VIII.
KUINKA LAURISTA TULI AUKTORITEETTI.
Gudmund mestari oli aamuisin yhtä varhain liikkeellä kuin hänen sällinsäkin. Heti kun vasarain ensi kalkutuksia alkoi kuulua, teki hän kiertokävelynsä pajoilla, neuvotteli työnjohtajan ja sällienvanhimman Aadam Klasen kanssa päivän työsuunnitelmasta, katsasteli kaikkea, suurta ja pientä, ja meni sitte nielloimis-kamariin, jossa hän suvikuukausina työskenteli yksin, mutta muina aikoina piti Heikki Fabbea kumppalinaan ja työtoverinaan. Ammattitoimi Gudmundin talossa oli jo vuosikymmeniä käynyt koneiston tapaan, joka hyvän johdon ja säännöllisen silmälläpidon alaisena sujui tasaista tarkkaa menoansa tuottaen tuloja tarpeeksi, niin että työmiehet saivat jokapäiväisen leipänsä ja turvatun toimeentulon vanhoillakin päivillään, samalla kun mestarin varallisuus kohtuullisesti karttui karttumistansa.
Eipä kuitenkaan olisi mestaria oikein tuntenut, jos olisi luullut että ainoastaan isännänvirka ja peräänkatsonnan huoli ajoi hänet anivarhain ja ilomielin vuoteeltaan. "Aamuhetki on kullan kallis!" Se kulta, mikä mestaria houkutteli, ei ollut suinkaan vähimmin aamuruskon ja nousevan auringon valama. Osansa tästä peri hän useimmiten rannassa laiturilla, jossa hän aina yhä nauttivalla hartaudelIa katseli valoa, kuinka se koitti, selkeni ja leimuten valui yli vesien ja rantojen. Jos oli aamu sateinen, kuunteli hän putoilevan veden suhinaa, ja se oli hänestä aamuisin toista tarinaa juttelevinaan kuin iltahämyssä. Jos Vetteri myrskyili, oli hänellä laiturilla tuulensuojansa, jossa hän katselemalla vaahtoavain laineitten pärskymistä sillanpäähän sai minuuttikausiksi silmälle ja ajatukselle tointa. Jos oli pyryttänyt lunta nietoksiin, oli mestarin etuoikeutena, jota ei kukaan häneltä kadehtinut, luoda lapiolla polkua järviaitalle. Tässä toimessa hän omituisen arastelevasti ja hellivästi — jota tunnetta tuskin kukaan muu olisi älynnyt — kohteli hohtavaa valkovaippaa, johon lumi oli pihamaan peittänyt. Turhaan Margareeta rouva oli hänelle sanonut, että renki paremmin kuin hän olisi tuohon tehtävään omiansa. Vasta viime talvena renki sai lumenajon huolekseen.
Kun Gudmund tänä päivänä meni niellokamariin, seisoi Lauri ikkunassaan ja samassa kuin isä sulki oven peräänsä, pani poika merkin tiimalasiin. Lauri oli sanonut äidilleen mestarin työskentelevän tuolla ainoastaan tunnin, korkeintaan kaksi päivässä. Hän tahtoi varmemmakseen tarkistaa lausettansa, voidakseen sitä oikaista, jos siihen oli sattunut liikaa päälle tai vaille ja oli senvuoksi päättänyt salaa pitää varalla ja panna muistoon, paljonko aikaa isä käytti herra Ture Jönsinpojan sotisovan valmistamiseen.
Mestari huoahti kamariin astuessaan. Hän kaipasi iloista, taitavaa Fabbeansa, joka osasi kaikki niellotyön temput, paitsi etevämpäin kuvain piirrostelua jalometallisiin osiin. Mestari oli vuosikausia yritellyt opettaa Fabbea ihannemuotoja piirustamaan, mutta yritykset olivat heitä kumpaakin väsyttäneet ja niistä oli aikaa sitten luovuttu. Fabbe oli kyllä muuten näppärä sormistaan; mutta liekö syy ollut silmässä vai sielussa, aina hänen elokuvansa saivat kummanmoisen, miltei hullunkurisen ilmeen, joka ei ollut opettajalle mieleen. Koristekuvia laati hän sen sijaan oivallisesti, ja ne kissat ja ankat, ketut, hanhet ja oravat, joita mestari antoi hänen sovitella sinne tänne lehtien ja kukkasten väliin, olivat luontevia teoltaan ja hupaisen näköisiä. Nyt oli Gudmund mestarin omana työnä sekottaa hopea ja vaski, sulattaa seokseen tulikiveä, jauhentaa täten syntynyt niello, sulana valaa tätä sysimustaa ainetta piirrosten uurrelmiin ja niellon hyydyttyä hioa se sileäksi. Aina hädissään, kun pelkäsi ettei tilattu kapine valmistuisi määräajaksi — semmoista ei saanut tässä työpajassa tapahtua — työskenteli Gudmund mestari perin ahkerasti, niin että hiki valui. Hän puuhasi sitä ahkerammin, kun tahtoi itseltään salata ettei sydämensä lempinyt tätä tointa vaan ikävöitsi maalarimajaan. Ponnisteltuaan hikipäissään lähes kaksi tuntia, tuli hän ulos ja sulki peräänsä niellopajan oven. Lauri, joka urkki akkunan ääressä, kirja edessään, näki tällä kertaa mielihyvällä, eikä suuttuen, ettei isä ollut kahden tunnin määrän yli mennyt. Hän oli sanonut: "enintään kaksi tuntia"; näin oli käynyt, Lauri oli oikeassa. Hänestä oli tullut auktoriteetti, joka ei kärsinyt että hänen mielipidettään kumottaisiin.
Hetken perästä näki Lauri isänsä istuvan hevosen selässä. Gudmund mestarin tapana oli joku kerta viikossa ajaa ratsain Kortebohon, Gorm koira mukanaan, ja pian palata sieltä. Hänen ratsunsa oli valkoinen, isokasvuinen, lauhkea ijäkkäänpuolinen tamma, jonka älystä hän ajatteli suuria. Hän luuli tamman tajuavan melkein kaikkea niitä hän sille sanoi, rohkenipa tätä luuloansa puolustaakin, vaikka Lauri oli sitä ankarasti moittinut muka halventavaksi ihmisen Jumalalta saamaa paremmuutta eläinten edellä. Yleensä mestari oli halukas omistuttamaan talonsa elukoille, poislukien sentään muutamia, melkoisen määrän älyä ja tunnetta. Gormista hän puhui ikäänkuin nerosta ja kutsui sitä uskolliseksi ystäväkseen. Tallijäärä kyllä hänestä oli typerä. Mutta kottaraisista ja pajukertuista, jotka asuskelivat hänen holhokkipuissaan pihamaalla, ja pääskysistä ja västäräkeistä, jotka oleksivat järviaitan katolla ja joita kaikkia hän melkein luki sukulaisikseen, näistä hän tiesi kertoa kummia juttuja, sillä hän oli lapsesta asti noiden lintujen eloa ja oloa katsellut. Näillä kertomuksillaan hän nyt enää kuitenkin vain huvitteli Margitia, sillä esittämällä niitä Laurille olisi hän vain tuottanut itselleen ikäviä luentoja tältä, ja mitä hänen vaimoonsa tuli, niin tämän harrastukset ja mielipiteet olivat kaikessa, paitsi emännän askareissa, tuon rakkaan pojan määrättävinä. Mitä poika moitti tai ei viitsinyt kuulla, sitä ei äitikään hyväksynyt.
Laurista oli tullut äitinsä auktoriteetti, ei siitä syystä että äiti hellitteli ainoata poikaansa — tätä kasvattaessaan oli hän noudattanut jotenkin kovakätistä johdonmukaisuutta ja salaa surrut sitä ettei poika jurrilla ollut isänsä jaloja kasvoja — vaan aivan yksinkertaisesti siitä syystä että hän uskonasioissa ja yleensä kaikessa, mikä oli ulkopuolella hänen kodillista toimialaansa, tarvitsi auktoriteettia eikä tiennyt ketään muuta kuin poikaansa, joka lahjoiltaan oli semmoiseksi ihan kuin luotu. Alkujaan oli Margareeta rouva tietysti pitänyt kirkkoa, roomalaista ja yhteistä, toisin sanoen katolisia uskonnontapoja ja -menoja, joihin hän oli tottunut, ynnä rippi-isäänsä auktoriteettina, ja tämän hän taas tiesi perustuvan paavin auktoriteettiin, jonka ainakin naiset ja franciskolaiset uskoivat erehtymättömäksi aikoja ennen kuin erehtymättömyyden dogma säädettiin. Mutta tämä perustus oli alkanut horjua. Margareeta rouva oli hämmästyen havainnut, että hänen läheisimmän piirinsä miesväki, vieläpä oma rippi-isänsä, puolisonsa ja poikansakin, yhtyivät lutherilaisten mukana moittimaan eräitä roomalaisia tapoja ja väärinkäytöksiä, jopa että roomalaista oppiakin useissa kohdin syytettiin vääräksi. Margareeta rouva, joka siihen asti oli ollut uskossaan varma ja varmuudessaan onnellinen, seisoi typertyneenä eikä tiennyt mitä hänen oli totena pitäminen. Jos paavi oli yhdessä asiassa erehtynyt, oli hän ehkä saattanut muissakin erehtyä. Tästä kävi rouvalle olo yhä tukalammaksi. Hän ei tuntenut hartaudestaan entistä iloa; hänen rukouksiaan häiritsi epäilys, ne tuntuivat hänestä menettäneen mehunsa ja voimansa, vaikka hän tosin vielä jäikin niitä rukoilemaan tottumuksen takia tai peläten, että se voima, jota hän rukoili, saattaisi, jos hän lakkaisi rukoilemasta, kohdella häntä luopiona. Hän kääntyi rippi-isänsä puoleen, joka vakavasti varotti häntä pysymään yhteisessä kristillisessä uskossa, mutta samalla selvään lausui että synninpäästökauppa oli hylättävä väärinkäytös. Rouvan kysymykseen, eikö paavi, jonka nimessä nuo matkustelevat anekauppiaat tointaan harjoittelivat, Kristuksen sijaisena ollut päässyt tämän erehtymättömyydestä osalliseksi, vastasi kirkkoherra Sven, rippi-isä, ei; kirkko oli erehtymättömyyden perinyt, eikä paavi. Mutta mitä oli Margareeta rouvalle kirkko? Kaksi ammattikuntaa, pappien ja munkkien, joissa löytyi muutamia harvoja pyhiä miehiä ja suuri joukko surkeita synninorjia, kelvottomia puhumaan pyhänhengen nimessä. Hän kääntyi franciskolaisluostarin esimunkin, Mathias isän puoleen. Tämä sanoi paavin erehtymättömäksi; hänen muihin kyselyihinsä hän lempeästi ja surumielin, mutta jyrkästi kieltäysi vastaamasta. Rouva kääntyi miehensä puoleen, jonka mieltä hän tavallisesti oli noudatellut sekä rakkaudesta että velvollisuudentunnosta. Mutta se arvovalta, minkä Margareeta tähänasti oli miehelleen myöntänyt, meni nyt tältä peräti hukkaan. Gudmund näytti miltei paheksuvan, että vaimonsa häiritsi häntä moisilla tiedustuksilla, ja sittekun hän oli puheensa päähän päässyt — ja kauvan kesti ennenkuin hän sillä kertaa pääsi — jäi rouvan mieleen se vaikutus, että puheessa oli ollut neljä osaa, joista hän ei osannut luoda mitään eheää kokonaista. Nämä neljä osaa olivat: 1) mestarin lausumaksi harvinaisen kiivas soimaus anekauppaa ja sitä harhaluuloa vastaan, että synnit saadaan anteeksi omilla ansioilla tai töillä, jotka eivät ole lähteneet Jumalalle antauneesta mielenlaadusta; 2) sitten harras ylistys Martti Lutherille, joka tahtoo pelastaa meitä tästä sielua turmelevasta harhaopista; 3) sitten ankara Lutherin paheksunta, joka on heittänyt syrjään pyhässä raamatussa ja yhteisen kirkon uskossa löytyvän opin välitilasta, ja siten tehnyt Jumalasta mitä julmimman hirmuhaltian, joka kiroo pakanat siitä etteivät tunne kristinuskoa, vaikka itse eivät ole tähän tietämättömyyteensä syypäät, sekä lapset, jotka kastamattomina kuolevat, ijänkaikkisiin vaivoihin; 4) vihdoin innostunut ylistyspuhe pyhälle kirkolle, joka meistä, vaikka luonnostamme olemme petoja, on kyennyt tekemään niin kultaisen hyviä ja itsensä unohtavia ihmisiä kuin pyhä Franciskus, sekä ihastuksen sanoja, joilla hän ylisteli kristikunnan ihmeen kauniita templejä maalauksineen kuvateoksineen sekä sen ylentävää, vertauskuvissaan syväaatteista jumalanpalvelusta. — Margareeta rouvan mielestä mestarin pitkän puheen eri osat kukin sinänsä kyllä kävivät laatuun, mutta kokonaisenaan se hänestä tuntui sekasotkulta, josta hän ei saanut selville, missä se auktoriteetti oli löydettävänä, vaan pikemmin johtui siihen luuloon, ettei mitään auktoriteettia ole olemassakaan. Hän ilmaisi vihdoin huolensa Laurille, toivomatta kuitenkaan saavansa nuorukaiselta sitä lohdutusta, jota eivät vanhat ja viisaat kyenneet antamaan. Mutta kovin hän hämmästyi ja ääretöntä äidin iloa hän tunsi, tavatessaan juuri omassa pojassaan sen miehen, jota oli etsinyt.
Jos Lauri olisi kuullut isänsä äidille pitämän esitelmän, olisi hän täydelleen hyväksynyt sen kaksi ensimmäistä osaa. Mitä kolmanteen tulee, olisi hän pitänyt sitä lellittelevän löyhyyden ilmauksena. Hän joka yhdeksän, kymmenen vuotiasna poikana oli hurjimmaksi huvikseen vääntänyt selät poikki kissoilta, polttanut rottia elävältä ja pistellyt laululintusilta silmät puhki sekä sentakia otellut jos toisenkin kovan ottelun Arvi Niilonpojan kanssa, joka tahtoi suojella eläin parkoja; hän, joka vieläkin tunsi suuttumusta, ellei pahempaa, isäänsä kohtaan siitä että tämä, kun ei muusta apua, selkään antamalla oli koettanut ajaa ulos hänestä eläinrääkkääjän; hän joka oli pitänyt (ja vieläkin piti) Margit siskoa orjanaan, jota hän juoksutteli asioillaan ja vaivasta palkitsi tukkapörröllä, kunnes äiti, jonka suosiota hän ei tahtonut menettää, kielsi häntä siitä — hän oli sellaisessa jumalassa, joka tuomitsee kastamattomat lapset ikuiseen helvettiin, löytänyt jumalan, joka suurennettuna mukaili hänen omaa kuvaansa ja jonka julmuus loi hänelle sanomattoman majesteetin. Mitä puheen neljänteen kohtaan tulee, tunsi Lauri vaistomaista vastenmielisyyttä pyhää Franciskusta kohtaan, epäilipä vielä hänen olleen puolittain mahomettilaisen, sentähden että Franciskus oli kiitellen maininnut Saracenilaisten vakavaa uskonnollisuutta ja siveellistä elämää. Jonkun hyveen tunnustaminen vihollisissa oli Laurin mielestä nurjan kilven kantamista taistelussa heitä vastaan.
Laurin vastaukset äidin kysymiin näyttivät tämän mielestä puhuvan selvää, yksinkertaista, ymmärrettävää, vastaanväittämätöntä kieltä. Missä auktoriteetti on? Auktoriteetti on uudessa testamentissa, joka on Jumalan hengen vaikutuksesta syntynyt eikä vuosisatojen kuluessa ole ollenkaan muuttunut. Mutta uutta testamenttia voidaan eri lailla selittää. Katolilaiset, lutherilaiset ja muut ottavat siitä todisteita toisiansa vastaan. Tuo hengen vaikuttama jumalansana vaatii siis hengenvaikuttamia selittäjiä. Tästä seuraa että Jumala, tarpeen vaatiessa, tämmöisiä lähettää. Kolme niitä on tähän asti lähetetty: Athanasius, Augustinus ja Martti Luther. Kirjotettua valtakirjaa lähetyksestään tosin ei heillä ollut kellään näyttää. Mutta asian todisteina ovat osittain heidän yhtäpitäväisyytensä keskenään ja uuden testamentin kanssa, osittain se urhollisuus, jolla heitä varustettiin ylhäältä ja jonka turvissa he uskalsivat sotia kuolemaa, maailmaa ja perkelettä vastaan, osittain vielä se tavaton vastarinta ja tavaton menestys, jota he saivat kokea. Ken tätä totuutta vastaan julkee väitellä, jatkoi Lauri, sen minä ruhjon maahan lain vasaralla ja evankeliumin miekalla.
Lauri, joka oli keksinyt Lutherin erehtymättömyyden opin, koska hänen logiikkansa sitä tarvitsi äidille asioita selittääkseen, kohotti kätensä, tuon moukarin heiluttamiseen tottuneen käden, uhkaavan näköisesti ilmaan. Hän laski sen alas, tähtäsi katseensa vanhan rouvan silmiin ja toisti valtaavan varmasti: Luther on pyhän raamatun erehtymätön selittäjä.
Margareeta rouva tunsi ikäänkuin kahden särmäkkään lasin kimaltavan silmiinsä. Hänen jäseniään puudutti ja hän kuuli aivoissaan äänen, joka vakuutti: "Luther on erehtymätön!" Tämä ääni valtasi häneltä oman tahdon ja nosti hänen huulilleen vastakaijun: "Luther on erehtymätön".
Laurin omasta mielestä tuntui siltä kuin hänen lausumansa sanat olisivat varttuneet mieheksi, joka ilmi elävänä seisoi hänen edessään vaatien häntä, isäänsä, antamaan hengen ja veren edestänsä. Ja hän arveli tahtovansakin niin tehdä:
Tästä hetkestä oli hänellä äitinsä usko käsissään. Itse pelkäsi hän suotta äidin horjahtavan, jos hän joskus tämän kuullen jäisi jossain väittelyssä sanattomaksi tai joutuisi alakynteen. Sen takia hän usein pitkin päivää, jopa toisinaan yönkin hiljaisuudessa, ajatuksissaan sepitteli ryntö- ja puolto-aseita omaksumilleen mielipiteille, sekä koetti keksiä äkkiarvaamattomia pisto- ja väistötemppuja taistelun varalle. Hän aprikoi johtopäätösjonoja, joista sukkelimmat olivat virhepäätelmiä, useinpa kyllä tahallisiakin, sillä sotajuonet ovat, arveli hän, luvallisia, ja hän luuli keksineensä jos joitakin syllogismi cornuti ("sarvipäätelmiä"), joissa vastustajain valittavaksi jäi vain kumman sarven puhki pistettäväksi hän tahtoi nahkansa antaa. Lauri oli ahdaspäinen, eikä hänen aivosoluissaan ollut yhtäkään, johon olisi mahtunut ainoakaan aate semmoinen, joita joka päivä viljalti ilmaantui hänen opista osattomaksi jääneen, mutta lahjakkaan isänsä sielunmaailmaan. Laurilta puuttui kuvitusvoimaa ja hänen tunteensa sävelikkö oli vähimpään määrään supistunut; mutta sitä kömpelöä ajatuskonetta, joka hänellä oli käytettävänä, hän hallitsi täydellä isännänvallalla.
Keksittyään nyt siis niitä näitä väitösjuonia, pykäliä ja temppuja, tunsi hän tarpeelliseksi panna koneensa käymään, jahka saisi tuulta sitä käyttämään. Tuulen puhaltajaksi otti hän opettajansa, kirkkoherra Svenin, rupesi häntä härnäilemään väitöksiin ja havaitsi sydämensä iloksi, että kirkkoherra vähä väliä ällistyi hänen pykälistään ja pian kartteli kinastelua hänen kanssaan. Kirkkoherra oli sukkela mies, mutta mukavuutta rakastava, eikä viitsinyt suotta vaivata päätänsä asioilla, jotka eivät häntä huvittaneet. Oppilastansa kohtaan tunsi hän ikäväkseen yhä enenevää vastenmielisyyttä, osaksi siitäkin syystä että tältä peräti puuttui kaunoaistia ja mielikuvitusta. Sen oli Sven herra selvästi huomannut lukiessaan hänen ja Arvi Niilonpojan kanssa Virgiliusta. Arvi oli selvästi yhtä ihastunut kuin hän itsekin kuvailuksiin Troijan palosta, Aeneaan käynnistä manalassa, kilpasouduista ja sodista ja hänen korvansa tajusi Virgiliuksen säkeiden soreaa sointua. Sven kirkkoherra, jota kaunotaiteissa paraiten huvitti herkkusuun vaivaton virka, saattoi siten antaa Arville anteeksi paljon, jopa hänen roimahousunsakin. Mutta Lauri luki Virgiliusta ikäänkuin kieliopillisen tutkinnon kestääkseen eikä mitään muuta varten. Joskus hänkin teki muistutuksia, mutta silloin tavallisesti vaan itsepintaisesti inttääkseen opettajaa vastaan jossain muoto-opillisessa seikassa. Kun Sven herra kerran osotti, että Virgilius toisinaan asettaa adjektiivin niin että ajatus selvänä saadaan ilmi vasta lukemalla sen kuuluvaksi kahteen samassa säkeessä löytyvään substantiiviin, niinkuin esim. rapti Ganymedis honores; arveli Lauri, että jos olisi oikein sanoa rapti kuuluvan Ganymedis sanaan, olisi väärin sanoa sen kuuluvan honores sanaan, ja hän jankutti tätä, kunnes kirkkoherra suutuksissaan ajoi hänet ulos.
Svante tohtorin monitaitoisuudesta oli Laurilla taikauskoiset ajatukset. Hän lausui jossain tilaisuudessa arvelunsa, ettei Svante ollut sitä luonnollisella tavalla saavuttanut. Hän oli kuullut Pragissa, Ingolstadtissa ja Parisissa harjoteltavan opintoja loihtutaidossa, joilla muka suurtakaan vaivaa näkemättä, mutta sielunsa autuuden kadottamalla, voisi saavuttaa sekä luvallisia että luvattomia tietoja mitä laveimpia. Svante oli ainoa, jonka kanssa Lauri arasteli ryhtyä väittelyyn. Joutuivatpa sentään kerran vastatuksin, se oli tuon mainitun veneretken jälkeisenä iltana. Svante tohtori jutteli Sven herran kanssa sen ajan suurimmasta humanistista, Erasmus Rotterdamilaisesta, jonka persoonallinen tuttu hän oli, ja tiedonhaluinen Gudmund mestari kuunteli mielihyvällä. Lauri sekaantui keskusteluun ja moitti Erasmusta kehnoksi luopioksi ja uskonsa petturiksi, sekä mainitsi todisteeksi muutamia sanoja, joiden piti löytymän luettavina tämän kirjassa Enchiridion militis christiani [Kristityn soturin käsikirja]. Svante tohtori tiesi sanoa että Laurin mainitsema kohta oli väärä. Lauri väitti sen olevan juuri niillä sanoin kuin hän oli sen maininnut.
— Oletteko lukenut Enchiridion'ia? Svante kysyi.
— En, enkä aijo koskaan lukea mitään sen miehen kirjottamaa, mutta sitaatti on oikea, sillä olen saanut sen luotettavasta lähteestä — samalta oppineelta kirjottajalta, joka tietää kirkkoisäin järjestänsä julistaneen helvetinrankaisut ijänkaikkisiksi.
— Se on varmaankin epäluotettava lähde, koskapa useat kirkkoisät eivät usko niitä ikuisiksi.
— Niin, Origines ja semmoiset, mutta ne eivät ole kirkkoisiä, vaan vääräoppisia, kerettiläisiä.
— Entäs sitte Gregorius Nyssalainen? Sanoohan tämä, että Jumalan tuomio ei tarkota kidutusta, vaan ensiksi hyvän erottamista pahasta, joka ei voi tapahtua kivutta, ja sitten pahan täydellistä hävittämistä.
— Sitä minä en usko hänen sanoneen, mutta jos hän sen on sanonut, on hän kerettiläinen.
— Ovatko Gregorius Naziansilainen ja Theodorus Mopsuestialainen myöskin kerettiläisiä?
— Ovat, jos mitään semmoista väittävät.
— Onko Hieronymuskin kerettiläinen? Hän sanoo, kun ikuisia helvetinrankaisuja saarnataan, sitä tehtävän kasvatusta silmällä pitäen, huomaathan: kasvatusta, ja semmoisia varten, joita tarvitsee pelottaa syntiä tekemästä.
— Sitä hän ei ole koskaan sanonut
— Oletteko Hieronymusta lukenut?
— En, mutta tiedän sen sittenkin.
— Svante tohtori kertoi Hieronymuksen sanat… quibus timor utilis est, ut, dum supplicia reformidant, peccare desistant [= joille pelko on hyödyllinen, jotta he rankaisujen pelosta lakkaisivat syntiä tekemästä].
— Tuo on kaiketi kotoisin jostain väärennetystä painoksesta hänen teoksiaan, Lauri arveli.
Tähän ennätti Gudmund mestari virkkamaan: tärkein on kuitenkin, minun nähteni, oppi välitilasta. Se säilyttää meille Jumalan laupiuden ja kaiketi myös useimpien ihmissielujen pelastuksen.
Lauri kääntyi äreästi isäänsä päin ja muistutti, että nuo ovat sellaisia asioita, joista ainoastaan oppineilla on oikeus puhua; ja hän lisäsi että Augustinus on hylännyt välitilan opin.
— Mitä sanotte? huudahti Svante tohtori, kummastuen tuota julkeaa väitettä; saatte lainata minulta hänen De civitate Dei kirjansa, jossa hän uustestamentillisten todistusten nojassa lausuu vakaumuksenaan sen, että kuolemankin jälkeen synnit ovat anteeksi saatavissa.
— Se paikka on väärennetty, julkesi Lauri vastata.
— Augustinus lausuu sen useissa paikoin.
— Kaikki ne paikat ovat väärennettyjä.
Svante tohtori kääntyi hänestä pois, kyllästyneenä lyhyeen sananvaihteloon. Kirkkoherra nousi seisaalle mutisten hampaitten välistä: tuo tiedoton, hävytön lurjus! Mutta Lauri seisoi paikallaan, voitonriemun loisto kasvoissaan.