VIKTOR RÁKOSI.
Viktor Rákosi on yksi Unkarin etevimpiä kirjailijoita, on syntynyt Syyskuun 20 p:nä 1860 Zalan komitaatissa Balaton (Platten)-järven pohjoispuolella, jossa hänen isänsä oli maatilanhoitaja. Kahden vuoden iällä hän, isän jouduttua taloudelliseen ahdinkoon, lähetettiin vanhemman veljensä Bélan luo, joka oli kunnanlääkärinä Siebenbürgenissä. Siellä hän tutustui Székelyien, erään magyarien vanhimman ja älykkäimmän kansanheimon elämään ja tapoihin, joihin suuresti mieltyi ja joita hän myöhemmin kuvaili useissa kertomuksissaan. V. 1871 hän tuli Piaristien kymnaasiin Budapestiin, jossa hänen toinen vanhempi veljensä Jenö, tämäkin etevä kirjailija ja runoilija, oli sanomalehdentoimittajana. Siellä hän perusti oppilasten kesken kirjallisen seuran, jonka jäsenet kyhäsivät etenkin näytelmäkappaleita ja näitä itse näyttelivät. Kahdeksantoista vuoden iällä yliopistoon päästyään, hän oli pakoitettu itse hankkimaan leipänsä ja rupesi sen vuoksi erään sanomalehden palvelukseen, joka lehti kumminkin pian lakkasi ilmestymästä. Oltuansa vielä erään toisenkin sanomalehden toimituksessa, hän 1881 tuli aputoimittajaksi veljensä silloin perustamaan Budapesti Hirlap'iin, joka vähitellen saavutti yleisön suosiota ja kannatusta siihen määrin, että se nykyään on Unkarin enimmin levinnyt ja tuettu valtiollinen päivälehti. Tämän lehden toimituksessa on Viktor Rákosi siitä asti pysynyt, kirjoittaen siihen (ja vielä muihinkin lehtiin, aikakauskirjoihin ja kalentereihin) jos jotakin, mutta varsinkin kaunokirjallisia kertomuksia ja jutteluja ("causerie'oita") salanimellä Sipulus, joka Unkarissa on tullut maan kuuluksi. Lehtensä toimissa hän on monta kertaa matkustanut Itävallassa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Tanskassa, Balkanin niemimaalla y.m.
Rákosi on erikseen julkaissut suuren joukon novelleja ja romaaneja, joista mainittakoon: Päivänpaistetta, Yllyttäjiä, Maalais-Hamlet, Sipuluksen kertoelmia, Salapesiä, Talvinen tarina, Gyalu, Zuboly ja heidän toverinsa, Barnabaan orjuus ja muita kertomuksia, Vaienneet kellot. Niistä on osa käännetty saksan, ranskan, italian, tanskan, venäjän, puolan, tshekin ja kroatin kielelle.
Unkarin vapaussodan puolenvuosisadan muistojuhlaksi 1898 Rákosi, yhdessä László Beöthyn kanssa, kirjoitti Kultahäät nimisen isänmaallisen draaman, jossa mainitun sodan kuuluisimpia tapauksia ja henkilöitä esitellään väririkkaissa ja vaikuttavissa kuvaelmissa. Tämä näytelmä saavutti sellaisen menestyksen, että sitä eräässä Budapestin teatterissa annettiin 100 kertaa perätysten, ja sittemmin se on joutunut kaikkien unkarilaisten teatterien pysyväiseen ohjelmistoon. — Pari huvinäytelmääkin Rákosi on kirjoittanut.
Yhdessä Mauri Jókain kanssa Rákosi on toimittanut kuvilla varustetun Unkarin vapaussodan historian.
Viktor Rákosin kirjailijaluonteen omituisin ja -alkuperäisin ilmiö on se raitis huumori eli leikillisyys, jolla hän kuvailee nykyajan jokapäiväistä elämää ja sen eriskummaisuuksia. Hänen huumorilliset kertomuksensa, jotka uhkuvat sukkelia kokkapuheita ja sanasutkauksia sekä hyvänsävyisää ivaa ovatkin yleisesti suosittuja.
Suurimman suosion Rákosin teoksista lienee kuitenkin saavuttanut se, joka nyt esiintyy suomenkielisessä asussa. Korhadt Fakeresztek, Lahonneita puuristejä, ilmestyi painosta 1899. Sen tarkoituksena on, tekijän omain sanain mukaan, Unkarin viimeisen kansallisen eepoksen, s.o. 1848-49 vuosien vapaussodan unhotetuille henkilöille pystyttää vaatimaton muistomerkki.
Tuo sota syttyi, kuten tunnettu, sen johdosta, että Itävalta tahtoi riistää Unkarilta sen perustuslaillisen hallitusmuodon, minkä näiden molempien valtakuntien yhteinen hallitsija 1848 vuoden vallankumousliikkeiden takia oli ollut pakotettu jälkimmäiselle maalle myöntämään. Itävallan hallitus kiihotti sitä varten ensin kapinaan Unkarissa asuvia ei-magyarilaisia kansallisuuksia, varsinkin kroatilaisia ja valakkilaisia, joista jälkimmäiset harjoittivat julmia hirmutekoja, ja lähetti sittemmin unkarilaisia vastaan, jotka olivat tarttuneet aseisin perustuslakejaan ja vapauttaan puolustaaksensa, itävaltalaisia sotajoukkoja ruhtinas Windischgrätz'in johdolla. Unkarilaiset kärsivät alussa, ennenkuin ehtivät saada puolustusvoimansa järjestetyiksi ja harjoitetuiksi, tappioita ja heidän täytyi peräytyä, mutta kenraali Arthur Görgein tultua, keväällä 1849, Unkarin armeijan ylipäälliköksi, he voittivat itävaltalaiset useissa loistavissa tappeluissa, m.m. Branyiszkón, Tápió-Bicsken, Vác'in ja Isaszeg'in luona. Vaan silloin tulivat venäläiset itävaltalaisten avuksi ja kahden suurvallan yhdistynyttä ylivoimaa vastaan unkarilaisten oli mahdoton ajan pitkään puoliaan pitää, jonka vuoksi Görgei sotajoukkonsa kanssa Elokuun 13 p:nä 1849 Világos'in luona heitti aseet venäläisille.
Tämän vapaussodan aikuisia tapauksia tekijä kuvailee näissä kertomuksissaan.
Helsingissä, Elokuulla 1901.
Antti Jalava.
Lahonneita puuristejä.
Laajalti olen kulkenut maailmaa. Olen seisonut San Genaron temppelin alttaanilla, ihaillut hurmaavaa Napolia ja sen sinistä merenlahtea, jota ympäröi sammumaton Vesuvio, Sorrenton tummanvihreät öljypuumetsät, Castellamaren ja Posilippon punavalkeat talot. Olen kuunnellut Pyhän Pietarin kirkon katolta kellojen kuuluttavan ylösnousemusta ikuisen kaupungin asukkaille. Mont-Martren huipulta olen kummastellut maailman pääkaupungin kuumeentapaista hyörinää. Norjan vuonoilla olen kuunnellut pohjatuulen ulvontaa, joka ehkä siksi on tuskallisempi tuolla kaukana, kun terävät kalliot myrskyn runkoa runtelevat…
Ja kuitenkaan, kuitenkaan… Kun palasin rauhalliseen kotiini, eivät hiipineet yöllisiin uniini Napolin kauneudet, Rooman suuret muistot, Pariisin ihanuudet eikä Norjan jylhät maisemat. Valveilla ollessani usein loihdin muistooni takaisin ne päivät, jotka siellä olin viettänyt. Mutta uneni veivät minut muualle.
Vuosia sitä ennen olin matkustanut Hargittan suuren székely-alpin kautta. Metsä seisoi täydessä loistossaan, taivas oli pilvetön ja kiitolliset linnut ylistivät Luojaa kauneimmilla lauluillaan. Ja kun hitaasti kapusimme ylöspäin, huomaan yhtäkkiä hautakummun, jossa on lahonnut puuristi. Sitten tulee näkyviin toinen hautakumpu, kolmas hauta… neljäs hauta… risteineen tai ilman sitä… Ajajani nosti lakkiaan.
— Mitä hautoja nämä ovat?
— Honvéd-hautoja. [Honvéd (isänmaanpuolustaja) on Unkarin kansallisen sotaväen nimi. Suoment. muist.]
— Ketkä niitten alle on haudattu?
— Kuka tietäisi sanoa heidän nimensä? Siitä on jo kulunut neljäkymmentä vuotta, hyvä herra. He kaatuivat vapaussodassa. Jumala suokoon rauhaa heidän tomulleen.
— Amen.
Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät taaksemme.
… Ja kun saavuin Branyiszkón huipulle, näin siellä taas metsäkukkien peittämiä, hyljättyjä, maahan vajonneita hautoja lahonneine, kaatuneine puuristeineen… Ajomies nosti lakkiaan ja tehden ristinmerkin rukoili tuntemattomien kuolleitten puolesta…
Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät taaksemme.
Valveilla ollessani jäivät ne mielestänikin, mutta unissani ne ilmestyivät taas, enkä minä silloin harhaillut bulevardeilla, korsoilla ja gallerioissa, vaan hyljätyillä hautausmailla ja poljettuin hautain keskellä.
… Eräänä kuutamoisena kevätiltana matkustin talonpoikaisrattailla Nagy-Kátasta Pánd'iin. Venyin oljilla puolinukuksissa, kun ajaja pysähti.
— Missä ollaan?
— Tápión sillan luona.
… Me seisoimme Tápió-Bicken tappelutantereella. Kuun keltainen loiste valaisi kenttää kahdelta puolen. Ja kun kohotin päätäni, näkyi keltaisessa loisteessa taas lahonneita puuristejä, maahan vajonneita hautoja… yksi… kymmenen… Ja kun nousin pystyyn ja katsoin ympärilleni, näin kaikkialla, oikealla ja vasemmalla, edessäni ja takanani nimettömien kuolleitten ristejä sadottain, tuhansittain toistensa vieressä… ikäänkuin olisi näköpiiri silmieni edessä laajentunut… minä näin loppumattomiin… koko maa avautui eteeni… ja jyrkiltä vuorilta, hiljaisista laaksoista, metsistä, purojen ja vesiputousten partailta nimettömät puuristit ojensivat minua kohden kuivat, mustat käsivartensa…
Ja silloin minä ymmärsin, mitä nuo puuristit puhuivat.
Tuntemattomat urhot, nimettömät marttyyrit, pienet, unohdetut kohottavat minua kohden kuivat, luiset käsivartensa.
Ne, jotka tuhansittain kaatuivat kentälle ja jäljettömissä haudoissaan nukkuvat ikuista untaan.
Ne, jotka hävisivät ilman pienintäkään kunnian ja maineen toivoa… joita odotti ainoastaan kärsimys ja kuolema… mutta jotka pelastivat kansan kunnian.
Ne, joitten luista kohosivat sotapäällikköjen ja valtiomiesten suuruutta kertovat muistomerkit ja joitten kuuluisuudesta tietää ehkä ainoastaan iltatuuli, kun se heidän haudoillaan puhjenneitten kukkien kanssa kuiskien leikkii.
Ja silloin nousin, paljastin pääni ja kohottaen kaksi sormeani kalpeaa kuutamoa kohden tein sen lupauksen että mitä kykyä Jumala minulle on antanut, sitä olen käyttävä pystyttääkseni viimeisen kansallisen eepoksen pienille henkilöille vaatimattoman muistomerkin.
Niin syntyi tämä kirja.
Siinä on todenperäisiä tapauksia, pölyisistä asiakirjoista, sen aikuisista kellastuneista kirjeistä, vielä elävien aikalaisten suullisista kertomuksista poimittuja. Siinä on haaveellisia juttuja, joilla halusin kuvata silloisten ihmisten huimaa luontoa… Muutamissa kertomuksissa olen kuvaillut omia rohkeita unelmiani… Siellä täällä helähtää iloisemmat kielet jokapäiväisen leirielämän ja hilpeämielisten, yksinkertaisten sotilaspoikien, kansalliskaartilaisten ajatustavan kuvaamiseksi…
Sydämestäni se lähti. Ottakaa se vastaan sydämiinne.
Sztrecsnón punaiset kukat.