XXVII.
ARKKIPIISPA LAURENTIUS GUDMUNDI.
Saksassa samoili Lauri yliopistosta yliopistoon, piti esitelmiä ja keskusteli uskonpuhdistuksen johtavain miesten kanssa. Hänellä oli suuri tehtävä silmämääränään: hän tahtoi saada toimeen suuren luterilaisen kirkolliskokouksen, joka julistaisi itsensä yleiskirkolliseksi (ekumeeniseksi) ja pyhänhengen suoranaisen vaikutuksen alaiseksi. Tässä kokouksessa oli uusi uskonkappale voimaan pantava: että Jumala ajottaisin lähettää kirkollensa sen ahdingossa erehtymättömiä sanansa tulkitsijoita, ja että viimeksi lähetetty on Martti Luther. Ellei tätä oppia julisteta, ei vastasyntyneellä kirkolla ole perustaa, jolla se voi seisoa. Raamatun perustaksi paneminen on ilmeisesti riittämätön, koska kukin lukee ja selittää raamattua oman mielensä mukaan:
Hic liber est, in quo qvaerit sua dogmata quisque.
Invenit et pariter dogmata quisque sua.
[Tämä on kirja, josta kukin etsii omia oppejansa ja löytääkin siellä kukin omat oppinsa.]
Lauri puhui mahtipontisesti ja terävällä loogillisuudella tämän tärkeän asian puolustukseksi. Tosin ei Luther itse tahtonut, että häntä erehtymättömänä pidettäisiin, mutta sepä Laurin mielestä juuri todistikin hänet erehtymättömäksi — nimittäin mikäli hän puhui in cathedra ["virka-istuimelta">[, muuten tietysti ei. Kirkolliskokouksen määrättävä olisi, milloin hän on puhunut in cathedra. Lauri ei tähän aikaan mitään muuta ajatellut. Päivän mentyä pelkissä esitelmissä ja sanakiistoissa tästä tuumasta, huvitteli hän vielä kotiin tultuaan Margareeta rouvaa juttelemalla siitä puoliyöhön. Rouva kesti helposti matkan vaivat. Hän oli onnellista onnellisempi aavistaessaan poikansa suurenmoista toimisuuntaa ja nähdessään niitä huomiota hän herätti. Sepä toista elämää kuin istua kotona Jönköpingissä ja nähdä Laurin tyhjään kuluttavan voimiansa tuon itsepäisen ukon taivuttamiseen.
Omituinen seikka oli vaan, ettei Lauri saanut ketään puolelleen, vaikka useimmat hänen vastustajansa salaa myönsivät, että hän teoriian kannalta oli oikeassa. Mutta nämä älysivät yhtä hyvin kuin toisetkin, että tähän kohtaan oli vaarallinen koskea, että siitä sangen, helposti voisi syntyä kautta maailman mainittava julkipahennus. Yritettiin siis sekä hyvällä että pahalla saada häntä vaikenemaan; mutta eivätpä nuo yrittäjät tunteneet Lauri Gudmundinpoikaa. Kerrankin oli oppisali miltei täynnä ylioppilaita, sinne lähetettyjä mellastamaan. Siellä huudettiin, naurettiin, vihellettiin, matkittiin jos joitakin eläinten-ääniä, mutta kaikkia kovemmin kuului kuitenkin ärjäys: "vaiti, lurjukset!", ja kun ei ärjäisijää heti toteltu, karkasi hän alas istuimelta, tarttui kummallakin kourallaan yhteen rähisijään ja viskasi tuon koko joukon ylitse, jonka jälkeen hän tempasi käsiinsä pitkän penkin ja ajoi sillä koko kuulijakunnan ulos akkunoista ja ovista tai penkkirivien alle.
Se yleinen vastustus, joka häntä kohtasi Saksan protestantti-maissa, tuotti seurauksen, jota ei kukaan aavistanut, tuskinpa hän itsekään, ennenkuin se tapahtui. Dogmirakennuksen täytyy seisoa erehtymättömyyden pohjalla, eikä ainoastaan erehtymättömän raamatun, vaan erehtymättömän raamatuntulkinnankin pohjalla. Muuten on se laadittu juoksevalle hiekalle, ja tuulenpuuskat ja rankkasateet kaatavat sen kumoon. Jos Lauri muuten moittikin paavinuskoa, mistä lieneekään moittinut — se hyvä sillä kumminkin oli, jota hän piti kirkon lujana perustana, nimittäin johdonmukainen erehtymättömyyden oppi, ja saattoihan tuleva aika tuon kirkon puutteet parantaa, jahka joku rohkea parantaja ehti paavinhiipalla päänsä kruunata. Mitäs sitä epäiltäisiin? Lauri lähti Roomaan, hylkäsi julkisesti lutherinopin ja esitettiin paaville, joka vastaanotti hänet kunnioittavasti. Hänen tosin kuiva, mutta pauhaava ja järisyttävä kaunopuheisuutensa — ukkosen jyrinä sateen vilvotusta vailla — hänen häikäilemätön vakivarmuutensa, johon nyt yhtyi mittamääräinen ja tavallaan vaikuttava nöyryys häntä ylempiä kohtaan, hänen muhkea muotonsa ja uljas ryhtinsä, jotka paraiten tekivät tehonsa kun hän juhlapuvussa alttarilta toimitti papinvirkaa, jopa hänen ääretön väkevyytensäkin, josta juteltiin monellaista niin ylhäisten kuin alhaisten kesken, ne vetivät hänen puoleensa kaikkien huomion ja jouduttivat hänen nousuaan kirkkovallan yläasteille. Hänellä oli toivossa piispanistuin ja hän saikin sen kymmenen vuoden päästä.
Mutta näiden vuosien kuluessa liikkuivat hänen ajatuksensa entistään enemmin isänmaassa ja sikäläisten tapausten keskellä. Hän oli valmis milloin hyvänsä lähtemään matkalle, rientämään Ruotsiin heti ensi sanan saatuaan rauhattomuuksien synnystä siellä, valmis rupeamaan kapinan johtajaksi Gösta kuningasta vastaan. Päivisin oli tämä mies se, jota hän pahimmin vihasi, ja vanhan opin palauttaminen se, mitä hän etupäässä harrasti. Öisin ilmaantui unelmissa muita vihattavia, muita innon harrastettavia. Silloin seisoi Slatte kuningas Göstan paikalla. Laurin nyrkit puristuivat unissa, hänen rintansa läähätti, hänen otsaltaan valui hiki, milloin tämä haamu ilmestyi hänelle. Hän ähkyi tuskissaan: kostoa! kostoa!
Kolmasti oli tullut liioitelevia huhuja levottomuuksista Taalainmaalla ja Smoolannissa, houkutellen Lauria Ruotsiin. Minne hän silloin lähti, sitä ei Margareeta rouvakaan saanut tietää. Kun hän Ruotsista palasi, tiesi tuskin kukaan hänen siellä käyneenkään. Toimetonna hän ei kuitenkaan siellä ollut.
* * * * *
Slatte oli lähettänyt enimmän osan sotakykyistä väkeänsä Arvi Niilonpojan johdolla Blekingen rajalle. Sinne oli ilmaantunut sissijoukkoja, jotka polttaen ja havitellen levittivät pelkoa ja kauhua lavealti ylt'ympärilleen. Niiden johtajana sanottiin olevan Niilo Dacke ja eräs Jon Antinpoika niminen mies. Nämä olivat edeltäpäin lähettäneet kirjeitä, joissa rahvasta kehotettiin nousemaan kapinaan, jolla tyranni Gösta Erkinpoika saataisiin karkotetuksi, vanha usko maahan palautetuksi, verot alennetuiksi, verottomat maatilat kirkon huostaan korjatuiksi, sekä saataisiin toimeen valtakunnanneuvosto, jäseninä hengellisiä miehiä, ja valtiopäivät, säätyinään talonpoikia ja porvareita. Kapinoitsijat menettelivät alussa maltillisesti; mutta missä rahvasta ei haluttanut heihin liittyä, siellä hävitettiin ja poltettiin.
Muutaman päivää Arvi Niilonpojan lähdön jälkeen tuli tietoja Slattelle, että kapina oli levinnyt myöskin pohjois-Hallannin ja eteläisen Länsigöötanmaan rajaseuduille, ja, että monimiehinen joukko oli tulossa Slatten maakuntaa hätyyttämään. Pari sataa miestä ehti Slatte kiireessä koota. Ehtoopäivällä tuli sanoma. Illalla lähes puoliyöhön asti kajahteli kautta metsien torvien ääni. Päivän valjetessa seisoi joukko aseissa Slattelan pihalla, ja sen edessä odottivat ratsun selässä Gunnar Svantenpoika ja hänen vaimonsa Dagny Joulfintytär, samalla kuin vanha päällikkö istui tyttärenpoikansa Sten Gunnarinpojan kehdon vieressä, katsellen nukkuvaa lasta, ja kohotetuin käsin rukoili ylhäältä siunausta lapselle.
Gunnar Svantenpoika oli harteva, solakka nuorukainen, isäänsä mittavampi, mutta hänen näköisensä kasvoiltaan ja yhtä norja vartaloltaan. Kasvojen iho oli lapsellisen hieno ja hehkeä, ja poskilla oli vielä poikuuden piirteet, vaikka hän oli yksikolmatta vuotta täyttänyt. Dagny ei ollut juuri yhtään muuttunut, siitä kuin Margit näki hänet ensi kerran. Siinä oli pariskunta, joka helotti raikasta nuoruuden soreutta.
Tultuaan pihalle meni Slatte Dagnyn eteen. He katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät merkitsevästi. — "Sinun siunauksesi lapselle on oleva sen paras perintö, isä." — "Pienokainen saa elää", sanoi Joulf, "sen tiedän, ja hänen suvustaan syntyy monta, joista tulee suvulle kunniaa, kansalle hyötyä ja kunnon elämälle karttumusta". — "Kuinka onnelliset olemmekaan olleet sinä, minä ja Gunnar!" kuiskasi Dagny. — "Niin, onnelliset", toisti vanhus.
* * * * *
Aurinko valosti suurena ja kalpeana idän taivaalla, kun naiset ja lapset majoissa Slattelan ympäristöllä näkivät miesjoukon astuvan ohi ja katoavan metsän helmaan länteenpäin. Taivaan vihreälle vivahtava karva, harkkosyrjäisten pilvien vaihtelevat väriväikkeet ja äkilliset muodonmuunteet ennustivat myrskyä. Ja puolipäivän tienoilla se pauhasi vimmoissaan havusalon pimennoissa, huojuttaen kuusia ja petäjiä. Pilven siekaleita ajeli notkuvain puunlatvojen päällitse, samaan aikaan kuin puiden juurella puolihämärässä riehui vihollisjoukkojen välillä tappelu, jossa tapeltiin, siltä saattoi tuntua, ääneti, sillä kaikki muut äänet hukkuivat myrskyn pauhinaan, lltapuoleen taivas lieskahteli punaiselle, punakellervälle ja kullalle. Slatten kartano paloi, Skyttetorp paloi, seudun kylät ja yksinäiset talot paloivat kaikki, ja myrsky hiljeni antaakseen vain surkean epätoivon huutojen ja voivotusten kohota korkeuteen.
Tappotanterella makasi Joulf Slatte pitkänään, otsa halki. Ase, josta hän oli surmaniskun saanut, oli vieressä — tappara tavattoman iso, varsi merkitty kirjaimilla L. GS. [suomeksi: L. GP]. Muutamain askelten päässä siitä lepäsi Dagny peitsen lävistämänä, käsivarrellaan vielä halaten sydämeen pistetyn Gunnarinsa kaulaa. Muutaman päivän perästäpäin eräs naisihminen Slatten mailta, Sten Gunnarinpojan hoitaja, laski tuon laski tuon pienen pojan Margit Gudmundintyttären, Arvi Niilonpojan puolison syliin.
* * * * *
Lapsiparvi kasvoi Ison-Kortebon talossa, jonka isäntä oli Arvi Niilonpoika. Hauskinta oli lapsille saada telmiä maalarimajassa Gudmund vaarin ympärillä, kun hän istui siellä leppeänä, hopeahapsisena, kastellen sivellintänsä koreihin väreihin ja kirjaillen sillä kuvia pergamentille. Haluisa olinpaikka oli niille myös niellopaja, jossa Heikki Fabbe johti puhetta ja jutteli tarinoita. "Suoraan sydämestä" oli uudelleen vironnut henkiin. Se kokoontui kerran kuukaudessa ja vietti sitä paitsi muistojuhlia esimunkki Mathiaksen ja harpunsoittaja Svanten kuolemain vuosipäivinä. Seuran jäseninä olivat Gudmund mestari, kirkkoherra Sven, ritari Arvi Niilonpoika ja hänen vaimonsa Margit.
Kirkkoherra pysyi entisellään. Ikä säästi hänen terveytensä ja hilpeän mielensä. Hän saarnasi lutherinmukaisesti muuten kaikin puolin, paitsi että hän viimeisten tapausten opissa noudatti vanhaa apostolien aikaista ajatustapaa ja julisti sitä. Hän kirjotteli rakkaasen Virgiliukseensa selityksiä, joissa oli viljalti älykkäitä huomautuksia. Kirjalleen sai hän kustantajan Hollannissa.
Margareeta rouvalta saapui joku kerta vuodessa kirje, jossa kerrottiin pojan suuruutta ja hellästi varotettiin puolisoa ja tytärtä ajattelemaan autuuden ehtoja. Kuullessaan Laurin luopuneen Lutherin-opista virkkoi Sven herra vaan, ettei se häntä ensinkään kummastuttanut. Margareeta rouva sai vielä elää niin kauvan, että näki Lauri poikansa ylenevän arkkipiispaksi sekä ottavan osaa Tridentin kirkolliskokoukseen.
* * * * *
— Kometiiaa, paljasta kometiiaa, sanoi Heikki Fabbe Birgitille, kun he eräänä kauniina kevätpäivänä juttelivat Talavidin veräjällä. — "Heikki, minä luulen parasta olevan, että jäät tänne", sanoi Birgit. Ei, sitä ei Fabbe tahtonut; hän tahtoi tehdä kevätretkensä, niinkauvan kuin voimat myönsivät. Ja jäähyväiset ullakon parvelta ne hän tahtoi saada lähtiessään.
Hän sai ne. Seisoessaan mäen harjulla vanhan halavan juurella heilautti hän hattuansa ja Birgit nyökäytti valkokutreillaan hänelle jäähyväiset. Mutta hän ei kadonnut näkyvistä tuonne mäenharjan taa. Hän istui tien reunalle halavan juurelle ja jäi sinne. Tästä Birgit kävi levottomaksi ja lähti mäelle astumaan. Fabben pää oli vaipunut rinnalle; Birgit nosti sen ylös ja nähdessään kuolleen kasvoilla tyytyväisen mielenilmeen, kiitti hän Jumalaa. Fabbe sai viimeisen leposijansa Gudmund mestarin sukuhaudassa pyhän Pietarin kappelin vieressä.
* * *
Koska "Asesepän" ensi painos ilmestyi jo v. 1895, on suomennoksen tarkastaminen ja korjaaminen uutta painosta varten ollut tarpeen vaatima, jonka vuoksi suomennos nyt esiintyy jonkun verran uudessa asussa.
Runoissa "Harpunsoittaja ja hänen poikansa", "Betlehemin tähti" ja "Itämaille" on osittain noudatettu Walter Juvan suomennosta hänen v. 1906 julkaisemassaan valikoimassa Viktor Rydbergin runoja.
Suomentaja.