I.
Oli kuutamoinen Syyskuun ilta. Syksyinen kaste kimalteli kedolla.
Etäällä Tonavan ja Vág'in uomain yli leijaili harmaa sumu.
Kumealla töminällä eskadroona husaareja kulki Komárom'ista O-Gyallaa kohti. Bocskay-husaareja olivat. Syvä hiljaisuus vallitsi riveissä. Ratsujen ja ratsastajain päät olivat painuneet alaspäin. Joskus kalahtivat jonkun varukset, kun hevonen pelästyen jotakin pimeätä pensaikkoa hypähti syrjään.
Etumaisina ratsastivat upseerit. Äänettöminä hekin. Veriset varjot seurasivat heitä hiljaisella tiellä. Eilen oli Klapka antanut ampua kymmenen nuorta husaaria heidän joukostaan; ne tahtoivat karata, sillä — onhan jo kaikki hukassa. Hyviä tovereja olivat ja urhoollisia sotilaita, mutta epätoivo sai heidät horjumaan. Kuolivat. Niin piti käydä. Komárom'in linnaa ei saa pelkurimaisesti heittää: murentakoot rikki viimeisen jalanalan maata Unkarista!
Bocskay-husaarien kolmas eskadroona meni etuvartioksi Puszta-gyallan csárdalle. Linnankomentaja oli laskenut heidän sydämelleen että olisivat varuillaan. He ovat piiritetyt, väkivalta ja petos uhkaa heitä. Ehkä koko maan kohtalo riippuu karnisoonin lujasta käytöksestä.
He lähestyivät Tuszta-gyallan pientä metsää.
— Seis, kuka siellä? — kuului heidän edestään puiden alta.
— Unkari! — vastasi kapteeni Szentgáli.
— Voitte mennä!
Yksi eskadroona Ferdinand-husaareja seisoi siellä etuvartiona; näitä tulivat vaihtamaan Bocskayit. Kohta he pienessä metsässä olevan csárdan edessä astuivat alas hevosen selästä. Niinkauvan kun vartijoita vaihdettiin, puhuivat Szentgáli ja Ferdinand-husaarien päällikkö hiljaa keskenään.
— Mitä uutisia linnasta? — kysyi jälkimäinen.
— Sopimuksen hieronta on alkanut.
— Mitä siitä tiedetään?
— Ei mitään.
— Entä mitä kuuluu maasta?
— Maasta — vastasi Szentgáli katkerasti — ei ole maata, ystäväni. Tuo husaari tuolla metsän rinteessä vartioitsee tällä hetkellä Unkarin rajaa.
Nuo kaksi päivän paahtamaa, myrskyn murjomaa sotilasta katsoivat jäykkinä maahan ja pitkään aikaan ei kuulunut ääntä heidän huuliltaan. Ferdinand-husaarit kokoontuivat vähitellen ja järjestyivät csárdan edessä olevalla avoimella paikalla. Eräs luutnantti antoi kapteenille merkin, että voidaan lähteä.
— Eikö sinulla vielä ole mitään sanottavaa? kysyi Szentgáli.
— Sano husaareillesi että pitäkööt sekä silmänsä että korvansa auki. Viime yölläkin ammutin yhden vakoojan, joka tahtoi puikahtaa linjamme lävitse.
— Millä asioilla hän kulki?
— Kapinallisia julistuksia vei mukanaan Komárom'iin. Tahdotaan saattaa karnisooni eripuraisuuteen että sitte antautuisimme heidän armoihinsa. Hyvästi!
Ferdinand-husaarit ratsastivat pois. Szentgáli järjesti tarkastusupseerit, jotka lakkaamatta kulkivat etuvartijain välillä, ja meni sitte muitten kanssa csárdan juomatupaan. Hevoset jätettiin riisumatta. Täysiin tamineihin jäivät miehetkin.
Talikynttilän liekki oli kalpea ja paloi hitaasti, vitkaan ja katkonaisesti sujui puhekin upseerien kesken. Kaikki olivat sodan karaisemia lujia nuorukaisia, jotka jo koko vuoden olivat yhä seisoneet sotakannalla. He olivat tottuneet joka päivä katsomaan kuolemaa silmiin. Kärsimysten koulussa he olivat kasvaneet yhteen kuin yhdeksi perheeksi. Veljinä rakastivat toisiaan, ilot ja surut jakoivat keskenään. Yksi heistä oli vielä viime vuonna opettaja ja käytti valkeaa munkkikaapua; toinen, Sándor Bardóczy, omisti kaksituhatta holdia maata Szabolcs'issa, kolmas ja neljäs olivat vanhoja keisarillisia ratsuväen upseereja, ja viidettä, tuota parratonta luutnanttia, Kázmér Bodóta, odottivat kotona kaipaavat vanhemmat; lakitieteen ylioppilaasta hän oli tullut sotilaaksi. Kapteeni itse oli ollut kaartilaisena Wienissä – Unkarin kaartissa.
— Mitä murehditte? — puhui kapteeni äreästi upseereilleen — näin se oli tähdissä kirjoitettu… Johan aikoja sitten olemme tietäneet että tällainen tulee loppu. Kuka se hullu oli, joka uskoi että me voisimme kahden keisarin yhdistyneet sotajoukot voittaa?
Hän katsoi ympärilleen. Ei kukaan vastannut. Hienokasvoinen Bodó, jonka ihoa ei aurinko eikä tuuli ollut voinut paahtaa, kääntyi puoliksi poispäin, sillä hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
— Sinä Bodó — jatkoi kapteeni — kun tulimme, näin että yhä katselit linnunrataa taivaalla. Ehkä luulit että Csaba sankarin kaatuneet sotilaat uudestaan ilmestyvät unkarilaisia auttamaan? -Siitä on jo pitkä aika, ehkäpä se ei ollut tottakaan — lisäsi hän katkeralla huokauksella.
Bodó ei kestänyt kauvempaa. Hän nousi ja nojautui ulos avoimesta ikkunasta. Eräs nuori husaaripoika, joku debreceniläinen ylioppilas, istui kuistilla ja hyräili puoliääneen, vaan kuin itsekseen, pakenevain "kuruc'ien" ["kuruc" = Rákóczyn sotilaitten tavallinen nimitys. Suoment. muist.] vanhaa surullista laulua:
/p
Kézsmárk'issa tuuli puhaltaa,
Herran haltuun kallis isänmaa!
p/
Nyt todellakin Bodón kyyneleet alkoivat vuotaa.
— Noh — puhui opettaja-yliluutnantti — ainakin me kauniisti katoamme historian näyttämöltä. Emme mädänneet vähitellen, vaan hukuimme veriseen katastroofiin. Loistavasti lopetamme hunnilais-unkarilaisen legendan. Attila alotti, me päätämme. Älkää unhottako — puolentoista vuosituhannen historian me saatamme loppuun. Historian kirjaan olemme ikuisiksi ajoiksi kirjoittaneet Unkarin nimen. Kansa voidaan polkea, panna ikeen alle, mutta ei hävittää. Se on elävä ja muistava meitä.
Toinen husaariupseeri kalahutti miekkaansa.
— Ja minä sanon teille, että vielä ei pidä epätoivoon joutua — puhui hän intohimoisella äänellä — vielä seisoo Komárom, jossa on elatusvaroja yhdeksi vuodeksi ja neljäkymmentätuhatta sotamiestä. Venäläinen sotajoukko kulkee jo poispäin, sillä kolera raivoo sen keskuudessa, ja itsekseen jääneelle itävaltalaiselle me voimme määrätä ehdot. Teemme semmoisen sopimuksen heidän kanssaan, josta koko maalle tulee hyötyä.
— Unelmia, haaveiluja! — mutisi kapteeni.
Bardóczy, Szabolcsilainen maanomistaja, jonka mustissa silmissä tuima tuli säkenöitsi, alkoi lyödä miekallaan maahan.
— Lapsellista puhetta, ämmämäistä pakinaa, jota te täällä olette pitäneet — lausui hän käheällä äänellä, joka vähitellen muuttui kirkuvaksi — minä en luovu niistäkään. Se, että Komárom'illa pelastaisimme maan, on typeryyttä. Ja mitä puhetta se on, että katoamme historian näyttämöltä? Tänne jäämme, vielä ei ole mitään kadotettu, pari rohkeaa miestä voi vielä nytkin pelastaa kaikki. Ymmärtäkää minua — ei pataljoonia, rykmenttejä, kanuunoita tarvita, tähän… kourallinen luja-aikeisia miehiä…
Hänen toverinsa hämmästyivät. Luulivat hänen hullustuneen.
— Olen järjissäni, pojat, uskokaa pois. Mutta tunnustan että eräs päähänpisto on minussa kypsynyt. Silloin se heräsi päässäni, kun Isaszeg'issa saamani miekanisku pani minut vuoteelle neljäksi viikoksi. Sinne saapui tieto liitosta Venäjän kanssa. Silloin ymmärsin että meistä tulee loppu… ja keksin mikä meidät voisi pelastaa… Siitä saakka se ajatus ei jätä minua. Yöllä se häiritsee untani, päivällä se on jäljissäni ja pureskelee minua… Keskellä kanuunain pauketta, hyökkäyksissäkään se ei jätä minua…
— Mikä se on, mikä se on? Puhu! — huusivat toverit kiihkoissaan.
Boddkin palasi takaisin ikkunan luota ja asettui kyynäspäät pöytään nojaten vastapäätä puhujaa. Heidän päänsä koskettivat melkein toisiaan.
— Mikäkö se on? — ja hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi — mennä Wieniin ja vangita keisari omassa palatsissaan.
— Hullu olet! — murisi Szentgáli.
— Mitä ajatteletkaan? — kysyi pappi.
— Tehkäämme niin, tehkäämme niin — rukoili Bodó.
— Se on jo myöhäistä! — sanoi eräs yliluutnantti.
Maanomistaja katseli kotvasen aikaa tovereitaan ja jatkoi sitte:
— Tämä uhkarohkea ajatus on täyttänyt minut kokonaan… itse ajatus… ja siihen määrään, ett'en ole voinut sen yksityiskohtia miettiä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitenkä sen voisi toteuttaa.
Hän pyyhkäisi otsaansa..
— Minuutit kuluvat, tunnit vierivät, ja me emme tee mitään… mutta kansan kohtalo riippuu tästä.
Syntyi hiljaisuus. Upseerit tuijottivat kynttilän liekkiin. Kavion kopsetta kuului ulkoa. Csárdan edessä muuan luutnantti hyppäsi hevosen selästä ja riensi sisään.
— Herra kapteeni, valkeaviittaiset rakuunat lähestyvät metsää kohti.
— Eteenpäin! — huusi Szentgáli ja silmänräpäyksen kuluttua istuivat husaarit satulassa.
Etuvartijat komennettiin kiireesti takaisin ja koko eskadroona asettui metsän rinteeseen. Kaukaa kuului hevosten töminää. Husaarihevoset höristelivät korviaan. Bodó, joka oli kiivennyt erääseen puuhun, ilmoitti että rakuunoita saattoi olla korkeintaan kolmekymmentä. Noin kolmekymmentä askelta edellä kulkee kaksi heidän miehistään.
— Se luultavasti on sotaposti, sillä hevosten välissä näin rattaatkin — arveli Bodó, tultuaan alas puusta.
Szentgáli antoi kiireesti määräyksensä. Husaarit ratsastivat sisemmäksi metsään, asettuivat siellä erään avoimen paikan molemmille puolille ja sitoivat kaurasäkeillä hevosten suun. Toista osastoa komensi Szentgáli, toisen uskoi hän Bardóczylle. Suunnitelma oli se, että itävaltalaisten saavuttua avoimelle paikalle, husaarit yhtäkkiä ratsastavat esiin ja, piirittäen vihollisen, kehoittavat heitä antautumaan.
Hevosen töminä lähestyi. Nyt saattoi jo eroittaa, että rattaitten kolinaakin sekaantui siihen. Äkkiä tuli avoimella paikalla näkyviin nuot kaksi etuvartijaa, karpiinit vireillä, hidasta ravia eteenpäin kulkien. Heidän annettiin mennä. Nyt ilmestyi joukko. Ensiksi neljä upseeria. Heidän kypäriensä kullatulla harjalla leikki kalpea kuunpaiste. Upseerit saattoivat olla keskellä avointa paikkaa, kun joukon loppuosa tuli ulos metsästä. Silloin kuului Szentgálin pari lyhyttä huutoa ja salaman nopeudella piirittivät husaarit saksalaiset.
— Hait! — huusi Szentgáli, — antautukaa!
— Säbel raus! Attak! (Sapelit tupesta! Hyökätkää!) — komensi ukkosentapaisella äänellä rakuunain päällikkö.
Tulinen taistelu syntyi. Raskaat rakuunamiekat iskivät kumealla kalskeella husaareihin. Husaarien miekat rapisivat kuin raesade metallikypäreita vastaan. Bardóczy vetäytyi upseerien kohdalle ja ahdisti kovasti yhtä heistä. Silloin laukkasi paikalle nuot kaksi edellä kulkevaa rakuunaa. Toinen kääntyi suoraan Bardóczya kohden ja laukaisi karpiininsa ihan hänen edessään.
… Häikäisevä välähdys, huumaava paukaus… Bardóczy tunsi viiltävää kipua… Mitä hittoa? Tuntuu siltä, kuin hän olisi haavoittunut. Sepä tosiaan ikävää. Yhtäkkiä oli kaikki hiljaa hänen ympärillään… näyttää siltä, kuin vihollinen olisi paennut… Ja kun hän katsoi taivasta, tuikkivat tähdet äärettömässä avaruudessa huimaavassa etäisyydessä… kuin olisi koko taivaanlaki laajentunut…