VII.
GUDMUND MESTARIN LAITURILLA.
Asesepän pihamaata rajotti Vetterin puolelta sekä suojeli pohjoistuulelta iso järviaitta; tämän läpi kävi porteilla suljettava sola, josta tultiin venelaiturille. Vastaten leveydeltään talontonttialaa oli tämä paalujen kannattama, pitkin taitojaan pölkyillä pansaroittu ja palkeilla päällystetty laituri pihamaan jatkona. Tämän jatkona taas oli pitkä pesulaituri, joka myrskyjä vastaan kurotti kolmikulmaisen, kivijärkäleillä täytetyn kärjen ulos järveen. Molemmin puolin rantalaituria seisoi talas ja vajoja, joissa säilytettiin tarveaineita ja kalustoa. Talaassa oli useita isompia ja pienempiä purje- ja soutuveneitä, somaa sirotekoista pikku purtta lukuun ottamatta, joka nyt keinuili pesulaiturin kyljessä, tempoillen köysisilmukoitaan. Siellä talletettiin myöskin talvisin sen ison jahtialuksen purjeet ja taklaasi, jonka Gudmund mestari omisti osakkaana kaupungin kauppiasten kanssa, ja joka, jos Holavedillä ei ollut turvallista kulkea sekä muutoinkin, kuljetti ylämaihin vietäviä tavaroita Vadstenaan. Tämä oli toistaiseksi ainoa alus, joka mainittavasti saattoi hyväkseen käyttää Gösta kuninkaan Jönköpingin porvareille äsken julistamaa etuoikeutta purjehtia vapaasti vesille ja vesiltä, missä ikänä paraiten voisivat. Istuinpenkkejä oli laiturille sijotettu, salkoja ja salepuita lehtimajain laadintaa varten pystytetty. Sopukoita oli siellä täällä, mihin pääsi suojaan kun Vetteri yrmyili. Tämä oli Gudmund mestarin mielipaikka, jossa hän usein vietti joutohetkiään, täällä hänen sällinsäkin iltaisin, töiden päätyttyä oleskelivat.
Lauri, ylioppilas, seisoi nyt tuolta rantalaiturilla, kääntyen selin kimmeltävään järveen ja kaukaa kangastavaan Visingsöhön päin, ja jutteli äitinsä Margareeta rouvan kanssa. Hän viittasi alas kuultavaan veteen, osottaen vihreällä niljalla peittynyttä pölkkyä ja kysyi:
— Äiti, onko tuo pölkky laho vai kuinka?
— En tiedä, vastasi Margareeta rouva, mutta vanhalta se näyttää.
— Juuri samaa sanoin minä isälle ja ehdotin että panisimme sijaan uuden hirren. Sillä ellei laituria pidetä kunnossa ja aina väliin korjata, eipä muuta tarvita kuin kelpo myrsky — ja koko laituri lusahtaa järveen veden vietäväksi. Tiedätkös, mitä isä vastasi? Ei sanaakaan minun tuumaani; mutta sen sijaan hän kertoi, kuinka hän nuorna poikana usein istui Pietari Maununpojan kanssa tarinoiden tuossa pölkyn tykönä, joka jo silloin vihersi niljasta; kuinka pölkky herätti hänessä niin monia muistoja j.n.e. Missä tahansa täällä talossa jotain tarvitsee korjata tai uudistaa, tulee noita isän muistoja ja asettuu korjausten tielle. Kaikki kolkat ja komerot talossamme ja sen huoneissa ovat täynnä isän muistoja. Täällä on kaikki praeteritum, eikä ollenkaan futurum, pelkkiä muistelmia, ei yhtään tulevaisuuden tuumia. Eikä ne ole ainoastaan isän, vaan isoisän ja kaikkien iso-isäin eläissään näkemiä ja kokemia asioita, joista noita muistoja syntyy — "esi-isäin muistoja", kuten isä niitä nimittää. Tulitupa tässä järviaitan ääressä kehutaan olevan vanhin salvos kaupungissamme; se oli pystyssä jo ennenkuin kristinuskosta tänne tietoa tuotiin. Isä sanoo, että tupa tarvitsee siitä syystä jättää paikoilleen. Minä arvelen että se juuri siitä syystä on hajotettava. Kuta vanhempi rakennus on, sitähän enemmän syytä repiä se maahan. Eikä paitsi sitä se ole mitään hauskaa, että joku huone on pakanain rakentama. Kuka tietää, eivätkö ne uhranneet ihmisiä tuolla tuvassa?
— Huh, Jumala varjelkoon! virkahti väliin Margareeta.
— Jos tätä menoa vielä kauan jatkuu, täytyy elävien tästä talosta paeta kuolleitten tieltä. Isän asemajassa, niinkuin hän tulitupaa nimittää, on semmoinen joukko muinais-rojua, vanhoja rengas-sotasopia ja muuta sellaista, ettei niiltä jää tilaa kapineille, joita nykyaikoina käytetään ja jotka ostajille kelpaavat. Tässä on perinpohjainen muutos tehtävä, muuten joudutaan rappiolle.
— Sitä minäkin kauan olen ajatellut, virkkoi Margareeta rouva, mutta kukas sen asian auttaa? Minä en sitä voi, sen tiedät.
— Minä voin, lausui Lauri ja tyrkkäsi keppinsä laiturin lautaan. Mikä korjausta kaipaa, se pitää korjattaman.
— Meidän tulee menetellä varovasti, sanoi Margareeta rouva, yritellä vain hiukan verran erältään. Muuten pelkään, että isä panee sen pahakseen.
— Tietysti menettelemme varovasti. Ratkaiseva isku jääköön siksi kunnes minä palajan Wittenbergistä ja olen maisteri. Silloin ei kukaan enää soimanne minua poikanulikaksi, joka nousee isäänsä vastaan. Olen aina sydämessäni häntä kunnioittanut, mutta en salli että hän saattaa itsensä ja meidät kurjuuteen.
— Kuten sanottu: meidän tulee noudattaa mielenmalttia, sanoi äiti.
Pelkäänpä että isä vielä itsekseen murehtii riimukivensä kohtaloa.
Nämä sanat tarkottivat erästä edellisen syksyn tapahtumaa. Gudmund mestarilla oli, länteenpäin Jönköpingistä, Vetterin rannalla isiltä peritty Kortebon kartano, jonka asuinrakennuksen ympärille rouva Margareeta oli istuttanut kaalitarhan, jota hän uutterasti viljeli, hoiti ja kasteli. Viljelys ulettui erään tammisten reunaan asti. Täällä oli, tiesi kuinka monta vuosisataa, seisonut kivi, joka maanpinnalta kohosi kahden miehen korkuiseksi ja oli molemmilta puolin samoin kuin syrjiltään piirretty täyteen riimukirjotuksia. Ylinnä toisella sivulla häämötti pienellä silopinnalla kuva esittäen kypäripäistä miestä kahdeksanjalkaisen hevosen selässä. Ne jotka olivat nähneet Slatten, väittivät ratsumiestä hänen muotoonsa vivahtavaksi. Ratsastajan edessä näkyi nainen ojentavan juomasarvea. Useat riimuista tunsi Gudmund mestari ennestään — vaikkei varsinaisesti oppinut, oli hän kuitenkin tiedokas mies, pojan-ijästä asti opinhaluinen ja syvämietteinen — mutta toisia riimuja hän ei tuntenut, eikä hän eikä kukaan muu ollut osannut noista merkeistä ajatusta selville saada. Tämä oma ja aikalaistensa kykenemättömyys lukemaan mitä esi-isät olivat kirjotelleet varta vasten jälkeläisten tutkittavaksi, näytti hänestä estävän muinaisaikojen selville saamista, vieläpä se hänestä tuntui olevan velvollisuuden laiminlyöntiä ja kiittämättömyyttä, ja seisoessaan tuon salaperäisen muistomerkin edessä tunsi hän jonkinlaista pyhää kunnioitusta, sillä hän ajatteli apostoli Paavalin oppia, että menneet sukupolvet nykyään elävien ja vastatulevien kanssa luontuvat yhdeksi ainoaksi henkiruumiiksi, josta on kasvava täydellinen mies Jeesuksessa Kristuksessa.
Peremmällä tammistoa, missä puut kasvoivat taajemmassa ja yhdistynein latvoin sulkeutuivat varjostamaan paasia ja kallionrotkoja, pesi pöllöhaukkoja, jotka pimeän tultua lentelivät metsänlaiteelle kamalaa ulinaansa pitämään. Useina iltoina peräkkäin oli Margareeta rouva nähnyt pöllön tai ehkä jonkun muun ison linnun istuvan riimukiven huipulla, ja hän alkoi aavistella pahaa, etenkin koska Lauri oli hänelle hokenut että kivi oli pakanain pystyttämä ja että siihen varmaan oli kirjotettuna loihtuja ja velhon juonia. Hänen kauhunsa tarttui palvelusväkeen ja pian juteltiin, kuinka häjyt haltiat, aaveet, noita-akat ja muut yönaikana elämöivät ja metelöivät kiven ympärillä.
Margareeta äiti pyysi vihdoin Gudmund mestaria poistamaan tuon ikävän naapurin ihmisten ilmoilta. Mutta mestari ei luvannut sitä eikä tätä, vaan piti sen sijaan puheen, jossa hän ilmotti omat ajatuksensa asiasta ja kehotti vaimoansa lempein silmin katselemaan pakanaparkain teosta. Mutta siitäpä ei mitään lähtenyt. Eräänä hyvänä aamuna oli riimukivi tietymättömiin hävinnyt. Lauri, joka ei jaksanut nähdä äitinsä kammoa ja omasta puolestaan yhtä suuresti inhosi riimukiveä, oli äitinsä poikana toiminut ja muutamain renkien avulla kaatanut kumoon vanhan muistomerkin, raahannut sen sijoiltaan ja syössyt sen rantatörmältä Vetteriin.
— Jos minä saisin lakia laatia, lausui hän äidilleen, niin kaikki tuommoiset muistomerkit siltä ajalta, jolloin perkele enkeleineen hallitsi Ruotsissa, hävitettäisiin.
Tämä ei ollut ensi kerta kuin mestari oli saanut kokea poikansa omavaltaisuutta. Mestari oli yrittänyt sitä masentaa sen ensi ilmauksiin; kun tämä ei onnistunut, lakkasi hän yrittämästä. Kun Lauri sai nuhteita, oikaisi hän vartaloaan, työnsi taapäin hartioitaan, kohotti otsaansa ja näytti kummastuvan, että kukaan uskalsi häntä nuhdella. Hän vastasi mestarin sanoihin alentaen ääntänsä sen verran, kuin käsky kunnioittaa isää ja äitiä näytti vaativan, mutta lausuen kutakin sanaa semmoisella painolla ikäänkuin hän olisi istunut tuomarina julistamassa syylliseksi sitä, jota hän puhutteli. Kun kerran sattui, että Gudmund mestari suuttui tuohon äänensävyyn ja kovensi puhettaan, purskahti hänen rakas vainionsa itkuun. He eivät koko naimis-aikanaan olleet riidelleet, vaan aina sopeutuneet toinen toisensa mukaan, vaimo enimmästi miehensä mukaan, ennenkuin Lauri oli suureksi suennut. Rouva näytti säikähtävän havaitessaan että Gudmund mestari voi koventaa ääntänsä. Ehkä tuon leppeän pinnan alla piilikin hirmuvaltias, joka nyt vasta alkoi ilmaantua?
Tätä riimukiven juttua Margareeta emäntä tarkotti keskustelussa, jota paraikaa kesti hänen ja poikansa välillä venelaiturilla.
— Kun olen Wittenbergistä palannut, jatkoi Lauri, silloin me, sinä ja minä, otamme ensi huoleksemme hellin sormin tehdä lopun tuosta tuhrimisesta, joka kuluttaa isältä niin paljon aikaa, tuottamatta mitään hyötyä. Eikös ole kummallista, äiti, että hän, vaikka ammatiltaan seppä ja ainoa seppä Ruotsissa, joka osaa tehdä koruhaarniskoita ja korukypäreitä niin hyviä kuin ikänä paraat Saksasta ja Flanderista tuodut — eikö ole kummallista, että hän, jonka isoisä lähetti ulkomaille vartavasten sepäntaitoa oppimaan, istuu yhden tunnin, korkeintaan kaksi, päivässä siinä työssä, vaikka tilauksia tulee hänelle ehtimiseen, ja mieluummin tuhrii maalarituvassaan jonnin joutavia tauluja, joita ei kukaan osta? En katso tätä ollenkaan rahatulon kannalta, sillä taivaan herra on suonut meille maallista hyvää yltäkyllin, ja jos isää vanhoilla päivillä huvittaa hassun homma, hommatkoon aikaa. Mutta minun luja uskoni on, että hän värituhrauksillaan vahingoittaa kuolematonta sieluansa. Paavillisia loruja ja valheita hän enimmästään maalaa: paraikaa on hänellä käsillä tarina Franciskosta, harmaaveljistön perustajasta. Perinnä ja ylinnä täytyy minun pyrkiä pelastamaan isäni sielua ja puhdistaa se pakanallisesta ja paavillisesta taika-uskosta. Siihen olen velvollinen poikana ja papiksi aikovana.
Gudmund mestarin askelia kuului ja järviaitan portista näkyi että hän oli aivan likellä. Kohta perästä tuli myös Svante tohtori Margitin ja pikku Gunnarin kanssa näkyviin.
Mutta Laurin huomio kääntyi toisaalle, kun venevajan takaa kuului kirmailua, loisketta ja hilpeitä huutoja ja kohta perästä neljä viisi alastonta poikaviikaria juosta viiletti laitoon rantaveteen.
— Lurjukset, ärjäisi Lauri keppiä ravistaen. Kun kehtaattekin täällä loiskia, kirkua, ja metelöidä! Heti maalle, taikka…
Tähän ennätti Gudmund mestari, paikalle ehtineenä sanoa: Pojat, jollette rupea kovin isoäänisiksi, riitaisiksi ja vaivalloisiksi, saatte kyllä uida tässä. Ja kääntyen Lauriin kysyi hän: oletko unohtanut, että itsekin poikasena uit tuossa ja että sinulla oli Arvi Niilonpoika ja muita nuoria vesoja mukanasi?
Lauri oikaisi varttaan ja oli vastaamaisillaan, kun äiti nypisti häntä käsivarresta ja katsahti häneen rukoilevasti.
Gudmund mestari, joka oli odottanut inttäilyä tai juhlallista moitetta vastaukseksi, tuli, kun ei tätä kuulunutkaan, siitä oikein iloiselle päälle ja lisäsi tuttavallisesti: katsos, Lauri, se ei ole yksistään sitä, että pojille suodaan virkistävä huvitus, vaan katson tässä omaakin etuani. Poikain tänne juostessa tulen minäkin rantaan ja tarkastelen heitä tyynni ja ummistan vähä väliä silmäni, koetellakseni, näkeekö muistini silmä selvästi sen minkä ruumiin silmillä olen nähnyt. Sillä huomaappas: tässä teen harjotelmia maalausta varten, jossa tulee esiintymään pyhä Franciskus nuoruutensa sulosuvessa, kun hän jossain tilaisuudessa on riisunut yltään vaatteensa.
Tämän luottamuksen Lauri palkitsi säälivää halveksuntaa ilmaisevalla katseella. Margareeta äiti meni kalustoaitan sisällystä tarkastamaan. Lauri lähti laiturilta. Hänen sisunsa kuohui siitä, että isä noiden nulikkain kuullen oli peruuttanut täysikäisen poikansa antaman käskyn. Hän tahtoi saada jotain kouriinsa rutistettavaa, jotain lyötävää laskeakseen kiukkunsa väljemmälle. Hän poikkesi äkkiä oikealle naulapajaan, heitti yltään mekon ovella, sitaisi vyölleen nahkakaadin, kääri hihansa ylös, sieppasi pihdit ja vasaran, työnsi tieltään yhden sälleistä, otti jonkun ahjosta vasta vedetyn rautakangen, laski sen valkoisenaan hehkuvan pään alasimelle, kärjesti tuon muutamalla vasaraniskulla, painoi sen alasimenreunaan kiinni, iskaisi siitä taltalla irti puikon, pisti tämän naulastuolin läpeen, muodosti nopeasti vasaroiden naulankannan ja ajoi vielä viime iskulla valmiin naulan ulos lävestä — kaiken tämän melkein yhtä pian kuin se tässä kerrottiin.
Margit oli pyytänyt saada lähteä veneretkelle kaupunginlaiturien ulkopuolelle isänsä, Svante tohtorin ja Gunnarin seurassa. Sill'aikaa kun tohtori pani veneen reilaan, istui Gudmund mestari tarkastellen, kuinka poikain pienipuiset hennot lihakset heidän uidessaan vilkkuivat ja värjyivät vienon päällystänsä alla, kuinka lihasten liikkuessa notkea iho aaltomaisesti kohoili ja ruumiinmuodot tämän mukaan eloisasti muuttelehtivat. Hän tavotteli silmäänsä milloin mitäkin muodonsävyä ja piirrettä jäsenten, etenkin kaulan, vartalon, käsivarsien ääriviivoissa ja liikunnoissa. Hän odotti, että joku heistä sattuisi tulemaan juuri siihen asentoon, jota hän oli Franciskolleen aikonut. Kun sitten veneestä oli vesi luotu ja hän oli siihen astumaisillaan, seisahtui hän äkkiä, katsoi kiinteästi talaan seinään ja osotti sormellaan niitä polveilevia valoviivoja, joita auringonvälke väreilevältä vedenpinnalta siihen kuvasti.
— Svante, hän sanoi, nuo viivat aina minua lumoovat. Kuinka olenkaan päätäni ja kättäni vaivannut jäljitelläkseni niitä, ei se vain ota onnistuakseen. Ne kiemurat, joita maalaan, eivät väkisinkään taivu luomaan ilmi näennäistä liikuntoa. Mutta katsopa noita, kuinka ne sammuvat, viriävät, vaihtuvat eivätkä sittenkään vaihda paikkaa keskenään.
— Sinä yrität mahdottomia, sanoi Svante. Mutta siinä teet oikein, sillä ainoastaan siten pääsee mahdollisen äärimaille.
Gudmund mestari istui perämelaa pitämään, teljolla hänen edessään istuivat Margit ja Gunnar. Svante tohtori, jolla oli harppu mukanaan, antoi sen Margitille, pisti airot veteen, ja alkoi soutaa.
— Svante, sanoi Gudmund mestari, etkö kuvittele mitään mieleesi, etkö etsi mitään syvempää, nähdessäsi moisia kultajuomuja aaltoilevan kuin nuo tuolla seinällä veden takana? Minä etsin sitä, kuitenkaan löytämättä. Sillä, Margit, kaikella luonnossa on selityksensä. Luonto on Jumalan suuri kaunis kuvaraamattu. Riimut, jotka vilhuvat tuolla talaan seinällä, tarjoutuvat selitettäviksi, mutta minä tyhmistyn niiden edessä. Jospa edes osaisin niistä kuvan maalata!
— Olethan sen tehnyt.
— Olenko?
— Olet kyllä siinä kuvassa, jossa maalasit Aadamin ja Eevan, kun he seisovat suruissaan ja katselevat taaksensa kadonnutta paratiisia, llotarhan aidansäleet olet maalannut noiden näköisiksi: nekin suikertelevat ja liehuvat.
— Siunatkoon sinua taivas! sanoi Gudmund. Kunpa ne niin tekisivätkin, mutta itse en ole sitä nähnyt. Vaan tässähän saimmekin riimuihin miellyttävän selityksen, vai kuinka, Svante? Ne ovat kajastuksia ilotarhan aidan tulisäleistä, keruubin vartiotulista, jotka sulkevat meidät ulkopuolelle ja kuitenkin viittaavat meitä palaamaan. — Nyt, Svante, laskemme laiturilta, ja jos Margit on samaa mieltä kuin minä, soudamme ensin palasen matkaa suoraan järvelle, levähdämme siinä käsi airon varassa ja silmällemme ympärillemme, sillä täällä on ihmeen kaunista, ja siitä soudamme eteenpäin pyhän-Yrjänän kappelille päin.
Vetteri oli tänäpäivänä niin kirkas ja suli niin sointuvasti taivaan selkeyteen, että ellei vihuri tuolloin tällöin olisi vedellyt hopealle harmahtavia läikevöitä pitkin veden kalvoa ja ellei kultavihmaa olisi välkähdellyt aironteristä, niin olisipa rannalta katsoja saattanut luulla venosen ilmoja viiltävän.
Ei ollut Svante pitkälle soutanut, kun Margit, joka häneltä oli oppinut kannelta soittelemaan sekä taisi monta virttä, joita opettaja oli runoillut, alkoi sormin soinnutella, käsin kaiutella harppua ja lauloi soudun tahtiin, noudatellen keulan edessä solahtavan veden vilpoisia huokailuksia:
Kirkasta maamme nyt, tähti sä Herran, kaukana ilmennyt, loistossas kerran! Lapset ja paimenet johtohos lähti, Betlehem-tähti!
Yössä on Juudanmaa, yössä on Siion. Läntehen merten taa sammuu Oriion. Paimen, kun kaidessaan vuorelle vaipui, lapsi, kun unelmaan liekussa haipui, heräävät virsien vienohon soittoon, katsovat tähtösen kirkkaaseen koittoon, lähtevät etsimään Edenin teitä, Betlehem tähdellään johtavi heitä; maan-alhon esteiden halki ne juoksee Siionin porttien kiiltäväin luokse. Sylit siell' aukenee, puhtoiset huulet armaasti suutelee, kuiskehen kuulet: "Betlemin tähti ei eksytä, kotiin vei!" — Lapset ja paimenet johtohos lähti loistava tähti!
— Voin ymmärtää, virkkoi Gudmund mestari, ja katseli haaveksivin silmin Vetterin rantakukkulain veteen venyviä kuvastuksia, joihin kutoutui teräkselle harmahtavia väikkyviä valeviivoja, — että kun pyhiinvaeltajat pääsevät perille, taivaantarhan aidan luo, siellä heitä vastaanottavat syleillen ja suudellen heidän enkelinsä eli suojelushenkensä, jotka ovat heidän tuloansa ikävöinneet, saadakseen heidän kanssaan leikitellä taivaallisia leikkejä paratiisin kukkanurmilla. Jesuksen sanat uudessa testamentissa antavat uskovaisille varmuutta siitä että näitä henkiä on ja että he erittäin holhovat lapsia. Tämä on ihana ja ylentävä usko. Isävainajani käsitti raamatun sanat lasten kurittamisen tarpeellisuudesta ehkä liian ruumiillisesti, ja minusta näyttää tämä kuritus vaikuttaneen minuun vähemmin kuin äitini sana, kun hän puhui miten lasten valhetellessa tai kadehtiessa, heidän suojelusenkelinsä itkevät. Paratiisin nurmet ajateltakoon armaammiksi kuin mitä ihmiskieli osaa kertoa. Melkein yhtä suloisen niityn olen unissani nähnyt ylhäällä Taborin rinteellä, likellä vuoren huippua; sille pergamentille, jolle olen maalannut Kristuksen kirkastuksen, olen sentähden siveltimellä hahmonnut semmoisen niityn, jättäen katselijan päätettäväksi, onko se kaunis vai eikö. Mutta kuinka ihmisillä on eri silmät! Niin, veli ja sisar saattavat nähdä aivan eri tavalla. Margit oivalsi heti, että minä tarkotin kaunista nurmea. Kun kysyin Laurilta mitä hän siinä näki, vastasi hän: minä näen että olet siihen tuhrinut vähän viheriää. Minä olen niin heikko ihminen, ja Laurin vastaus pahotti mieltäni. Kun itse tuijotan tuohon vihreään laikkaan, olen näkevinäni niityn kukkaset, vaikkei niitä ole sinne maalattu, sillä välimatka on siksi pitkä, etteivät ne voisi näkyä, ja ne näyttävät mielestäni terissään säilyttäneen jotain sitä kirkastuksen valoa, joka sinä pyhänä hetkenä virtaili vuoren ylitse. — Nyt, Svante, lasken minä veneen pyhän-Yrjänän kappelille päin.