IV.
Venäläisten sairashuoneessa Eperjes'issä kutsutti yksi haavoittuneista luokseen papin ja pormestarin. Haavoittunut oli Balázs Farkas, Sárospatak'in ylioppilas ja honvédi, jonka venäläiset olivat tuoneet muassaan ja hoitaneet hyvästi.
— Oletteko kuulleet mitään Sztrecsnón tappelusta? — kysyi Farkas.
— Olemme. Jo kotiinlasketut kansalliskaartilaiset kertoivat, että kapteeni Szeredai jäi sinne seitsemänkymmenenkahden honvédin kanssa. Sitten kertoi siitä eräs Marton-niminen vanha talonpoika, joka toi kirjeet. Mutta enimmin ovat venäläiset upseerit kertoneet.
— Sitä tahdoin tietää. Jäikö kukaan turmatovereistani eloon?
— Ei. Tilsitin rykmentin upseerit laskivat seitsemänkymmentäkaksi kuollutta.
— Minä olen siis ainoa, joka jäi eloon?
— Niin.
— Hyvä. Nyt pyydän kunnianarvoisaa pastoria ja herra pormestaria kuuntelemaan ja panemaan muistiin, kuinka Juhana Szeredai ja hänen seitsemänkymmentäkaksi toveriaan lupasivat kuolla ja kuinka he pitivät lupauksensa.
Ja nuo kaksi kunnianarvoisaa miestä kuuntelivat kyynelsilmin, kauhulla kalpean ylioppilaan hourailevaa kertomusta Sztrecsnón tappelusta.
Illalla kutsuttiin heidät jälleen haavoittuneen luo. Hän oli kuolemaisillaan. Hän oli riuhtonut auki siteensä. Hänen verensä oli vuotanut tyhjiin, hänen musertunut olkapäänsä alkoi tulehtua. Katkonaisella äänellä hän puhui:
— Minä olen tehnyt lupauksen. Minun täytyy seurata tovereitani. He odottavat. Minä olisin pelkuri. E… en… voi jäädä yk… si-sin. Jumala!…
Hän kuoli.
* * * * *
Siitä asti Sztrecsnón huippu kasvaa ainoastaan punaisia kukkia. Hyvä Jumala, jos kaikki tällaiset kertomukset pantaisiin muistoon, kasvaisi tässä maassa ehkä pelkkiä punaisia kukkia.
Tsaari.
1849.
Talvipalatsin neljästäsadasta ikkunasta loisti tulet lumisena Huhtikuun yönä.
Ulkona torilla paloi satakunta roviota loimuavine liekkeineen. Siellä lämmittelivät kuskit ja palvelijat, joitten herrasväet huvittelivat ylhäällä tsaarin luona.
Palatsin porttien edessä seisoi liikkumattomana kaartin krenatöörin vahdit. Pelkkiä jättiläisiä. Ja pelkkiä vanhuksia. Härmä oli tehnyt heidän viiksensä, hiuksensa ja partansa lumivalkeiksi.
Valkoista ja hiljaista oli joka taholla.
Kylminä katsoivat taivaalta tuikkivat tähdet.
Ja palatsissa pelkkää loistoa, valoa, lämpöä kaikki. Jättiläispeilit monistuttavat vierasten joukkoa. Miekan helinä, kannusten kilinä, vaatteiden kahina, hiljainen pakina täyttää ilman.
Suureen kristallisaliin keskittyy elämä. Kymmenen jättiläiskruunua, kussakin kaksisataa vahakynttilää, luo siihen himmeää, miellyttävää valoaan.
Jokaisen katse kääntyy tuon tuostakin kullalla koristettuun ebenholz-oveen päin: sieltä odotetaan tsaaria.
Oven molemmat puoliskot lentävät äkkiä auki. Ylihovimestari astuu sisään, hänen perässään kaksi palvelevaa kamariherraa, sitten tulee näkyviin tsaarin kookas vartalo, kalpeat kasvot, hänen takanaan näkyy kaksitoista punaviittaista suomalaista henkivartijaa leveine miekkoineen.
Kaikki vaikenevat. Ylimykset asettuvat riviin. Mutta tsaarin silmä on oikullinen. Se ei näe sitä ensiksi, jota hovitavan mukaan pitäisi nähdä.
Suosikkiensa Olga-husaarien överstin hän viittaa ensiksi luokseen.
— Kuinka voitte, pojat?
— Huonosti, Sire.
— Mikä teitä vaivaa?
— Me laiskottelemme. Tahtoisimme tapella. Ei mitään ylenemistä, ei mitään kunniamerkkejä.
— Minua miellyttää, kun husaarini janoovat mainetta.
— Sire, sammuttakaa janomme!
— Kärsivällisyyttä, poikani — ja tsaari kulki eteenpäin.
Hän seisahtui kanslerin puolison eteen.
— Ruhtinatar, kuinka jaksatte?
— Hyvin, Sire, sillä näen että Te pidätte paljon Olga-husaareista.
— Tosiaankin minä pidän heistä paljon.
— Silloin Te pidätte pojastanikin.
— Kuinka en pitäisi.
— Miksette nimitä häntä kapteeniksi?
— Ilman sotaa se ei käy päinsä, rouva hyvä.
— Sire, pankaa toimeen pieni sota.
— Hyvä rouva, puhukaa kanslerin kanssa, hän voi sen helpommin panna toimeen.
Näin sanoen jätti tsaari hänet ja astui eteenpäin.
Erääseen nurkkaan vetäytyi muuan itävaltalainen översti ja venäläinen kenraali.
Itävaltalainen oli ruhtinas Lichtenstein, Wienin hovin erityiskuriiri, venäläinen ruhtinas Bolkonski, valtiokansleri.
— Olkaa levollinen, ruhtinas — sanoi Bolkonski — tänään asia ratkaistaan.
— Sitä toivon. Vaan kuinka?
— Kaksi kuriiria odottaa viereisessä huoneessa. Toinen ilmoittaa että olemme hävittäneet turkomanien viimeisenkin pesän, toinen tuo Varsovasta sen tiedon että puolalaiset alkavat liikkua… Unkarin kapinan ensimäiset hyökyaallot tuntuvat jo. Sen lisäksi on huomattava että täällä kotonakin ollaan kovin veltostuneita, vähän verta täytyy meistä itsestämmekin laskea… Sievästä ulkonaisesta sodasta meille aina on elähytystä kymmeneksi- viideksitoista vuodeksi. Sitte vielä tavaranhankkijamme, joitten kanssa olemme niin läheisessä yhteydessä, käyvät sangen tyytymättömiksi… Afääri-kannalta katsoen… Anteeksi!
Tsaari katsoi Bolkonskiin ja tämä kiirehti sinne.
— No, millä sinä pilaat minulta tämän päivän iltani? — sanoi tsaari iloisesti.
— Sire, suvaitkaa kuulustaa kahta kuriiria…
— Mistä?
— Toinen tuo ilmoituksen turkomanien metelistä, toinen unkarilaisten kapinasta.
— Huonojako sanomia?
— Toinen hyvä, toinen niin huono, että sen voi hyväksi tehdä.
Bolkonski nyykäytti tuskin huomattavasti Lichtensteinille ja kiiruhti sitten tsaarin jälkeen.
Viiden minuutin perästä ilmestyi eräs kaartin kapteeni ja kutsui tsaarin luokse vanhan kenraali Paskievitschin, joka unisena nojautui erästä pilaria vastaan.
Hetken kuluttua palasi tsaari takaisin, ruhtinas Paskievitschin ja Bolkonskin seuraamana. Paskievitsch haki ajutanttinsa, löi häntä olalle ja he poistuivat. Bolkonski meni Lichtensteinin luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Suoritettu. Voitte matkustaa kotiin. Huomisaamuksi on asunnossanne tsaarin kirje keisarillenne.
Tsaari astui kanslerin puolison luo:
— Onnittelen Wladimir Bolkonskia kapteeniksi.
— Kuinka, Sire? Tulisiko sota?
— Tulee.
— Missä? Turkomaneja vastaan?
Se on jo lopussa, mutta samantapaista. Menemme auttamaan Itävaltaa kapinoitsijoita vastaan.
Sitten puhui tsaari kymmenen minuuttia överstiruhtinas Lichtensteinin kanssa, joka sen jälkeen heti kiireesti poistui.
Hänen Majesteettinsa suvaitsi alottaa tanssijaiset ruhtinatar
Dolgorukijn kanssa.
Päivä koittaa. Tsaari nukkuu makeasti valkeiden tyynyjensä keskellä. Yht'äkkiä herää hän etäiseen töminään. Oi, Luoja on varustanut tsaarit tarkalla kuulolla. Yksinvaltias nousee istumaan vuoteessaan. Töminä lähestyy, se muuttuu yhtenäiseksi kuorolauluksi. Tsaari soittaa. Kamariherra astuu sisään.
— Mitä se on, Iivana?
— Ratsukaartinpataljoonat lähtevät etelään päin, Itävallan rajalle.
— Se on totta. Aamuviittani!
Ja sillä aikaa kun hän pistää jalkansa kullalla kirjailtuihin persialaisiin tohveleihin, kääritään pehmeä villavaippa hänen ympärilleen. Kamariherra vetää syrjään silkkiset ikkunaverhot.
Kumealla töminällä tulevat kaartinpataljoonat ja mahtavassa kuorolaulussa kaikuu tsaarin hymni. Aseiden kalske, kavioiden kopse, ratsujen tavantakainen hirnunta ja siihen sekaantuva tuhansien ihmisten riemulaulu muodostuu helvetilliseksi sekasorroksi. Ja kylmän, lumisen kaupungin ja kylmän lumisen valtakunnan mahtava valtias kuuntelee kalpeana hymyillen: Siunattu olkohon…
Sitten hän kääntyy, oikoo jäseniään, haukottelee pitkään ja sanoo:
— Iivana, suklaatini!
* * * * *
Mitä tässä olen kertonut, ei ole tapahtunut. En ole sitä mistään lukenutkaan, vaan olen sen uneksinut.
Minua, joka en koskaan ole lekotellut tsaaripalatsien loisteessa, minua, joka hovien komeudesta saan vaan sen verran, mitä kadulla vierivät ruhtinaalliset vaunut roiskuvat lokaa päälleni: minua tarttui kädestä unten oikullinen haltija ja vei kalpean itsevaltiaan häikäisevään hoviin.
Ja siellä näin mitä olen kertonut.
Heille se oli iloisessa tanssiyön hyörinässä ratkaistu mitätön asia, toisarvoinen vähäpätöisyys… meille se merkitsi vapautemme verenvuodatusta, isiemme raastamista vankeuteen, naistemme kärsimyksiä, lippujemme polkemista lokaan.
Se oli paha uni. Näin sen Sztrecsnón huipulla, jonka punaiset kukat kertovat Szeredain ja hänen seitsemänkymmenenkahden seuralaisensa sankarikuolemasta.
Tsherkessiläisen kapteenin kertomukset.
Neljä vuotta sitten olin Kiel'in kanavan avajaisissa, jolloin Pohjan- ja Itämeri yhdistettiin toisiinsa. Melkein maailman jokaisesta maasta oli siellä yksi tai pari sanomalehtimiestä. Edustipa erästä Argentinankin lehteä muuan öljynruskea herra, josta myöhemmin saatiin kuulla, että hän kotimaassaan jonkun aikaa oli ollut tasavallan presidenttinä, kunnes vastustajat verisessä sodassa kokonaan hävittivät hänen puolueensa. Nyt kuului hän tietysti vastustajiin ja johti Parisista puolueen asioita, samalla kun oli useampien kotimaansa lehtien kirjeenvaihtajana.
Hampuri oli kansainvälisten sanomalehtikirjeenvaihtajien kokoontumispaikka. En koskaan unohda sitä iltaa, jolloin tutustuimme toisiimme. Vieraanvaraisen saksalaisen juhlatoimikunnan presidentti ilmoitti pöydällä seisoen että hän toivottaa kaikki läsnäolevat kansallisuudet tervetulleiksi. Sitten hän rykäsi, vaihtoi sota-airueen äänen puhujan paatokseen ja tervehti meitä. Hän ei vielä ollut astunut alas, kun ranskalainen jo seisoi hänen takanaan ja aivan kuivasti ilmoitti, että jos Ranskan valtio on päättänyt lähettää sotalaivansa juhlatilaisuuteen, hän luulee etteivät hekään tee mitään epäisänmaallista tänne saapumalla.
Sitten seurasi italialainen, espanjalainen, ruotsalainen, hollantilainen, venäläinen. Englantilaista vain oli hyvin vaikea saada alkuun, sillä englantilaiset, jotka eivät osaa sanaakaan saksaa, eivät edes aavistaneet, mitä täällä nyt oikeastaan tapahtui. Kun joku sen heille heidän äidinkielellään selitti, eivät he silloinkaan osottaneet suurta harrastusta ja lopulta Graphic'in piirustaja aivan lyhyesti ja kuivasti ilmoitti, että vaikka saksalaiset kaivaisivat kuinka monta kanavaa hyvänsä, Englanti kuitenkin aina pysyy maailman ensimmäisenä merivaltana. Jonka saksalaiset pitivät hyvänä kokkapuheena ja hurrasivat voimakkaasti hänelle.
Eräs innokas marsalkka, joka rikkinäisessä hännystakissa alinomaa juoksi edestakaisin, alkoi huutaa:
— Ungarn! Ungarn!
Kun ilmoittauduin ainoana turanilaisena, tarttuivat saksalaiset minuun ja asettivat pöydälle.
Tällä hetkellä joku parantumaton veitikka (joka, tiedän sen, aina piilee tuolla sydämeni syvyydessä) pani minuun ajatuksen, että sanelisin ukkosäänellä: "Hös vértöl pirosult gyásztér sóhajtva köszöntlek" (Huokaillen tervehdin sinua, sankariveren punaama murheenmaa). Mutta minulla ei ollut rohkeutta sitä tehdä. Sen sijaan sanoin saksaksi etten koskaan elämässäni ole puhujana ollut näin suotuisassa asemassa, sillä saatan huoletta ilman ajattelematta laverrella mitä hyvänsä, ei ainoakaan sielu läsnäolevista ymmärrä sitä. Alotan siis.
Tämän jälkeen pidin unkarinkielellä viisi minuuttia kestävän tervehdyspuheen ritarilliselle Saksan kansalle. Sitten vasta oli minulla tilaisuus iloita, että olin onnistunut tukahuttamaan veitikan itsessäni, sillä puheen jälkeen sain tietää, että siellä on vanha Danzer, Wienissä sanomalehtimiehenä elävä kansalaisemme, joka ei ollut unohtanut unkaria.
Kun astuin alas pöydältä, hyvin täytetyn velvollisuuden nostamat hikipisarat otsallani, tarttui minuun vahvarakenteinen, voimakas ja tuuheaviiksinen mies ja sanoi ranskaksi:
— Te olette unkarilainen?
— Niin olen.
— Minä olen översti Krilov, venäläinen sotilaskirjeenvaihtaja.
— Iloitsen suuresti.
Me vaihdoimme nimikorttia, puristimme kättä, viiden minuutin päästä sampanjoitsimme, kymmenen minuutin kuluttua sinuttelimme toisiamme ja sitten hän veti tuolinsa minun viereeni.
— Ehkä sinua kummastuttaa, että minä lähestyin sinua, unkarilaista? — alkoi hän.
— Tahtoisin todellakin tietää, ketä minun on kiittäminen tästä myötätuntoisuudesta…
— Isääni. Hän näet kenraali Bebutovin komennon alaisena, tsherkessiläis-turkkilaisten ratsumiesten kapteenina, soti teitä vastaan…
— Ja loukkasi…
— Kuinka hän olisi loukannut? Ensiksikin kuulin häneltä sata kertaa, ettei Venäjä koskaan ole tehnyt suurempaa tyhmyyttä ja vääryyttä kuin silloin, kun se auttoi Itävaltaa teitä vastaan… Toiseksi te niin urhoollisesti puolustitte itseänne venäläistenkin ylivoimaa vastaan, että kaikki upseerimme täynnä ihmettelyä palasivat kotiin luotanne… Isänikin. Ja hän pani velvollisuudekseni (ukko oli omituinen mies) että missä hyvänsä tapaan unkarilaisen, kohtelisin häntä veljenäni, ystävänäni ja tekisin kaikki että hän seurassani hyvin viihtyisi.
Luonnollisesti me sen puheen jälkeen tyhjensimme monta lasia Pommeryä aikoja sitten kuolleen kapteenin muistolle. Sitte siirryimme Alsterin mustan veden viereiselle terrassille ja aloimme juoda kahvia, venäläisen tavan mukaan melkoinen määrä paloviinaa sen mukana.
Leveänä lepäsi edessämme vesipeili, jossa Hampurin tuhannet lyhdyt loistivat. Oli suloinen ja lämmin Kesäkuun yö. Venäläinen avasi liivinsä, katsoi etäisyyteen ja sanoi murisevalla äänellä:
Paljon kertoi hän minulle sotaretkestä. Varsinkin siitä hädästä, johon
Vácz'issa joutui. Kerronko?
— Heinäkuun 17 päivän tappelusta? Tietysti, tuskin maltan odottaa.
— Tyhjentäkäämme tämä lasi ja sitte kuuntele. Kuvittele, että isäni kertoisi sen minulle.
Unkarilainen.
Heinäkuun 14 p:nä — en enää tiedä niissä leirimme oli — sai rykmenttimme, 2:nen turkkilais-tsherkessiläinen ratsurykmentti, jota kenraali Bebutov itse johti, käskyn piirittää Vácz'ia. Varhain aamunkoitteessa lähdimme liikkeelle, jotenkin varomattomasti; torvenpuhaltajat soittivat marssia ja miehistö hyräili säveltä. Kylissä, joitten läpi ratsastimme, emme nähneet ainoatakaan sielua. Portit, ovet, ikkunat olivat suljetut. Myöhemmin kuulimme eräältä papilta että me kansan silmissä olimme koirapäisiä tataareja, jotka Unkarin kansansaduissa näyttelevät niin suurta osaa. Erään slovakkilaisen kylän (Szöd?) läpi kuljimme myös, siellä pappi muutamien vanhojen miesten kanssa tuli vastaamme kylän päähän; papilla oli risti kädessä, ja kun etujoukkomme lähestyi, kohotti hän sitä. Sitten astui hän ensimmäisen upseerin luo ja sanoi:
— Rukoilen teitä, älkää koskeko meidän hurskaaseen kylään. Me olemme köyhiä, ette te voi meiltä mitään saada.
Rykmentti seisahtui tänne ja miesten annettiin juoda. Sillä aikaa kokoontui yhä useampia miehiä heidän ympärilleen. Vaimoja ja lapsia ei näkynyt ainoatakaan. Myöhemmin saimme tietää että heidät oli kätketty kirkkoon.
— Missä nuorukaiset ovat? — kysyin papilta, sillä kolmeakymmentä nuorempia miehiä en nähnyt.
— Heidät vietiin honvédeiksi, mutta me emme tietysti voineet sille mitään.
Lyhyen levähdyksen jälkeen kuljimme eteenpäin. Ennen pitkää oli edessämme Vácz'in kaupunki, joka heinäkuunpäivän paahtavassa kuumuudessa tarjosi kauniin näköalan. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Jokainen, jonka tapasimme pellolla tai viinitarhassa, teki ristinmerkin. Mutta oli niitäkin, jotka eivät pitäneet meitä koirankaan arvoisina. Muistan yksinkertaisia talonpoikia, jotka tienvarrella ojan reunalla loikoillen, eivät räpäyttäneet silmiäänkään, kun rykmentti kulki heidän ohitse. He tupakoivat liikkumattomina. Me emme heihin tehneet mitään vaikutusta. Kolmea katua myöten yhtaikaa marssimme sisään Vácz'iin, siten että ensin sata ratsumiestä nelisti kaupungin päähän ja kun tuli ilmi että siellä ei ollut vihollisia, kuljimme kaikki sisään. Bebutov kutsutti pormestarin isolle torille ja selitti hänelle, ettei kenellekään tapahdu mitään pahaa, jos asukkaat käyttäytyvät rauhallisesti. Päinvastaisessa tapauksessa, jos yhdenkään ratsumiehen hiuskarvaankaan kajotaan, polttaa hän kaupungin poroksi. Pormestari kumarsi.
— Eikö täällä jo ole ollutkin joku tappelu? - kysyi Bebutov.
— On. Armottomasti lyötiin itävaltalaiset. Ettekö Te, herra kenraali, tiedä sitä?
Me hymyilimme itseksemme. Seuraksemme annetut itävaltalaiset upseerit eivät liioin kerskailleet siitä.
— Täällä kaatui itävaltalainen kenraali Götz, — jatkoi pormestari.
— Huomauttakaa asukkaita, että tappelun sattuessa vetäytykööt asuntoihinsa, sillä jos he sekaantuvat siihen, kohtaa kaupunkia kova rangaistus.
— Olen rummututtanut sen, herra kenraali. Sitä paitsi on kaupungista kaikki asekuntoiset miehet armeijassa, ja aseitakaan meillä ei ole.
Bebutov asettui piispan palatsiin, me majoitimme rykmentin pääkatujen varrelle. Hyvissä vuoteissa, oivallisen illallisen ja mainioiden viinien nauttimisen jälkeen lepo maistui erinomaiselta. Isäntämme olivat hyvin vaiteliaita. Jos joskus saimme heidät jotain puhumaan, ilmaisivat he sen toivomuksen, että kolera hävittäisi venäläisen armeijan ja pakottaisi sitä tyhjin toimin lähtemään pois maasta.
Seuraavana päivänä, Heinäkuun 15 p:nä, puolipäivän rinnassa laukkaa luutnantti Ivanov hurjalla vauhdilla kaupungin läpi, mukanaan sotnia tsherkessejä. Hän oli käynyt partioretkellä Nagy-Maros'issa ja siellä kohdannut unkarilaisia husaareja. Sitä hän ilmoitti.
Heti paikalla puhallettiin hälytystä. Tuskin oli rykmentti koossa, kun kaupungin päästä ja oikealta puolelta, vuorilta, niinkuin lumivyöryke syöksee husaarijoukko niskaamme.
Monenlaisten villikansain kanssa olen tapellut Euroopassa ja Aasiassa, mutta näin rajua hyökkäystä en vielä ole nähnyt. Torvet räikkyivät, hevoset hirnuivat, tuhansittain miehiä karjui "päälle", miekat välkkyivät ilmassa ja kaviot kumahtelivat maata vastaan.
Raskaalla mielellä läksimme heitä vastaan. Tsherkessi, maailman paras ratsastaja, karautti kauhealla huudolla unkarilaisten eteen.
Tuskin kolme minuuttia kesti tappelu, husaarit tekivät kovan hyökkäyksen ja me peräydyimme. Nuo nuorukaiset tappelivat kuin paholaiset. Päivänpaahtamat ja laihat olivat he ruumiiltaan, laihat olivat heidän hevosensakin, mutta erinomaisen liikkuvaisia. Yli-inhimillisellä voimalla ja nopeudella sattuivat heidän miekaniskunsa tsherkessiläisraukkojemme turbaanipäähän. Sellaista ratsuväkeä en koskaan eläissäni ole nähnyt. Turhaan panimme parastamme: rykmenttimme peräytyi ja pakeni pirstautuneena, husaarien takaa-ajamana Uj-faluun saakka.
Minä jäin Vácz'iin. Sillä kadulla, joka piispanpalatsista vie isolle torille, sain leveän haavan päähäni, syvemmän olkaani ja putosin hevosen selästä. Tappelun melske eteni.
Minä olin pyörtynyt, rikkiruhjottu, suurella vaivalla saatoin nousta ja miekallani koputtaa lähellä olevaa porttia.
Se aukeni. Eräs vanha herra näyttäytyi.
— Jumalan tähden — sanoin — antakaa minulle vettä juodakseni.
Vanha herra tuli vastauksen asemesta ulos, auttoi minut maasta ja vei sisään asuntoonsa. Portin edessä odottivat vanha rouva ja nuori tyttö, jotka taas sulkivat portin meidän takanamme.
Sisällä he antoivat vettä, paloviinaa, pesivät kylmällä vedellä sekä sitoivat pää- ja olkahaavani ja panivat minut vuoteeseen. Neljäkolmatta tuntia makasin mitä kurjimmassa tilassa.
Seuraavana päivänä, jolloin vielä olin hyvin heikko, pyysin univormuani ja miekkaani.
— Älkää nyt jättäkö taloa, kaupunki on meidän käsissämme.
— Ja te uskallatte piiloittaa talossanne venäläisen upseerin?
— Minä en piiloita venäläistä upseeria, vaan haavoitetun ihmisen. Ihmisrakkauden lait eivät koskaan ole kumotut. Ja se ei ole teidän vikanne, että soditte meitä vastaan.
Lämpimästi puristin minä hänen kättänsä.
— Te olette kunnon mies.
— Minun sijassani jokainen kunniallinen ihminen tekisi samoin. Ja sitte siinä on hiukkasen itsekkäisyyttäkin — sitä en kiellä.
Ahaa, ajattelin minä, tämä pyytää minulta suojelusta ollakseen turvassa venäläisiltä.
— No, mitä se on?
— Poikani on honvédien joukossa, sotii kunniakkaasti isänmaansa puolesta. Ja minä olen saanut päähäni että heidän ollessa vaikeassa asemassa vihollinen on kohteleva häntä aivan niin, kuin minä kohtelen vihollista, jos tämä on vaikeassa asemassa.
Uudestaan puristin hänen kättänsä. Itsekseni pyysin anteeksi epäilystäni.
Sen päivän minä vielä olin kuumeessa. Seuraavana päivänä, Heinäkuun 17 p:nä, pamahtelivat kanuunat ja unkarilainen sotajoukko livahti urhoollisen taistelun perästä Paskievitsch'in käsistä. Vielä samana päivänä sain venäläisen sotalääkärin, joka määräsi minut pysymään kolme päivää vuoteessa.
Kahdentenakymmenentenä ilmoittauduin rykmenttiini, yhdentenäkolmatta annoin Rüdiger'ille raportin suojelijastani Vácz'issa. Rüdiger antoi minulle toimeksi viedä hänelle muistoksi rubiineilla koristettu kultakello.
Vanhus otti minut kylmästi vastaan.
— Teitä ei enään mikään vaivaa. Te voitte ratsastaa, käyttää aseita, olla palveluksessa, Te olette nyt jo vihollinen. Minulla ei ole mitään tekemistä kanssanne. Viekää kello takaisin kenraalillenne.
… Ajatuksiin vaipuneena ratsastin leiriin päin. Erikoista rotua, kovaa rotua, viehättävää rotua.
Venäläinen.
Hampurista Kiel'iin ja Kiel’istä Kööpenhaminaan, Tanskan pääkaupunkiin, matkustimme "Prins Valdemar" laivassa.
Hämärässä jätimme Kiel'in lahden. Punaisena laski aurinko länteen ja peitti kaikki tummalla hohteellaan. Pian olimme Itämerellä ja musta laiva kulki nopeasti eteenpäin verilaineita nostavassa punaisessa vedessä. Me istuimme kapteenin komentosillalla, äänettöminä, milloin katsellen näkyvistä katoovaa mannermaata, milloin aavaa merta. Lopulta olimme kokonaan hyrskyävän veden vallassa ja kuuntelimme mastoköysissä vinkuvan tuulen soittoa. Tuli pimeä. Emme enään nähneet toistemme kasvojakaan. Soitettiin illalliselle. Menimme alas sähköllä valaistuun suureen ruokasaliin. Yhteen nurkkaan vetäytyneinä söimme ja joimme ja kun sytytimme sikarimme, sanoi Krilov:
— En ole pitkään aikaan puhunut sinulle isästäni. Mutta vielä on jotain kerrottavaa.
— Olen pelkkänä korvana.
— Kuuntele sitte tsherkessiläiskapteeni Krilovin tarua.
* * * * *
V. 1849 syksyllä alkoivat viimeiset venäläiset sotajoukot marssia Unkarista. Meidän rykmenttimme oli yksi viimeisimpiä. Saatat kuvitella itsellesi, mitenkä me iloitsimme, kun saimme käskyn: "kotiinpäin mars!" Iloisesti laulaen lähdimme pohjoista rajaa kohti. Mutta en kiellä, että oli niitä, joita kotiinlähtömme teki vieläkin onnellisemmiksi kuin meidät ja ne oli maan asukkaat. Me olimme syöneet heiltä jotensakin kaikki ja jätimme heidät kurjuuteen.
Minä johdin jälkijoukkoa. Ratsastin komppaniani kanssa rykmentin perästä. Hitaasti saavuimme Karpaateille. Seutu muuttui autioksi. Sumuisena syyspäivänä jouduimme pieneen kaupunkiin. Siellä asui saksalaisia, talot oli rakennettu vanhanaikaiseen tyyliin. Kun tämä monen päivämarssin aikana oli viimeinen kaupunki, päätimme levähtää siellä. Pienessä, siistissä, yksikerroksisessa ravintolassa tulimme hyvin toimeen; isossa salissa paloi tuli avonaisessa liedessä ja väsyttävän ratsastamisen jälkeen lepo tuntui suloiselta.
Suureksi iloksemme tapasimme ravintolassa rykmentin lääkärin, yleisesti rakastetun vanhan sotilaan, joka ainaisella hyvällä tuulellaan osasi vaikeitten sotaretkien aikana pitää upseerikuntaa hyvällä päällä. Tohtori oli eilen jäänyt rykmentistään, sillä hän oli väsynyt ja tahtoi nukkua tarpeekseen. Minun ei tarvitse sanoakaan, että ruokapöydälle tuotiin Unkarin hienoimpia viinejä ja hyvästi niitä juotiin.
Me istuimme parhaallaan syömässä, kun ovi suurella ryskeellä aukeni ja sisään syöksee paitahihasillaan nuori mies. Hänen selkänsä oli ihan verinen.
— Hyvät herrat, te olette venäläisiä upseereja. Minä olin unkarilainen upseeri, otin osaa kahteenkymmeneenkahteen taisteluun…
Tässä silmänräpäyksessä syöksyi sisään kolme neljä aseellista itävaltalaista sotamiestä. Minä nousin ja astuin sotamiesten eteen.
— Mitä tahdotte?
— Tuota miestä tulimme hakemaan.
— Mitä noilla sotamiehillä on teidän kanssa tekemistä? — kysyin nuorelta mieheltä.
— Hyvät herrat upseerit, — jatkoi unkarilainen — kaupunkiin on saapunut keisarillinen siviilikomisarjus, vangitaksensa pakosalla olevia honvédeja. Meitä on täällä neljä honvédia, jotka antauduimme Komárom'issa ja siellä saadun suojeluskirjan nojalla ei meitä saa mitenkään loukata… Siitä huolimatta keisarillinen komisarjus vangitsi meidät ja kun emme tahtoneet antaa pois suojeluskirjaamme…
Ääni sortui nyyhkytyksiin.
— Annatti hän keppiä, — änkytti hän tuskin kuuluvasti.
— Kuulumatonta! Hirmuista! — huudettiin. Minut valtasi raivo. Nuo hyeenat, jotka vainuen hiiviskelivät kaatuneen jalopeuran ympärillä, herättivät inhoa. Niinkauvan kun jalopeura eli, juoksivat he pelkurimaisesti pakoon, ja nyt he pöyhkeilevät. Astuin sotamiesten eteen:
— Sanokaa pelkurimaiselle herrallenne, että hän heti päästää vapaaksi unkarilaiset vangit, muuten hän joutuu tekemisiin minun, kapteeni Krilov'in kanssa.
Sotamiehet poistuivat. Tohtori pesi ja sitoi honvédupseerin haavat.
Parin minuutin kuluttua astui voimakas, roteva herrasmies saliin.
— Haen kapteeni Krilov'ia.
— Tässä on! — vastasin nousematta paikaltani.
— Minä olen keisarillinen siviilikomisarjus Táray ja kiellän teitä sekaantumasta asioihini.
Uudestaan valtasi minut raivo. Kavahdin pystyyn.
— Nimestä päättäen olette unkarilainen, — lausuin.
— Niin olen.
— Siis ei ainoastaan armoton ja pelkuri, vaan kavaltajakin.
— Herra kapteeni…
— Sellaisia miehiä tahdotte häväistä, jotka ovat taistelleet isänmaanne kunnian tähden ja kunniaksi… konna… konna!
— Minä kutsun sotamieheni! — ulvoi Táray.
— Vahtiluutnantti Vasili, tarttukaa hänen niskaansa… Fedor, puhalluta hälytystä! — ärjyin vimmoissani.
Silmänräpäyksen kuluessa oli Táray sidottu. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ravintolan portin edessä suuret kaukasialaiset torvemme ja tsherkessit saapuivat nelistävin joukoin, aseiden kalistessa ja huutojen kaikuessa ravintolan eteen.
— Herra kapteeni, te leikitte hengellänne, — korisi käheästi Táray.
— Enkö ole satoja kertoja leikkinyt hengelläni teidän kurjain nahkainne tähden? Ja te olette nyt kyllin röyhkeitä häväisemään ja polkemaan meidän kauttamme voitettuja? Annattaa keppiä urhoollisille sotureille! Luutnantti Baratinski, kahdellakymmenellä miehellä viet tuon veijarin ja ammut hänet kuolijaaksi!… Vasili!… Viidenkymmenen miehen kanssa menet sinä laskemaan honvédit vapaaksi. Joka vastustaa, sen lyöt maahan kuten koiran. Yks, kaks!
Huone tyhjeni. Baratinski ja Vasili poistuivat ja raastoivat mukaansa
Tárayn. Ulkona ratsasti yksi sotnia oikealle, toinen vasemmalle päin.
Syvä hiljaisuus syntyi. Upseerit katsoivat toisiinsa kalpeina, mutta
päättäväisinä, minä kävelin kiihoittuneena edestakasin…
Veripaitainen honvédupseeri astui eteeni, asettui sotilasasentoon ja sanoi:
— Kiitos, herra kapteeni, minä en pelkää kuolemaa, ainoastaan häväistystä vastaan puolustin itseäni. Kiitos!
Ja hän kumarsi ja meni.
Uudestaan hiljaisuus. Kymmenen minuutin perästä tuli Vasili ja ilmoitti että honvédit kaikki olivat vapaat ja ne, joilta oli riistetty suojeluskirja, olivat saaneet sen takaisin.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuului taas kavionkopsetta. Heti sen jälkeen astui Baratinski sisään ja tervehti ääneti.
— Onko se tapahtunut? — kysyin.
— On, herra kapteeni.
— Nyt kynä, mustetta, paperia!
Ne annettiin. Minä panin ne rykmentin lääkärin eteen.
— Sinä, tohtoriseni, kirjoita nyt virallinen todistus että keisarillinen komisarjus Táray — kuoli koleraan.
— Mielelläni — vastasi lääkäri kylmäverisesti ja kirjoitti.
Todistuksen annoimme pormestarille, sitten nousimme ratsujemme selkään ja suuntasimme kulkumme alkavassa hämärässä vuorille.
Kaupungin päässä ratsasti eteemme korpraali ja kolme sotamiestä.
— Kaivoitteko hänet hyvästi maahan? — kysyin.
— Niin, ett'ei häntä viimeisenä tuomiopäivänäkään löydetä, — murisi korpraali.
— Hyvä on, pojat, puhaltakaa torvianne, eteenpäin!
Ja kuusimetsä ja pimeys olivat jo aikoja sitten kätkeneet pienen joukon, kun alhaalla laaksossa yhä vielä saattoi kuulla torvien räminän, terävänä, uhkaavana, pelottavana.
Ehkä kavaltajakin silloin kauhistui jäljettömässä, salaisessa haudassaan.
* * * * *
Sydämeni värisi niinkuin kuumennettu kattila. Minun oli lämmin. Otin pois kaulahuivini ja menin ylös kannelle… Kauvan tuijotin hyrskyvään mereen.
Kummalliset ajat! Käsittämättömät ajat! Kun vallananastajat kahlasivat veressämme, kun maa jo oli kahleihin kytkettynä, silloin vieras, vihollisen sotilas pimeässä kaataa ja kostaa kavaltajan, joka oli rikkonut kansaansa vastaan…
Keisari
1849.