LEGIOONALAINEN.
Purevan kylmä tuuli puhalsi. Wienin ylioppilaitten "pääkallo-legioona" marssi tasangolla. Almanakka osoitti jo Maaliskuun loppua, mutta se, jolla ei ollut aikaa kirjoista sitä katsoa, olisi vannonut että oltiin vasta Helmikuussa.
Mutta meidän miehillä ei ollut aikaa almanakasta ajankulkua katsoa. Jo
Lokakuusta saakka olivat he kulkeneet tappelusta tappeluun.
Ydinkin oli jäätyä heidän luissaan, kun he aamulla Jász'in tasangolla verkalleen astua vaapottivat.
Heitä oli kuusisataa älykästä, herrassäätyistä nuorukaista, jotka olivat heittäneet pois kaikki kirjansa tarttuaksensa miekkaan. Metternich'in kukistajoita, jotka olivat niskoitelleet Windischgrätz'iä vastaan ja yhden vuoden kuluessa tehneet Wienissä kaksi vallankumousta.
Kun sitten väkivalta pani keisarikaupungin ikeensä alle, katselivat he ympärilleen, missä päin vielä liehui vapauden lippu. Ja he lähtivät koko joukko Unkariin.
Saapuneet ylioppilaat järjestettiin legiooniksi ja virtana vuosi heidän verensä niin Siebenbürgen'in kuin Unkarin tappelutantereilla.
Heidän joukossaan oli herttuoita, kreivejä, paroneja, jotka olivat jättäneet mukavat kastellinsa Itävallassa mennäkseen kuolemaan vieraan kansan vapauden edestä. Ja monen ikivanhan saksalaisen perheen jälkeinen lepää tuntemattomassa haudassaan jossakin Ala-Unkarissa tai Siebenbürgen'in vuoristossa.
Ken heidän joukossaan oli kolmekolmatta-vuotias, hänellä oli jo oikeus kutsua legioonalaisia pojikseen. Nuorimpia kutsuttiin kumminkin säännöllisesti ukoiksi.
Veljeksiä olivat he kaikki, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta elämässä, kuolemassa. Jokainen oli valmis minä hetkenä tahansa uhraamaan henkensä asetoverinsa tähden.
Pelkuruuden varjoakin rangaistiin ankarasti. Siinä kohdin nämä iloiset pojat eivät ymmärtäneet leikintekoa.
Tuona kylmän kylmänä Maaliskuun päivänä 1849 kulki pääkallo-legioona Jászberény'iä kohti. Viisi päivää he yhtämittaa olivat majailleet taivasalla ja laulunhaluisimpainkin poikain huulilla jäätyi jo nuotti.
Upseerit kävivät heitä katsomassa rivistä riviin.
— Mikä teille on tullut, pojat, näytätte niin surullisilta kuin vietäisiin teidät hirteen.
— Meitä kovasti paleltaa.
— Tuima on tämä Unkarin tuuli.
— Paprikaa täällä on ilmassakin.
— Hei, älkää olko mammanpoikia! Kovempiakin olemme kokeneet Wienissä.
Pojat huokasivat.
— Se on totta, mutta tappelujen välillä siellä mentiin barrikaadeilta kahvilaan olutta juomaan ja biljaardia pelaamaan.
Syvät huokaukset kuuluivat riveistä olutta, kahvilaa ja biljaardia mainittaissa.
— Kovasti on teitä veltostuttanut tuo kaksiviikkoinen oleskelu
Debereczen'issä. Mikä sinua vaivaa, Hammer?
Kysymys tehtiin eräälle laihalle, tuskin kuusitoista-vuotiaalle keltanokalle, joka kalpeana, hampaat kalisten, vaivaloisesti astui eteenpäin ja nyt juuri antoi pyssynsä naapurilleen.
— Voin kovin huonosti. Kylmänväreet ja kuume vaivaavat minua. Tuskin pysyn jaloillani.
— Rohkaise itsesi. Kun katselen sinua, en koskaan luulisi sinua samaksi, joka pyssynperällä löi kuolijaaksi keisarin kaksi kauneinta krenatööriä. Kas tuossa!
Ja hän ojensi hänelle debreczeniläisillä veistoksilla koristetun leilin, josta poika joi pari kulausta luumuviiniä.
— Reilaan! — kaikui etupäästä komentosana ja torventoitotus ilmoitti, että jokaisen oli asettuminen paikalleen.
Kaukana kohosivat Jàszberény'in tornit.
Rummut pärisivät. Sitten räikähtivät torvet. Hammerkin nosti pyssyn olalleen. Kun he sitten saapuivat kaupungin ensimmäisille taloille, laskivat he pääkallonkuvalla varustetun lippunsa liehumaan ja virittivät legioonan laulun:
/p
Wer kommt dort von der Höh'
Es ist der Windischgrätz…
p/
Kaikki kaupungin asukkaat, suuret ja pienet, kiiruhtivat kaduille ja tervehtivät kättä puristaen ja syleillen maankuuluja, urhoollisia poikia. Suurelle torille asettuivat he neliöön ja päällikkö ilmoitti, että jäädään Jászberény'iin epämääräiseksi ajaksi, jonka vuoksi majoittukoot.
Parin minuutin kuluttua olivat vieraanvaraiset kaupunkilaiset jakaneet ylioppilaat keskenään, ja onneton oli se, jonka osalle ei ketään tullut.
Hammer joutui erään kunnon ryytikauppiaan luo. Päästyään lämmitettyyn huoneeseen, hän vaipui sohvalle ja nukkui. Häntä ei uskallettu herättää eikä riisua hänen päältään. Varpaillaan astuttiin hänen ympärillään ja paraat palat päivällisestä säästettiin hänelle.
Kello neljä hän heräsi ja tuli tuntohonsa. Silloin hän majoittui mukavammin, söi vähäisen ja joi paljon vettä. Sitten hän pesi itsensä, paikkasi rikkinäistä univormuaan, puhdisti pyssynsä, heitti sen olalleen ja astui ulos portista. Vahti oli tullut häntä hakemaan ja vei hänet lippua vartioimaan.
Kello kahdeksan hän tuli takaisin. Hänen silmänsä olivat suuret ja kiiltävät kuumeesta. Hän hoiperteli.
— Antakaa vettä, vettä! — sopersi hän.
— Menkää levolle, herra sotilas! — kehoitti talon isäntä.
— En voi, sillä on luultavaa, että yöllä lähdetään eteenpäin.
— Mutta minä kyllä sitte herätän.
— En voi, en voi, — mutisi poika.
Illallista syödessään hän meni tainnoksiin. Silloin pani kauppias hänet vuoteelle ja kutsutti lääkärin.
Tohtori sanoi että siitä nähtävästi tulee lavantauti.
Yöksi nousi lumimyrsky. Kun se ankarimmin raivosi ja tärisytti ikkunoita, kuului rummun pärinää. Legioonalle annettiin lähtömerkki.
Aseiden kalske, juoksevien askelten töminä kuului yössä. Puolen tunnin kuluessa oli legioona järjestäytynyt ja lähtenyt Nagy-Kataa kohti pilkkosen pimeässä.
Ryytikauppias meni sisään Hammerin luo. Hän makasi suu auki, hengitti lyhyesti ja katkonaisesti, silmät olivat syvälle painuneet, kasvot tulipunaiset.
— Ja minäkö herättäisin tuon menemään lumimyrskyyn? Enpä toki, sehän olisi varma kuolema. Jääköön nukkumaan, raukka.
Ja tuo hyvä mies meni itsekin taas levolle. Hammer nukkui seuraavan päivän iltapuoleen asti. Silloin hän kutsui talon isännän luokseen.
— Mitä uutisia? Mitä minulle on tapahtunut? — Te menitte tainnoksiin eilen illalla ja minä panin teidät vuoteelle.
— Ja legioona?
— Se lähti yöllä. Sanotaan, että tänään on tappelu jossain.
— Pyhä Jumala! Mitä olette tehnyt minulle? Olen jäänyt pois tappelusta. Minä olen kadotettu. En koskaan voi puhdistaa itseäni pelkuruuden syytöksestä. Minua luullaan karkuriksi.
Ryytikauppias koetti lohduttaa häntä. Poikaparka vaan ravisti päätään ja toisti lakkaamatta:
— Ette tunne legioonaa, ette tunne legioonaa. Kunnia on minulta mennyt!
Tunnin kuluttua ampui hän itsensä pyssyllään. Pöydältä löydettiin kirje, joka oli osoitettu hänen Etelä-Tyroolissa asuvalle äidilleen.
Ja kylmästä lumimyrskystä surusanoma kuin musta lintu pyrähti lentoon, iskeäksensä äiti raukkaan, joka päivänpaisteisessa, lämpimässä seudussa niin monta kertaa oli kääntynyt pohjoista kohden, jossa valkeahuippuiset alpit seisoivat… sieltä hän odotti rakkaita tietoja ainoalta pojaltaan.
Juutalaispoika.