II.
Kuljeskelin Karpaateilla. Olin noussut korkeita vuoria, enkä päiväkausiin ollut nähnyt ihmisasunnoita.
Ja eräänä päivänä saavuimme vuoren huipulle, jonka yli kulki syvä tie, ja oppaani, vanha Szepes'in porvari Kristian Zimmer, virkkoi osoittaen alas laaksoon:
— Katsokaa, hyvä herra, tuolla on Puola. Tässä seisomme Unkarin rajalla.
Kauvan harhaili katseeni etäisyydessä, vihdoin se väsyi ja palasi läheisyyteen. Silloin huomasin hämmästyen, että huippu, jolla seisoimme, kasvoi pelkkiä punaisia kukkia.
— Katsokaa, vanhus, tällaista en ole ennen nähnyt, tällä vuorella kasvaa ainoastaan punaisia kukkia.
— Se on varmaa, että täällä ei ole ainoatakaan valkeata, sinistä tai keltaista kortta.
— Ja te ette tätä kummastele?
— En.
— Te tiesitte sen?
— Tiesin. Ja tekö ette olisi koskaan kuullut kertomusta Sztrecsnón punaisista kukista?
— En. Onko niistä joku kertomus?
— On.
Vanhus piirteli maahan pitkällä sauvallaan, sitten, ikäänkuin itsekseen jupisten, jatkoi:
— Te herrat, jotka asutte suurissa kivitaloissa toinen toisenne päällä, ette tunne maata. Te luulette, ettei sillä ole järkeä… On kuin onkin. Maa tietää, mitä tekee. Kylässämme hautausmaa on jaettu kahteen osaan. Toiseen osaan haudataan ainoastaan lapsia… Tämä osa kasvaa keväisin ainoastaan valkeita kukkia. Niin kaunis on silloin hautausmaa, on kuin puhtaan lumen peitossa… Ja koko kesän pysyy se samanlaisena. Siksi kun siihen sataa lunta. Ja talvellakin se on kuin täynnä valkeita kukkia. Puhtaat, viattomat sielut uinailevat meillä ijäti valkean käärinliinan alla. Kun minä olin pieni lapsi, kasvoi Sztrecsnón huippukin kaikenvärisiä kukkia, vaan nyt se ei voi muunvärisiä kasvaa kuin punaisia, sillä paljon verta on tälle vuorelle vuotanut.
— Enemmän, enemmän!
Minä asetuin hänen eteensä, katseeni kiintyi häneen ja hän jatkoi verkkaisella, katkonaisella äänellä kertomustaan.