IV.
Kun keisarilliset joukot olivat lähteneet kylästä, lakkasi lumipyry. Tuuli hajoitti äkkiä pilvet ja kuu tuli esiin, sirottaen kimaltelevaa hopeaa satumaiseen lumimaailmaan.
Ensinnä kulki Jakab, hänen jälkeensä översti ja upseerit. Jakab astui pää kumarassa eteenpäin. Niinkuin jokin ääretön taakka olisi painanut hänen hartioitaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle lakkaamatta: takaisin, takaisin! Olipa kuin silloin tällöin joku olisi sysännyt häntä rintaan. Mitä se on? Mikä tunne se on? Mitenkä se on selitettävä? Jos översti, kaikkivaltiaan keisarin sotilas, sitä käskee, eikö hän ole velvollinen tottelemaan? Varsinkin kun hän on niin hyvä ihminen, että köyhälle isä raukalle antaa lahjaksi tuhannen kultarahaa. Niin, hänen on velvollisuus tehdä tämä palvelus, velvollisuus… mikä olisi hänen velvollisuutensa, ellei tämä?… niin, niin.
Vaan hänen jalkansa tulivat yhä raskaammiksi, hengitys ei tahtonut käydä. Nyt he kääntyivät Prázsmár'in tielle… tuolla on honvédien yöleiri… poika parat, mitään pahaa aavistamatta he nukkuvat, näkevät unta äidistään… ja kuolema jo heiluttaa kalpaansa heidän ylitsensä.
Nyt hän saapuu erään kunnaan kukkulalle ja pysähtyy… Tuolla alhaalla, sadan askeleen päässä, Prázsmár'in silta ja sen kivestä hakattu Kristuksen kuva, sen toisella puolella kuutamon valossa kylä. Sitten katsoo hän takaisin. Pataljoona on jäänyt jälelle noin tuhannen askeleen päähän, ulaanit nousevat parhaillaan ylös… Kukkulalla seisoo ainoastaan översti upseereineen sekä valiojoukko jääkärejä.
— Mikä kylä tuo on? — kysyy översti osottaen miekallaan.
Juutalaispoika ojentaa itseään, vetää syvästi henkeään, hänestä tuntuu kuin olisi vapautunut kaikesta taakasta… hän laskee kätensä sydämelleen… ja syöksyy sitten rajulla, yli-inhimisellä karjunnalla alas kukkulalta.
— Herätkää, vihollinen on täällä, varoillanne, varoillanne, herätkää, herätkää!
Hän lankee, luisuu viisi, kuusi syltä alaspäin, hypähtää ylös, kädet, pää verissä, syöksee yhä karjuen eteenpäin.
— Ampukaa se koira! — ärjyy översti. Valiojoukko jääkäripataljoonasta ampuu laukauksen kuin yhden pyssyn suusta… Juutalaispoika horjuu, hänen äänensä kätkee… hän pyörähtää vielä kerran ympäriinsä, veri purskuu suusta… sitten jää hän selin makaamaan ristin alle…
Ja kiveen veistetty Jumalan poika, Vapahtaja, loistaen kuun lempeästä hohteesta, näytti lumenpeittämän orjantappurakruunun alta rakkaudella hymyilevän tälle pojalle, joka kuoli suuren aatteen eteen… jota hän ei edes ymmärtänyt, ainoastaan aavisti ja tunsi…
Översti toitotutti "sturmschritfiä" (väkirynnäkköä) ja tyroolilaiset kiipesivät kuin kissat ylös kukkulalle. Mutta hyökkäys tuli liian myöhään. Honvédit suojelivat kylää ankaralla kivääritulella, mutta husaarit riensivät aarrevaunuineen Prázsmár'in toisella puolella olevan Dargón ahtaan solan kautta pois.
Tyroolilaiset peräytyivät. Takimmaisena tuli eräs jääkärikapteeni pää siteessä. Astuessaan juutalaispojan ruumiin ohi, potkasi hän sitä ja morahti:
— Koira, sinun on syy, ettei hankkeemme onnistunut!
Ruumis kääntyi potkusta ja pää painui alemmaksi. Ehkä peittääkseen häpeätään… tai ehkä suudellakseen maata…
Kolmannen pataljoonan ryssä.
Oli Kesäkuun 21 päivä 1849. Kuumana paistoi aurinko kesäisille vainioille. Komárom'in luona jatkui sota, viimeinen taistelu alkoi. Pered'in, Sellyen, Királyrév'in, Vágkirályfalvan, Palóc'in, Kajál'in, Galanthan ympärillä kanuunat jyrisivät, pyssyt paukkuivat, pajunetit suhisivat.
Sinä päivänä näkivät honvédimme ensimmäisen kerran venäläisiä sotilaita. Ne seisoivat kukkuloilla tiheissä riveissä. Suippupäisten kypärien kiiltävä metalli loisti kauas kirkkaassa päivän paisteessa. Upseerit edessään, hevosen selässä, liikkumattomina kuin pronssiset kuvapatsaat. He odottivat merkkiä hyökkäykseen.
Säihkyvin silmin katselivat honvédimme uhkaavaa joukkoa ja suonenvedontapaisesti pitelivät he pyssyjään. Tuskin malttoivat odottaa hyökätäkseen pohjoisen vihollisen kimppuun, jonka sataantuhanteen nouseva joukko silloin jo oli autioksi elänyt, tallannut maan.
Ei kukaan pelännyt heitä.
Kolmas pataljoona, jonka sinisissä lakeissa oli valkea sulka, makasi
Deákin alapuolella leikkuuta odottavassa äärettömässä vehnäpellossa.
Tämä seisoi lähinnä venäläisiä rykmenttejä.
Yhtäkkiä etuvartijat tuovat venäläisen sotamiehen pataljoonaan. Kädessä oli hänellä muutamia läkkiastioita, täynnä vettä, tuntemattomalla kielellä riiteli hän honvédien kanssa ja tahtoi kaikin mokomin mennä venäläisiä kohden.
Kutsuttiin eräs Guttman niminen galitsialainen honvédi, joka osasi venättä ja tämä käski hänen olla meluamatta.
— Kuinka en meluaisi, kun ette salli minun viedä kapteenilleni vettä, — vastasi ryssä.
— Mutta sinä olet meidän vankimme, veikkonen, ja meidän käskymme alainen.
— Hyvä, hyvä, mutta kapteenini pieksättää minua, jos en vie hänelle vettä.
— Hän ei voi pieksättää, sillä me viemme sinut kanssamme.
— Sepä hyvä, — sanoi ryssä ilolla ja antoi viedä itsensä pataljoonan kuormavaunujen luo, jossa hän heti riisui takkinsa.
— Miksi se, bratje? — kysyi Guttmann.
— Odotan, että pieksätte minua, — vastasi nöyrästi ryssä.
— Älä pelkää, ei se ole meillä tapana, istu vaan vaunuihin, äläkä liikahda.
Ryssä totteli. Rauhallisesti tupakoiden katseli hän taistelua.
Taistelussa me hävisimme, kolmas pataljoona suojusti peräytymistä. Oi, moni soturi heitti siellä henkensä ja illan hämärä yhdessä kuolon pimeyden kanssa laskeusi heidän ylitseen.
Seuraavana päivänä pidettiin neuvoa mitä tehtäisiin ryssälle.
Huomattiin että ryssä on avulias, hyvä poika, joka on onnellinen, kun ei häntä piestä; päätettiin siis tehdä hänestä honvédi.
Heti puettiin hän punanyöriseen univormuun, valkeasulkainen sininen lakki painettiin hänen päähänsä, ja Guttmann selitti hänelle, että kuormavaunut ovat hänen linnansa, niissä hän on asuva ja niitä puolustava. Sitten näytettiin hänelle pataljoonan kullalla ja hopealla kirjailtu merenvihreän värinen uusi lippu, joka oli vaunujen kallein aarre, ja annettiin hänelle tietää, että sitä hänen on erittäin varottava, kuin silmäteräänsä, ja joka sen tahtoisi häneltä ottaa, sen ampukoon kuolijaaksi.
Ryssä lupasi tehdä niin.
Joukko lähti sille onnettomalle retkelle, joka päättyi Világos'iin.
Tuimain taistelujen ja vaarojen kautta kulki se eteenpäin.
Kärsimysten tiellä oli verisiä pysäkkejä. Verisin niistä oli Vác.
Ahdistettu Görgey koetti hurjalla rohkeudella tunkea venäläisten läpi.
Se on: ei tunkea läpi, ainoastaan koputtaa seinää, mitenkä paksu se on.
Ja kun se oli hyvin paksu, päätti hän livahtaa pohjoiseen, Rétság'iin
päin, venäläisten kuristavasta syleilystä.
Heinäkuun 15 p:nä tapeltiin, 16:na pidettiin toisiaan silmällä, 17:nä alkoi peräytyminen.
Sillä välin oli meidän ryssämme tullut saaneeksi kauniin univormun. Kolmannen pataljoonan miehet olivat vehnäpellolla tavanneet venäläisen ulaanin. He riisuivat häneltä vaatteet ja antoivat ne ryssälle, painoivat hänen käteensä keihään ja selittivät hänelle, että nyt hänellä on kaksinkertainen velvollisuus uskollisesti vartioida hänelle uskottuja aarteita.
Ryssä istui silloin jo niillä vaunuilla, jossa pataljoonan rahastoa ja lippua kuljetettiin. Mikä jo oli luottamustoimi.
Ryssä iloitsi suuresti uudesta puvustaan ja teki niin hulluja hyppäyksiä että koko pataljoona nauroi niille. Sitten asetti hän keihään olalleen ja käveli kovin vakavana, kuin vahtisotamies, edestakaisin vaunujen vieressä.
Toisena päivänä, Heinäkuun 17:nä, alkoi Vác'in verinen tanssi. Sotajoukon alkaessa peräytyä, Leiningen ja Görgey jäivät pyssy jalalla kaupunkiin, aivan karhun kitaan. Se yrittikin niellä heidät, mutta ei onnistunut. Lujalla rohkeudella suojelivat he peräytymistä.
Sillä aikaa kasakat Rétság'in tiellä hyökkäsivät peräytyvän kuormaston päälle ja alkoivat ryöstää sitä. Meidän ryssämme tarttui tuota pikaa keihääseensä ja pisteli, löi ja iski sillä. Sitä tehdessään hän yhä haukkui kansalaisiaan, että miksi he ovat niin hävyttömiä, että tahtovat viedä häneltä lipun, jonka unkarilaiset herrat olivat hänelle uskoneet.
Hän tappeli niin hurjasti, että kasakat eivät todellakaan päässeet vaunujen luo. Ja sillä välin syöksyy eskadroona Hunyadi-husaareja kuin lumivyöry ryöstävän vihollisen päälle ja hakkaa kasakat maahan.
Illalla levähdettäessä ilmestyy pataljoonaan ryssä, leveä haava päässä, joka siitä oli ajettunut, ja kertoo onnellisena, kuinka hän oli pelastanut lipun.
Honvédit tietysti syleilivät häntä innokkaasti ja jakoivat hänelle paraat palansa sekä antoivat hänelle kahdenkertaisen annoksen paloviinaa.
* * * * *
Olemme Világos'in luona. Elokuun 12 p:nä, yöllä. Kolmas pataljoona seisoo neliössä nuotiotulen ympärillä. Lipunkantaja kantaa ympäri ruudinsavusta ruskettunutta, kuulien repimää lippua; jokainen suutelee sitä ja sankarit, jotka olivat olleet neljässäkymmenessäkahdessa tappelussa — itkevät. Sitten rummut pärisevät, pataljoona tekee kunniaa, lipunkantaja astuu tulen ääreen ja laskee lipun liekkien keskelle, jottei se joutuisi vihollisen käsiin.
Mennyttä on Unkarin maine, isänmaan pyhä tunnusmerkki tuhaksi muuttunut.
Sitten otettiin esiin varalippu, uudenuutukainen vihreä silkkilippu, jota ryssä uskollisesti oli varjellut — sen saavat huomenna venäläiset.
— Mitä nyt? — kysyy pataljoonan ryssä - viettekö minulta lipun?
— Viemme, poika hyvä, sota on loppunut, sinua ei enää tarvita, mene takaisin ryssäksi.
Ryssä katseli huolestuneena ympärilleen. Hän näki kyyneleisiä miehiä.
Hänenkin silmiinsä nousi kyynel.
— Täytyykö minun jättää teidät?
— Täytyy. Kaikki on lopussa.
Poika istui vaunuilleen ja tuijotti koko yön jäykkänä eteensä. Ei mennyt asia hänen päähänsä.
Seuraavana päivänä, kun tämä urhoollinen sotajoukko seisoi sotajärjestyksessä ja aloitti aseenheiton, kun venäläiset sotarivit tulivat lähelle ja melkein ympäröivät meidän rivimme — ymmärsi hän aseman.
Hän riisui ulaaniunivormunsa, haki esiin ja puki päälleen vanhat jalkaväkiryysynsä. Sitten hän surullisella silmäyksellä katseli, katseli pitkään kolmatta pataljoonaa — ja alkoi hitaasti astuskella venäläistä joukkoa kohden. Hän pysähtyi pysähtymistään, katseli katselemistaan takaisin, niin vaikea oli ero, ja vihdoin hän katosi iestäjäin sekaan.
Ehkä hän näki jälleen rakkaan lippunsa Moskovan Kremlissä?
Gyönk'in kansalliskaartilaiset.
Gyönk'in svaabilaiset [svaabilaiset = saksalaiset. Suoment. muist.] kansalliskaartilaiset suorittivat tehtävänsä niin onnellisesti että he jalkaisin menivät sotaan ja ratsain palasivat sieltä. Mutta vasta myöhään heidät siihen saatiin. Etelässä asuvat svaabilaiset olivat jo kauvan aikaa olleet verisessä sodassa serbialaisten kanssa, kun he vielä rauhallisesti viljelivät maatansa tuolla alhaalla Tolnan komitaatissa, leikkasivat ja kokosivat viljaa. Ja jos joku heille sanoi että isänmaa on vaarassa, nouskoot hekin sitä puolustamaan, vastasivat he siihen: Kai isänmaa tulee meitä hakemaan, jos se meitä niin välttämättömästi tarvitsee.
Vasta silloin alkoivat he katsoa asiaa vakavalta kannalta, kun Drávan vieressä olevasta unkarilaisesta leiristä husaari Berci Kovács tuli kotiin, käsivarsi poikki-ammuttuna, ja ilmoitti että parin päivän päästä lukematon kroatilaisjoukko ryntää maahan, tunkee kaikkialle, ryöstää ja hävittää kaikki.
Berci Kovács maalasi kauheilla väreillä granitshaarit ja saraseenit. Kuinka he syöksyvät eteenpäin, karjuen, pitkissä punaisissa viitoissa; heidän leivänleikkuuveitsensä ovat niin isot kuin miekat ja pyssynsä ovat yhtä pitkät ja paukkuvat yhtä kovin kuin kanuunat.
Elatustarpeita he eivät kuljeta mukanaan, sillä he elävät ryöstämisellä. Joka heiltä jotakin kieltää, sen he paikalla ampuvat, ja se voi olla siitä mielissään, sillä toisia he paahtavat hiljaisella tulella. Korventavat niinkuin sian. Ehkä vielä muokkaavat silavaksikin.
On luonnollista, että tämä kertomus sai kylmät väreet karmimaan selkäpiitä. Monet sääret vapisivat housuissa. Ja moni ajatteli kuinka hän saattaa tohvelit jalassa juosta.
Mitä on tehtävä?
Vaimot ja lapset sekä arvokkaimmat tavarat piilotettiin viinivuorille, mutta mitä sitten?
Unkarin hallitukselta tuli käsky että ruoka- ja juomatavarat ovat kätkettävät vihollisilta, tiet tukittavat, sillat purettavat, sitä paitsi jokainen asekuntoinen mies, ensimmäinen tappoase mikä käteen osuu mukanaan, kiiruhtakoon Pákozd'iin ja Ozoraan.
Isänmaa tuli heitä hakemaan! Täytyy lähteä sotaan! Kateellisina katsoivat he Berci Kovács'ia, joka jo oli saanut osansa. Kuka tietää, mikä heitä odottaa? Ehkä korventaminen? Hyvät svaabilaiset, pää syvälle painuneena hartiain väliin, astuskelivat edestakaisin kylässä ja odottelivat mitä oli tuleva.
Vanha Paczolay veti sillä välin kansallislipun talonsa harjalle ja antoi torvenpuhaltajien kulkea pari kertaa kylän läpi. Soittajat puhalsivat Rakóczy-marssia ja veivät sen suuren joukon, joka oli kokoontunut heidän jälkeensä, Paczolayn pihalle.
— Hyvät ystävät, kansalaiset! — puhui Paczolay kuistilta, — tunnin kuluttua olkoot kaikki valmiit. Takokaa viikatteenne suoriksi, hiokaa kirveenne, puhdistakaa pyssynne, kellä sellainen on, ja saapukaa tänne pihalleni.
Joukossa kuului mutinaa.
— Jättäisimmekö kylän? — huudettiin.
— Jokainen kylä ei voi erikseen puolustaa itseään, — huusi Paczolay — mutta jos seisomme yhdessä, ruhjomme viholliset mäsäksi.
Hanesz Stosz, jota pidettiin järkevimpänä miehenä, sillä hän uskalsi puuttua puheisiin herrojenkin kanssa, sanoi:
— Entä jos vihollinen tulee tänne, sillaikaa kun me olemme poissa kotoa?
— Tietysti me vanhat jäämme kotiin ja me suoritamme kyllä asian heidän kanssaan; teitä emme lainkaan tarvitse.
— Kuka sitten meitä johtaa? — kysyttiin. Silloin astui esiin Vilmos
Csapó, Szeder'in tilanomistaja.
— Minä, ystäväni. Älkää peljätkö, minä johdan teitä niin sievästi, ettei hiuskarvakaan päässänne vahingoitu.
— Hyvä on, arvoisa herra, — sanoo Salamon Grosz, joka oli kuuluisa tappelija — mutta minä tahtoisin tukistaa viholliselta muutamia hiuskarvoja.
— Tuo on poikaa, oppikaa hänestä, — huusi Paczolay — kunnia ja maine odottaa teitä. Te pelastatte isänmaan, jopa kunnankin, kun ette vain pelkää.
Sitten otti hän lakin päästään, ja joukko, sen nähtyään, teki samoin.
Paczolay jatkoi liikutetulla äänellä:
— Mutta jos joku joukostanne kaatuu, kuolee, sitä odottaa ikuinen kunnia, sillä hän kuoli isänmaan edestä. Hänen lapsensa, vieläpä lapsenlapsensakin, voivat olla hänestä ijäti ylpeitä. Kuolla isänmaan edestä, se on suurin kunnia maailmassa.
Kelpo svaabilaiset hajaantuivat eläköön-huutojen kaikuessa varustautuakseen aseisiin.
Tunnin kuluttua lähti kaksisataa Gyonk'in miestä Vilmos Csapón johtamina Ozoraan päin. Soittokunta seurasi heitä kylän rajalle, mutta sieltä se varovasti kääntyi takaisin.
* * * * *
Viikon kuluttua hurja ilohuuto herättää vanhan Paszolayn päivällisunestaan. Silmiään hieroen hän kiiruhtaa kuistille. No Herran poika! Gyänk'in kansalliskaartihan tuolta ratsain karauttaa hänen pihalleen. Etumaisena Hanesz Stosz, pitkä rakuunamiekka kupeellaan ja leveä kansallisvärinen nauha hatussaan.
— Mitä uutisia, pojat? — huusi Paczolay.
— Sota on loppunut, arvoisa herra, — vastasi Hanesz — me voitimme vihollisen.
— Kuinka?
— Noin kymmenentuhatta serbialaista heitti aseensa Ozoran luona, loput pakenivat.
Ja tekin otitte osaa siihen? — Mekö? — huusi Hanesz. — Enemmän kuin muut. Satakahdeksankymmentä hevosta olemme tuoneet kotiin.
— Tule sisään, Hanesz, juomaan lasi viiniä, te muut menkää kotiinne.
Ratsastajat läksivät kovalla huudolla pois pihasta. Hanesz taas astui alas satulasta, sitoi hevosen kuistinpylvääseen ja meni sisään Paczolayn luo.
— No mitä on tapahtunut? Kuinka se tapahtui? Missä ensiksikin Csapó on?
— Herra Csapó rupesi honvédiksi… Niin se oli, tietäkää, että kun saavuimme Ozoraan, olivat serbialaiset jo alkaneet aseenheittonsa. Sitten honvédit uskoivat meille Jeesus-Maaria-husaarien hevoset vartioitaviksi. Me istuimme sitten niiden selkään ja toimme hevoset kotiin.
— Te ette siis olleetkaan tappelussa? Hanesz tuli totiseksi.
— Olimme kyllä, arvoisa herra.
— Ehkä on kuolleitakin?
— On, arvoisa herra. Neljä meidän miestä kaatui isänmaan edestä.
— Todellakin? Ketkä?
— Klein, Szimmeth, Bauer ja Trammer.
Paczolay oli hetken ääneti. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa.
— Jokainen oli perheenisä; — huokasi hän surullisena — no kuinka se tapahtui, Hanesz?
— Niin se tapahtui, että palatessamme pysähdyimme Pogrányin kapakan luona jakaaksemme hevoset… Jakaessamme syntyi riita, rupesimme tappelemaan ja loppu oli että neljä miestä kuoli.
Vanhus kuulteli hämmästyen.
— Hirtehinen, korjaa luusi taikka annan sulle keppiä! No seis, huomenna tulee tänne tuomari ja hirttää…
Vaan Hanesz ei enää kuullut sitä… hän riensi ulos hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois.
Siitä saakka sanotaan Tolnassa, että Gyönk'issä neljä kuoli isänmaan edestä, ja nekin löivät itse itsensä kuolijaaksi.
János sankari.
Jókai kertoo mestarillisesti eräässä kauneimmista romaaneistaan, kuinka Unkarin husaarit v. 1848 ulkomailta karkasivat kotiin isänmaata puolustamaan.
Sattuma teki että eräs semmoinen husaari vanhoilla päivillään joutui tekemisiin minun kanssani ja minä saatoin uudelleen kuulla tuon ihmeellisen tarun yksinkertaisen, sivistymättömän palvelija-vanhuksen suusta.
János Jaczkó on hänen nimensä ja tuli hän noin kymmenen vuotta sitten palvelijaksi toimituspaikkaamme. Me kutsuimme häntä János sedäksi, hän meitä nassaga'ksi, joka unkariksi on nagysága (Teidän armonne). János oli näet oikeastaan slovakki eikä ollut tähän päivään saakka voinut oppia unkaria. [János setä puhuu kaiken aikaa slovakin-voittoista unkaria, joka juuri on tämän kertomuksen päähupaisuutena, mutta jota tietysti ei käy suomenkielelle kääntäminen. Siitä syystä onkin arv. tekijä ehdottanut kertomuksen jätettäväksi suomentamatta, jota en kumminkaan ole hennonnut tehdä, jottei kokoelma suomenkielisessä asussaan jäisi vaillinaiseksi. Suoment. muist.]
János setä oli ollut kolmetoista vuotta husaarina ja kolmekymmentä vuotta palvellut maaherranvirastossa sekä myöhemmin sisäasiainministeristössä. Häntä oli aina komennettu, hän ei koskaan komentanut ketään. Tämän pitkän ajan kuluessa hänestä oli kehittynyt niin täydellinen palvelija, ettei hän tehnyt mitään käskemättä, mutta toiselta puolen taas hän teki sen, mitä käskettiin, sokeasti, ajattelematta, kysymättä ja selitystä pyytämättä. Kaikessa hän noudatti sotilaallista täsmällisyyttä, ei sanonut vastaan, ei pyytänyt selvitystä ja työtoverinsa hän luokitti sotilasarvojen mukaan.
Toimituksesta erittäin hänellä oli se ajatus, että jokainen aputoimittaja on alkanut uransa palvelijana, s.o. sotamiehenä. Että hän itse ei ylennyt, siihen hän katsoi syyksi sen, että vasta vanhoilla päivillään oli astunut toimitukseemme. Kahta nuorta palvelustoveriaan hän alati kehoitti pitämään vaan siitä huolta, että heidän käsialansa tulisi kauniiksi. Silloin heidän ei muka enää tarvitse tuoda sikaria upseeriherroille, vaan he saavat uuden kirjoituspöydän ja kenraali puhuttelee heitä herraksi.
Hänen luonteensa kuvaukseksi kerron erään tapauksen, joka paremmin kuin mikään muu todistaa hänen täydellistä palvelijaluontoaan.
Eräänä päivänä sanoin minä hänelle suurimmalla kylmäverisyydellä:
— János, mihin panitte buenosairesini?
János'illa ei ole aavistustakaan siitä, mikä tuo Buenos-Ayres on, mutta sitä hän ei millään muotoa kysyisi. Sotamies ei voi tehdä itseään vikapääksi sellaiseen kuuliaisuusrikokseen. Hämmästyneenä katsoo hän minua silmiin, lyö yhteen kantapäänsä ja vastaa:
— Reilassa on, Teidän armonne, pyydän nöyrimmästi.
— Mutta mihin sen panitte?
— Hyvään paikkaan panin, Teidän armonne.
Sillä János tuumii näin: Jos herra kapteeni kysyy minulta, mihin panin bumosaimosin… hitto vieköön sen… niin hän varmaan on antanut minulle aimosin… mitä pirua se lienee… mutta minun vanha pääni on sen unohtanut.
Ei hänen päähänsä hetkeksikään uskalla juolahtaa se ajatus, että ehkä minä en olekaan antanut hänelle buenosairesiani. Mutta sitä hän ei voi edes uneksiakaan, että tuo Buenos-Ayres, jota hän luulee veitseksi, lyijykynäksi, kirjaksi tai saksiksi, ei ole muuta kuin Etelä-Amerikan kaupunki ja koko asia vaan leikintekoa.
Tuolla vastauksellaan, että "hyvään paikkaan panin, Teidän armonne", János (kuten hän kasvoistani lukee) toistaiseksi karkotti myrskyn. Levottomana menee hän palvelijain huoneeseen, luetellen järjestään mielessään kaikki, mitä hän viidenkymmenen vuoden aikana on joltakin saanut, toivoen siten pääsevänsä selville, onko hän joskus ennenkin saanut bumosaimosia.
Turhaan! Hän ei keksi mitään. Vain yksi asia on hänestä hirmuisen varma, se että minä olen uskonut hänen huostaansa bumosaimosini. Sitä ei voi epäillä, se on pyhää. Nyt hän vielä jättää sen sikseen, mutta kello kahdeksan Hänen armonsa menee kotiin, silloin hän uudestaan pyytää… mikä Herran ihmeessä se olikaan… nyt hän jo on sen kokonaan unohtanut.
Vanhuksen epätoivo nousee korkeimmilleen. Hän kääntyy Móric'iin, toiseen palvelijaan, ja kysyy häneltä mitä herrat tänään ovat hänen huostaansa uskoneet; hänessä herää toivo, että ehkä muilla herroillakin on bu… mikä peijakas, antoivat sen ehkä Móric'ille, ja tätä tietä hänkin pääsee sen perille, miksi ensiksikin kutsutaan tuota kalua ja toiseksi, mikä tuo kalu oikeastaan on?
Móric'ista ei voi saada mitään tolkkua ja János antautuu kokonaan kohtalonsa alaiseksi. Yksi vuosi arestia, raudoissa tai linnaa, se rangaistus odottaa häntä.
Nähdessäni hänen kiihoittuneena käyskentelevän ympärilläni ja etsivän suosiotani, tiedän että sillä oli vain se tarkoitus, että minä rupeisin välittäjäksi rangaistuksen huojentamiseksi. Lopulta minun käy häntä sääliksi ja minä sanon hänelle:
— János, nyt juohtuu mieleeni että luultavasti annoin Buenos-Ayresini
Móric'ille.
Vanhus tointui äkkiä. Se on toista se, jos Hänen armonsa sen myöntää.
— Minäkin sitä arvelin, Teidän armonne, mutta en tahtonut sanoa.
Ajattelin että Teidän armonne itse sen paremmin tietää.
— Mutta en kumminkaan ole varma siitä, János setä.
János seisoi edessäni jäykkäryhtisenä ja vaikeni äkkiä, kuultuaan epäilykseni. Hän ei tiennyt mitä olen päättävä, eikä siten tiennyt mistä hänen oli kiinni pidettävä.
— Käskekää Móric tänne.
János rientää ulos ja sanoo Móric'ille:
— Älä viisastele. Hänen armonsa on antanut sinulle bumosaimosin, älä siis kiellä. Ymmärrätkö? Minulta saat britannilaisen sikarin. Voit mennä sisään!
Móric oli elävä todistus siitä, että jos ihminen käyttää jotakin ruumiin osaansa ylenmäärin, se voimakkaasti kehittyy muitten kustannuksella. Móric'illa on hirveän suuret jalat, sentähden että hän juoksentelee paljon, sitä vastoin hänen päänsä on sangen pieni, sillä hän ajattelee vähän. Kun János'in yllämainittu lause tarkoitti Móric'in päätä, ei Móric ymmärtänyt sitä. Hän töllisti hämmästyneenä János'iin, sitten syöksi hän sisään minun luokseni. Hänen vaistonsa kehoitti häntä puolustamaan itseään.
— Pyydän nöyrimmästi, te suvaitsitte antaa János'ille tuon historian, vielä aamupäivällä näin sen hänellä.
— Hyvä on, hyvä, se on jo täällä laatikossani. Ei puutu mitään.
Móric tallustaa tyytyväisenä tiehensä ja sanoo János'ille:
— János setä, asia on jo reilassa. Siellä se on armollisen herran laatikossa.
János nyt äkkiä rohkaistuu.
— Tietysti se on. Kuinka ei olisi? Mitä minulle on uskottu, se ei voi kadota sinulle; te nuoret vaan olette aaseja, ette tiedä missä päänne on.
Hän hiipii minunkin luokseni, sillä tekosyyllä, että täyttää mustetolpponi. Rohkeus alkoi kasvaa.
— Se on siis Teillä?
— On.
— Tiesinhän sen. Minun käsistäni ei koskaan mitään ole kadonnut. Itse panin sen laatikkoon, sieltähän Teidän armonne täytyi se löytää.
Minua alkoi asia jo epäilyttää ja minä lukitsin puheenalaisen laatikon.
Siten ei János koskaan saanut tietää, mikä tuo Buenos-Ayres on.
Tämän jälkeen kerron, mitenkä hänestä puhkesi ulos se salaisuus, että hänkin oli menneen sankarikauden vaatimattomia urhoja.
Honvédien muistopatsasta Budassa paljastettaessa János setä, joka mielellään on sellaisissa tilaisuuksissa läsnä, seisoi vieressäni ja piti sateenvarjoa ylitseni. On mainittava, vieläpä János'in arvon takia mainittava, että aurinko paistoi kuumasti. Sateessa hänen ei koskaan ole tapa aukaista sateenvarjoa, sitä hän pitää hemmotteluna, teeskentelynä. Aurinkoa vastaan avaaminen, se ei ole teeskentelyä. Miksi? Siksi, että on yhdentekevää, lämmittääkö aurinko ihmistä vai ei. Siis voin häpeättä avata sateenvarjon. (Näyte János Jaczkón jälkeenjäävistä viisaista lauseista.)
Kun verho oli pudonnut alas patsaalta, katseli János tätä ja sanoi:
— Ikävä ett'en minä ole siinä.
— Missä, János setä?
— Patsaassa. Se harmittaa minua.
— Ei pidä koskaan, János, mahdottomia surra.
— Se olisi ollut mahdollista, mutta ei ollut mahdollista. — Puhukaa selvemmin.
— Sen vaan sanon, ett'en suotta tänne tullut. On minullakin yhteyttä sen kanssa, pikkuisen.
Juhlan jälkeen kehotin ystävällisesti Jánosia seuraamaan minua olutta juomaan.
— Siinä ei ole mieltä, — vastasi János.
— Mitenkä ei?
— Se ei kuulu palvelukseen.
— No, ottakaa siis keppini ja tuokaa se perässäni.
— Se on toista.
Ja János otti kädestäni kepin ja toi sen jälessäni olutanniskeluun.
Hän asettui tuolini viereen, jotta yleisö näkisi, että minä olen upseeri, hän sotamies. Kun hän oli tyhjentänyt lasillisen olutta, aloin minä rohkaista hänen mieltään.
— No János setä, mitä yhteyttä teillä on honvédpatsaan kanssa?
Vastatkaa. Kertokaa kaikki.
— Ei käy päinsä, Teidän armonne, ei käy päinsä. Ei ole aikaa päivällisen takia.
Tuumailin, mitenkä voisi saattaa Jánosin tuntemattoman historian yhteyteen palveluksen kanssa. Sillä hän kertoisi sen heti, jos hänen täytyisi tehdä se viran puolesta.
Toinenkaan olutlasi ei tehnyt vanhusta puheliaammaksi, päin vastoin, kun alettiin soittaa päivällisille, János kysyi:
— Saanko mennä, Teidän armonne?
— Kyllä. Minä puolestani en teitä ensinkään tarvitse.
Missä hyvänsä, millä puolueettomalla alueella tahansa János sattui yhteen jonkun aputoimittajamme kanssa, heti hän asettui palvelussuhteesen häneen nähden. Vapaana kansalaisena hän istui raitiovaunussa, mutta jos siihen astui joku aputoimittajamme, hän heti muuttui palvelijaksi. Olutanniskelussakin hän kohta asettui käskettäväkseni eikä uskaltanut liikahtaa ennenkuin hänet virallisesti laskin menemään.
Toimituspaikassa sain sitten tietää Jánosin entisyyden historian. Hän itse kertoi sen.
Mainitsin jo, että hän kolmetoista vuotta oli ollut husaarina. Vapaussodan alkaessa hän oli Galitsiassa sotamiehenä 10:nessä husaarirykmentissä, Cserkon kaupungissa.
Sotamiesten kesken kesti yhtämittaista supatusta. Öisin haasteltiin talleissa isänmaan asioista, kirjeitä luettiin julki ja husaarien levottomuus oli suuri.
Salaliiton järjestäjä oli Panker korpraali. Hän kutsui eräänä iltana sotilaat kokoon hämäräin tallilamppujen ääreen ja puhui näin:
— Soturit, on tullut käsky Kossuthilta. Täytyy mennä kotia, sillä kotona on suuri hätä; serbit ottavat vangiksi veljemme, vanhempamme, käärivät heidät olkiin ja polttavat. Me emme voi jäädä tänne, vieraaseen maahan, kun kotona on niin suuri hätä.
Päätettiin karata ja päiväkin oli jo määrätty. Eskadroona husaareja oli majoitettu kylään, toinen puoli kasarmiin, toinen taloihin kaikkialle. Viime hetkellä kumminkin eräs Jakab niminen husaari antoi ilmi koko hankkeen kapteeni Auer'ille, joka heti lähetti kuriirin Tarnopoliin antamaan tiedon kenraalille sekä pyytämään ratsu- ja jalkaväkeä avuksi kapinaan-yllyttäjiä vastaan.
Kun kenraali saapui, muassaan osasto ratsumiehiä ja rattaille sijoitettua jalkaväkeä, istui jo toinen puoli husaarieskadroonaa satulassa, se puoli nimittäin, joka oli majoitettu taloihin.
Panker oli juuri käynyt kaupungissa kahviloista etsimässä kahta Bodnár nimistä husaarikadettia, jotka niinikään olivat aikoneet karata. Silloin hän huomaa kenraalin tulon. Hän juoksee kasarmiin (joka oikeastaan oli paljaita talleja) tuota pikaa jouduttaakseen vielä jälellä olevia miehiä, mutta se oli jo myöhäistä. Jalkaväki pajunetit kivääreissä oli saartanut tallin.
— Pari husaaria, — kertoo János setä — oli tallissa istunut satulaan. He ajoivat ulos varahevoset, nämät juoksivat jalkaväkeä vastaan, murtautuivat sen lävitse ja aukosta niitten jälkeen karauttivat muutamat husaarit. Panker jäi talliin. Kenraali astuu sinne pistooli kädessä, ampuu Pankeria, osaa kasvoihin, muut vangitaan. Minä vakuutan, Teidän armonne, että niin oli laita.
* * * * *
— János! — huudetaan viereisestä huoneesta, — lasi vettä.
Jánosin kieli pysähtyy, hänen ruumiinsa luhistuu kokoon, kätensä vaipuvat alas: vangittu jalopeura kuulee kahleittensa kalisevan.
Viedessään veden sisään hän on nöyrä ja alistuvainen. Sieltä palattuaan hän taas toipuu.
* * * * *
Satulassa istuvaa osastoa otti korpraali Lehoczky johtaakseen. Nähdessään kenraalin saapuvan, mutta ei Pankerin, hän osastonsa kanssa, jossa oli noin neljäkymmentä miestä, karautti tiehensä.
He laukkasivat suoraan Brezsán'in kaupunkiin päin. (Kaupunkien nimistä János vastatkoon.) Kun talot jo etäällä häämöttivät, tulee heitä vastaan vaunut, joista astuu ulos muuan puolalainen kreivi.
— Seisahtukaa, husaarit, Brezsán'in kaupungissa on jo teitä vastaan hälytetty ja teitä odottaa kaksi eskadroonaa kevyttä hevosväkeä. Joen siltakin on hajoitettu, ett'ette voisi päästä sen yli.
(Tähän János pistää väliin: Kaikki puolalaiset pitivät meidän puoltamme.)
Pojat seisahtuivat hämmästyneinä kreivin sanoista.
— Vaan ratsastakaa tuonne päin niityn poikki, kolmensadan askeleen päästä sillasta on joen kapein kohta, siitä voitte mennä sen yli. Jott'ette matkalla kärsisi puutetta, on tässä kaksi sataa floriinia.
Kreivi jatkoi matkaansa. Lehoczky komentaa ja husaarit, kiertäen kaupungin, rientävät joelle, joka saattoi olla niin iso kuin Bodrog.
Korkealle rannalle pysähtyy korpraali Lehoczky kokoontuneen miehistön eteen.
— Soturit, ell'emme kahlaa tämän joen poikki, otetaan meidät kiinni ja ammutaan. Jälessäni, älkää pelätkö!
Näin sanoen hän korkealta, jyrkältä rannalta kaluineen, koluineen syöksähti veteen.
Kun hän tuli ylös veden alta, tulivat ensin hevosen neljä jalkaa näkyviin, sitten Lehoczky tuli takaa.
* * * * *
Jánosin silmät säihkyivät, hän itsekin hypähti… mutta yht'äkkiä hän vaikeni ja hänen kasvoilleen ilmestyi tuskallinen piirre. Joku hirveä sielun tuska mahtoi raivota hänen povessaan. Minä seurasin hänen silmiensä suuntaa… hän katsoi lamppuuni, joka savusi kauheasti.
— Anteeksi, Teidän armonne! Ensin virka, sitten tulee huvitus.
Näin sanoen hän astui lampun luo ja ruuvasi sen alas. Velvollisuuden tunto voitti hänessä sankariaikoja muistelevan uroon.
* * * * *
Lehoczky pääsi onnellisesti joen yli. Kapuillessaan toista rantaa ylös, hän veti miekkansa ja hakkasi rannan puhtaaksi puista. Sitten husaarit yksi toisensa jälkeen syöksyivät veteen.
Viimeiseksi jäi Pányi, torvensoittaja, ja Dobrik husaarin vaimo, joka istui erään varahevosen selässä ja piti toisella käsivarrellaan pientä lastaan. Torvensoittaja syöksyi veteen, mutta hevonen taittoi jalkansa ja upposi. Silloin Dobrikin urhea vaimo hyppäsi hänen jälkeensä, tarttui toisella kädellään Pányiin ja veti hänet ylös, niin että hän sai kiinni hevosen häntään. Niin hekin suurella vaivalla onnellisesti pääsivät rantaan.
Pányi istui Dobrikin vaimon taa hevosen selkään ja he lähtivät matkalle. On huomattava että hevosväki näki Brezsánin sillanpäästä tämän uhkarohkean ylimenon, mutta vasta silloin alkoivat he hajotettua siltaa uudestaan laittaa, kun Dobrikin vaimo jo oli päässyt yli. Siten he myöhästyivät takaa-ajosta.
He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun Pányi sanoi:
— Herra korpraali, tämä vaimo on pelastanut henkeni, minä en voi olla hänelle rasitukseksi. Jättäkää minut tähän, puikahdan metsään; löydän kotia itsekin.
Sen sanottuaan hän hyppäsi alas hevosen selästä ja katosi metsään.
Pari tuntia ajettiin vielä täyttä neliä ja sitten Lehoczky korpraali määräsi levähdystä väsyneille miehille ja hevosille. Heidän levätessä saavutti heidät eskadroona kevyttä hevosväkeä.
Komentava ratsumestari järjesti miehensä ja kehotti husaareja antautumaan.
— Tulkaa ja vangitkaa! — huusi takaisin korpraali Lehoczky.
Miehet järjestyivät hyökkäykseen ja Lehoczkyn käskystä lensivät yht'äkkiä miekat tupestaan.
— Soturit, vannokaa, että viimeiseen veripisaraan asti puolustatte itseänne.
— Vannomme! — kuului yhdestä suusta. Hevosväen ratsumestari komensi miehilleen "käännös vasempaan!" ja jätti siihen husaarit. Nämä karauttivat Unkariin päin.
Rajalla tapasivat he Pányin, joka jo kaukaa puhalsi heille hyökkäystä.
Joukko saapui Ungvárin luona Unkariin.
* * * * *
Tämä oli János sankarin kertomus. Kun hän oli lopettanut, kysyin:
— No, mitä tapahtui teille?
— Jäin talliin Pankerin kanssa.
— Ja mitä sitten tuli?
— Muutamat meistä saivat viisikymmentä, toiset sata kepinlyöntiä.
— Montako te saitte?
— Sata sain, — mutta vaan viiteenkymmeneen luin.
Sen sanottuaan hän meni ulos, sillä soitettiin. Kymmenen minuutin kuluttua hän tuli takaisin:
— Teidän armonne älköön pahastuko. Ei ollut viittäkymmentäkään kepinlyöntiä.
— No kuinka monta sitten?
— En enää muista. Sillä milloin läiskäytettiin, milloin ei.
— Mitenkä, János?
Petosta oli toimituksessa. Piiskuri oli peittänyt selkämme hevosloimella; herra upseeri, joka komensi, katsoi ulos ikkunasta. Kaikki säälivät meitä… Niin se oli, Teidän armonne. Sen verta vain minulla on osaa Budan patsaassa… Köyhälle miehelle sekin on tarpeeksi. Ettekö suvaitse sikaria, Teidän armonne?
— Kiitos, János, en, mutta ottakaa, tässä yksi floriini.
János sankari.
— En voi, Teidän armonne, kiitän suosiollisesta kuuntelemisesta…
Anteeksi, Teidän armonne, ei käy päinsä, älkää suuttuko, se ei sovi…
* * * * *
Ulkona palvelijain huoneessa, kun nuoret kerran pilkkasivat János setää, joutui hän raivoon ja tunnusti vielä enemmän.
— Lievän kepittämisen takia upseeri alennettiin virastaan… me kaikki saimme uudestaan juosta kujaa… selkäni oli ihan verissä… Kaksi viikkoa olin vuoteen omana, sitten tuli linnaa. Niin se oli, tietäkää se, penikat…
Kelpo vanhus pelkäsi, että jos hän kertoo tämän siellä sisällä, me pidämme sitä kerskailemisena. Hän ei tahtonut olla meitä parempi.
Preszákan varjot.