III.
Sztrecsnón huippua vartioitsi kapteeni János Szeredai seitsemälläkymmenelläkahdella honvédilla ja parilla sadalla huonosti varustetulla kansalliskaartilaisella. [Kansalliskaartilaisiksi sanottiin isänmaan puolustukseksi aseisiin tarttuneita kansalaisia. Suoment. muist.]
Kaksi ratsumiestä oli heidän mukanaan, ne lähetti Szeredai Puolan laaksoihin, että pian toisivat tiedon, jos sieltä joku vaara lähestyy.
Silloin jo odotettiin venäläisten hyökkäystä maahan.
Eräänä aamuna tulivat nuo kaksi ratsumiestä täyttä laukkaa ajaen ja ilmoittivat Szeredaille, että ääretön joukko venäläisiä tulvaili laaksoihin ja alkoi hitaasti nousta ylös vuorelle.
Aamusumun lävitse tunkeutui kaukainen torventoitotus ja kova töminä ylös huipulle.
Jo tulevat.
Szeredai kokosi kansalliskaartilaiset ja puhui heille näin:
— Hyvät ystävät, täten käsken teitä, menkää kotiinne, takokaa viikatteenne jälleen käyriksi, pankaa pois kirveenne, piiloittakaa pyssynne. Teillä on vaimo, lapsia, minä en voi pitää teitä täällä. Käännös, lähtekää!
Kansalliskaartilaiset lähtivät. Kapteeni piti vain erään vanhan talonpojan luonaan. Sitten puhallutti hän hätätorvea ja puhui rintaman edessä:
— Pojat! Meitä on tässä seitsemänkymmentäkolme ja tuolta alhaalta sumusta lähestyy meitä satatuhatta venäläistä. Mutta meidän täytyy asettua tätä sotajoukkoa vastaan, jottei sen päälliköt ilmoittaisi ylpeälle tsaarille, että se ilman miekan iskua pääsi Unkarin rajan yli. Meidän täytyy heitä vastustaa… meidän täytyy heille näyttää, että ainoastaan sillä tavalla saattoivat tunkea isänmaamme alueelle, että teurastivat meidät kaikki. Saakoot nähdä että he näitten vuorten toisella puolella tulevat tekemisiin sellaisen kansan kanssa, joka tietää kuolla vapautensa eteen.
… Tuo pieni joukko nuoria poikia kuluneissa vaatteissa kiinnitti palavan katseensa kapteeniin.
— Pojat! Isänmaamme on hukassa. Sellaisella ylivoimalla tullaan päällemme, että meidän täytyy menehtyä.
Aina iloinen Balázs Farkas, ruskeaihoinen ylioppilas Sárospatak'ista, iski kärsimättömästi pyssyllään maahan ja huudahti:
— Herra kapteeni, älä koristele. Pojat! Elämmekö ilman isänmaata vai kuolemmeko isänmaan eteen?
— Kuolkaamme isänmaan eteen, — huusi pieni joukko.
— Pojat! — jatkoi kapteeni liikutettuna, — vaikka te olette vanhoja sotilaita, olette te kuitenkin nuorukaisia. Koko elämä on teille vielä avoinna… joka tahtoo mennä, sen minä heti lasken… Useimmilla teistä on vielä vanha äiti, isä kotona, monella morsian, sisarukset. Joka tahtoo, voi lähteä. Ei ketään syytetä pelkuruudesta, olettehan sadassa tappelussa näyttäneet olevanne urhoja.
Ei kukaan liikahtanut.
— Pojat! — lausui Szeredai, — sanokaa sitten jäähyväiset rakkahillenne. Tämän vanhan talonpojan olen pitänyt täällä, jotta hän veisi kirjeenne. Ja seitsemän-kahdeksantoista vuotiaat ylioppilaat istuutuivat ja kirjoittivat rensseliensä päälle asetetulle paperille viimeiset kirjeensä. Tuo ruskeaihoinen poika kirjoitti kiireesti Sárospatak'in kollegion osoitteella, että nyt valmistautuu kuolemaan isänmaan eteen Juhana Szeredai seitsemänkymmenen kahden kumppaninsa kanssa. Sitten kirjoitti hän siihen jokaisen nimen, pani päivämäärän ja sulki kirjeen. Vaan vielä jäi häneltä aikaa viiden-kuuden muunkin kirjeen kirjoittamiseen raskaskätisten talonpoikaishonvédien puolesta ja niin kauniisti hän kirjoitti, että rakkaat vanhempani älkööt itkekö, sillä isänmaani tähden minä kaaduin, mutta älkää unohtako, että olin kuuliainen, hyvä poika ja rukoilkaa edestäni.
Mutta Szeredai nousi vuoren huipulle ja tarkasti kaukoputkella laaksoja… Nyt hajosivat tuolta viimeiset sumupilvet… kirkas aurinko kultasi koko laakson ja — tuolla alhaalla seisoi kiiltävissä aseissa tuhannen tuhansia sotamiehiä.
Honvédien hätätorvi pysähdytti heidät, he valmistautuivat hyökkäykseen.
— Oletteko valmiit?
— Olemme.
— Marton!
Vanha talonpoika, joka yhtämittaa pyyhki silmiään, astui esiin. Pojat panivat kirjeensä hänen isoon nahkalaukkuunsa.
— No nyt, Marton, kiireesti pois, ykskaks, etteivät tallaisi teitä jalkoihinsa.
— Enkö minäkin voisi jäädä tänne, herra kapteeni? — kysyi hän hiljaisella äänellä.
— Ette — vastasi Szeredai lyhyesti, veti hänet syrjään ja antoi hänelle yhteensidotun hiussuortuvan, kellonsa, sormuksensa sekä kirjeen, — nämä antakaa vaimolleni. Pois, joutuun!
Vanhus lähti pää kumarassa alas vuorelta ja katosi metsään.
— Varuillanne! Ne liikkuvat! — huusi vartija huipulla.
Jokainen tarttui uskolliseen pyssyynsä ja tarkasti sitä huolellisesti. Sitten tuli patruunataskun vuorot monenko venäläisen kuolema siinä piilee? Sillä aikaa kun huipulle asetetut rummuttajat ja torventoitottajat kaikin voimin hälyttivät honvédeja, hiipi pieni joukko sille syvälle tielle, joka vei Puolan rajalle päin ja jonka suu oli rovitettu kivillä ja suurilla pölkyillä.
Yht'äkkiä jyrisivät alempana olevilla kummuilla venäläisten mörssärit ja pommit räjähtelivät Sztrecsnón kukkulalla. Hälytys vaikeni. Molemmat rummuttajat melkein vierien saapuivat sotajoukkoon.
— Entä torventoitottajat? — kysyi Szeredai.
— Kuolivat — vastasi toinen rummuttaja ja näytti pyssyllään ylöspäin.
Katsottiin sinne. Toiseen toitottajaan oli juoksussa iskenyt kuolettava sirpale ja hän suistui eteenpäin, niin että pää jäi tiensyrjään riippumaan, katsoen alas turmatovereihinsa. Kuolema oli muuttanut hänen kasvonsa, avoimesta suusta tippui veri, silmät tuijottivat selkoselällään honvédeihin, ikäänkuin tarkastaakseen uskaltavatko hekin kuolla niin kuin hän.
Pojat katsoivat kalpeina toisiaan.
— Varuillanne! — huusi Sárospatak'in ylioppilas, joka oli kiivennyt ylös tiensyrjään, — jalkaväki tulee tiellä.
Jokainen asettui paikalleen rovitukseen.
Ja pommien räjähtäessä ylhäällä kummulla kuului heidän edessään repäiseviä hurraahuutoja ja yht'äkkiä nähtiin sadottain harmaatakkisia sotamiehiä rientävän heitä päin.
— Laukaiskaa! — huusi Szeredai. Laukauksen jälkeen peitti heidät paksu savu.
— Ladatkaa, laukaiskaa! — komensi Szeredai. Uusi pamaus. Hurraahuudot vaikenivat. Mutta kanuunain jyrinä ja pommien viuhina kuuluivat yhä.
Sárospatak'in ylioppilas makasi jo ylhäällä kukkulalla vatsoillaan ja huusi sieltä alas laaksoon:
— Venäläiset peräytyvät juosten, eläkööt unkarilaiset! Upseerit pysäyttivät heidät, järjestävät heitä. He tuovat mukanaan kanuunoita, muut kanuunansakin tähtäävät tännepäin. Varokaa… Kirottu koira…
Nuori ylioppilas vieri verisenä heidän keskelleen.
— Pyssyni! — puhui hän koristen. — Joku kartessin sirpale sattui vasempaan käsivarteeni, vaan sen minä annan heille takaisin… Pyssyni…
Szeredai tarkasti häntä. Hänen vasen olkapäänsä oli läpiammuttu. Hänet vietiin syrjään. Ylioppilas jatkoi korahdellen:
— He tulevat… Älkää huoliko minusta… pyssyni… antakaa vettä, vettä…
Rummuttaja antoi hänelle juoda ja pesi hänen kasvonsa.
— Varuillanne! — huusi rovitukselta vartija. Honvédjoukko ampui kaksi yhteislaukausta.
Yht'äkkiä rovitus tärähti, melkeinpä meni pirstaleiksi, samassa kaksi pommia lensi räjähtäen heidän päänsä yli. Venäläiset olivat asettaneet kanuunansa heitä vastaan ja pommia heittävät mörssäritkin oli suunnattu rovitusta kohden.
Paksu savu peitti kapean tien. Szeredai tunnusteli itseään kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut haavoittunut. Hänen jaloissaan koko joukko miehiä vaikeroiden kamppaili kuoleman kanssa. Kapteeni kiipesi ylöspäin paremmin nähdäkseen. Hälvenevän savun läpi näki hän, että venäläiset eivät hyökkää heitä vastaan, vaan ampuvat räjähtäviä kuulia rovitukseen… Vastapäätä olevat metsänaukeamat olivat harmaina sotamiehistä. Nämä tahtoivat kiertää heidät.
— Joka elää, kiivetköön ylös kukkulalle! -huusi Szeredai alas, — sillä he tukehuttavat meidät sinne tielle. Tänne päin, pojat!
Noin kolmekymmentä puolipyörtynyttä, ruudinsavun mustaamaa olentoa alkoi nyt kavuta ylöspäin. Takimmaisina laahasivat molemmat rummuttajat Sárospatak'in ylioppilasta, joka kuumeesta palavin silmin pyysi milloin pyssyä milloin vettä.
Tuskin olivat he jättäneet solan, kun venäläisten kanuunat sytyttivät rikkiammutun rovituksen tuleen… ja tulen, räiskynän ja kanuunain jyrinän lävitse peloton joukko kauhulla kuuli tuonne alas jääneitten, pahasti haavoittuneitten honvédien tuskallisia vaikeroimisia, jotka vähitellen vaikenivat. Ne olivat joutuneet liekkien uhriksi!
Huipulla seisoivat kuolon kamppailijat selin toisiinsa nojaten.
Yht'äkkiä kaikuu yltympäri metsistä Venäjän keisarihymni, soittokunnat puhaltavat, upseerit karjuvat. Ja huipun alta, metsän rinteestä, joka taholta ilmestyy pajunettimetsä.
Mahtava hurraahuuto tärisyttää ilmaa ja pajunettimetsä liikkuu nopeasti ylöspäin.
He olivat tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä.
Silloin kultakypärinen, loistavasti puettu kenraali ratsastaa ulos joukosta ja viitaten miekallaan huutaa terävällä äänellä:
— Stoj! Joukko pysähtyi.
Upseerit lähestyvät kenraalia. Tämä osottaa tuota pivollista unkarilaisia. Eräs upseeri ratsastaa sinne.
— Rendez-vous! (Antautukaa!)
— Tähtäys, laukaus! — vastaa Szeredai.
Unkarilaisten laukausta seuraa joka taholta korvia särkevä paukkina ja savun hälvettyä ei enää kukaan seiso huipulla. Venäläiset lähestyvät hitaasti.
Kenraali menee ruumiitten luo.
— Kaikki kuolleet? — kysyy hän ajutantilta.
— Yksi elää, mutta sen vasen olkapää on rikki ammuttu. Vaan hänkin on tainnoksissa.
— Kutsu lääkäri ja kohdeltakoon häntä kuin olisi hän meidän joukostamme.
— Herra kenraali, saadaanko puhaltaa voittohymni?
— Älkää puhaltako mitään, — lausui loistavasti puettu sotilas ajatuksiinsa vaipuneena — voitto on näitten äänettömien kuolleitten. Mutta komentakaa Tilsitin rykmentistä kaksisataa miestä kunniakkaasti hautaamaan heidät.
Kenraali antoi merkin ja venäläisten joukot alkoivat marssia Unkariin.