VI.
TALAVIDIN MAJATALOSSA.
Fabbe astua hitusteli sateen vihmoessa "Länsi-ahteita" ylöspäin, seisahtui hiukan aikaa Talavidin veräjällä ja näytti hajamieliseltä. Ei hän ollut kahden vaiheella siitä, pitikö käydä talossa vai olla käymättä. Kolmenkolmatta vuoden aikana ei hän kertaakaan ollut Talavidin sivutse kulkenut sisällä poikkeamatta; tavallisesti jäi hän ensi matkapäivän jälkeen sinne yöksi lähteäkseen aamuselta varhain kululle.
Majatalossa oli matala selkähirsitupa, eli väentupa jossa arkiaskareita toimitettiin, sekä molemmin puolin tätä tilavat yliset solineen, toiset emäntää ja talonväkeä varten, toiset parempia matkustajia varten, jotka tahtoivat jäädä yöksi tai kauvemminkin viipyä.
Fabben astuessa kynnyksen yli tupaan, seisoi Birgit ja piika takan ääressä. Hän tervehti, päästi repun soljesta, kirvotti kaulastaan teräslangan monine lukkoineen ja istui penkin ja pöydän väliin oven suuhun astiahyllyn alle, jolla kirkkaita tinakaluja kiillotti saviastiat välissä. Tupa näytti ulkoa tullessa hämärältä; semminkin sadesäällä pääsi päivänvaloa katto-ikkunan härännahkaruuduista varsin niukalti sisään eikä sisäikkunakaan tuvan perällä ylärahin puolella paljoa parantanut valaisua. Eipä Fabbe aluksi selvästi erottanut mitään tuonnempana sitä suurta kattopalkkia, joka oli huoneen huonomman ja paremman puolen välirajana. Hän tuijottikin vain Birgitiin mitään muuta havaitsematta, eikä huomannut Svante tohtoria, joka istui seinäikkunan ääressä kirjotellen vihkoonsa, eikä myöskään pikku Gunnaria, joka lautapelinappuloista rakenteli lattialle tornia ja nyt suurin, tutkivin silmin katseli miestä, puolittain tunnustellen häntä ennen näkemäkseen.
Fabben "hyvään päivään" vastasi Birgit virkkamalla: Vai niin, oletko täällä taas.
— Anna minulle aamiaista, hyvä Pirjetta!
Aamiainen tuotiin kenenkään mitään puhumatta. Ruokaa pöytään sääliessään katsoi Birgit sälliä tiukasti silmiin ja sanoi matalalla äänellä: ennen tulit kumminkin selvänä tänne. Viime vuonna olit päihtynyt. Niin olet nytkin. Ensi vuonna tulet kai juopuneena. Alasmäkeä menet, Heikki parka!
— Niin menen, Jumala paratkoon! Pirjetta, annas mulle kipponen oltta!
— En tippaakaan! Häpeä vähä! Birgit käänsi hänelle selkänsä. Fabbe näytti olevan pahoillaan, mutta söi hyvällä halulla.
Tuvassa oltiin taaskin ääneti. Kuului ainoastaan astiain ja pöytäkalujen hiljaista kalinaa sekä sateen ropinaa katolta. Fabben silmät tottuivat vähitellen puolihämyyn.
— No, katsopas, onhan täällä pikku Gunnar! Ja Svante tohtori!
— Päivää, Heikki, sanoi tohtori. Olet lähdössä kesäretkellesi.
— Niin kyllä. Olen oikeastaan maankulkijaksi luotu. Taitaapa tohtorikin joinkin määrin olla sitä. Kai kohta käytte Gudmund mestaria katsomassa? Siellä voivat kaikki hyvin ja kaikki on entisellään, paitsi että kumppanini ovat uskonasioissa alkaneet eri köyttä vetää. Yksi on hyvä catholicus ja hänellä on joukkonsa; toinen on luthericus ja johtaa joukkoansa; kolmannen epäillään olevan anabaptisticus. Neljäs on Fabbicus mies joukoton ja se olen minä. Lauri paisuu ja venyy oikein aika mieheksi. Hän on jo isänsä mittainen, mutta hartevampi, ääneltään ja olennoltaan kahta rohkeampi. Hän kuuluu kohta matkustavan Wittenbergiin. Pikku Gunnar — Jumala siunatkoon sinua, pieni keruubi ja seraafi — näyttää myöskin kasvavan.
Hetken aikaa ollaan ääneti, jolla välin Fabbe urkkii ympärilleen.
— Anteeksi, herra tohtori, mutta missä villakoira on?
— Mikä villakoira? Ei minulla koskaan ole villakoiraa ollut.
— Onhan herra tohtorin villakoira musta väriltään?
— Se olematonko villakoira?
— Niin, ja onhan sillä punaiset silmärenkaat, jotka kiiluvat pimeässä?
— Häpee, Heikki! nuhteli Birgit.
Svante tohtorin mielestä ei kannattanut vastata, hän kysyi: Onko Fabbe teidän sukunimenne, Henrik?
— Ei. Nimeni on kirkon kirjoissa Henrik Seffrensen Aarhus'ista. Olen syntyäni tanskalainen, Jumal' avittakoon. Isäni oli maankulkija, eikä omena kauas puusta pyörähdä. Yhdentoista vuotiaana — silloin olin "den lille Dreng" (sievä poika vilkkuri), jos tahdotte uskoa — jouduin Jönköpingiin ja pääsin sepänoppiin Gudmund mestarin isävainajalle, sittekun hän oli varma tiedossaan että olin oikein avioliitossa syntynyt. Jumala siunatkoon sen miehen muistoa, siunatkoon hänen poikaansa ja poikansatytärtä Margitia! Jumala siunatkoon samoin — olkoon menneeksi minun puolestani, jos Hän sen suo — Margareeta rouvaa ja Lauri herraakin kaupanpäälliseksi! Olenpa nyt, kuten tohtori tietää, korkean arvoluokan saavuttanut taidetakoja. Sen puolesta on minua kyllä onnestanut. Jönköpingin entinen kirkkoherra mainitsi minua nimellä Faber vagus, joka, kuten tiedätte, merkitsee semmoista seppää, joka on maankulkija, maantienpolkija, seppä huijari. Lauri, joka silloin oli pieni, kuuli tuon ja antoi minulle nimen Fabbe Vagge. Kaikki Gudmundin perheenjäsenet nimittivät minua sitte Fabbe Vaggeksi. Nyt on Vagge jäänyt unohduksiin, mutta Fabben tuntee koko Jönköping. Se on minun nimeni nykyään. Saman niminen on poikanikin, jota en ole nähnyt enkä päässyt kurittamaan, sentähden etten eräänä aamuna kahdeksantoista vuotta sitte tullut käyttäneeksi ainoaa tilaisuutta kosia hänen kaunista, kunniallista, kunnollista äitiänsä, joka siitä syystä ei synnyttänyt häntä maailmaan.
Fabbe söi suurustansa edelleen. Tuokion perästä hän kysyi:
— Suokaa anteeksi, herra tohtori, mutta tulittehan tohtoriksi samalla kertaa kuin tohtori Faust?
— En minä ole tohtori Faustia koskaan nähnyt.
— Rostockissako vai Wittenbergissä vai Leipzigissäkö te yhdessä lueskelitte ja opiskelitte? Eikös se ollut ikävä että perkele hänen vei? Vai ehkei perkele häntä vienytkään? Tähän aikaan valehdellaan niin paljon. Mutta tämä — Fabbe veti väskystään esiin lentokirjaset — tämä on kaiketi epäilemätöntä totta?
Fabbe astui Svante tohtorin luo, kumarsi ja pani plakaatit pöydälle hänen eteensä.
Svante, vilkaistuaan veisuun kalasta, jonka oli kuultu kiljuvan Rhein-virrassa, tunsi heti kirjasimista että se oli kotoisin piispa Hannu Braskin Nyköpingiin perustamasta kirjapainosta. Arkkiveisu toisesta kalasta, paavikalasta, oli painettu Lybeckissä. Samoin eräs lentolehti nimeltä Trias romana eli roomalainen kolminaisuus, joka pursui parjauksia paavilaiskirkkoa vastaan. Neljännen lentokirjasen nimenä oli: myöntävä vastaus kysymykseen, onko Martinus Luther perkeleen sikiöksi sanottava.
— Heikki, miksi levität sinä valheita? Onko se sinusta hauskaa? kysyi
Svante. Vai luuletko että noita kaloja on nähty?
Niitä on niin monta kummallista kalaa, sanoi Fabbe, ja ehkä niitä on tutkittu olvikippojen ja viinilasien lävitse. Enkä minä uskalla vannoa, ovatko ne valaskaloja vai valekaloja. Onpa oppineitakin miehiä, jotka niitä uskovat.
Pihalta kuului hevosjalkain kapsetta, ja sisään astui nuori pormestarinpoika, Jönköpingin Alkibiades, herra Arvi Niilonpoika, vaakunallinen mies. Sadeviitan riisuttuaan, seisoi hän siinä punainen, kultaneuloksilla kirjailtu mekko yllään sekä muutenkin hienosti puettuna, hienommin kuin mitä isoiset muuten matkoillaan katsovat sopivaksi. Hän tervehti jäykänlaisesti Svante tohtoria ja istahti hänen pöytänsä ääreen. Korottaen ääntänsä, niin että Fabbekin sen kuuli, ilmotti hän olevansa matkalla herra Ture Jönsinpoika Roosin luokse, saatuaan häneltä kutsun vieraspitoihin, joita hän toimitti muutamille yläpapeille ja aatelisille Länsigöötanmaalla ja Smoolannissa. Olipa hänen isäänsäkin pitoihin pyydetty, mutta asianhaaroilta tämä ei päässyt tulemaan. Sitä tärkeämpi siis, että hän, Arvi, sinne saapuisi.
Fabbe, joka oli palannut paikalleen rahille oven suuhun, lausui nyt onnentoivotuksia sen johdosta että Arvi herra niin nuorella ijällä oli päässyt niin ylhäisten seurusteluun. Fabbe lisäsi arvelunsa, että Arvi herrasta kai piakkoin tulee valtakunnan neuvos. Eipä hän olisi ensimmäinen suvustaan, joka niin korkealle nousisi. Pietari Maununpoika, joka on Gudmund mestarin orpana, on saman kunnian asteelle kiivennyt.
Arvi herra kääntyi puhuttelemaan Fabbea ja sanoi: Hyvää päivää! Sinäkin matkalla. Sinua ajanee kiire, kun et kerjennyt odottaa että minä puhuttelisin sinua, vaan riensit ensin puhumaan minulle.
Fabbe lupasi toiste muistaa, kuinka komea herra Arvi on, eikä ennen aikojaan rientää puhumaan. Pitäisikö hänen myös odottaa sopivaa aikaa laulaakseen? Ja kun Arvi herra ei suvainnut vastata tähän kysymykseen, alkoi Fabbe lasketella jonkun tuntemattoman tekemää laulua, joka hiljan oli levinnyt kartanolaisten keskelle ja sieltä siirtynyt syvemmälle kansaan:
Jalo ruusu[1] on Turemme uskollisuus, johon paavi ja kirkko voi luottaa, ja Braski ja maamme ja myös kuninkuus, jolle Gösta nyt loistoa tuottaa. Ja ruusuista vaan ihaillen puhutaan. Pelinoppa se pöydällä pyörii; Ture tuultako pelkäisi linnassaan? Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.
Jalo ruusu on Turenime uskollisuus, sulo-ruusu on herramme Ture: Kristianille, Göstalle sen ihanuus oli tuttu, sen sai tuta Sture. Ja ruusuista vaan ihaillen puhutaan, niit' ei kose tuuli kun vyörii. Ture tuultako pelkäisi linnassaan? Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.
[1] Viittaus Ture Jönson Roos nimeen.
Arvi herra ei ollut laulua kuulevinaan, vaan jutteli tohtorin kanssa sill'aikaa kuin sälli lauloi. Sen jälkeen hän kääntyi tämän puoleen ja pyysi häntä katsomaan hevostensa kenkäin laitaa, koska hänen satulahevosensa näytti vähän arastelevan jalkaansa. He menivät katoksen alle, jonne herran kolme hevosta oli suojaan viety ja ratsurenki nosti toista hevosenjalkaa toisensa perään, mutta Fabbe ei havainnut mitään moitittavaa kengityksessä. Sen jälkeen Arvi otti Fabben vähän syrjemmälle.
— Fabbe, virkkoi Arvi, minua ei miellyttänyt laulu, jonka lauloit herra
Ture Jönsinpojasta.
— Olisi se kai saattanut parempikin olla.
— Se oli pilkkalaulu.
— Ja minä kun luulin, että siinä kiitettiin Ture herraa!
— Fabbe, sinä olet senkin elävä, mutta sinä et ole tyhmä.
— Minä olen tyhmä elävä.
— Asia on se, että minun puolestani muuten halusti saisit laulaa Ture herrasta mitä mielit, mutta koska minua on kutsuttu vierailemaan hänen kotiinsa, menettelisin mielestäni katalasti häntä kohtaan, jos hyväksyen tai väliäpitämättä kuulisin häijyillä sanoilla solvaistavan miestä, joka kohtelee minua ystävällisesti ja ojentaa minulle kätensä.
Fabben kasvot ilmaisivat hyväksymistä. Hän katsoi nuorukaiseen ja lausui: nytpä vasta tunnenkin Arvi herran!
— Mitä tarkotat?
— Nyt olitte sen pojan näköinen, joka tapasi juosta pajoissa meidän luonamme ja ottaa selkoa kaikesta siellä, ja josta me sällit kaikki niin paljo pidimme — tarkotan sitä poikaa, jota Lauri tietysti tahtoi pitää kannuskurissa, hän kun oli väkevämpi ja ainakin tahtoo kaikkia hallita, niinpä nyt jo isäänsäkin, mutta Arvi ei suostunutkaan rupeamaan tuolle koiraksi, vaan huitoi uljaasti hoikilla käsivarsillaan toista vastaan, joka oli käsivartensa ja nyrkkinsä moukarilta perinyt. Niin, Arvi on istunut monet tuntikaudet Gudmund mestarin maalarimajassa ja huvikseen katsellut hänen maalauksiaan, jutellut hänen kanssaan niitä näitä ja piirustellut koreita taloja, kartanoita ja sotalinnoja mestarin ohjausten mukaan. Lauri kävi harvoin maalarimajassa ja hänen käytyänsä oli Gudmund mestari melkein aina pahoillaan. Sen Arvi tietää paremmin kuin minä. Margit ja Arvi ovat olleet ikäänkuin mestarin lohdutuksena. Kun äsken väentuvassa tunkeilin päällenne, Arvi herra, loruillani, oli olven höyry noussut päähäni — sitä on siellä vieläkin — ja unohdin, kuinka pikaa poika pahasesta tulee nuorukainen. Yhtenä päivänä saattaa tuota "nulikaksi" nimitellä ja toisena päivänä saa seistä hattu kädessä "herraa" kumarrellen. Se ei ole hyvä.
— Miks'ei se ole hyvä?
— Tarkotan sitä, että Herramme ei ole mielestäni oikein sopivasti säätänyt noin nopeaa siirtoaskelta. Tämän sanon tietysti tyhmyydessäni, sillä Herran viisauden perille emme pääse; me olemme pöllöpäitä. Minä sanon vain, että kahdentoistavuotias poika nulikka kaikessa kokemattomuudessaan ja tuhman uljuudessaan toisinaan on viisaampi kuin kahdeksantoistavuotias nuorukainen. Ainakin edellinen harvoin on hupsu, mutta jälkimmäinen on useinkin. Ja hupsu on hupsu, niinpä niinkin, vaikka hän, kuten Arvi herra, pitäisikin yllään kullalla kirjattua punaröijyä.
— Nepä olivat kovat sanat.
— Mutta ne eivät olleet haukkumasanoja. Niissä oli ajateltavaa.
— Arvia ei ollenkaan haluttanut kääntää sällin sanoja pilaksi. Hänestä tuntui seppä osanneen ihan naulan päähän. Hän oli usein sanonut itselleen: sinusta on tullut narri, mutta ehkä asia korjautuu aikaa myöten.
Eipä Arvi kuitenkaan nyt tahtonut tästä puhua.
— Minnekäs tällä kertaa aijot kulkusi ohjata, Fabbe?
— En tiedä.
— Isälleni, joka toissapäivänä tapasi sinut kadulla, sanoit aikovasi kulkea Östbon kihlakunnan kautta.
— Ei, isänne neuvoi minua sitä suuntaa sukimaan. Mutta minuapa ei haluta kulkea pormestarien ohjeiden mukaan. Minä mielin kulkea omia oikkujani noudatellen.
— Mutta jos nyt niin kävisi ja sinä joutuisit Slatten tielle, sanon sulle: älä ole arka!
— En minä ole juuri luonnostani pelkuri, vaikka kerran pelkäsinkin tänään. Se oli silloin, kun seisoin tässä veräjän kohdalla ja tunsin juoneeni oltta liiaksi linnanvahtimestarin tykönä. Pelkäsin, että Birgit kohtelisi minua tullessani ynseästi, ja niin hän tekikin.
— Sanonpa sinulle että Slatte on parempi kuin miksi häntä mainitaan.
— Minulla on syytä niin uskoa.
— Herra Ture Jönsinpojan täytyy tietysti moittia häntä voutinsa hirttämisestä, jopa, jos niiksi joutuu, rangaistakin häntä siitä. Mutta Ture on isälleni sanonut, että, ellei Slatte olisi sitä voutia hirttänyt, hän itse olisi sen tehnyt.
Fabbe irvisti suutansa epäilevästi.
— Herra Ture sanoo paraaksi, mitä voitaisiin tehdä järjestyksen palauttamiseksi, että luvattaisiin Slattelle turvallisuutta; hän saisi lempeän tuomion ja pantaisiin Gösta kuninkaan maaherraksi levottomimpaan osaan Smoolantia. Jos nyt sattuisit joutumaan Slatten pariin, niin voit kertoa tämän hänelle. Saat senkin sanoa, että isäni soisi hänen parastaan ja tahtoisi häntä tavata.
— Täytynee kai sitte lähteäni astumaan Slatten pesäpaikoille tätä sanaa hänelle viemään. Haiskahtaahan se seikkailulle, enkä minä pane sitä vastaan.
— Kiitos siitä, hyvä vaan! Kun jouduimme näin tuttavallisesti juttelemaan, niin sanopas, mitä ajattelet sinä tuosta Svantesta, joka on ruvennut kiertelemään kyliä ja maita täällä ja Länsigöötanmaalla?
— Minä ajattelen, että hän on kunniallinen maankiertäjä. Ei hän muuten olisi Gudmund mestarin pöytävieras.
— Isälläni ja minulla on oma ajatuksemme hänestä. Hän on vakoilija. Ja tiedätkös, mitä muuta uskomme? Että muutamat niistä pilkkalauluista, joissa häväistään herra Ture Jönsinpoikaa ja joita nyt rallatellaan kautta kaiken valtakunnan, ovat hänen tekemiänsä.
— Ei se olisi Svante tohtorin tapaista.
— Ei se voi olla toisin, sanoi Arvi Niilonpoika. Ei kukaan muu kuin hän osaa tehdä lauluja, jotka soivat niin somasti. Ruotsiksi hän runoilee, mutta ei sillä ruotsin kielellä, jota me olemme tottuneet lauluissa kuulemaan.
— Niin minustakin, sillä minä olen kuullut Margitin lausuvan ja laulavan hänen tekemiänsä runoja. Mutta en minä luule Svante tohtorin pystyvän pilkkalauluja tekemään, yhtä vähän kuin te pystytte pyhästä Hengestä runoilemaan. Vai ehkä pystyttekin? Jos niin on, pyydän anteeksi. Laulakaa sitte minulle kun sopii runonne pyhästä Hengestä. Ei, jos epäilette ketään ilkkulaulujen tekijäksi, niin epäilkää Fabbea. Minä olen aamusta iltaan niin täynnä ilkkuvirsiä jos jostakin, etten ehdi niitä kaikkia sepittää ja julki laulaa. Olenpa sepinnyt ilkkulaulun kunnianarvoisasta Gudmund mestaristanikin. Teistä tein tänään, astiahyllyn alla istuessani, ilkeimmän renttulaulun mitä ajatella voi.
— Mutta etkös ole kuullut puhuttavan, että Svante tohtorilla on vahvasti rahoja? Aina vahvasti rahoja. Jos tästä kävisin pyytämässä häntä lisäämään matkarahojani, saisitpa nähdä, että hän heti avaisi kukkaronsa ja siitä liikenisi minulle kultaa kuinka paljo hyvänsä — siitä olen varma. Hän on vakooja, runsaasti palkattu vakooja, se yksin asian selittää.
— Ei hän ainakaan Gösta kuninkaalta palkkaa saa, väitti Fabbe. Mutta ettekö ole kuullut että hänellä on villakoira, musta, mutta näkymätön, joka noutelee hänelle rahoja! Tämä on tolkullisempi selitys, joka mahtuu papin ja talonpojankin päähän.
— Lasket loruja, sanoi Arvi.
— Svante tohtorilla on niin monta keinoa, Fabbe jatkoi. Olen myös kuullut hänen harjotelleen opintoja Wittenbergissä tai jossain muualla tohtori Faustin kanssa ja saaneen kopioida tämän velhon noitakirjan eli Kolmikertaisen Helvetinväkivivun, jolla väännetään ylös aarteita maanpovesta. Vielä olen kuullut hänen löytäneen Salomo kuninkaan avaimen. Vielä olen kuullut hänen käyneen Venusvuoressa ja saaneen Venus rouvalta rahaa. Vielä olen kuullut hänellä olevan pirityshengen, spiritus familiaris, joka, harva se päivä, täyttää hänen kukkaronsa. Vielä olen kuullut, että hän jonakin yönä tapasi Tiirikka kuninkaan Hölmönevalla ja sai siltä luvan ajaa hänen hautaholvistaan rahaa kaikki taskunsa täyteen. Vielä olen kuullut, että hänellä on sulka, joka on leijunut Fortunatuksen hatussa. Senkin olen kuullut, että hän on opettanut harakoita tuomaan hänelle kaikkia mitä varastavat. Ja minä uskon kaikki mitä olen kuullut.
* * * * *
Puolta tuntia myöhemmin oli sade lakannut, Arvi herra, ratsurenki mukanaan, lähtenyt ajamaan Länsigöötan puolelle ja Svante tohtori pikku Gunnarin kanssa mennyt alas ahteita Jönköpingiin. Fabbe istui yksinään väentuvassa, jossa Birgit askaroitsi.
— Aijotko jäädä tänne koko päiväksi? emäntä kysyi.
— Kyllä, sanoi Fabbe.
— Mene sitte ensin heinäkorsuun ja makaa pääsi selväksi. Mene sitte pajaan ja katso, talon kapineita — mikäli ne korjuuta kaivannevat. Saat avuksesi rengin ja häneltä saat kuulla mitä tahdon saada laitetuksi.
— Teen tahtosi, Birgit, mutta sinun pitää luvata minulle jotakin.
— Mitä niin?
— Kun ensikerran, kolmekolmatta vuotta sitten, tulin tänne, olit sinä kahdeksantoistavuotias impi, ja voi armias Luoja! kuinka suloinen sinä olit, kuinka raikas ja hilpeä olikaan muotosi! Kun olin lähtenyt ja tullut tuonne mäen kukkulalle tuon vanhan rustokkaan halavan juurelle, käännyin vielä viimeiset jäähyväiseni Jönköpingille ja Talavidille nyökäyttämään. Voi sitä ihanaa aamua! Maailma oli ikäänkuin uudestaan luotu ja synnitön. Sinä seisoit ylhäällä ullakon parvella. Minä näin sinut siellä ja heilautin hattuani, ja sinä nyökkäsit minulle, Birgit, ja auringonsäteitä pujottausi sun hiuksiisi. Sitten kulkea sivautin tästä ohi viitenä keväänä. Minä muistan miten viidentenä erosimme. Silloin seisoit veräjällä, ja viimeiset sanasi olivat: mikset pysy täällä, Heikki? Monasti se kysymys on soinut sielussani, mutta viime aikoina toisenlaisena: miksi et pysynyt, Heikki? Vanha halava on ikäänkuin toistanut saman kysymyksen ja ojentanut käsivarsiaan minun perääni joka kerta kuin olen siitä ohi astunut. Olen pannut sanoihisi merkityksen, jota niissä ehk'ei ollutkaan. Ehk'et sinä ajatellutkaan niissä sitä minkä minä niissä luulin löytäneeni; mutta rukoilen sinua, älä suinkaan vahvista äläkä kumoa minun käsitystäni niistä. Nyt soisin vaan, että sinä huomenaamulla aikaisin minun lähtiessäni seisot ylhäällä ullakon parvella ja nyökkäät minulle, kun olen ehtinyt halavan juurelle ja heilautan hattuani. Tahdon nähdä tämän vielä kerran eläissäni ja uskotella itseäni, että minä olen se yhdenkolmattavuotias poika veitikka ja sinä se kahdeksantoista vuotias tyttö heitukka. Kas siitäpä syntyy kometiia, Birgit.
— Niin, kometiia, sanoi Birgit.
— Hassu kometiia; mutta tee se kumminkin! Mikset pysynyt, Heikki? Niin, miksen minä pysynyt? Nyt on auttamattomasti liian myöhäistä.
— Niin, liian myöhäistä, toisti Birgit, ja kuulostipa tuo melkein kuin huokaukselta. Fabbe lähti ulos.