II.
Kustaa Drake.
Sjövikin aatelishovin kukoistusaika oli kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen, kun sen omistaja eversti Anders Drake, palasi kotiin. Tämä oli osannut kutoa kultaisia tähkiä laakereihinsa. Olematta nimenomaan mikään oppinut taiteentuntija, ihaili hän kuitenkin hartaasti oivatekoisia ehtoolliskalkkia, ristinmaljoja, vihkivesiastioita ja pyhimyksen kuvia, joita Saksan katoolisissa kirkoissa säilytettiin, sekä toi mukanansa kotiin kokonaisen hengellisen taidekokoelman paljaita kulta- ja hopeakaluja, hän kun ei hennonnut riistää temppeleistä niitä liikuttavaisia koristuksia, jotka olivat halvempaa ainetta.
Kotiin tultuaan kyllästyi hän pian taidekokoelmaansa … hänen mielensä vaihteli ehtimiseen … hän muutti sen vuoksi taidevarastonsa rahaksi, repi maahan hongista salvetun rakennuksen, jossa hänen esivanhempansa olivat syntyneet ja kuolleet, ja rakensi tiilistä komean talon ajan rakennustapaa noudattaen.
Täällä eli vanha sotaurho hauskoja päiviä, niinkuin keskiajan ritari linnassaan, piti paljon hevosia ja nautti itse sekä kestitsi lukuisia vieraitaan Reinin ja Tonavan viineillä. Kuuluisa seura Goinfres-nimeltä tunnettuja ylhäisiä juomaveikkoja piti hänen luonansa mieluisaa tyyssijaansa, ja Sjövikin saleissa kaikui usein Lorenz von der Linden pilapuheita ja vietettiin hurjain Horn veljesten juomapitoja.
Kun vihdoinkin Drake kyllästyneenä vuosiinsa ja huveihinsa, pantiin kuolinvuoteelleen, kuoli hän siinä lohdullisessa tiedossa että oli elänyt iloista elämää, ja että hän jätti tyhjän raha-arkun ja vähiin supistuneet tilukset ainoan poikansa Kustaa herran perittäväksi.
Kustaa Drake oli toisenluontoinen kuin isänsä. Hän oli perinyt isänsä tarmokkaan luonteen, vaan ei hänen taipumustansa hupaisiin elintapoihin. Yliopistossa, josta hän erosi isänsä kuoltua, ei hän seurustellut kenenkään kanssa. Hänen synkkä, mutta vakaa katseensa kohtasi kammolla niitä pöyhkeitä nuorukaisia, Ruotsin korkeimman ylimysluokan poikia, jotka kaikissa juhlatiloissa valtasivat kunniasijat itsepä iäkkäiden opettajainsakin nenän edestä; kohteli kylmyydellä kaikkia vertaisiansa, röyhkeydellä kaikkia alhaisempiansa. Kaikki karttoivat tuota juroa luonnetta, eikä hänkään ketään lähennellyt. Hän opiskeli ahkerasti, mutta suljettujen ovien takana: vasta aletut anatomian luennot olivat ainoat, joita hän kävi kuuntelemassa. Sanottiin hänen lukevan kiellettyjä kirjoja ja salassa harjoittavan alkemistisia opinnoita.
Ensi toimekseen Sjövikin herrana kutsui hän kokoon kaikki talon alustalaiset ja luki niille julki aatelisten talonoikeuden, josta heille kävi selväksi, että hänellä oli oikeus oman tahtonsa jälkeen rangaista heitä raipoilla tahi vankeudella kartanon kellariholvissa. Tämä vaikutti sen, mitä oli tarkotettukin; auringon noustessa ei puuttunut ainoatakaan torpparia kartanon työstä, oli torppa miten kaukana hyvänsä, päivätyöt suoritettiin täsmälleen, ja verot relssitilallisilta tulivat oikeaan aikaan.
Hänen toinen toimenpiteensä oli mennä naimisiin. Hänen valittunsa isä oli skotlantilainen eversti Bruce, joka sodan loppuvuosina oli ruvennut Ruotsin armeijan palvelukseen ja sitte asettunut asumaan Ruotsiin. Luultiin lapsuudesta juurtuneen taipumuksen johtaneen Kustaa Drakea tähän valintaan, vaan että Agnes Brucen oli täytynyt isänsä tahdosta suostua hänen tarjoumukseensa. Agnes Bruce ei ollut ulkomuodoltaan kaunis, mutta hänen olentonsa oli viehättävä ja kantoi hänen hyvän sydämensä leimaa, Kartanon alustalaiset oppivat ennen pitkää herransa puolisoa rakastamaan samassa määrässä kuin he vihasivat hänen voutiansa, joka ratsuruoskalla enensi heidän intoansa.
Drake näyttäytyi harvoin alustalaistensa joukossa, paitsi sunnuntaisin, jolloin hän vaimonsa rinnalla ajoi pitäjän kirkolle. Oli omituista nähdä hänen synkät, kylmät kasvonsa hänen puolisonsa lempeiden surumielisten kasvojen rinnalla … ja vuosi vuodelta oltiin huomaavinaan, kuinka Agneksen kasvot yhä enemmin kalpenivat, yhä suurempia kärsimyksiä kuvastivat. Oliko hän onnellinen, tämä tuntehikas nainen, tuon umpimielisen miehen parissa?
Avioelämänsä ensi vuotena ei Drake sanottavasti pitänyt seuraa naapureittensa kanssa; he kävivät toistensa luona vuotuisilla vierailuilla, joita velvollisuus vaati, mutta siihen ne sitten supistuivatkin. Sittemmin nähtiin lukuisasti vieraita Sjövikin saleissa, ja näiden joukossa yhteiskunnallisen asemansa puolesta ylhäisimpiä, niinkuin herttua Aadolf Juhana, valtion tallimestari Banér ja valtakunnan-neuvos Pentti Skytte. Huomautettiin että useimmat noista vieraista olivat nykyisen hallituksen vihamiehiä; mutta kun Drake nähtävästi pysyi valtioseikoista erillään, ei siihen pantu mitään painoa. Nuoren Draken ja vanhan valtakunnan-neuvoksen välinen suhde kävi pian ystävällisemmäksi, kuin ijänerotukseen ja heidän erilaisiin luonteisiinsa nähden olisi luullut. Skyttellä oli Sjövikin lähellä metsästysmaja, jossa hän usein oleskeli työskennellen huvikseen yksinäisyydessä — procul negotiis — kirjallisissa toimissa, ja täällä kävi Drake hänen luonansa joltisenkin usein.
Viimekuluneina vuosina oli Sjövikin herran mielen vallannut kiihkeä matkustamisen halu. Heti kevätjäiden lähdettyä matkusti hän Ruotsista eikä palannut ennen kuin syysmyrskyjen mukana. Hänen mielialansa ei noista huvituksista kumminkaan lauhtunut; pilvi hänen otsallaan oli entistään synkempi, kun hän semmoiselta retkeltä palasi puolisonsa luo.
Sittenkun Jumala oli siunannut heidän avioliittonsa tyttären syntymisellä, toivoi Agnes rouva tämän onnen jossakin määrin korvaavan miehelle kodin yksitoikkoisuuden, mutta ulkomaanmatkat olivat jo piintyneet hänelle tavaksi, josta hänen näköjään oli mahdoton luopua.
Samanlaiselta matkalta oli hän nytkin äsken saapunut kotia, kun eräänä kauniina syksypäivänä näemme hänen ratsastavan ulos linnansa pihasta, seurassansa palvelija hevosen selässä. Puvustansa näkyi, ettei hänen aikomuksensa ollut lähteä tiluksiansa kiertämään. Sulkakoristeinen hattu oli painettuna hänen otsalleen ja musta samettiviitta peitti puoleksi hänen kalunoilla varustettua takkiaan.
Renkipoika, jonka isä oli puutarhurina Sjövikissä, ajoi vaieten herransa jälestä, uskaltamatta puhutella häntä. Pojalta kului sentään aika hupaisesti tarkastellessaan livreijaansa, jossa puvussa hän nyt ensikerran esiintyi kartanon väen nähden. Hän ihaili vuoron tulipunaista nuttua ja keltaisia nahkahousuja, vuoron suuria kannuksilla varustettuja ratsastussaappaita, joissa hänen pohkeillaan oli yhtä runsas liikkumatila, kuin Don Quixotella olisi ollut Roolandin tamineissa.
Tie johti näitä kahta ratsumiestä pitkin vähäisen järven rantaa, jonka vastaiselta puolelta, kellastuneen koivikon takaa, kuulsi Signildsborgin herrastalon valkonen pääty; sen hovin omistaja oli valtakunnan-neuvos Pentin veli, vapaaherra Juhana Skytte. Ettei hänen herransa aikomus ollut käydä Signildsborgissa naapuriansa tapaamassa, sen huomasi Pekka — se oli nuoren ratsurengin nimi — siitä, että ensinmainittu, sen sijaan että olisi poikennut vasempaan menevälle tielle, käänsikin hevosensa kuusimetsää kohden oikealla. Pekka huokasi muistellen vapaaherrattaren soreata kamarineitsyttä ja ohjasi hevosensa samaan suuntaan. Ajettiin vielä puolisen tuntia mitä suurimman hiljaisuuden vallitessa ja ilman että ainoatakaan ihmisasuntoa tuli näkyviin. Mutta äkkiä häiriintyi hiljaisuus siitä, että nuori ratsurenki, joka kotvasen aikaa oli tarkasti silmäillyt ympäristöä ja nyt tuijotti tielle eteensä, päästi huudon.
— Seisattakaa, armollinen herra! huusi hän ja hyppäsi alas hevosen selästä.
Drake seisautti hevosensa ja käännähtihe satulassa.
— Mikä on hätänä?
Sen sijaan että olisi vastannut, juoksi Pekka herransa hevosen ohi ja osotti salaperäisen näköisenä, poikki teisin makaavaan esineeseen.
Se, mikä hänen huomiotaan siihen määrin oli vetänyt puoleensa, ei ollut muuta kuin seiväs, jonka toinen pää oli varustettu rautakoukulla.
— Luuletteko, armollinen herra, että tämä tässä suotta makaa? sanoi Pekka. — Katsokaahan kuinka säntilleen se on pantu tien poikki! Tämän pahuksen yli en ratsasta, niin totta kuin henki ja terveys ovat minulle kalliit; mutta tien-ojaan sen kyllä uskallan nakata. No, herra, nyt on tie selvä.
— Mitä ilveilyä se on? virkkoi Drake. — Mitä sillä tarkotat?
— Eikö ole jo kyllin kun tietää että Inkeri asuu tuolla metsässä? sanoi Pekka pudistaen päätään, ja osotti toiselle puolelle tietä metsään, missä harmahtava mökki kallellisine savupiippuineen häämötti kuusten läpi.
— Inkeri, tuo tietäjä-akkako?
— Niin, noita-akka, armollinen herra.
Drake katseli Pekan osottamaan suuntaan ja oli juuri aikeissa käskeä pojan nousta hevosen selkään, että voitaisiin jatkaa matkaa, kun hänen silmänsä sattuivat toiseen kohtaan, joka ihan kokonaan kiinnitti hänen huomionsa.
Tienviereisten kuusien välissä näkyi ihmishaahmo, liikkumattomana kuin kuvapatsas, toisella kyynäspäällään nojaten paateroon ja silmät luotuina ratsumiehiin.
Tämä oli lapsen-iästä neitoseksi kehittyvä tyttönen. Vaaleahko leninki jätti ylhäältä lumivalkoiset hartiat paljaiksi. Hienot kasvonpiirteet, hieno hipeä, vaaleat suortuvat, loivat niin utumaisen leiman ilmiöön, että Drake samalla sekä ihmeissään että nauttien siitä näystä, unohti kysymyksen, joka pyöri hänen huulillaan.
Tytön silmät välähtivät pelosta, kun hän huomasi olevansa komean ratsumiehen huomion esineenä.
— Kuka sinä olet? kysyi Drake.
Mutta vastausta antamatta katosi tyttö niin äkkiä puiden keskeen, että kaikki oli Drakesta kuin näön hairausta vain.
Pekka oli sen sijaan välinpitämättömänä katsellut kohtausta, ja oli juuri palaamaisillaan hevosensa luo, kun hänen isäntänsä kysäsi, tiesikö hän kuka tuo tuntematon oli.
— Hoo, vastasi Pekka, — kuka muu se olisi kuin Inkerin tytär, hassu
Elli.
Drake mietti kotvasen.
Sitten keikahti hän Pekan ihmeeksi alas satulasta, heitti marhaimet tälle, aukasi rappeutuneen portin, josta kapea polku vei mökille, ja lähti astumaan sitä kohden, ilmeisesti aikoen pistäytyä tapaamassa sen kuuluisaa ja pelättyä omistajatarta.
Mutta ennenkun hän astui kynnykselle, tuli matalaisessa ovessa näkyviin kookasvartaloinen ijäkkäänlainen nainen, jonka otsa, katsanto ja koko ryhti vaikuttivat kunnioitusta siinä määrässä, että Drake, huolimatta naisen yksinkertaisesta puvusta, kohotti käden hattuunsa, kuin jos hänen edessään olisi ollut jalosukuinen rouva.
Inkeri, sillä hän se oli, ei näyttänyt kummastelevan, kainostelevan tahi olevan hyvillään tuon vieraan tulosta.
— Mitä haluatte, herra? kysyi hän kohteliaalla, vaan ei kehoittavalla äänellä ja hänen harmaansiintävät silmänsä kohtasivat ylpeällä järkähtymättömällä tyyneydellä Draken tutkivia katseita.
— Pyytäisin vettä juodakseni, jos sitä on raitista ja hyvää, lausui
Sjövikin herra. — Sallitte kai että juon sen teidän majassanne.
— Käykää sisään, vastasi nainen ja aukasi oven.
Drake seisoi matalaisessa huoneessa, johon valoa tuli kahdesta pienestä, lyijyyn puutetusta ikkunasta. Sänky valkoisine uutimineen, vanha silailtu tamminen kaappi, jonka toinen ovi oli auki ja josta näkyi sarjottain kirkkaita tina-astioita ja lasipulloja niihin sidottuine paperiliuskoineen, pari pöytää ja muutamia nahkapäällysteisiä tuoleja sekä laatikkokirstu, samaa taidokasta mosaiikkiteosta kuin kaappikin, muodostivat talon asuinkaluston. Vaikka sisustus olikin yksinkertaista, ei se kuitenkaan ollut sellaista kuin sisustus tavallisessa talonpoikaistuvassa; silmiinpistävä järjestys ja hyvä siivo, joka huoneessa vallitsi, teki erilaisuuden vieläkin suuremmaksi.
Haluttu juoma tuotiin Drakelle kiiltävässä hopeapikarissa.
— Tehän olette se Inkeri, josta niin paljon puhutaan? virkahti Drake, tyhjennettyään virvoittavan juoman.
— Olen:
— Minä olen kauan halunnut oppia tuntemaan sitä naapurivaimoa, jota en koskaan ole nähnyt, vaan josta olen kuullut paljon puhuttavan.
Niin sanoessaan istautui Drake tuolille ja nakkasi höyhenkoristeisen lakkinsa pöydälle.
Inkerin katsanto synkkeni. Hän oli vaiti, ja hänen olentonsa ilmaisi selvästi toivomuksen, että puhe tulisi olemaan niin lyhyt kuin suinkin.
— Olen kuullut kuten sanoin usein puhuttavan teistä, jatkoi Sjövikin herra — teillä on koko näillä seuduilla kuulu maine siitä, että olette niin sanottu tietäjä.
— Minä tiedän sen. Minä olen vanhemmiltani perinyt jonkinlaiset tiedot lääkintätaidossa ja käytän niitä paraan taitoni mukaan sairasten ihmisten avuksi.
— Ja te parannatte useita…
— Taitoni pettää harvoin, ellei Jumala tahdo toisin… Onko Sjövikissä joku sairaana, jota ette tahdo uskoa Tukholman oppineiden tohtorien haltuun, koska minulta sellaista kysytte?
— Ei ole. Vaan ettekö myöskin harjoita salaisia ja luvattomia temppuja, niinkuin menneisyyden katsomista ja tulevien ennustamista? Olen kuullut siitä.
Drake oli saanut ääneensä sen kylmän ylimielisen soinnun, joka hänellä aina oli ympäristöänsä puhutellessa, ja hän iski silmänsä tavallisella jäätävällä loistolla puhuteltuun.
Mutta Inkerin kasvoilla väreili osaksi synkkä, osaksi pilkallinen hymy.
Hän vastasi tyynesti:
— Ilkimieliset ihmiset ovat kerkeitä parjaamaan ja yksinkertaiset ihmiset uskovat mieluimmin sitä mikä on hourumaista. Sen kuitenkin sanon, että minä menneitäkin seikkoja jonkun verran tunnen, sillä minä olen elänyt kauan, kokenut paljon ja ahkeralla vaarinottamisella johonkin määrin perehtynyt erääseen taitoon, joka ei ole kaikkien hallussa…
— Mihinkä niin?
— Taitoon ulkonaisen ihmisen mukaan, usein sentään niinkuin hämärästä kuvastimesta, päättää millainen sen sisällinen ihminen on.
— Mitä tarkotatte?
— Etten minä, niinkuin kulkurikansan naiset, tutki käden viivoja jonkun ihmisen elämänvaiheita ilmi saadakseni, vaan paljoa helpommalla luen ne hänen otsaltaan… Tahdotteko…
— Jumaliste! huudahti Drake ja painoi sukkelasti hatun päähänsä, — te olette vaarallinen nainen. Minua ei haluta tietää mitään mokomista paholaisen vehkeistä. Kasvatatteko myöskin tytärtänne tuossa salaisessa viisaudessa? Hän on kuitenkin liiaksi kaunis puoskaroitsevaksi noidaksi.
— Te olette siis nähnyt tyttäreni?
— Olen, vastasi Drake, samalla kun hän nousi ylös ja olkapäillään kohautteli samettiviittaansa, — hänestä voi vastedes tulla toinen Dyveka, joka lumoo jonkun kuninkaan sydämen. Hyvästi!
— Sjövikin herra, sanoi Inkeri pikaisesti, — kun olette kerran tullut majaani, niin viipykää vieläkin hetkinen!
— Mitä te tahdotte?
— Te ette minua tunne enää, sillä viidentoista vuoden surut saavat paljon muutetuksi; olemme kuitenkin nähneet toisiamme ennenkin. Eikö näössäni ole mitään, joka muistuttaisi teitä menneistä ajoista?
— Ei ole, vastasi Drake tarkkaavasti silmähtäen vanhukseen; — jos tahdotte minulle jotakin sanoa, niin puhukaa niin, että voin ymmärtää, sillä arvoituksien selittämiseen minulla ei ole halua eikä aikaa.
— Te olette nähnyt tyttäreni, toisti Inkeri, — hän on ainoa lapseni, mutta minulla oli ennen myöskin poika…
— Joka siis on kuollut? Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!
— Minä en tiedä, onko hän kuollut vai elääkö hän, mutta että te hänen minulta riistitte, sen tiedän…
— Minä! huudahti Drake. — Oletteko järjiltänne, nainen?
Ja todellakin paloi Inkerin silmissä eriskummainen hehku.
— Tahdotteko kuulla minua? kysyi Inkeri.
— Minä kuuntelen, vastasi Drake, antaen uteliaisuudelleen valtaa, — mutta ellette pysty täysin tyydyttävästi sanojanne selittämään, niin olkaa varma, että minä huomenna annan viedä teidät hulluinhuoneeseen.
— Muistatteko, että te aikaisemmassa nuoruudessanne usein oleskelitte appivainajanne, isänne asetoverin tykönä? Hänen tiluksensa rajalla oli talo, jonka omisti lasteni isä, mies, joka ei ollut muuta kuin talonpoika, vaan jonka sukuluettelo on piirrettynä vanhoihin riimikiviin, ja jonka esivanhempia teidän esivanhempanne lienevät palvelleet orjina. Muukalainen, teidän appenne, löysi muutamain ystäväin avulla joitakin papereita, jotka lienevät todistaneet, että hänellä oli omistusoikeus tuohon kontuun, ja mieheni kuoli parahiksi tarvitsematta nähdä sitä riistetyksi käsistänsä. Mutta hän jätti jälkeensä lesken kahden lapsen kanssa, nuorukaisen ja pienen tyttösen, jota vielä imetin. Ennenkun hänen tomunsa vielä ehti jäähtyä, ja ennenkun minä kerkesin lähteä paikasta, johonka jäämällä olisin joutunut loiseksi ryövärille, tunkeusitte te taloomme ja…
— Haa, virkahti Drake, — loppuosan voitte jättää kertomatta. Minä muistan sen tapauksen. Olette siis sama nainen, jonka poika oli röyhkeimpiä talonpoikia, mitä koskaan olen tavannut. Appeni oli vaatinut häntä muiden kartanon alustalaisten kanssa saapumaan karhunajoon; hän ei lähtenyt…
— Koska hänen oli osotettavana isävainajalleen viimeinen palvelus. Te tahdoitte temmata hänet isänsä ruumisarkun äärestä…
— Jos hän olisi ilmoittanut sen syyn, olisimme sen hyväksyneet. Mutta hän vastasi, ettei meillä ollut oikeutta komennella häntä ja käski minut ilkullisen ylpeänä ovesta ulos. Minä rankaisin häntä…
— Ja hän…
— Vaiti! lausui Drake synkän näköisenä.
— Ja hän, jatkoi Inkeri enenevällä kiivaudella, — paiskasi teidät jalkojensa juureen…
— Ja minä, virkkoi Drake, jonka poskia peitti tumma puna — minä käskin sitoa kapinoivan orjan ja sulkea hänet Brucen kellariholviin…
— Teittepä enemmänkin, sanoi Inkeri — teidän ei ollut ainoastaan vaadittava hyvitystä siitä solvauksesta, jonka talonpojan käsi oli poskellenne saattanut, vaan myöskin kostettava syvällisempi nöyryytys. Poikani karkean sarkatakin alla sykki jalompi sydän, kuin teidän hienon junkkaripukunne alla: sen tiesi joka nainen ja myöskin eräs… No niin, te käskitte muukalaisen, joka sittemmin tuli apeksenne, kutsua kokoon torpparit ja relssitilalliset ja tuotitte pieksinpenkin linnan pihalle; mutta hän, jota tahdoitte niin häpeällisellä tavalla rangaista, olikin paennut tiehensä…
— Paennutko? lausui Drake hilliten suuttumustaan. — Te muistatte väärin. Teidän niskoitteleva poikanne piestiin niiden erikoisten etuoikeuksien perustuksella, jotka säteriherralle myöntävät rikoslakien toimeenpanemisen tiluksillaan.
— Paha vaan että muistan kaikki liiankin hyvin … minä olen vuosimääriä hautonut mielessäni tuota muistoa. Hän oli paennut, mutta sen sijaan siepattiin kiinni hänen äitinsä ja suljettiin tuohon märkään komeroon. Silloin palasi hän vapaasta tahdostaan vierittääksensä koston minun päältäni itsellensä. Minä seisoin vieressä, kun hänen selkänsä paljastettiin, kun selkäpatukka, jota heilutteli rotevin palkkalaisenne, raateli hänen lihaansa, ja te, mustasukkaisuuden ja koston hengettärien raivostuttamana huusitte: kovemmin, kovemmin! Näin hänen verensä vuotavan, kuulin ja lu'in hänen pidätetyt huokauksensa … mutta te huusitte lakkaamatta: kovemmin, kovemmin! Kostonne oli erinomainen, hyvä herra. Eipä siinä tarpeeksi, että olitte silponut hänen selkänsä, te mursitte hänen sydämensä. Hän oli sortunut vesa noustessansa häpeäsijalta. Hänen katseensa oli kaihtava niinkuin pahantekijän eikä se julennut kohdata äidin silmää; hänen uljas otsansa oli kumartunut maahan päin; hänen hartiansa notkuivat häpeän ja harmin taakan alla. — Hän kieltäytyi ottamasta vastaan sitä lohdutusta, jota minä, itsekin murtuneena, yritin hänelle antaa ja lähti rauhattomin mielin luotani niille teille jäädäksensä… Sanokaapa vielä ettekö ole riistänyt minulta poikaani!
— Nyt herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan, levollisemmalla äänellä, — olette tehnyt sen tuttavuuden, jota halusitte. Tiespä, eikö olisi parasta ollut, ettei kohtalo olisi ollenkaan tuonut teitä talooni.
— Te olette eriskummainen nainen, sanoi Drake, — ja selvään huomaa, että teidän on vaikeata puhua järjellisesti. Mitä poikaanne tulee, oli hän ansainnut sen, mikä häntä kohtasi, ja te, joka häneen juurrutitte hänen säädylleen sopimattomia aatteita ja tunteita, saatte varoa itseänne suurimpana syynä hänen vastoinkäymiseensä. Enpä siltä kiellä, että minä tuossa tilaisuudessa menettelin tuittupäisen nuorukaisen kiivaudella, ja tahdon kernaasti sen sovittaa. Jos vähävaraiseen elatukseenne jotakin tarvitsette, niin kääntykää minun puoleeni…
Samassa aukeni ovi ja lapsi, jonka Drake oli metsän laidassa nähnyt, ilmautui uudelleen näkyviin.
Nuori Elli, nähtyään uljaan ratsumiehen menevän äidin torppaan, oli lapsellisen pelon valtaamana juossut metsään ja siellä yksinäisyydessä jonkun aikaa leikitellyt, kunnes arveli harvinaisen vieraan menneen. Nyt seisahtui hän ujona kynnykselle uskaltamatta astua sisään ja empi, pitäisikö hänen taas rientää pois, mutta silmäiltyänsä arasti vieraan ynseitä kasvoja ja havaittuansa äitinsä kiihoittuneen mielentilan, ei hän enää epäröinyt; muutamalla askelella siirtyi hän äitinsä viereen ja loi tutkivan katseen mieheen.
— Olen kyllin onnellinen, että voin hyljätä tarjoumuksenne, sanoi Inkeri arvokkaasti. — Minä supistan tarpeeni vähiin, ja ainoat toiveeni tarkottavat tätä lasta… Älköön häntä vaan riistettäkö äitinsä käsistä, älköönkä hän langetko ajan pahuuden uhrina… Mutta mitä puhunkaan? Minä pidätän teitä ja teidän aikanne on kallis. Saatanko olla teille hyödyksi jollakin tavalla?
Draken otsa kirkastui hänen katsellessaan tytön kasvoja; hän vetäsi hansikkaan vasemmasta kädestään, otti sormestaan kultasormuksen ja lausui Inkerille:
— Saako tyttärenne vastaanottaa tämän ystävänlahjan merkiksi siitä, että menneet surulliset tapaukset ovat sovitettavissa?
— Mitä se teitä vahingoittaa, ettei sydämeni voi unhottaa pojan hukkaa? Ja jos poikani elää, on kosto tai sovinto yksistään hänen käsissään.
Elli loi kysyvän katseen äitiinsä ja veti kätensä pois lahjasta, jota ylhäinen herra hänelle ojensi.
Draken otsa synkistyi jälleen. Hän seisoi tuokion epäröiden.
Kenties vaikutti hänen menettelytapaansa suureksi osaksi sekin, että hän pelkäsi tuon n.k. tietäjävaimon salaperäistä voimaa.
Miten lienee laita ollutkaan, niin hän kuitenkin piti tuon halveksitun lahjan itse.
Lyhyet jäähyväiset sanottuaan lähti hän pois.
Pekka, joka odotteli hevosten luona portilla, arveli jos mitäkin jo tapahtuneen, kun hänen herransa niin kauan viipyi Inkerin, tuon kaikkien taikauskoisesti pelkäämän vaimon majassa. Hän hengitti helpommin päästessänsä pois torpan läheisyydestä ja herransa jälessä, jatkaessaan matkaa metsän läpi.