XX.
HARPUNSOITTAJAN VIIMEINEN RETKI.
Oli kaunis ilta lopulla huhtikuuta. Harpunsoittaja Svante vaelsi, niinkuin alussa kertomustamme, tietä Laga-laakson läpi, mutta nyt eteläänpäin. Hän oli viipynyt muutamia päiviä Talavidissa, jossa tapasi Fabben, sattumalta tulleena, tai liekö tuo tahallaan tulonsa siihen aikaan sovittanut. Fabbella oli hänelle paljo salaista kertomista Gudmund mestarista ja Margitista. Pormestari Niilo Arvinpoika oli käynyt terveisillä Svante tohtorin luona, sydämellisesti kiittänyt häntä oivain palvelusten teosta ja saanut häneltä Arvia varten matkasuunnitelman, sillä päätetty asia oli että Arvi oli lähtevä pitemmälle ulkomaan matkalle. Gunnarin hoitajan ja opettajan, Sven kirkkoherran seurassa oli tohtori viettänyt hauskan, rauhallisen päivän, puhellen kaikkea muuta, paitsi valtioseikoista. He olivat jutelleet klassillisista kirjailijoista ja niiden selittelijöistä, olivat kilvan kiitäneet ihailemaan kauniita kohtia Rooman runouden alalla; luostarin kirkkotarhassa, joka, vaikka Laurin toimesta hautapatsaistaan paljaaksi riistettynä, kuitenkin suloisella salavoimalla viehätti sydäntä, olivat he ääneti istuneet esiveli Mathiaksen haudalla, jonka ystävät olivat keväänkukkasilla somistaneet.
Heidän sieltä lähtiessään, sanoi tohtori: Jos, veli Sven, kohdakkoin saanet kuulla, että neljäs jäsenemme "Suoraan sydämestä" seurasta ja hänen tyttärensä eivät enää ole Veksjössä, niin ole aivan huoleti ja luota minun sanoihini, että he ovat hyvässä turvassa, jossa saavat kylläkseen levätä. Jos tahdot ilahuttaa heitä kirjeellä, niin jätä se osotetta vailla Talavidin Birgitille. Kyllä se sitte saapuu määränsä perille.
— Hyvä! Kylläpä Gudmund veli tosiaan lepopaikkaa kaipasikin.
Svante oli tavannut poikansa terveenä ja iloisena. Gunnar oli nyt kahdentoista vuotinen, mutta näytti neljäätoista lähenevältä. Vaaleanverevä, sorja, solakka, tiedonhaluinen poika. Hän mieli seurata isäänsä matkalle joka oli edessä, ja hän pääsi mukaan sitä kernaammin, koska harpunsoittaja itse halusi hänen seuraansa.
Mikä ihana päivä! Kuukausia oli kulunut Svantelta ankaran, hellittämättömän, vaarallisen työn puuhissa teillä ja poluilla, kirkkomäillä, taloissa ja tuvissa Länsigöötan ja Smoolannin maakunnissa. Mutta niinpä olikin mitä sukkelimmin suunniteltu kapinanjuoni saatu alkuunsa tapetuksi, juoni jota tuki moni valtakunnan mahtavin aatelismies, jota piispain valta julki tai salaa suosi, joka vetosi uskonnollisiin tapoihin ja kiihkoihin. Vaikka harpunsoittaja omaksi ansiokseen tuskin luki muuta kuin hyvän tahtonsa osaltaan toimia kapinan ehkäisemiseksi ja kiitti yksistään Gösta kuninkaan urhoutta ja älyä asian hyvästä päätöksestä, oli hän kuitenkin onnellinen tietäessään velvollisuutensa täyttäneensä. Hän kulki reippaasti, pontevin askelin, ja saattoi, mitä ei ollut aikoihin voinut, taaskin koko sydämellään antautua näköjen viehätyksille, joita silmänsä kohtasi. Hänestä oli toisinaan, ikäänkuin koko sielunsa olisi niihin sulanut: se kevätelämä, joka pyrki, ponnisti, nautti ja iloitsi yläilmoissa, salossa, nurmella, oli ikäänkuin uhkuvinaan hänen povensa pohjasta, ja entäs kun hänellä oli armas, kelpo Gunnarinsa vieressään!
Gunnarilla oli paljo havaittavaa ja kyseltävää. Siinä lensi varis oljenkorsia nokassa. Taisipa pesää laatia. Tuolta ylhäältä kuului mäkätystä, ja samassa nuolen nopsana laskea sujahti jotain vinoon vetiselle luhdalle. Mikä se oli? Taivaanvuohi, liukas lintu, jolle ainoastaan nimeltään oli sukua se vilkas nelijalkainen, takkukarvainen elukka, joka iloisena ja rajunakin hyppelee köyhän mökin ympärillä kivikosta ruokaansa etsien — maa-vuohi. Vuohien ääntä, mäkättäköön yläilmoissa tai määkyköön kivimäellä, sointuisampi oli käen kukunta, joka juuri kuului kuusen latvasta. Nurmella vilkkuu visertäviä keltapallosia: ne ovat keltavästäräkkejä. Leivonen lennähtää ylös ruispellosta ja livertelee ihan matkamiesten päiden kohdalla. Kuinka se iloinneekaan elämästä! Tätyruoho tuikkii tummansinisillä silmillään nuoren nurmi-oraikon keskeltä, joka on nähdä kuin viheriää utua. Lieneekö kukilla vaistoa olemisestaan? Kaukaa ylhäältä torvien ääntä. Monisiipinen lumiaura viiltelee valkoharmaiden utupilvien halki. Siellä tulee parvi muuttolintuja Egyptin maalta — kurkia. Poika laskee niitä kaksiviidettä. "Vilu! vilu!" kuuluu kirkuvan kukkivasta haavasta. Gunnar hiipii puun alle ja näkee kirjavapilkkuisen pikkulinnun vääntelevän kaulaansa joka suunnalle. Se on käenpiika, joka muistuttaa paljo vilua, nälkää ja puutetta kärsittävän, muistuttaa meitä huojentamaan köyhyyden kärsimyksiä, vaatettamaan kerjäläisiä, lohduttamaan murheellisia. Tietäneekö lintu itse tätä sanovansa? Siinä kyllä, että me tiedämme hänen sitä sanovan. Luonto lausuu templistään salaviisauden sanoja, jotka hän jättää pappinsa, ihmisen selitettäviksi.
Gunnar tuntee, ettei pidä alituisilla kysymyksillä isää vaivata. Hän antaa hänen väliin olla itsekseen. Harpunsoittaja käy silloin uneksien valveillaan; tuntee vajonneensa maailmansielun sisään tai itsetajuisena hiukeena heiluvansa auringonvalon tuoksussa, joka asuilee pilvien edustalla, joiden harsossa tuo suuri tähti nyt verkalleen vaipuu näköpiirin taa. Tai hän oleskelee muistelmissaan. Tänään niitä tulee virtanaan ja, ihme! ne tulevat järjestetyin sarjoin puolimuistelon ja unheen salaperäisiltä seuduilta, olottomuuden äärimailta. Ne tulevat juhlakulkueessa, useat säteilevä kirkkaus kehänään, toiset verhottuina harsoon, joka ohenee ja haihtuu. Nuoruuden muistot tulevat, poika-ijän muistot, ja mitä hän vähimmin vartoikaan, saapuu muisto, hahmoltaan lapsi, joka osottaa kehtoa äsken jättämäänsä, ja tuonnempana jotain, joka ei ole valoa eikä pimeää, vaan on näköjään kuin sokean pilkun valaisematon, väritön, eikä siltä tumma pinta.
Auringon laskiessa istuivat levähtämään isä ja poika kalliolle maantien vierelle. Harpunsoittaja kiertää käsivartensa Gunnarin kaulalle, poika panee kätensä isän vyötäisille. Molemmat katselevat kauvas eteensä sitä kulta- ja purppurakaistaa, josta metsä laskee osan loistamaan näkyviin, tuolta missä tie katoo kuusikon rinteeseen. Kultarinta-kerttu visertelee surumielistä virttään, lehtokurpan omituisen miellyttävä ääni kajahtelee puiden väliin kuulumattomiin. Mutta mitäs tuo on? Se soipi syvää säveltä, kajahtelee kaukaa kuin hopeakellon helinä henkimaailman kupukaarrelmista. Se virtaa hiljaa helisten lännen auterista, vilkkaista valonväreistä joita niissä kimaltelee. Onko tuo kuulonharhaa vai tapahtuuko, mitä satu kertoilee, että aurinko joskus laskiessaan soinnahtelee, että sen viime säteet jousina juoksevat edestakaisin näkymättömäin sädekielten poikki, maan päivän ja yön rajaviivalla? Harpunsoittaja sen kuulee; Gunnar kuulee myös, sillä toisen tunne-vaistoilla on sointipohjansa toisen sielussa.
Harpunsoittaja näkee valonheijastusten elelevän poikansa kasvoilla, sillä välin kuin tämän silmä etsii taruja iltaruskosta. Ilmiö ihana nähdä, mutta ihanuuteen sekaantuu murhemieltä. Tämä, kuten kaikki hänen syvällisemmät tunteensa, elävämmät hengen näkönsä, sääntyy säveliksi, huokuu virtenä povesta:
Oi luonto, kärsivällisyytes on, kuin aalto, josta luot sa, pohjaton. Mut eikö kätes vihdoin väsy vain mukailemaan tääll' ajan saarella, mit' ihaillen näit aatteen maailmassa, kun kuolla täytyy luomais kauneimpain? Mitenkä kätes empimättä vois kuvuille kukkain, lapsen kasvoille valella taivaan hohtoa, kun se pois, nopeemmin illan ruskoa, hälvenee? Nuo hennot kaunistit sa enkeliks' — vaan tuoni vei ne, äiti, saalihiks'! Oi näitkö alla kuolon seppeleen otsalla kuihtuneella säilyneen, miehen tai naisen, loistos armaan? Ei! Nuo taivaan taimet tuonen halla vei. Luot taimen taimen viereen yhtenään, ne kuihtuu ehtimättä hedelmään. Sä kudot; yhä pärköö kankahas, vaan juoksemast' ei taukoo sukkulas. Kas, ettei aikaa mieles muuttunut ja julmaan, turhaan leikkiin suuttunut, et toivotonna luomisistas' laannut — ja kuolon tyhjyys vaan ois vallan saanut!
Pian tulevat ne vaaralliset vuodet. Ylevin ja suloisin ihmiskauneus — se jonka vienoissa suonikudelmissa veri soluu puhtaana kuin taivaan mesi, levitellen lämpöä, joka ei ole eläimellisen himon hehkua — se on riutuva pois. Ja sen mukana riutuu sydämen itseään tajuamaton viaton puhtaus. Ne ovat kuihtuvia kevätkukkia. Missä hahmossa on naisenlempi ensinnä kohtaava Gunnaria? Siitä paljo riippuu. Harpunsoittaja muisteli iltaa, jolloin hän, tähtien säkenöivä valo korkealla yllänsä, kanniskeli poikasta käsivarrellaan, ja hän muisti miten laulu silloin itsestään valahti hänen huulilleen:
Kohtalo yökuilustaan monen lähteen luopi': murheen karvas lähde vaan terveyttä tuopi. Siitä siekin, poloinen, juomaan joudut — tiedän sen. Herra, synnin soista varjele pojoista!
He alkoivat astella eteenpäin. Oli vain puolen tunnin matka jätettä majapaikkaan. Kuu, joka auringon laskiessa nosti tuhankarvaisen muotonsa kukkulain takaa idässä, kumotti jo valjusti yli seutujen. Kuusen latvasta vähän matkaa korven sisältä viritti laulurastas virttänsä, siksi sulavaa että täytyi seisahtua kuuntelemaan. — Voiko kukaan noin laulaa, ellei hänellä ole sielu — sielu, jota Jumala rakastaa? — Minä uskon, poikani, että sillä on sielu ja Jumala rakastaa sitä. — Kuolematon sielu? — Kaikki sielut ovat kuolemattomat; kaikki, mikä on, on katoamatonta. Kuolema on muutos, muotojen hajotus, ei olinosien häviö, joista muodot syntyivät. Elementit ovat sieluja.
He jatkoivat kulkuaan. Takaa kuului hevosten nelistystä. Illan valot olivat himmenneet tai harmahtivat hopealle. Esineiden ulkohaamu ei enää näyttänyt pyöreältä, vaan ne seisoivat varjokuvan kaltaisina, milloin reunat revittyinä teräviin särmiin, milloin hiljakseen himmenevin viivoin, ikäänkuin varjonäytelmässä. Tie häämötti paikoin viluisessa valossa, josta se äkkiä hukkui ammottavaan pimeään kuiluun. Kavionkapse läheni lähenemistään; Gunnar kääntyi taaksensa ja nähdessään kuun kuultavan mustan monikärkisen metsänreunan kohdalta, oli tämä hänestä livahtavinaan likemmä ja kuiskivinaan hänelle jotain, saamatta sitä sentään kuuluviin.
Yötuuli viuhui heikosti metsässä, sen huokaus kuului kuin tuskaisen valittavalta. Hevosjuoksu läheni. — Isä, mitähän nuo ratsumiehet lienevät, jotka perässämme ajavat? — Markkinaväkeä, jotka tapansa mukaan kulkevat useampia yhdessä, tai ehkä muutamia Slatten miehiä kiertoajollansa.
Usmasta, joka sankkana uhui rämeestä, kurottelihe pojan mielestä ruumiskääreliinoja, tyhjin hihoin varotellen tai uhaten. Nyt ilmestyivät etummaiset ratsumiehet tienpolvessa heti heidän takanaan. Toisia tuli jälestä. Kuutamo välähteli asepuvuille, miekantupille, keihäänkärjille. Satulat ja aseet kalahtelivat. Harpunsoittaja, pitäen poikaa kädestä, pysähtyi nähdäkseen ratsumiesten ohiajoa.
Jalkamiesten kohdalla pidätti ensimmäinen miehistä, nykäisemällä suitsesta hevostaan ja käännähtihe satulassa: Totta jumaliste! Herra Tuure Jönsinpoika, tässä se mies on!
— Kuka? kysyi toinen ääni.
— Se jonka soisitte syvimpään helvettiin. Harpunsoittaja… Ettekö häntä tunne?
— No taivahan isä! ärjähti roteva, rautapukuinen miehen olio harvinaisen korkean hevosen selästä. Se on hän. Sainhan nyt kumminkin vähäisen virvotusta matkallani.
Herra Tuure Jönsinpoika ajoi ihan Svanteen kiinni, kallistihe satulasta alaspäin ja lausui melkein kuiskien: Tässä olen nyt — maankarkulaisena sinun toimistasi ja oman sääliväisyyteni tähden, sillä montakin kertaa on henkesi ollut minun käsissäni. Etkö luule, että tiedän kuka olet? Etkö luule, että tiedän mitä tahdot? Hiljakseen hiivit kansan suosioon ja leveältä, vankalta pohjalta pyrit halutun vallan perille. Minä seisoin tielläsi ja sinä syöksit minut kumoon. Nyt on lähinnä tielläsi Gösta Erkinpoika, ja hänenkin sinä kumoat — jos vain enää ehdit siihen, mutta siit' en ole varma…
Hän ratsasti taaksepäin pari askelta ja antoi lähinnä oleville sotamiehille merkin. — Seiso takanani, Gunnar! huudahti harpunsoittaja, asettui pojan eteen ja veti miekkansa, kun ratsumiehet tempasivat omansa. Neljä paljastettua kalpaa välkkyi kuutamossa, yksi alempana, kolme ylempänä… yksi hyökkääjistä keikahti satulasta… epätoivon kirkaus kuului pojan suusta… ryhmä, jossa iskuja ja pistoja oli vaihdellut, hajautui, ja tiellä, askelen päässä kaatuneesta soturista, makasi harpunsoittaja, verissä päin ja rinta lävistettynä, kumnoonajetun poikansa päällä, vielä kuolemassa suojellen häntä ruumiillansa.
* * * * *
Tuskin oli tämä tapahtunut, kun talonpoikaispukuinen, vahvasti asestettu mies, ajoi paikalle selkähevosella etelästä päin. Hän tiesi, keitä kohtasi, sillä hän ratsasti suoraan Tuure herraa kohden, mainitsi hänen nimensä, viittasi edelläajajaa, joka tahtoi häneltä tien sulkea, väistymään, ja sanoi pontevalla äänenpainolla, osottaen oikealle päin: poiketkaa tästä syrjäpolulle ja heti! Muuten hukka perii teidät. Neljännespenikulmaa tästä on Slatten väki sulkenut tien, ja toinen, hevosilla ajava joukko on siinä paikassa kintereillänne!
— Kuka sinä olet?
— Metsäläinen, jonka Slatte tänään ajoi luotansa, ja kerran se mies, joka riistää Smoolannin Slatten kynsistä. Taidatpa jo tietää kuka olen nimeltäni ja mikä kyvyltäni. Minulla on vyössäni sinulta kirje.
— Niilo Dacke!
— Sama mies. Seuraa minua!
Dacke ratsasti metsäpolulle. Herra Tuure Jönsinpoika miehineen seurasi hänen jälkiään.