II.
Preszákan verilöylystä pimeän yön suojassa paenneet Zalathnalaiset juoksivat Metesd'iin päin. Ja helvetistä irtipäässeitten perkeleitten jälkeen odotti heitä siellä taivaasta alasastunut enkeli. Se oli János Ursz, kreikkalais-katolinen sielunpaimen. Kylmästä kangistuneet, kidutetut, piinatut, suurimmaksi osaksi haavoittuneet unkarilaiset otti hän taloonsa, antoi heille ruokaa, pesi heidän haavansa, sitoi ne, ja lopuksi lähetti heidät luotettavain uskolaisten suojelemina ja johtamina Gyula-Fehérvár'iin. Yleisen hävityksen aikana hän oli yksi niitä rehellisiä miehiä, jotka eivät kadottaneet sielunsa tasapainoa. Hänen sydämessään asui ainoastaan ihmisrakkaus ja armeliaisuus. En kerro satuja, vaan kirjoitan historiaa. Etsikää vaan ja te löydätte hänen nimensäkin — hän on sen jälkeen kauvan ollut ylhäällä taivaassa ja varmaan Jumalan valtaistuimen edessä rukoillut kurjain, sokaistujen veriheimolaistensa puolesta.
Verenvuodatuksen kauhean yön jälkeen tuli taas päivä — harmaa, pilvinen päivä, ja sitten uudestaan yö. János Ursz luki hoikan kynttilän valossa pyhimysten elämästä. Hänen asuntonsa toisessa huoneessa oli sairaita, haavoittuneita tahi kuolevia pakolaisia, varsinkin vaimoja ja lapsia. Tuon tuostakin kuului papin huoneeseen tuskallinen huokaus, vaikea valitus tai hiljainen itku. Silloin hän meni sinne ja tiedusteli lempeällä, lohduttavalla äänellä, kuka kärsi, mikä häntä vaivasi ja mitä oli tarvis. Sitten hän meni ulos latoon ja talliin. Siellä makasivat oljilla miehet. Useimmat tuijottivat eteensä tylsällä katseella, toiset alkavassa haavakuumeessa sopersivat käsittämättömiä lauseita ja hajanaisia sanoja. Pappi antoi heille järjestään vettä. Moni ei liikahtanut, ei vaikeroinnut. Pappi polvistui heidän viereensä, kuunteli hengitystä ja tunnusteli sydäntä.
— Kuollut, — mutisi hän — ikuinen valo loistakoon hänelle!
Sitten hän teki ristinmerkin, nosti ruumiin palvelijan kanssa ja kantoi sen ulos. Ulkona pirskoitti hän sen pyhällä vedellä, luki sen ylitse "Isä meidän" rukouksen ja hautasi sen sitten talonpoikain avulla.
Eilisyöstä asti hän oli haudannut neljä miestä ja kaksi lasta. Hänen talonsa oli tyhjä kuin ryöstetty. Ei ollut leipäpalastakaan, ei hedelmän siruakaan. Kaikki hän oli jakanut nälkäisten kesken. Ei löytynyt lakanaa, ei paitaa, ei nenäliinaa; kaikki oli revitty rikki kärsivien haavain sitomiseksi. Hänellä ei ollut muita vaatteita kuin mitä päällään oli; kaikki hän oli antanut vilusta väriseville.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Preszákan pyhiinvaeltajain surullinen alttarirukous kaikui kylässä. János Ursz oli nukkunut kyynärpäät pöytää vastaan ja pää käsissä. Hän kohotti päätään ja kuunteli. Valittava, surullinen laulu kuului yhä voimakkaampana yössä. Tuleeko vielä uusia vainottuja? János Ursz'in kasvoille vieri kyynel.
Hän meni kuistille ja odotti. Silloin näki hän katuvaisen joukon, keltaisen, läikehtivän vahakynttilän valossa lähestyvän, kääntyvän pappilan pihalle ja laskeutuvan polville lokaan.
— Miksi te tulitte luokseni, Jumalan palvelijan luo, veljeni? — kysyi pappi.
— Oikein sanoit, hyvä herra, — vastasi kylätuomari — Jumalan palvelijan luo me tulimme. Me olemme Preszákan onnettomia. Meidän on kätemme veriset, omatuntomme verinen. Meillä ei ole rauhaa kotona. Tapettujen varjot kulkevat taloissamme, kuiskaavat korviimme… Oi, armollinen herra, päästä meitä vaivaisia syntisiä kauheasta synnistämme.
János Ursz levitti käsivartensa:
— Armo on Jumalan kädessä; minä, hänen palvelijansa, rukoilen hänen loppumatonta laupiuttaan teidän syntisille sieluillenne…
Silloin aukeni asunnon ovi ja valossa näkyi korkeavartaloinen herrasnainen. Hän oli vielä nuori, mutta hiuksensa olivat harmaat. Ei vanhuudesta, vaan kärsimyksistä. Kasvoissa ilmeni ääretön suru. Kun hän kohotti silmänsä taivasta kohden, näytti siltä kuin sielu jo olisi jättänyt tämän kurjan, viheliäisen maan…
Nojautuen pappiin hän puhui:
— Ihmiset! Preszákassa tapoitte mieheni ja kaksi lastani… Yksin pakenin tänne… Yksin olen, ei minulla ole ketään maailmassa… Tuskassani käännyin Jumalan puoleen ja Hän osotti minulle ainoan poikansa, Vapahtajamme, joka ristinpuussa antoi anteeksi vihollisilleen. Sitten korotti hän äänensä:
— Minä annan teille anteeksi, sillä te ette tiedä, mitä olette tehneet.
Herra Jumala armahtakoon teitä!
— Amen! Rukoilkaamme! — lopetti pappi ja vitkaan sopisten joukko luki rukouksen papin sanain mukaan. Sen jälkeen pirskoitti hän heitä pyhällä vedellä ja jokainen teki ristimerkin.
Tunnin kuluttua Ursz'in luokse piiloutuneet unkarilaiset lähtivät aseellisten preszákalaisten suojeluksen alaisina Gyula-Fehérvár'iin päin. Takimmaisena, talonpoikaisrattaiden oljilla, lämpimän turkin alla, nukkui pieni vaaleaverinen tyttö; hänen vieressään astuskeli, pyssy olalla, Valea… Ja Valea nosti katseensa ylös taivaaseen ja tyyni rauha laskeutui hänen sydämeensä… lapsen itkua ei enään kuulunut hänen korviinsa.
Kaksi tapausta