XI.
SEURA "SUORAAN SYDÄMESTÄ".
— Hyvä ystäväni, sanoi kirkkoherra Sven rouva Margareetalle, minun täytyy puhua suuni puhtaaksi. Jos Lauri aikoo tulla siihen iltaseuraan, johon Gudmund mestari tänään on kutsunut pienen akatemiansa, saa hän istua minun paikalleni, sillä kyllä minä sen jätän avoimeksi hänelle.
— Minä en käsitä, vastasi rouva, kuinka Laurin oma opettaja saattaa puhua noin. Mutta kyllä Lauri pysyy erillään teidän seurastanne eikä tunkeudu sinne, missä häntä ei suopein silmin katsota.
— Se on helppo käsittää, vastasi Sven herra; seuran ensi sääntö määrää sille toimeksi keveitä, huolettomasti hyöriviä ajatusleikkilöitä, mutta ei kiistoja. Se on ottanut nimekseen "Suoraan sydämestä", koska ainakin siellä, ellei muualla maailmassa, pitää saaman lausua mielensä vapaasti ja arastelematta, joutumatta kinaan ja toraan. Nyt ymmärrätte, miksi seura lakkaa olemasta, jos Lauri suvaitsee valita itsensä siihen jäseneksi.
— Kyllähän Lauri on kovin vakava mieleltään ja harras ohjaamaan muiden ajatuksia harhateiltä oikeaan. Hetken aikaa sitten lähti hän veneessä soutamaan Kortebohon. Hän otti mukaansa raamatun ja muita kirjoja eikä palaa ennen huomista, niin ettei hänestä ole seurallenne haittaa. Lähden minäkin sinne illalla. Mutta olen huolehtinut kaikki teille entiseen tapaan laitettavaksi.
— Kiitos, Margareeta rouva. Kyllä sitten kaikki on hauskasti laitettuna, sen tiedän.
Gudmund mestari istui kellarissa ja laski juomaa. Mitä tapin takana parasta oli, sitä kumminkin tarjottiin vieraille noina kokousiltoina, jotka olivat hänelle juhlahetkiä. Jäseniä ei seurassa ollut useampia kuin neljä: Svante tohtori, kirkkoherra Sven, esimunkki Mathias ja hän itse. Kokouksia pidettiin harvoin, paitsi niinä aikoina jolloin Svante oli saapuvilla. Silloin niitä oli vuorotellen mestarin kotona ja harpunsoittaja tohtorin luona Talavidissa. Oli sää ja keli kuinka huono tahansa: kun Svante oli pyytänyt seuran luoksensa majataloon, silloin nähtiin kirkkoherran, esimunkin ja asesepän hevosella tai jalkaisin pyrkivän Länsi-ahteita ylös ja suistavan pihaan tuosta Fabbelle niin muistettavasta veräjästä.
Gudmund mestari istui nyt yksin aamiensa keskellä kellarissa ja hyräili hilpeästi jotain sanatonta säveltä. Muuten Fabbe tavallisesti oli hänen apunansa juomaa laskemassa ja silloin apuri lauleli tilaisuuteen sopivia loiluja, tämmöisiä kuin
On pakanan pesä tää kellari, tuon nimi on Muskatelli; hän on mehevä, rehevä, pullollaan, ja loikoo, tynnyri takkinaan. Muut hyvät saakoon pakana tuo, vesikastetta vain en hälle suo. Sen munkkikin Muskatellista ties: se kastamatta on kelpo mies; ei kristityksi hän kelvata vois, ihan kelvoton anabaptistina[2] ois.
[2] Kasteentoistaja.
Svante tohtori saapui vähän aikaisemmin kuin kokous oli aljettava, kohta sen perästä kuin Margareeta emäntä oli lähtenyt Kortebohon. Hänellä oli ollut monellaista puuhattavaa kaupungissa, ennenkuin asesepälle lähti. Olipa hän muun muassa käväissyt linnassakin ja jättänyt linnanvahtimestarille kirjeen toimitettavaksi Tukholmaan, sittekun vahtimestari itse edellisenä päivänä oli ratsain käynyt Talavidissa, tuomassa tohtorille kirjeen pääkaupungista, jonka luettuaan Svante oli Birgitille ilmottanut, että hänen taas pian oli lähdettävä harpunsoittomatkoilleen.
Nyt istui Svante tiilirakennuksen hauskassa yläsalissa laskien pilapuheita Margitin kanssa.
Tyttö istui häntä vastapäätä ja katseli häntä silmiin. Hänen mielestään tohtori oli kaunis.
— Miksei sinulla ole äitiä Gunnarille? hän kysyi.
— Hänen äitinsä on kuollut, tiedäthän sen.
— Miksei hän saa toista äitiä?
— Siksi että se äiti, kuoltuaankin, on hänen ja minun luonani. Niinkauvan kuin tunnen hänen läsnäolonsa, en voi antaa Gunnarille toista äitiä.
— Mutta Gunnar ei näe häntä, ei voi hänen kanssaan leikitellä, eikä se äiti voi häntä hoitaa.
— Sen saan minä tehdä, ja sinä ja Talavidin Birgit.
— Jos minä saisin olla hänen äitinsä?
— Taikka hänen sisarensa, tahdotko sitä?
— Kyllä, mutta mieluimmin hänen äitinsä. Veli ja sisar eivät aina ole ystäviä keskenään. Laulaisitko nyt jotain minulle?
— Mistä?
— Jotain enemmän ilotarhasta, jonne Betlehemin tähti osottaa.
— Minä en osaa sepittää semmoista laulua, jota luulen sinun haluavan, Edenin ilotarhasta. Saanen sen tehdä toiste. Mutta tahdon kuitenkin laulaa jotain siitä tai sen kajastuksesta — siitä kuinka itse erkanin sieltä.
Svante otti harpun.
Viel' Eden vihannoi — ma muistan vielä, ett' itse kerran olen ollut siellä.
— Milloin? Margit kysyi.
— Lapsena. Sattuu joskus niin että
Kun äidilleen tuo haikara pienokaisen, keruubin miekan sivuu lieskaavaisen se riemutarhan vartian ohi entää, laps' siivellään, elon aamumaille lentää.
— Haikaraa minä en enää usko, sanoi Margit.
— Mutta minä uskon ja isäsi uskoo. Eikö Gudmund mestari ole puhunut sinulle vertauskuvallisista totuuksista?
— On, siitä asti kuin olin tuon pituinen, sanoi Margit ja piti kättään jonkun verran lattiaa ylempänä.
— Eikös hän myös ole sanonut sinulle, että useimpia totuuksia voidaan käsittää ainoastaan vertauskuvain muodossa? Lapsi syntyy tänne maan päälle elämään, joka ei ole Edeniä. Mutta tapahtuu hänen täällä hengitellessään ja kasvaessaan, että hän näkee paratiisin kajastavan maallisten näkemysten verhon takaa ja hän tuntee olevansa Edenissä, vaikka hän ei sitä ajattele. Lapsia on, jotka ovat sen etuoikeuden saaneet. Gudmund mestari oli varmaan niitä. Onpa hän sitä vieläkin. Gunnar on niitä, ja jos sinusta tulee hänen äitinsä, olet pitävä häntä siellä, niinkauvan kuin se hänelle on hyödyllistä. Kuinka siellä on ihanaa!
Oi riemumaa! sen seudut ihmeen kummat! Vesien kalvoon päilyy lehdot tummat, puun oksat hehkuu kultaomenoita, ahoilla loistaa mesimansikoita.
— Sen vaan tahdon sanoa, että kun Gunnar on noilla ahoilla jonkun aikaa astellut, käy hänen samoin kuin minun kävi, että hänen tultuansa portille, vartioiva enkeli tarttuu hänen käsivarteensa sanoen:
Nyt poikani, sua kovin koitellaan, kun paratiisi sulta suljetaan; merillä myrskysäällä keinuu laivas — vaan merten takaa loistaa toinen taivas. Kai monta kovaa sattuu etehesi; jos sivaltaa sua joku korvallesi, niin käännä toinen korvas ainoastaan, tai — ellet voi — niin sivalla sa vastaan! Ma rauhaa suosin, mutt' en siltä soimaa, jos kelpo poika näyttää nyrkin voimaa. Nyt, virpi, riennä tielles iloiten! Unohda itses, kuole taistellen!
— Ah Margit!
Tään neuvon sain, kun jätin riemutarhan; taas sinne mielin, mutta kuljen harhaan; Kopernikuksen maailman unhottaisin, jos Edenissä vielä olla saisin. Mut eespäin mennään, ei oo elo unta: käy eespäin ihminen ja luomakunta! Sä aattein, miekoin esteet tieltäs poista! Perillä Eden korkeampi loistaa. Unohda itses, kuole iloiten! On maailma oiva urhollisillen.
— Niin, kuten sanoin, tätä laulua en tehnyt sinua varten, Margit, ja kuitenkin sinä siihen aiheen annoit, kun sanoit tahtovasi olla Gunnarin äiti. Gunnar oleskelee vielä paratiisin valonkajastuksessa ja soisin että hän saisi siellä viipyä, niinkauvan kuin hänelle on siitä hyötyä. Mutta jos minun pian on lähdettävä matkalle — siihen maahan, josta ei enää palata — kuinkas silloin Gunnarin käy? Silloin tarvitsee hän, Margit, äidin, ja sinä, joka olet isäsi tytär ja sielultasi jotenkin tuon jalon ystäväni kaltainen, olisit ehkä paras maallinen ystävä, minkä poikani voisi saada. Sen takia minä nyt, suutelemalla sinua näin otsalle, teen sinut hengelliseksi vaimokseni ja Gunnarin hengelliseksi äidiksi, joka asia — huomaa se, Margit — ei estä sinua koko sydämelläsi antaumasta sen maallisen yljän omaksi jonka Jumala lie sinulle katsonut.
Margitin silmät säteilivät vakaamielistä onnellisuutta. Hän tarjosi Svantelle huulensa. Harpunsoittaja ei ollut sitä näkevillään, vaan painoi tytön pään poveansa vastaan. Ajatellen mihin kieltäymykseen hän oli sydämensä pakottanut, hän ei voinut olla huoahtamatta.
* * * * *
"Suoraan sydämestä" seura oli koossa. Istuntoa pidettiin nyt niinkuin ennen Gudmund mestarin tilavassa, somasti sisustetussa maalarimajassa. Maalikupposet, siveltimet ja muut maalarinkalut oli korjattu pois omaan kaappiinsa, jonka ovilautaan joku tuntematon taiteilija edelliseltä vuosisadalta oli kuvannut Luukas evankelistan paraillaan tekemässä pyhän neitsyen muotokuvaa. Toiseen isoon, runsailla veistokuvilla koristettuun kaappiin oli mestari pannut ne pergamentit, jotka hän viimeksi oli maalannut siellä ennestään säilytettyjen lisäksi. Hän oli aina ollut ujo näyttämään teoksiaan; nyt oli Lauri puheellansa "tuhrimisesta" saanut hänet kauhistumaan sitä.
Ison tammipöydän ympäri oli asetettu neljä mukavaa tuolia ja joka tuolin viereen vähäläntä pöytä, joka pöydälle komeat täysinäiset juoma-astiat ja herkullisia leivoksia, leimattuina perheen puumerkillä ja muilla korukuvioilla. Isolla pöydällä oli muutamia lehtiä, jotka Svante tohtori oli äsken tuonut ja antanut isännälle pienen palkinnon verosta, kuten hän sanoi, siitä että hän muutamia vuosia sitte, ulkomaille lähtiessään, oli puolittain kiristämällä saanut Gudmund mestarilta viisi miniatyyrikuvaa. Augsburgissa oli hän tehden vaihtokauppoja venetialaisen rihkamoitsijan kanssa saanut kuvien sijaan, kertoi hän, eräitä arvokkaita kirjoja sekä sen soman kaulakoristeen, jota Margit nyt juhlina ja sunnuntaisin piti kirkossa käydessään.
Lehtien joukossa oli puupiirros "Ilmestysraamatun neljä ratsumiestä" Albrekt Dürer'in Nürnbergissä tekemä, kaksi saman taiteilijan tekemää vaskipiirrosta "Ritari, kuolema ja perkele", sekä "Synkkämielisyys" (Melancholia), jopa vielä Gudmund mestarin ihastukseksi kolme vesimaalilla oivasti jäljennettyä kohtausta van Eyck veljesten alttarista Gentissä.
Seinillä sekä jykevän tulisijan hyllyillä ja komeroissa seisoi aseita, kaluja ja jos jonkinmoisia haavekapineita, jommoisia Gudmund mestari ilokseen katseli ja saattoi käytellä kuvaesityksiinsä, hän kun niihin huolellisesti ja vähimpiä erikoiskohtia myöten kuvaili ne esineet, joita näkyi etualalla.
Nyt oli yksi seinistä täynnä hiilipiirroksia, joissa ei näkynyt muuta kuin ympyröitä ja kiertotähden merkkejä. Ne oli Svante tohtori siihen vedellyt, saatuansa tietää että "Suoraan-sydämestä" seura halusi häneltä kuulla mihin tosisyihin Kopernikus perusti oppinsa maailmanrakennuksesta, josta maine oli tännekin levinnyt.
Täksi iltaa oli puheenjohtajaksi määrätty kirkkoherra Sven. Hän oli luonteensa ja tapansa mukaan istunut tuoliin mitä suinkin mukavimpaan asentoon, joka ei kuitenkaan estänyt hänen isokokoista, lihavahkoa tomumajaansa muhkealta näyttämästä; hänen kasvoillaan paistoi juhlallinen viihtymys, ja hilpeä iloisuus vilkkui hänen sinisistä silmistään, kun sai näin istua hyväin ystävien kesken ja olo tuntui niin hauskalta ja kodikkaalta. Papin vieressä nähtiin hänen vastakohtansa, pieni kalpea laiha esiveli Mathias harmaassa kaapussaan ja nuora vyöllä. Hän nojasi tavallisesti toista kyynäspäätänsä pöytään ja painoi toisinaan otsansa käteen. Ei hän siltä suinkaan jöröltä näyttänyt. Usein hymyili hän näissä kokouksissa, ja hänen hymynsä oli henkevää. Vastapäätä häntä istui Svante tohtori, keskikasvuinen mies, valkoverinen, ylimyksellisen hieno kasvonpiirteiltään, vartaloltaan ja ryhdiltään, ja vastapäätä puheenjohtajaa istui talon isäntä. Hän istui kumartuneena "synkkämielisyyden" kuvan ylitse ja näytti miettivältä.
Lauri oli, ennenkuin lähti soutamaan Kortebohon, pistäynyt maalarimajassa ilmottaakseen isälleen matkastansa. Hänen silmänsä oli osunut "Melancholiaan". Kuules, isä, oli hän sanonut, mikä tietämätön moukka tuon on tehdä hötöstänyt? — "Ei se ole mikään tietämätön moukka, vaan kuuluisa mestari Albrekt Dürer", — "Se on tietämätön moukka, olkoon nimensä mikä hyvänsä. Kirjottaahan se Melencolia. Tuommoisesta annetaan koulussa patukkaa." Sitten oli Lauri mennyt ja isä jäänyt vaskipiirrosta mietiskelemään.
Sven herra napautti nuijalla pöytään ja lausui ne tavanmukaiset lauseparret, joilla istunnot avattiin: "Ylistys ja kunnia pyhälle Kolminaisuudelle! Kunnioitus meidän suojeluspyhillemme Thomas Aqvinolaiselle ja Johannes Skotukselle, jotka ovat saaneet eriäville mielipiteilleen sovinnon siinä taivaassa, jossa meikäläistenkin riidat Jumalan armosta kerran sovitaan. Minä julistan sopua ja iloa tälle kokoukselle, jossa mielipiteet saakoot kirmailla keskenänsä aivan irroillansa, kuitenkaan tappelematta. Juomme pyhän kolmiyhteyden maljan!"
Sven herra jatkoi: Tässä on pöydällä maalauksia. Minä pyydän taidetajuista jäsentämme Gudmund Gudmundinpoikaa selittämään niitä meille, ennenkuin siirrymme siihen tärkeään kysymykseen, joka sopimuksen mukaan tänään on valaistava ja näyttää minusta olevan vakavinta laatua. Hän on, ajatuksiin vaipuneena, istunut siinä kumarassa kuvien ääressä. Ilmaiskoon nyt meille ajatuksensa.
— Varjelkoon minua! sanoi Gudmund mestari; siihen en ole valmistaunut enkä pysty. Minä turvaudun luonnolliseen oikeuteeni saada tämäntapaisessa seurassa olla kyselevänä ja kuuntelevana jäsenenä, vaan ei minään muuna.
Sven herra loi toiseen kujeellisen katseen ja lausui:
— Minä arvaan että veli Gudmund pitää kuvauksia symbolisina ja on harkinnut niiden selitystä. Nyt tahdon esittää sen väitteen, että me meluamme ja rehjimme liikaa allegorioilla ja symboliikalla. Me papit teemme epäilemättä niin, kun juurtuneen tavan orjina usein etsimme selityksiä jos kuinka kaukaa jopa aivan hullunkurisiakin, ymmärtääksemme pyhää raamattua allegorisesti ja symbolisesti. Sentähden minä olen alkanut yleensä epäillä allegorisia selityksiä, josta syystä olenkin taipuva uskomaan ettei näitä maalauksia myöskään saa siten selittää.
— Mutta velikultaseni, virkkoi Gudmund mestari, katselehan toki tätä kaunista taulua! Siinä on jäljennettynä Gentin alttarin keskimmäinen kuva. Tuossa näet etualalla suihkulähteen ja miehiä itä- ja länsimailta polvillaan sen vieressä. Keskialalla näet alttarin, sillä karitsan, jonka rinnasta verta ruiskahtaa ehtoolliskalkkiin; ympärillä on polvillaan enkeleitä, pyhiä miehiä ja naisia, ylinnä on kyyhkynen pilvissä, joista taivaallinen valo säteillen virtailee alttarin ylitse. Minusta näyttää varsin välttämättömältä tulkita tätä kaikkea symbolisesti, ja kuvien ajatus on mielestäni niin selvä, etten saata sitä väärin ymmärtää. Vaikeampi selitettävä on tämä vaskipiirros, yksi kaivertimen jaloimpia tuotteita, mutta aatteeltaan hämärä; ja suokoon minulle Albrekt mestari anteeksi, jos nyt selitän häntä erheellisesti…
Gudmund mestari osotti "Melancholiaa". Hän tahtoi todistaa, että tämä taideteos on kauttaaltaan symbolinen, ja innostui siitä pitämään pitkän esitelmän, jossa selitteli kuvan eri osia mitä ne mikin merkinnevät, tuo sadekaari ja pyrstötähti, jotka näkyvät peräalan vetten ja maitten yläpuolella, nuo tikapuut, enkeli, vaaka, kello, nukkuva eläin ja muut esineet tuon synkkiin tuumiin vaipuneen Melancholia-naisen ympärillä; uskalsipa vihdoin selittää tiimalasin vieressä riippuvaa nelikulmatauluakin ("tabula magica") sekä sen kuuttatoista numeroruutua
16. 3. 2. 13. 5. 10. 11. 8. 9. 6. 7. 12. 4. 15. 14. 1.
Mestari huomautti, että nämä numerorivit tekevät summan 34, luettakoon ne yhteen mihinpäin tahansa, vaakasuoraan, pystysuoraan, tai kulmittain. Ei tämä ole sattumusta. Ja tämän erinomaisen numeroryhmityksen perustana on tuo merkillinen neliluku. Minä en ole oppinut mies, sanoi hän, mutta ammattimiesten, semmoisten kuin kirkonrakentajain, maalarien ja taideseppäin kesken liikkuu luvuista ja suhteista tarinoita, jotka alkuaan epäilemättä ovat syntyisin siitä oppineesta maailmasta, jonka jäseniä te, arvoisat veljeni, olette, joita tarinoita me käsityöläiset, monessa sukupolvessa peräkkäin, olemme uskoneet. Me pidämme nelilukua syvämielisenä peruslukuna. Neljällä kirjaimella sanotaan pyhän kolminaisuuden nimeä merkittävän hebreankielellä, jonka Aadam ja Eeva saivat oppia paratiisissa Jumalalta. Neljä on liikuntoa luonnossa: nouseva, laskeva, etenevä, kiertävä. Neljä on ilmansuuntaa, neljä alkuainetta, neljä vuoden aikaa, neljä luonteenlaatua, neljä päähyvettä, neljä paratiisinvirtaa, neljä evankelistaa, neljä suurta profeettaa; neljä eläintä Hesekiel näki Kobar-virralla ja neljä eläintä Daniel näki nousevan merestä. Tämä taulu on muodoltaan nelikulmio; neljä kertaa neljä on siinä ruutuja; nämä numerot tekevät ylisummaan 136, joka 4:llä jaettuna antaa äskenmainitun luvun 34. Kyllä Albrekt mestari siinä on lukujen verhoon kätkenyt syvemmän ajatuksen. Ehkäpä tässä numeroryhmässä piilee sen suuren salaisuuden tieto, kuinka kauvan meidän neliluvun pohjalle perustettu maailmamme on seisova. Samalle neliluvun perustalle on kristikunta, sovitellen siihen pyhää kolmilukua rakentanut ihmeteltävät katedraalinsa. Taivaankaari merkitsee maailman ensimmäistä häviötä, hukkumista veteen, pyrstötähti sen toista perinpohjaista häviötä, palamista tulessa. Tätä salaisuutta Melancholia miettii; sitä tiimalasi ja soitinkello tarkottavat. Oi, kun kerran taivaan isokello kumahtaa ja soittaa katoovaisuuden viime näytöksen alkamaan, olkoon ihmiskunta silloin valveilla ja valmiina, olkoon morsian kaunistettuna kohtaamaan tulevaa ylkäänsä!
Tähän hurskaaseen toivomukseen Gudmund mestari päätti puheensa, josta Sven herra seuran puolesta kiitti. Sitte juotiin seuran suojeluspyhäin malja, ja senjälkeen malja isänmaalle, vapautetulle.
Esimunkki pyysi nyt puheenvuoroa lausuakseen toivomuksensa, että pöydällä olevain maalausten ja piirustusten lisäksi tuotaisiin se Gudmund mestarin viimeksi maalaama taulu, jossa oli esitettynä pyhä Franciskus, hänen veljeskuntansa perustaja. Sven herran ja Svante tohtorin mielestä tämä oli toteutettava toivomus, ja Gudmund mestari toteutti sen, vaikka sydän peloissaan ja posket punastuen ujoudesta.
Maalaus esitti nuorta Franciskusta, kun hän vihastuneen isänsä, rikkaan kauppiaan edessä, on riisunut vaatteensa ja lausunut olevansa vapaa käymään sitä uraa, jonka isä tahtoi häneltä sulkea. Tämä tapahtuu piispan läsnäollessa hänen palatsissaan. Sen avonaisista akkunoista näkyy maisema vesineen, vuorineen, lehtoineen, näkyy huoneryhmiä taivaan alla, jonka ilmanrannalta sekä pilvien syrjiltä kiillähtelee sitä kultausta, jota Gudmund mestari oli pergamentilleen kipsipohjalle sirotellut. Taulu loisteli selkeissä, pastamaisissa väreissään, jommoisia hän halusta viljeli. Kultavärin rinnalla ei puuttunut taivaansinistä ja purppuraa. Ihmis-olioissa oli enemmän yksinkertaisen luonnollista ja jaloa ryhtiä, kuin sitä kiihkeää elävyyttä, jota esitetty kohtaus näytti vaativan; kasvoissa tunnevireet ilmaantuivat kauniin kohtuullisina. Edemmyyttä ja likemmyyttä viivat eivät virheettömästi mukailleet, mutta katsojain mielestä niissä oli kuitenkin silmää pettävää luonnollisuutta. Ilmain eri etäisyyksien askelointa oli vain heikosti hahmoiltu; näkipä siitä kuitenkin että mestari usein oli silmännyt Vetterillä väikkyviä värivivahduksia ja niitä jäljennellyt Puut, huoneet ja nuo haavemaisiin muotoihin luodut kalliot erosivat jyrkästi taivaan taustalta, kuitenkin kauvempana sameten sakenevaan sini-ilmaan. Kokonaisenaan teos henkäili ehyttä, nuorekasta ja suloista kauneutta.
Väriloisto viehätti kolmen katselijan silmiä. Aine miellytti heitä ja kasvojen ilmeet he oivalsivat. Mutta ainoastaan yksi heistä, Svante tohtori, täydelleen ymmärsi mitä tuntematon pikkukaupungin maalari tässä oli eloon luonut. Svante ei ollut tällä puolen Alppeja vielä missään nähnyt alastonta ihmisruumista niin kaikilta puolin todellisesti ja samalla kauniisti käsitettynä. Mutta hän lausui ihmettelynsä tyynesti punnituin sanoin, koska tämmöiset arvatenkin paremmin rohkaisisivat Gudmund mestarin mieltä kuin intopuheinen ylistys.
Esimunkki sanoi: Veli Gudmund, sinun värisi voivat ilahuttaa murheellistakin, ja sinä osaat siveltimelläsi kertoella niin, että jokainen sen ymmärtää. Minä soisin, että Herra antaisi sinulle aikaa ja halua tehdä kokonaisen biblia pauperum'in, kuvaraamatun niille, jotka eivät ole oppineet lukemaan, sillä helposti ja halukkaasti he tajuaisivat sinun kuvakirjotustesi aatokset ja tarkotukset. Yhdessä seikassa olet sentään erehtynyt. Olet esittänyt Franciskuksen pojaksi. Hän oli kuitenkin tuon tapahtuessa jo nuorukainen. Mutta se erehdys ei ole sattunut yksin sinulle, sillä samoin erehtyi myöskin eräs Giottus eli Jottus niminen maalari, joka on koristanut Assisin, Paduan ja Florensin kirkkoja kuvailuksilla tämän pyhimyksen elämästä. Se nähdään viimeksi mainitun kaupungin Ristin-kirkossa. Pyhiinvaellusmatkallani kävin minä kaikkialla, missä Franciskus on toiminut, ja etsein nähtäviini kaikki kirjat ja maalaukset, joissa hänen elämänsä tapauksia oli esitettyinä. Mutta ihmeen kauniiksi olet sinä pojan kuvannut, ja siinä oikein tehnytkin, sillä aivan erinomainen kuuluu se ruumiin ihanuus olleen, jonka Franciskus laski uhriksi Herran alttarille. Minä pyydän sinua, veli, lainaamaan minulle tämän pergamentin, kun provinsiaalimme tulee luostaria tarkastamaan. Hän tajuaa taidetta ja hänen tarvitsee saada nähdä tämä.
— Veli, sanoi Gudmund mestari, minulle tapahtuu kunnia, jos luostarisi tahtoo ottaa tämän lahjaksi minulta.
— Siitä kiitän sinua. Luostarin varat ovat vähissä. Muuten olisin pyytänyt sinua parantamaan yhtä kappelimme kattomaalausta, jonka Sipillaa ja enkeleitä aika ja kosteus ovat pahoin pidelleet.
— Kai minä sen työn palkattakin teen.
— No sitte ehdottaisin jotakin, sanoi esimunkki. Ehkä antaisit tyttäresi kasvonpiirteet sille enkelille, joka kuiskaa Sipillan korvaan? Ja pikku Gunnar Svantenpojan muodon sille enkelilapselle, joka nostaa tulevaisuuden verhon hänen silmäinsä edestä.
Sven herra otti nuijan ja lausui: Seura todistaa veli Gudmundin lupauksen harmaaveljistön-kodille ja on, toivon ma, vasta todistava samallaisen lupauksen antamista kaupunginkirkollemme, neitsyt Maarian ja pyhän Nikolain kirkolle, jossa pyhän-ruumiin alttari seisoo odottaen hänen moistansa sivellintä. Ja nyt juomme maljan maalarien suojeluspyhän, Luukas evankelistan sekä seppäin suojelushaltian Vidrik Valandinpojan kunniaksi, vaikka tämän kristilliset ansiot näyttävätkin epäiltäviltä; arvattavasti oli hän sentään kunnon mies.
Malja juotiin. Svante tohtori astui nyt hiilipiirustelmiensa ääreen ja piti lupaamansa esitelmän kopernikolaisen oppijärjestelmän perusteista, jotka vielä olivat epäselviä sangen oppineillekin miehille, kosk'ei niistä mikään kirja puhunut, vaan liikkui ainoastaan — suusanallisia juttuja, levinneinä yliopistoluentojen kautta, niissä niitä kiistakannalta esitettiin.
Esitelmää kuunneltiin jännitetyllä tarkkuudella; ja Sven herra kiitteli sen selvää ajatusjohtoa. Mutta se jätti mielet alakuloisiksi ja huolestuneiksi.
— Minä en tiennyt, sanoi esimunkki, että syyt ovat niin tukevia tai — olkoon minun kannaltani sanottuna — niin vietteleviä. Kuinka niiden laita nyt lieneekään, niin en voi pelkäämättä odottaa sitä aikaa, jolloin moni ja ehkäpä selvimmät päät juuri tuon selvyyden takia tulevat suosimaan ja julistamaan tätä maailmankäsitystä ja siten syntyy sota raamatun käsitystapaa vastaan. Ja tuo sota tulee nähdäkseni käymään syviin syihin asti ja koskemaan korkeimpia uskonnon kysymyksiä, semmoisia kuin kuolevaisten pelastusta ja kuoleman kukistamista Herramme Jesuksen kautta. Tämä pelastustyö on, sanoo Paavali, yliyltäinen merkitykseltään ja käsittää itseensä sekä maanyliset että maanalaiset. Mutta jos nyt maa on kiertotähti kiertotähtien joukossa, ja jos lienee olemassa, kuten Svante veli äsken viittasi, lukemattomia aurinkokuntia, joilla myöskin on kullakin omat kiertotähtensä, niin tästäpä liiankin usea meistä johtanee sen päätelmän, että ihmisen Jesuksen kuolema tällä tähtipallolla ei saata koskea noita monia äärettömässä maailman avaruudessa asuvia kuolonalaisia sukukuntia, eipä olla niille tunnettunakaan. Minua hirvittää tämmöinen mahdollisuus, mutta lohdutan itseäni sillä tiedolla, että meidän kohtalomme on Sen käsissä, joka johtaa meitä totuuteen ja on tienä siihen.
— Tuo kopernikolainen systeemi, sanoi Sven herra, tahtoo päätäni pyörryttää. Vai ettäkö minun pitäjänkirkkoni, seurakuntani ja rakas lukukammioni ovat erään tomurakeen päällä, joka kiitää kiertelee kuin pyryssä äärettömän avaruuden keskellä! Vähemmästäkin sitä ihmisen päätä huimaa. Tähän asti istua loikoilin niin hauskasti ja mukavasti maailman keskustassa ja annoin tähtisfeerein heilua ympärilläni. Kellä on erikois-oikeus, ei mielellään anna sitä pois, enkä minä näin kalliista edusta luovu, ellei minua siihen pakoteta.
— Niin, meidän vanha maailmankäsityksemme on niin kaunis, sanoi Gudmund mestari. Se on ikäänkuin koristettu lastenkamari, jossa mielestämme olemme niin perehtyneet ja turvalliset isämme armosilmän alaisina ja hänen kaidessaan meitä välittömästi siitä empyreiasta, jonka kaarros kohoo korkealle ylitsemme ja on enkelien ja pyhien taivas. Minä en voi ajatella Herrani Jesuksen taivaaseen nousua muullaiseksi kuin nousemiseksi tästä syntisestä maastamme kunnian valtakuntaan.
— Esiveli veikkoseni, sanoi Svante tohtori, sanoohan pyhä kirja, että Isämme huoneessa on monta asuntoa. Olkoot nämä niin huimaavan etäällä toisistaan, kuin kiertotähdet ovat tuon uuden arvelun mukaan; jos ne huimaavatkin meitä pienuudessamme, niitä ne Jumalan edessä merkitsevät! Voihan kuvitella mielessään silmää, jolle miljoonat aurinkokunnat ovat kuin hiukkanen, ja saattaa kuvitella että tämän silmän omistaja kuitenkin, samoin kuin me, on vain maan mato Jumalan edessä. Mitä merkitsevät suuruus, laajuus, avaruus, etäisyys sille, joka hengellisesti katsoo? Jos ääretön maailma on vapahtajan tarvinnut — että me olemme tarvinneet ja tarvitsemme semmoisen, on varma — miksei hän olisi saanut maapalloa paikaksi siinä suorittaakseen yleistä pelastustyötään, kun se jossain oli suoritettava? Kenties tällä kiertotähdellä elääkin kaikista synnillisin sukukunta ja se on sentakia valittu olemaan kiertotähtien Golgata. Jos meidän maamme olisi pienin, kuten se lienee ollut kelvottomin saamaan maailmanvapahtajan luoksensa, niin muistakaamme, ettei Jesus syntynyt mahtavassa Roomassa eikä tavattomassa Babylonissa, eipä edes Jerusalemissakaan, vaan vähäpätöisessä Betlehemissä. Ja onkohan niin vaikeaa ajatella tietoa pelastustyön suorituksesta levinneeksi kautta kaikkien tähtimaailmojen? Eikö Jumala voi millä tähtipallolla tahansa luoda eloon ennustajia, jotka sielunsa syvyydessä näkevät kaikki pelastustoimen kohdat ilmotuksesta aikain ylösnousemukseen asti selvemmin kuin me ne näemme uuden testamentin kertoelmissa — ennustajia, jotka kukin oman planeettinsa ihmiskunnalle voivat viitata meidän aurinkoa tai aurinkokuntaa kohden, tai siihen suuntaan vaan, jossa tämä liitää, ja sanoa: tuolla etäällä se uhri toimitettiin, joka on saattava sopusointuun keskenänsä Jumalan ja kaikki kuolevaiset sukukunnat? Ystävät, en minä pelkää kopernikolaista hypoteesia. Niitä, jotka tahtovat uskoa, se ei ole estävä uskomasta. Ne, jotka eivät tahdo uskoa, löytävät sen avulla tai avutta epäuskolleen syitä. Arvattavasti tulee näiden seassa olemaan semmoisia, jotka Kopernikuksen mielipiteen vaikutuksen alaisina suosivat sitä oppia, jota eräs joku aika sitten löydetty vanhan roomalaisen runoilijan Lukretiuksen laatima laulu puolustaa, että maailma on saanut alkunsa Kohtalosta, kun ainehiukkaset sikin sokin ajelussaan ovat sattumiltaan yhteen liittyneet. Onhan mielikuvitukselle houkuttelevaa ajatella näitä aurinkoja ja tähtiä satunnaisiksi atoomiyhtymiksi, ainekasoiksi, jotka kiertävät äärettömässä avaruudessa. Niin, tämäpä on kuvitelma, jota on vaikea välttää, mutta se on varmaankin voitettavissa; sentähden se kai onkin ikivanha eikä kuitenkaan pääse juurtumaan. Se hirvittää ihmissydäntä eikä tyydytä järkeä.
Tästä siirryttiin keskustelemaan suurista maanlöydöistä meidän planeettimme pinnalla. Kaikki olivat siinä yhtä mieltä, että ehkä ainoa ihmiskunnan tarjona ollut tilaisuus tehdä suuri koe oli siltä mennyt hukkaan, sittekun valtameren takaisten uusien löytömaiden oli käynyt niin kurjasti, että hurjia seikkailijoita, verenhimoisia kullanetsijöitä oli päässyt niitä polkemaan ja sortamaan. He olivat kaikki kuulleet puhuttavan niistä hirmutöistä, joita oli harjotettu indiaaneja kohtaan, ja siitä lievityskeinosta, jota nyt Las Casas'in neuvosta koeteltiin, siirtämällä sinne neekereitä. "Kuinka surullista", sanoi Gudmund mestari, "ettei uutta maailmanosaa suljettu erilleen vanhan turmeluksesta ja siitä tehty kasvatuslaitos, jossa olisi muodosteltu jalompia sukukuntia, kaukana niistä pahoista esimerkeistä, joita kaikkialla ja yhtenään ryntää meidän lastemme päälle!"
— Ja kaukana niistä säätyetuluuloista, jotka myrkyttävät yhteiskuntaelämää, sanoi esimunkki, ja viivyttävät syntymästä Jesuksen Kristuksen ylhäisöä, hengellisesti köyhäin, kainojen, itsensä alistavain ylimystöä nousemasta! Sen ylimystön on Herra kuitenkin määrännyt versovaksi ja menestyväksi luvatussa jumalanvaltakunnassa maan päällä.
— Minä olisin suonut, sanoi Svante tohtori, että uutisasukkaiksi olisi otettu terveimmät, vahvimmat ja hyvänlaatuisimmat lapset Euroopasta, valittuina perheistä, joiden isistä ja äideistä ei tiedettäisi mitään halpaa, paheellista eikä rikollista, ja että ne olisi pantu parasten opettajaimme ja hurskainten ja ymmärtäväisinten naistemme kaitsennon alaisiksi.
— Tuo ei tosin, sanoi esimunkki, olisi estänyt perisyntiä pääsemästä heidän mukanaan yli tuohon rauhotettuun maahan. Olisi paha sielläkin näkymättömistä siemenistä itänyt ja taiminut, mutta tarkalla hoidolla olisi rikkaruoho pitänyt säätämän harvenemaan ja hyvä siemen ihanasti versomaan.
— Esiveli, mitä kirjallisuutta sinä olisit suonut mukaan vietäväksi? kysyi Sven herra.
— Kirjallisuutta ja taidetta vaille eivät uudet yhteiskunnat olisi jääneet. Mutta kirjallisuus olisi supistettu käsittämään paraita kristillisiä ja käytöllisesti hyödyllisiä kirjoja, joihin luen matematiset ja kielitieteelliset. Maalaajoita olisi seurannut mukana, semmoisia kuin enkelinvertainen Fra Giovanni Fiesolesta ja — miksei niinkin? — semmoisia kuin mestari Gudmund, ja rakennusmestareita olisi mennyt myötä semmoisia, joista minulle on sanottu, että he, rakentaessaan kirkkoja kristikunnalle, aina pitivät silmällä sitä suurta magisteriumia, jota he koettivat kirkkorakennusten muodoissa eduskuvallisesti esittää ja loivat oman elämänsä vaellusretkeksi taivasta-tavottelevain holvikaarrosten alla, joita ikuisuuden ikävöintä ponnisti ylöspäin. Kuvanveistäjiäkin olisin mielelläni sinne lähettänyt semmoisia kuin Kultaisen-portin mestarin Freibergissä.
— Minä jätän herrain harkittavaksi, sanoi Sven herra, eikö sentään saisi jättää jotain saarta likellä rannikkoa siivojen humanistien turvapaikaksi, jossa Cicero ja Horatiuskin kuritettuna, Virgilius, Seneka ja Lukanus, ehkäpä myös nuo oppineet herrat Skaliger ja Reuchlin saisivat asua. Minä tulisin toimeen lukkarin virassa sillä saarella.
Gudmund mestari oli kuullut mainittavan kirjaa Utopian saaresta, ja kysyi, oliko joku hänen oppineista veljistään lukenut sen tai osaisiko siitä selkoa tehdä. Kyllä, Svante tohtori oli lukenut englantilaisen kanslerin Thomas Moruksen kirjan Paraasta yhteiskuntajärjestyksestä eli siitä uudesta Ei-missälän (Utopian) saaresta.
— Etupäässä haluaisin tietysti tietää, niille kannalle pappien olo siellä on järjestetty — jos siellä pappia on, virkkoi kirkkoherra.
— Pappia siellä on, tiesi tohtori sanoa, vaikka ei paljo. Ne valitsee kansa semmoisien seasta, jotka elämässään ovat osottaneet erinomaista puhtautta ja omanhyödyn pyytämättömyyttä. He ovat velvolliset opettamaan nuorisoa, auttamaan vanhempia ihmisiä neuvoilla, opastamaan esimerkillään kansaa sekä kodillisten että kansallisten hyveiden tiellä. He elävät toimekasta elämää yhteisen hyvän eteen ja lähtevät sotaankin, jos vihollinen uhkaa isänmaata.
— Saavatko he naida?
— Avioliittoon meno on heidän velvollisuutenaan.
— Onhan sillä hyvä puolensa, sen myönnän suoraan, sanoi Sven herra, mutta on sillä vaaransakin. Kellä on omia lapsia, hän on luonnostaan taipuisa katsomaan etupäässä näiden parasta ja kohtelemaan kirkolta saamiansa lapsia isäpuolen tavalla. Mitä uskontoa nämä papit julistavat?
— Valtion uskontoa, jossa on vain kolme uskonkappalta: 1) on olemassa korkein olento; 2) ihmishenki on kuolematon; 3) ruumiillisen kuoleman jälkeen tulee palkka. Muutoin saa kukin vapaasti tunnustaa omaa uskoansa; saarella on paljo kristityltä. Yrityksiä pakottamaan toisen omaatuntoa rangaistaan rikoksina.
— Entäs yhteiskuntarakennus?
— Se on kansanvaltainen, vaikka yläkerran muodostaa oppi-ylimystö. Virkamiehet ovat kansan valittavat, mitkä vuodeksi, mitkä elinijäksi. Hallitsija valitaan elinijäksi. Hän sekä ylimmät virkamiehet, niinkuin myöskin papit, valitaan kuitenkin eri luokasta: oppineitten. Tähän säätyluokkaan on vapaa pääsy lahjakkaimmilla nuorukaisilla, syntyperästä huolimatta. Useimmat kansalaiset ovat maanviljelijöitä ja ovat sen ohessa tavallisesti myös oppineet jotain käsityötä. Työ on järjestelmän mukaan säänneltyä, ja virkamiesten on valvottava, että kukin suorittaa määräosansa ja saa nauttia leponsa. Työn tuote on yhteistä omaisuutta. On orjaluokkakin, joka toimittaa alhaisimmat tehtävät: se on harvalukuinen ja siihen otetaan väki pahantekijöistä. Lakeja on vähä ja ne ovat yleistajuisia.
— Sanokaa nyt Svante tohtori, mitä te tämmöisestä yhteiskuntalaitoksesta arvelette?
— Sillä näyttää mielestäni olevan se ansio, ettei sitä haittaa nykyisten yhteiskuntien pahimmat virheet. Näinhän siinä tunnustan paljon hyvää. Mutta minua haluttaisi tietää, tokkohan vapautta rakastava mies siinä viihtyisi ja voisi elää. En minä ainakaan tahtoisi olla virkamiehen ajettavana työhön ja levolle määrähetkinä, ja epäilen tokko ruotsalaiset miehet semmoiseen suostuisivat. Epäilen lisäksi, voisiko tuo yhteiskuntajärjestys säilyä muuttumatta. Ja muuttuessaan se ei pyrkisi paranemaan, vaan pahenemaan. Sillä ihmeellistä olisi, jos ei sen oppinut ylimystö saisi samaa halua kuin muutkin ylimystöt: anastaa itselleen kaiken vallan yhteiskunnassa, enentää entisiä etujansa yhä suuremmiksi ja jättää ne lastensa perittäviksi. Ennemmin tai myöhemmin nähdään tämmöisillä työnjohtajilla egyptiläisen työvoudin naama, ja kuta lujemmaksi virkamieslaitos varttuu ja kuta enemmän se yhteyteensä liittää väestön taitavimpia ja kunnianhimoisimpia jäseniä, sitä ankarampaan orjuuteen he tulevat painamaan työtätekeviä. Vaikeita yhteiskuntaongelmia minä en pysty selvittämään, ja pidän siis toistaiseksi parempana yhteiskuntakoneistoa, joka ei ole niin säntilleen rakennettu. Tämmöinen käyköön kyllä epätasaisesti ja tuhlatkoon voimia, mutta se antaa korvaukseksi persoonallista vapautta. Minä soisin että joka miehellä olisi oma kontunsa, jolla hän itsenäisenä eläisi omissa oloissaan, hoitaen talouttaan omaa mieltänsä myöten; soisin älyn viljelyksen siksi leviävän, että vapaat miehet ymmärtävät kuinka tärkeää monesti on rauhassa ja sodassa suunnitella toimet ja tuumat yhteisen tarkotuksen mukaan; soisin että joka miehellä olisi aseet suojellakseen itseään, sillä aseen suojatta oltaissa oikeutta aina poljetaan. Sanalla sanoen: minä tahdon yhä täydellisempää valtiolaitosta sillä pohjalla, jolle Ruotsin kuningas ja kansa nyt ovat alkaneet rakentaa.
Valtiolliselle alalle jouduttua ruvettiin nyt puhumaan valtiopäivistä ja valtiopäiväoikeudesta. Olihan hiljan pidetty tärkeitä valtiopäiviä Strängnäsissä ja Vadstenassa ja neuvoskunta oli ollut koossa Jönköpingissä. Esimunkki lausui mielipiteen, joka näyttänee kummalliselta: että jos joku osa kansaa oli valtiopäiviltä suljettava, pitäisi sen olla mahtavimman ja rikkaimman osan, koska rikkaus yksistäänkin tuottaa omistajalleen kohtuullista suuremman vaikutusvallan yhteiskunnassa, ja koska rikkaat ja mahtavat, ilmankin valtiopäiväoikeutta, saavat sanansa kuuluviin ja etunsa huomioon otetuiksi valtaistuimen edessä; mutta köyhimmillä ja enin rasitetuilta luokilta puuttuu voimaa suojella itseään, ell'eivät yhdistynein voimin nouse kapinaan, josta Jumala varjelkoon, ja edustusoikeutta vaille jätettyinä he yleensä eivät voi valittaa hätäänsä, ilmottaa tarpeitansa tai saada puutteitaan poistetuksi. Euroopan valtakunnissa yhteiskunta ei vielä likimainkaan seiso oikeuden, saatikka kristillisyyden perustuksella. Mutta, lisäsi esimunkki, emme ainoastaan ole oikeutetut, vaan vieläpä velvollisetkin säilyttämään toivon parempiin aikoihin, sillä Jumala on ne meille luvannut.
Veniant modo tempora justa,
Cum spem Deus impleat omnem.
[Kunhan vaan ajat tulevat, jolloin oikeus saapi vallan ja Jumala täyttää kaiken toivomme. — Hymnistä jonka on tehnyt Aurelius Prudentius.]
Svante tohtori lausui: Esiveljen mielipiteeseen yhdyn minä siinä, että epäkristillinen ja hyljättävä on yhteiskuntalaitos semmoinen, jossa köyhän ääni ei kuulu yhtä korkealle kansankäräjissä ja valtaistuimen edessä kuin rikkaankin. Tämä olisikin kaiketi selvä kaikille oikeinajatteleville ja kristillismielisille, ellei eräs omituinen este olisi tiellä. Köyhäthän ne tavallisesti ovat, joilla on vähin määrä oppia ja tietoa, vaikka, totta pannakseni, hirveä tietämättömyys tavataan aatelissakin Euroopan kaikissa maissa, niin että melkein tekee mieli kysyä, eiköhän tietämättömyys ylpeyden liitossa ole yhteiskunnalle turmiollisempi kuin tietämättömyys, johon yhtyy oman pienuuden tunto. Este, jota karkotan, on se eräältä Kreikan filosofilta [Platonilta] peritty oppi, jonka Thomas Morus myös jossain määrin on omaksunut, että viisaimmat hallitkoot ja kaikki yhteiset asiat päättäkööt. Tämä kuuluu hyvältä. Mutta viisainten tulisi, nähdäkseni, olla siksi viisaita että ymmärtävät, että mitä nuo vähemmän viisaat, vieläpä nekin yhteiskuntalaiset, jotka eivät millään viisaudella kerskaile, tuntevat, kärsivät ja tahtovat, että kaikki se on jotain hyvin tärkeää, josta viisaimmilla tarvitsee olla selvä tieto, etteivät joutuisi umpimähkään ottelemaan salaperäisen voiman kanssa. Ja vielä: kutka ovat nuo viisaimmat? Nekö jotka itsensä niiksi luulevat? Silloin saamme niitä hakea kaikkein pöyhkeimpäin ja tyhmänylpeimpäin ihmisten seasta. Tosi viisaissa on luullakseni joku määrä kainoutta, joka estää heitä lukeutumasta siihen laumaan, joka huutaa: meillä on tiedot, meidän tulee hallita. Tosiviisaat eivät koskaan näin tuo näytteille itseään. Sentähden on etsitty ja luultu löytäneensä ulkonainen viisauden tunnusmerkki. Viisaus pitäisi etupäässä löytymän tietorikkaitten hallussa. Ovathan nyt tosin runsaat tiedot ja viisaus eri asioita, mutta jälkimmäinen edellyttää halusti edellisiä. Siihen seikkaan perustuu se ajatus, että oppineitten ja sivistyneiden tulee hallita, heidän mieltään tulee hallitsevain kuulla ja noudattaa. Tässä unohdetaan se mitä kristinusko kutsuu perisynniksi, joka juureltaan on itsekkäisyyttä. Sitä ei saa suljetuksi kouluseinäin ulkopuolelle eikä valtameren taa, ja epäilenpä onko runsailla tiedoilla varustettu itsekkäisyys menettelevä kohtuullisemmin ja kristillisemmin alempia luokkia kohtaan kuin rautapukuisten ja kultakannuksisten herrain köyhätietoinen itsekkäisyys, ellei omat selvemmin älytyt edut vaadi tuota kohtuullisuutta. Olen erittäin Italiassa, jossa todella löytyy monitieteinen ja monipuolisesti sivistynyt kansanluokka, tämän saman keskellä tavannut niin häikäilemätöntä häjyyttä, semmoista riettautta ja kataluutta, että kysymys tiedollisuuden suhteesta siveellisyyteen on minulle käynyt probleemiksi, yhdeksi niitä joita ajatukseni yrittää selvittää, astellessani harppu kädessä teitä ja polkuja. Voidakseen jalosti elää, tarvitsee tuntea sisässään jotain, jota ei saa tahrata likaan. Muutama sivu Tuomas Kempiläisen kirjasta luettuna saattaa köyhimmässäkin herättää tämän tunteen eleille, yliopiston-oppi ei tee sitä yhtä varmasti. Kun tiedot astuvat sen tunteen palvelukseen, silloin älyn viljelys kasvattaa terveitä, yhteiskunnalle hyödyllisiä hedelmiä; muutoin siitä kai pikemmin kasvaa ja kypsyy Sodomanomenoita.
Ilmotettiin illallis-aterian olevan valmiina.
Sittenkun puheenjohtaja oli kiittänyt isäntää ja isäntä vieraita, päätettiin kokous vanhaan tapaan siten, että jäsenet seisaalta lauloivat latinaisen virrenvärssyn, joka ylistää Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä, toivottaa ijäistä autuutta kaikille vainajille ja rukoilee rauhaa Ruotsille. Jos Lauri olisi ollut läsnä, olisi hän keskeyttänyt laulun ja tuominnut tämän värssyn perkeleelliseksi sen toivotuksen johdosta, jolla siinä kuolleita muistetaan.
Sit laus, honor Deo patri, laus perennis ejus Nato, iubilus Spiritui sancto, salus aeterna defunctis; Pax sit regno Suetie.
[Ylistys olkoon Isälle, ijäinen kiitos Pojalle, ylistys soikoon Hengelle; ikuinen autuus vainaille, ja rauha Ruotsin vallalle!]
Sitten syötiin illallinen tiilikartanon salissa. Svante tohtori ilmotti, että hänen täytyi jo seuraavana päivänä lähteä matkalle, jolla hän oli viipyvä kuukauden tai päällekin. Tämä oli pettymys läsnäolijoille, jotka olivat toivoneet että "Suoraan sydämestä" yhtyisi ensi kokoukseensa Talavidiin. Juotiin mestarin paraasta viinistä sydämellinen malja onneksi matkalle ja onneksi harpulle, josta soi vain ylentäviä, johduttavia ja suloisia säveliä seutujen asukkaille. Vieläpä maljalla toivottiin talon omalle pojallekin menestystä hänen kohta tehtävälle matkalleen saksalaisiin yliopistoihin, sekä vihdoin Margareeta emännälle.