XVI.
VIIMEINEN ILTAVAHTIKÄVELY.
Gudmund ja Margit saattoivat seuraavana lauantai-iltana Gunnar Svantenpoikaa Talavidiin, jonne hänen oli määrä jäädä sunnuntaiksi Birgitin luo. Fabbe odotti heitä veräjällä. Hän vei Gudmundin majatalon vähäiseen pajaan, näyttääkseen tälle, kuinka taitavasti hän vähin varoin oli pannut sen kuntoon, ja arveli että mestari voisi muuttaa sinne nielloverstaansa suvikuukausiksi. Silloin tahtoi Fabbe supistaa kulkurielämänsä neljäntoista päivän mittaan. Pajasta vei hän mestarin talliin ja näytti hänelle siellä Smoolannin hevosen, nuoren ja somamuotoisen, mutta muuten samaa näköä kuin sen rodun hevoset. — Mestari, hän sanoi, tämä on se hevonen. Tulin silloin Slatten luota. Ei haluta minua käydä uudestaan siellä. Joka jäseneni tärisi, kun hän iski toisen terävän silmänsä minuun… Vieläkin värisyttää ajatellessani.
— Onkos hän silmäpuoli?
— Väliin silmäpuoli, väliin kaksisilmäinen.
— Kummallista. Mitäs sulia oli hänen luonaan asioitavaa?
— Kuljeskelin korpimaita ja oli multa todella asiaakin hänelle, mutta luullakseni se oikeastaan oli kohtaloni, joka joudutti minut hänen luoksensa. Tahdon vain nyt sanoa, että Slatte lähetti teille hevosen viimeisenä maksueränä siitä asekuormasta, kuin tiedätte.
— Ei se vaihtokauppa ole minulle mieleen.
— Mutta hevonen on teidän pidettävä, vaan älkää sanoko mistä se on saatu. Sillä on kaksi arvokasta ominaisuutta. Se osaa tien Slatten linnaan, jonne minä en osaa, vaikka olen siellä ollut, ja sen on korvissa Slatten merkki — näettehän tuossa ristin, poikkiviiva kummassai sakarassa. Torinmerkiksi hänen väkensä sitä sanoo. Saatte luottaa siihen, että tällä hevosella saa ratsumies turvallisesti ajella Slatten seuduilla. Saankos minä nyt kysyä yhtä asiaa? Vierastavassa kuulin jonkun vapaasukuisen Hjon seuduilta kehuvan hankkineensa kartanonsa eteen ehkä kauniimman rauta-aidan Ruotsissa, sen joka seisoo aseseppä Gudmund Gudmundinpojan talon edessä Jönköpingissä. Onko tosi, että olette sen myynyt?
— En minä ole sitä myynyt enkä aijo myydä.
— Sitten kai Lauri maisteri on sen myynyt.
* * * * *
Ehtoopuoleen palasivat Gudmund ja tyttärensä kaupunkiin. He vaelsivat ääneti Länsi-ahteita alas. Taivas asui raskaana ja synkkäpilvisenä Vetterinlaakson päällä, ja ison järven pinnalla, jolta kevätmyrsky hiljan oli jään murskannut, vivahtivat valontaitteet mustaan ja harmahtavaan, olivat usvaisen ja kalsean näköiset Metsä toisella puolen alannetta näytti mestarin mielestä siltä kuin sen olisi leveällä siveltimellä vetää sivahuttanut joku päiviinsä kyllästynyt maalaaja, suuttuneena muuta väriä vetelemään kuin tummaa tummalle. Kaupunki, jonka nähdessään hän ennen aina riennätteli askeliaan onnellisen kodin suojaan ehtiäkseen, makaili siinä mykkänä ja viehäkettä vailla; solakka kirkontorni häämöttää sojotti aavemaisena hämärtävässä utuilmassa. Junebäckille tultua seisahtui Gudmund ja katsahti tuonnemmas pyhän Pietarin kappelille ja hautausmaalle päin. Hänellä oli siellä sukuhautansa. Vaaleansinervä usma uhuten suoperäisestä alangosta kattoi kalmiston ja häälyi siekaleina jalavain ja vahterien oksista. Maahan tuijotellen asteli mestari raskain askelin Bylidin mäkeä ylös kaupunkiin. Hän piti Margitin kädestä ja haaveksi: tämä käsi oli hänestä ikäänkuin menemäisillään olevan onnen jäännös sekä uskollisuuden lupaus kolkkojen vaiheiden tullessa. Kun hän seisahtui porttinsa eteen, seisoi siinä Gorm koira, kurottaen kuonoansa rautapienojen välistä, ja tervehti isäntäänsä hiljaa uikuttaen. Mestari silitti hyväillen koiran päätä ja katsoi sen silmiin. Mitä murhetta ne lausuivatkaan!
Talonrenki tuli avaamaan. Hänen näytti olevan mielensä kuohuksissa.
— Mikä sinua vaivaa? Onko mitä tapahtunut?
— On, mestari Gudmund. Valkoruusua (se oli tuon valkoisen tamman nimi) ette enää koskaan saa nähdä.
— Mitä sanot?
— Teidän mentyänne tuli koninylkyri ja pyysi saada puhua poikanne kanssa. Lauri maisteri tuli pihalle, meni talliin ja talutti ulos Ruusun. Kyllähän se tepasteli ja koetti tehdä vastarintaa, sillä se on häntä aina pelännyt. Mutta maisteri otti rautahangon tallin oven vierestä ja lyödä huimaisi sillä kerran hevosta poikki selän. Luulen että selkäranka katkesi, sillä tammaa täytyi vetää ulos marhaminnasta askel askelelta, ja joka askelella se parahti niin surkeasti, ett'en voi sitä eläissäni unohtaa. Kun taluttaminen kävi niin hitaasti, juoksi Lauri maisteri pajaan, otti ahjosta tulisen raudan ja poltti sillä tammaa takaapäin.
Margit kirkaisi kauhusta. Gudmund mestari pyysi:
— Vaiti, vaiti! ei enää sanaakaan!
— Näkikö sitä äiti? kysyi Margit.
— Näki ja itki, kun Ruusu parkui, ja hän sanoi Lauri herralle: tiedäthän varmaan että teet oikein?
— Vaiti, vaiti! toisti Gudmund mestari ja pusersi kouraansa suonenvedon-tapaisesti yhtä rauta-aidakkeen pertuskan vartta.
— Margit, kuiskasi renki, Gormi ulvoi hirveästi järviaitan portissa
nähdessään tätä. Valkoruusu ja hän olivat aina niin hyvät ystävät.
Lauri maisteri uhkasi tappaa Gormin ja hän tekee aina mitä hän uhkaa.
Koeta pelastaa Gorm! Kortebohon lähettämisestä ei ole mitään apua.
— Antti, mene sinä nyt heti — viipymättä, kuuletkos! — pormestarille Gormin kanssa ja sano minulta terveisiä Arvi Niilonpojalle. Kerro hänelle mitä on tapahtunut ja pyydä häntä suojelemaan koiraa. Hän sen tekeekin. Hän ei anna sitä suojastaan pois. Minä menen huomenna Gormia katsomaan.
* * * * *
Illallista syötäessä ei Margarccta rouva ollut saapuvilla. Naispalvelija ilmotti hänen aikaisin menneen levolle. Tämä ei ollut mitään uutta; hän teki nyttemmin aina niin, ja hän tarvitsi sen. Hän, niin tottunut onneen, oli jo kauvan elellyt aikojaan, saamatta sielulleen päivänpaistetta. Kesken talonaskareita, jotka muuten tuottivat hänelle huvia saman verran kuin työtäkin, istahti hän usein itkemään ja käsiänsä vääntelemään, kun ei kukaan nähnyt. Mikä vaivasikaan Gudmundia? Sitä hän kyseli. Hän oli toivonut tälle elonsyksyä ihanaa kuin kaunis takasuvi. Hän oli toivonut hänelle uuden kevään elpymistä siinä lämpimässä ja valossa, joka säteili pojan pontevasta toimesta ja Jumalalle altistuneesta innosta. Eikö tämä poika ollut kuin Libanonin seetri määrätty pylväänä Siionin templiä kannattamaan? Eikö kaikki mitä hän tahtoi ollut harkittu kaukaa ennalta näkevällä älyllä ja eikö se tähdännyt ainoastaan hyvään päämäärään? Ja kuitenkin — pojan palattua kotiin vanheni Gudmund silminnähtävästi päivä päivältä, hän ei viihtynyt enää missään, paitsi maalarimajassaan, karttoi mikäli mahdollista pojan läheisyyttä, ei osottanut sitä isällistä leppeyttä, joka on omalle pojalle annettava, ja, vaikka olikin ainoastaan koulua käymätön käsityöläinen, väitteli hän oppinutta vastaan, tämän selittäessä Jumalan sanan oikeaa käsittämistä, olipa äskettäin kohdellut häntä varsin sopimattomastikin. Ja kuitenkin oli Lauri menetellyt niin maltillisesti, jättäen niin kauvan kuin suinkin toimeenpanematta milloin minkin tarkoin mietityn parannuspuuhan, eikä suinkaan väkirynnäköllä ajanut käännytystyötä, vaan koetti pikemmin viittauksilla ohjata isää perikadon tieltä pelastuksen tielle. Mikä vaivasi hänen Gudmundiaan? Sitä rouva ei saanut selville.
Aina soittokello-kohtauksesta asti oli Lauri ottanut tavakseen syödä ateriansa lukukammiossa. Gudmund ja Margit istuivat yksinään pöydässä, ja tämä yksinäisyys oli mestarin mielelle virkistys, vaikka tosin surunsävyinen. Oli taas tullut iltavartiokävelyn hetki. Sitä oli viime aikoina toimitettu konemenoisesti. Äiti oli arvellut sitä suottaiseksi. Lauri oli sanonut sitä epäkäytännölliseksi ja lapselliseksi, jollei pahemmaksi, ja oli vaatinut Margitilta selontekoa siitä mitä hän ja isä näillä retkillä keskenään juttelivat.
Mestari sytytti lyhdyn, ja he kulkivat ääneti tuon pitkän huonejonon läpi, portaita ja tikapuita ylös ja alas, puolipimeiden tai pilkkopimeiden kamarien kautta, ylisiä, parvia, holvia sekä solakujia myöden, joihin ei yhtäkään lempeää tähteä nyt pilkottanut Gudmund asteli entistään raskaammin ja kuitenkin nopeammin. Joskus korotti hän vanhaan tapaan lyhtyä kattomalkoihin päin tai vilotutti sen valoa jonkin sopen perimpään piiloon. Ennen teki hän tuota nauttiakseen valojen ja varjojen leikkisillä-olosta ja nähdäkseen mielikuvituksen silmillä rattoisia kotihaltia-haamuja vilahtavan näkyviin ja lymyilevän jälleen vuolihirsien taa ties mihinkä komeroihin. Nyt ei hän enää nähnyt mitään tämmöistä. Ilmanhönkä Vetteriltä, uhotessaan sisään aukoista ja raoista, tuntui sydäntä kylmäävän ja sen perästä kuului mieltä masentavia huokauksia ja vikinää. Vasta järviaitan ylisillä mestari pysähtyi. Hän istahti lattialaahkolle ja kallisti otsansa käsiinsä.
Margit oli eilisestä asti itsekseen hautonut uutista, joka hänen piti ilmottaa isälleen, jotta tämä aikanaan ehtisi estää aijotun toimenpiteen. Mutta sopivaa tilaisuutta ilmottamiselleen hän ei vielä ollut saanut, ja nykyhetki ei ensinkään siihen sopinut. Lauri oli näet hänen kuullensa lohduttanut äitiään sillä että tuo pakanallinen tulitupa, josta he molemmat välisti olivat kuulleet kummallisia ääniä, ennen pitkää tulisi revittäväksi. Hän ei muka enää aikonut isälle sen enempää asiasta puhua, sillä Jumalan edessä oli hänellä oikeus, mutta jos häneltä puuttui maallista oikeutta, niin voisihan isä haastattaa hänet tuomioistuimen eteen. Lisäksi oli hän päättänyt, isältä lupaa pyytämättä, siirtää kirjansa maalarinmajaan ja sisustaa sen itselleen lukukammioksi. Jos isää sitten haluttaisi istua siellä tuhrimassa, olkoon se hänen vallassaan, kunhan vaan luopuu paavilaisista kuvailuksista. Lauri oli tuonut Saksasta kymmenittäin Martti Lutherin kuvia, tehtyjä karkean, törkeän ja kaikittain onnistumattoman puupiirroksen mukaan, sekä sitä paitse uuden, melkoisesti parannetun puupiirroksen tuosta merkillisestä, Tiberistä saadusta paavikalasta, siitäkin useita kappaleita. Nämä aikoi Lauri antaa isänsä väritettäväksi. Siten tuhrailu ei ainakaan vahingoittaisi hänen sieluansa.
— Margit, virkkoi vihdoin Gudmund mestari, selvästi näen, että se ystävällinen, hauskan salaperäinen henki, joka ennen seurasi meitä näillä iltakävelyillämme, on taloni tiloilta paennut. Olen nyt kuullut sen sanovan alakuloiset jäähyväisensä. Tuntuu mielestäni itselläni olevan oikeus surra sen ikimenoa, jos vaan en suruuni sekota nurinaa ja kiittämättömyyttä. En saa unohtaa enkä olekaan unohtanut, että vaikka eloni ilta laskeekin pilviin, on minulla kuitenkin takanani elonpäivä, jota kirkastaa harvalti suotu rauha ja ihanuus. Ja vielä olet sinä minulla. Se ikävyys, joka nyt on kohdannut minua, on lempeä kuritus siihen verraten mitä moni muu joutuu kärsimään.
Ja nyt mestari tyvenellä, tunteellisella, Margitin mielestä suloisen sointuvalla äänellä, tytön kyynelten viljalti valuessa, lausui Jumalalle kiitosrukouksen kaikesta ilosta mitä hän eläissään oli saanut nauttia ja siitä että Jumala oli luvannut syntisille armoa ja iankaikkisen elämän.
Noustuaan pystyyn hän lausui: Margit, olkaamme huoletta. Minun on valittava kahdesta tiestä jompikumpi: joko yhtenäinen ottelu Laurin kanssa tai erään tuuman toteenpano, jota vasta tänä iltana olen alkanut ajatella. Edellinen tie käy minulle liian tukalaksi, eikä saata muuta kuin viedä tappiolle, sillä mies, jota arveluttaa, ei tämäntapaisessa taistelussa pidä puoliaan sitä vastaan joka ei häikäile. Hauska kotielämämme tässä isieni talossa ei enää ole pelastettavissa; se on jo häviöllä. Heidän ja lapsuuteni muistoja kohtaa häviö. Minun täytyy kestää tämä uhri nurkumatta. Mikä minulle on rakasta ja mihin sydämeni on kiintynyt, oli tuo ihminen, eläin tai kalu, sitä rynnäkkö etupäässä tähtää. Mutta minulla on suunnitelmani. Ole siis huoleti ja kärsivällinen, Margit, mitä tahansa tapahtuneekin.
* * * * *
Työmestari Klase istui tänäkin iltana pankollaan laiturilla, missä hän kerran oli istunut Knipperdollingin kanssa. Veden loiske sekaantui siihen kuiskinaan, jolla hän jutteli pajatoverinsa ja uskotun ystävänsä Jonni Torstinpojan kanssa. — Seitsemän miestä, vähäinen väki… Mutta pelottomia miehiä, jotka tietävät mitä tahtovat… Siionin lippu… On Jumala ennenkin ihmeitä tehnyt… Kirje Knipperdollingilta… Entäs sitte vaikka kaadumme?… Kehnoja liittolaisia… Ne potkaisemme tieltä… Kumma, ettei huhua ole levinnyt… Niilo Arvinpoika sukkela mies ja osaa uskottunsa valita.
* * * * *
Päivänä edellisen perästä, kun Gudmund mestari niellopajasta lähdettyään oli tullut maalitupaansa, tapasi hän siellä Lauri maisterin sijottuneena pöydän ääreen, jolle oli kasattu kirjoja ja kirjotuskaluja. Pöytä oli nostettu siihen, missä päivän valo sopivimpana suosi mestarin sivellintöitä. Maalauspöytä oli siirretty toisen akkunan alle, ja Gudmund näki siinä joukon puupiirroksia kuvaten Martti Lutheria ja paavikalaa, sekä läjän kulta- ja hopearahoja.
— Mistä nämä rahat? kysyi mestari.
— Ne ovat sinun omiasi. Tiedät että rauta-aidake tulee poistettavaksi. Jo aikaa sitten osotin minä asian toivottavaksi, enkä muista että sinä väitit mitään pätevää sitä vastaan. Se otetaan tänään pois ja talletetaan kalustoaitassa, kunnes ilmaantuu sopiva tilaisuus saada se laivalla viedyksi Hjohon. Sen on ostanut ritari Pietari Ulf. Rahat pöydällä ovat siitä maksua. Me panetamme lauta-aidan sen sijaan.
— Mitä tarkotat näillä puupiirroksilla?
— Että sinä ne värität, koska et näy pääsevän voitolle tuosta maalaamisen halustasi. Näitä värittämällä et ainakaan tee syntiä.
— Ne ovat rumia, sangen rumia nähtäviä, sanoi mestari, otti ja pani ne sille pöydälle, jonka Lauri maisteri oli itselleen anastanut; jos ne ovat väritettävät, saat itse tai joku muu sen tehdä.
Lauri ei sanonut mitään, mutta ajatus että hän tuhrisi väreillä tuntui hänestä liian hävyttömältä.
Valkoruususta ei virketty sanaakaan.
Mestari ei ollut siinä mielentilassa, että häneltä olisi maalaustyö sujunut. Hän otti Arvi Niilonpojan piirustuksen ja paranteli sitä minkä taisi, sillä hänen värisi kätensä, ja se sisäänpäin kääntynyt kiivaus, josta hän oli puhunut, kirvelteli sydämen seutua. Puolen tunnin äänettömyys. Lauri maisteri kirjotti. Lakattuaan kirjottamasta sanoi hän: Olen kutsunut entisen suojattisi, ystäväni ja kumppalini Wittenbergistä, maisteri Drysiuksen Rogbergasta, tulemaan meille päivällistä aterioimaan jonakin päivänä. Se on minun mieleisen! mies. Kutsun tarkotus on se että hän näkisi Margitin. Tämä tarvitsee semmoisen aviomiehen. Kuta pikemmin Margit tulee pois talosta, sitä parempi hänelle itselleen.
— Vai niin? Aikooko Drysius pyytää minun suostumustani, vai luuleeko hän ilman sitä tulevansa toimeen?
— Tietysti hän pyytää ja saa sinun suostumuksesi.
— Minä puhun asiasta Margitille.
— Hänellä ei ole, minun ymmärtääkseni, asiaan mitään sanomista.
— Niinkö luulet. — Äänettömyyttä.
Lauri maisteri nousi ja lähti. Hänen piti panna kirje menemään ja hänellä oli paljo puuhattavaa kaupungilla.
* * * * *
Mestarilla ei nyt ollut silmänräpäyksen rauhaa maalarimajassa, eipä Laurin poissakaan ollessa, sillä ihmisiä, jotka tahtoivat puhella tämän kanssa kaupungin, kirkon tai omista asioistaan, haki häntä ehtimiseen sieltä, ja välipäillä istui mestari kuunnellen, eikö poikaa tai niitä, jotka häntä hakivat, kuuluisi portaista. Maalata yritteli vanhus aikansa ratoksi, mutta huomasi etteivät aatokset ja tunteet seuranneet horjuvan käden käyteltävää sivellintä. Hän siirrätti maaluupöytänsä ja värikulhosensa "isien saliin", toivoen työn siellä paremmin menestyvän. Mutta eipä vaan: ei hän sielläkään muuta voinut kuin istua ja puolittain uneksia. Ja tästä tilasta hän muutamana päivänä heräsi asekalinaan. Lauri astui sisään, perässään miehiä, jotka toivat sylyksittäin kypäreitä, rautapaitoja, pertuskoja ja miekkoja.
— Tulitupa joutuu, kuten tiedät, purettavaksi, ilmotti Lauri, ja sinä olet kai samaa mieltä, kuin minäkin, että täällä salissa sopii paraiten tallettaa näitä aseita.
Mestari muutatti maalaripöytänsä ylös vanhaan lastenkamariin. Siellä sai hän toistaiseksi olla rauhassa.
Hänen juolahti mieleensä, että hän kun ei voinut maalata, huoltensa huventamiseksi voisi katsella ja tarkastaa kaikkia mitä hänen siveltimensä oli luonut niinä kolmena vuosikymmenenä, jolloin hän oli tätä jaloa taidetta harjotellut. Kaikkein useimmat pergamentit olivat tallella hänen kaapissaan maalarimajassa. Lauri istui siellä ja kirjotti. Mestari avasi yhden kaapeista eikä löytänyt mitään.
— Etsitkö jotain? kysyi Lauri.
— Maalauksiani.
— Ne minä olen polttanut, Jumalalle kunniaksi. Tässä talossa ei saa piileytyä mitään paavinuskoa.
— Oletko ne kaikki polttanut?
— Kaikki. — Lauri jatkoi kirjottamistaan. Jotain kaatua jysähti laattialle. Lauri katsahti ylös työstään ja näki isänsä makaavan pyörtyneenä. Hän otti vettä ja valeli hänen päätänsä, ja kun mestari loi auki silmänsä, auttoi hän hänet jalkeille.
— Kuinkas jaksat, isä?
— Hyvin. Kiitos! — Gudmund mestari horjahteli ulos. Hän aikoi mennä laiturille ja levätä siellä rahilla, sillä siellä puhalsi raikkaasti ja virkistävästi, arveli hän. Mutta se oli jäätävän kylmä ahava, ja Margit, joka samalla kohtasi hänet, saattoi hänet ylös lastenkamariin.
* * * * *
Kummallista, huomautti mestari Margitille, kun he muutaman päivää jälestäpäin istuivat tuolla ylhäällä ja kuiskien juttelivat, samalla kuin talttuvan hajottamisesta syntyvää kolinaa vähä väliä kuului vasarainpauketten lomasta pajoista — kummallista, oloni alkaa tuntua terveemmältä ja turvallisemmalta samassa määrin kuin vauriot minua kohtaavat. Yksi asia vain vielä huolestuttaa minua.
— Drysiusko? kysyi Margit. Älä hänen tähtensä mieltäsi vaivaa!
— Ei, ei Drysius. Siitä puuhasta ei nyt kumminkaan Jumalan avulla pidä mitään syntymän. Sinä tiedät, etten minä pelkurimaisuudesta näin äänetönnä anna itseäni rääkätä, tiedätpä myös mihin asti olen vetänyt myötäperäisyyteni rajaviivan. Ei, minua huolettaa se seikka että Lauri ehkä hakkuuttaa maahan hoitopuumme, ennenkuin me kaksi olemme tuumamme toteuttaneet. Minä en tahdo nähdä sen kaatuvan. Näin unta siitä viime yönä ja herätessäni ahdisti sydäntäni. Hoitopuu, joka näkyy Länsi-ahteilta ja järveltä nähden kohoo melkein kirkontornin huipun tasalle… jonka iso-isä istutti ja joka niin monta vuotta on levittänyt varjoansa pihallemme ja kukkiessaan täyttänyt sen tuoksulla… Lehmus jonka suhinaa läsnä kuuntelut pikku sängystäni, ja joka urunsävelin säesteli äitini rukouksia! Kuulin unissani hoitopuun vaikeroivan kirveen iskujen alla; kuulin äänen siitä kysäisevän, mitä pahaa se oli tehnyt, ettei saanut linnunlaululla, vilpovarjoila ja kukkaislemulla ilahuttaa myöskin Margitin ja Laurin lapsia, kun he joskus vastedes tänne tulevat. Näin sen jalon latvan vaipuvan maahan ja laululintujen säikähtyneinä lehahtavan lentoon ja kohta laskeuvan katsomaan särkyneitä pesiään ja poikasiaan. Pois minun täältä täytyy pakoon, ennenkuin se häviö tapahtuu. Mutta ehkä sentään olisi parempi, että se tapahtuu niin pian kuin mahdollista, ennenkuin laululinnut tulevat. Kottaraiset saapuvat aikaisin, Margit; luulenpa saavamme ne piankin tänne. Peipposet tulevat jo alussa huhtikuuta, toisinaan varemminkin.
* * * * *
Drysius maisterille päivällistä tarjottaessa palveli Margit pöydässä. Drysius oli kalpea, laiha, säännölliskasvoinen mies. Lauri ja hän olivat monessa erinkaltaiset; mutta sittekun he huomasivat kirkollisissa asioissa vetävänsä yhtä, oli luonteiden erilaisuus vaan omansa vahvistamaan heidän nuoruutensa ystävyyttä. Drysius polveutui vanhasta Jönköpingin porvari-ylimyssuvusta, jossa arvokas kultasepän-ammatti kauvan oli periytynyt isästä poikaan ja jonka keskuudesta usein oli valittu pormestareita. Mutta vähitellen oli suku ränstynyt Hänen isänsä, joka oli työmies, haaveksi suvun kunnian entiselleen kohentamista tämän pojan kautta, joka sentähden määrättiin käymään lukutietä. Gudmund mestari antoi nuorelle Jonaalle vaatteet ja ruoan sekä toimitti hänelle kouluopetuksen, siitä asti kuin tämä muitten poikain etupäässä kerran jouluna oli mestarin portilla, tulisoihtujen loisteessa, laulaa helähytellyt Quem pastores laudavere ja Puer natus in Betlehem. Lauri ja Jonas ihailivat jo poikina toisiaan. Jonas ihmetteli Laurin tavatonta ruumiinrotevuutta ja lannistumatonta rohkeutta, hänen häikäilemätöntä, usein hävytöntäkin käytöstään vanhempia ihmisiä kohtaan, hänen kykyänsä nyrkkien, ryhdin, katseen ja äänen voimalla hillitä ja hallita kaupungin koko poikalaumaa. Laurissa oli lisäksi vielä yksi ominaisuus, jota Jonas itse puolestaan ei kenties ihaillut, mutta osasi kuitenkin edukseen käyttää: anteliaisuus. Hän oli jo poikana runsaskätinen ja aulis antamaan, ja nyt miehenä hän ei säästellyt rahoja eikä työtä toisten hyväksi, joita hän syystä tai toisesta oli päättänyt auttaa. Hän oli, samoin kuin kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin itsepäinen. Lauri puolestaan ihmetteli Jonaan harvinaisen tarkkaa muistia, joka tuota pikaa voitti pisimmätkin luettavat ja sai senkaltaiset opinnot, joita harjoteltiin, leikin lailla luistamaan päähän. Ja häntä kummastutti ja huvitti Jonaan jo aikaisin ilmaantunut elinkeinokkuus, josta vähitellen varttui ankaran ahne, mutta kauniilta kuuluvilla periaatteilla panssaroitu itaruus. Kun Lauri poikana kouluun tullessaan toi mukanaan leivoksia tai muuta hyvää, jakoi hän tuomisistaan toverille. Mutta kerran kun tällä sattui olemaan kaksi leivosta ja Lauri pyysi häneltä toista, niin Jonas, tehdäkseen sen kerrassaan mahdottomaksi, ammotti suunsa selko selälleen ja työnsi kitaansa molemmat leivokset yhtaikaa. Laurin mielestä se oli sukkelaa ja hän nauroi.
Kulungit Jonaan Wittenbergin matkasta suoritti Gudmund mestari. Siellä nuori herra tuli toimeen mainiosti, toipa vielä palatessaan rahasumman, hankittuaan sen siten että hän hyvin halvasta osti, ellei lahjaksi saanut, pois lähteviltä ylioppilailta huonekaluja ja tarvekapineita, myydäkseen ne sitten vastasaapuneille kokemattomille ylioppilaille niin kalliista hinnasta kuin suinkin sai.
Laurilta oli Jonas oppinut käyttäytymään arvokkaasti. Ehkä tuo osaksi myös lienee ollut sukuperintöä. Jolloinkulloin, harvoin kumminkin useammin kuin kerta vuodessa arvokkaisuus heitettiin männikköön. Silloin Jonasta oikein vaivasi hurjailuhalu, vaikka hän tosin sekä maineensa että taloutensa takia oli siksi tarkka, että kävi ainoastaan anteliasten ja vaiteliasten ystäväin luona. Hurjalle tuulelle tultuaan hän joi suhdattomasti, lauleli rivoja ylioppilaslauluja saksaksi ja latinaksi, nakkeli olutkippoja ja haarikoita akkunasta ulos, jyllästi ja mellasti kumoon pöydät ja lavitsat ja pirstoi mitä särkyvää käsiinsä sai. Tämä ei ollut tähän asti hänen arvoansa vahingoittanut. Saarnamiehenä kuultiin häntä mielellään. Lauri ihmetteli myös hänen oppiansa. Nykytoimikseen Drysius teki tutkimisia ja puuhaili valmistavia esitöitä "Perkeleen historiaan". Lauri vakuutteli että miehen teräväpäisyys oli sillä alalla päässyt tosi-keksintöjen perille.
Margitille ei Drysius ennen päivällistä, sen aikana eikä sen perästä virkkanut sanaakaan. Tiesihän tyttö jo hänen tulevan kosijana, tiesi olevansa hänen vaimokseen määrätty. Sitä enemmän pöytävieras jutteli Margareeta rouvan kanssa. He olivat erinomaiset ystävät. Gudmund mestaria hän kunnioitti "jalon hyväntekijänsä" nimellä, mutta muuten heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa.
Pöydässä huvitteli Drysius seuraa kertomalla muutamia noita mainituita keksimiään. Kuinka on selitettävä, kysyi hän muun muassa, että perkele niin helposti viekoitteli Eevan syömään kiellettyä hedelmää? Ihan epäilemätöntä on, että hän voitti hänet imarruksilla ja lupauksilla. Naista voipi kahdella tavalla imarrella: kiittelemällä hänen todellista tai luuloteltua kauneuttaan taikka hänen ymmärrystään. Kumpaa tapaa perkele käytti? Tutkijat ovat tähän asti otaksuneet hänen imarrelleen naista kauniiksi ja luvanneen hänelle lisättyä ihanuutta. Drysius lausui olevansa toista mieltä. Sillä mitä iloa Eevalla olisi ollut kauneutensa enenemisestä? Eihän hänellä ollut kilpailijaa pelättävänä, niinkauan kuin hän oli kahden Aadamin kanssa paratiisissa. Eihän siellä toista naista ollut, johon Aadam häntä olisi voinut verrata, ei ketään toista, jonka takia hän olisi voinut Eevan hyljätä. Ja vaikkapa tämä olisikin ollut kaunis kuin enkeli, puuttui häneltä kuitenkin tilaisuutta kauneudellansa sytyttää Aadamissa lemmenkateuden liekkiä, koska tämä oli ainoa saatavissa oleva miehenpuoli. Tästäpä siis jotenkin todenmukaisesti seuraa, että kiusaaja vietteli Eevan uskottelemalla häntä että hän järjeltään oli miehensä vertainen, jopa järkeään kehittämällä voisi päästä miestä korkeammallekin, häntä viisaammaksi, jolloin valta ja hallitus siirtyisi mieheltä vaimolle. Tästä keksinnöstään Drysius sitte johti sensus moralis päätelmänsä tähän tapaan: kun vaimo moittii ja saivartelee miehen tekoja ja siten yrittää asetella ymmärrystänsä hänen ymmärrystään ylemmälle, hairahtuu hän siihen syntiin, joka riisti meiltä paratiisin päivät. Hurskas vaimo alistuu miehensä tai täysikäisen poikansa päätösten alle ja ajattelee hänen aina olevan oikeassa, vaikkapa hän olisi väärässäkin.
Margit älysi Drysiuksen tällä tavoin tahtoneen ajoissa ilmottaa hänelle avioliitto-ohjelmansa.
Oppinut herra osotti senjälkeen, ettei käärme ennen syntiinlankeemusta madellut mahallaan. Se tuomittiin siihen alennustilaan syystä että se vietteli esivanhempamme. Siitä seuraa, että käärme sitä ennen käveli pystyssä, ja koska Eeva katseli sitä mielisuosiolla, on uskottavaa että käärme käyttelihe hovimaisesti ja komeilevasti. Arvattavasti sillä myös tuossa tilaisuudessa oli roimahousut jaloissa…
— Jos osaat sitäkin syillä perustaa, keskeytti Lauri, niin huudanpa plaudite!
— Kaikki auktorit ja saamamiehet sanovat yksimielisesti, että roimahousut ovat pirun keksimät ja että hän on itsekin niitä pitänyt. Kysymys laatiutuu siis tähän muotoon: onko ajateltava, että perkele, joka tällä keksimällään eritoten tähtäsi naisten viettelemistä, olisi itse luopunut sitä käyttämästä tuona valtakuntansa maan päälle perustamisen perin tärkeänä hetkenä, jolloin hän vietteli Eevan? Minä vastaan: ei, se ei ole ajateltavissa. Tähän tulee lisäksi yksi todistus. Aadam ja Eeva kulkivat paratiisissa alasti. Miksi? Siksi että alastomuus silloin oli viattomuuden leima, viattomuuden aateliskilpi. Olisikohan asiain näin ollen käärmekin, viattomuuden vihollinen, kulkenut alastonna? Mahdotonta. Hänellä oli yllään puku, mutta ei hameen liepeet, sillä ne ovat Jumalan keksimät, sen tiedämme. Mikäs hänellä sitten oli pukuna? Jos tahdomme ajatella, mitä pukua perkele lienee käyttänyt, on meidän valittavanamme joko hänen oma häjy keksintönsä taikka inhimillisten rättiseppäin toisinaan kevytmieliset, mutta ei koskaan niin hävyttömät keksinnöt. Tästä vaihtopuolisesta päätelmästä on helppo selvitä. Ergo: perkeleellä oli yllään roimahousut, kun hän vietteli ensimmäiset vanhempamme.
— Lauri maisteri seurasi toteennäytön johdejonoa ihastuksella, Margareeta rouva kituutteli sitä hurskaalla opinhalulla. Margit epäili Drysiuksen tarkottavan Arvi Niilonpoikaa. Gudmund mestari sanoi itsekseen: inhottaa kuulla tuommoisia selityksiä. Ne tuntuvat mielestäni solvaisevan kaikkein pyhintä. Pyhän raamatun kertomus syntiinlankeemuksesta sisältää pohjattoman syvyyden hengellistä totuutta. Käsittämätöntä, ettei jokainen meistä sitä tajua. Tässä oppinut mies seisoo syvyyden partaalla, ja tuijottaa sinne, mutta ei näe edes pintaakaan semmoisenaan, vaan ainoastaan oman hulluutensa kuvastuksia.