III.
Elokuun 11 p:nä 1849 Unkarin armeijan kenraalit ja esikuntaupseerit kokoontuivat ratkaisevaa neuvottelua varten armeijan pääkortteeriin Ó-Arad'iin.
Görgey esitti heille Rüdiger'ille kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoittaa heittävänsä aseet Világos'in luona. Sitten hän jätti upseerit, jotta he saisivat vapaasti neuvotella suostuvatko ehdotukseen vai ei.
Tuskin olivat he alkaneet keskustella, kun kiivas koputus kuului ovelta. Ennenkuin kukaan ehti mitään sanoa, aukeni ovi ja sisään astui Benjamin Szakács.
Valkeat, karkeasta kankaasta tehdyt housut oli pistetty pitkävartisiin saappaisiin. Hän oli puettu lyhyeeseen harmaaseen takkiin, kupeella riippui leveä miekka. Näytti Székelyn kansalliskaartilaiselta. Hän tervehti sotamiehen tapaan ja sanoi:
— Anteeksi, herrat kenraalit, nimeni on Benjamin Szakács, minä tulen sellaisessa asiassa, josta ehkä isänmaan kohtalo riippuu.
Sotilaat katsoivat toisiinsa.
— Puhukaa, — sanoi Erno Kiss.
— Hyvät herrat, suurten ponnistusten perästä olen keksinyt uuden pyssyn, joka tekee yhden miehen kykeneväksi seisomaan kahtakymmentä nykyisillä pyssyillä varustettua miestä vastaan.
Upseerit katsoivat toisiaan. Tuo on joku hullu raukka.
Szakács'in kasvoille ilmeni surullinen hymy.
— En ole hullu, hyvät herrat.
Sitten huusi hän ovelta. Samanpukuinen székelyi tuli sisään, mutta rihmakengissä, olalla pienennäköinen pyssy, kupeella lyhyt pajunetti, edessä ja takana aika patruunatasku. Szakács otti pyssyn ja astui se kädessä kiihtyneesti yhteentunkevien upseerien keskelle.
— Katsokaa, hyvät herrat, pyssy on takaa ladattava, patruunat pitää pistää sisään valmiina, mutta ei yksitellen, vaan kuusi yht'aikaa. Nämä minä ammun pois yhdessä minuutissa, sitten panen taas sisään kuusi. Sanalla sanoen, sillaikaa kun te ammutte yhden, ammun minä ainakin kolmekymmentä.
Ihmettelyn humu kuului upseerijoukosta.
— Ja sen vaikutus, hyvät herrat, on kauhea. Se menee viiden ihmisen läpi. Yhden komppanian yhteislaukaus hävittää kokonaisen ratsurykmentin. Ratsuryntäystä ei enään ole, pajunettiryntäystä ei ole… tämä pelottava, hirveä ase surmaa ryntääjät.
Kuului nyyhkytystä. Leiningen pöytään nojaten itki.
— Näettekö tuota? — sanoi Erno Kiss -se merkitsee sitä, että miksette tullut ennen aseinenne; nyt on jo myöhäistä. Tässä on kirje Rüdiger'ille!
— En voinut tulla ennenkuin minulla oli paljon aseita ja miljoona patruunoita.
— Sittenkin se on myöhäistä! Ennenkuin miehemme oppivat, tungetaan meidät pois maasta.
— Ei, herra kenraali, minulla on kaksikymmentätuhatta miestä tällä pyssyllä varustettuna.
Silloin hypähti Leiningen pystyyn.
— Missä, missä, missä?
— Kymmenentuhatta täällä kaupungin laidassa, kymmenentuhatta tunnin matkan päässä.
— Mutta mistä ne tipahtivat tänne? — huudettiin Szakács'ille joka puolelta.
— Siebenbürgen'ista, Gyergyószék'in luopääsemättömien vuorten keskeltä. Siellä olen valmistanut nämä pyssyt ja siellä järjestänyt vuoden ajan sotajoukkoani. Segesvár'iin jo saavuin myöhään, mutta saatan sanoa että olen sen kostanut… Kenraali Luders pakenee maasta kuudenkymmenenviiden kasakan kanssa. Sen verran jäi koko hänen sotajoukostaan.
— Voititteko venäläiset? — huusi Pöltenberg.
— Voitin, Piskin luona. Yhdeksäntuhatta venäläistä jäi kuolleena taistelutantereelle. Meidän tappiomme oli kahdeksankymmentäviisi miestä.
Jonkunlainen mieletön hilpeys valtasi urhoolliset sotilaat, jotka vielä vastikään keskustelivat häpeällisestä antautumisesta. He ympäröivät Szakács'in, syleilivät ja suutelivat häntä.
Yht'äkkiä näkyi ovessa Görgeyn kalpeat kasvot, uljas vartalo. Joku oli ollut häntä hakemassa.
— Mitä on tapahtunut, herrat? Mitä haaveiluja kuulen? Missä keksijä on? — kysyi hän terävällä äänellä. — Minä olen — vastasi Szakácz kumartaen.
— Näyttäkää pyssynne! Szakácz selitti sen hänelle.
— Millä rahoilla olette voineet tämän aikaan saada?
— Vaskikaivokseni alta löysin rikkaan kultakaivoksen?
— Ja kuinka? Millä työaseilla?
— Hienoimmilla englantilaisilla työaseilla. Englantilaisef laivat toivat ne Mustallemerelle ja sieltä kuljetimme ne salaa Siebenbürgen'iin. Niinkauvan kun oli rauhalliset ajat, tuotiin valtakunnan läpikin paljon.
— Mainio asia, — sanoi Görgey kylmästi - katsokaamme sotamiehiänne.
He menivät talon edustalle. Ulkona seisoi äänettömänä kymmenen Szakács'in sotilasta, pyssy jalalla. Heidän edessään nuorukainen, silitellen hevosensa kaulaa.
— Aladár, tuo tänne sotajoukko!
Poika hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Puolen tunnin kuluttua lähestyi rumpujen kumeasti päristessä musta joukko. Aaveentapaisesti he lähenivät, sillä rihmakengät eivät liioin tömisseet.
— Kahdeksansataa miestä pataljoonassa. Täällä on yhteensä yksitoista pataljoonaa, tuhatkaksisataa miestä kanuunain ja patruunavaunujen ääressä.
— Onko teillä kanuunoitakin? — kysyi Görgey.
— On, takaaladattavia, pronssista, ja ekrazitpommeja.
— Mitä se on?
— Oma keksintöni, sen räjähdysvoima on viisikymmentä kertaa suurempi kuin pyssynruudin.
Görgey ja muut kenraalit katselivat hämmästyneinä Tomzs'in székelyia, joka noin kylmästi kertoi nämä asiat.
Musta joukko seisahtui Ó-Arad'in suurelle torille. Keskellä olivat kanuunat ja patruunarattaat. Mutta kenraalit menivät sisään huoneeseen ja Görgey saneli seuraavan kirjeen kenraali Rüdiger'ille:
/#
Herra kenraali!
Pääesikunnan yksimielisen päätöksen mukaan minulla on kunnia huomenna
rynnätä teitä vastaan.
Kunnioituksella
Görqey
kenraali.
#/