I.
Paukkuvassa pakkasessa oli Vizaknan tappelu. Toisella puolen Bern kahdentuhannen miehen kanssa. Toisella puolen kenraali Puchner kahdeksantuhannen vakinaisen sotamiehen ja useampien tuhansien kapinoitsevien saksilaisten ja valakkilaisten kanssa.
Kello yhdeksän seuduissa tuli kaupunkiin horjuvin askelin ja pyssyynsä nojaten Bárdy, neljännen honvédpataljoonan varusmestari.
Vartaloltaan hän oli todellinen jättiläinen. Hänen pajunettinsa ja pyssynperänsä olivat yhtä veriset. Näkyi että hän ryntäyksissä oli säädyllisesti myötävaikuttanut. Mutta kartessin sirpale oli haavoittanut häntä reiteen ja hänen oli pakko jättää tappelu.
Ensimmäisen tiilikattoisen talon luona tuntee hän voimansa loppuvan, edemmäs hän ei voi mennä.
Katsahtaessaan taaksensa hän näki lumessa pitkän juovan vuodattamaansa verta.
Hän koputti pyssyllään porttia. Portti aukeni ja Bárdy näki siinä pari pelästynyttä valakkilaista miestä ja naista.
— Viekää minut vuoteeseen, peskää haavani, sillä minä pyörryn.
He riensivät häntä tottelemaan, sillä kaupunki oli unkarilaisten käsissä ja valakkilaiset eivät vielä tienneet, kuka tämänpäiväisessä tappelussa tulee voittajaksi.
Takimmaisessa pihahuoneessa, johon he hänet panivat maata, makasi jo joku toisessa vuoteessa.
— Kuka se on? — kysyi Bárdy. Talonisäntä, Balistye niminen köydenpunoja, vastasi vapisevalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, herra honvéd, eräs haavoitettu itävaltalainen upseeri, jolta solisluu on ammuttu poikki.
— Minä en siitä välitä, mutta jos kenraali Bem saa sen tietää, ammuttaa hän teidät. Pyssyni!
Se annettiin hänelle, hän veti hanan vireeseen, ojensi pyssyn upseeria vastaan ja sanoi saksaksi:
— Mikä teidän arvonne on?
— Olen kapteeni Bianehi-rykmentissä.
— Herra kapteeni, minä julistan teidät täten vangikseni. Jos tahdotte poistua huoneesta, ammun teidät kuolijaaksi.
— Se on oikein, — vastasi kylmästi kapteeni ja kääntyi vuoteellaan.
Bárdy söi vadillisen kuumaa lientä, joi lasin paloviinaa, sitten hän, asetettuaan pyssyn viereensä, vaipui syvään horrosuneen.
Kun hän heräsi, jaksoi hän aivan hyvästi, niin että heti nousi vuoteeltaan.
— Älkää liikkuko! — huusi hänelle raaka ääni. Kapteeni istui vuoteellaan ja tähtäsi häntä kohti pistoolinsa. Bárdy ojensi kätensä tarttuakseen pyssyynsä. Ase oli poissa. Alakuloisena laski hän kätensä alas.
— Mikä teidän arvonne on? — kysyi kapteeni.
— Olen varusmestari.
— Varusmestari, minä julistan teidät täten vangikseni. Jos tahdotte poistua huoneesta, ammun teidät kuolijaaksi.
Bárdy naurahti.
— Minäkö vanki? Unkarilaisen sotajoukon keskellä?
Silloin kapteeni naurahti.
— Te ette näy tietävän, että Bem hävisi tappelussa ja sotajoukkonsa peräytyy suurella tappiolla Szász-Sebes'iin päin.
— Mahdotonta.
— Niin on laita.
Bárdy alkoi kiireimmän kautta pukeutua.
— Mitä te teette?
— Näettehän sen. Tahdon mennä sotajoukon jälkeen. Kunniani minua siihen velvoittaa.
— Unohdatte, että olette vankini.
— Estäkää siis minua menemästä. Upseeri laski alas pistoolinsa.
— Mitä te olitte, ennenkuin tulitte honvédiksi?
— Lakitieteen ylioppilas Pestissä.
— Elävätkö vanhempanne?
— Elävät.
— Onko teillä veljiä?
— Kaksi vanhempaa veljeäni palvelee Görgeyn armeijassa.
Kapteeni huokasi surullisesta.
— Ja minun nuorempi veljeni palvelee Wienin legioonassa, teidän lippunne alla. Hän on vanhempiemme silmäterä, ylpeys. Jos hän nimittäin vielä elää, eikä ole kaatunut taikka paleltunut kuolijaaksi tässä kauheassa pakkasessa.
Bárdy painoi alas päänsä ja sanoi hitaasti:
— Mikä onni, että minä olin huono poika ja huono oppilas. Siksi synnyin, että tappelisin.
— Vanhemmille se on yhdentekevää, heille te olette yhtä kallis kuin muutkin pojat… Älkää menkö, nuori ystäväni, tuolla ulkona valakkilaiset lyövät teidät kuolijaaksi.
— Minä pakenen puutarhan kautta pellolle… haavani on mitätön, minun täytyy mennä.
— Tiedättekö mitä, — sanoi kapteeni — pukeutukaa ainakin minun viittaani ja lakkiini, sitokaa vyöllenne miekkani, ottakaa pistoolini, istukaa hevoseni selkään ja siten paetkaa.
Bárdy teki kiireesti niin.
— Ja nyt nimenne, herra kapteeni, — sanoi hän, kun oli muuttunut itävaltalaiseksi.
— Gottfried Stramm. — Minä olen Bárdy, Herran haltuun!
He jättivät hyvästi toisilleen, Bárdy riensi pois, talutti ulos kapteenin hevosen ja, hypäten portin edessä sen selkään, lähti hiljaista ravia Toporcsaan päin.
Keisarillisilla oli enään vain haavoittuneet Vizaknassa, kapinoivat valakkilaiset sitä vastoin tulvasivat kaupunkiin. Parin palavan unkarilaisen talon liekit kohosivat korkealle alkavassa hämärässä. Valakkilaiset keihäsmiehet ammensivat lakilla paloviinaa kadulla sisäänlyödyistä tynnyreistä. Monet lauloivat ja keihäitään hurjasti heiluttaen tanssivat kovaksi jäätyneellä lumella. Toiset juopuneet miehet huvittelivat itseään sillä, että pistelivät kaatuneitten honvédien ruumiita. Erään portin aitaukseen (ehkä siellä asui tribuuni?) oli pistetty honvédlakkisia päitä. Bárdyn vapisi joka jäsen kauhusta ja raivosta. Sata kertaa tarttui hän satulannastassa oleviin pistooleihin, ampuakseen jonkun julkean heittiön, mutta mieleensä juohtui, että vielä voi tulla tarvis ladattuja aseita. Valakkilaiset muuten, nähdessään hänen univormunsa, tervehtivät häntä ja antoivat hänelle tietä.
Toporcsan hän tapasi liekeissä. Pakenevat unkarilaiset olivat sen sytyttäneet tuleen. Katu oli täynnä voitonriemuisia valakkilaisia. Honvédruumiita venyi kaikkialla. Ne olivat kaikki olleet haavoittuneita ja väsyneitä sotilaita, jotka olivat jääneet sotajoukon jälkeen, ja täällä heidät satakertainen ylivoima oli lyönyt kuolijaaksi. Kun Bárdy saapui kylän keskelle, näkyi sen yläpäästä lähestyvän useaan sataan nouseva kirkuva joukko. Ne oli valakkilaisia keihäsmiehiä, jotka kulettivat vankinaan noin kahtakymmentä honvédia ja yhtä monta Wienin legioonalaista — kaikki kahdenkymmenen ikävuoden alla olevia parrattomia poikia. Bárdy pysähtyi keskelle tietä.
— Hait! — huusi hän ukkosäänellä. Joukko seisahtui.
— Osaako kukaan teistä saksaa? — kysyi hän.
— Minä osaan, — vastasi eräs pooppa, jonka kupeella oli miekka.
— Mihin viette vangit?
— Ammuttaviksi.
— Pooppa, kuinka uskallat sanoa sellaista, täytyyhän sinun tietää ett'ei sotavankeja saa loukata.
— Eräs majuri Bianchi-rykmentistä antoi minulle sen käskyn.
— Valehtelet, pooppa. Minä keisarin nimessä kiellän teitä loukkaamasta sotavankeja. Joka uskaltaa mutista, sen ammun kuolijaaksi.
Näin sanoen hän otti esiin molemmat pistoolinsa.
— Sinä tulet ensimmäiseksi, pooppa, — sanoi Bárdy ja kutkutteli pistoolilla pappia.
— Hyvä on, herra upseeri, mutta mitä tehdään vangeille? — vastasi nöyrästi pooppa, jonka itsepintaisuutta häntä vastaan tähdätty pistooli nähtävästi masensi.
— Ne minä saatan Vizaknaan, ylikenraalin eteen.
— Mutta mekin menemme sinne, herra upseeri.
— Niinkö? Vastakkaiseen suuntaan sotatantereelta? Sen mielellänne teette, sen tiedän. Ei, pooppaseni, minä tarvitsen vain neljäkymmentä aseellista miestä, muut menkööt pakenevan Bem'in jälkeen… muuten minä yliluutnantinsanallani vakuutan, että ylikenraali ammuttaa teidät kaikkityyni.
Pooppa ilmoitti uskolaisilleen upseerin tahdon. Jos tuossa vertajanoovassa joukkiossa olisi ollut yksi ainoa rohkea mies, olisi Bárdy ollut hukassa. Mutta sitä ei ollut. Hirmutöittensä takia heillä oli paha omatunto ja se teki heidät pelkureiksi. He valitsivat nuot neljäkymmentä aseellista saattomiestä ja pooppa asettui heidän etunenäänsä. Sillä aikaa Bárdy myötätuntoisuudella tarkasti untuvaposkisia poikia, jotka uhkamielisellä äänettömyydellä olivat kuunnelleet kohtausta. Äkkiä juolahti aatos hänen päähänsä.
— Oletteko Wienin legioonan jäseniä? — kysyi hän.
— Olemme.
— Tiedättekö jotain Stramm nimisestä legioonalaisesta?
— Tässä olen, — vastasi eräs ääni ja sievä, voimakas, tummaverinen poika astui esiin joukosta.
Pooppa häristi korviaan kuunnellakseen mitä oli tuleva.
— Onko Gottfried Stramm, virkaveljeni, kapteeni Bianchi-rykmentissä, teidän veljenne?
— Vanhempi veljeni.
— Tietäkää että hän makaa pahasti haavoittuneena Vizaknassa ja houreissaan yhtämittaa kutsuu ja muistelee teitä.
Nuori sotamies painoi alas päänsä, ehkä salataksensa liikutustaan.
— Pooppa, — jatkoi Bárdy — anna tämän nuoren herran alle hevonen, loistavan palkinnon saat kapteeni Strammilta siitä, että olet auttanut häntä saamaan takaisin kapinoitsevien joukkoon viekotellun veljensä.
Stramm kohotti päätään.
— Herra yliluutnantti, suvaitkaa tietää että minua ei ole kukaan viekotellut, enkä istu hevosen selkään, kun toverini käyvät jalkaisin.
Bárdy olisi tahtonut syleillä tuota kelpo poikaa.
— Älkää viisastelko, siten kuljemme joutuisammin ja te näette pikemmin veli raukkanne.
Pooppa, joka oli muuttunut hyvin palvelushaluiseksi mieheksi, hankki pian hevosen. Sitten pieni joukko kääntyi takaisin, Vizaknaan päin. He olivat kulkeneet tuskin sata askelta, kun Bárdy viittasi viereensä jälessä ratsastavan pojan ja muutamin sanoin ilmaisi itsensä hänelle. Mutta sitä hän ei ilmaissut, että veljellä oli vain pieni haava. Hän pelkäsi ettei tuo lujasieluinen poika silloin jättäisikään tovereitaan.
— Mitä vangeilla tehdään? — kysyi Stramm.
— Tuumani on jo valmis. Ottakaa toinen pistoolini ja ampukaa, jos mahdollista, pooppa, mutta sitten vasta, kun minä huudan: Husaarit! Nyt menkää taakse.
Stramm jäi Bárdysta. Vielä kulkivat he sata askelta. Silloin Bárdy pysähdytti joukon.
— Kuulen kavion kopsetta, — sanoi hän poopalle — jääkää tähän, minä menen tiedustelemaan.
Näin sanoen ratsasti hän eteenpäin. Hetkisen kuluttua laukkasi hän takaisin.
— Husaarit, unkarilaiset! Paetkaa! Laukaus kuului ja pooppa suistui lumeen.
Stramm oli suorittanut tehtävänsä. Valakkilaiset juoksivat mielettöminä metsään. Bárdy seisahtui hiljaa nauraen unkarilaisen joukon eteen ja sanoi unkariksi:
— Ja nyt pojat, kootkaa valakkilaisten poisheittämät aseet, painukaa tänne vasemmalle, erääsen autioksi jätettyyn myllyyn, ja odottakaa siellä. Minä olen varusmestari Bárdy neljännestä pataljoonasta ja minun täytyy vielä toimittaa Stramm Vizaknaan.
Ällistyneet pojat tuskin tointuivat hämmästyksestään, Bárdy laukkasi pois legioonalaisen kanssa.
Vizaknaan asetetut vahdit tekivät hänelle kauniisti kunniaa, mutta hän ratsasti suoraan nuoranpunoja Balistyen asuntoon, ja saattaa käsittää Stramm kapteenin iloa, kun häntä yöllä herätetään ja hänen edessään seisoo eheänä, terveenä nuorempi veljensä.
— Huomenna vien sinut, paha poika, takaisin Wieniin, minulla on kuukausi vapautta haavani takia.
Viiden minuutin kuluttua Bárdy sanoi veljeksille jäähyväiset ja laukkasi myllylle. Siellä asettui hän poikien johtajaksi ja vei heidät vuorten ja metsien kautta Bem'in leiriin.
Vanha Bem teki hänet heti yliluutnantiksi.