XXIII.
NUORTA LEMPEÄ.
Dagny Slattentytär, Margit ja Gunnar pyrkivät eteenpäin ruuhessa leppien ja riippakoivujen alatse, joiden varjossa puro polveili järvelle päin heidän uimapaikalleen siellä. Kaikessa viattomuudessa ja ajan tavan mukaan uiskentelivat he yhdessä, uivatpa joka päivä, oli sää mikä tahansa. Gunnar ui kahdesti kolmasti päivässä huvikseen, mutta vielä enemmin harjotellakseen uimataitoansa, jossa hän vielä alussa kesää oli niin takapajulla, että täytyi hävetä Dagnyn rinnalla, joka oli aimo kaukouimari. Vielä ei hän ollut pitkälle arvannut lähteä syvälle vedelle, mutta oli tänään päättänyt koettaa.
Heleä sinitaivas, jolla ui suvihattaroita, kuvastui yhtä sinisenä järvessä. Kaksi maailmanpuoliskoa, ylempi ja alempi, sulatettuina näköpiirin reunasta emaljiraidalla yhdeksi eeteripalloksi, jonka kehästä ylt'ympäriltä ulkoni esiin niemiä ja kärkiä, ilmaa päällänsä ja allansa, puunlatvoja ylöspäin ja alaspäin.
Ruusupensaita kasvoi taajassa tuolla puolen nurmikkoa, jolle päivänkukkia oli sirotettu. Nurmelle nuori väki riisui vaatteensa. Ympäristön lintumaailma näkyi jo hyvin tuntevan heidät. Ei mitään varotushuutoa kuulunut kaakottelevain heinäsorsain parvesta, jotka poikasineen uida pulikoivat ja sukeltelivat ulpukkain keskellä ruovikon reunassa nuolen kantamissa, kun lintujen kuuluville ehti tyttöjen ja Gunnarin pakina ja nauru ja airojen loiske. Suovarpunen, kiikkuen kaislan korrella veden päällä, lauloi lorunsa loppuun, ennenkuin lähti lentoon laskeakseen alas pajupensaaseen rannalla.
Kasvot, niskat ja kädet ruskettuneina, muuten hehkivalkoisina, kahlasi nuorta immen ihanuutta ja pojan soreutta laitoon rantaveteen, joka päivänpaisteessa kimalteli kellervällä hiekkapohjalla. Margit seisahtui, kun vellova vetonen valeli hänen vyötäisiään ja suortuviaan. Dagnyn ja Gunnarin olkapäät peittyivät välkkyvään vihmatyrskyyn, kun he, ripeillä kättenvedoilla halkeillen veden kiiltokalvoa, uivat yhä ulommaksi.
— Mitä? Uskallatkos tulla näin kauvas, Gunnar! Se on oikein, reipas poikani! Vielä vähän edemmäs! Mutta pysy likellä minua. Jos väsyt, pane kätes minun hartioilleni.
He pitkittivät. Dagny näki pojan pystykkäästä asennosta, tyynestä hengityksestä ja vilppaasta katseesta, että uintia vielä voitaisiin jatkaa vähän matkaa.
Mutta Margit, joka jäi seisomaan hietapohjalle, katseli uintia enenevällä levottomuudella ja häntä suututti Dagnyn kehotus, joka selvänä kajahti hänelle ääntäjohtavaa vesikalvoa myöten. Hän huusi: Gunnar, käänny!… Käänny takaisin!… Etkös kuule?… Käänny takaisin! Jollet kohta käänny, niin, totta Maarian, minä annan sinulle selkään… niin, selkään, kuules!
— Ohoh, kuules vaan Margitia! Katso taakses Gunnar! Kas vaan kun se siellä seisoo ja räpyttelee käsivarsillaan, niinkuin kana siivillänsä, kun sen kasvatti, ankanpoika, on karannut siltä vesilätäkköön eikä eukko tohdi mennä perään! Oikein naurettavaa! Mutta käännytäänpäs takaisin, ettei tuo suutu!
Kun heitä alkoi pohjata, sanoi Margit nyreästi: — Dagny, sinä teet rumasti siinä, että houkuttelet lasta niin kauvas syvälle ja niin kauvas minun luotani.
— Lasta! Onko neljäntoista-vuotias poika lapsi?
— Ei hän ole vielä kahtakaantoista täyttänyt
— Sen tiedän, mutt'en välitä, milloin hän on syntynyt Olen nähnyt neljäntoista-vuotisia poikia, jotk'eivät ole niin suuria ja edistyneitä kuin hän. En minä häntä houkutellut; hän tuli itse. Ja kaiketi hänen pitää oppia uimaan.
— Kyllä sitä matalassakin vedessä oppii. Samahan se on, onko jalkain alla vettä kyynärän verran vai sadan.
— Mutta hänen pitää myös oppia jotain jota ei opita matalalla uidessa.
Hänen pitää oppia uskaltamaan ja koettelemaan voimaansa vaaran tilassa.
— Sinäkös osaat viisastella! Sen minä vain tiedän, että jos tähän tapaan jatketaan, ei minulla ole mitään iloa uimisista. Onko se kilttiä sinulta jättää minut yksin tänne? Olihan meidän niin hauska ensipäivinä, kun ilakoimme ja loiskimme täällä yhdessä kolmisin. Voiko kauniimpaa permantoa ajatella kuin tämä hietapohja? Niin pehmoinen, vieno ja puhdas, ja katsos päivän valokiemuroita, jotka siinä vilotteievat!
— Hauskaa oli, sanoi Gunnar, mutta nyt tekee kuitenkin mieleni uimaan ulommas. Minä tahdon uida yhtä hyvin kuin Dagny ja paremminkin.
Tänään uimatoverit eivät kirmailleet päälleen pukiessa, niinkuin muulloin tekivät, kun lähtivät juoksemaan siepaten vaatteita toisiltaan tai tekivät milloin mitäkin kujeita. Gunnar kun näki tyttöjen olevan pahalla tuulella ja kina mielessä, heitti verhot ylleen ja kiirehti pois polkua myöten pitkin puron pengertä ja heilimöivän ruispellon reunaa, jossa sinikaunot koreilivat ja Gorm tuli häntä vastaan, häntäänsä hieputellen.
Lähtiessään rannalta, tytöt eivät kävelleet käsikädessä eikä pitäen toistaan vyötäisistä.
— Dagny, kun näin sinut ensikerran, näytit mielestäni jäykältä, ylpeältä poikanulikalta, joka tahtoo muka miehenä uljastella.
— Vai niin! Hyvänpä vaikutuksen teinkin minä mieleesi. Ja kun minä sinut ensikerran näin, näytit sinä minusta tyttömäiseltä, ja koska luonnossani on joku määrä poikaa, pelästyin sitä mahdollisuutta, että ehkä vielä rakastuisin sinuun. Olinkin jo rakastumaisillani, mutta onneksi siitä ei sen enempää tullut.
— Seuraavana yönä uneksin sinusta, Dagny. Olimme seisovinamme järven rannalla. Sinulla oli tuo punalakki päässäsi ja lyhyt hame ylläsi; kasvosi, käsivartesi ja sääresi olivat ruskeat kuin intiaanin. Sinä vedit kaksi piirtoa hietaan ja kysyit, jaksaisinko minä hypätä yli välimaan. En jaksanut, mutta sinä otit kädestäni ja me lentää harppasimme siitä yli kauvas toiselle puolen. Mitä se uni merkinnee, en tiedä, mutta sitten olin rakastua sinuun. Voi kuinka ikävää, ettei siitä mitään tullut. Sanoit sulia olevan kaksi veljeä. Missä ne ovat?
— Varmaan Jumalan luona.
— Ovatko ne kuolleet?
— Isä lähetti ne molemmat pois Saksaan auttamaan talonpoikia näiden sortajia vastaan. Toinen kaatui sotakentälle; sen tiedämme toisen kirjeestä, jonka Knipperdolling niminen saksalainen toi meille. Toista ei ole enää kotia kuulunut, ja isäni on oman tietonsa lähteestä saanut tietää, että hänkin on kaatunut.
— Se oli kauheaa. Surit kai heitä kovasti?
— Surin, mutt'en kauvan. Isäni oli puhumatta ja syömättä kaksi vuorokautta. Sitten ylisti hän Jumalaa poikiensa kauniista kuolosta, söi, joi, lauloi ja soitteli ja ryhtyi jälleen toimiinsa. Kun näin hänen iloitsevan, ilostuin minäkin.
— Olivatko veljesi kauniita?
— En ole niiden vertaisia ikänä nähnyt enkä sentähden luultavasti koskaan olisi voinut mieheen mielistyä, ellen olisi sattunut Gunnaria näkemään.
— Häpee! Onko Gunnar mies? Onko sulla semmoinen rakkaus Gunnariin, kuin mieheen? Olen sitä väliinsä pelännyt, mutta etkös häpee semmoista tunnustaa?
— En vähääkään. Semmoinen minulla on rakkaus häneen. Etkös ole sitä huomannut? Hänestä tulee minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa.
— Sinä olet häpeemätön, Dagny, julki jumalaton pakana, se on ilmeinen asia.
— Älä suoruutta rumasti nimittele. Sinä kysyit, minä vastasin vilpistelemättä. Slatten tytär ei valehtele koskaan.
— Hämmästyn tunnustustasi, vaikka olenkin sitä aavistanut ja nähnyt. Sillä et ole saanut salatuksi, että olet häneen hullastunut, ja olet siksi parempaa tuntoa vailla että saatat hänenkin itseesi hullastumaan. Aijotko heti kosia? Ja koska aijot naimisiin mennä? Se tapahtuu kai viivyttelemättä, lisäsi Margit pisteliäästi.
— Naiminen on tietysti tulevaisuuden asia. Kosiminen on tarpeeton.
— Oletko ajatellut, että olet viittä vuotta häntä vanhempi?
— Entäs sitte? Mitäs pahaa siinä on? Näillä paikoin on aivan tavallista, että vaimo on miestään vanhempi, ja isäni sanoo sen poikkeustiloissa käyvän päinsä ja tässä on poikkeustila. Luuletko hänen siitä ehkä onnettomaksi tulevan, että minä vanhenen ennen häntä? Se on mitätöntä luuloviisautta, jolle minä huudan hyi! Hänen ei tarvitse koskaan nähdä minua vanhana. Sitä paitsi pitää miehen ja vaimon tuntea toisensa varhaisesta nuoruudesta asti, niin että tietävät toinen toisensa viat ja siitä huolimatta rakastavat toisiaan. Tällainen tulee väli olemaan Gunnarilla ja minulla, sillä minä en laske häntä käsistäni. Minä olen nyt ja vasta hänen opettajansa ja ohjaan häntä oppimaan hyviä ja kaunistavia taitoja. Minä osaan runoja ja muinaistaruja, osaan kauniita sananlaskuja ja elämänsääntöjä, osaan panna nyrjähtyneitä jäseniä tiloilleen, osaan sitoa aseitten tekemiä haavoja, tiedän satojen yrttien avun sairaille ja terveille, osaan metsästää, hiihtää suksilla ja liukua luistimilla, käytellä miekkaa ja keihästä niin taitavasti että torjun iskuja ja pistoja, osaan ampua nuolilla ja vasamilla, osaan ratsastaa ojain ja aitojen yli, osaan uida ja osaan painia. Kaiken tämän opetan minä hänelle, niin että hän, vetää vertoja minulle, jopa voittaakin minun. Kansalta täällä oppii hän maanmiehen töitä. Heikki Fabbe voi opastaa häntä sepäntöihin, nikkaroimaan ja veistämään puuta. Sinun pitää opettaa häntä kanteloa soittamaan. Ja jos Gudmund mestari tahtoo opettaa häntä piirustamaan ja maalaroimaan, ja jos kaikki koetamme antaa hänelle hyviä esimerkkejä puheissa ja töissä, niin arvaanpa tästä karttuvan yltäkyllin tointa sekä meille että hänelle. Hänen pitää olla alati toimessa — kuitenkin niin että hän joka päivä saa olla vähän aikaa omin päin, voidakseen omin silmin nähdä ja havaita mitä maailmassa hänen ympärillään on merkillistä sekä sen johdosta ajatella ja kääntyä omaan itseensä. Tämän sanoo isäni olevan hyödyllistä.
— Ja osaapa Gunnar, sanoi Margit, latinaakin. Sen on herra Sven hänelle opettanut. Sitä sinä et osaa.
— Osaanpa hiukan. Kuulepas tämäkin pätkä:
Qua nemora, aut qui vos saltus habuere puellae
Najades, indigno cum Gallus amore periret?
— Keltä tuon olet oppinut? kysyi Margit.
— Arvaa!
— Isältäskö? Osaako hän latinaa?
— Hän osaa, luulen ma, kaikkia, siis latinaakin, vaikk'en ole sitä häneltä kysynyt. Ei, ei hän sitä mulle opettanut. Etkös arvaa?
— En, mutta osaan minäkin latinaa. Kuules nyt! Amabo, amabis, amabit, amabimus. Keltä luulet minun sen oppineen!
— Sen sieppasit korvaasi, kun Gunnar luki läksyjänsä Sven herran kuulusteltaviksi.
— Ja sinä sieppailet latinaasi, istuessasi värttinän ääressä tai kangaspuilla, samalla kun Gunnar makaa lattialla isänsä kirjain ääressä ja lueskelee ääneensä. Kutomakamarissa hän aina lukee, kun sinä vain siellä olet. Sinä olet lumonnut hänen, pakana…
— Ja hän minun. Kun hän on poissa, ikävöin häntä.
— Onko hän lukenut sinulle mitään laulujansa?
— Mitä sanot? Runoileeko hän lauluja? Siitä minä en tiedä mitään.
Luulinpa, että hän uskoisi minulle kaikki.
— Eipä uskokaan. Hän ei uskalla lukea niitä sinulle, sillä hän käsittää kyllä laulunsa olevan lapsellisia ja vajavaisia jäljennöksiä isänsä lauluista. Minä en niitä ihaile eikä hän siitä välitäkään. Hän on minua kohtaan avonaisempi kuin sinua. Minulle näyttää hän itsensä virheineenkin. Saattaapa hän hyvinkin herkästi närkästyä moitteista. Sinun silmissäsi tahtoo hän näyttää täydelliseltä.
— Sehän oivallista onkin, päätti Dagny. Minä ulkokultailen samoin hänen edessään. Valvon itseäni ajattelemasta mitään pahaa ollessani hänen lähellään. Hiljaisetkin ajatukset saattavat toiseen tarttua, sanoo isäni. Isäni itse kykenee johtamaan hiljaisia ajatuksiaan toisten sieluihin, jopa pitkänkin matkan takaa, kun niin tahtoo. Täällä meidän luonamme Gunnar paremmin kuin muualla säilyy tahrautumasta likaan. Tiedätkös mitä? Isäni on niinä vuosina kuin minä muistan, hirtättänyt kolme miestä siitä että lauloivat siivottomia lauluja…
— Herra varjele! Ainoastaan siitä?
— Onko se sinusta "ainoastaan"? Yksi ainoa semmoinen laulu riittää todistamaan mädännyttä sisua. Seurustelu ihmisen parissa, jota rivous hauskuttaa on ikäänkuin söisi ruttotautisen raatoa. Ken Gunnarin aikana päästää rivon sanan suustansa, sen minä muitta mutkitta kuristan kuoliaaksi. Mitä rivous tekee? Se pilkkaa, tallaa naurun-alaiseksi ja tahraa mitä maan päällä on pyhintä: rakkauden. Minä tahdon omakseni puolison, joka tahtoo olla sielultaan puhdas, tahdon jaloja syleilyksiä.
Margit tunsi hehkuvan halun suudella Dagnyä ja suudella toistamiseen.
Mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi salaperäisesti:
— Sinä et tiedä, missä suhteessa minä olen Gunnariin. Jos sen olisit tiennyt, et olisi koskaan lemmenkateudella minua karsastellut.
— Minä sinua lemmenkateudella karsastellut? Sitä en ole koskaan tehnyt. Mutta totta on, että Gunnar on tahtonut herätellä minussa lemmenkateutta sinua kohtaan. Milloin hän vaan tahtoo panna minua koetukselle, näyttää hän minulle kylmäkiskoisuutta ja etsii sinun seuraasi. Tuon oivallan aivan hyvin, ja samalla nautin ja kärsin siitä. Voi kuinka tuommoinen rakkauden kangas, kun siihen on sinne tänne kuteiksi pistelty pientä lemmenkateuden itsensäkiusaamista, on somaa! Isäni, ihmeellinen mies ja paljo kokenut, sanoo että rakkaus hennoimmillaan, kun se ei vielä ole tulta suoniinsa saanut, on suloisinta kaikista, ja että siitä jää vielä vanhuuden ikää ihastuttava muisto. Hän sanoo sen olleen ennen tavallisempaa kuin nyt, ja hän on laulanut erään muinoin siitä sepitetyn runon. Mutta mistä suhteesta sinä puhuitkaan?
— Minä olen Gunnarin hengellinen äiti.
— Olitko hänen kumminansa?
— En… Margit kertoi niitä Svante harpunsoittaja kerran sanoi, kun pyysi häntä, jos hän, isä, sattuisi ennen aikaansa kuolemaan, äidin sijasta holhomaan Gunnaria, ja otsaa suudellen vihki hänet hengelliseen äidinvirkaan…
— Sinä minun anoppini! sanoi Dagny ja pani käsivartensa tytön vyötäisille. — Sanopas, etkös myös olisi tahtonut olla harpunsoittajan hengellinen puoliso.
— Minä olinkin, sanoi Margit.
— Rakastitko häntä?
— Kyllä, niinkuin lapsi rakastaa ja ihantelee ystäväänsä.
— Kuinka kaunis hän oli kuolleena! Hänen kasvonsa näyttivät minusta säteilevän, kun olin pessyt ne veristä puhtaiksi.
Margit hyrskähti itkuun. Dagny sanoi: Isäni on laulanut minulle muinaisrunon, joka varottaa liian katkerasti kuolleita suremasta. Murehtijan kyyneleet tuntuvat jääkylmältä yökasteelta vainajan rinnalla, ja hän kärsii rakastavan sydämelle tuottamastaan kärsimyksestä. Toinen muinaisruno kehottaa meitä olemaan iloisia ja hyviä kuolemata odotellessamme. Miten tämä on mahdollista, jos liiaksi murehdimme poismenneitä tai kammomme omaa kuoloamme?
Margit pyyhkäisi pois kyynelensä ja virkkoi: Dagny, minä rakastan sinua ja annan sinulle siunaukseni kerran solmittavaan liittoosi Gunnar Svantenpojan kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle jotakin, joka nyt huolestuttaa minua sinun onnesi tähden. Gösta kuningas on Niilo Arvinpojan neuvosta määrännyt minun isäni Gunnarin holhojaksi — sen tiedät — mutta käski samalla että Gunnar, tultuaan 21 vuoden ikään, on lähetettävä hoviin.
— Siihen on vielä yhdeksän vuotta, ja kun se päivä tulee, olen minä kuollut — ja Gunnar myös.
— Taivaan Jumala! Mitä sanotkaan!
— Minä tiedän sen. Olen nähnyt sen näyissä. Olen nähnyt sen Noitakedolla. Minä olen kaukosilmäinen, se on sukuperintöä pakanuuden ajoilta. Minun suvussani on ollut suuria tietäjä-naisia. Isäni tietää sen myös. En minä ollenkaan sure, että täytyy kuoltani nuoruuden ijässä. Mutta ennen kuolemaani tahdon äitinä saada pojan, jossa on yhtynyt minun esi-isäini ja Gunnarin esi-isäin jalo veri. Sitä tahtoo isänikin. Margit, Margit, miksi itket? Iloisena ja hyvänä ihminen kuolemaa odottakoon!