XXII.
ITÄMAILLE.
(Skyttetorpissa, sittekun harpunsoittaja Svanten ruumis on laskettu sinne hautakappeliin. Gunnar Svantenpoika istuu lavitsalla Margitin jalkain juuressa ja kallistaa päänsä hänen polvelleen. Margit miettii:)
Mitä kaivannee mun rintain, miks syömmeni sykkii niin?
Itämaillepa armahintain näkemään minä rientäisin.
Ja jos käy kuten käyvän soisin Itämailta en palaa pois.
Ma Saaronin lilja öisin, min armaani taittaa vois.
Ja jos käy kuten käyvän soisin, hän kantaa mun rinnallaan.
Ja silloin olla voisin hänen silmänlohtunaan.
Surun teitä mun vie hän ja riemun luo Latsarin Kaanahan.
Valovuorelle Taborin vie mun ja merelle Galilean.
Meri käy, sen on hyrskynä pinta, soi pauhina aallokon,
mut Davidin pojan rinta kukan valkean turvana on.
Mesimarjana soisin olla, ihanaiseni poimia vaan,
mesi vuotava nautinnolla hänen armailla huulillaan.
Jyvä kypsyvä syötäväksi vain armonnälkäisten,
jost' alttaripöydältä läksi elo uus yhä uskollen.
Hänen ilmestystään kerran ylähältä ma varron vaan:
voi! konsa ma taivaan Herran kanss' yhtenä olla saan.
Ikiruumiini, sieluni liittää mun on toivoni ihanimpaan.
Hänt' tahdon ma kielin kiittää jolt' autuustoivoni saan.