I.
Vuorisen seudun peitti pimeä ilta. Taivas oli synkkä, ilma kostea, maa lokainen. Kylmä Lokakuun tuuli puhalsi lumen peittämiltä vuorenhuipuilta. Huojuvien puiden kuivat lehdet ratisivat hiljaa. Suutansa maiskuttaen kiirehtivät rihmakenkäiset olennot kapakkaa kohti. Joskus pysähtyi joku mies ja kuunteli. Tuntui ikäänkuin kylän päästä, Ompoly-joen viereiseltä suurelta pellolta, suuri, tuskallinen huokaus olisi noussut kylään päin. Tällä pellolla makasi kuusi sataa Zalathnan unkarilaista, jotka Dobra tribuunin joukkiot olivat edellisenä yönä tappaneet.
Preszákan kapakan juomasalissa istui joukko valakkilaisia viinilasien ääressä. Nurkassa palava tuli heitti heihin veripunaisen hohteen. Yksitellen saapuivat miehet ja asettuivat äänettöminä istumaan pitkälle penkille. Ei kukaan puhunut.
Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Joskus salaa tutki naapuriaan, ikäänkuin hakien verenjälkiä hänen käsistään.
Yht'äkkiä avasi joku oven ja Bora tribuuni astui sisään. Toinen silmä oli sidottu verisellä liinalla. Hän oli käheä ja raivoisa.
— Hyviin käsiin minut jätittekin, — huusi hän -huoleti olisivat saattaneet tappaa minut. Antakaa viinaa.
Hän sai sitä.
— Mikä sinua vaivaa, tribuuni? — kysyi Tódor Stánila, kylätuomari.
— Kun tuo unkarilainen koira tapettaessaan oli puhkaissut silmäni, vietiin minut lähimpään taloon. Siellä hoidettiin minua eilinen yö ja koko päivä. Illalla kuitenkin kaikki pakenivat. Sanottiin että kuolleet koputtavat ikkunoita, tärisyttävät seiniä ja lausuvat kirouksia kylän yli…
Talonpojat katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Bora jatkoi:
— Sinä, kylätuomari, kokoo aseelliset, menkää ulos ja lyökää kuolijaaksi ne haavoittuneet, jotka vielä ovat hengissä.
Kylätuomari kalpeni.
— En tee sitä, tribuuni, on jo tarpeeksi vuotanut verta.
— Emme mekään sitä tee — sanoivat preszákalaiset — anna jäädä sikseen, tribuuni, kylmä heistä muutenkin lopun tekee.
— Sinä Valea, — puhui Bora rotevalle, nuorelle miehelle — joko sinustakin tuli lampaansydän?
— Peruuta käskysi, tribuuni, — vastasi puhuteltu ja katseli peloissaan ympärilleen — tapoin erään vaimon ja hänen kolme pientä lastaan, vaikka hän niin kauniisti, ristissä käsin rukoili. Ja nyt kaikuu korvissani alinomaa heidän voivutuksensa. Kun sinä puhut, kun itse puhun, aina kuulen heidän itkunsa… Ruohon, puiden huojuntakin on kuin heidän haikea valituksensa… Se on hirveätä!
Tribuuni puisteli itseään, ikäänkuin tahtoisi ravistaa jotain olkapäiltään. Sitten tyhjensi hän viinalasin ja tilasi raa'alla äänellä uuden.
Kapakan isäntä asetti sen hänen eteensä, tyhjensi itsekin puolen lasia ja puhui sitten hiljaan:
— Hämärässä tulin sisään puutarhasta. Kolme kertaa pysähdyin ja katsoin taakseni, sillä kuulin askeleita takanani. Vaan ei siellä ollut ketään. Jos katsoin valoisaan kohtaan, näin mustia varjoja; jos taas pimeään tuijotin, näin valkeita haamuja liikkuvan edessäni. Tahdoin sanoa "ylistetty olkoon Jeesus Kristus", mutta en muistanut sitä.
Tylsänä katseli hän eteensä. Lasi tutisi hänen kädessään.
— En muistanut sitä… en muistanut — sopersi hän.
Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa.
— Näettekö tuota punaista pilvenhattaraa taivaalla? — kysyi eräs vanha paimen — se on juuri kylän yläpuolella. Ehkä se on verta, joka aina tulee siinä pysymään. Syntiin vajosimme me ihmiset, Jumala olkoon meille armollinen.
Muutamat tekivät ristinmerkin.
— Totisesti tribuuni, meidän rauhamme on lopussa.
— Arkoja koiria te olette, — huusi Bora ja löi kovasti pöytään — mitä te täällä vaikeroitsette kuin vanhat vaimot? Juokaamme, säkkipillinsoittaja astukoon esiin, tanssikaa!
Samassa Valea kavahti pystyyn ja silmänsä tuijottivat oveen päin.
— Ettekö kuule? Voi, ihmiset, ettekö kuule?
— Mitä, mitä?
— Lapsen itkua.
Syntyi kuolon hiljaisuus. Ovelta kuului lapsen itkua ja rukoilevia sanoja. Takkupäiset, hurjat vuoriasukkaat katsoivat säikähtyneinä toisiinsa. Lopulta hypähti tribuuni pystyyn ja paiskasi oven auki.
Kahdeksanvuotias, kultahapsinen, herrasväkeen kuuluva, mutta rikkirevityissä vaatteissa oleva pieni tyttö astui sisään. Hän oli ihan likainen ja verinen ja vapisi vilusta. Hän meni suoraa päätä vanhan paimenen luo ja sanoi itkien:
— Tehkää hyvin, setä, sanokaa isälle ja äidille että jo nousisivat ylös ja menisimme kotiin, minua niin paleltaa.
— Missä vanhempasi ovat? kysyi paimen.
— Ulkona pellolla, pahat sedät tekivät heille pahaa ja löivät heitä kovasti yöllä… he panivat maata kedolle ja minäkin nukuin heidän viereensä… mutta nyt he eivät puhu mitään eivätkä tahdo nousta… Vaan täälläpä onkin lämmin… Ja pieni vapiseva tyttö vetäytyi valkean ääreen.
— Vieköön piru sikiön! — karjahti päihtynyt tribuuni ja laukasi pistoolinsa pientä tyttöä kohti. Vaan Valea oli nopeampiliikkeinen ja työkkäsi pistoolin niin, että luoti lensi seinään. Tribuuni tästä suuttuneena löi Valeaa pistoolilla päähän niin, että veri purskahti esiin. Mutta Valea vastasi sellaisella nyrkiniskulla että tribuuni pyörtyi ja jäi lattialle makaamaan. Kaksi miestä nosti hänet sanaakaan sanomatta ja kantoi ylös heinäparvelle.
Valea otti pienen tytön syliinsä, vei takimmaiseen huoneeseen ja uskoi hänet ravintolanemännän huostaan. Sitten meni hän kaivolle, kaatoi päähänsä kaksi ämpärillistä vettä, otti sitten pyssynsä ja istuutui portin eteen.
Kapakasta alkoivat ihmiset hajaantua. Mutta vitkaan, horjuvin askelin.
Jokainen pelkäsi pimeää, varjoja, huokauksia.
Ensimmäisenä poistui kylätuomari Tódor Stanila.
Tuskin oli hän mennyt, kun Valea näki hänen juosten palaavan takaisin. Sillä välin kuului katkonaisia huutoja hänen kurkustaan. Taloista juoksi ulos levotonta kansaa ja tunkeutui kylätuomarin ympärille. Ei kukaan vielä nukkunut kylässä.
Juomasali, vieläpä pihakin tuli yht'äkkiä täyteen miehiä, naisia. Ne, jotka olivat sisällä, näkivät että voimakas, vahvarakenteinen kylätuomari vapisi ja pyyhki paidanhihallaan otsaltaan kylmää hikeä.
— Missä pappimme on? Kuka on nähnyt hänet? — kysyi hän änkyttäen.
— Hän meni pois Dobran kanssa.
— Hyvä Jumala, mitä minusta tulee! — huusi hän ja peitti kasvonsa.
Joka taholta pyydettiin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.
Kylätuomari veti syvään henkeä, joi lasin vettä, antoi sitte katseensa kulkea ympäri huonetta ja puhui:
— Minä läksin kotiin, mennäkseni levolle… Kun aioin heittäytyä vuoteelleni, näin verisen haamun makaavan siinä…
— Pyhä Jumala, — huudahtivat talonpojat.
— Minä olen hukassa, olen murhaaja, poissa on taivaallinen autuuteni, poissa rauhani täällä maan päällä… Tuokaa pappi, pappi…
— Menkäämme kaikki Metesd’in papin luo, -sanoi Valea — hän on hyvä ihminen, pyhä mies, hän on rukoileva meidän puolestamme.
Suosionsuhinalla joukko hyväksyi ehdotuksen. Silmänräpäyksen kuluessa hankittiin kirkonpalvelija, joka aukaisi kirkon. Sieltä tuotiin ulos pyhällä kuvalla varustettu lippu, vahakynttilät sytytettiin ja kirkollisen alttarirukouksen kaikuessa koko kylä lähti Metesd'ia kohti.
Ensimmäisenä kulki paljain päin Tódor Stánila, hänen jälessään vaimot ja lapset, sitten miehet, aseissa… melkein kaikissa näkyi eilisen verityön jälkiä. Taimpana kulki Valea, sylissään pieni, vaaleaverinen tyttö, joka, pää tuiman miehen olkapäähän nojaten, nukkui makeasti.
Aaveen tapainen kulkue katosi metsätielle. Siellä puhalsi tuuli kylmemmin ja jäinen sade alkoi valua virtanaan. Valea pysähtyi, riisui päältään turkkinsa, kääri siihen pienen tytön, ja kantoi hänet siten eteenpäin… Rankka sade valui hänen paljaalle rinnalleen ja kaulalleen, ja hänen karhea, ryysyinen liinapaitansa tuli likomäräksi… Ja Valean otsassa paisuivat suonet, niin tarkasti hän kuunteli, kuuluisiko enää lapsenitkua.