V.
JÖNKÖPINGIN LINNASSA.
Kun Fabbe nyt oli niin likellä linnaa, ei hän tahtonut mennä siitä sivutse hyvästi jättämättä sikäläisiä tuttaviaan. Hataraa laskusiltaa myöten, joka ratisi ja ritisi saumoissaan kun se ohjesäännön mukaisesti iltasin nostettiin ja aamusin laskettiin, pääsi kuivuneen vallihaudan yli, johon linnansotilaat olivat kaalitarhoja istuttaneet. Vallin halki aukeni kahden ruostuneen vallipyssyn alitse holvi päättyen porttiin. Fabbe soitti: halkioin portinkello kilistä rämähteli surkeasti, vastahakoinen lukko naukui nuivasti avainta väännettäissä, ja Fabbe tervehti linnan vahtimestaria sekä nelimiehistä linnanväkeä, joka täysilukuisena oli pihalla tornin edustalla. Vahtimestari oli kuudenkymmenen ikäinen, pitkä, varteva mies, vielä voimissaan. Yksi noista neljästä käveli vartioiden vankilan edustalla; hän oli valkopartainen ja näytti käyvän seitsemättä vuosikymmentänsä. Yksi ainoa oli nuori, se joka vahtimestarin kanssa vuorotellen ratsasti lennättämässä tietoja esivallalle.
— Kevät on käsissä, virkkoi vahtimestari; eilen ennen sitä varmaan tiennyt, tiedän sen ainakin nyt, koska Fabbe ilmestyy matkatamineissa. Minnekäpäin aijot tällä kertaa lähteä?
— En tiedä.
— Etkö tiedä?
— En. Vapaa sälli ei suunnittele retkiänsä niin säntilleen eikä välitä minne sitä mennään, kun vain matka sujuu. Siinä se matkan hauskuus onkin. Olenpa sentään tuuminut kulkea Östbon kihlakunnan kautta.
— Varusta sitte mukaasi hyvät aseet, muuten sinut vie rosvo-Oden. Kaksi kuukautta takaperin hirtti hän herra Ture Jönsinpojan voudin siellä.
— Hirsipuu on voudinkiikku. Minä en ole vouti.
— Hirttää hän muitakin ihmisiä. Mitäs sanoisit tästä aseesta, raahaisitko ehkä sen mukaasi? Vahtimestari näytti kaksinkäsin pidettävää miekkaa, joka seisoi vahtihuoneen eteisen nurkassa, semmoista jota jalkasoturit siihen aikaan käyttivät ja jota kannettiin pitkin selkää ripustettuna. — Katsoppas Fabbe, kuinka sinun tulee tätä pidellä, jos rosvo-Odenin tielle joudut. Vai ehkä osaatkin?
— En.
— Kumma, että aseiden takojat eivät itse osaa aseita käytettä.
— Ei sen kummempaa, kuin että se, joka veistää sirostelee saarnastuolin, ei silti osaa saarnata. Löytyypä sentään seppiä sellaisiakin, jotka käyttelevät aseita siinä kuin mikä soturi ikään. Eipä kukaan siinä kohden luullakseni voita meidän vanhinta sälliä Adam Klasea, mainitakseni ainoastaan hänet.
— Sitten hän tietää neuvoa sinua, että sinun pitää nojata miekanpontta tällä tapaa vyötä vastaan, kietoa toinen kätesi kahvan ympäri ja toisella pitää säilän nahotettua osaa. Siten voit sekä pistää että iskeä miekalla. Se on aimo ase. Mutta sanopas minulle, Fabbe, miksi muutamat asesepät tekevät panssarin oluksiin suorat laikat ja laittavat näihin sisäpuolelle kapean syrjän? Sinä et sitä tiedä, mutta minä tiedän. Semmoiset sepät soisivat kaikki vapaasukuiset menemään hornan kitaan. Jos jalkasoturi näet saa pertuskansa kiinni isketyksi tämmöiseen oluslaikkaan, kiskaisee hän ratsumiehen nurinniskoin mäkeen. Mutta seisonhan tässä jaaritellen enkä ajattele että meidän on juotava läksiäismalja Fabben kanssa. Alas kellariin! Lasketaanpas vähän tapintakaista haarikkaan!
— Montakos tääll' on pahantekijää vartioitavana? kysyi Fabbe.
— Tätä nykyä ei yhtään. Mutta vartioidaan vaan järjestyksen vuoksi. Kaikki mikä roiston nimellistä on, karkaa Slatten luo, kuten rosvo-Odenin nimi oikeastaan on, ja siellä he ovat hyvässä turvassa, kunnes Gösta kuningas näkee hyväksi asiaan ryhtyä, sillä Ture Jönsinpoika ei uskalla häntä hätyyttää.
Alhaalla kellarissa maisteltiin olvikultaa ilomielin. Fabbe laulaa loilotti ruotsalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia juomalauluja. Linnanvahtimestari lauloi hartaasti Engelbrektin laulua.
— Olen säästänyt erään uutisen viimeiseksi, sanoi Fabbe, juotuaan niin paljo kuin uskalsi, sillä juopuneena hän ei uskaltanut ilmaantua Talavidiin. Tiedättehän, että Slatte joku viikko takaperin sieppasi asekuorman, jonka Gudmund mestari oli Kalmariin lähettänyt. Se tapahtui, kuten olette kuulleet, Stigamon tienoilla. Mutta ette vielä tiedä, mitä eilen iltahämärässä tapahtui, vaikka koko kaupunki sen tietää suuruspäivissä. Kuormarattaat näet tulivat ajaen rantatietä meidän pihakujaan, jossa kolme miestä purki ne tyhjäksi. Yksi heistä jättää portilla kirjeen, osotetun Gudmund mestarille. Mitä luulette kirjeessä sanotun? Sain omin silmin lukea sen. Se oli Slatten kirjottama. Hän kiitti vaihtokaupasta ja toivoi että sitä pidettäisiin edullisena molemmin puolin. Senkin rakkari! Ryöstöä kruununtiellä hän sanoo vaihtokaupaksi.
— Edullinen vaihtokauppa, jossa toinen antaa selkään ja selkäänsä saanut antaa tavaroita, vahtimestari virkkoi.
— Slatte tarkotti sitä tavaraa, jota oli pihakujalle purettu: villoja, kankaita, nahkoja, turkiksia, talia, hunajaa. Gudmund mestari seisoi ällistyneenä nähdessään korvauksen eikä tiennyt pitikö hänen ne pitämän vai järveenkö heittämän. Mutta Margareeta rouva ja nuori herra Lauri, ylioppilas, katselivat tavaroita mielihyvällä ja korjasivat ne talteen. Niin minäkin olisin tehnyt. Mestari on muutamissa seikoissa kummallinen. Alkaapa taaskin sataa. Tänään sadetta, huomenna poutaa, vaeltaja aina iloisella tuulella. Kiitos ja hyvästi!