X.
KASTEEN UUDISTAJAT.
Laiturilla puhelijat olivat Gudmundin työnjohtaja Aadam Klase ja eräs Jönköpingiin hiljan tullut saksalainen rihkamoitsija ja kirjakauppias, jonka nimi oli Knipperdolling. Ainoastaan yksinäisiä sanoja oli Gudmund mestari saattanut erottaa. Enimmästään he kuiskasivat istuessaan siinä rahilla järviaitan seinustalla. Knipperdolling oli nuori mies, kaunis ja sorjavartaloinen. Hänellä oli kasvojen sävyssä, jollei piirteissäkään, vähän tuon ruotsalaisen sepänsällin näköä, joka kuitenkin oli keski-ikäinen mies.
— Lienee kai jo aika lähteä liikkeelle? kysyi Knipperdolling.
— Ei vielä, vastasi Klase. Kokouspaikka koivistossa Munkkijärven töyryllä ei ole etäällä täältä; mutta me menemme sinne eri polkuja, välttääksemme ihmisten huomiota. Pari kymmenkunta uskovaisia, kas siinä se piskuinen lauma, joka halajaa kuulla sinulta lohdutuksen ja vahvistuksen sanoja. Sinä puhut ruotsia ihmeen hyvin. Missä sitä olet oppinut?
— Lybekissä ja muissa Itämerensatamissa. Olen tuntenut jonkun voiman vetävän itseäni tänne pohjoismaille teidän tykönne. Teidän maassanne on pienet kaupungit, joissa ei ole suuria tuloksia toivottavissa, ellei Tukholmassa; mutta täällä ovat talonpojat vapaat, tottuneet aseita käyttämään ja halukkaat kuulemaan, mitä sanomia näinä aikoina julistetaan. Olen nähnyt unta että pohjolasta on saapuva kristikunnan suuri pelastaja, eikä se uni ole tyhjä, koska myös Israelin profeetat ovat samaa unta nähneet. Minä uskon, niin, sisällinen ilmestys vielä enemmän kuin ulkonainen varmistuttaa minua siitä, että Ruotsin metsien helmasta on se mies astuva ilmi, joka hävittää Antikristuksen ja perustaa Messiaan valtakunnan. Niinkuin sen sinulle sanoin: siitä aijon tänä iltana puhtia ystävillesi. Apostoleita on lähetettävä ilmottamaan samaa salaisuutta teidän maaväestöllenne ja kastamaan niitä, jotka sydämiinsä suovat sijaa pyhälle tulelle, asiamme marttiiroiksi ja voitonsankareiksi.
— Entäs jos alkaisimme Slattesta! Se mies voi nostaa liikkeelle puolet
Smoolantia, jos tahtoo. Mutta hänen uskostaan en tiedä mitään sanoa.
Toiset sanovat häntä selväksi pakanaksi. Ehkä sinä, jolla on sujuva
kieli vallassasi, etsisit hänet käsille?
— Minun on ensin mentävä Tukholmaan, jossa olemme sopineet yhtyäksemme minä ja Kristuksen hurskain palvelija, turkkuri Melchior Hoffman. Jahka ensin saamme pääkaupungin haltuumme, niin työmme maaseuduilla, joka on tärkeintä, sujunee helpommin. Lieneeköhän Lutherilla paljokin liittolaisia näillä tienoin?
— Puolinaisia on hänellä niitä kyllä koko joukko. Mutta semmoisia, jotka tahtovat panna verensä ja varansa alttiiksi hänen oppinsa eteen, niitä ei varmaankaan monta ole.
— Minä vihaan Martti Lutheria, tuota köyhien ja sorrettujen pyöveliä, sanoi Knipperdolling. Hän nousi seisaalle, puristi nyrkkiään ja hänen silmänsä sälähtivät puoli pimeässä. — Sinä tiedät, Klase, että useimmat talonpojat tuossa pyhän nimellisessä, mutta perin epäpyhässä rooman-valtakunnassa, se on minun isänmaassani, ovat perinnäisen maaorjuuden alaisia; mutta sitä et varmaankaan tiedä, miten heidän isäntänsä ovat heitä kohdelleet ja yhä kohtelevat. Kauhean ilkeästi. En rupea sitä kertomaan, sillä ajatellessani että nämä isäntäherrat kuitenkin itselleen anastavat kristityn nimen, tekee mieleni itkeä raivosta. Ja noita ilkitöitä tehdään munkkien ja pappien nähden, jotka herkuttelevat heidän pöydissään ja juovat heidän maljoistaan, eivätkä nuo siitä välitä että ihmiset evankeliumin opin mukaan ovat veljeksiä ja sisaruksia, että Kristus on meidät kaikki verellään ostanut vapaiksi, että se valtakunta, jossa mahtavat ovat käskijöinä ja suuret väkivallan tekijöinä, on perkeleen valtikan alla; mutta että tuommoinen meno ei kelpaa siinä valtakunnassa, jonka Jumalan poika on meidän keskellemme perustanut ja jossa olemme veljesvelvollisuuksilla toisiimme liittyneet. Alkoi soida sanoja evankeliumin vapaudesta. Ne tulivat Lutherin ja hänen puolellaan olevien suusta; ne kaikuivat orjien kuuluviin, noiden Kristuksen pyhän ruumiin hengellisesti köyhäin ja ruumiillisesti runneltujen jäsenten kuuluviin, ja virittävät toivon heidän sydämiinsä. Tiedätkös, mitä he pyysivät nylkijöiltään ja verensä imijöiltä? Niin peräti vähän siitä mitä heidän kristityn oikeudella oli saatava, että titaanien olisi pitänyt ihmetellä. Luther itse myönsi heidän pyyntönsä oikeaksi ja kohtuulliseksi, ja hän kehotti herroja siihen suostumaan. Kenen olisi ollut helpompi kuin hänen ymmärtää, että moiset kehotukset ovat tuiki turhia, etenkin kun niiden perässä pauhaa nuhdesaarna noille nöyrästi anoville orjille? Ja sittenpä samainen Luther poloisten ihmisparkojen päälle usutti nuo haarniskoidut verikoirat luvaten näille taivaan palkinnoksi verenvuodatuksesta. "Ken teidän puolellanne kaatuu", hän kirjotti, "on oikea marttiira Jumalan silmissä; ken talonpoikien puolella kaatuu, on helvetinkekäle." Niin, sanoipa hän, että ruhtinas voipi vuodattamalla sotivain orjien verta paremmin ansaita autuuden kuin muut voivat sitä rukouksillaan.
— Sepä hirmuista! sanoi Klase. Ehkäpä Luther tahtoi terottaa sorrettujen saksalaisten veljieni mieliin, että pahaa ei pidä vastustaa väkivallalla, vaan voittaa paha hyvällä.
— Sitä hän tahtoi, mutta hän ei tahtonut sortajille samaa oppia saarnata. Näitä hän suojaa esivallan verholla ja vaatii ehdotonta kuuliaisuutta heille, vaikkei hän itse taivu tottelemaan hengellistä esivaltaansa paavia ja maailmallista esivaltaansa keisaria. Kun Reinicke Fuchs saarnaa hanhille, varottaa hän niitä aina pahaa vastustamasta. Klase, pidä ammattiasi arvossa! Sinä olet aseseppä, ja aseita tähän aikaan tarvitaan. Pahaa tulee hyvällä voittaa, missä siitä on vähäkään mahdollisuuden toivoa. Mutta tässä on mahdottomuus ilmi selvänä emmekä siis saa unohtaa että Kristuskin on miekasta ennustanut ja on itse ruoskaa käyttänyt. Elkäämme unohtako, kuinka Herran ja Gideonin miekka helähti. Luemmehan raamatussa, miten Jumala käskee taivaan lintujen syödä pahain ruhtinasten lihaa ja kedon eläimiä juomaan tirannien verta.
Knipperdolling istausi jälleen.
— Oletko ajatellut, jatkoi hän, että meille kasteenuudistajille on ehkä käyvä samoin kuin kävi Saksan maaorjille?
— Minä toivon, että meidän pyrintömme pääsee voitolle.
— Ihan varmaan… mutta koska? Me emme tiedä sitä, mutta meidän tulee olla valmiit kaikkea kohtaamaan mikä tulleekin. Me olemme enimmästä päästä käsityöläisiä ja köyhää väkeä eikä meillä ole monta haarniskaa eikä hevosta asettaa noiden toisten lippukuntia vastaan. Onhan mahdollista, että mekin vielä elävin silmin näemme voiton päivän, mutta mahdollista sekin, että voitto vielä viipyy sata, kaksisataa, ehkä montakin sataa vuotta. Jähtyykö intosi niin pitkää viipymystä ajatellessasi?
— Ei suinkaan, vastasi Klase. Päinvastoin aavistan minä iloiten, että meidänkin seurastamme karttuu monta marttiiraa lisäämään niiden pyhäin laumaa, jotka viidettä sinettiä auki murrettaissa huutavat korkealla äänellä: "Kuinka kauvan sinä, pyhä ja totinen Herra, viivyt tuomitsemasta ja vaatimasta vertamme niiltä, jotka maan päällä asuvat?" Onhan heitä ja meitä käsketty kärsivällisesti odottamaan, kunnes veritodistajain luku tulee täydeksi. Vähemminhän me oikeastaan taistelemme omaksi hyväksemme kuin jälkeentulevaisten hyväksi pyhän kristikunnan helmassa.
— Hyvin puhuttu. Mutta kuinka kauan meidän liekään vielä voiton juhlaa odotettava, sen vain tiedämme, että rankaisu ei enää montakaan aikaa viivy kohtaamasta häntä, joka poloiset veljensä petti. Se tähti, niissä hän olisi saattanut voittaa, oli rasitettujen tähti. Sen hän on sotkenut vereen, polkenut jalkainsa alle. Siitäpä syystä hän ei pääse Rooman kirkosta voitolle. Jos hän onnistuu rakentamaan seurakunnan, kutistuu tämä — sen minä ennustan — kääpiöksi, joka koko elinikänsä on kuolon kammolla katsova Rooman jättiläistä ja alati on kaipaava sen lähteen virvottavaa vettä, jota vartioi se enkeli, jonka nimi on Vanhurskaus, ja se enkeli, jonka nimi on Sääliväisyys sorrettuja kohtaan.