III.
Metsästysmaja.
Pekka sai vielä runsaan puoli tuntia rauhassa miettiä käyntiä Inkerin luona ja monia muita seikkoja, eikä tätä tuumailua häirinnyt muu, kuin välistä hevosen kompastuminen huonolla tienpohjalla, ennenkuin hänen herransa ehti määräpaikkaansa ja pysähtyi ennen mainitun metsästysmajan eteen.
Tämä oli vanha puutalo, jota ympäröi ruohottunut ja vesoittunut puutarha, jonka lahoja ja sammaltuneita hedelmäpuita Pekka, puutarhurin poika kun oli, ei voinut säälittä katsella. Autiompaa turvapaikkaa olisi maailman pauhinata pakenevan tutkistelemuksiin tahi tieteellisiin töihin kiintyneen erakon ollut vaikea löytää. Yltympärillä kuuhotti synkkä hongikko, jonka hiljaisuutta harvoin häiritsivät puunhakkaajan kirveeniskut, ja melkein yhtä harvoin näki matkamiehen tahi ajokalujen pyrkivän tuota karua tietä eteenpäin.
Sittenkun palvelija oli ilmoittanut Draken tulon, riensi talon isäntä, itse Pentti Skytte, avoimin sylin vierastansa vastaan portaille ja saattoi hänet syrjässä sijaitsevaan huoneeseen, oppineen valtakunnan-neuvoksen lukukammioon.
Yhden seinän täytti kirjakaappi, sisältävä parisen sataa nahkakantista folianttia; toisen seinän ääreen oli kasattu kaikenmoisia kaluja, joista tähteintutkijan tahi kemistan meidän päivinämme olisi vaikeata sanoa, mihin niitä käytettiin. Keskellä tätä paksujen ikkunaverhojen pimentämää huonetta seisoi iso kirjoituspöytä, täynnä kirjoja ja käsikirjoituksia. Takassa leimusi tuli, vaikka syksyinen ilta olikin erittäin lenseä.
Valtakunnan-neuvos Skytte oli jo täyttänyt viisi vuosikymmentä, mutta oli vielä täysissä miehuutensa voimissa. Laiha olento sukkeline vaihtelevine liikkeineen, soikeat kasvot joilla välkkyi eloisa ilme, ja tuikeat silmät ilmaisivat vilkasta luontoa, häilyvää mieltä. Mutta samalla ilmeni tuosta köyrynenästä, ohuesta, hiukan esiinpistävästä alahuulesta ja terävästä leuasta tavatonta viekkautta ja terävää älyä, samoin kuin korkeasta otsasta varsin etevää ymmärrystä.
Hänen kasvojansa ympäröi käherä peruukki, jota hän, salatakseen harmaantuvia hiuksiaan, harvoin otti päästään, ei edes yksin ollessaankaan, sillä, niinkuin hän itse sanoi, hän ei tahtonut peilinkään hänelle muistuttavan voimien vähenemistä, aikaan, jolloin hän niitä niin hyvin tarvitsi; tämä arvokas päänkoriste valui runsaina suortuvina pitkin pitkäliepeistä taivaansinistä yönuttua, jonka hän hyvillä mielin kietoi ympärilleen istuessaan nojatuoliin ja osottaessaan vieraallensa samallaisen mukavan istuimen siinä lähellään.
Sittenkun tavanmukaiset kohteliaisuuden temput olivat suoritetut, nousi valtakunnan-neuvos, jonka ylimalkain oli vaikea pysyä muutamiakaan minuuttia paikallaan, soitti kamaripalvelijan luokseen ja käski tämän tuoda pari pulloa burgundilaisviiniä sekä antaa kokille käskyn valmistaa illallinen.
Burgundilaista tuli. Kun ensi lasit tuota jokseenkin oivallista viiniä oli juotu, kävi puhe vielä kankeasti, mutta vilkastui sitä mukaa kuin ensin avatun pullon sisällys väheni. Parhaastaan tuota vilkastumista voitiin vain huomata valtakunnan-neuvoksessa. Sulavan miellyttävästi puhellen, kosketteli hän moninaisia seikkoja, jotka tosin eivät kuuluneet niihin asioihin, joiden tähden tänne oli kokoonnuttu, mutta valtakunnan-neuvoksen yksityisiä suhteita koskien olivat ne omiansa osaltansa synnyttämään sitä suosiollisuutta ja avomielisyyttä, jota täällä kahdenkeskisessä seurassa molemmin puolin toivottiin.
Tärkeämpi keskustelu sukeusi vasta myöhään iltasella, illalliselta päästyä, muutamien vahakynttiläin tuttavallisessa valossa ja edelleen, joskaan ei ylenmääräisesti ryypiskeltäessä.
— Kiitän teitä vielä kerran, alotti valtakunnan-neuvos puheen — että hyväntahtoisesti kutsuani noudattaen saavuitte tänne. Aika oli täpärällä, koska minun huomenna täytyy palata Tukholmaan astuakseni ei juuri kadehdittavalle sijalleni valtakunnan neuvospöydän ääreen. Täällä voimme kuitenkin puhella avosydämisesti tarvitsematta pelätä kuuntelevia korvia: se siitä etua onkin, kun joskus elostelee salomaalla, sellaisella kuin tämä on. Sen sijaan pääkaupungissa ei tätä nykyä ole missään turvattu urkkijoilta ja vakoilijoilta. Niitä viilettelee kaikkialla. De la Gardien puolue vaanii Bjelken puoluetta ja Bjelken puolue De la Gardien puoluetta; molempien vakoilemisella on sama tarkotus herttuata ja meitä kohtaan, ja siihen tulevat lisäksi ulkomaan lähettiläät, jotka tiedustelevat toinen toisensa ja kaikkien muidenkin ajatuksia. Epävarmuutta kaikkialla ja harvat, joihin voi luottaa. Kaikki riippuu vaan siitä, mitenkä voi pilkistää muiden kortteihin ja kätkeä omansa. Siinä asiassa luulenkin onnistuneeni meidän joukkomme hyväksi. Meidän valttimme eivät vielä ole lyödyt pöytään, ystäväiseni, mutta aika on pian käsissä. Ja te, Drake, olette aina sama kuin ennenkin: hengellänne, verellänne uskollinen kuningas vainajan veljelle herttua Aadolf Juhanalle…
— Hengelläni ja verelläni uskollinen omalle tulevaisuudelleni, en mitään muuta, lausui Drake kylmästi.
— Hyvä, hyvä, virkahti valtakunnan-neuvos taputtaen Drakea olkapäälle. — Sellaiseen mieheen voi luottaa. Toisenlainen vastaus olisi kukaties herättänyt minussa epäilystä. Me taistelemme jokainen oman tulevaisuutemme, omien hankkeittemme puolesta; mutta hakiessamme keinoja niiden edistämiseksi, on sitä parempi, kun löydämme kaikille yhteisen keinon, jonka yhdistetyin voimin voimme saattaa liikkeeseen… Me riisumme nyt naamarin, me kumpikin, kuten usein ennenkin olemme toistemme edessä tehneet… Siispä: mitä on herttua? Vallikoppa, jolla suojaamme itseämme piirittäessämme linnaa … sitä tyhjää keskustaa, jonka ympärille me isänmaan ja oman itsemme ystävät, vedämme ketjumme.
— Aivan oikein, vastasi Drake. — Minä sen vallan hyvin käsitän mahdolliseksi, että löytyy ihmisiä, jotka nousevat hallitusta vastaan, vaikkeivät heitä siihen ole saattaneet itsekkäät tarkotukset, vaan yksinomaan kunnioitus kuningas-vainajan tahtoa kohtaan, sellaisena kuin se hänen testamentissaan on lausuttuna. Mutta se on minusta käsittämätöntä, että joku kävisi tämän ruhtinaan puolelle, mieltyneenä yksistään tuohon typerään, narrimaiseen ja ilettävään henkilöön…
— Tepä sen sanoitte, kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja jatkoi intomielin: — Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt ja vielä kärsin Hänen Ylhäisyytensä tähden! Hänen häälyväisyytensä, epäluuloisuutensa ja tuima luontonsa säikyttäisi kenen muun hyvänsä, vaan ei minua, hakemasta hänen laisensa sielun lietteestä tukevata jalansijaa. Yhtä vaikeata on rautakahleisiin kytkeä meren aaltoja, kuin saada häntä kiintymään määrättyyn päämaaliin ja määrättyihin keinoihin sen saavuttamiseksi. Hänen vihansa valtakunnanholhojia kohtaan on sammumaton, mutta hän hautoo sitä toimetonna, niinkuin lohikäärme aarrettaan. Hänen rinnallansa täytyy lakkaamatta olla jonkun, joka kiihottaa häntä toimiin ilmaisematta etevämmyyttänsä, joka kukistaa hänet ja on olevinaan hänen nöyrin palvelijansa … joka ennen kaikkea osaa olla varova, sillä herttua on vähimmin luotettava mies tämän ilmankannen alla ja suostuisi hätätilassa, pelastaakseen oman nahkansa, pettämään ystävänsä. Jättää hänen käsiinsä jotakin jos kuinkakin vähäistä, oleellista todistusta aikeistamme, olisi sama kuin myödä itsensä pyövelille. Siitä huomaatte, ystäväiseni, kuinka vaikeata…
— Minä tiedän, teidän ylhäisyytenne, lausui Drake, — että te olette ainoa henkilö, jossa tarpeellinen määrä terävyyttä ja malttia on yhtyneenä, ollaksenne näkymättömänä renkaana herttuan ja tyytymättömien välillä. Mutta sanokaapa: mitä on viime aikoina tehty meidän hyväksemme? Olemmeko päämaalia askeltakaan lähempänä vai emmekö? Kaikki näyttää ilmeisesti olevan samalla kannalla kuin vuosikausi takaperin. Minä en voi hyväksyä tätä epäröimistä, horjuvaisuutta ja ainaista lykkäystä, jos yhdellä rohkealla iskulla käy voittaminen kaikki yhdellä kertaa.
— Mitäkö on tehty? Kärsittekö sitten kuulla minun luettelevan niitä, pikemmin sanoen, lukemattomia vaivoja, joita olen saanut kestää, yhdistäessäni jommoiseksikin yhtenäiseksi, irtonaiseksi kokonaisuudeksi kaikkia näitä harrastuksia ja ihmisiä…
— Jotka jokainen sinänsä ovat niin halveksittavia!
— Aivan niin! Heitellessäni, sanon minä, näitä erilaisia syöttejä, joihin nämä erilaiset kalat ovat tarttuneet. Muutamille kelpaa tämä, toisille tuo. Täytyy siis taitavasti kätkeä pyyteittemme paljous, jonka kautta hajaannus saattaa syntyä ja pitää näkyvissä sitä vähää, josta kaikki saattavat sopia. Ja vieläkin: kun tätä joukkoa johdamme taisteluun, eivät muut kuin ainoastaan aniharvat päämiehistä saa tuntea sotasuunnitelmaa, joka muussa tapauksessa helposti voisi joutua vihollisen käsiin…
— Hyvä, lausui Drake ja tyhjensi sarkkansa. — Minä myönnän, ettei kärsivällisyyteni vedä vertoja ihmettelylleni, jonka teidän ylhäisyytenne kyky voittaa moisia vastuksia, minussa herättää. Puhukaamme sentähden harvoin sanoin! Milloinka tarvitsette minua?
— Minä hetkenä hyvänsä, ystäväiseni. Valtiopäivät kokoontuvat muutaman kuukauden päästä, ja ennenkuin ne hajaantuvat, täytyy kaikki olla tehty.
— Niinkö luulette?
— Silloin tahi ei koskaan. Kolmen aatelittoman säädyn keskuudessa on meillä jo suuri kannatus. Aateli ei ole herttualle uskollinen, mutta niinpian kun valtiokeikaus on saatu toimeen, on sen säädyn kolmas ryhmä Rålamb etukynnessä, pyyhkäsevä meidän puolelle, sillä heti kun olemme riistäneet vallan holhojien käsistä kumoamme kreivin etuoikeudet. Yrityksen toimeenpanoon tarvitaan teidän kaltaisianne miehiä…
— Survaus vain, niin savikuva romahtaa, lausui Drake, jonka veri viinin ja puhelun vaikutuksesta alkoi kuumeta. — Missä on oikeittain heidän valtansa? Ei missään taivaassa eikä maan päällä, ellei hallittavien mielikuvituksessa, Kansa vihaa heitä samoin kuin se vihaa meitä kaikkia, joilla etuoikeuksia on…
— Mutta tuo luulottelu onkin maailmavalta, ystäväiseni…
— Se on varjo…
— Se on kumpaakin. Vallan vertauskuva on valta itse.
— Eikö meitä vaan kukaan kuule? lausui Drake, nousten seisoalleen.
— Olkaa huoleti! Minä olen yhtä arka päästäni, kuin te omastanne.
— Hyvä on. Mitäs muuta tarvitaan kuin että jonakin yönä vangitaan nuo miehet, itsekukin sängyssään, hätätilassa vaikka, surmataan heidät? Ei yhtään kättä nouse heitä puolustamaan. Kymmenen päättävää miestä, siinä kaikki mitä tarvitaan ottaaksemme vallan miljoonien yli meidän käsiimme.
— Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Viiden heikon kuolevaisen takana, joita kutsutaan valtakunnan holhojiksi, seisoo kuolematon, pyhä valta, jota ei kenkään rankaisematta saa sortaa. Olkoon tämän vallan nimi joko Laki, Kansan Omatunto tahi Kuningasvalta, jos niin tahdotte. Meidän on esiintyminen solvatun oikeuden nimessä, meillä täytyy olla niin sanottu pyhä kirjotus, johon turvautua oikeauskoisen kansan edessä…
— Semmoinen pyhä kirjoitus on kuningasvainajan testamentti…
— Niin on, ja sitten täytyy meillä olla laillinen ammattikilpi seinälle ripustettavaksi…
— Herttua…
— Niin juuri! Ja sitten on hyvän inhimillisen järjestyksen vuoksi välttämätöntä, että jotkut kansan edusmiehistä hankkivat äänellänsä vahvistuksen hankkeillemme samassa, kun niihin ryhdymme. Se on pyhä voitelu, jota ilman olemme henkiheittoja seikkailijoita. Ette myöskään saa olla aivan lukuunottamatta sitä seikkaa että heillä, noilla viidellä, on käsissänsä valtiokoneiston kaikki langat. Ei muuta kuin nykäsee vaan noita lankoja, niin tuhat itseksensä käypää konetta joutuu liikkeeseen, tuhat kynää tuhrii yhtämonta paperilehteä noidanriimuja täyteen ja sulkee ne voiman sinetillä, sill'aikaa kun tuhat muuta itsekseen toimivaa konetta tarttuu pistimiin ja musketteihin… Se juuri taitoa kysyy osata samalla koota nuo langat omiin käsiin, ällistyttää epäröivät valmiilla teolla, saattaa omantunnonihmiset lainpuustavilla vaikenemaan, sekä lahjoa omanvoiton-pyytäjät kunniasijoilla ja etuoikeuksilla. Olen jo sanonut kuinka aateliston kolmas luokka on voitettavissa; aatelittomat säädyt seisovat jo toisella jalallaan meidän leirissämme ja Enander, Prytz sekä Pekka Eerikinpoika saavat kukin säädyssään sen aikaan että nostavat toisenkin jalkansa meidän puolellemme. Yhden vuoden veronvapaus on voittava koko työtätekevän luokan; peruutetut kreivikunnat suovat meille tilaisuuden heittää rahvaalle semmoisen syötin. Itse pääkaupunginkin sotaväestössä on liittolaisia. Tässä, ystäväni, jatkoi valtakunnan-neuvos vetäen auki laatikon työpöydästään, — tässä on luettelo joukkokuntamme luotetuimmista ja mahtavimmista miehistä. Banér ja muut, joiden varovaisuuteen ei ole luottamista, ovat luvusta pois. Nämä miehet, jotka ovat ytimenä joukossamme, ovat valmiit valalla ja allekirjoituksella sitoutumaan asiatamme edistämään. Semmoinen sitoumus on hyvä olemassa. Minä esitän kokouksen pidettäväksi teidän luonanne, Drake, Sjövikissä. Se voi käydä tavallisten kestien nimellä, ystäväiseni; te kutsutte tuttavanne ja naapurinne valtiollisista väreistä lukua pitämättä … kuta kirjavampi seura, sitä parempi…
— Minä tahdon siinä suhteessa seurata käskyjänne, sanoi Drake tarkastaen luetteloa.
— Mutta nyt politiikasta muihin asioihin! sanoi valtakunnan-neuvos. — Haluatteko tietää, millä minä huvittelen itseäni isänmaan kysymyksistä vapaana ollessani? Katsokaa, ystäväni, minulla on tekeillä työ, joka on himmentävä monet entisajan viisastenkin oivallisimmat teokset…
— Minä arvaan mistä kysymys on, sanoi Drake vilkkaasti ja osotti kummallisiin työkaluihin; — te tutkitte yhä edelleen tieteiden tiedettä…
— En ystäväni, lausui valtakunnan-neuvos pudistaen peruukkiansa, — minä olen luopunut punaisen leijonan ajosta ja olen ruvennut harrastamaan vähemmän vaarallista, mutta yhtä jaloa tiedettä, nim. kielentutkimusta.
— Sol praecipuarum linguarum subsolarium [etevin etevimmistä kielistä auringon alla], luki Drake valtakunnanneuvoksen hänen eteensä laskeman paperitukun nimilehdestä. Hän työnsi sen ilmeisellä ylenkatseella takasin.
— Kiittäkäämme onneamme, nuori ystäväni, jatkoi valtakunnan-neuvos, että olemme saaneet tukahutetuksi tuon kiihottavan, hirmuisen saaliinhimon! Te tiedätte yhtähyvin kuin minä, mikä vastustamaton lumoava voima on noissa yöllisissä tutkimisissa, jolloin ajatus syventyy kabbalan hornan syvyyteen ja koettaa sen sokkeloissa viruvilta sfinkseiltä viekotella viisasten kiveä; jolloin hän kumarassa sulattimen ääressä katselee metallien vaihtelevaa välkettä ja vavisten odottaa joko perikatoa tahi maailman herrautta…
— Ja te olette voinut voittaa tuon himon! lausui Drake, voimatta salata epäilystään.
— Entä te?
— Minä … minä en oikeastaan ole sitä koskaan tuntenutkaan. Huhu valehtelee, kertoessaan minun harjoittavan kullantekoa.
— Sitä parempi teille! Meidän kesken puhuen: tiedättekö kuinka paljon ruutia minä viime vuonna tuhlasin ajaessani leijonaa takaa? Inkerinmaassa olevan vapaaherrakuntani kahden vuoden korot, s.o. noin 36,000 taalaria hopearahaa! Ainoastaan huoli rakkaan lapseni Marian ja hänen tulevaisuutensa tähden on saanut minut luopumaan noista viettelevistä tutkimuksista. Enkä kuitenkaan vielä ole varma itsestäni. Kovasti kiusaa jatkamaan, kun näkee muiden onnistuvan…
— Teidän ylhäisyytenne, mitä sillä tarkotatte! lausui Drake, jonka kasvoissa joka ainoa lihas jännittyi.
— Tunnette tietysti Vanloon…
— Sitä nimeä en ole koskaan kuullut.
— Ettekö. Mutta, sehän on totta: oletteko edes käynyt pääkaupungissakaan sittekun tulitte kotia. Siellä ei kuule juuri muuta nimeäkään, paitsi sitä, tietäkää se.
— Kuka Vanloo sitten on?
— Kukako on? Helppo kysymys, mutta vaikea vastata, sillä Vanloolla on niin paljo ominaisuuksia, etten tiedä, mitä niistä sanoisin etevimmäksi. Että hän, nimestänsä päättäen on hollantilainen, on meidän mielestämme hänen huonoin ominaisuutensa. Samaan aikaan kuin te palasitte, saapui hän tänne Hollannin lähetystön mukana ja on hänellä kaikesta päättäen maansa hallitukselta salaisia asioita täällä toimitettavina. Se, että hän on oppinut ja erittäin kieliä taitava, on kyllä kelpo ominaisuus, joka ei loistele maailman silmissä, vaan on saanut minun mieltymään häneen… Ajatelkaa, jatkoi valtakunnan-neuvos, joka itse oli innokas kielentutkija, — hän puhuu ruotsia kuin syntyperäinen ruotsalainen, vaikka hän ennen ei ole käynyt Ruotsissa, tuntee itä- ja länsi-Intian indiaanien kielen yhtä hyvin kuin suomalaisten ja lappalaisten kielen! Kuitenkin voin sanoa, että olen havainnut hänen kreikankielessä heikoksi…
— Hän on siis kieliniekka, mutta mitä muuta? kysyi Drake kärsimättömänä.
— Hän on mainio ratsastaja, taitava miekkailija, upea ulkomuodoltaan, miellyttävä käytökseltään…
— Vai niin! Klaus Tottille ja Kustaa Otto Stenbockille uusi kilpailija naisten suosiosta. No niin, Tott alkaakin vanheta ja Stenbock puuhaa leskikuningattaren asioita, niin että lisäys siinä suhteessa lieneekin tervetullut. Minä onnittelen teidän ylhäisyyttänne merkillisen tuttavuutenne johdosta.
Drake lausui tämän pilkallisella äänellä. Valtakunnan-neuvos Pentti hymyili, hypisteli kultaista nuuskarasiaa sormiensa välissä ja jatkoi:
— Odottakaa, kuva ei ole vielä valmis. Sallikaa minun vielä lisätä pari piirrettä ja päättäkää sitten! Vanloolla on todellakin Stenbockin kanssa yhteistä se, että hän on naisten, eikä vähimmin leskikuningattaren, suosiossa. Muutama aika takaperin paransi Vanloo kuningattaren vaikeasta rintataudista, jota lääkärit turhaan olivat koettaneet parantaa…
— Hän on siis lääkärikin, tuo merkillinen hollantilainen.
— Todellinen ihmetohtori, ystäväiseni, vaikka hän lääkkeitä pitelee samalla tavalla kuin hän pitelee miekkaa…
— Murhaavastiko?
— Ha, ha! Ei, niinkuin leikkikalua, jolla hän tekee hämmästyttävän taikatempun ja heittää sitte pois sen. Seikka oli se, että hänen majesteettinsa sai rintavaivansa vilustumisesta järvellä, kun hänen korkeutensa oli hovikuntineen koettamassa muudanta oivaa, kullasta ja silkistä välkkyvää huvipurtta, jonka samainen Vanloo hänelle lahjoitti. Vanloo oli sitä mieltä, että kuningattaren tuli panna sen koiran karvoja päälle, joka purrutkin oli…
— Mies on siis rikas!
— Rikas, kuin jos Pactolusvirta kulkisi hänen liivintaskunsa läpi. Hänen rikkautensa, ruhtinaan moinen rikkautensa, on hänen loistavain ominaisuuksiensa quinta essentia. Hän sirottelee kultaa niinkuin Banér ja Steinberg [kaksi huonomaineista riitapukaria, edellisen isä oli sotapäällikkö Juhana Banér] sirottelevat herjasanoja ympärilleen. Ja mistä lähteestä luulette hänen näitä rikkauksia ammentavan? Elävän Jumalan kautta! Hän on adepti.
Valtakunnan-neuvos lausui nämä viime sanat salaperäisen juhlallisesti. Vieno lihasten värähdys silmien yläpuolella ja eloisampi välke silmissä ilmaisi puheen vaikuttaneen hänen vieraaseensa.
— Oletteko siitä vakuutettu, teidän ylhäisyytenne? kysyi hän karkealla äänellä.
Valtakunnan-neuvos hiljensi äänensä kuiskaavaksi ja vastasi:
— Minä puhun teille niin salaa kuin ripin turvissa, että hän omien silmieni edessä on muuttanut elohopeaa kullaksi.
— Haa! Kaikki epäilykset asian mahdollisuudesta ovat niin muodoin hälvenneet! lausui Drake.
— Kuka koskaan on epäillytkään? virkkoi valtakunnan-neuvos. — Muuttihan Raymond Lullus, tuo suuri filosoofi, 30,000 naulaa lyijyä kullaksi kuningas Edvard I:sen läsnäollessa, josta kullasta ensimäiset rosenobel-rahat lyötiin? Eikö tulen vaikuttamat äärimäisyyteen käyvät muutokset kappaleissa osota todennäköiseksi sitä, että kaikki kappaleet ovat yhdistetyt määrätyistä alkuaineista, joihin ne voidaan jakaakin, ja että ne kappaleet, jotka näyttävät alkuaineilta tarvitsevat jakaantuakseen ainoastaan suurempaa lämpömäärää tai yhdistämistä toisiin määrättyihin aineisiin? Koottakoon kullan ominaisuudet, koottakoon ne eri tahoilta ja erilaisista aineista yhteen kohtaan ja yhteen aineeseen, niin saadaan — kultaa!… Kas niin, Drake, ettekö nytkään näe mitään miellyttäväisyyttä tuossa miehessä … Vanloossa?
— Sitä en voi kieltää.
— Saatte kukaties piankin tilaisuuden tutustua häneen, sillä hän on ehdottanut minulle, että möisin hänelle tämän metsästystaloni … joka olisi mainio turvapaikka suuressa maailmassa elävälle adeptille, se teidän täytyy myöntää … ja että suostun hänen ehdotukseensa, sitä en laisinkaan epäile.
Puhe siirtyi sitten asioihin, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen. Oli myöhä yö, kun Drake sanoi hyvästit isännälleen ja palasi ratsupalvelijansa kanssa Sjövikiin.