta lasten terveyteen, taikka ainakin siitä, eikö Hämeenlinnan ilmanala olisi terveellisempi normaalikoulun suomalaiselle osastolle kuin Helsingin.
Täydessä toimessa oli se yksityinen luokka, joka normaalikoulun suomalaisen osaston lakkautetun ensimäisen luokan sijaan perustettiin. Ne, jotka tämän osaston surmattavaksi tuomitsivat, olivat tietysti toivoneet, että tuo yksityinen luokka tulisi kuolemaan, ennen kuin olisi syntynytkään, oppilaiden puutteeseen. Mutta pahasti se toivo petti. Oppilaiksi pyrkijöistä hyväksyttiin 41, niin monta kuin sija salli; mutta normaalikoulun ruotsalaisen osaston ensimäiselle luokalle tuli vain 34 uutta oppilasta. Olisi pitänyt suomalaisen osaston paatuneimmillekin vastustajille selviämän, kuinka tarpeellinen suomalainen oppikoulu täällä pääkaupungissa oli.
* * * * *
Valtiosäädyt kokoontuivat helmikuun 1 p. 1872 valitsijainsa evästäminä vastustamaan mullistushankkeita opetuslaitoksen alalla ja pelastamaan normaalikoulun suomalaista osastoa. Kaikissa säädyissä tehtiin koululainsäädäntöä ja opetuslaitoksen järjestämistä koskevia anomusehdotuksia, jotka etupäässä tarkoittivat, että säätyjen sallittaisiin olla osallisina koululain säätämisessä ja että kouluylihallitus järjestettäisiin sen ehdotuksen mukaan, mikä valtiopäivillä 1867 säädyille esitettiin. Erityiset anomusehdotukset normaalikoulun suomalaisen osaston voimassa pitämisestä ja laajentamisesta tekivät aatelissäädyssä översti A. Järnefelt, pappissäädyssä professori Yrjö Koskinen, porvarissäädyssä kauppias Sopanen ja talonpoikaissäädyssä talolliset Idänpää-Heikkilä, Tolppo, Maunula ja Kiviranta. Edusmies Kumpulainen talonpoikaissäädyssä ehdotti anottavaksi, että opetuskieleksi maamme kouluissa säädettäisiin se kieli, jota enin osa kansaa koulun piirissä puhuu, kuitenkin sillä poikkeuksella, että pääkaupungissa ylläpidettäisiin ruotsin- sekä suomenkielisiä kouluja niin monta kuin tarve vaatii. Pappissäädyssä teki pastori Dahlberg anomusehdotuksen täydellisen suomenkielisen koulun perustamisesta Turkuun. Kauppias Neppenström porvarissäädyssä ja talollinen Puhakka talonpoikaissäädyssä ehdottivat anottavaksi, että Joensuun ylialkeiskoulu laajennettaisiin täydelliseksi alkeisopistoksi, sekä kauppias Sopanen porvarissäädyssä, että Savonlinnan ylialkeiskoulu muutettaisiin suomenkieliseksi.
Normaalikoulun suomalaista osastoa koskeva yleisen valitusvaliokunnan mietintö, jossa anottavaksi ehdotettiin, että täydellinen osasto, jossa suomi olisi opetuskielenä, Helsingin normaalikouluun asetettaisiin ja siellä voimassa pidettäisiin, oli kaikissa säädyissä käsiteltävänä toukokuun 2 p. Aatelissäädyssä se ilman keskustelua ja yksimielisesti hyväksyttiin. Pappissäädyssä esiintyi yksi vastustaja, provasti Sohlberg, ja porvarissäädyssä niinikään yksi, hra Höckert, joka arveli suomalaista osastoa tarpeettomaksi, koska hän silmäillessään tämän osaston silloisten oppilaiden nimiluetteloa oli löytänyt vain 15 suomalaista nimeä. Talonpoikaissäädyssä mietintö kenenkään vastustamatta hyväksyttiin.
Ilahuttava oli tämä valtiosäätyjen yksimielinen päätös, johon osaltaan varmaankin vaikutti se suuttumus ja levottomuus, minkä v. Kothenin hankkeet ruotsinmielistenkin piirissä olivat synnyttäneet. Mutta iloa häiritsi se seikka, että tuo komitea, jonka kenraalikuvernööri oli asettanut normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta antamaan, jo oli ehtinyt ehdottaa, että tämä osasto siirrettäisiin Hämeenlinnaan. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun säädyt päätöksensä tekivät, oli komitean ehdotus senaatissa käsiteltävänä. Enemmistö kannatti säätyjen anomusta, mutta korkeammassa paikassa pääsivät toiset voimat lopulliseen päätökseen vaikuttamaan.
Vapaah. v. Kothen ja hänen hengenheimolaisensa eivät siekailleet. Ilmeisesti juoksivat he kilpaa valtiosäätyjen kanssa. Ennen kuin yleinen valitusvaliokunta oli saanut valmiiksi mietintönsä niiden anomusehdotusten johdosta, jotka koululainsäädäntöä ja kouluhallitusta koskivat, oli kouluhallitus jo kyhäissyt kokoon ehdotuksensa yleiseksi koulujärjestykseksi, ja senaatti puolestaan ryhtyi heti tätä ehdotusta käsittelemään, ennen kuin säädyt olivat ehtineet valiokunnan mietintöä lopullisesti käsitellä, v. Kothen ja kouluhallitus saivat kaikissa säädyissä kuulla kunniansa. Niinpä lausui aatelissäädyssä J.W. Snellman, että "ne kouluhallituksen ehdotukset, jotka jo ovat hyväksytyt, ja vielä enemmän ne, joita odotetaan, ovat koko maassa synnyttäneet kauhistusta ja murhetta". "Suurta itseluottamusta, suurta luottamusta omaan viisauteensa, omaan tahtoonsa kysytään, kun yksi mies ottaa luodakseen uudestaan niin tärkeän laitoksen maassa, kuin koululaitos on, kenenkään neuvoista huolimatta, kenenkään neuvoja kuulematta, salaten vehkeensä, ettei kukaan voisi niitä vastustaa." Mutta tässä säädyssä oli kouluhallituksella puolustajiakin: saman hallituksen jäsen, senaattori S.H. Antell ja Mikkelin läänin kuvernööri C.M. v. Kraemer. Pappissäädyssä yritti valtioneuvos L. Lindelöf kouluhallitusta puolustamaan, mutta piispa F.L. Schaumanin ja yliopettaja Alfr. Kihlmanin pontevat puheet saivat säädyt ilman äänestystä hyväksymään valiokunnan mietinnön. Porvarissäädyssä ei puhunut kukaan kouluhallituksen puolustukseksi, eikä talonpoikaissäädyssäkään, jossa v. Kothen sai kuulla kovimmat sanat. Valiokunta oli ehdottanut anottavaksi: 1:ksi) että Keis. Majesteetti tahtoisi muuttaa kouluhallituksen ja asettaa sen jäsenet sen ehdotuksen mukaan, joka säädyille 1867 vuoden valtiopäivillä esitettiin; 2:ksi) että joko säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa yleisen koulu- ja opetuslain säätämiseen taikka säädyiltä vaadittaisiin alamaista lausuntoa uuden koululain perusteista, sekä 3:ksi) että ehdotettu opetuslaitoksen asettaminen uudelle kannalle jätettäisiin toistaiseksi toimeenpanematta, mikäli se tarkoitti tärkeämpiä muutoksia koulujen järjestyksessä, vaan ettei se kuitenkaan estäisi hallitusta väliaikaisesti ryhtymästä pienempiin muutoksiin koulujen toiminnassa, niin ettei ketään köyhyyden vuoksi suljettaisi yhteisistä oppilaitoksista, ja että opetuskieli määrättäisiin paikkakunnallisia tarpeita myöten ja kuntien lausuman tahdon mukaan, sekä että opettajien osittain niukat palkat vähän koroitettaisiin. Tämä ehdotus olisi tullut kaikkien säätyjen yhteiseksi päätökseksi, jos ei maamarsalkka vapaah. J.M. Nordenstam aatelissäädyssä olisi kieltäytynyt esittämästä äänestystä siitä ehdotuksen kohdasta, joka koski säätyjen osallisuutta koululain säätämiseen. Mutta muissa kohdin tämäkin sääty valiokunnan ehdotuksen hyväksyi.
Muista kouluja koskevista anomusehdotuksista ei säätypäätöstä syntynyt. Ja hyvin vähiin supistui tulos niistä anomuksista, jotka tehtiin. Jo elokuun 8 p:nä samana vuonna julaistiin kouluylihallituksen ehdotuksen pohjalle rakennettu uusi koulujärjestys ja seuraavan syyskuun 10 p:nä julistus normaalikoulun suomalaisen osaston siirtämisestä Hämeenlinnaan. Ainoastaan se kohta säätyjen anomuksissa, joka koski kouluhallitusta, jossain määrin huomioon otettiin. Elokuun 12 p:nä 1874 annettiin julistus muutoksista 1867 vuoden asetukseen kouluhallituksen asettamisesta y.m. Tärkein muutos oli se, että ylitarkastajain virat, jotka ennen eivät olleet haettavissa, vaan täytettiin kenraalikuvernöörin esityksestä, nyt määrättiin täytettäviksi siten, että senaatti hakijoista ehdotti soveliaimmat. Niiden kahden jäsenen sijaan, jotka ennen epämääräiseksi ajaksi valittiin korkeammista virkamiehistä, tuli nyt ylitirehtöörin-apulainen, jolla on "lakitieteellinen sivistys ja virkamiehen kokemus", sekä neuvotteleva jäsen, "taitava ja kokenut virkamies".
Mutta ennenkuin tämä julistus annettiin oli vapaah. v. Kothen poistunut toimestaan kouluhallituksen esimiehenä. Huhtikuulla oli hän saanut virkavapautta ja lähtenyt ulkomaille, eikä enää palannutkaan virkaansa toimittamaan, vaan erosi siitä vuoden lopussa. Niin kovanahkainen kuin hän olikin, näyttävät yleisen suuttumuksen ja ylenkatseen iskut sentään häneen hiukan koskeneen, ja asemansa alkoi ehkä tuntua tukalalta, kun eivät korkeimmat viranomaiset enää taipuneet hänen komentoansa kaikissa kohdin tottelemaan. Kansamme oli vapautunut pahasta painajaisesta. Mutta pitkiksi ajoiksi jäivät pysymään v. Kothenin häikäilemättömän mullistustyön tulokset sekä kouluhallituksessa vaikuttamaan se epäkansallinen ja virkavaltainen henki, jonka hän oli tähän virastoon istuttanut.
Suomalaisen koulun ystävät eivät ristissä käsin istuneet odottamassa normaalikoulun suomalaisen osaston lopullista kohtaloa. Huhtikuun 18 p:nä 1872, siis jo ennen kuin normaalikoulun asia oli valtiopäivillä valiokunnan mietinnön nojalla käsiteltävänä, kokoonnuttiin päättämään niistä toimista, joihin olisi ryhtyminen siltä varalta, että suomalaisen osaston toinen luokka ensi syksynä suljettaisiin. Tiedossa oli jo komitean ehdotus, että puheena oleva osasto siirrettäisiin Hämeenlinnaan, ja epätietoista oli, kuinka asian valtiopäivillä kävisi ja hyväksyttäisiinkö valtiosäätyjen anomus, jospa anottaisiinkin suomalaisen osaston säilyttämistä Helsingissä. Näin ollen oli nytkin turvautuminen siihen voimaan, joka tähän saakka oli suomalaista koulua pääkaupungissa suojellut ja kannattanut, yksityisten kansalaisten isänmaalliseen harrastukseen. Päätettiin ensi syksystä liittää toinen luokka siihen ensimäiseen luokkaan, joka edellisenä syksynä oli yksityisillä varoilla perustettu, sekä antaa ensimäisen luokan uusillekin oppilaille samat takeet jatkuvasta opetuksesta kuin sen nykyisille oppilaille oli annettu. Johtokunnan jäseniksi valittiin professorit Z.J. Cleve, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, tohtori K.F. Ignatius ja tehtailija Alander.
Ja kun normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalo sitten oli lopullisesti ratkaistu syyskuun 10 p:nä annetun julistuksen kautta, eikä enää ollut mitään toivoa siitä, että hallitus ottaisi valtiovaroilla kustantaakseen suomalaista oppikoulua Helsingissä, kutsuttiin ne kansalaiset, jotka harrastivat täysiluokkaisen suomalaisen alkeisopiston voimassa pitämistä täällä, kokoontumaan teatterikahvilan yläkertaan lokakuun 10 p:nä. Kokoontui satakunta kansalaista, miehiä ja naisia. Keskustelua johti professori Cleve. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että täydellinen suomalainen alkeisopisto oli välttämätön Helsingissä, ja sen kannattamista katsottiin kaikkien suomalaisten yhteiseksi asiaksi. Kansalliselle edistyksellemme oli kipeästi tärkeä asia, että suomalainen henki pysyi vireillä Suomen pääkaupungissa, että tämä henki vahvistuisi eikä joutuisi muukalaisuuden sorrettavaksi. Vaikka ne uhraukset, joita täydellisen opiston kustantaminen vaati, tulisivat olemaan hyvinkin suuret, toivottiin kuitenkin, että tarpeelliset varat saataisiin kokoon vapaaehtoisten lahjain kautta. Näitä rahalahjoja vastaanottamaan ja hoitamaan asetettiin väliaikainen johtokunta, jonka jäseniksi valittiin silloisten yksityisten luokkain johtokunnan yllämainitut jäsenet sekä lehtori C.G. Borg ja pankinjohtaja F.K. Nybom, joista viimeksi-mainittu otti ollakseen rahastonhoitajana.
Ellei suomalaista alkeisopistoa näin olisi Helsinkiin hankittu, olisi pääkaupunki ja koko Uudenmaan lääni ennen pitkää tullut puhdistetuksi kaikista muista suomenkielisistä opetuslaitoksista kuin kansakouluista. Helsingin alialkeiskoulukin, jossa oli annettu opetusta myös suomenkielellä, oli määrätty lakkautettavaksi, ja siinä porvarikoulussa, jonka oli astuminen sen sijaan, ei suomenkielinen opetus tulisi kysymykseenkään. Mutta ruotsalaista väestöä varten oli Helsingissä, paitsi muita opetuslaitoksia, kolme täydellistä oppikoulua, ja venäläisilläkin oli täällä jo täydellinen oppikoulunsa. Porvoossa oli täydellinen ruotsalainen alkeisopisto, Loviisassa ruotsalainen ylialkeiskoulu ja läänin kaikissa kaupungeissa ruotsalaiset ali-alkeiskoulut.
Jo ennen kuin äsken mainittu kokous pidettiin oli kunnallisneuvos A. Meurman Kangasaita lähettänyt 1.000 markkaa käytettäviksi Helsingin yksityisen suomalaisen opiston laajentamiseen ja voimassa pitämiseen, siten antaen muille kansalaisille hyvän esimerkin, jota ensimäisinä noudattivat maisteri Wald. Churberg, dosentti J. Krohn ja professori Z.J. Cleve, lahjoittaen kukin niinikään 1,000 mk, sekä eräs nimensä ilmoittamaton, joka sitoutui viiden vuoden kuluessa suorittamaan 3.000 mk. Näin alkoi rahankeräys ilman julkista kehoitusta ja listoja kiertämään panematta; U. Suomettaressa vain ilmoitettiin, keille antimet saatiin lähettää. Keväällä 1873 oli kerääntynyt rahaa ja sitoumuksia yhteensä 99,786 mk. Suurimman summan, 10,000 mk, oli lahjoittanut kauppaneuvos A. Ahlström, 4,000 mk eräs nimensä ilmoittamaton Viipurilainen sekä 1,000 tai 500 mkn summia useat. Mutta lahjaluetteloja silmäillessä kiintyy mieli etupäässä siihen suunnattoman suureen määrään pieniä lahjoituksia, jotka ne sisältävät, osoittaen kuinka syvälle vähävaraistenkin keskuuteen suomalaisen oppikoulun kannattamisen into oli tunkeutunut. Köyhät työläiset antoivat kuka 10 tai 20 penniä, kuka markan, naiset uhrasivat helynsä, sormuksia, korvarenkaita, rintaneuloja y.m. kulta- ja hopeakoristeita. Ja näitä uhri-antimia tuli kaukaisimmilta seuduilta.
Helmikuun 1 p:nä samana vuonna kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, tahdottiinko koulua pitää voimassa ainoastaan tuleviin valtiopäiviin asti, vai aiottiinko kansalaisten vapaaehtoisilla lahjoilla perustaa pysyväinen alkeisopisto pääkaupunkiin. Olihan mahdollista, että valtiosäätyjen toimet tämän koulun hyväksi tulevillakin valtiopäivillä tyhjiin raukeisivat, ja silloin olisi pääkaupungin suomalainen koulu yht’äkkiä häviön omana. Silloisten olojen vallitessa olisi myös suotava, että maassamme olisi ainakin yksi itsenäinen koululaitos, jonka opetustapaa ja suuntaa voitaisiin järjestää kansanmieliselle kannalle. Koulun kannattamiseen viiden vuoden aikana tarvitsisi koota ainoastaan 85,000 mk. Täydellisen oppikoulun kustantaminen vaatisi, oppilaiden lukukausimaksujen lisäksi vuosittain ainakin 35,000 ja siis pääomaa 700,000 mk. Ja niin suuri oli luottamus asian menestymiseen ja kansan uhraavaisuuteen, että kokous melkein yksimielisesti katsoi toivottavaksi, että vapaaehtoisilla lahjoilla kerättäisiin niin suuri pääoma, että sen koroilla voitaisiin kustantaa itsenäistä, täydellistä suomalaista alkeisopistoa pääkaupungissa, ja lausui samalla sen toivon, että Suomen kansalaiset, naiset sekä miehet, kukin puolestaan, tulisivat edistämään asian toteuttamista.
Samat henkilöt, jotka ennen olivat anoneet lupaa 1:sen ja 2:sen luokan perustamiseen, jättivät sitten hallitukselle anomuksen, jossa pyydettiin suostumusta alkeisopiston laajentamiseen tarpeen mukaan uusilla luokilla, kunnes siitä tulisi täydellinen opisto. Tähän anomukseen myöntyi senaatti kesäkuun 19 p:nä 1873.
Kun koulun kannattajat taas kokoontuivat seuraavan lokakuun 15 p:nä, ilmoitettiin että niiden noin 12,000 markan lahjavarojen lisäksi, jotka vv. 1869-72 koottiin ja joilla tähän asti oli kustannettu ne kolme luokkaa, mitkä nyt olivat olemassa, uuden keräyksen kautta oli karttunut 114,809 mk. Päätettiin pysyä siinä päätöksessä, joka keväällä tehtiin, että riittävä pääoma, jonka koroilla opistoa voitaisiin kustantaa, oli jos mahdollista ko'ottava. Keräyksen helpoittamiseksi oli listoja eri seuduille lähetettävä. Kun ei vielä ollut ko'ossa niin suurta summaa, että sen korot riittäisivät koulun kustannuksiin, oikeutettiin johtokunta pääomaakin tarpeen mukaan käyttämään, kuitenkin sillä rajoituksella, että 100,000 mk. varalta säilytettäisiin, kunnes niiden käyttämisestä erittäin päätettäisiin. Tällä päätöksellä tarkoitettiin opiston turvaamista äkkinäistä hajoamista vastaan ennen kuin kaikki siinä olevat oppilaat olisi voitu yliopistoon päästää. Vakinaiseen johtokuntaan valittiin neljäksi vuodeksi kaikki väliaikaisen johtokunnan jäsenet ja lakit, kandidaatti Jaakko Forsman sekä varajäseniksi professori C.G. von Essen ja rehtorit A. Kihlman ja A.W. Melart. Johtokunta sai muun ohessa toimekseen asianomaisilta kuulustella, voitaisiinko maksutta saada rakennusala koulutaloa varten, sekä laatia kustannusarvion.
Hyvin rohkealta näytti tämä oman koulutalon hanke, mutta sekin toteutui. Kiitettävällä auliudella Helsingin kaupunginvaltuusmiehet ilmaiseksi luovuttivat Ratakadun varrella olevan alan. Vaan rakennuksen kustannusarvio nousi 220,000 markkaan ja rahankeräyksen tulokset olivat alkaneet supistua. Syksyyn asti 1876 oli karttunut noin 200,000 markkaa, joista oli käyttämättä 175,000. Niin luja oli kuitenkin luottamus koulun tulevaisuuteen, että arkailematta päätettiin lahjavaroista rakennushankkeeseen käyttää 120,000 markkaan asti, jos valtiolta saataisiin 100,000 markan kuoletuslaina. Rakennustoimikunta asetettiin, pyydetty valtiolaina saatiin, arkkitehti F.S. Sjöström teki piirustukset ja rakennustyöhön ryhdyttiin sanottuna syksynä. Kuin oman kodin rakentamista valvoi työtä väsymättömästi rehtori A. W. Melart. Syyslukukauden alussa 1878 seisoi valmiina "Suomen kansan huone", ja Aleksanderin päivänä se vihittiin jaloon tarkoitukseensa juhlalla, jonka ylevä muisto ei koskaan haihdu niiden mielestä, jotka siellä olivat. Perustuen Raamatun lauseeseen: "Ellei Herra huonetta rakenna, tekevät ne turhaan työtä, jotka sitä rakentavat", rukoili piispa Hornborg rauhaa ja siunausta opistolle ja sen kodille, jonka Suomen kansan rakkaus oli rakentanut. Opiston kaitsija, professori Cleve, pontevassa juhlapuheessa muun ohessa lausui, että Suomen kansa oli todistanut "pyrkivänsä kohoamaan", ja että ainoa järjellinen tehtävä siinä kohdin oli tämän pyrinnön edistäminen. Juhlakantaatin kaiuttua lausui maisteri A.V. Streng sointuvalla äänellä maisteri Paavo Cajanderin ihanan ja mahtavan juhlarunon, joka sanoihin puki kaikkien sydämissä asuvat tunteet. Juhlamenojen jälkeen oli päivälliset Kaivohuoneella, joissa vallitsi ilo ja juhlallinen mieli.
1877-78 vuosien valtiopäiväin toimista suomalaisten koulujen hyväksi kerron tuonnempana. Tässä mainittakoon vain, että valtiosäädyt muun ohessa anoivat, että Helsingin suomalainen alkeisopisto joko saisi valtiovaroista riittävän apurahan, taikka otettaisiin valtion haltuun. Ja kesällä 1879 suotiin tälle opistolle 40,000 mk. vuotuista apurahaa kolmeksi vuodeksi 1878 vuoden alusta lukien. Sitä ennen olivatkin opiston omat tulolähteet jo kuiville vuotaneet, jotta syksyllä viimeksi mainittuna vuonna täytyi ottaa 40,000 markan laina. Sittemmin valtioapu aina määräajan kuluttua uudestaan myönnettiin, jotenka opiston ei enää tarvinnut varain puutetta tuntea.
Kun 1882 vuoden valtiopäivillä tehtiin anomusehdotukset suomalaisen normaalilyseon siirtämisestä Helsinkiin, saavuttivat ne vain kahden säädyn kannatuksen, ja hallituskin osoitti silloin selvästi tahtovansa pidättää sitä Hämeenlinnassa. Sen sijaan aiottiin Helsingin suomalainen alkeisopisto muuttaa tavalliseksi valtionlyseoksi, ja se asetus, joka 1883 annettiin vv. 1879-80 ko'ossa olleen komitean toimien johdosta, sisälsi muun ohessa sen määräyksen, että Helsingissä klassillinen valtionlyseo, suomi opetuskielenä, toimeen pantaisiin "niin pian kuin valtio ottaa haltuunsa tätä nykyä valtioapua nauttivan yksityisen suomalaisen lyseon tahi valtioapu siltä lakkaa". Senaatin käskystä kysyttiin alkeisopiston johtokunnalta, luovutettaisiinko opisto valtiolle taloineen, irtaimistoineen y.m., ja millä ehdoilla. Opiston perustajat suostuivat luovutukseen ja antoivat johtokunnalle vallan sopia hallituksen kanssa luovutuksen ehdoista. Aikaa kului toista vuotta. Vasta maaliskuulla 1885 tuli senaatilta johtokunnalle kirje, jossa ilmoitettiin, että hallitus oli taipuvainen, kun opisto joutuisi valtion huostaan, lunastamaan kaiken sen kiinteän ja irtaimen omaisuuden 240,000 markan hinnasta, sekä kysyttiin, mihin tarkoitukseen siten syntyvä pääoma aiottiin vastaisuudessa käyttää. Voidakseen vastata tähän jotenkin omituiseen kysymykseen, kutsui johtokunta opiston perustajat kokoukseen, jossa päätettiin, että korot jälelle jäävästä pääomasta käytettäisiin opiston hyväksi siinä oleville ja siitä päästetyille oppilaille, kunnes ehkä yleisesti tunnustettu tarve taaskin vaatii niiden käyttämistä korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen kannattamiseksi Helsingissä.
Mutta muutoksen toimeenpano lykkäytyi. 1885 vuoden valtiopäivillä oli taas tehty anomusehdotukset Hämeenlinnan normaalilyseon siirtämisestä pääkaupunkiin, ja ne saavuttivat tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. Samana vuonna tuli Yrjö Koskinen senaatin kirkollistoimituskunnan päälliköksi, ja sehän tiesi käänteen hallituksen koulupolitiikassa. Keväällä 1886 senaatti hallitsijalle esitti, että Helsingin suomalainen alkeisopisto syksystä 1887 otettaisiin valtion huostaan ja samalla muutettaisiin normaalilyseoksi siten, että yliopettajat Hämeenlinnan normaalilyseosta siirtyisivät tänne ja jälkimäinen opisto jatkaisi tointansa tavallisena lyseona. Tämän esityksen vahvisti Keis. Majesteetti, ja lokakuun 15 p. samana vuonna ilmoitettiin Helsingin alkeisopiston johtokunnalle hallituksen päätös.
Se kansan rakkauden ja sivistyshalun luoma opisto, jota niin suurilla uhrauksilla kuusitoista vuotta oli voimassa pidetty, oli nyt lakkaava, tehtävänsä täytettyään. "Sen oli" — sanoo tohtori A.V. Streng alkeisopiston viimeisen lukuvuoden päättäjäisiä varten kirjoittamassaan jälkikatsahduksessa — "Suomen kansa perustanut 'koti-liedeksi' korkeammalle suomenkieliselle sivistykselle Suomen pääkaupungissa, kun hallitus sammutti tältä liedeltä tulen; se oli aikansa pitänyt tulen liedellä vireillä, oli osaltansa auttanut suomalaista sivistystä pääkaupungissa katkeamatta varttumaan, ja nyt, kun hallitus suostui tulosta samalla liedellä hoitamaan, jousi se pois".
* * * * *
Ennen kuin vapaah. von Kothen kouluhallituksesta poistui sai hän kätyreineen vielä iloita uuden, suomalaisuutta vastaan tähdätyn voima-iskun onnistumisesta, arvaamatta, että tämäkin isku kääntyisi suomalaisuuden voitoksi, antaen sille uutta virikettä ja uutta voimaa pohjan perillä.
Oulun alkeisopistossa oli opetus aikaa myöten muuttunut pääasiallisesti suomenkieliseksi. Kun ylitarkastaja K. Synnerberg kevätlukukaudella 1871 kävi tätä opistoa tarkastamassa, huomasi hän, että oppilaiden ruotsinkielen taito ei muka ollut tyydyttävä, ja ehdotti sen johdosta kouluhallitukselle, että neljänneltä luokalta alkaen ruotsi yleisesti määrättäisiin sanotun koulun opetuskieleksi. Se oli tietysti kouluhallitukselle mieluinen ehdotus. Opettajakunnan valtava enemmistö oli sitä mieltä, että oppilaiden äidinkielenä ehdottomasti oli pidettävä suomi, ja että sitä siis olisi opetuskielenä käytettävä. Mutta maaliskuulla 1873 alisti kouluhallitus senaatin ratkaistavaksi, kumpaako kieltä olisi Oulun lyseossa käytettävä opetuskielenä, ehdottaen puolestaan ruotsia ja väittäen muun muassa, että kouluneuvoston enemmistö keväällä 1871 pidetyssä tarkastuksessa oli puoltanut ruotsia opetuskieleksi. Tässä väitteessä oli vain sen verran perää, että hra Synnerberg yksityisesti oli kysellyt kouluneuvoston jäsenten mielipidettä ja kolmelta saanut vastauksen, joka muka "oikeutti häntä otaksumaan", että he kannattivat ruotsia, jota vastaan kaksi ehdottomasti vaati suomea. Mutta antaakseen tukea kouluhallituksen ehdotukselle, kääntyi 48 Oulun kunnan jäsentä senaatin puoleen anomuksella, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon vastaiseksi opetuskieleksi. Senaatti katsoi tarpeelliseksi vaatia kouluneuvoston, Oulun kunnan ja läänin kuvernöörin lausuntoja asiasta. Kouluneuvoston enemmistö lausui, "että oppilaiden etuun nähden oli parasta, että suomi niin pian kuin mahdollista saatettaisiin opetuskieleksi, koska suurin osa kaupungin asukkaista ja koko ympäristöllä oleva maaseutu oli suomalainen ja lapset siis jo pienestä pitäen kodeissaan olivat suomenkieleen perehtyneitä." Lähettäessään senaattiin tämän lausunnon sekä muut asiakirjat, uudisti kouluhallitus ehdotuksensa, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon opetuskieleksi. Kun Oulun raastuvankokouksessa asia käsiteltiin, ilmoittivat muutamat kuntalaiset, että he olivat olleet noiden 48:n joukossa, jotka anoivat ruotsia opetuskieleksi, mutta että he olivat sen tehneet siitä syystä, että asia oli heille väärin esitetty. Heidän tarkoituksensa ei suinkaan ollut se, että suomi opetuskielenä poistettaisiin, vaan että ruotsi, kuten tähänkin asti, saisi osittain olla sekin opetuskielenä. Kokouksessa tapahtuneen äänestyksen tulos oli, että 67 kuntalaista puolsi suomea ja 42 ruotsia lyseon opetuskieleksi. Kuvernööri lausunnossaan kannatti ruotsia.
Asia ratkaistiin senaatissa marraskuulla 1873 kouluhallituksen ehdotuksen mukaan. Oulun kaupungin ja läänin suomalaista väestöä senaatti päätöksessään lohdutti sillä, että kouluhallituksen ehdotuksen mukaan Ouluun perustettaisiin neliluokkainen suomenkielinen reaalikoulu, joka paremmin vastaisi sanotun väestön sivistysvaatimuksia! Olihan v. Kothenin suunnittelema kastilaitos voimaan saatava. Mutta siihen eivät pohjan perän suomalaiset ottaneet tyytyäkseen, taipuakseen.
Liikuttava ja samalla mieltä ylentävä on se kertomus Oulun suomalaisen yksityislyseon synnystä ja ensimäisistä vaiheista, jonka provasti Vilh. Lindstedt (Loimaranta) on kirjasena julaissut, sama mies, jonka alotteesta tämä yksityislyseo perustettiin.
Syksystä 1874 oli opetuskielen muutos Oulun lyseossa toimeen pantava, ja siksi oli suomalaisille lapsille toinen opin-ahjo hankittava. Toukokuulla alkoi silloinen pastori Lindstedt lyseon opettajain kanssa neuvotella mitenkä yksityiskoulu aikaansaataisiin. Pidettiin sitten kokous, jossa melkein kaikki lyseon opettajat tarjoutuivat perustettavassa yksityiskoulussa ilmaiseksi antamaan opetustunteja eri aineissa, toiset 6, toiset 4, toiset 2 tuntia, mikäli kultakin aikaa riitti. Tarjottu tuntimäärä oli niin suuri, että voitiin heti saada perustetuksi kaksi luokkaa. Kun jalomieliset opettajat näin olivat pohjakiven uudelle opin-ahjolle laskeneet, kutsuttiin asiaa harrastavia kansalaisia kokoukseen, jossa yleisölle esitettiin opettajain tarjooma uhraus ja tiedusteltiin, missä määrin yleisö puolestaan oli altis koulua kannattamaan. Lyseon juhlasali oli täynnä kansaa kaupungista sekä maalta; Kajaanista ja Kemistä asti oli sitä saapunut. Yhteen ääneen vaadittiin täysluokkaisen suomalaisen yksityislyseon perustamista, ja tarpeellisia varoja vakuutti kokous kyllä saatavan. Valittiin johtokunta, johon tulivat lehtori K. Erwast, valuri Helander, pastori V. Lindstedt, kunnankirjuri Luoma, tohtori Olsoni ja kollega Schüter; puheenjohtajaksi tuli pastori Lindstedt, jolle sittemmin myöskin uskottiin koulun johtajan toimi.
Suuria vastuksia oli alkuhommissa, huoneuston hankkimisessa ja kalustamisessa, opetusvälineitten toimittamisessa y.m., sillä tarpeellisia varoja ei aluksi ollut riittämään asti. Mutta kaikki vastukset voitettiin ja syyskuun 1 p:nä alkoi koulu toimensa 39 oppilaalla. Valtioapua sille myönnettiin v. 1878 ja valtion huostaan se joutui 1882.
Jo v. 1873 alkoi Kothenin hankkiman uuden koulujärjestyksen säätämien reaalikoulujen perustaminen, joiden tarkoituksena oli "osittain jatkaa ja laajentaa kansakoulun kursseja, osittain edeltä valmistaa varsinaisiin keinokouluihin" ja olivat aiotut erittäin "porvarein" lapsille, sillä näitä varten lyseot eivät olleet olemassa. Tampereelta hävitettiin kaksikielinen ylialkeiskoulu ja siellä oleva alialkeiskoulu muodostettiin neliluokkaiseksi suomenkieliseksi reaalikouluksi. Turkuun perustettiin kaksi neliluokkaista reaalikoulua, toinen suomen- ja toinen ruotsinkielinen, sekä Tammisaaren alialkeiskoulun sijaan neliluokkainen ruotsalainen reaalikoulu. Seuraavana vuonna lakkautettiin ali- ja ylialkeiskoulut Heinolassa, Savonlinnassa, Kokkolassa, Loviisassa ja Porissa sekä alialkeiskoulut Kuopiossa, Viipurissa, Oulussa, Uudessakaupungissa, Vaasassa, Kristiinankaupungissa, Raahessa, Raumalla ja Kajaanissa. Sijaan asetettiin suomenkieliset neliluokkaiset reaalikoulut Heinolaan, Savonlinnaan, Kuopioon, Ouluun ja Viipuriin sekä kaksiluokkaiset Poriin, Uuteenkaupunkiin, Raaheen ja Kajaaniin, ruotsinkielinen neliluokkainen reaalikoulu Vaasaan sekä ruotsinkieliset kaksiluokkaiset reaalikoulut Kristiinankaupunkiin ja Raumalle. Porin ja Kokkolan ylialkeiskoulut muodostettiin neliluokkaisiksi ruotsinkielisiksi lyseoiksi. Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan suomalaiselle väestölle ei siis valtio suonut muita oppikouluja kuin yhden kaksiluokkaisen reaalikoulun kummallekin maakunnalle. Suomalainen Rauma sai ruotsalaisen reaalikoulun.
Valtiopäiviin perustivat suomalaiset taas toiveensa. Säädyt kokoontuivat jälleen 1877. Mutta puolue-olot olivat kärjistyneet. Suomalainen puolue oli vahvistunut, saanut päämääränsä entistään selvemmäksi ja vallitsi nyt pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Vaan "liberaalit", jotka, yleensä harrastaen vapaamielisiä uudistuksia, eivät ennen kansallisuus-asiassakaan olleet esiintyneet jyrkkinä vastustajina, olivat nyt siirtyneet hyvän matkan oikealle, lähemmäksi hallituksen kantaa, ja melkoinen osa heistä oli liittynyt v. 1871 syntyneeseen n.s. "viikinki"-ryhmään, joka siten oli kasvamistaan kasvanut ja jo saanut tuntuvan jalansijan aatelis- ja porvarissäädyissä. Ja pääpykälänä tämän ryhmän ohjelmassa oli se, että "fennomaaneja" älköön päästettäkö mihinkään vaikutusvoimaiseen asemaan tässä maassa, älköönkä suomalaisuudelle hyvällä luovutettako tuumaakaan alaa ruotsalaisen sivistyksen perintömaasta.
Suomalaisista kouluista tehtiin kolmattakymmentä anomusehdotusta. Niitä pyydettiin valtion varoilla kannatettaviksi Helsinkiin, Joensuuhun, Kemiin, Mikkeliin, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun sekä Viipuriin, ja koulun-opettajain edusmiehet pappissäädyssä sekä useat talonpoikaissäädyn jäsenet anoivat yleensä suomalaisten koulujen perustamista.
Yleinen valitusvaliokunta, jonka harkittavaksi nuo anomusehdotukset joutuivat, huomautti mietinnössään, että niiden merkitystä lisäsi samoilla valtiopäivillä valmistettavana oleva ehdotus asevelvollisuuslaiksi, joka myönsi suuria etuja niille nuorukaisille, jotka olivat koulu-opetusta saaneet. Suomalaisten koulutarve siis tunnustettiin oikeutetuksi ja ehdotettiin anottavaksi suomenkielisten alkeisoppilaitosten perustamista Helsinkiin, Ouluun, Turkuun, Poriin ja Lappeenrantaan sekä Tampereelle, jos Hämeenlinnan lyseo kävisi riittämättömäksi. Mutta jotta "Suomen kansan kehkiäminen tapahtuisi tyvenesti ja häiritsevittä mulkkauksitta" (!), ehdotti valiokunta, että "täydellisten lyseoiden korkeimmilla luokilla, alkaen viidennestä, yhdessä tahi useammassa siihen tarkoitukseen sopivaksi katsotussa aineessa pakollisesti annettaisiin opetusta toisella kotimaisella kielellä, jonka vuoksi myös alemmilla luokilla enennetty tuntimäärä olisi sille kielelle annettava". 1871 vuoden määräys, että kouluissa olisi käytettävä vain yhtä opetuskieltä, ehdotettiin siis kumottavaksi.
Tämä mietintö oli syntynyt sovittelujen kautta, eikä sellaisenaan tyydyttänyt ketään. Vastalauseita tekikin valiokunnan 16 jäsenestä 14, mikä mitäkin kohtaa vastaan. Yliopettaja Kihlman vastusti kasvatusopilliselta kannalta kaksikielistä opetusta, ja hänen vastalauseeseensa yhtyivät A. Meurman sekä kaikki muut valiokunnan suomenkieliset jäsenet.
Kiivaita olivat keskustelut säädyissä ja toisistaan eriäviä päätöksiä tehtiin. Mutta yhteensovituksen kautta saatiin kuitenkin säätyanomus aikaan. Syynä ruotsinmielisten säätyjen myöntämiseen oli epäilemättä se, että ne luottivat kotimaiseen hallitukseen, joka kyllä pitäisi huolen siitä, ettei suomalaisuus liikoja voittoja saavuttaisi. Säätyjen anomuksen ponnet kuuluivat:
* * * * *
1) että, jotta oppilaat maan lyseoissa saavuttaisivat yhä täydellisempää taitoa puheessa ja kirjallisesti käyttää Suomen toista kotimaista kieltä, Teidän Keisarillinen Majesteettinne armossa tahtoisi huomioonsa ottaa sekä asian ymmärtäviä henkilöitä kuultuansa likemmin määrätä ne muutokset alkeisopistojen lukujärjestyksessä, jotka mainitun tarkoituksen saavuttamiseksi lienevät tarpeelliset; 2) että alkeisopistojen opetuskieli koulutointa vastedes järjestettäessä, määrättäisiin sekä ilmaantuvan sivistystarpeen että sen kielen mukaan, jota puhuu ympäristön väestö, mutta että suuremmissa kaupungeissa ja muutoin siellä, missä molempia kieliä puhutaan ja missä kaksi opetuslaitosta huomataan tarpeelliseksi, kummankinlaisia kouluja ylläpidettäisiin; 3) että vastedes annettaisiin valtioapua yksityisille lyseoille, jotka nähtävästi täyttävät todellista tarvetta; 4) ettei ketään köyhyyden tähden suljettaisi pois julkisista oppilaitoksista, ja ettei siis niitäkään tarkkaa vapaapaikkojen rajoitusta määrättäisi; 5) että Helsingissä oleva yksityislyseo joko saisi valtiovaroista riittävän apurahan tahi otettaisiin tykkänään valtion haltuun, sen mukaan kuin soveltunee koulun perustajillekin; 6) että Oulun kaupungissa ylläpidettäisiin valtion kustantama täydellinen alkeisopisto, suomi opetuskielenä; 7) että täydellinen alkeisopisto, suomi opetuskielenä, asetettaisiin Turkuunkin, ja neliluokkainen suomalainen lyseo Poriin; 8) että, jos tulisi tarpeelliseksi laajentaa Hämeenlinnan lyseo rinnakkais-osastolla, niin sitä ei laitettaisi, vaan sijoitettaisiin suomalainen lyseo Tampereelle, ja 9) että suomenkielinen lyseo itä-Suomea varten perustettaisiin Mikkelin tahi Viipurin läänissä, paikkaan, jonka Hallitus huomaa siinä katsannossa sopivaksi.
* * * * *
Ruotsinmieliset säädyt eivät turhaan luottaneet kotimaiseen hallitukseen. Säätyjen anomus sai ensinnäkin rauhassa maata toista vuotta ennen kuin senaatti siihen käsiksi kävi, ja silloin turvauduttiin hyväksi tunnettuun viivytyskeinoon: asetettiin suuri komitea tutkimaan kouluasiaa koko sen laajuudessa. Suomalaisia kouluja ei sopinut perustaa ennenkuin se vyyhti oli selvitetty. Komitea, jossa tietysti oli taattu ruotsinmielinen enemmistö, sai mietintönsä valmiiksi maaliskuulla 1880 ja ehdotti siinä jos jotakin, jonka selostaminen on tarpeeton, koska koko hommasta ei mitään lastuja lähtenyt. Senaatti teki kyllä seuraavana vuonna komitean mietinnön nojalla hallitsijalle esityksen muutoksista alkeisopistojen järjestykseen ja sijoittamiseen, mutta esitys hylättiin ja senaatti sai käskyn uudestaan tutkia asiaa sekä tehdä ehdotuksen ainoastaan niistä osittaisista muutoksista koululaitoksessa, joita asianhaarat lähinnä vaativat.
Mutta suomalaisen väestön kärsivällisyys niissä paikkakunnissa, jotka omankielisiä oppikouluja kipeimmin kaipasivat, oli jo tyystin loppunut. Helsingin alkeisopiston ja Oulun yksityislyseon perustaminen oli osoittanut mitä yhteisvoimin aikaansaadaan, kun tarmolla toimeen ryhdytään ja kansallinen innostus sitä kannattaa. Syyskuun 1 p. 1879 avattiin suomalaiset yksityislyseot Viipurissa, Turussa ja Porissa sekä samaan aikaan seuraavana vuonna Vaasassa ja Lappeenrannassa ja 1881 Tampereella.
Kun itse olin siinä kokouksessa, joka syntymäkaupungissani Viipurissa tammikuun 15 p:nä 1879 pidettiin suomalaisen oppikoulun perustamista varten tähän Karjalan pääkaupunkiin, kerron siitä erityisesti.
Kehoituksen saapumaan tähän kokoukseen olivat julaisseet lehtori A. Bergroth, kauppias R. Lydecken ja hovioikeuden-notaari D.W. Åkerman. Eikä heidän kehoituksensa kaikunut kuuroille korville. Se oli sanoiksi puhjennut ajatus, joka tuhansien mielessä jo kauan oli asunut. Toimiin ryhdyttiin eri kunnissa. Useissa neuvoteltiin asiasta kuntakokouksissa ja valittiin edusmiehiä tuohon yleiseen kokoukseen. Eikä innostus rajoittunut Viipurin lääniin; se levisi myöskin Pietarin ja Inkerin suomalaisiin.
Viipurin raastuvan isoon saliin kokoontui noin 200 henkeä, joista ainakin toinen puoli oli edusmiehiä läänin eri kunnista. Pietarista oli saapunut kolme edusmiestä ja Inkeristä kaksi.
Keskustelun aloitti lehtori Bergroth puheella, mainiten mitkä syyt olivat pakoittaneet suomalaisuuden ystäviä muualla maassamme suomalaisia yksityiskouluja perustamaan. Kokemus oli osoittanut, ettei valtiosäätyjen, kuntien eikä yksityisten henkilöiden anomuksilla mitään aikaansaatu. Mutta suomalaisen oppikoulun perustaminen Viipuriin oli polttava tarve, joka ei enää viivytystä sallinut. Voi kyllä olla niinkin, että kansallisen sivistyksen siemenen oli vaikeampi päästä oraalle tässä paikkakunnassa kuin moniaalla muualla maassamme, mutta sen tuli vain kehoittaa tämän sivistyksen ystäviä sitä suurempaan intoon ja rohkeuteen.
Puheenjohtajalle, joksi valittiin lehtori Bergroth, annettiin sitten niiden kuntakokousten pöytäkirjat, missä asiaa oli edeltäpäin käsitelty, ja ne luettiin julki. Pyhäjärven, Virolahden, Räisälän, Uudenkirkon, Kirvun, Johanneksen ja Valkealan kunnat lausuivat sen yksimielisen ajatuksen, että suomalaisen oppikoulun perustaminen Viipuriin oli läänin kansallisen elämän ja varttumisen välttämätön ehto, ja lupasivat olla avullisina yksityisten lahjain kokoamisessa koulun kannattamista varten.
Keskustelussa kaikki puhujat innokkain sanoin samaa ajatusta kannattivat, ja yksimielisesti päätettiin, että heti oli ryhdyttävä rahankeräykseen, jotta suomalainen oppikoulu jo ensi syksynä toimeen saataisiin. Sitä kannatettaisiin sitten yksityisillä varoilla siksi kun hallitus, havaittuaan että Viipurin läänin suomalaisessa kansassa ilmautui "todellinen sivistystarve", ottaa tämän koulun valtion haltuun. Milloin sitä sopisi anoa, jätettiin vast’edes päätettäväksi.
Johtokunnan jäseniksi valittiin kuvernööri K. Oker-Blom, asessori P.
J. Ekbom, lehtori A. Bergroth, hovioikeuden-notarit D.W. Åkerman ja E.
Berneri (Saloheimo), kauppiaat Rob. Lydecken ja Helander, konttoristit
E. Wolff ja R. Mallenius sekä maanviljelijä T. Jaatinen.
Kun keskustelu oli päättynyt luki opettaja J.E. Erkko tätä tilaisuutta varten sepittämänsä kauniin runon, jonka loppupuoli kuului näin:
"Nouse kansa, valvo vanha suku,
Itä-Suomi, Karjalainen kanta!
Lahjat sull' on muita muhkeammat,
Henki herkempi ja herttaisempi,
Muistot mainioimmat maailmassa,
Kalevalan kaukahiset muistot.
Kunpa nouset, nouse notkeasti
Oman toivehesi täyttäjäksi:
Laittaos pääkaupunkisi kuulu
Kansallisen koulun kaupungiksi.
Oppitarhaks' omakieliseksi,
Josta opin korkeamman tähkät —
Niinkuin muinen valkeuden oppi
Karjalan pääkaupungista kulki,
Valtavasti laajeni ja voitti —
Puhkeaa ja singahtaapi kauas
Suuren Suomen, kaunon Karjalamme
Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi;
Jossa lapset täältä sekä tuolta,
Itä-Suomen suuren ilman alta
Versostuvat maansa mainioiksi,
Haltijoiksi Kalevalan hengen,
Laulajoiksi sekä loitsijoiksi,
Loitsijoiksi uuden aikakauden,
Sankar'-aian kunniasta kuulun.
Itä-Suomi, Karjalainen kanta,
Laittaos pääkaupunkisi kuulu
Kansallisen koulun kaupungiksi!
Näenhän jo isät Itä-Suomen,
Kasvattajat kansallisen toivon,
Näen silmät toivon säihkehessä;
Rinnass' innon kansallisen hehku
Kertyvät he avuks' asiansa. —
Pyhittää jo kansallinen aate,
Rakkauden aate, Suomen kansan."
Nyt kaikui kaikkien huulilta: Eläköön Suomi!
Lopuksi käytiin kannatusapujen merkitsemiseen, ja muutaman hetken kuluttua oli 8,000 markkaa koossa. Johtokunta oli lähettävä keräyslistoja kiertämään, eikä kukaan epäillyt tämän kansallisen hankkeen menestystä. Ja hyvin se menestyikin.
Seuraavan helmikuun 17 p. pidettiin Porissa samallainen kansalaiskokous, johon oli saapunut kansalaisia useammista Satakunnan seurakunnista, noin 200 henkeä. Valittuna kokouksen puheenjohtajaksi piti lääninprovasti K. E. Stenbäck innokkaan puheen, jossa hän osoitti, miten tärkeätä koko Satakunnalle oli suomenkielisen oppikoulun saaminen Poriin niin pian kuin mahdollista, ja vilkkaan keskustelun jälkeen se yksimielisesti päätettiin perustaa. Jo samana iltana merkittiin koulun kannattamiseksi yhdeksättätuhatta markkaa.
Turkuun perustettavasta suomalaisesta yksityislyseosta tehtiin päätös maaliskuun 19 p:nä yleisessä kokouksessa, johon olivat kansalaisia kutsuneet tuomioprovasti T.T. Renvall, hovioikeudenneuvos G. Gummerus, vapaaherra S.W. von Troil, rehtori E.F.F. Reuter, lääninsihteeri H.R. Schuter, tohtori A.W. Jahnsson, kapteeni K. Olsoni, lääninkirjanpitäjä F. Westerling, pastori G.F. Stenström, kansakouluntarkastaja A. Berner ja kultaseppä V. Pettersson. Yleisöä oli lukuisasti saapunut, kolmatta sataa henkeä. Useimmat läänin maalaiskunnat olivat edusmiehiä lähettäneet. Puhetta johti tuomioprovasti Renvall. Luettiin julki pöytäkirjan-otteet, mitkä olivat tulleet 31 kunnasta, jotka kaikki mitä hartaimmin pyysivät suomalaisen lyseon perustamista jo ensi syksyksi. Ja yksimielisesti se päätettiin perustaa yksityisillä varoilla, joiden kertymistä ei epäilty. Kohta merkittiinkin yhtä suuri summa kuin Viipurin ja Porin kokouksissa. Johtokuntaan valittiin tuomioprovasti Renvall, hovioikeudenneuvos Gummerus, tohtori Jahnsson, lääninkirjanpitäjä Westerling, tarkastaja Berner, varatuomari Ernesti Forsman ja neuvosmies J.G.W. Wikeström.
Niissäkin kansalaiskokouksissa, joissa sittemmin päätettiin perustaa suomalaiset yksityiskoulut Vaasaan, Lappeenrantaan ja Tampereelle, oli väkeä paljon ja innostus yleinen ja vallitsi rahallisiin uhrauksiin altis mieli.
Sen anomuksen johdosta, joka valtiopäivillä 1877-78 suomalaisten oppikoulujen perustamisesta tehtiin, ei hallitus ollut mihinkään tositoimiin ryhtynyt, kun säädyt jälleen kokoontuivat helmikuulla 1882. Mutta valtaistuinpuheessa valtiopäiväin avajaisissa ilmoitettiin, että Hänen Majesteettinsa oli antanut senaatille käskyn kouluasiassa noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä tekemää anomusta. Tämän ilmoituksen tarkoitus oli ehkä torjua uusien anomusehdotusten esittämistä. Mutta sitä vaikutusta sillä ei ollut eikä voinut olla. Siksi kiihtynyt oli kansalaisten mieli senaatin vitkastelun ja verukkeiden johdosta. Kaikissa aatelittomissa säädyissä tehtiin anomusehdotuksia (yhteensä 38), jotka koskivat suomalaisia kouluja, uusien perustamista tai laajentamista, reaalikoulujen muuttamista lyseoiksi, yksityisillä varoilla perustettujen ja kannatettujen opistojen ottamista valtion huostaan, Mikkelin lyseon muuttamista suomenkieliseksi sekä suomalaisen normaalilyseon siirtämistä Helsinkiin. Muitakin koululaitosta koskevia anomusehdotuksia tehtiin. Maisteri And. Chydenius porvarissäädyssä ehdotti anottavaksi koko koululaitoksen uudistamista, ja tässä säädyssä sekä pappis- ja talonpoikaissäädyssä tehtiin myös muutamia anomusehdotuksia, jotka koskivat ruotsalaisia kouluja. Niinpä ensinmainitussa säädyssä neljä ruotsikkoa anottavaksi ehdotti, että Mikkelin lyseo pysytettäisiin ruotsinkielisenä ja täydellinen valtion kustantama oppilaitos perustettaisiin Kuopioon.
Sen harkittaviksi lykättyjen anomusehdotuksien johdosta antoi yleinen valitusvaliokunta neljä eri mietintöä, joista ensimäinen koski opetuskieltä useissa lyseoissa ja uusien alkeisopistojen perustamista, toinen suomenkielisten tyttökoulujen perustamista, kolmas koululaitoksen uudistamista ja neljäs suomalaisen normaalikoulun siirtämistä Helsinkiin. Mutta turhaa vaivaa olisi näiden mietintöjen tarkempi selostaminen, niistä kun ei yhdestäkään säätyanomusta sukeutunut. Mainitsen vain ponsien ytimen. Valiokunnan enemmistö kyllä asettui myöntyväiselle kannalle suomalaisiin kouluihin nähden, anottavaksi ehdottaen, että valtio perustaisi täydelliset suomenkieliset alkeisopistot Turkuun, Poriin, Tampereelle ja Viipuriin, neliluokkaisen alkeisopiston Tornioon, seitsenluokkaiset tyttökoulut Jyväskylään ja Kuopioon sekä neliluokkaisen tyttökoulun Ouluun; että Joensuun neliluokkainen lyseo laajennettaisiin täydelliseksi alkeisopistoksi ja Mikkelin lyseo muutettaisiin ruotsinkieliseksi; että Vaasan yksityiselle suomalaiselle lyseolle myönnettäisiin riittävä valtioapu, ja että niinikään vuotuisella apurahalla kannatettaisiin yksityisiä suomalaisia tyttökouluja Mikkelissä, Hämeenlinnassa, Viipurissa ja Porissa. Mutta vastalauseita panivat kaikki aatelissäädyn ja useimmat porvarissäädyn edustajat valiokunnassa, jotenka näiden anomusten raukeaminen jo edeltäpäin oli varma. Hra Chydeniuksen anomuksen johdosta annetun mietinnön hylkäsivät pappis- ja talonpoikaissäädyt, siinä kun, syrjälle pannun lipun avulla, anomuksen tekijän hataria tuumia hyväksyen ehdotettiin aivan uuden-uutukaista koulujärjestelmää, jota ei missään ole koeteltu, mutta jota ruotsinmieliset kannattivat, saadakseen suomalaisten koulujen perustamisen sillä keinoin ehkäistyksi. Eihän uusia kouluja sopisi perustaa ennen kuin tuo suuri uudistus olisi toimeenpantu. Vaikka valiokunta puolusti suomalaisen normaalilyseon siirtämistä Helsinkiin ja vain kolme sen jäsenistä pani vastalauseen, ei siitäkään säätyanomusta aikaansaatu. Oli jo jouduttu siihen, että kansallisia pyrintöjä koskevissa asioissa kaksi säätyä asettui kahta vastaan, mikä seuraavilla säätyvaltiopäivillä tuli yhä tavallisemmaksi. Ruotsinkiihkoisuus oli yltynyt aatelis- ja porvarissäädyissä ja suomalaiset säädyt eivät enää taipuneet tinkimään.
Kun näiden puolueolojen tähden oli arvattavissa, että suomalaisten koulujen asia joutuisi karille, jos se jätettäisiin säätyjen yhteistoiminnan varaan, ryhtyivät pappis- ja talonpoikaissäädyt jo valtiopäiväin alussa siihen varokeinoon, että kumpikin sääty lykkäsi yhden sanottua asiaa koskevan anomusehdotuksen yksityiseen valiokuntaansa. Näissä anomusehdotuksissa, joista toisen oli tehnyt Yrjö Koskinen ja toisen A. Meurman, ehdotettiin anottavaksi, että Keis. Majesteetti, joka valtaistuinpuheessaan oli ilmoittanut käskeneensä senaatin noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä lausumia toivomuksia kouluasiassa, suvaitsisi käskeä ryhtymään sellaisiin toimiin, että suomenkielisiä kouluja koskevat toivomukset jo ensi syyslukukauden alussa toteutuisivat. Siten syntyneet mietinnöt, joissa kannatettiin yksityisillä varoilla perustettujen suomalaisten koulujen ottamista valtion huostaan, hyväksyi kumpikin sääty ja jätettiin lähetystön kautta kenraalikuvernöörille näiden säätyjen yksityisinä anomuksina. Mainitun korkean käskyn pakotuksesta senaatti näitä anomuksia kannatti. Ja elokuun 22 p:nä samana vuonna ilmestyi arm. julistus, joka määräsi otettavaksi valtion haltuun Turun, Oulun ja Porin suomenkieliset yksityislyseot, sekä elokuun 23 p:nä seuraavana vuonna asetus, joka sääsi valtion varoilla suomenkielisinä ylläpidettäviksi täydelliset klassilliset lyseot Turussa, Hämeenlinnassa (normaalilyseo), Viipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Oulussa ja Helsingissä, reaalilyseot Tampereella ja Savonlinnassa sekä neliluokkaiset alkeiskoulut Porissa, Viipurissa, Heinolassa, Joensuussa ja Vaasassa, sekä määräsi Mikkelin ruotsinkielisen lyseon muutettavaksi kaksikieliseksi.
Mainitsin että valtiopäivillä 1882 tehtiin anomusehdotuksia valtion varoilla kustannettavien suomenkielisten tyttökoulujenkin perustamisesta, jommoisia ei vielä ollut olemassa ainoatakaan. Samaa tarkoittavia anomusehdotuksia tehtiin myöskin valtiopäivillä 1877-78, ja säädyt silloin yhtyivät anomaan, että "hallitus pitäisi tarkkaa huolta naissivistyksestä ja sitä edistäisi, ei ainoastaan ruotsinkielisillä kouluilla, missä sellaisia tarvitaan, vaan myöskin sekä perustamalla että rahamääräyksillä kannattamalla suomenkielisiä naiskouluja, missä vaan sellaisia on tarpeellisiksi huomattu, jott'eivät suomalaisen väestön oikeudelliset ja kohtuulliset vaatimukset ruotsinkieliseen väestöön verrattuna, jäisi huomioon ottamatta". Ensi tilassa oli perustettava suomenkieliset täydelliset tyttökoulut Kuopioon ja Jyväskylään. Mutta näidenkin koulujen perustamisen kytki senaatti hommaamaansa koululaitoksen uudistukseen, eikä mihinkään toimiin ryhtynyt suomalaisen naissivistyksen edistämiseksi.
Ruotsinkielisiä valtion tyttökouluja oli jo olemassa toista kymmentä, joista vanhimmat olivat v. 1844 perustetut koulut Helsingissä ja Turussa sekä v. 1856 alkaneet koulut Viipurissa, Kuopiossa ja Haminassa. Suomalaiset tyttökoulut olivat kaikki yksityisten kansalaisten perustamia ja kustantamia. Ensimäinen perustettiin Jyväskylään 1864 ja toinen Helsinkiin 1869, ja 1870-luvulla syntyi useita. Vasta v. 1885 annettiin se asetus muutoksista naissivistystä varten olevien oppilaitosten järjestyksessä ja uusien semmoisten oppilaitosten perustamisesta, jossa Suomen valtio tunnusti velvollisuudekseen pitää huolta korkeampien tyttökoulujen hankkimisesta suomalaisenkin väestön tyttäriä varten. Siinä määrätään valtion varoilla ylläpidettäväksi suomenkieliset tyttökoulut Helsingissä, Viipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Oulussa. Turun yksityinen tyttökoulu joutui valtion huostaan vasta 1892, Joensuun koulu 1899 ja Sortavalan koulu 1903.
* * * * *
Pitkiksi ovat venyneet nämä piirteeni koulutaistelusta. Mutta tämä taistelu onkin merkillisimpiä tapahtumia Suomen kansan historiassa, taistelu, jonka seikkaperäinen esittäminen täyttäisi monta sataa kirjan sivua. Täydellinen esitys siitä olisi, jos mikään, omiansa lujittamaan kansamme luottamusta omaan voimaansa, kansallistuntoa vahvistamaan sekä meitä kiihoittamaan uusiin taisteluihin ja voittoihin henkisen edistyksen uralla. Eikä koulutaistelu vielä ole päättynyt. Kouluolomme eivät vieläkään ole sillä kannalla kuin omaperäinen kansallinen kehitys vaatii. Niinpä korkein koulumme, yliopisto, vielä on suomalaisen kansallisuusaatteen palvelukseen valloittamatta. Taistelua on jatkettava, kunnes tämäkin päämäärä on saavutettu.