XVII.
AARTEENKAIVAJA.
Mestari Gudmund oli lakannut maalaamasta. Aamulla aikaisin teki hän kiertokäyntinsä pajoissa ja vietti tunnin tai pari niellopajassa; sen tehtyään hän tavallisesti joka päivä lähti ratsastaen Kortebohon ja sieltä Talavidiin, jonka pajassa hän kahden kesken Fabben kanssa jutteli pitkät jutut Olipa hän tämän kanssa niinikään pakinoinut talontilansa kujalla, jolloin Fabbe oli häneltä huostaansa saanut niitä näitä lippaita, jotka hän vei Talavidiin talteen paikkoihin, jonne oudon ei ollut helppo osata.
Sinä päivänä kuin Drysius oli kutsuttu vieraaksi Gudmund mestarin pöytään, istui Talavidin arkituvassa renttumainen mies, joka puhua sokerteli saksanvoittoisesti, pyytäessään ruokaa ja olutta. Hän oli puettu niinkuin kuljeksiva saksalainen scholaris (koululainen) ja miekka oli vyöllä, joka kiersi likaisen, kuluneen, paikatun ylioppilaslevätin. Reppu, jonka hän oli pannut laattialle viereensä, oli suuri ja näytti täyteen sullotulta. Ei hän puhunut mitään kellekään niille matkamiehille, joita tuli ja meni, ja päivän laskiessa hän maksoi ja lähti astumaan Jönköpingiin päin. Ulkopuolella kaupungin itätullia hän istahti ojaan, josta hän nähdessään ratsumiehen tulevan kaupungista päin, nousi ylös. Ratsumies oli Drysius. Tämä astui maahan hevosensa selästä ja talutti sitä ohjista, sillä välin kuin hän keskusteli kuljeksijan kanssa. He olivat nähtävästi sopineet yhtyäkseen.
— Olen nyt kyllästynyt kiertelemään Ruotsin maata, virkkoi kulkijain. Sinä minun tänne pohjan perille viekottelit tulemaan. Sinä minulle Wittenbergissä kehuit Ruotsissa olevan tuhansittain muinaisaikuisia hautakumpuja aarteita sisässään. Sinä kehuit Valandin ja Albrianin ja herelingien aarteiden olevan tänne maahan kaivettuina. Olkoon niinkin; mutta hautakumpuja ja kalmankoloja olen sadottain suurella vaivalla, useinpa hengenkin vaaralla tutkinut, ja paraissa tapauksissa löytänyt jonkun pahanpäiväisen korukapineen miestä, naista tai hevosta varten, niitä näitä vanhoja aseromuja, mutta tuskin enempää kuin mitä olen tarvinnut maksaakseni olveni, leipäni ja jalkineeni matkoillani. Anna nyt minulle rahaa, jotta pääsisin täältä pois!
— Enpä annakaan, sanoi Drysius. Ole kärsivällinen ja pitkitä kaivamisiasi! Joka etsii, hän löytää.
— Vuosi aikaa sitten sain tietää, mistä voisin löytää — jopa löytää äärettömän paljokin. Mutta ensinkin se aarre ei ole saatavissa lapiolla, ellen saa kaivaa vapaasti ja käyttää palvelukseeni sata miestä? Kenties en löydä sitä sittenkään, sillä en tiedä kuinka syvällä se piilee. Mutta kaikki velhojen kirjoissa ja kirjotuksissa sekä kansantarinoissa mainitut merkit ovat siellä minulle ilmestyneet, ja seudun asukkaat ovat monessa miespolvessa perättäin tienneet, että aarre on olemassa. Mutta ilman loihtulukuja on mahdoton saada sitä ilmiin. Täytyy kiristää haltioita kantamaan aarretta luokseni. Ja tiedänkin, miten siinä on meneteltävä. Faustin "Kolmikertainen hornanväkivipu" on minulla täällä levättini alla, ja noitapiiriin sekä suitsutuksiin tarvittavat aineet ynnä turvakeinot, mitä loitsija tarvinnee, on minulla osaksi täällä repussani, osaksi kaivettuna sen tien viereen, josta paikalle päästään. Mutta loihtumies ei saa mennä sinne yksin, ja parasta on, jos hän saa apurikseen papin ja paholaisen manaajan, sillä yhtä varmaan kuin tiedän voivani itse kutsua esiin ja pakottaa henkiä, ylitä epätietoinen olen kykenenkö häjyläisiä karkottamaan pois…
— Missä tuo paikka on?
— Noitakedolla.
— Missä Noitaketo on?
— Slatten maalla.
— Sepä ikävää…
— Ja vielä ikävämpi, että kun kävin siellä paikkoja urkkimassa, jouduin Slattelaisten kouriin. Veivät mun Slattelaan, jossa sain kaksinkertaisen tuomion.
— Mitä sillä tarkotat?
— Minut tuomittiin raipoilla piestäväksi ja kamalasti ne minua hosuivatkin. Sitten hirtettäväksi — niin nimittäin, että hirsipuu on varma osani, jos palajan ja minut tavataan töistäni.
— Olet siis Slatten nähnyt?
— Enkä olekaan. Yksi hänen väestään, luultavasti joku alipäällikkö, julisti tuomioni Slatten nimessä ja valvoi rankaisun toimeenpanoa.
— Kovin arveluttava asia. Mutta kaiketi tiedät, että pahain henkien manaukset, oikein toimitettuina, siinä aikeessa että perkeleet saataisiin nöyryytetyiksi sekä aarteet, joita ne kateellisesti vartioivat, kristinuskoisille hyödyllisiksi — että tämmöiset manaukset eivät suinkaan ole syntiä, vaan päinvastoin ovat kiitettäviä?
— Tahtoisin sen mielelläni uskoa…
— Ja kyllä kai myöskin tiedät, ettei Slatte ole kaikkitietävä ja kaikkinäkevä.
Puhetta jatkettiin, kunnes päästiin päätökseen;