XIX.
KAPINA JÖNKÖPINGISSÄ.
— Mitä kummia?… Haloo! Vahti ulos!
Näin huusi sotamies, joka ohjesäännönmukaisesti kävi vartioiden Jönköpingin linnan vallikehällä, milloin hän ei, yhtä ohjesäännönmukaisesti, poikennut tyhjään vankityrmään. Huuto oli karjahdus, joka kerrassaan ajoi unen vartiopäällikön ja noiden kolmen muun vallisankarin silmistä. He karkasivat ylös vallille jousipyssyt ja miekat käsissään ja näkivät aamunkoitteessa aseellisen joukon samoovan kangasta eteenpäin. Mitä joukkoa tuo olikaan? Eipä suotta surtavia! Näkyyhän siellä joukossa monta tuiki tuttua naamaa. Jönköpingiläisiähän ne ovat ja etupäässä käy Aadam Klase, vaikkei häntä ennen ole nähty näin ylellisissä asetamineissa. Seppiähän ne ovat kaupungista. Ja siinä astelee tynnyrinvannehtija sälleineen. Mutta tuommoinen liuta talonpoikia keihäineen, kirveineen! Kai tässä sentään piru on irralla. Nostosilta ylös! — Ei se olekaan tänä yönä ollut laskettuna. — Onko portti lukossa? — On, mutta lukko on huono. — Jousipyssy vireille, vasama varalle! Tähtää Aadam Klasea, mutta älä ammu ennenkuin minä annan merkin!
Vartiopäällikkö juoksi vallipyssylle, joka lataamatta ulkoni portin päältä. Hän karjaisi jyrisevällä äänellä:
Ystävät tai viholliset, kumpia lienettekään, tutut ja oudot, mitä te tahdotte?
Aadam Klase vastaa hänkin jyryäänellä: Avaja portti!
— Vai vielä! ärjäisi vartiopäällikkö; onko kuninkaan portti sun käskyvaltasi alla? Sano selvään, mitä tahdotte, sinä ja te muut, tai lähtekää tiehenne täältä!
Jonni Torstinpoika, sepänsälli, levitti liehumaan lipun, jonka valkopohjalla oli sinikirjaimissa luettavana sana „Sion“. Tämä oli rynnäkön merkkinä uudestikastajain, pikkuparvelle, joka kulki kapinajoukon etuväkenä. Aadam Klase, perässään muut, riensi esiin, hyppäsi alas valliojaan, kiipesi ylös toiselta puolen ja nosti juuri päätänsä ja rintaansa maapenkereen takaa, kun vasama singahti hänen kaulansa läpi, ja mies kuolemaisillaan vierähti ojaan. Sinne myös valkoinen lippu pysähtyi, kun sen kantaja vaipui polvilleen kaatuneen ystävänsä viereen ja huudahti: Aadam, Aadam, Jumalan pyhä marttiira! — Aadamin kuolemaan sammui se hurja toivo, että seitsenkunta anabaptistia jumalallisen ihmeen kautta saisi aseman haltuunsa.
Mutta eipä aikaakaan, kun jo muita kapinamiehiä ilmaantui paikalle paljo, ja niiden tieltä sulut särkyi, esteet murtui. Gudmundin ja muiden seppien pajoista saatiin, moukareita porttia jyskyttämään. Se lentää särähti auki. Linnanpihalle ja vallille ja ylös linnantorniin syöksähti tulvanaan pari satakuntaa käsityöläisiä ja talonpoikia.
* * * * *
Jönköpingin tori täyteen ahdettuna ihmisiä. Lähinnä raatihuoneen portaita viisi kuusi haarniskoitua ratsumiestä, kypäreillään sulkatöyhdöt tai muita merkkejä. Ne ovat vapaasukuisia Länsigöötanmaalta, valtiohovimestarin Tuure Jönsinpojan ystäviä. Ja heidän seurassaan on nuori herra Arvi Niilonpoika, joka aamunkoitossa oli ratsain ajanut kaupunkiin niiden talonpoikain etupäässä, jotka olivat linnaa rynnäköimässä.
Raatihuoneen seinäparvelle astuu samoin haarniskoitu mies, läänitetty herra pormestari Niilo Arvinpoika, iso paperikääry kädessä. Tuota tuttua, iloista, ovelaa naamaa tervehdittiin suosiohuudoilla. Hän lausuu muutaman sanan ja lukee sitte selvällä äänellä. Mitä hän luki, sen voipi uudestaan lukea sen ajan historiasta. Se oli kirje, hänen oma kirjottamansa, mutta Smoolannin rahvaan nimessä. Tämä valitti niitä raskaita veroja, joita ehtimiseen oli täytynyt suorittaa kuninkaan voudeille sillä tekosyyllä että muka valtion velka oli maksettava; mutta velka jäi kun jäikin maksamatta. Edelleen valitti rahvas että väärää oppia oli maahan tuotu ja levitetty, pyhiä tapoja oli lakkautettu, luostareita autioksi heitetty, kirkkoja ryöstetty, piispoja ja esipappeja, joiden piti jumalanpalvelusta ylläpitää, maasta karkotettu. Annapa tätä menoa kestää, pian kansa nääntyy nälkään ja surkeuteen ja, mikä pahempi, joutuu pakanuuteen, kirouksen alle ja kadotukseen. Ja kun ei muu ole näyttänyt tehoovan, on yhteinen kansa Smoolannissa päättänyt tehdä samaa mitä Ruotsin kansa ennenkin on tehnyt: vastata väkivaltaan väkivallalla. Gösta kuningas on häijynilkeän Kristian kuninkaan vertainen ja kohdeltakoon häntä samoin tuin tuotakin. Ja kehottipa siis Smoolannin talonpoikaiskansa Jönköpingin oivia asukkaita, sekä Länsi- ja Itägöötanmaan aatelia ja rahvasta yhtymään sen puolelle samaa asiaa ajamaan. Epäilemättä ylämaidenkin kihlakunnat sen tekisivät, joten hyvällä toivolla voisi odottaa sortovaltiaan karkotusta. Luettuaan kirjotuksensa loppuun lisäsi pormestari, että kehotuskirjeet jo oli pantu menemään molempiin Göötanmaihin, joissa aateli ja talollisväestö jo oli valmiina kapinantekoon. Hän kiitti Jönköpingin hyvää porvaristoa siitä että se oli kuultaviinsa ottanut sorrettujen maanmiestensä valitushuudot ja sanoi varmaan uskovansa että päättäväisyys ja sopumieli toisi turvallisen ja joutuisan voiton.
* * * * *
Jönköpingissä kävikin kapinan-nosto helpommin kuin mitä Niilo Arvinpoika itsekään oli arvannut. Hän oli odottanut Laurilta ja hänen puolueeltaan vastarintaa sekä siltävaraa ryhtynyt toimiin sen kukistamiseksi. Mutta Lauri maisteri olikin seisonut torilla kuulijain joukossa ja näyttänyt sangen tyytyväiseltä. Ja kun pormestari päivemmällä pyysi päästä keskusteluun hänen kanssaan, lausui hän ei aikovansa nostaa sormeakaan Gösta kuninkaan hyväksi, joka hänenkin mielestään oli sortovaltias ihan yhtä paha kuin Kristian kuningas, ellei pahempi. Mutta hän, Lauri, ei myöskään tahtonut olla missään tekemisissä vasta alkaneen kapinan kanssa, koska hän ei aikonut vetää iestä yhdessä paavilaisten kanssa eikä istua niillä lavitsoilla, joilla pilkkaajat istuvat.
Tämän lausui Lauri vilpittömässä mielessä, niinkuin hän muutenkin harvoin povitaskuun piilotti todellista mieltänsä. Hän tiesi tunnossaan että hän tahtoessaan kykeni pontevasti esiintymään, sillä hänellä oli kaunopuheisuus sitä laatua, joka on omansa suureen joukkoon tepsimään, ja kova ääni, joka saattoi puheen samalla tuhansien kuultaviin, eikä hän voinut olla mielihyvällä näkemättä sitä ihailevaa ihmetystä, jonka pitkä roteva vartalonsa, varma ryhtinsä ja tavaton ruumiinvoimansa oli hänelle suurelta joukolta tuottanut. Mutta Gösta kuningas ja tämän hallitustoimet alkoivat päivä päivältä häntä yhä enemmin suututtaa. Laurin silmissä kuningas oli salainen jumalankieltäjä ja materialisti, joka ryösti pyhältä kirkolta sen tavarat ja oikeastaan tähän tarkotukseen käytti uskonpuhdistuksen liikettä.
Lauri Gudmundinpoika oli vuosien kuluessa suunnitellut itselleen valmiiksi valtiollisen ja kirkollisen rakennelman, joka, vaikka hänen mielestään lutherilainen, ainakin perusteeltaan, oli kokonaan uskonpuhdistuksen johtajain aatteista eriävä. Tuota hän ei tehnyt ainoastaan tyydyttääkseen mieltänsä, vaan hänen aikeensa oli todella panna se toimeen. Minkä kerran oikeana pitää, onhan se pelkäämättä ja omaa tai muiden mukavuutta katsomatta toteen pantava, ja jos nyt siksi kävisi, että paavin ystävät ja Gösta kuninkaan puoluelaiset keskenään sotisivat ja toisiaan raatelisivat, pitäisihän erään kolmannen miehen sitä helpommin voida tuumansa toteuttaa. Lauri ei suinkaan tahtonut, että kirkko mitään menettäisi aineellisesta voimastaan. Päinvastoin tahtoi hän että sen hallussa olisi kultaa ja tavaraa enemmän kuin kaikilla kuninkailla, aatelismiehillä ja kaupungeilla yhteensä. Sellaiseksi kuin Gregoriukset ja Innocentiukset olivat käsittäneet roomalais-katolista kirkkoa, valta-asemaan nähden, sellaista kirkkoa hänkin tahtoi, vaikka enemmän kansanvaltaiseen suuntaan kallistuvaa. Kirkko oli Laurin mielestä itse pyhä kristikunta, jäsenneltynä kansaksi ja papistoksi: papiston tehtävänä olisi asiain hoito ja kansan opetus, kansan tulisi noudattaa papiston johtoa, mutta valveillaan ja tarkistellen, voidakseen — sillä siihen sillä pitäisi oleman oikeus — moittia paimenten elämää ja osottaa julki kelvottomat. Yleisen kirkon pitäisi oleman eri kansankirkoista yhdistynyt ruumis ja jokaisella kansankirkolla pitäisi hallitsijanaan oleman, ei kuningas tai ruhtinas, vaan ylimmäinen pappi, jonka palvelijana kuninkaan tulisi olla kaikissa uskonnollisissa ja siveydellisissä asioissa, ja koska nämä usein likeltä liittyvät valtiollisiin asioihin, jopa usein niin läheltä, että ovat niistä erottamattomat, niin älköön kuningas, mitä valtio-oloihinkaan tulee, mitään päätöstä toimeen panko, neuvoston ja valtiosäätyjen sitä ennen siihen suostumatta; ja neuvostoon kuulukoon papiston paraimmat, säätyjen kokouksiin lähettäköön kristillinen kansa edustajiansa. Opin tulisi olla lutherilaisella pohjalla pienimpiin eriseikkoihin asti mitä tarkimmin kaavailtu ja säännöstelty dogmatiikka, ankara uskonopinohjelma, josta jokainen poikkeus olisi samalla rangaistava harhaoppina ja isänmaan petoksena. Gösta kuningas mahtoi jättää kirkon omaisuuden rauhaan ja sen sijaan kruunun haltuun korjata aateliston maatilukset. Aateli oli menettänyt olemisensa oikeuden. Tämä oikeus perustui ratsupalvelukseen, mutta tämän suorittamisessa oli sekä herra Tuure Jönsinpoika Roos että aatelisto yleensä velvollisuutensa rikkonut. Jos ratsuväkeä tarvitaan, ei olisi ensinkään vaikea saada jalkeille semmoista, jopa kurinollistakin, joka saaden palkkansa kruunulta aina olisi valmiina kruunua palvelemaan. Mutta Ruotsin sotavoima on aina ollut talonpoikain tarmossa ja käsissä, ja jos talonpoikainen jalkaväki joskus väistyy hevosten ja peitsien edestä, todistaa se vain jalkaväeltä vielä puuttuvan tarpeellista hajautumista. Miksei Ruotsin talonpoikaisjoukot kelpaisi siinä kuin sveitsiläisetkin, jotka kaasivat Euroopan uljaimmat ritariparvikunnat?
Semmoisia tuumia Lauri maisteri itsekseen hauteli, ja hän toivoi päivän tuloa jolloin ne julistettaisiin kaikelle kansalle sillä hengenvoimalla, jota hän oli näyttänyt oppi-istuimilla ja saarnastuoleissa, ja sillä ruumiinvoimalla, jolla hänen kaltaisensa koura sotanuijaa heiluttaa. Lauria miellytti jollain myötätunnon viehäkkeellä se mellastusraivo, jonka valtoihin hänen ystävänsä Drysius toisinaan joutui. Haluttipa häntäkin huimia ympärilleen ja murskata eteensä sattuvia esteitä, eipä sentään pöytiä ja lavitsoita, olutsarkkoja ja akkunoita, vaan muita, hänen arvonsa mukaisempia esineitä. Hän iloitsi ajatellessaan, että hän jonakin päivänä, puettuna vankimpiin varusteihin, mitä vanhoissa Gudmundinpojan pajoissa oli taottu, karkaisi paavilaisten tai kustavilaisten vihollisjoukkojen kimppuun, perässään talonpoikia, joiden parvivaajat kahden sylen pituisilla keihäillään, jommoisia hän oli Sveitsissä nähnyt, kaataisivat kaikki allensa.
Hänen ei tarvinnut käydä jouten tuota päivää odotellessaan. Hänellä oli kädet täynnä tehtäviä. Enimmin kuitenkin häntä huolestutti ja ajattelutti Gudmund mestarin käännytys. Hän oli kovin pahoillaan ukon itsepäisyydestä. Häntä vaivasi se ajatus, että hän, joka tahtoi käännyttää koko maailman, ei vielä ollut saanut omaa isäänsä kääntymykseen. Pitäisihän ensin lakaista oman kynnyksensä alusta puhtaaksi, ennenkuin lähtee muiden laattioita luutimaan. Hän kirjotteli nyt paraikaa erästä uskontunnustusta, Confessio Innecopensis, jossa oli viisikymmentä eri pykälää, ja hän oli vahvasti päättänyt, ottakoon jos kuinka kovalle, pakottaa Gudmund mestarin koulunsa penkille istumaan, siellä kuulemaan, perästä hokemaan, kertomaan ja tunnustamaan näitä. Läksyjen luku oli alettava heti mestarin palattua Veksjöstä, ja Lauri sanoi sen takaavansa, ettei isä ja sisar saisi siellä monta aikaa viipyä, eikä mitään tuhrustuksia saataisi sinne tuomiokirkkoon hommata.
* * * * *
Ensi päivinä siitä kun Jönköpingissä kapina syntyi, näytti pormestari huolettomalta ja voiton toivossa iloitsevalta. Tuli kirje hänen Arvi pojaltaan, että tälle oli onnistunut eräs kapinallisten virittämä juoni: Gösta kuninkaan sisaren, Hoyan kreivinnan, joka oli paluumatkalla Lauenburgista Tukholmaan, oli hän siepannut vangiksi seurueineen sekä kuninkaan sihteerin Wolf Gylerin. Vartioväen saatteissa oli tuo nyt matkalla Tuure Jönsinpojan taloon Lindholmiin. Olipa siis saatu arvokas panttivanki, jos vasta sellaista tarvittaisiin, vaikkei se ensinkään luultavalta näyttänyt. Kirje kertoi edelleen, että talonpojat tahtoivat surmata tuon vihatun vallasnaisen ja että Arvi hädin tuskin sai hänet heidän raivoltaan suojatuksi. Hän oli kaikittain koettanut ritarillisesti kohdella ylhäistä vankiansa, oli koettanut häntä rauhottaa, vieläpä huvitellakin, ja hän tunsi mielestään siinä joinkin määrin onnistuneensakin. Erottaissa oli kreivinna kiittänyt ja vakuuttanut hänelle suosiollisuuttansa.
Kahdentenatoista päivänä kapinan alusta lukien tuli Arvi itse Jönköpingiin. Hän toi hämmästyttäviä ja masentavia tietoja. Hänen olisi pitänyt tulla parintuhannen talonpojan etupäässä, samotakseen, herra Tuure Jönsinpojan sotatuuman mukaan, näiden kanssa Itägöötanmaahan kapinan lieskaa laajemmalle lietsomaan. Miehiä olikin jo lähtenyt liikkeelle Tvetan, Vistan, Östbon, Sunnerbon, Vestbon, Vestran sekä pohjois- ja etelä-Vedbon kihlakunnista yhtyäkseen sovitulla paikalla; mutta useimmat olivat palanneet puolitiestä ja hajonneet kotipuolilleen. Syynä tähän käänteeseen oli Slatte — Slatte, josta herra Tuure Jönsinpoika vakuutti, että hän oli saatu kapinan puolelle ja että hän tulisi kaikella voimallaan sitä tukemaan! Slatte ja hänen alipäälliköltään oli nähty liikkuvan kihlakunnissa, mukanaan vahvasti asestettuja metsänkävijäjoukkoja, ja selvin sanoin oli hän ilmottanut aikovansa sammuttaa kapinan, ellei se itsestään sammuisi. Taikauskoinen kunnioitus tai kammo Slattea kohtaan ja järjettömät luulot hänen mahtavuudestaan olivat yleisesti juurtuneet Smoolannin rahvaan mieliin.
Saamatta oli vain enää sanoma Länsigöötanmaalta. Siellä olivat raatiherrat ja muut etevimmät aateliston miehet olleet koolla Skarassa, silloin kun tuo Niilo Arvinpojan laatima kirje smoolantilaisilta sinne saapui. He olivat heti vastanneet, että kirjeen sisältö otettaisiin punnittavaksi Larvin nummella 20 p. huhtikuuta pidettävässä kokouksessa, jonne saapuisi Länsigöötanmaan koko aatelisto sekä kaupunkilaisia ja yhteistä kansaa sieltä. Kuinka vastaus tulisi kuulumaan, siitä ei pormestari vähääkään ollut epäilyksissään, kun miehet semmoiset kuin piispa Harald Maunonpoika, valtioneuvokset ja läänitysmiehet Mauno Bryntenpoika Liljehöök, Tuure Erkinpoika Bjelke, Tord Bonde ja Aksel Posse, puhumattakaan herra Tuure Jönsinpojasta, olivat hänelle varmaksi väittäneet että tie oli valmiiksi tasotettuna. Länsigöötan vapaasukuiset, kaupungit ja talolliset vastaisivat yksimielisesti myöntämällä.
Mutta jo kokouksen edellisenä päivänä toi pikalähetti pormestarille lentokirjeen, jossa hän kummeksien näki allekirjotuksen: "Svante von Reichenbach, harpunsoittaja". Siinä oli muun muassa luettavana: "Minä tiedän, mitä Länsigöötan maakansa on vastaava: jyrkästi ei!"
— Kuinka se on mahdollista! huudahti pormestari kelmeten.
— Ehkä Svante tietääkin asiat tarkemmin, kuin korkeat aatelisherrat, sanoi Arvi; onhan hän jo kuukausittain vaeltanut Länsigöötan tiet ja polut ristin rastin, keskustellen talonpoikain kanssa. Jos nyt käy kuten hän ennustaa, on hän itse enemmän kuin kukaan muu ollut siihen syypäänä. Hän on Gösta kuninkaan miehiä ja kiihottelee mieliä tämän eduksi. Olisinpa minä hänet kohdannut, olisi mies, paraiten käyden, saanut lähteä Hoyan kreivinään matkassa Lindholmiin. Mutta mitäs hän muuta kirjottaa?
— Sanoo lähettäneensä Gösta kuninkaalle supliikin, anoen siinä armoa minulle, sinulle ja Jönköpingin asujaimille yhteisesti. Onko minun lukeminen tätä hävyttömyydeksi vai… vai ansaitsemattomaksi armeliaisuudeksi?
Eipä mennyt montakaan päivää, niin Svante tohtorin ennustus kävi toteen, ja tiedon siitä todisti juuri se mies, jota herra Tuure Jönsinpoika oli kuninkaaksi ehdottanut, herra Mauno Bryntenpoika Liljehöök. Yötä päivää yhtäpäätä oli hän ratsastanut tuomaan hirmusanomaa Jönköpingiin. Hän tiesi lisää että herra Tuure Jönsinpoika ja Mauno piispa jo olivat matkalla Tanskaan, siellä saadakseen turvaa.
— Entäs te itse? kysyi pormestari, seisoen salissaan pesävalkean ääressä.
— Kohtaloni on teidän vallassanne, Niilo Arvinpoika. Minun teille kirjottamani kirjeet todistavat osallisuuttani tässä asiassa, mutta ne ovatkin ainoat todisteet. Parasta olisi sekä minulle että teille; jos polttaisitte ne. Kas tässä teidän kirjeenne minulle; jätän ne takaisin vastikkeen verosta. Syöttäkää ne samoille liekeille! Kun se on tehty, ei ole minulla enää paon syytä. Vaadin herrainpäivät kutsuttaviksi ja vetoan niiden päätökseen. Tehkää te samoin!
— Kiitos neuvosta, sanoi Niilo Arvinpoika kuivasti. En aio minä sitä noudattaa. Ja pitäkää te nuo kirjeet! Olkoot kirjeet olemassa tai olematta, rikollisuuteni — jos se sana sopii — on sittekin täydelleen todistettu. Herra Tuure Jönsinpoika ja te olette siitä kyllä huolta pitäneet. Olette lykänneet minut eteenne. Olette valheilla ja olemattomia uskotellen viekotelleet minut asettumaan hurjan hankkeen etupäähän. No niin. Aikeeni ei suinkaan ole purkaa parjauksia teidän silmiinne ja syytää syy kokonaan teidän päällenne. Minä olen mies itse puolestani ja vastaan teoistani.
— Sanoin kohtaloni olevan teidän kädessänne. En voi teiltä vaatia ystäväpalveluksia, muita kysyn kuitenkin toistamiseen, tahdotteko polttaa kirjeeni ja pelastaa minut! Ette tekisi sitä turhaan.
— En arvatenkaan, vastasi Niilo Arvinpoika ivallisesti. Te olette rehellisyydessä herra Tuure Jönsinpojan vertainen. Joka teihin kahteen luottaa, se ei petteeseen joudu. Mutta tahdon kuulla rukouksenne niinkuin semmoista sopinee kuulla.
Pormestari meni viereis-huoneeseen ja tuli hetkisen perästä, kantaen kopallista papereita. Hän tyhjensi kopan takkavalkeaan.
— Teidän kirjotuksenne samoin kuin Niilo Olavinpojan [Vingen] ja Tuure
Erkinpojan [Bjelken] ovat nyt hyvässä tallessa.
— Ikuinen kiitos!
— Ei kannata kiittää.
Niin, eipä todella kannattanutkaan. Pormestari polttikin vain vanhoja raastuvan-asiakirjoja ja kirjeitä, jotka eivät rahtuakaan koskeneet puheenalaista juttua. Mutta mainittujen herrain kirjeet säilytti hän tarkassa tallessa ja lähetti ne Gösta kuninkaalle sekä samassa kirjotuksen, jossa hän tunnusti itsensä täysin syylliseksi, anoi armoa ja lupasi omasta sekä Jönköpingin raatimiesten ja väestön puolesta uutta, vilpitöntä uskollisuutta. Vastaukseksi hän ja he saivat kuninkaalta suosiollisuuden ja suojeluksen lupauksen. Mutta Mauno Bryntenpoika sai kuten tiedetään, päällänsä sovittaa syyllisyytensä ja yrityksensä valhettelemalla päästä syyttömäksi.