XXI.
LAURI MAISTERI SLATTEN LUONA.
Gudmund mestari ja hänen tyttärensä eivät tulleetkaan Veksjöhön. Se tiedettiin kirjeistä, joita sieltä oli tullut. Näyttipä siis luultavalta, että he olivat joutuneet Slatten haltuun. Stigamon isäntä luuli nähneensä heidän kulkevan siitä sivutse kolmannen matkalaisen seurassa. Sen koommin heistä ei ollut kuulunut ei näkynyt mitään.
Margareeta rouva oli hädissään heidän kohtalostaan, ja vielä suurempi hätä hänelle tuli, kun Lauri lausui velvollisuutensa vaativan häntä lähtemään heitä etsimään.
Arvelu, että Slatte oli heidät vienyt, varttui pian huhuksi, joka varmaan vakuutti näin käyneen. Mutta mistä saataisiin opas osottamaan tietä rosvo-Odenin pesälle? Lauri muisti, että Fabbe, kesäkiertolainen, tarkemmin kuin kukaan tiesi erämaat ja kulmakunnat penikulmain laajalta Jönköpingin ympäristöillä, muistipa hänen kehuneen kerran käyneensä Slattenkin tykönä. Lauri lähti Talavidiin ja kuulosti sepänsälliä. Birgit ilmotti, ettei häntä ollut viime viikoilla näkynyt, mutta arvatenkin hän oli pian takaisin odotettavissa. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän tuli; mutta tuli hän sentään, jopa ajaen Slatten älykkään Stig hevosen selässä. Ja kun Lauri äänellä semmoisella, ikäänkuin hän osottaisi Fabbelle erityistä armoa, lausui tahtovansa häntä oppaaksensa matkalle tuon kuuluisan rosvopäällikön luo, sanoi Fabbe siihen suostuvansa, mutta lisäsi, etteivät kaikki Slattelassa käytyään kiitelleet kauppojansa.
Kauniina toukokuun aamuna nousivat he hevosten selkään Gudmund mestarin pihalla. — Ohoh! kuinka kaunista tääll' on tehty, sanoi Fabbe ja katseli ihmettelevin silmin ympärilleen. Vanha lehmus on korjattu tuosta pois romustamasta ja kesän virkistävää päivänpolttoa vähentämästä. Poissa on se vanha tulitupa, joka seisoi siinä kerskuen jykevimmillä seinähirsillä mitä milloinkaan olen nähnyt. Kai ne vain pakanain noitaluvut saivatkin muinaisaikana hirttä niin vankaksi kasvamaan. Poissa on myös kopeilemasta se rauta-aitaretkale ja sijalla seisoo yksinkertainen, aistikas lauta-aita. Älkää millään mokomin maalauttako sitä, herra maisteri! Koirat viihtyvät yhtä hyvin maalaamattoman aidan laidalla, eivätkä ihmiset tahraa maaliin vaatteitaan. Neitsyt Maaria, Vidrik Valandinpoika ja luultavasti myöskin kodon tonttuäijät ovat menneet matkoihinsa. Täytyikö teidän kiistää ne luvuilla menemään, vai muuttivatko ilmankin? Vai menivät lukematta! Ja pajatko nyt tyhjinä? Olipa jo aikakin, kun vasarat tääll' ovat jyristelleet pari sataa vuotta… Niin, senpä sanoitte oikein, että sälleistä enimmäkseen oli tullut kelvotonta väkeä, uudestakastajia j.n.e. Ei semmoinen joukko sopinut olemaan teidän kattonne alla. Kiitos, hyvä rouva Margareeta, hyvästä eväskontista, joka mukaan saadaan! Kyllä sen kanssa juttuun tullaan… Kiitos, että teidän siunauksistanne pirahtaa piskanen mullekin kelvottomalle! Älkää olko levoton! Kyllä Lauri maisteri, jos Jumala suo, palaa eheänä ja terveenä ja toimitetuin asioin, joskin vähän matkasta rasittuneena.
* * * * *
Maisterin matkasta Slattelaan kerrottakoon vain että hän lyhenteli sitä niillä näillä ajatuksilla ja pitensi sitä lintuja ammuskelemalla. Niihin kysymyksiin, joilla hän Fabbelta tiedusteli Slattea ja hänen olokohtiaan, sai hän tyydyttämättömiä vastauksia. Rosvopäällikön uskonnosta Fabbe ei tiennyt sen hituistakaan, mutta otaksui hänen aina sunnuntaisin käyvän kirkkoa. Juttu, että kaarneet mielellään laskeusivat istumaan hänen olkapäilleen ja raakkuivat hänen korviinsa, oli arvattavasti totta; ne tahtoivat kai tällä tavalla kiittää häntä kaikesta hyvästä mitä hän niille hirsipuihin ripustaa. Mitäkö ihmisiä hän hirttää? Keitä konnina pitää, vaikka ne tuomarien, lautamiesten ja muitten kunniallisten mielestä näyttävätkin siksi kunniallisilta että ovat rauhaan jätettävät. Kuinkako suuria lunnaita tuo vaatinee Gudmund mestarista ja Margitista, jos ovat hänellä vankeina? Siitä ei voi arvata mitään, saadaan nähdä. Kuinkako vanha hän on? Hän näyttää ikivanhalta, mutta ei vielä saamattomalta. Josko hänen käytöksensä on tavallisen talonpojan ja häntä on semmoisena kohdeltava? Hänellä on talonpojan, mutta harvinaisen talonpojan käytös, ja hän tyytyy kyllä antamaan ja saamaan talonpoikain kesken käypää kohteliaisuutta — siis kohtalaisen karkeaa ja suoraa.
Lauri ajatteli itsekseen: jos minä voin hänen mieleensä vaikuttaa… jos saan hänet taivutetuksi puolelleni… jos saan käytettäviini hänen valtansa vaikuttaa kansaan, mitä kykenenkään vasta toimittamaan kirkon ja pyhän opin hyväksi! Silloin pyhyydenraastaja Gösta Erkinpoika vaviskoon!
Lauri oli taitava ampumaan sekä jousella että pyssyllä. Kolmantena matkapäivänä ajoi hän lammikon reunaa, jonka ruovostossa nokikana kutsueli puolisoaan, ja kohta nähtiin ne uivan riki-rinnoin. — Nuo kaksi ovat kylläkin onnelliset, sanoi Fabbe. Lauri astui satulasta maahan, heitti ohjakset sepänsällille ja koppasi kaarensa. — Maisteri Lauri, lupaatteko minulle opastajaisten verosta säästää nuo aviopuolisot?
— Huuti! Sanotko sinä elukoita aviopuolisoiksi?
— No, olkoot sitte aviottomia puolisoja. Säästäkää ne! Ne tarvitsevat toisensa metsän yksinäisyydessä. Mutta jos teidän välttämättä täytyy ampua, niin tappakaa molemmat ja älkää jättäkö toista eloon toisen jälkeen.
— Huuti, mies! Älä hassutuksias jaarittele! Ei mikään Lauria pahemmin kiukuttanut kuin puhe armeliaisuudesta eläimiä kohtaan. Hän näki siinä kiellettävän oppia luonnon kirouksesta sekä sala-iskulla tähdättävän ijäisiä helvetinrangaistuksia — ja häntä itseään. Yhäti karvasteli hänen mielessään kuritus, jonka hän pienenä poikana oli saanut isänsä kädestä eläinten hätyyttämisestä.
— Maisteri Lauri, minulla on jotain teille sanomista. Slatte on rauhotetuiksi julistanut kaikki vahingottomat eläimet näillä tienoin. Hän pitää siitä ankarasti kiinni. Varokaa! Hän saa tietää mitä teette. Ettekö kuule? Ettekö näe? Tarkotan tuota ääntä krak, krak kuusen latvasta. Tarkotan kaarnetta, joka istuu siellä ja tähystää teitä silmillään. Se on Slatten kaarneita. Slatte saa tietää mitä teette.
Lauri nosti ruoskaa, mutta hillitsi itsensä. Hän hiipi lammikon rantaan. Nuoli singahti ja tappoi naaraksen.
Matka jatkui. Seutu kääriytyi sumuverhoon, josta sadetta herana tihkuili. Oikealta puolen polkua kuului aina ehtoopuoleen yötä surullinen — Fabben mielestä sydäntävihlova — vaikertelu ikäänkuin nokikanan "niak". Olikohan leskeksi jäänyt lintu lähtenyt lammikolta ja ruvennut heidän suuntaansa lentämään?
Samaa sumua kesti vielä, kun ratsumiehet, saaden siitä kiittää Stigiä, mitään vaarallisempia seikkoja kokematta, pääsivät hyvin asuttuun Slattelan laaksoon. Oli yö, eikä maisteri nähnyt ympärillään juuri mitään. Olisi ollut täysin hiljaa, ellei joku koiran ulvahdus silloin tällöin kuulunut sumun läpi. Kun Fabbe ilmotti: nyt ollaan perillä, kuului huuhkajan ulisevaa huutoa.
Joku mies astui esiin pimeästä ja otti hevoset huostaansa. Fabbe käveli Laurin edellä tuvan ovelle ja avasi sen. Takalta oven vieressä huohotti pesävalkea, puolittain hiiltyneenä, vaisusti valaisten pöytää jolle oli pantu ruokaa ja juomaa, kaappisänkyjä eli laskupenkkejä, joille turkkia oli vuoteiksi levitetty, savipermantoa ja alastomia hirsiseiniä.
— Tässä tulee meidän yötä viettää, sanoi Fabbe. Tämä on yksi vierashuoneista.
— Näyttää siltä, kuin meitä olisi odotettu, muistutti Lauri; vai onko täällä aina vierasten vara valmiina?
— Meitä on kyllä varrottu. Kaarne ehti ennen meitä perille.
— Älä joutavia lörpöttele, sen taikauskoinen elävä!… Aijotko syödä?
Minua ei maita ruoka.
— Eikä minua. Olen liian väsynyt syödäkseni. Fabbe heittäysi pitkäkseen toiselle penkkivuoteelle ja oli ääneti. Lauri käveli hetkisen aikaa edes takaisin permannolla, avasi tuvan oven ja astui ulos. Aina vain samaa heratihrua. Sen näki hän tulenhohteesta, joka valahti vastaan oven aukosta ja heikosti punerrutti sumua. Muuten olisi ollut edessä pilkko-pimeä. Aivan tuvanoven ääressä pohjoispuolella kasvoi mänty, ja sen ala-oksalla roikkui jotakin, jota silmä ei helposti selittänyt. Sieltä häämötti esiin miehen muoto, nuori mies rantalakissa ja keihäs kädessä, sama joka otti vastaan heidän hevosensa.
— Slatte, lausui hän Laurille, ilmotuttaa, että sinä huomenna auringon nousun aikaan olet seisova hänen edessään.
— Onko täällä Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä Margit? kysyi Lauri.
— Jos sinulla on kysyttäviä, jätä ne huomiseksi, vastasi mies.
Mies meni tupaan ja otti Fabbea, joka näytti olevan nukkumaisillaan, käsivarresta. — Tule sinä minun perässäni. Fabbe haukotteli, poistutti itseään ja kömpi verkalleen pystyyn.
Lauri viritti päretikun palamaan ja valaisi ovesta tuota roikkuvaa esinettä. Hän astui askelen takaperin. Hän oli nähnyt nahkakaapuun käärityn kamalan haamun, nurin silmin, väärin suin, nuora kaulassa. — Kuka tuo on? pääsi sana hänen suustaan.
— Sen minä tiedän, sanoi Fabbe. Se on eräs pahantekijä, joka tuomittiin hirteen kun oli hävyttömästi omaa isäänsä rääkännyt.
— Mitä perkelettä! ärjäsi maisteri. Tietäkööt huutia! Pyydetäänkö täällä vierasta majailemaan hirsipuun alla?
— Maassa maan tavalla, tuumi Fabbe. Jos sattuisitte nukkumaan, ennenkuin tulen takaisin, niin hyvää yötä!
Lauri kävi taaskin permannon useampaan kertaan edes takaisin. Hän koetti itsekseen lukea parannussaarnaa, jota aikoi pitää Slattelle. Ei käynyt luku. Hän mietti, millä sanoin hän tarjoisi Slattelle liittoa eräitä hankkeita varten. Ei sekään onnistunut. Hän oikaisihe penkille ja yritti nukkua. Kului aikaa, ennenkuin unta tuli. Fabbe ei ollut silloin vielä palannut eikä häntä myöskään näkynyt aamulla, kun Lauri heräsi levottomasta unestaan. Aamuauringon ensi säteet loistivat tupaan. Hän havaitsi pyhinliinan ja vesi-astian takan ääressä ja oli paraiksi ehtinyt pestä itsensä, kun kaksi aseellista miestä, melkein yhtä hartiakasta ja pitkää kuin hän itse, astui sisään. Toinen ilmotti Slatten odottavan.
* * * * *
Keskellä Slattelan saarta seisoi rinnakkain kaksi melkoisen pitkää hirsirakennusta, joiden matalain seinien päältä korkea pystykatto rohkeasti kohosi. Pihassa näiden edustalla näkyi ryhmittäin paljo miehiä, mitkä jalkaväkeä, mitkä hevosen selässä. Pelkkiä rosvoja, arveli Lauri, kummeksien hiljaisuutta joka sentään vallitsi. Tyystemmin hän ei kuitenkaan joutanut tätä väkeä tarkastella, sillä nuo kaksi saattajaa veivät hänet kiireesti toisen talon päätyovelle, jonka yläpuolella hän näki naulattuna kotkan, siivet levällään. Toinen saatturi avasi oven, ja Lauri astui sisään, muut molemmat takanaan.
Hän seisoi pitkässä salissa ja näki päädyn puolella vastapäätänsä korotetulla laattialla liikkumattoman mieshahmon, jota valaisi kattoikkunasta lankeava aamuvalo. Hahmo istui, keihäs pystyssä vieressään, pöydän takana, jonka vahvat jalantolpat olivat kuvain muotoon vuollut. Toisella kuvalla oli metallikiiltoinen auringonsädekehä, toisella salamista tehty valokehä päänsä ympärillä ja sotatappara kädessä. Olivatko nuo olevinaan pyhimyksiä vai epäjumalia? Kumpina tahansa ne yhtä suuresti iljettivät Lauri Gudmundinpoikaa. Pöydällä oli sotakirves ja sen vieressä jotain, joka näytti kahleilta. Yläistuimen nojassa seisoi miehenmittaa korkeampi harppu.
Oliko hahmo, joka istui yläistuimen tolppain välissä, puukuva hänkin. Yhtä liikkumaton se oli kuin ne. Halvannäköisen rautakypärin alla, vanhanaikuista patalakin muotoa, nähtiin isot, karkeat kasvot, joita vaot ja rypyt ristiin rastiin uurtelivat, joiden kehänä oli harmaa, juovittain lumivalkoinen parta ja tukka, valuen alas punaisen takin turkinkaulukselle. Hänen silmänsäkin näyttivät alussa liikkumattomilta, jäykästi tähystäessään tuuheiden kulmakarvain alta muukalaista.
Lauri herra aikoi alentua kohteliaasti nyökäyttämään päätään, mutta nyökkyystä syntyikin ehdottomasti — ehkäpä ukon silmäin vaikutuksesta — keveä selänkumarrus, jota seurasi tervehdys: "Jumalan rauha!"
Tervehdykseen ei vastattu, ellei se ollut vastausta, että ukko ummisti toisen silmänsä ja katseli Lauria toisella, johon molempain silmäin tuimuus oli yhdistynyt.
Ilkeää äänettömyyttä. Ei viittaustakaan vieraalle istumaan. Lauri tunsi, että tässä oli alkanut hänen ja vanhuksen välillä näkymättömin käsivarsin painiskelit, kumpi ensin saisi päältäpainin ratkaisevan edun. Lauri oikaisi vartalonsa ja kohotti korkealle otsansa, hyvin tietäen olevansa mies, joka oli vallinnut, pelottanut ja kukistanut täysinäisiä kirkkoja ja yliopistonoppisaleja.
— Oletko sinä Slatte? kysyä jyristä hän tuomariäänellä.
Ei sanaakaan vastaukseksi, mutta toinen ovenvartioista kuiskasi: Slatte.
Päivänpaiste-ruudun yli lattialla vilahti varjoja. Siitä kattoikkunasta, joka tämän ruudunkuvan loi, räpytteli siipiä ja kurottihe esiin pari linnunkaulaa. Kohta laskeusi kaksi kaarnetta alas pöydälle Slatten eteen. Ne raksuttivat ja hän silitti niiden mustaa, purppuransiniseen ja viheriään vivahtavaa sulkaverhoa. Ne lensivät istumaan tuolintolppain päihin ja iskivät nekin silmänsä Lauriin. Varsin kummallista! Toinen, katseltuaan häntä, päästi äänen, joka melkein kuului kuin koiranhaukunnalta.
— Minä olen Laurentius Gudm…
— Minä tiedän kuka olet.
Puukuvasta, kun se vihdoinkin puhui, kuului selkeä, vahva, jopa sointuisakin, vaikkei lempeä ääni.
— Laurentius Gudmundi, ja olen tullut tärkeiden asiain takia, joista saamme kahdenkesken päättää. (Lauri osotti viittauksella, että ovenvartiain läsnäoloa ei kaivattu), sittenkin ensin olen kysynyt sinulta, oleskeleeko isäni Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä täällä luonasi, vai tiedätkö, missä he nykyään ovat olentaa.
Lauri astui, tämän sanottuaan, muutaman askelen eteenpäin.
— Seisahda, käski Slatte.
Laurin otsa punastui vihasta. Äkisti ärjähti hän:
— Kuule sinä! Oletko niin älyä vailla vai onko se tahallista epäkohteliaisuutta, ettet pyydä kunniavierasta istumaan? Minun täytyy näin kysyä, vaikka olen tullut rauhanairuena enkä tahdo kiistaa, vaan sopua itseni ja sinun välillä.
— Kunniavieras!
Omituinen ivaava kaiku yläistuimelta oli toistanut tämän sanan. Lauri kävi taas kolme neljä askelta eteenpäin otsa pystyssä ja lausui, pannen painoa sanoihinsa: Sinä kuulet mitä etupäässä tahdon tietää: onko isäni ja sisareni täällä?
— Takaisin sille paikalle, johon käskin sinun seisahtaa! Minä en koskaan käske samaa asiaa toistamiseen.
— Huuti, äijä! Luuletkos minun olevan sinun renkisi, hävytön moukka? Vai luuletko kenties minun pelkäävän, sentähden, että sinulla on ympärilläsi aseellisia pahantekijöitä? Silloin et tunne minua. Ole siivolla ja puhukaamme järkevästi asioista! Se on meille kummallekin parasta.
Slatte nousi seisaalle istuimeltaan ja astui alas salin lattialle. Hän oli jättiläinen — puolta päätänsä pitempi jättiläistä Lauria. Hän meni tämän luo. Kummankin kädet nousivat ja iskivät toisiinsa, sormet sormien lomahan. Näytti siltä kuin olisivat keskenään päättäneet eräällä tutulla tempulla koetella toistensa voimia. Lauri, joka pystyi taittamaan poikki rautaa, teki pienen ponnistuksen, painaakseen alas ukon käsiä. Ei onnistunut. Hän pusersi kovemmin. Ei onnistunut vieläkään. Hän ponnisti kaikki käsivoimansa. Ei sittenkään. Hänen täytyi supistaa tehtävänsä puolustukseen, ja minuutin tai pari voimat molemmin puolin pysyivät tasapainossa. Miehet ovella katselivat kohtausta, mielenjännitykseltä melkein hengittämättä. Vähitellen maisterin kädet raukeina herposivat, ja tuskissaan purren hampaitaan hän painui itsekin, ensin hiukan erältään, sitte äkkipikaa kerrassaan, polvilleen.
— Noidanjuonta! karjasi hän. — Sinä olet itse perkele.
Slatte piti häntä kiinni siinä asennossa ja viittasi ovenvartioille. He tulivat tuoden kahleet, kytkivät niihin tuon polvilleen painetun kädet ja jalat oikaisivat hänen lattialle pitkäkseen, työnsivät kapulan suuhun, viilsivät veitsellä auki hänen vaatteensa pitkin selkää ja paljastivat sen. Slatte vihelsi ja kävi takaisin istuimelleen.
Sivuovesta tuli mies, vitsakimppu käsissään.
— Lauri Gudmundinpoika, sanoi Slatte; — minä olen tarkoin tutkinut töitäsi, siitä asti kun ulkomailta palasit. Minä tunnen sinun paremmin, paljo paremmin kuin luuletkaan. Sinä olet kauvan ollut syytteenalaisena, juttusi on kauvan ollut esillä. Olen kuulustellut puolueettomia todistajia ja arvoisan isäsi takia toivonut, että ainakin joku niistä olisi kyennyt esiintuomaan lievittäviä asianhaaroja toisellaisia, kuin mitä voidaan mainita minkä pahantekijän tahansa puolusteeksi. Sillä kaikki pahantekijät ovat tyhmiä, silloinkin kun ovat viekkaita kuin ketut, ja heillä on orjistunut tahto silloinkin kun heidän tahtonsa on jättiläisvoimainen. Sinä olet tyly ihminen, ja tylyytesi on etupäässä kohdannut isääsi. Sinua riivaa ylpeyden ja vallanhimon pääperkele ja sinä vihaat rauhamielistäkin, kun et saa häntä kukistaa. Olen sentähden tuominnut sinun hirtettäväksi. Mutta isäsi tähden pääset nyt menemään tämä tuomio taskussasi, saatuasi neljäkolmatta paria raippoja: kaksitoista isänrääkkäyksestä, joka on likeltä lähennyt isänmurhaa; kuusi katalasta eläinten rääkkäyksestä, kuusi siitä että olet hävitellyt muistomerkkejä, joita isät ovat jälkeisilleen jättäneet hoidettaviksi ja opiksi. Säälien sukuasi olen käskenyt rankaisua salassa pidettäväksi. Saat hiljaisuudessa niellä häpeäsi, ellet halua itse julki jutella tästä ateriastasi.
Tuomio pantiin toimeen. Toinen ovenvartioistä laski lyömät. Sitten sanoi Slatte: Kiinnittäkää sen hirtetyn isänrääkkääjän nahkakaapu tuon olkapäille, köyttäkää hänet kiinni hänen hevosensa selkään ja viekää hänet välissänne sellaiseen paikkaan, josta hän osaa mennä valtatielle!
Näin päättyi maisteri Lauri Gudmundinpojan Slattelan retki.