I.
Joskus valtaa ihmisen joku suuri suru. Kun katselen lasteni iloisiin silmiin ja kuuntelen heidän yksinkertaista laverrustaan, juohtuu mieleeni, että elämä on niin kaunis ja niin lyhyt. Synnymme maailmaan, kömmimme vähäisen ulos sen lämpimään lekottelemaan, sitten palaamme heti takaisin olemattomuuteen. Kun kuutamoyönä näen myöhästyneitten lintujen kiitävän kuunvalossa, juohtuu aina mieleeni ihmisen elämä. Sekin on samanlainen. Tulemme pimeydestä, silmänräpäyksen näymme valossa, sitten taas nielaisee pimeys. Mistä tulimme, mihin menemme: näitä kahta salaisuutta emme voi selittää.
Mutta minulla on väsyneitä ja ikäviä hetkiä, jolloin elämä tuntuu pitkältä ja toivoisin että minäkin jo olisin tuossa pitkässä mustassa saatossa, joka alati kulkee hautausmaata kohden ja josta ei ikinä loppua tule. Jolloin olen kyllästynyt läähättävin rinnoin ja kalpein kasvoin sinne tänne juokseviin ihmisiin. Kyllästynyt tähän kylmään kivikaupunkiin, sen sairaloiseen komeuteen ja ikuiseen, huumaavaan meluun.
Silloin katoan täältä, eikä kukaan tiedä, mihin olen joutunut. Asetun Lagostan kallioiselle rannalle ja tuijotan ihaillen Adrian siniseen syvyyteen. Taikka piilen kangastavalle tasangolle pieneen valkoiseen taloon ja syön tummaihoisten talonpoikain kanssa yhdestä vadista tähtisen taivaan alla. Taikka nousen Karpaatein korkeimmille kukkuloille ja kuuntelen metsän huminaa, koskien kohinaa ja kotkain kimeätä huutoa.
Ja näiltä paikoilta tuon kotiin vanhoja, unohdettuja kertomuksia. En koskaan tiedä, meren kohinastako ne ilmestyivät, humisevat puutko niitä minulle tarinoivat vai vanhat paimenetko niitä kuutamoyönä korviini kuiskasivat.
Tämänkin kertomuksen olen siten kuullut, tahi ehkä uneksinut?