IV.
FABBEA OPETETAAN RUNOA LAUSUMAAN.
Sittekun Lauri Gudmundinpoika ja Fabbe olivat toisensa tavanneet, meni Lauri kirkkoherra Svenin koulukammioon, joka vanhastaan oli hänelle tuttu paikka, sillä siellä oli kirkkoherra hänen päähänsä päntännyt Donatuksen grammatikan sekä versio vulgatan [kirkon hyväksymä latinalainen raamatunkäännös] samoin kuin hänen sukulaisensa Arvi Niilonpojan päähän, jonka isä oli ylenarvoisa herra pormestari Niilo Arvinpoika, läänillinen ja vaakunallinen mies.
Nykyään kirkkoherra ja Lauri yksissä voimin uurastelivat päästäkseen kreikkalaisen Uudentestamentin läpi. Yksi kappale tätä, joku aika sitte ulkomailta saatu, oli lukupöydällä kahden käsikirjotuksen vieressä. Toinen näistä oli Svante tohtorin käsialaa — Jönköpingissä harpunsoittajaa nimitettiin tohtoriksi — ja sisälsi tärkeimmät kreikkalaiset taivutuskaavat. Svante tohtori oli edellisenä talvena, Jönköpingissä oleskellessaan, kirkkoherran pyynnöstä ottanut vaivakseen niiden kirjottamisen ulkomuististaan. Toinen käsikirjotus oli Svanten omistama kreikkalainen sanakirja, Wessel Gansevoortin tekemä. Mutta Arvi Niilonpoika oli heittänyt hyvästi kouluhuoneen ja oli nyt maailmallinen teikarinulikka, joka muutamia päiviä ennen tepastellessaan roimahousut yllään, oli nostanut hämmästyttävää pahennusta. Harmaamunkki-veli Johannes oli asian aiheesta esiveljensä luvalla saarnannut roimahousu-perkeleestä ja itse kirkkoherra olisi ehkä tehnyt samoin, ellei asia oikeimmiten hänestä olisi näyttänyt naurettavalta ja hän olisi ollut pormestarin pöytäystävä.
Lauri vetäisi auki jonkun laatikon ja sieppasi siitä esiin pari painettua plakaattia; toisessa oli karkea puupiirros. Nämä kädessä tuli hän ulos Fabben luo ja käski tätä tavallisella rehevällä äänellään, joka päivä päivältä yhä reheni, seuraamaan itseään alas rantapuodille. Kirkkoherra oli vielä makuulla, ja koska Lauri tosin aikoi saada Fabben äänekkääksi, mutta ei kuitenkaan tahtonut herättää opettajaansa, jota hän vielä, vaikka jotenkin vähän, arasteli, oli hän aijottua koettansa varten valinnut syrjäisen rantapuodin, jonka ovi aukeni Vetterille päin.
Lauri istahti hakkuupölkyn päähän ja viittasi Fabbelle sijaa kumoon käännetyn veneen pohjalle, jonka emäpuun päällä tosin ei ollut mukava istua, mutta paremman puutteessa sentään kävi laatuun. Fabbe tarkasti Lauria, joka istui vedenkalvosta heijastavan valon välkkeessä, ja hän ajatteli itsekseen: kyllä tuo on äitinsä ilmetty kuva, vaikka rumennettu. Ei jälkeäkään Gudmund mestarista.
— Fabbe, sanoi Lauri, sinun pitää retkilläsi kulettaa näitä lentolehtiä laukussasi, ja minne vaan poikkeat taloihin, talonpoikien tuvissa tai herrastalojen keittiöissä, lukea ne julki. Niissä puhutaan merkillisistä asioista, joita kaikkien kristittyjen tarvitsee tietää. Siten sinun maankiertelysi tuottaa edes jotakin hyvää. Siksi sanoinkin äidilleni, joka tahtoi että isä peruuttamattomasti määräisi sinun valittavaksesi jommankumman, joko työhön jäämisen tai erot ikipäiviksi — sanoin: äiti, anna Fabben vieläkin lähteä Jumalan turvissa ja palata taasen tänne! Toinen plakaatti, tuo, jossa on puupiirros, sopii paremmin laulettavaksi kuin lausuttavaksi; ja laula se heille niin, että se oikein täryyttää selkäpiitä, sillä siinä kerrotaan perin kummasta enteestä, joka on lähetetty meille varotukseksi, opin ja elämän parantamiseksi. Sinulla on vankka ääni etkä hätää eksy nuotin tolalta. Tässä on paperi ja kummituksen kuva siinä ihan semmoisena kuin se nähtiin, ja alla on värssyt. Mitäs siitä tuumaat?
— Hyi! sanoi Fabbe piirroksen nähdessään, ompas se kamala otus. Onko se kala olevinaan?
— Kala se on. Laulas nyt, niin saat jotain tietää siitä, samalla kun laulat!
Fabbe katseli tekstiin ja lauloi. Laulu kajahteli pitkin vedenpintaa, niin että joku kalastaja, joka ulompana järvellä oli ruvennut verkkoansa kokemaan, käänsi päänsä maata kohden:
Pyhä kristikunta, kuule sie, jota synti ja saatana raastaa
nyt hurjemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa.
Kala Tyber-joesta Ruomissa, kala ongest' ilmi saapui;
sen pyrstössä nähtiin kirjoitus, sen verhona munkinkaapu.
Sen seljässä roikkui kapuussi ja suuss' oli piispanhanko;
sen kauhea suu oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko!
Se paavinkruunua niskallaan piti: selvitäs tämä pulma!
Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.
Ja kardinaalit ne selvittää kalan pulmaa koetti ja huomaa:
Kah selvänä pyrstössä kirjotus on: Paapelin portto on — Ruoma!
Tulevaisten aikain kurjuutta tämä tietää, kristikunta.
Sitä mieti, mies, sitä vaimo myös! Älä torku synnin unta!
Fabben laulaessa ristiriitaiset tunteet liikkuivat Laurissa. Laulu ei tehnyt häneen ollenkaan sitä vaikutusta, jota hän oli odottanut. Häntä halutti nauraa, jota hän piti perkeleen viettelyksenä, ja häntä halutti lyödä sälliä tahallisena ilvehtijänä vasten suuta, jota mielijohdetta hän oli taipuisa luulemaan taivaasta tulleeksi. Vielä oli viimeinen säejakso jälellä, kun Lauri karkasi pystyyn, survaisi nyrkkinsä seinäpalkkiin ja huusi: Vaiti, Fabbe!
— Mikäs hätänä? kysäisi Fabbe kummastuneen näköisenä; teenhän niinkuin
Lauri käski.
Lauri rauhottui ja sanoi: huomaan ettei sinun sovi laulaa tuota veisua. Sinä saatat sen naurettavaksi tuolla laulutavallasi ja ammottamalla punakan naamasi suupieliä. Sun tulee sen sijaan lukea se julki kuulijoillesi vakavasti ja pontevasti. Lue nyt näytteeksi tuo värssy! — Hän osotti sormellaan 2 värssyä. Fabbe luki:
Sen seljässä roikkui kapuussi ja suuss' oli piispanhanko;
sen kauhea suu oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko.
Se paavinkruunua niskallaan piti: selvitäs tämä pulma!
Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.
— Ei sinun lausuntosi tyydytä minua, sanoi Lauri.
— Enkös lue oikein sisältä? kysyi Fabbe. Luulinhan sen tempun osaavani.
— Kyllä, mutta sinä panet koron hassusti. Esimerkiksi: korotat kalaa liiaksi. Korotat niin, ikäänkuin kamaluus ja kauheus olisi siinä, että aave oli kalanmuotoinen.
— Kalahan se oli.
Lauri repi maltittomasti tukkaansa.
— Älä sitä etupäässä terota, että se oli kala, vaan että se oli hirvittävä, pahaa ennustava kala. Se on luettava näin:
Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.
— Jollen osaa lukea mieliksi, niin periköön Lauri plakaattinsa takaisin.
— No, sanoi Lauri, lue niin hyvin kuin osaat! Ja tuo plakaatit mukanasi kun palaat! Jäljennöksiä otettakoon niistä halusti. Hyvästi, Fabbe, onnea matkallesi.
Fabbe pisti paperit laukkuunsa ja lähti.
Hän suuntasi kulkunsa edemmäs itäänpäin, sivuten kirkon ja torin sekä saapui nummelle. Tällä kanervakankaan palstalla oli tärkeä tehtävänsä kaupungin ja paikkakunnan elämässä, sillä siellä pidettiin härkämarkkinoita, siellä koulupojat telmivät lomahetkillään, siellä sunnuntaisin porvarit harjoittelivat jousipyssyllä ampumista, sinne paikkakunnan vapaasukuiset toisinaan toivat näytteille pienen parvensa haarniskoitua ratsuväkeä, ja jolloinkulloin oli siellä turnajaisiakin pidetty. Nummen toiselta laiteelta kohosi ränstynyt linna, jonka tornien ja muurijanan päälle Gösta kuningas oli panettanut lautakatteet säilyttääkseen niitä kunnes ne vastedes saataisiin uudestaan rakennetuiksi. Tästä oitis etelään seisoi hietaharjulla, Munkkijärven rannalla, komean jalaviston keskellä harmaaveljistön luostari, muurilla aidattuna. Munkit eivät olleet niitä, jotka uneen hukkasivat huomenhetkiänsä. Fabbe näki heitä kolme tai neljä luostarin tiiliuunilla harjun juurella; he olivat alottaneet työnsä samaan aikaan kuin vasarat alkoivat kalkkua Gudmund mestarin talossa ja kaupungin muissa pajoissa. Fabbe tervehti heitä heiluttamalla hattuansa ja he vastasivat tervehtimällä. Kaalitarhassa puuhasi pari ikäkulua valkopartaista veljeä, ja portin suulla istuivat tämän veljeskunnan ainoat lihavat: kyökkimestari ja portinvartia. Tämä oli odottanut Fabbea, ja kun portinkello kilahti ja Fabbe pääsi, sisään luostarinpihaan, seisoi hänen edessään pieni esiveli Mathias, ruskeat silmänsä syvällä kuopissaan, ja saattoi hänet oikopäätä kapitulisaliin, jonka ikkunoista idänaurinko säteili sisään lasimaalausten lävitse, valaisten kirjavalla värivälkkeellään tummia kaappeja ja rahia kuvaveistoksineen. Yksi kaappi avattiin ja esiveli otti esille pari kolme painettua paperia, ojensi nämä vastahakoisen näköisenä Fabbelle sekä pyysi häntä ottamaan ne laukkuunsa ja, sopivan tilaisuuden sattuessa, lukemaan niitä talonpojille.
Fabbe silmäili, ennenkuin kääri paperit kokoon, ylintä, jossa oli kuvattuna kummallinen kalantapainen otus, ja luki seuraavan värssyn:
Pyhä kristikunta, kuule sie, jota valheen oppi jo raastaa
nyt julmemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa:
Nyt Rheinin virrasta perjantaisin kurkottaa kala, huutaa:
Voi syntisjoukkoa! Kuuletkos sa Lutherusta valhesuuta!
Fabben lukiessa punehtuivat esiveljen kuihtuneet posket. Hänen esimiehensä, provinsiaali, oli hänelle jättänyt nämä painotuotteet ja käskenyt häntä tekemään mitä hän nyt teki. Hän laski katseensa maahan.
— Taivaan herra! Entä jos tämä ei olekaan totta — ja minä epäilen pahasti!…
Esiveljen ruumis oli jo aikaa asettanut taloutensa paaston ja lihankurituksen kannalle eikä siitä sanottavasti kärsinyt. Mutta omaantuntoon nousi tuontuostakin epäilyksiä, joista hän hiljakseen riutui varjon näköiseksi.