XXVI.
NOITAKETO.
Dagny ja Margit seisoivat Skyttetorpin vähäisellä venelaiturilla. Kauniin syyspäivän aurinko oli laskenut rusopilviin. Kaiken päivää oli taivas sinisenä helottanut, sen laella leijaili vain siellä täällä pehmeämuotoisia pilvenhattaroita. Nyt tuikki tähdet pieninä ja säkenöiden. Tästä Dagny, joka tiesi ilmat, ennusti kaunista syysyötä; ja Margitin ehdotukseen, että lähdettäisiin soutelemaan järvelle, suostui hän sitä mieluummin, koska kuun piti kohta nouseman taivaanrannalle. He istuivat vieretysten kumpikin aironsa ääreen.
— Nyt ehdottaisin sinulle jotakin, sanoi Margit
— Mitä niin?
— Onhan Noitaketo tuollapäin. Soudetaan sinne. Eihän sinne pitkä ole.
— Vaikkapa, jos niin tahdot. Mutta muuten se on paikka, missä ei kukaan mielellään käy yöllä. Kaikki sitä pelkäävät, vaikk'ei oikeastaan kukaan paitsi isäni tiedä miksi. Lehmiä ei sinne koskaan päästetä laitumelle.
— Kai sinäkin siis tiedät tuon pelon syyn?
— Tiedän. Keto oli pakanain aikana pyhä. Ainoastaan vihityt tietäjänaiset saivat käydä siellä. Sieltä nousee toisinaan maasta höyryjä, joiden luultiin herättävän ennustusvoimaa. Tuolta vuorelta näkee Noitakedon yliyltänsä. Olen itse useasti nähnyt keveän vaaleansinisen usvan peittävän sitä, vaikk'ei sumun jälkeäkään ole muualla näkynyt. Eikä kuitenkaan maa siinä ole vesiperäistä.
— Olethan enemmänkin tehnyt. Olet sumun voimaa koetellut.
— Niin, muistan sanoneeni sen sulle.
— Minä vihaan tuota ketoa. Sieltä se on kotoisin tuo kauhean surullinen luulosi, että sinun täytyy kuolla nuorena ja Gunnarin samoin. Onko sinulla oikeutta semmoista puhua? Sehän on pakanallista.
— Joutavia! Eihän Noitaketo tuota minulle sanonut. Siellä minulle vain tarpeettomasti vakuutettiin mitä ennestäänkin tiesin. Niin, sainhan sieltä sentään vähän lisääkin siihen mitä jo ennestäni tiesin: minulle ilmotettiin että Gunnar ja minä kuolemme samalla hetkellä ja toistemme seurassa — hän ehkä muutamaa silmänräpäystä ennen minua. Saattaako sitä sanoa surulliseksi? Minulle se on ilahduttavaa. Kahdeksan rikkaasti elettyä vuotta on kauniimpi ajanjakso kuin kahdeksankymmentä köyhästi kitkutettua.
— Minä en usko noita ennustuksia. Isäni on suorastaan kieltänyt minun niitä uskomasta, ja siitä asti olen taas alkanut iloita. Isäni ei usko muita ennustuksia kuin raamatullisia, ja raamatun sanoo hän todistavan, etteivät edes jumalanmiestenkään, pyhäin profeettain ennustukset, aina ole toteen käyneet. Sen sai Joonas kokea. Olihan itse herramme Jesuksenkin silmiltä viimeisen tuomion tulon aika verholla peitetty. Sitä aikaa ja hetkeä ei tiedä kenkään, eipä Poikakaan, vaan Isä yksinänsä. Mahdotontahan on ihmisymmärryksen yksinään nähdä sitä, mikä ei ole olemassa. Tulevaisuus ei ole olemassa, se syntyy syntymistään hetki hetkeltä.
— Ei menneisyyttäkään arvella olevan. Ja kuitenkin katsoo silmämme siihen likemmäs tai edemmäs.
— Se on helposti selitettävissä. Onhan meillä muisti. Mutta tulevaisuutta ei muisteta.
— Ehkä tulee joku iltahetki, jolloin meidän molempain isät takkavalkean loistossa sattuvat juttelemaan siitä seikasta, ja silloin saanet parempaa selkoa, kuin mitä minä voin antaa, näistä salaperäisistä asioista. Sellainen sana kuin muisti on silta, joka vie tutkimattoman syvänteen yli. Kuljet siltaa, ajattelematta alla olevaa syvännettä. Mennyt tapaus on hävinnyt olemattomiin, sitä ei ole… olet jo unohtanutkin sen olleen… ja jonain päivänä ilmaantuukin tuo taas arvaamatta muistiisi. Mistä? Sitä et sinä osaa sanoa, mutta isäni osaa. Sen verran vaan ilmotan sinulle, että entisyys ei ole tyhjiin mennyttä, vaan on olemassa ijankaikkisuudesta; että tuleva aika ei ole mitään olematonta, vaan on ijankaikkisuudesta asti. Muuten nykyinen silmänräpäys olisi ainoa mikä on todellista. Mutta nykyinen silmänräpäys onkin juuri jotain olematonta, paitsi jonakin viivana menneen ja tulevan välirajalla. Ja se viiva on leveydetön, sillä jos sillä leveyttä olisi, niin toinen puoli siitä olisi menneessä, toinen tulevassa ajassa. Nykyinen silmänräpäys ei siis olisi mitään, ellei tulevaa, samoinkuin mennyttäkin todella olisi olemassa. Isäni vertaa aikaa kaikkine oloilleen nauhaan tai pergamenttikääröön, joka kieritetään auki. Kierretty puoli painuu pimeään, emmekä näe sitä, vaan ei se siltä lakkaa olemasta. Se on menneisyys. Kierittämättä oleva puoli on tulevaisuus. Sitä ei vielä näy, mutta se on olemassa. Auki kierretty puoli saattaa pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle, ja tätä nimitämme muistiksi; kierittämättä oleva puoli saattaa niinikään pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle ja tätä sanomme ennustuskyvyksi. Muisti on alinomaa toimessa, koska tämä on maallista oloamme varten tarpeellista. Ennustuskyky ei ole tarpeen vaatima ja toimii sentähden ainoastaan muutamissa harvoissa. Tämän puolella rajaviivaa olen nähnyt, milloin Gunnar ja minä tulemme kuolemaan. Ja tämän olen nähnyt, koska minussa on säilynyt vähän isieni ennustajakykyä. Noitakedon usvat eivät sitä anna, mutta missä sitä ennestään löytyy, saa se niistä yllykettä. Isäni ei hyväksy yllykettä. Se päihdyttää, ja perästä särkee päätä ja ellostaa; se on halpa maallinen keino. Tosi ennustus tulee sinitaivaasta selkeällä ilmalla… Mutta tuollapa nouseekin kuu. Kas, kuinka järvi, äsken uinuttuaan pimeän helmassa unia näkemättä, alkaa uneksia. Ja näetkös tuonnempana? Siellä on Noitaketo. Näetkö usvan, hopeahohdossaankin vaaleansinervänä, viruvan niityllä niin matalalla, että matalat katajatkin pistävät päänsä siitä ylös?
— Mutta etkös nyt kerrankin sano minulle, mitä siellä näit unissasi?
Ethän koskaan usko minulle mitään.
— Olenhan uskonut sinulle kaikkein kalliimman salaisuuteni: että olen semmoisen rakkauden orjana, jota harvat naiset oivaltavat eikä kukaan heistä hyväksy. Olisin aikaa sitten kertonut unennäköni sinulle, mutta en tahtonut, kun aina rupesit itkemään, jos vähänkin viittasin Gunnarin kuolemiseen nuoruuden-ijässä. Nyt näyt jo paremmin kestävän. No kuulepas siis uneni. Kuljin polkua, joka kaltaalta kaltaalle jyrkästi vietti korkean vuoren juurelle. Vuori sulki kokonaan näköalan lännen puolelta ja sen harjuilla asui lunta ja pilviä. Poveni oli keihään pistämissä ja valui verta. En ollut yksin. Samaa tietä kulki parvittain miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, kaikki kalman kalpeina ja ääneti. Silmäilin ympärilleni ja hain ikävöiden erästä heidän joukostaan, kun näinkin hänen astuvan aivan edessäni. Tahdoin saavuttaa hänet, mutta en saanut askeliani nopeammin liikkumaan; puhutella häntä, mutta sain tuskin kuiskeen huuliltani esiin. Vuoresta aukeni tavaton, selki selällään ammottava portti, josta kuljimme kaikki sisään, hän, minä ja muut. Vaelsin kauvan vuoren sysimustassa sisustassa, kunnes näin himmeää sarastusta ja tulin maahan, jonka verhosi sankka usva. En nähnyt ympärilläni mitään, en kuullut yhtäkään ääntä. Näin kuljin kauvan, haparoiden, kunnes käteni koskivat kosteaan kallioon. Väsyneenä ja suruisena istuin sen juurelle. Silloin tuli äkkiä mieleeni aavistus, että joku oli likelläni. Hapuilin ja tapasin käden, joka sulkeutui minun käteeni ja jonka kosketellessa sanomaton tunne värähti lävitseni. Pidin kauvan kättä käsieni välissä, likistin sitä otsaani ja rintaani. Synkeä sumu oheni ja vaikeni vähitellen, ikäänkuin valonsäteitä olisi vihmoillut sen lävitse. Ensin oheni se maasta päin. Siellä näin kummallisia kukkia: valkoisia unikukkia, mustia liljoja. Sitte ylempää. Ja lumivalkeassa valossa istui kalman-kalpeana edessäni hän, jonka tiedät. Aijoin puhua; hän nosti sormensa huulilleen ja katsahti ylös kuuhun. Hänen rintansa oli keihäin pistetty ja verinen niinkuin minunkin. Milloin? missä? kuiskasin. Hän ei vastannut; kaiketi hän ei tiennyt sitä enemmän kuin minäkään; mutta tajusin, en tiedä mistä, selvän vastauksen meitä kumpaakin varten. Me tulemme kuolemaan yhdessä. Se oli uneni… Pelkäätkö mennä Noitakedolle? Saan siellä näyttää sinulle sen paikan jossa näkyni minulle ilmestyi. Et pelkää, olethan reipas tyttö, sen tiedän…
Äkkiä Dagny hiljensi äänensä:
— Margit, näen kaksi ihmistä häämöttävän tuolla niityn perällä. Nyt ne katosivat tuonne mutkaan kallioitten taakse vasemmalle. Älä loiskuta airoilla! Taivutellaanpas ruokoja veneen tieltä ja hiivitään hiljaa rantaan. Minun täytyy saada nähdä, mitä tuo on, sillä tähän asti en ole nähnyt siellä ketään elävää olentoa muita kuin itseni ja isäni kesyjä kaarneita. Sinun on parasta jäädä veneeseen…
— Ei, joko käännymme tästä molemmin takaisin — se olisi minulle mieluisinta — tai seuraan minä sinua.
— Pysy sitten hiljaa! Me kiipeemme lähinnä olevan kallion takapuolta ylös ja piiloudumme pensaisiin, niin on meillä niityn notko allamme.
* * * * *
Drysius ja tuo saksalainen maankuljeksija olivat iltayöstä — kuun nousuun oli vielä runsas tunti — alottaneet työtänsä Noitakedolla. Olipa jo työn alustus kysynyt kyllin vaivaa ja puuhaa. Ken hiipii Slatten mailla, piileksien päivät varvikoiden varjoissa, yöllä varovasti ryömien korvenkulmia ja ojan reunoja pitkin, alati ajatellen, että hirsipuuhun saattaa retkensä perältäkin päättyä, hän ei tee huvimatkoja, vaikkei kaataisikaan selässään semmoisia taakkoja, kuin nämä herrat kantoivat. Kun loihduilla aijotaan aarteita saada, tarvitaan loihtujen lisäksi jos jonkinmoista taikakalua. Mutta mitäs siitä! Loihtukalut tyhjennetään säkeistä ja sijaan saadaan kultaa ja hopeaa säkit täyteen! Siitäkös hauska tulevaisuus syntyy!
Mutta niitä opintoja, töitä ja toimia, joiden täytyi olla tehtyinä, ennenkuin edes tähän alkuun pääsisi! Täytyi osata ulkoa pitkän pitkät rukoukset, esiinmanaukset ja kiistosanat, osata ne niin varmasti ja keskellä hornan vaaroja lausua ne niin sujuvasti ettei takerru sanaankaan tuossa latinan, kreikan, heprean, arabian, mesopotamian sekasotkussa; sillä hornanhenget ovat ankaria saivartelemaan muotoseikkoja ja, jos teet vähimmänkin virheen, näyttävät ne piankin pitkää nokkaa kaikille pauloille, joihin Faustin "kolmikertainen hornanväkivipu" tahtoo ne kietoa. Loihtimisen päivää ja hetkeä ei määrätä, ennenkuin on selville saatu kiertotähtien myötä- ja vasta-asennot sekä niiden haltiain niinet ja nimimerkit, jotka ovat vuorovaikutuksessa niiden kanssa.
Ja entäs kaikki ne hankittavat kapineet! Mestausmäeltä Jönköpingin länsipuolelta täytyi varastaa kuolleitten pääkalloja ja luita, rautarenkaita, nauloja. Eräs viralta pantu pyövelinmiekka, joka oli riippunut ainakin sata vuotta raastuvan eteisessä, oli kadonnut. Kuinka, sen tiesi Drysius. Apteekkein rohdoista ja kedon yrteistä oli suitsutuksiin tenho-aineet saatu. Taikakapineita ja rintakilpiä jos jonkin metallisia oli kulkuri tuonut Saksanmaalta. Itse kertoi hän ostaneensa ne perityn talonsa myymähinnalla Faustin famulukselta Kristoffer Vagnerilta.
Ja vihdoin puhdistustemput! Täytyy paastota, täytyy kylpeä vedessä — minkä kulkuri mieluummin olisi ollut tekemättä — ja antaa lahjoja köyhille, vähintäin kolme täydellistä uutta pukua kolmelle köyhälle lapselle — lahja jota Drysius paljoksui ja moitti turhan tarkkuuden vaatimaksi. Antoi hän sen kuitenkin ja piti päälle kauniin saarnan Rogbergan kirkossa, jolloin lapset vasta saaduissa vaatteissaan näytettiin seurakunnalle.
Hornanvipu-luvut olivat ulkoa osattavat. Mutta ei siinä kyllä. Piti myös ristinmerkit tehtämän määrättyjen sanain välissä. Monta kymmentä tuntia meni harjotuksiin, ennenkuin merkkien tekeminen sujui virheettömästi.
Kaikki tämä oli edeltäpäin suoritettu. Onni näytti erittäin suosivalta. Nuo lempeät kiertotähdet Jupiter ja Venus katselivat toisiaan suopein silmin. Mars viipyi kotosalla eläinradassa, jossa se tekee vähimmin tuhoa. Kuu oli vielä ensi neljänneksessään, vaikka jo pyöreäksi paisumaisillaan. Päivä oli ollut kaunis, taivas oli kirkkaassa tähdessä, ilma oli tyyni ja kaikki hyvää ennustavia seikkoja. Parasta olisi saada loihdut loppuun, ennenkuin kuu ehtisi taivaalle 45:n asteen korkealle. Eikä se vielä kasvojaan näyttänyt taivaanrannalla, kun taikapiiri jo oli vedetty, kuolleitten luita, pääkalloja, hirsipuun-nauloja pantu piirin ulkoreunalle ylt'ympärinsä, sen sisään piirretty pentagrammoja (viisikulmioita), näiden sisälle asetettu kaksi kabbalistisilla taikakuvioilla merkittyä salalyhtyä, alttari (laakea paasi) asetettu paikoilleen ja suitsukkeet sirotettu risuläjään, jossa oli keisoja, konnanmarjoja ja villikaalia. Koska oli tiistai, joka on Mars'in vallan ja vaikutuksen alainen päivä täytyi suitsutusten olla väkeviä. Niihin oli sekotettu bdelliumia, euforbiaa, ammoniakkia, maneettikiveä, rikkiä, sudenkarvoja, muumiaa, kaarneen-aivoja, ihmisverta ja mustan kissan verta ynnä niitä näitä. Ihmisveren oli Drysius saanut talonpojasta, jonka suonta oli isketty. Mustan kissan oli maankulkuri varastanut ja tappanut. Bdellium oli tavallista pihkaa, mutta sitä ei saanut siksi nimittää, sillä latinainen nimitys tehoo paremmin kuin ruotsalainen; heprea on latinaakin tehokkaampi, mutta heprealaista sanaa ei siihen tiedetty.
Alttarin taa oli piirretty kaksi isompaa pentagrammaa. Toisen sisässä piti Drysiuksen, toisen sisässä kulkurin seisoa. Pahan hengen on vaikea päästä hyvin piirretyn pentagramman sisään; kyllä hän asiaa miettii kerran ja toisenkin, ennenkuin tuon tekee, sillä jos hän kerran joutuu sen sokkeloon, ei hän sieltä helposti selviä. Drysius oli tuiki tarkasti veitsellä viiltänyt viisikulmionsa ruohokamaraan; samoin kulkurikin. Turvakapineet ja rintavarukset, täyteen tuhrittuina heprealaisia kirjaimia, ladottuina ympyröiksi ja kolmikulmioiksi, olivat esillä, ollakseen tarvittaissa ylle otettavissa, ja varmemmakseen oli Drysius, joka vihasi paavilaista vihkiveden käyttämistä kirkoissa, ottanut mukaansa tätä pullollisen ja pirskottanut sitä päällensä sekä noitakehän alueelle.. Saipa kulkurikin siitä ripsauksen.
Näin pitkälle oli päästy, kun kuu nousi näkyviin. Tämän jälkeen loihtijain ei ollut luvallista hiiskua sanaakaan toisilleen. Kun Dagny ja Margit varvikossa kalliolla kyykistyivät maahan pani Drysius rinnalleen kilpensä ja kulkuri iski tulta piikivestä sytyttääkseen risut alttarilla palamaan. He kävelivät muutaman kertaa noitapiirin ympäri, tarkastivat taivasta ja ympäristöä, nyökyttivät rohkaisevasti toisilleen ja astuivat empivästi kumpikin pentagrammansa sisään. Kulkuri piti pyövelinmiekkaa kädessään.
Drysius oli ennakolta ottanut rukousten lukemisen toimekseen. Näissä noudatettiin moitteettoman hurskasta lausetapaa, eivätkä ne siis saattaneet vahingoittaa, vaan paremmin tuottaa turvaa ja apua. Kulkurin piti lukea loihdut, ja toimituksen päätteeksi piti pahat henget kiistettämän menemään — Drysiuksen tehtävä työ, hänellä kun oli kirkollinen oikeus toimittaa exorcismia. Drysius toivoi sentähden, että, jos paholainen veisi jommankumman heistä, niin kulkuri se silloin joutuisi häjyn saaliiksi.
Kuten sanottiin: he seisoivat vierekkäin, molemmat kalpeina kasvoiltaan kuin palttina, molemmat suoden että olisivat kaukana sieltä, kaukana — mutta aarteet mukanaan. Pitkä vaitiolo. Kulkuri nyökkäsi Drysiukselle, että nyt pitäisi kai alettaman. Ja Drysius alotti kolkolla äänellä, jota hän itsekin säikähtyi, tuota "kolmikertaisessa hornanvivussa" säädettyä rukousta, että Kaikkivaltias antaisi apuansa tekeillä olevaan työhön ja lähettäisi enkelinsä Rafaelin ja Mikaelin suojelemaan hornanhenkien masentajia.
Risut alttarilla palaa rätisivät ilmiliekissä. Ohut savu kääri harsoonsa noitapiirin. Hyvältä ei suitsutus lemunnut. Sen tunsivat Dagny ja Margitkin ylös piilopaikkaansa. Kun Drysius vaikeni, ojensi kulkuri pyövelimiekan loihtupiirin kehää kohden ja lausui: Minä manaan tätä piiriä mahtisanoilla Tetragrammaton, Adonai, Agla, älköön mitään vahinkoa tapahtuko tai turmaa tulko minulle ja tälle toverilleni! Amen. — Herrat kumpikin ristivät silmiään kolmasti.
Vähä lomaa, jonka jälkeen kulkuri jatkoi hiukan korottaen ääntänsä:
Anzilu aiuha cl Dschenni ona el Dschemum
Anzilu betakki matalahontonhon aleikum
Taricki, Anzillu, taricki.
Monta ristinmerkkiä. Nyt tuli tärkeä silmänräpäys. Kiertotähtien asennosta ja muista seikoista oli johdettu varma päätös, että pahahenki Aziel oli loihdittava esiin, ja tämä, niin taikojen tuntijat vakuuttavat, on pimeyden henki muita hirmuisempi, muodoltaan kamala katsella. Häntä voi kuitenkin välttää näkemästä, jos velhot vaativat häntä ilmestymään siivossa ihmishaamussa. Tavallisesti jättävät he hänen itsensä valittavakseen, tahtooko ilmestyä sorean tytön tai viattoman pojan muotoisena.
Suitsutus tuprusi nyt alttarilta mustina paksuina kierukkoina, jotka täyttivät ilman poppamiesten ympärillä pahanhajuisilla huumaavilla höyryillä, joihin sekaantui Noitakedon pyörryttävää usvaa.
— Aziel! kuului kulkurin ääni melkein kuiskaten.
Pitkä lomahetki. Drysiuksen mielestä metsässä niityn taustalla näkyi levotonta liikettä, nousua ja laskua. Liikunto levisi maahan, joka tuntui keinuilevan. Kulkurin päätä alkoi särkeä. Mutta hän jatkoi ensimmäistä hengen liikkeellenosto-lukua, tehden ristinmerkin joka toisen sanan perästä: Han, Xatt, Aziel, Adfai, Jad, Uriel, Ady Akrasa, Andionna, Dabuna, tule, tule, tule!
Tienoon täytti kummallinen ääni; kuului siltä kuin kuormallinen rautakankia olisi ajaa kalistellut kehnosti kivitettyä katua pitkin loihtijain päiden yläpuolella. Se oli kyllä vaan kehrääjälintu, joka veteli yksitoikkoista virttänsä, mutta siinä tilassa, missä nämä kaksi seikkailijaa nyt olivat, olisi sirkankin sirinä heidän korvissaan kajahtanut myrskyn pauhulta ja seinätoukan tikutus pyssyn paukkeelta. Kehrääjälinnun kirkunaan yhdytti huuhkaja kolkon huutonsa. Se ilmotti Azielin tulevan, perässään koko lauma rajuja ilmapiruja.
— Aziel! kuului toistamiseen kulkurin vapiseva ääni, minä Hannu Zenner.
— Ja minä Jonas Drysius, lisäsi tämä mieli synkkänä…
— Me vaadimme, kiistämme, loihdimme ja manaamme sinua, ett'ei sinun pidä rauhaa saaman ilmassa, pilvissä, Gehennassa eikä missään muualla, ennenkuin olet tullut pesästäsi ja valtakunnastasi, kuulemaan meidän sanojamme ja nöyrästi tahtoamme tottelemaan. Sinun pitää asettuman tämän piirin ääreen sievämuotoisen pojan tai tytön haamussa, pitämättä kavalaa juonta tai pahoja aikeita, jyrisemättä ja salamoimatta, tahtomatta vahingoittaa ruumista tai sielua. Sinun pitää puhua sellaista kieltä, jota me ymmärrämme, ja nostaa kaikki aarteet tämän maapaikan alta ja panna ne tämän piirin eteen. Eje, eje, eje, kados, kados, kados, akim, akim, mermata, abin, yeya…
Edemmäs ei kulkuri ehtinyt. Hän mykistyi ja hoiperteli pää huumeissaan. Ääni, entisiä kamalampi, rämähti ilman halki. Se oli tosin vain Dagny jolta pääsi aivastus, kun tuo inhottava suitsutuksen käry kutkutti hänen sieraimiaan; mutia Drysiuksen mielestä tuntui se siltä kuin maailman perustus olisi tärähtänyt Tähdet kasvoivat tulisoihduiksi, jotka tanssivat taivaalla. Kuu kurotti hänelle pitkää pyrskivää kärsää ja samassa pamahti kuin sadasta tuomion torvesta hänen oma nimensä Jonas Drysius.
Margit oli tuntenut hänen ja sanonut Dagnylle, kuka mies oli. Dagny oli käyristänyt kätensä torven muotoon suunsa eteen ja huutanut hänen nimensä siitä. Drysius vaipui maahan, mutta nousi jälleen ja juoksi kuin henkensä edestä. Kulkuri seurasi häntä kintereillä.