I.
Yö meren rannalla.
Söödermanlannissa, lähellä merta, suunnilleen pari peninkulmaa Tukholmasta on Sjövik niminen tila, joka ennen oli vanhalle Drake suvulle kuuluva herraskartano, mutta nyt on talonpoikaistalona.
Muutamat tiilensekaiset sorakasat osottavat nyt enää kolmikymmenvuotisen sodan saaliina kohonneen herraskartanon seisontasijaa. Auralla on jo vuosimääriä kynnetty sitä maata, joka ennen oli Sjövikin linnanpihana.
Merta lähinnä oleva osa maatilaa oli kuusitoista sataluvun keskipalkoilla metsänä, jossa ainoastaan paikoittain oli raivattu alaa uudisviljelyksille. Metsän läpi kulki tie herraskartanon satamaan. Sjövikin herrat käyttivät näet hyödykseen aatelistolle vakuutettua oikeutta tullitta viedä tilojensa tuotteet ulkomaille.
Kuutamoyönä syksyllä v. 1661 kulki matkamies tätä yksinäistä tietä. Hän oli, suojellakseen itseänsä yökylmältä, kääriytynyt viittaan ja leveälierinen hattu verhosi hänen päätään. Tultuansa lähelle vähäistä satamaa poikkesi hän tieltä polulle, joka oikealla suikerteli kallioiden välitse. Polku päättyi ränstyneen ladon ääreen, mutta mies kulki edelleen, kunnes hän tuli ylänteelle, josta avautui vapaa näköala merelle ja rantaseudulle.
Tähän hän pysähtyi ja katseli meren aavalle ulapalle, joka tyvenenä ja peilikirkkaana, sieltä täältä metsäisten saarten pirstomana, välkkyi kuutamossa.
Vähän matkaa rannasta näkyi ankkuroituna kuunarin tapainen alus, jonka sirotekoinen taklaus kuvastui meren hopealle hohtaviin laineisiin. Sekavaa ihmisäänten sorinaa, kuuluen laivan kannelta päin, soi hänen korviinsa, ja tähän hälinään sulautui meren yksitoikkoinen loiske rantakallioita vastaan.
Mies seisoi kotvasen liikkumatta, katse tähdättynä laivaan. Hän aprikoi itsekseen.
Ja ikäänkuin hankkiaksensa siksi aikaa, kuin ajatuksensa oli toimessa, myöskin käsillensä jotakin tehtävää, heitti hän taaksepäin viittansa, otti vyöstänsä pistoolin, tarkasti lukkoa, punnitsi asetta kädessään ja pisti sen jälleen vyöhönsä.
Sitten hän vei merkinantopillin huulilleen ja puhalsi kimakan, yölintujen kirinän kaltaisen äänen. Sitä toisteli kallioiden kaiku.
Kohta sen jälkeen kuului samallainen vihellys kallioiden puolelta lähinnä meren rantaa. Hattureuhkanaan ja kaapuun puettu mies ilmausi kallioiden välistä ja kiipesi kukkulalle, jolla outo mies seisoi.
— Ovatko valmistukset tehdyt? kysyi jälkimäinen, kun äsken saapunut seisoi hänen edessään ja paljasti ahavoituneet, arpien ja naarmojen rumentamat kasvonsa.
— Ovat, vastasi tämä, — mutta vieläkin kerran uskallan pyytää teitä, kapteeni, että ajattelisitte…
— Kaikki on tarkoin tuumittu, Ruys ystävä, sanoi kapteeniksi kutsuttu, tehden kärsimättömän liikkeen. — Oletko tutkinut veden syvyyttä?
— Se on tarpeeksi syvää, vastasi Ruys.
— Ja ovatko kaikki miehet laivassa koossa?
— Joka mies.
— Entäpä onko kukaan käynyt maissa sen jälkeen, kun tähän ankkuroitsivat?
— Ei kukaan, kapteeni. Mutta minä olen vaivoin saanut heitä estetyksi maihin menemästä, sen voitte uskoa. Heillä on nyt rahaa kosolta ja he tahtovat, kuten luonnollista on, matkan jälkeen huvitella. Tyytymättömyys on noussut äärimmilleen ja joka päivä olen pelännyt kapinannousua. Kuitenkin olen tehnyt voitavani heidän tyynnyttämisekseen: sanoin teidän tulevan laivaan tänä yönä ja että heti sen jälkeen purjehdimme Tukholmaan.
— Hyvä on.
Miehet lähtivät ylänteeltä ja laskeutuivat alas kalliolta, joka erotti heidät merestä. Rannalla oli venonen, jota Ruys oli käyttänyt lähtiessään laivasta.
Ruys istui soutamaan. Melu laivan kannella tuntui yltyvän sikäli kuin he lähestyivät kuunaria. Juomalauluja, kirouksia ja kaikenmoista kirkunaa, mitä vaan ihmiskurkusta voi lähteä, sekautui siinä toisiinsa synnyttäen sekamelskan, jota ei itse paholainenkaan olisi kärsinyt kuulla.
Venosen tulo keskeytti hetkeksi aikaa hälinän. Ahavoituneita, parrakkaita kasvoja kurkisti reelingin yli ja köysi heitettiin alas.
Kun kapteeni ja hänen luutnanttinsa … sillä sen nimellisenä palveli Ruys tässä laivassa … tulivat kannelle, kohtasi heitä näky, joka heikkohermoisesta olisi tuntunut vastenmieliseltä; mutta silminnähtävää oli, ettei sairaloinen arkatuntoisuus vaivannut kumpaakaan sanotuista herroista, sillä he tähystelivät kantta tutkivin, eikä suinkaan hämmästynein katsein.
Heidän edessään venyi muudan laivaväestön miehiä verissään. Iskupiilu oli halaissut pääkallon, ja aivot olivat valahtaneet kannelle. Kuollut puristeli vielä kourassansa kuutamossa välkkyvää puukkoa. Mies oli arvatenkin joutunut kiistaan jonkun toverin kanssa.
Kasa kulta- ja hopearahoja oli kuolleesta vähän loitompana, mutta sentään siksi lähellä, että verivirta oli sinnekin osunut ja tahrannut kiiltävän metallin punaiseksi. Se oli kaatuneen osa saaliista. Toverit istuskelivat ympärillä ja pelasivat siitä, kenellä heistä oli oikeus periä jälkeenjäänyt omaisuus. Pelinopat pyörivät, hurjistuneet katseet seurasivat niitä, naurun remahduksia ja kirouksia kuului pelaajain piiristä.
Toinen ryhmä seisoi viinitynnyrin ympärillä, jonka sisällystä ahkeraan maisteltiin. Kaikki olivat pöhnässä, mutta oluen vaikuttama mieliala tuli erilailla näkyviin. Toiset kiistelivät, puukot varalla joko hyökkäystä tahi puolustaumista varten; toiset loilottivat pikari kädessä; kolmannet syleilivät toisiaan vakuuttaen pysyvänsä uskollisina hamaan kuolemaan asti; jotkut astelivat yksiksensä; olipa vielä pari kolme, jotka jo tajuttomina makasivat jossakin nurkassa laivan kannella, tovereiden sinne potkimina.
Kieleen nähden vallitsi hurjain mellastajain kesken babyloonialainen sekasorto. Kuultiin alasaksaa, englanninkieltä ja lingua francaa; ainoastaan muutamat olivat, kielestä päättäen, syntyisin Pohjolasta.
— Eläköön kapteenimme! huusivat muutamat.
— Hukka Ruys'ille! Hukka hollantilaiselle! huusivat toiset, ja miehistö kerääntyi kapteenin ympärille valittamaan sitä vankeutta, jota heidän oli täytynyt kärsiä.
— Onko se teidän oma käskynne, kapteeni, vai onko se hollantilaisen vehkeitä, ettemme saa mennä maihin? kysyi muudan heistä toisten puolesta.
— Uskokaa nyt! Uskokaa! sanoi Ruys, kädet housun taskuissa käyskennellen humalaisten merirosvojen keskellä, jotka katselivat häntä uhkailevin silmin.
— Minä olen käskenyt, sanoi kapteeni tyynesti. — Luuletteko, miehet, Ruys'in uskaltavan antaa minun nimessäni valheellisia käskyjä? Vankeus on kuitenkin pian päättyvä. Päivän koittaessa nostamme purjeet ja lähdemme Tukholmaan.
— Hurraa! räyhäsi joukko vastaukseksi tähän lupaukseen.
— Ja nyt, Ruys, on sinun pidettävä huoli siitä, että miehistö saa viettää iloisen yön, jatkoi merisissipäällikkö. — Mitä viiniä tuo on? Pikari tänne!
Käskyä riennettiin täyttämään. Kapteeni maistella lipotteli sarkan sisällystä ja viskasi sen mereen.
— Meillä on parempaa viiniä laivassa, sanoi hän viitaten Ruys'ille. —
Paras tynnyri tänne ja kierittäkää tuo mereen!
Tuopa oli merirosvoista mieluinen käsky. Sill'aikaa kun muutamat seurasivat Ruys'iä lastiruumaan, hänen osotuksensa mukaan noutaakseen tuota kehuttua viiniastiaa, nostivat toiset yhteisin voimin sen, josta jo oli maisteltu, varpeiden yli ja heittivät sen mereen.
Pelaajat olivat nyt pelinoppain päätöksen nojalla jakaneet perinnön ja liittyneet toisiin. Kapteeni meni laivan peräkannelle ja silmäili, ruorirattaaseen nojautuen, kohtausta edessään. Ruys otti pitääksensä isännyyttä, täytti pikarit ja kehotteli ahkerasti niitä tyhjentämään.
— Mainiota viiniä! Se on tulista ja siinä on ruusun tuoksua, toisteli hän kaataessaan pikareihin. Mutta hänen äänensä vapisi ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan.
Kaiketi oli viiniin sekotettu jotakin väkevää nukuttavaa ainetta, sillä kauan ei viipynyt, ennenkuin miehet toinen toisensa jälkeen horjuen menivät pois, paneutuaksensa nukkumaan, sillä vastustamattomasti heitä nyt uni painosti. Jälelle jääneet eivät toki epäilleet mitään: heidänkin silmänluomensa tuntuivat vihdoin lyijynraskailta … tajunnan viimeinen säen sammui … viimeinen juomalaulu keskeytyi puolitiehen … pikari kirposi viimeisen juomaurhon kädestä … ja kaikki oli hiljaa.
Ruys hiipi kapteenin luo … hiipi varpaisillaan, ikäänkuin olisi peljännyt herättävänsä nukkuvat.
— Mitä nyt? kysyi hän.
— Minä olen lukenut miehet ja huomaan, ettei puutu ketään. Kanna heidät laivan pohjalle, ja katso ettei mitään veden päällä pysyvää kalua jää irralleen! Salpaa luukut ja avaa lastiruuman vuotoreikä!
— Niinkuin käskette, mumisi Ruys synkästi ja lähti ilmeisen vastahakoisesti kamalaan työhönsä.
Kapteeni kääntyi selin kantta kohden, nojautui varpeihin ja katsoa tuijotti kuuhun, joka parhaallaan laski metsän taa.
Useimmat merirosvoista makasivat liikkumattomina, aivan kuin olisivat olleet jo kuolleet. Toisia näytti tuskaiset aavistukset vaivaavan unessa; heidän rintansa korisi, heidän kätensä kohosivat vaipuaksensa heti seuraavana silmänräpäyksenä hervonneina takasin.
Laivan pohjalta kuuluva lorina saattoi kapteenin heittämään kuutamon tarkastelunsa sikseen. Hän käännähtihen ympäri. Ruys seisoi hänen edessään kasvot kalmankalpeina.
— Se on tehty, sanoi hän ja tarttui venheen pestiin.
He astuivat venoseen ja laskivat ulommas. Kun Ruys oli hetken aikaa soutanut käski kapteeni hänen levähtää airoilla. Hän nousi seisaalleen, kääri viitan ympärilleen ja tähysteli uppoavaa laivaa. Kuu oli jo laskenut ja kuunarin rajaviivat tulivat vain epäselvästi näkyviin yön varjojen keskeltä, joita vastaan vasta alkava aamunkoitto taisteli itäisellä taivaanrannalla. Äkkinäinen pauhina ilmaisi hetken, jona aallot voitonriemuisina loiskahtivat yhteen, peittäen allensa saaliin. Vesi joutui melkoisella alalla liikkeeseen, ja muutamat kuohulaineet vyöryttivät rantaan sen sanoman, että yksi noita merellä liikkuvia helvettiä, rauhallisen kaupankäynnin vitsauksia, oli kadonnut.
Miesten astuttua rannalle sanoi kapteeni:
— Sinun on heti auringon noustua oltava Tukholmassa. Näillä seuduin et millään ehdolla saa näyttäytyä, ja toistaiseksi olemme ventovieraat toisillemme. Paperisi ovat kunnossa. Sinä jäät talveksi pääkaupunkiin ja odotat minun käskyjäni. Ensi kesänä työskentelemme taas yhdessä.
Ruys oli istautunut rantakivelle. Hänen katseensa harhaili pitkin veden pintaa ja näytti etsivän uponnutta laivaa.
— Kapteeni, sanoi hän, — minä aavistan että viimeinen hetkemme kohta on käsissä. Moinen teko herättää Sallimuksen voimat kostoon.
— Nytkö jo omantunnon vaivoja? virkkoi kapteeni terävän kuiskaavalla äänellä, joka soi Ruys'in korvissa kuni uhkaava varotus.
— Ei, sanoi Ruys. — Minä kirjoitan tämän omaan syntiluetteloonne.
— Tee niin! Mitä olemme tehneet, se oli välttämätöntä. Miehet olivat saaneet tietoonsa oikean nimeni ja yhteiskunnallisen asemani … millä tapaa, sitä en vieläkään pysty arvaamaan. Minä en tahtonut olla riippuvainen löyhäsuisten konnien varomattomuudesta, voitonhimosta tahi omantunnon vaivoista… Tule!
— Vielä yksi sana, kapteeni! lausui Ruys kavahtaen pystyyn.
— Kaksi päivää sitten purjehti laiva tästä ohi pohjoseen päin. Sen suunta oli nähtävästi pantu Tukholmaa kohti. Minä tunsin sen, yhtä varmasti kuin teidätkin tunnen. Se on sama laiva, joka niin useasti seurasi meitä merellä ja herätti taikauskoisen pelon miehistössämme. Siinä laivassa on kova kohtalomme ohjattavana.
— Lörpötyksiä! Sinä olet uneksinut, virkkoi kapteeni kärsimättömästi.
— Lähtekäämme!