XXV.
SLATTE.
Lokakuu oli käsissä. Oli ehtoo pimeä ja tuuli kävi. Iso valkea palaa loimotti takalla Skyttetorpin maalarimajassa. Pöydän ympärillä istuivat Gudmund mestari, Margit, Joulf Slatte, Dagny ja Fabbe. Gunnar oli Dagnyn käskystä äsken vastahakoisesti käynyt vuoteelle, istuttuaan kauvan tarkasti kuunnellen Joulfin juttuja. Vanhat kaapit olivat entisestä maalarimajasta siirtyneet uuden seiniä koristamaan. Ne oli mestari itselleen pidättänyt sekä myös entisen lastenkamarin huonekalut. Kaikki muu irtain tavara hänen talontilallaan oli myyty tai piti kohta myytämän. Seinällä riippui "Kirkastus Taborilla" komeissa kehyksissään — Gunnar oli saanut sen omakseen — ja alla oli hyllyllä pienoiskuvilla sievistetty kokoelma harpunsoittajan lauluja.
Gudmund oli muutamia päiviä sitten uudestaan ryhtynyt maalaustoimiinsa. Arvi Niilonpojalta oli tullut — kirje, kokonaisen kirjan mittainen, virkeä, iloinen ja juuri semmoisia tietoja täynnä, jotka olivat omansa mestaria ilahuttamaan, ne kun koskivat rakennuksia, maalauksia ja kuvateoksia. Yksi uutinen oli siinä odottamaton, ja mestari tahtoi tuskin uskoa sitä. Arvi oli Venedigissä ollessaan sattunut näkemään breviarion, jonka kardinali Grimani 500 kultaguldenista oli ostanut matkustavalta kauppiaalta ja testamentannut tasavallalle. Siinä oli paljo pienoiskuvia ja niiden tekijöiksi mainittiin kuuluisat taideniekat Hannu Memling ja Gerhard Gentistä ja Livin Antverpistä. "Mutta arvaapas kummastukseni", kirjotti Arvi, "kun breviarion kahdella loppulehdellä, joiden piti oleman Memlingin tekoa, tapasin vanhoja rakkaita tuttuja sinun maalarituvastasi, setä Gudmund. Sinähän ne oletkin maalannut, tuon jalon pyhän neitsyen, tuon suloisen Kristuslapsen, tuon kauniin maiseman, jossa väritunnelma on omalta kotiseudultamme." Lopussa kirjettä sanoi Arvi kovin kärsivänsä kotikaipuuta ja ikävöivänsä mestarin lempipuuta ja venelaituria, maalarimajaa ja Margitia.
— Lempipuuta hän ei koskaan enää saa nähdä, eikä vanhaa maalarimajaa, huokaili Gudmund mestari ja lisäsi: minua pelottaa pelkkä ajatuskin nähdä vielä vanhaa talontilaani. En milloinkaan enää minä sinne jalallani astu. En tahdo sen häviötä näkemällä samentaa sen entisen olon muistoa.
Se taulu, jonka maalaamisessa mestari paraikaa työskenteli, saatuaan siihen aatteen Margitilta, kuvasi juuri tuota vanhaa taloa pihoineen, kadun puolelta päin, siinä kun lempipuu levitteli lehviänsä kevään vihannuudessa. Aidakkeen eteen aikoi hän ryhmäksi yhdistää "Suoraan sydämestä" liiton jäsenet: Svante tohtorin, Sven herran ja esimunkki Mathiaksen. Ristikkoportilla tulisi seisomaan Gorm hieputellen häntää tervetuloksi. Avoimesta päätyakkunasta piti Margitin päällään nyökyttää jäähyväisiä matkapuvussa olevalle Fabbelle. Mestari iloitsi kuin lapsi sommitelmastaan, ja suurella innolla hän työskenteli maalauspöytänsä ääressä.
Slattelle oli Gudmund mestari kertonut, millaiseksi hän, ennenkuin he tutustuivat, ajatteli tätä. Kummallinen jättiläismäinen ukko naurahti joskus tuolle haavekuvalle, jonka mestari samoin kuin Jönköpingiläiset yleensä ja monet muutkin olivat luoneet itselleen hänestä. Senjälkeen Slatte, viittaamatta milloinkaan itseensä, kertoi, mitenkä sille seudulle oli väestöä kokoontunut asumaan, millaisia ihmisiä siinä oli, millä ehdoilla se siellä oli ruvennut toimeentulemaan ja viihtymään. Tässäpä usein ilmeni omituisia mielipiteitä. Vallanpitäjät, sanoi hän, unohtavat liian usein sen säännön, että kaalinkanta on karsittava kasvaakseen kuvulle. Häjynilkiset voudit ja rälssimiehet ovat pakottaneet ahkerimpia talonpoikia jättämään talonsa ja karkaamaan erämaihin. Niistä, jotka olivat tuomitut tai itsensä tuominneet kolkkoon korpeen, oli lähes kolmasosa roistoja, muut jotenkin siivoja ja säädyllisiä ihmisiä. Roistoista ei ollut enää elossa ketään Slatten läänissä; hamppunuoran sanoi hän siirtäneen heidät siihen maahan, josta heidän sieluillaan on odotettavana uudestaan pääsö tänne maan päälle toisten olojen ollessa ja ehkä paremmilla menestyksen toiveilla kuin edellisellä kerralla. Mitä pikemmin ihminen, rikoksiin mielistyttyään, saapuu elämänsä päähän, sitä parempi hänelle itselleen. Pahuus juurtuu sitä syvemmälle sieluun, kuta kauvemmin se saa vallita. Eikä Slattenmailla ole lapsiakaan monta semmoisista vanhemmista. Turmeltunutta verta ei pitäisi saada sekaantua nuoren vasta-syntyneen yhteiskunnan suoniin. Pahantekijäin idut ovat rikkaruohoa. Huonoista seipäistä syntyy huonoa aitaa. Kuitenkin on tässä meneteltävä varovasti ja katsottava eräitä merkkejä lapsessa, sillä toisinaan tapahtuu, että turmeltuneeseen sukuun ilmaantuu lapsensielu, joka on määrätty luomaan sukuun uutta, virkeää elinvoimaa. Samoin on yhteiskunta suojeltava perinnäisten tautien leviämiseltä sekä perinnäiseltä halulta laiskuuteen ja maankuljeskeluun. Hän sanoi tietävänsä varjeluskeinot ja käyttävänsä niitä; mutta mitä ne olivat, ei hän maininnut, ne, joille niitä oli käytetty, eivät olleet huolineet niistä kielitellä. Kaikesta tästä haasteli hän niin tyvenesti ja kylmäverisesti, että Gudmund mestaria värisytti ja hän oli kuulevinaan leppymättömän kohtalon puhuvan. Eräs epäluulo nousi hänen mieleensä, ja hän kysäisi: Joulf Slatte, ettehän tahdo että semmoiset sikiöt, jotka syntyvät maailmaan rujotilassa tai viallisina, pitää pantaman surmille, kuten pakanallisten esi-isäimme oli tapana tehdä?
Joulfin mahtavista silmistä leimahti. — Pakanallisten esi-isäimme syyksi pannaan valheita. Uskotaan heistä munkkien hävyttömiä ja typeriä tarinoita. Meidän aateliskartanoissa, talonpoikaistuvissa ja nunnaluostareissa surmataan useampia, maailmaan terveinä ja kauniina tulleita lapsia, kuin mitä esi-isämme heittivät korpeen kuolemaan viallisia ja sairaita. Koska isänvalta oli rajaton, pidettiin sikiön surmille heittoa laillisena, mutta myös häpeällisenä, vaikkapa kovinkin hätä olisi sitä vaatinut. Ja jäihän heitetyille vielä pelastuksen toivoa. Olen lukenut jotain sotilasvaltiosta, jossa heikot ja kivulloiset lapset heitettiin korpeen, jotta väestö säilyisi terveenä ja sotakelpoisena. Tämän kohtalon vältti eräs ontuva poika, josta sitten tuli kansansa etevin sotapäällikkö. Mitä ihanimmat sielut saattavat, tajuamatonten voimain leikkiessä tai korkeamman tahdon koetellessa, joutua asumaan rujoihin ruumiisiin. Ja sen yhteiskunnan sanon minä kelpaamattomaksi elämään, missä ei laupeus heikkoja kohtaan ole koko rakennuksen perusteena. Mutta laupius senkin toimia ohjaa, joka polttaa pois paiseita ja leikkaa pois mätäisiä jäseniä.
Slatte sai siitä aihetta puhumaan lainkäytöstä. Hän harrasti, mikäli silloiset olot vaativat, perin innokkaasti sitä mitä myöhempinä aikoina on lynch-laiksi kutsuttu; mutta ei sanallakaan maininnut että hän itse oli maanmainio käyttämään ja täyttämään lynch-lakia sen koko avaruudessa. Ja eihän sitä tarvinnutkaan huomauttaa. Mutta ei kukaan tiennyt, kuinka suurta arvoa Gösta kuningas antoi tälle Smoolannin hovioikeustolle, jonka Slatte omalla uhallaan oli asettanut ja jonka ainoana jäsenenä hän itse oli. Sen oikeusten päätökset olivat nerokkaita ja tarkoin harkittuja. Se kansa, sanoi Slatte, on varmaan menettänyt urhoutensa ja oikeudentajuntansa, joka veltostuneen tai väärinkäytetyn tuomarivallan nojassa sallii konnien polkea kirjotettua ja omantunnon lakia.
Mahtava ukko nousi pystyyn ja toivotti hyvää yötä. Häntä nähtiin harvoin Skyttetorpissa, sillä hänellä oli paljo toimia ja katsottavia. Mutta tulipa niitäkin iltoja, jolloin hän Gudmund mestarin lieden ääressä puhui korkeimmista asioista, synnyistä syvistä ja hämäristä ongelmista, jopa niin että mestari istui ihmeissään, ikäänkuin lumottuna, kun hänen editsensä liikkui valtavan suuria kuvia, maisemia ja tapauksia senlaatuisia, joita Dante loihti ilmiin longobardein sumentuneista satuilmoista, kertoellessaan vaellustansa helvetin ja kiirastulten lävitse.
Kummallinen oli vaan yksi seikka. Slatte ei koskaan puhunut omasta itsestään, mutta se kyllä tapahtui, että hän ikäänkuin sekotti itsensä ja jonkun esi-isistään toisiinsa. Muistomerkeistä puhuttaissa, joita hän tiesi heidän pystyttäneen, lausui hän kerran: "Se riimukivi jonka minä pystytin Kortebossa", ja toisen kerran: "se riimukivi jonka pystytin Rökissä".