XII.
MARGIT JA ARVI NIILONPOIKA. VELKA LYBECKIIN.
Sill'aikaa kuin "Suoraan sydämestä" jutteli maalarimajassa, astui Arvi Niilonpoika sisään Gudmund mestarin ristikkoportista, huomattuaan sen säleitten välistä kauniin kolmetoistavuotiaan sukulaisensa Margitin istuvan Fabben penkillä lehmuksen alla, jossa tyttö lepäsi seuran aterian valmistuspuuhista, joissa hänkin osaltaan oli ollut apuna, sillä äiti oli aikaisin totuttanut tytärtään ottamaan osaa taloustoimiin, mikäli tämä sitä tarvitsi voidakseen vuorostaan hänkin tulla taitavaksi, kunnon emännäksi.
Se arvo ja kunnia, minkä herra Ture Jönsinpoika Roosin pitoihin kutsu oli tuottanut Arville, ei estänyt tätä useiden sepänsällien nähden juoksemasta kilpaa Margitin kanssa ristikkoportilta pitkää pihaa myöten alas laiturille, jossa hän nosti tytön purteen ja istui airojen ääreen.
— Missä Lauri on? kysyi hän. — Kortebossa. — Se on hyvä. Minun silmissäni hän näyttää kauniilta niin pitkän matkan päästä, ettei häntä näe. Milloin hän lähtee Saksaan?
— Muutaman päivän päästä erään kuormueen mukana, jonka on määrä mennä
Skooneen.
— Entä jos hän ja tuo kuomillekin joutuisi Slatten käsiin! Se olisi ikävä asia tavarain tähden. Anna anteeksi minulle, orpana, että puhun näin sinun veljestäsi ja minun koulukumppanistani! Mutta eihän meillä, sinulla ja minulla, koskaan ole ollut toisiltamme salattavia asioita. Hän on minulle yhtä epämieluinen kuin sinä olet mieluinen, ja näitä makujani en saa mitenkään muutettua.
— Oliko sinun hauskaa herra Ture Jönsinpoika Roosin luona?
— Oli ja ei ollut. Onhan siitä nuorukaiselle oppimista ja kunniaa päästä semmoiseen seuraan. Mutta ei siellä erittäin hupaista ollut. Isäntä ja ylhäiset vieraat kohtelivat minua hyvin ystävällisesti ja antoivat minun varsin varovasti ymmärtää, että olin viidentenä vaununpyöränä ja kutsuttuna isäni enkä itseni takia, jonka tiesin ennestään. Skaran piispa, joka oli siellä, kyseli minulta niitä näitä latinaksi. Minä epäilen, saisiko hänen latinansa parasta arvolausetta Sven kirkkoherralta, ja minä vastasin hienotunteisesti latinalla, jota koetin puhua yhtä huonosti kuin hän. Piispa painoi mieleeni, että Ruotsin aatelisnuorison tulee kaunistaa itseään tiedoilla ja taidoilla, ettei kanslereita ja muita arvonmiehiä tarvitsisi laivoilla tuoda tänne ulkomailta. Sitä on isänikin minulle sanonut, ja sen johdosta olen päättänyt uudestaan ruveta koulupojaksi, ja käydä Sven herran ja, jos hyvä isäsi sen sallii, hänenkin kouluaan. Sven herra opettakoon minulle latinaa joka kelpaa diplomaattien, kanslerien ja ruhtinasten edessä. Gudmund mestarilta tahdon oppia maalaamaan, joka on samalla kaunis ja huvittava taito, mutta etupäässä tahdon häneltä oppia piirtämään linnoja ja sotavarustuksia, sillä surkeaa on mielestäni, että täytyy turvata ulkomaalaisten apuun milloin isompia rakennuksia meillä on tehtävä. Kyllä meissä on siinä älyä ja kykyä kuin heissäkin.
— Arvi, sitte tulet taaskin istuneeksi tuntikausia isän luona maalarimajassa! Sepä hauskaa! Sekös vasta ilahuttaa isää, joka pitää niin paljon sinusta!
— Kun vain Lauri on poissa, ei minun puolestani mikään estä. Mutta mennä sinne hänen kanssaan riitelemään, sitä en tahdo. Tulet kai sitten, kuten ennenkin, aina vähä väliä maalarimajaan katsomaan isääsi ja minua? Tee niin Margit!
— Mielelläni.
— Ollaan kuin lapset taas, sinä ja minä. Lapsihan todella vielä oletkin — ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Vielä on sinulla täysi oikeus suudella minua kainostelematta, ihan kuin ennen.
— Sinähän minua suutelit.
— Me tavattiin toisemme puolivälissä, jos oikein muistan. Niinpä me tuolla rahilla järviaitan seinustalla tapasimme toisemme viisi kertaa peräkkäin, toisinaan kymmenen, kaksikymmentä kertaa luulen ma. Ei mikään estä hyvää jatkoa.
— Estääpä.
— Mikäs niin? kysyi Arvi, käsi airon varassa.
— Olen kyllä vain kolmentoista ikäinen, mutta olen saanut arvon.
— Arvon! Mitä tarkotat Margit?
— Vakuutan sinulle, että olen saanut arvon, hengellisen arvon.
— Sepä hassua. Sinä saanut hengellisen arvon? Oletko jossain luostarissa apetissana.
— En, ei semmoista arvoa. En minä nunnaksi rupea. En suinkaan. Ei, toisen arvon.
— Minkä?
— Se on salaisuus.
— Se oli hyvä. Sitten sun tulee se sanoa minulle. Sillä sinulla ja minulla on kaikki salaisuutemme yhteisinä.
— Mutt'ei tämä.
— Sitten minäkin laitan itselleni salaisuuden, jota sinä et saa tietää. Sitte tulee loppu tuosta ihanasta tuttavallisuudestamme, jolloin saatoin sanoa itselleni kaikesta, mitä muuten pidin kaikkein salaisimpana: tämän tietää yksin Margit ja minä. Enpä sentään tahdo olla utelias. Sinä olet itsepintainen, kun on jotain päähäsi pistänyt, eikä auta ruveta sinulta salaisuuttasi urkkimaan. Se on minun mieleeni, sillä juoruttelevia naisia meillä on kylliksi. Ah Margit, iloitsen ajatellessani että taaskin saan istua koulunpenkillä. Saada jotain ajateltavaa ja päätä ponnistavaa, siitä syntyy toivoakseni hyvä vastapaino halulleni hullutella, ilveillä ja kujeilla. Sanos nyt minulle, orpana, kuka on sinulle mieleisin maan päällä?
— Isäni.
— Ja sitten?
— Äitini.
— Ja sitten?
— Gunnar Svantenpoika.
— En ole mustankipeä. Entäs sitten?
— Svante tohtori.
— Ai! Sitte?
— Fabbe.
— Sitte?
— Herra Sven ja taatto Mathias.
— Sitte?
— Sinä.
— Kiitos! Toiste kun kysyn tätä, alan alapäästä. Silloin pääsen minä ensisijaan.
* * * * *
Ruotsin velka Lybeckiin oli maksettava, ja kun valtiolta puuttui varoja tähän, täytyi Gösta kuninkaan ryhtyä kirkkojen ja luostarien kalliisiin kaluihin ja tavaroihin. Se oli vaarallinen hanke, mutta ei hätä lakia lue. Vaara oli selvänä jokaiselle ken joutui kuulemaan rahvaan sanoja, näkemään sen silmäyksiä ja eleitä, kun se, kirkkojensa juurille kokoontuneena katseli, kuinka kalkkeja ja öylättilautasia vietiin pois. Sama kansa, joka alttiisti kantoi päivän kuormaa ja hellettä, joka nöyrästi kesti nälkää ja kaikkia litaniassa mainittuja maanvaivoja, nurkui ja puristi nyrkkiään peitsen ja kirveen varren ympäri, kun inhimillinen käskyvalta näkyi sen oikeutta sortavan, ja se halusi heti käyttää aseitaan, kun tuo oikeudensorto lisäksi samalla oli pyhyydensolvausta. Näissä tilaisuuksissa nähtiin milloin milläkin kirkonmäellä Smoolannin, Länsi- ja Itägöötanmaan kihlakunnissa mies jota kansa kummeksien katseli ja kuitenkin melkein kaikkialla ihmeellisellä luottamuksella kohteli, harpunsoittaja Svante. Nekin vanhemmat ja vaikuttavammat maalaisisännät, jotka muuten olivat luonteeltaan epäluuloisia, tahtoivat taata, että hän oli kansanystävä. Liikkui huhuja, että hän oli syntyisin jostakin suvusta, joka ennen oli Ruotsissa pätenyt paljon ja suojellut kansan oikeutta ja maan parasta. Ekesjön seuduilla moniaat luulivat tuntevansa hänet ennestään, nähneensä hänet siellä poikasena linnanpihalla, jolloin häntä muka pidettiin jonakin Sturen suvun jälkivesana. Toiset juttelivat toisin. Samoin kerrottiin, että Jouif Slatte, "Rosvo-Oden", jota moni myös luuli kansanystäväksi, vaikka aivan omituisen, epäkristillisen ja hirveän laatuiseksi, oli henkipatoksi julistanut sen miehen, joka uskaltaisi harpunsoittajan päästä hiuskarvaakaan katkaista.
Tuon tuostakin keräytyi kansaa kirkonmäille tämän ympäri kuulemaan, mitä hänellä oli päivän tapauksista sanottavaa. Hän ei koettanut vähentää sen merkitystä mitä oli tapahtunut ja ehkä vasta tapahtuisi; päinvastoin sanoi hän arvaavansa, että sittenkun rahoja, ehtoolliskalkkeja ja öylättiastioita oli otettu, piakkoin taitaisi tulla kirkonkellojenkin vuoro, sillä peräti köyhtyneen maan velka oli suuri ja paljo kulunkeja kysyi valtakunnan järjestäminen ja suojeleminen. Hän ei yrittänyt heikontaa sitä vaikutusta, jonka pakolliset kirkonryöstöt tekivät rahvaan mieliin; hän paremmin puheilla ja lauluilla syventeli tätä vaikutusta, mutta muunteli sitä samalla sen kaltaiseksi, mitä hän itse tunsi. Seurattuaan kirkolta kotia jotakuta etevämpää isäntämiestä, jolloin tavallisesti monta seudun miestä ja naista yhtyi samaan joukkoon, lauloi hän siellä ensin virsiä ja hengellisiä lauluja, jotka olivat heille tuttuja ja rakkaita, sitten Engelbrektinlaulun tai jonkun muun semmoisen, mikä herätti mieliin isänmaallisia muistoja, sen perästä jonkun laulun, jonka hän tekaisi hetken herättämäin tunteiden vallassa.
Milloin lauleli hän ehtoollismonstransista, josta sukupolvi toisensa jälkeen oli pyrkinyt Nasaretilaisen kansanvapahtajan jumalallisuuden yhteyteen; josta mies miehen, nainen naisen perästä oli saanut salaperäisen voiman halulla ja toivokkaana lähtemään siihen maahan, niissä poismenneet odottavat maailman uudestiluomisen päivää…
Milloin kirkonkelloista, jotka sointuisalla soitollaan julistavat jumalanpalveluksen ja levon päivät; joiden soidessa vastasyntyneet tuodaan kasteelle ja kuolleet viedään haudan lepoon.
Pian ne ehkä vaikenevat, vuosisatoja heläyteltyään malmihuuliltaan soinnukkaita ajanrenkaita luomaan liittoa täältä pois liiteleväin ja tänne saapuvain sielujen välille.
Mutta entä sitten?
Painanevatko nämä uhrit enemmän kuin se, että Ruotsin kansa menettäisi kunniansa? Velka on maksettava, vaikkapa vaivoillakin kuolemaan asti. Velka on hiisi, joka surmaa sielusi jalouden, jollet sinä surmaa häntä. Alentava häpeän tieto rasittaisi työtäsi vainiolla ja salossa, Ruotsin mies. Se silpoisi siivet rukouksilta, joita lennättelet korkeuteen sarkojesi viljan, kotosi ilon ja rauhan puolesta.
Säilyneen kunnian tunto on kyntävä vakosi syvemmältä ja lisää idinvoimaa siemeniin, joita niihin kylvät. Se luo rukoustesi siivet jänteviksi. Se nostaa selkäsi suoraksi, niiden edessä, jotka tahtovat sinua orjuuttaa, ja se lisää monikertaista tehoa niihin iskuihin, joita lyöt vapauden, lain ja oikeuden puolesta. Auranvaosta ja rukouksesta ja verestäsi, jota oikeuden edestä sotiessa vuodatat, on versova siunattu sato; siunatusta sadosta parempia kaunisteita alttareillesi, heleämpiä ja väkevämpiä kellonsäveliä soimaan yli Ruotsinmaan. —
Tämmöistä Svante harppunsa säesteellä lauleli. Ja niinkuin kuningas Hjarrande harpullaan osasi kiistää myrskyt ja aallot alenemaan, samoin tämänkin harpunsoittajan sävelistä toistaiseksi asettui se myrsky, joka oli uhannut ruveta riehumaan.